Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2004-04-21-Speech-3-053"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20040421.2.3-053"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
".
Mr President, I do not wish to repeat or intend to repeat what the presidency has just said about recent discussions on the Middle East by the Council or how it has reacted to the statement made by President Bush in Washington last week after his meeting with Prime Minister Sharon. The statement surprised many people, whether understandably or not, and one cannot disguise the fact that it seems to have caused great concern in the Arab world. Some have subsequently argued that it should not have done so. They have said that it offers a way into the implementation of that roadmap, rather than a tearing-up of the roadmap. They have argued that we should seek out the positive, like the promised and welcomed Israeli withdrawal from Gaza, rather than focus on the negative.
I have no more to say on the subject, save to pay tribute to my officials who have tried to implement a difficult policy honestly, transparently and with integrity. When I look at what has happened in the last few years I can see all too little else that has achieved as much as they have.
Turning to the future, it is said by some – perhaps a trifle glibly – that after the promised withdrawal we will rebuild Gaza and try to create the foundations for a new Palestine. What they presumably have in mind is a Palestine which is genuinely viable, not a collection of isolated bantustans divided by tanks, settlements and walls.
We are certainly prepared to continue our humanitarian assistance and to support the rebuilding of the infrastructure of those areas from which the Israeli defence forces withdraw. But I have to say that this time we should seek certain guarantees from the Israeli defence forces that they will not destroy again what we build. They should take into account the five points made by the European Council of 25 and 26 March, notably, the anchoring of the withdrawal within the roadmap and the facilitation of economic life in the territory that the Israeli defence forces leave.
It was the World Bank that noted that the biggest obstacle to economic revival is lack of access and a lack of sufficient freedom of movement of persons and goods. Access to the outside world is essential for reviving the Palestinian economy. We should also seek to ensure that humanitarian assistance can be provided as it would be elsewhere. At present it costs more to provide the assistance than in most other places because of the behaviour and activities of the security forces.
If we are to find a way back into implementation of the roadmap then we need to discuss very carefully with the Israeli Government the terms of withdrawal and see how we can associate the management of the withdrawal with the objectives of the roadmap. Our aim must be that Israelis recognise again the Palestinian Authority as their partner in the peace process. The objective should be to hand over Gaza and parts of the West Bank to the Palestinian Authority, not to Hamas, and to ensure that the handover takes place in an orderly fashion, not in a way that leads to more chaos and more violence.
Finally, there are still – thank heaven – some moderates in Palestine, Israel and the Arab world. I ask this question as quietly and diplomatically as I can: how much support are we giving those moderates today? If we are not prepared to be courageous for moderation, how can we expect them to be?
It is not hyperbolic to say that the outlook today in the region is more worrying than it has been for some time. It certainly seems to me a good deal more disturbing than it looked, for example, at the beginning of last year when we were being told that the road to peace in the Middle East lay in the military liberation of Baghdad and the installation of democracy in Iraq. Maybe one day Iraq will be stable and democratic and maybe it will be a beacon for other countries in the region. How could one hope for anything else? Whatever one's views about the past, what else is there to work for? However, if we are to have any chance of achieving that outcome and of encouraging modernisation and democracy in the whole region, then we have to avoid words and policies that alienate large parts of the Islamic world and threaten the very clash of civilisations which all sane men and women should want to avoid at all costs.
It has been a deeply depressing feature of my five years as a Commissioner that the world I look out onto today seems to be far more dangerous than it was in 1999. We must always try to work for a better world and not throw in our hand in introverted despair. Today, among other things, we must see what we can rescue from what is left of the Middle East peace process. It is not a very encouraging prospect, but what alternative is there?
So be it. I do not seek to second-guess the doubtless well-intentioned interpretations of others or to undermine efforts to make the most of the present, exceptionally difficult, situation. Some of course always see a glass as half full when others believe it is half empty. Others find it rather challenging to believe that a glass is half full when they cannot see very much liquid in the glass at all. I guess that like beauty, truth is in the eye of the beholder. I do not wish to dwell on those matters. I will just make five points which we must address if we are to draw anything positive from the present grim situation.
First, as the General Affairs and External Relations Council and the European Council has said again and again, a final settlement can only be achieved as a result of negotiations between Israel and the Palestinians, resulting in two viable sovereign and independent states based on the borders of 1967, perhaps amended by agreement, living side by side in peace and security as laid out, for example, in the roadmap.
This has been the main thread of European thinking, from Venice in 1980 to Berlin in 1999, to Seville in 2002 and right up to the latest European Council conclusions of last month. It is not surprising that we have agreed with what for 37 years has been the consistent American position, that settlements beyond the 1967 borders are illegal and represent 'obstacles to peace'. We all know what the ingredients for a final settlement will be. They are contained in the Mitchell report and in subsequent documents, including the Arab League peace initiative of 2002. They are also in the roadmap that has been endorsed by the international community.
A settlement does not await some heavenly insight. It awaits the exercise of political will by both sides – Israeli and Palestinian. It is in my judgment a tragedy that the courageous proposals of the representatives of civil society who negotiated the Geneva initiative do not seem to be shared by the political leadership in their communities.
Second, we deplore the violence which postpones reconciliation and any chance whatsoever of peace. We have always deplored without reservation and condemned with all our strength the suicide bombings that take innocent lives and the dark propaganda that clouds the minds of so many. We are also profoundly critical of heavy-handed military retaliation which destroys lives, homes and livelihoods, the sort of retaliation which increases extremism and does not increase security. We believe that targeted assassinations are wrong, illegal and counter-productive.
One of the Palestinian politicians whom I most admire, a voice of sanity and reason, referred recently to the deafening sound of war drums on both sides and to the bitter fact that both communities seem to be locked in an embrace in which all that seems to matter is causing pain to the other side. There is plenty of pain on offer, but not much promise of peace.
Third, whatever the criticisms of the European approach to the dispute, we can say that we have sustained, throughout the weeks, months and years of bloodshed and hopelessness, institutions which can one day form the basis for a reformed Palestinian Government. That has been the policy of the European Council, endorsed by this Parliament. We have been congratulated for what we have done by, among others, the World Bank. Only recently I received a letter from the Palestinian Finance Minister, Salam Fayad, which noted that with the help of the European Union the Palestinian Authority has now delivered on all of the reform commitments it had made to the Palestinian Legislative Council a year and a half ago. There is now a high degree of accountability, with transparent budget procedures. There are no more cash payments to Palestinian security personnel, whose salaries are now transferred through bank accounts.
We have been encouraged, in private, to do more – to give more help. We have been criticised in public for doing anything at all. Some have argued that there could actually be a no more serious accusation than that the attempt to promote reform and sustain some sort of life in Palestine has bankrolled terrorism. Parliament has held its own inquiry into these matters and OLAF has investigated these allegations."@en3
|
| lpv:translated text |
"Hr. formand, jeg ønsker ikke og har ikke i sinde at gentage rådsformandens kommentarer til Rådets nylige drøftelser om Mellemøsten, eller hvordan det har reageret på den erklæring, som præsident Bush kom med i Washington i sidste uge efter hans møde med premierminister Sharon. Erklæringen overraskede mange, uanset om det nu er forståeligt eller ej, og man kan ikke skjule, at den tilsyneladende har skabt stor bekymring i den arabiske verden. Nogle har efterfølgende nævnt, at det var der ingen grund til, idet det giver mulighed for at gennemføre køreplanen frem for at skrotte den. De mener endvidere, at vi skal fokusere på de positive aspekter, f.eks. den lovede og velkomne israelske tilbagetrækning fra Gaza, frem for at fokusere på de negative aspekter.
Jeg har ikke mere at sige om emnet, blot vil jeg takke mine tjenestegrene, der har forsøgt at gennemføre en vanskelig politik med ærlighed, gennemsigtighed og med integritet. Nå jeg tænker på det, der er sket i de sidste par år, kan jeg se, at meget få har opnået lige så meget som disse tjenestegrene.
Med hensyn til fremtiden hævder nogle - måske lidt hurtigt - at vi vil genopbygge Gaza efter den lovede tilbagetrækning og forsøge at skabe grundlaget for et nyt Palæstina. Hvad de formentlig har i tankerne, er et Palæstina, der er bæredygtigt, og ikke en samling isolerede bantustan-områder opdelt af tankvogne, bosættelser og mure.
Vi er helt sikkert klar til at fortsætte vores humanitærhjælp og støtte genopbygningen af infrastrukturerne i de områder, hvorfra de israelske forsvarsstyrker trækkes tilbage. Men jeg mener, at vi denne gang bør anmode om visse garantier fra de israelske forsvarsstyrker om, at de ikke vil ødelægge det, vi bygger op. De bør tage højde for de fem punkter, som blev fremhævet på Det Europæiske Råds Møde den 25. og 26. marts, især fasttømringen af aftalen om tilbagetrækning inden for rammerne af køreplanen og genoprettelse af økonomien i det område, som de israelske styrker forlader.
Det var Verdensbanken, der bemærkede, at den største forhindring for økonomisk genoprettelse er manglen på adgang og tilstrækkelig fri bevægelighed for personer og varer. Adgangen til verden udenfor er afgørende for genoprettelse af den palæstinensiske økonomi. Vi skal endvidere sikre, at der er adgang til samme humanitærhjælp i dette område som i alle andre områder. I øjeblikket koster det mere at yde hjælp i dette område end i alle andre områder på grund af sikkerhedsstyrkernes opførsel og aktiviteter.
Hvis vi skal kunne gennemføre køreplanen, skal vi gennemgå betingelserne for tilbagetrækning i detaljer med den israelske regering og se på, hvordan vi kan ensrette forvaltningen af tilbagetrækningen med målsætningerne i køreplanen. Vores mål skal være at overdrage Gaza og dele af Vestbredden til Den Palæstinensiske Myndighed, ikke til Hamas, og sikre, at overdragelsen foregår på en ordentlig måde og ikke fører til mere kaos og vold.
Endelig er der heldigvis stadig nogle moderate personer tilbage i Palæstina, Israel og den arabiske verden. Jeg vil stille spørgsmålet så stilfærdigt og diplomatisk, som jeg kan: Hvor meget støtte vil vi give disse moderate? Hvis vi ikke selv er modige nok til at vise vores støtte, hvordan kan vi så forvente, at de skal være modige?
Det er ikke en stor overdrivelse at sige, at udsigterne for den pågældende region i dag er langt mere bekymrende, end de har været i et stykke tid. Situationen forekommer mig helt klart at være meget mere bekymrende end i starten af året, f.eks., hvor vi fik at vide, at måden, hvorpå man kunne opnå fred i Mellemøsten, var gennem den militære frigørelse af Baghdad og indførelse af demokrati i Irak. Irak vil måske en dag være et stabilt og demokratisk land og et lysende eksempel for andre lande i regionen. Hvordan kan man håbe på andet? Uanset hvordan man ser på fortiden, er der jo ikke andet at arbejde for. Men hvis vi skal have den mindste chance for at nå dette mål og fremme modernisering og demokrati i hele regionen, skal vi undgå ord og politikker, der fremmedgør store dele af den islamiske verden og er en trussel imod de sammenstød imellem civilisationer, som alle fornuftige mennesker bør ønske at undgå for enhver pris.
Det har været et meget kedeligt træk i mine fem år som kommissær, at den verden, som jeg oplever i dag, synes at være meget farligere end den var i 1999. Vi skal altid forsøge at arbejde for en bedre verden og ikke kaste håndklædet i ringen i indestængt fortvivlelse. I dag skal vi bl.a. andet prøve at finde ud af, hvad vi kan redde af det, der er tilbage af fredsprocessen i Mellemøsten. Det er ikke en let opgave, men hvad er alternativet?
Lad os da gøre det. Jeg forsøger ikke at sætte spørgsmålstegn ved andres uden tvivl velmenende fortolkninger eller underminere de bestræbelser, der gøres for at få det bedste ud af den nuværende meget vanskelige situation. Nogle vil naturligvis altid betragte et glas som halvfuldt, hvor andre vil betragte det som halvtomt. Andre vil måske mene, at det er vanskeligt at opfatte et glas som halvfuldt, hvis det er næsten tomt. Jeg går ud fra, at det er op til den enkeltes opfattelse - ligesom opfattelsen af skønhed. Jeg vil ikke dvæle ved det, jeg vil blot fremhæve fem punkter, som skal drøftes, hvis vi skal få noget positivt ud af denne dystre situation.
For det første - som Rådet (almindelige anliggender og eksterne forbindelser) har understreget igen og igen - kan der kun indgås en endelig aftale på grundlag af forhandlinger mellem Israel og Palæstina, der skal resultere i to demokratiske, suveræne og levedygtige stater baseret på de grænser, der blev fastlagt i 1967, eventuelt med ændringer efter fælles aftale, som skal leve side om side i fred og sikkerhed som fastsat f.eks. i køreplanen.
Det har været den røde tråd i den europæiske tankegang - fra Venedig i 1980 til Berlin i 1999, til Sevilla i 2002 og helt op til konklusionerne fra Det Europæiske Råds møde i sidste måned. Det er ikke overraskende, at vi er enige i det, der i 37 år har været den konsekvente amerikanske holdning om, at aftaler, der er indgået efter fastsættelsen af grænserne i 1967, er ulovlige og hæmmende for opnåelsen af fred. Vi ved alle, hvilke ingredienser der kræves for at opnå en endelig aftale. De er beskrevet i Mitchell-betænkningen og i efterfølgende dokumenter, herunder den Arabiske Ligas fredsinitiativ fra 2002. De er endvidere beskrevet i køreplanen, som er undertegnet af det internationale samfund.
Indgåelsen af en aftale afhænger ikke af et tegn fra oven. Indgåelse af en aftale afhænger af politisk vilje fra begge sider - både den israelske og den palæstinensiske side. Det er efter min opfattelse en tragedie, at de modige forslag fra repræsentanterne fra det civile samfund, der forhandlede Genève-aftalen på plads, ikke har de politiske lederes accept i de forskellige samfund.
For det andet tager vi stærkt afstand fra den vold, der forsinker fredsprocessen og chancerne for fred. Vi har altid taget stærkt afstand fra og fordømt de selvmordsbomber, der ødelægger uskyldiges liv, og den dystre propaganda, der fordrejer hovedet på så mange. Vi stiller os også meget kritiske over for hårdhændede militære gengældelsesaktioner, der ødelægger liv, hjem og tilværelser, gengældelsesaktioner, der skaber mere ekstremisme og større usikkerhed. Vi mener, at målrettede drab er forkerte, ulovlige og virker imod hensigten.
En af de palæstinensiske politikere, som jeg beundrer mest, en meget fornuftig politiker, henviste for nylig til begge siders krigeriske indstilling og det sørgelige faktum, at begge samfund tilsyneladende er låst fast i et forhold, hvor det eneste, det tilsyneladende handler om, er, at påføre den anden side yderligere smerte. Der er udsigt til langt mere smerte, men ikke til fred.
For det tredje kan vi trods kritikken af den europæiske indsats i forbindelse med konflikten sige, at vi igennem ugerne, månederne og årene med blodsudgydelse og håbløshed har opretholdt institutioner, der en dag kan danne grundlag for en reformeret palæstinensisk regering. Det har været Europa-Rådets politik, som Parlamentet har undertegnet. Vi har modtaget tak for vores indsats, bl.a. af Verdensbanken. For nylig modtog jeg et brev fra den palæstinensiske finansminister, Salam Fayad, der indeholdt en bemærkning om, at Den Palæstinensiske Myndighed nu med EU's hjælp har opfyldt alle de reformforpligtelser, som myndigheden har indgået med Det Palæstinensiske Lovgivende Råd for halvandet år siden. Der er nu en høj grad af ansvar og gennemsigtige budgetprocedurer. Der er ikke flere kontantudbetalinger til det palæstinensiske sikkerhedspersonale, hvis lønninger nu overføres gennem bankkonti.
Vi er privat blevet opfordret til at gøre mere - at øge hjælpen. Vi er blevet kritiseret offentligt for overhovedet at gøre noget. Nogle hævder, at den alvorligste beskyldning er, at forsøget på at fremme reformer og opretholde en form for levestandard i Palæstina har finansieret terrorismen. Parlamentet har foretaget sin egen høring om disse spørgsmål, og OLAF har undersøgt påstandene."@da1
".
Herr Präsident! Ich möchte nicht wiederholen, was der Ratsvorsitz soeben im Hinblick auf die aktuellen Diskussionen des Rates über den Nahen Osten oder seine Reaktionen auf die Erklärung von Präsident Bush, die dieser nach seinem Treffen mit Ministerpräsident Scharon in der vergangenen Woche in Washington abgegeben hat, gesagt hat. Die Erklärung hat viele überrascht, was verständlich ist oder auch nicht, und es lässt sich nicht verbergen, dass sie in der arabischen Welt offenbar große Besorgnis hervorgerufen hat. Nach dieser Erklärung haben einige gesagt, dass er sie nicht hätte abgeben sollen. Bush und Scharon haben geltend gemacht, dass Scharons Plan eher eine Möglichkeit für die Umsetzung dieses Friedensplans bietet, statt ihn in Stücke zu reißen. Sie haben angeführt, dass wir das Positive daran sehen sollten, wie den versprochenen und willkommenen Rückzug Israels aus dem Gazastreifen, statt uns auf das Negative zu konzentrieren.
Ich habe zu diesem Thema nichts weiter zu sagen, außer dass ich meinen Beamten Anerkennung zollen möchte, die versucht haben, eine schwierige Politik ehrlich, transparent und mit Anstand umzusetzen. Wenn ich mir ansehe, was in den letzten Jahren geschehen ist, gibt es kaum etwas, wo so viel erreicht wurde.
Was die Zukunft angeht, so sagen manche – vielleicht ein wenig vorschnell – dass wir nach dem versprochenen Rückzug Gaza wieder aufbauen und versuchen werden, die Grundlage für ein neues Palästina zu schaffen. Sie denken dabei vermutlich an ein Palästina, das wirklich lebensfähig ist, und nicht an eine Ansammlung isolierter Bantustans, die durch Panzer, Siedlungen und Mauern voneinander getrennt sind.
Natürlich sind wir bereit, unsere humanitäre Hilfe fortzusetzen und den Wiederaufbau der Infrastruktur in den Gebieten zu unterstützen, aus denen sich die israelischen Verteidigungskräfte zurückziehen. Ich muss jedoch sagen, dass wir dieses Mal gewisse Garantien seitens der israelischen Verteidigungskräfte einholen sollten, dass sie das, was wir aufbauen, nicht wieder zerstören werden. Sie sollten die fünf Punkte des Europäischen Rates vom 25. und 26. März berücksichtigen, nämlich die Verankerung des Rückzugs im Friedensplan und die Erleichterung des Wirtschaftslebens in dem Gebiet, das die israelischen Verteidigungskräfte verlassen.
Es war die Weltbank, die darauf hingewiesen hat, dass das größte Hindernis für eine Wiederbelebung der Wirtschaft darin besteht, dass kein Zugang zu ihr vorhanden ist und es an entsprechender Freizügigkeit von Personen und Gütern mangelt. Der Zugang zum Ausland ist für die Wiederbelebung der palästinensischen Wirtschaft unerlässlich. Darüber hinaus sollten wir versuchen sicherzustellen, dass humanitäre Hilfe so erbracht werden kann wie in anderen Ländern auch. Aufgrund des Verhaltens und der Tätigkeiten der Sicherheitskräfte ist die Bereitstellung der Hilfe momentan kostspieliger als in den meisten anderen Ländern.
Wenn wir eine Möglichkeit finden wollen, den Friedensplan wieder umzusetzen, müssen wir die Rückzugsbedingungen mit der israelischen Regierung sehr sorgfältig diskutieren und sehen, wie wir den Rückzug mit den Zielen des Friedensplans in Einklang bringen können. Unser Ziel muss sein, dass die Israelis die Palästinensische Autonomiebehörde wieder als ihren Partner im Friedensprozess anerkennen. Es sollte darin bestehen, Gaza und Teile des Westjordanlands an die Palästinensische Autonomiebehörde, nicht die Hamas, zu übergeben und sicherzustellen, dass die Übergabe ordnungsgemäß verläuft und nicht zu größerem Chaos und mehr Gewalt führt.
Gott sei Dank gibt es noch einige gemäßigte Menschen in Palästina, Israel und der arabischen Welt. Ich stelle diese Frage so ruhig und diplomatisch wie ich kann: Wie viel Unterstützung geben wir diesen gemäßigten Menschen heute? Wenn wir nicht bereit sind, Mut zur Mäßigung zu zeigen, wie können wir ihn dann von ihnen erwarten?
Es ist nicht übertrieben zu behaupten, dass die Aussichten in der Region heute noch Besorgnis erregender sind als sie es eine gewisse Zeit lang waren. Sie scheinen mir um Einiges beunruhigender zu sein als beispielsweise zu Beginn des letzten Jahres, als man uns sagte, dass der Weg zum Frieden im Nahen Osten in der militärischen Befreiung Bagdads und der Errichtung der Demokratie im Irak bestehen würde. Eines Tages wird der Irak vielleicht stabil und demokratisch und ein leuchtendes Beispiel für andere Länder in der Region sein. Wie könnten wir etwas anderes erhoffen? Wie auch immer man über die Vergangenheit denken mag, auf welche anderen Dinge können wir hinarbeiten? Doch wenn wir irgendeine Chance haben wollen, dieses Ergebnis zu erreichen und Modernisierung und Demokratie in der gesamten Region zu fördern, müssen wir Worte und Strategien vermeiden, die große Teile der islamischen Welt entfremden und genau den Zusammenprall der Kulturen heraufbeschwören, den alle vernünftigen Männer und Frauen um jeden Preis vermeiden sollten.
Für meine fünfjährige Amtszeit als Kommissar ist es zutiefst deprimierend, dass die Welt heute offenbar viel gefährlicher ist als 1999. Wir müssen stets versuchen, auf eine bessere Welt hinzuarbeiten und uns nicht in introvertierter Verzweiflung geschlagen zu geben. Heute müssen wir unter anderem versuchen, das zu retten, was wir von den Überresten des Friedensprozesses im Nahen Osten retten können. Das sind keine sehr ermutigenden Aussichten, doch welche Alternative haben wir?
Sei es wie es sei. Ich versuche nicht, die zweifellos gut gemeinten Interpretationen anderer im Nachhinein zu kritisieren oder die Bemühungen zu untergraben, aus der derzeitigen außergewöhnlich schwierigen Lage das Beste zu machen. Für manche ist natürlich ein Glas immer halbvoll, wenn es für andere halbleer ist. Für wieder andere ist es eine ziemliche Herausforderung zu glauben, dass ein Glas halbvoll ist, wenn sie kaum etwas Flüssigkeit in dem Glas sehen können. Ich denke, dass die Wahrheit, wie es auch bei der Schönheit der Fall ist, vom Betrachter abhängt. Ich möchte nicht näher auf diese Angelegenheiten eingehen, sondern werde nur fünf Punkte ansprechen, mit denen wir uns befassen müssen, wenn wir aus der momentan trostlosen Lage irgendetwas Positives machen wollen.
Erstens kann, wie der Rat „Allgemeine Angelegenheiten und Außenbeziehungen“ und der Europäische Rat immer wieder gesagt haben, eine endgültige Lösung nur durch Verhandlungen zwischen Israel und den Palästinensern erreicht werden, die zu zwei lebensfähigen, souveränen und unabhängigen Staaten auf der Grundlage der vielleicht durch ein Übereinkommen geänderten Grenzen von 1967 führen, zu zwei Staaten, die Seite an Seite in Frieden und Sicherheit leben, so wie es im Friedensplan vorgesehen ist.
Dies war der rote Faden in der europäischen Denkweise – von Venedig 1980 über Berlin 1999 und Sevilla 2002 bis hin zu den Schlussfolgerungen des letzten Europäischen Rates vom vergangenen Monat. Es überrascht nicht, dass wir dem zugestimmt haben, was 37 Jahre lang stets die Position Amerikas war, dass Siedlungen außerhalb der Grenzen von 1967 rechtswidrig sind und „den Frieden behindern“. Wir alle kennen die Bestandteile einer endgültigen Lösung. Sie sind im Mitchell-Bericht und nachfolgenden Dokumenten aufgeführt, unter anderem in der Friedensinitiative der Arabischen Liga des Jahres 2002. Sie sind auch Bestandteil des Friedensplans, der von der Völkergemeinschaft gebilligt wurde.
Eine Lösung wartet nicht auf irgendeine himmlische Einsicht. Sie wartet darauf, dass beide Seiten – Israel und Palästina – von ihrem politischen Willen Gebrauch machen. Meiner Ansicht nach ist es tragisch, dass die mutigen Vorschläge der Vertreter der Zivilgesellschaft, die die Genfer Initiative ausgehandelt haben, offenbar nicht von der politischen Führung in ihren Gemeinschaften unterstützt werden.
Zweitens bedauern wir die Gewalt, die eine Versöhnung und jegliche Chance auf Frieden hinausschiebt. Wir haben die Selbstmordanschläge, die unschuldigen Menschen das Leben kosten, und die finstere Propaganda, die das Denken so vieler Menschen verdunkelt, stets ausnahmslos bedauert und mit all unserer Kraft verurteilt. Zudem stehen wir plumper militärischer Vergeltung äußerst kritisch gegenüber, die Leben, Häuser und Existenzen vernichtet und eine Art von Vergeltung ist, die Extremismus wachsen lässt und nicht zur Erhöhung der Sicherheit beiträgt. Unserer Ansicht nach sind gezielte Tötungen falsch, rechtswidrig und kontraproduktiv.
Ein palästinensischer Politiker, den ich sehr bewundere, eine Stimme des gesunden Menschenverstandes und der Vernunft, sprach vor Kurzem von einem ohrenbetäubenden Lärm der Kriegstrommeln auf beiden Seiten sowie der bitteren Tatsache, dass beide Gemeinschaften offenbar in einer Situation gefangen sind, in der nur das zählt, was der anderen Seite Schmerzen bereitet. Es ist viel Schmerz im Angebot, jedoch kaum Aussicht auf Frieden.
Drittens können wir – was man auch immer vom europäischen Konzept für diese Auseinandersetzung halten mag – sagen, dass wir in den Wochen, Monaten und Jahren des Blutvergießens und der Hoffnungslosigkeit Institutionen aufrechterhalten haben, die eines Tages die Grundlage für eine reformierte palästinensische Regierung bilden können. Das war die Politik des Europäischen Rates, der dieses Parlament zugestimmt hat. Zu dem, was wir getan haben, wurde uns gratuliert, unter anderem von der Weltbank. Vor Kurzem habe ich ein Schreiben des palästinensischen Finanzministers Salam Fayad erhalten, in dem er darauf hinwies, dass die Palästinensische Autonomiebehörde mit Hilfe der Europäischen Union nun sämtliche Reformverpflichtungen erfüllt hat, die sie vor anderthalb Jahren gegenüber dem Palästinensischen Legislativrat eingegangen ist. Es gibt jetzt ein hohes Maß an Rechenschaftspflicht mit transparenten Haushaltsverfahren. Es gibt keine Barzahlungen an palästinensisches Sicherheitspersonal mehr, dessen Gehälter nun auf Bankkonten überwiesen werden.
Unter vier Augen hat man uns dazu ermutigt, mehr zu tun – mehr Unterstützung zu gewähren. In der Öffentlichkeit hat man uns dafür kritisiert, überhaupt etwas getan zu haben. Einige haben geltend gemacht, dass es eigentlich keinen schlimmeren Vorwurf geben könne, als dass der Versuch, Reformen zu unterstützen und eine gewisse Form von Leben in Palästina aufrechtzuerhalten, den Terrorismus finanziert habe. Das Parlament ist dieser Sache selbst nachgegangen, und OLAF hat diese Behauptungen untersucht."@de7
".
Κύριε Πρόεδρε, δεν επιθυμώ και δεν προτίθεμαι να επαναλάβω τα όσα ανέφερε μόλις η Προεδρία σχετικά με τις πρόσφατες συζητήσεις του Συμβουλίου για τη Μέση Ανατολή ή για το πώς αντέδρασε στη δήλωση του Προέδρου Μπους στην Ουάσινγκτον την περασμένη εβδομάδα μετά τη συνάντησή του με τον πρωθυπουργό Σαρόν. Η δήλωση εξέπληξε πολλούς –ίσως δικαιολογημένα, ίσως και όχι– και δεν μπορεί κανείς να αρνηθεί το γεγονός ότι φαίνεται να προκάλεσε μεγάλη ανησυχία στον αραβικό κόσμο. Ορισμένοι στη συνέχεια ισχυρίστηκαν ότι αυτή η ανησυχία είναι αβάσιμη. Είπαν ότι κατ’ αυτόν τον τρόπο προσφέρεται η δυνατότητα υλοποίησης και όχι ακύρωσης του οδικού χάρτη. Ισχυρίστηκαν δε ότι πρέπει να αναζητήσουμε τα θετικά στοιχεία, όπως είναι η υποσχόμενη και ευπρόσδεκτη αποχώρηση των Ισραηλινών από τη Γάζα, και να μην εστιάζουμε στις αρνητικές πτυχές.
Δεν έχω να πω τίποτε περισσότερο για το θέμα, παρά μόνο να επαινέσω τους αξιωματούχους μου οι οποίοι προσπάθησαν να εφαρμόσουν μια δύσκολη πολιτική κατά τρόπο έντιμο, διαφανή και αξιοπρεπή. Όταν βλέπω το τι έγινε τα τελευταία χρόνια διαπιστώνω ότι ελάχιστοι έχουνε επιτύχει τόσα πολλά όσο εκείνοι.
Στρεφόμενος στο μέλλον, λέγεται από ορισμένους –λίγο παραπειστικά ίσως– ότι μετά την υποσχόμενη αποχώρηση θα ανοικοδομήσουμε τη Γάζα και θα προσπαθήσουμε να δημιουργήσουμε τις βάσεις για μια νέα Παλαιστίνη. Αυτό που πιθανώς έχουν στο μυαλό τους είναι μια Παλαιστίνη η οποία είναι πραγματικά βιώσιμη, και όχι ένα συνονθύλευμα απομονωμένων περιοχών τις οποίες χωρίζουν άρματα μάχης, οικισμοί και τείχη.
Είμαστε ασφαλώς διατεθειμένοι να συνεχίσουμε την ανθρωπιστική μας βοήθεια και να ενισχύσουμε την ανασυγκρότηση των υποδομών στις περιοχές από τις οποίες αποχωρούν οι ισραηλινές δυνάμεις. Πρέπει όμως να πω ότι, αυτή τη φορά, θα πρέπει να ζητήσουμε ορισμένες εγγυήσεις από τις αμυντικές δυνάμεις του Ισραήλ ότι δεν θα καταστρέψουν και πάλι ό,τι θα έχουμε ανοικοδομήσει. Θα πρέπει να λάβουν υπόψη τα πέντε σημεία που περιέγραψε το Ευρωπαϊκό Συμβούλιο στις 25 και 26 Μαρτίου, κυρίως δε τη ρητή πρόβλεψη της αποχώρησης που περιλαμβάνεται στον οδικό χάρτη και τη διευκόλυνση της οικονομικής ζωής στα εδάφη που εγκαταλείπουν οι ισραηλινές αμυντικές δυνάμεις.
Η Παγκόσμια Τράπεζα επεσήμανε ότι το μεγαλύτερο εμπόδιο στην οικονομική ανάκαμψη είναι η έλλειψη πρόσβασης και η έλλειψη επαρκούς ελευθερίας στην κυκλοφορία προσώπων και αγαθών. Η πρόσβαση στον έξω κόσμο είναι ουσιώδης για την ανάκαμψη της παλαιστινιακής οικονομίας. Πρέπει επίσης να επιδιώξουμε να διασφαλίσουμε ότι θα μπορεί να παρασχεθεί ανθρωπιστική βοήθεια, όπως θα συνέβαινε και σε κάθε άλλη περιοχή. Προς το παρόν, η παροχή βοήθειας κοστίζει περισσότερο από ό,τι στις περισσότερες περιοχές του κόσμου, λόγω της στάσης και της δραστηριότητας των δυνάμεων ασφαλείας.
Προκειμένου να βρούμε έναν τρόπο για την επανέναρξη της εφαρμογής του οδικού χάρτη, πρέπει να συζητήσουμε πολύ προσεκτικά με την ισραηλινή κυβέρνηση τους όρους της αποχώρησης και να δούμε πώς μπορούμε να συνδυάσουμε τη διαχείριση της αποχώρησης με τους στόχους του οδικού χάρτη. Ο στόχος μας πρέπει να είναι να αναγνωρίσουν οι Ισραηλινοί και πάλι την Παλαιστινιακή Αρχή ως εταίρο στην ειρηνευτική διαδικασία. Ο στόχος θα πρέπει να είναι να παραδοθεί η Γάζα και η Δυτική Όχθη στην Παλαιστινιακή Αρχή, όχι στη Χαμάς, και να εξασφαλιστεί ότι η παράδοση θα γίνει κατά τρόπο πειθαρχημένο και όχι κατά τρόπο ο οποίος να οδηγεί σε μεγαλύτερο χάος και περισσότερη βία.
Τέλος, υπάρχουν ακόμα –ευτυχώς– κάποιοι μετριοπαθείς στην Παλαιστίνη, το Ισραήλ και τον αραβικό κόσμο. Θέτω το ερώτημα όσο πιο ήρεμα και διπλωματικά μπορώ: πόσο υποστηρίζουμε σήμερα αυτούς τους μετριοπαθείς; Αν εμείς δεν είμαστε διατεθειμένοι να υποστηρίξουμε με θάρρος τη μετριοπάθεια, πώς μπορούμε να περιμένουμε από τους ίδιους να επιδείξουν θάρρος;
Δεν είναι υπερβολή να πει κανείς ότι οι προοπτικές σήμερα για την περιοχή είναι πιο ανησυχητικές από ό,τι τον τελευταίο καιρό. Φρονώ ότι είναι σίγουρα αρκετά πιο ανησυχητική από ό,τι ήταν, για παράδειγμα, στις αρχές του περασμένου έτους, όταν ακούγαμε ότι ο δρόμος για την ειρήνη στη Μέση Ανατολή περνούσε από τη στρατιωτική απελευθέρωση της Βαγδάτης και την εγκαθίδρυση της δημοκρατίας στο Ιράκ. Ίσως κάποτε το Ιράκ να είναι σταθερό και δημοκρατικό και ίσως καταστεί φωτεινό παράδειγμα για άλλες χώρες στην περιοχή. Πώς θα μπορούσε κανείς να ελπίζει κάτι το διαφορετικό; Όποια άποψη και αν έχει κανείς για το παρελθόν, για τι άλλο θα μπορούσαμε να εργαστούμε; Ωστόσο, προκειμένου να έχουμε μια ελπίδα να το επιτύχουμε και να ενθαρρύνουμε τον εκσυγχρονισμό και τη δημοκρατία σε όλη την περιοχή, θα πρέπει να αποφεύγουμε λέξεις και πολιτικές που αποξενώνουν μεγάλα τμήματα του ισλαμικού κόσμου και δημιουργούν την απειλή μιας σύγκρουσης πολιτισμών την οποία όλοι οι εχέφρονες άνδρες και γυναίκες πρέπει να απεύχονται πάση θυσία.
Ένα εξαιρετικά θλιβερό χαρακτηριστικό της πενταετούς θητείας μου ως Επιτρόπου είναι ότι ο κόσμος, όπως τον βλέπω σήμερα, μου φαίνεται πολύ πιο επικίνδυνος από ό,τι ήταν το 1999. Πρέπει πάντα να προσπαθούμε να εργαζόμαστε για έναν καλύτερο κόσμο και να μην παραιτούμαστε απελπισμένοι. Σήμερα πρέπει, μεταξύ άλλων, να δούμε τι μπορούμε να διασώσουμε από ό,τι έχει απομείνει από την ειρηνευτική διαδικασία στη Μέση Ανατολή. Δεν είναι και πολύ ενθαρρυντική προοπτική, αλλά ποια άλλη εναλλακτική έχουμε;
Ας είναι. Δεν θέλω να αμφισβητήσω τις αναμφίβολα καλοπροαίρετες ερμηνείες άλλων ή να υπονομεύσω τυχόν προσπάθειες εκμετάλλευσης με τον καλύτερο δυνατό τρόπο της τρέχουσας, ιδιαιτέρως δύσκολης, συγκυρίας. Ορισμένοι, φυσικά, πάντα βλέπουν το ποτήρι μισογεμάτο ενώ άλλοι πιστεύουν ότι είναι μισοάδειο. Για άλλους αποτελεί πρόκληση να πιστεύουν ότι το ποτήρι είναι μισογεμάτο όταν δεν μπορούν να δουν σε αυτό παρά ελάχιστο υγρό. Φαντάζομαι ότι, όπως και η ομορφιά, έτσι και η αλήθεια είναι υποκειμενική. Θα θέσω μόνο πέντε σημεία, τα οποία πρέπει να αντιμετωπίσουμε προκειμένου να έχουμε κάποιο θετικό αποτέλεσμα από την τρέχουσα δυσάρεστη κατάσταση.
Πρώτον, όπως έχουν επανειλημμένα δηλώσει το Συμβούλιο Γενικών Υποθέσεων και Εξωτερικών Σχέσεων και το Ευρωπαϊκό Συμβούλιο, μια οριστική διευθέτηση μπορεί να επιτευχθεί μόνο ως αποτέλεσμα διαπραγματεύσεων μεταξύ του Ισραήλ και των Παλαιστινίων, με αποτέλεσμα δύο βιώσιμα, κυρίαρχα και ανεξάρτητα κράτη με βάση τα σύνορα του 1967, ίσως τροποποιημένα κατόπιν συμφωνίας, τα οποία θα συνυπάρχουν σε συνθήκες ειρήνης και ασφάλειας, όπως περιγράφεται, για παράδειγμα, στον οδικό χάρτη.
Αυτή είναι η βασική συλλογιστική της ευρωπαϊκής προσέγγισης, από τη Βενετία το 1980 έως το Βερολίνο το 1999, τη Σεβίλλη το 2002 και έως τα συμπεράσματα του τελευταίου Ευρωπαϊκού Συμβουλίου τον προηγούμενο μήνα. Δεν προκαλεί έκπληξη το γεγονός ότι ανέκαθεν συμφωνούσαμε με μια θέση την οποία υποστήριζε με συνέπεια η Αμερική επί 37 χρόνια, ότι οι οικισμοί εκτός των συνόρων του 1967 είναι παράνομοι και αποτελούν “εμπόδια για την ειρήνη”. Όλοι γνωρίζουμε ποιες θα είναι οι συνιστώσες μιας οριστικής διευθέτησης. Περιλαμβάνονται στην έκθεση Mitchell και σε μεταγενέστερα έγγραφα, συμπεριλαμβανομένης της ειρηνευτικής πρωτοβουλίας του Αραβικού Συνδέσμου το 2002. Περιλαμβάνονται επίσης στον οδικό χάρτη ο οποίος υποστηρίχθηκε από τη διεθνή κοινότητα.
Η επίλυση δεν θα έρθει με την επιφοίτηση του Αγίου Πνεύματος. Θα έρθει με την άσκηση πολιτικής βούλησης και από τις δύο πλευρές – των Ισραηλινών και των Παλαιστινίων. Κατά την κρίση μου, αποτελεί τραγωδία το γεγονός ότι η πολιτική ηγεσία των δύο κοινοτήτων δεν συμμερίζεται τις γενναίες προτάσεις των εκπροσώπων της κοινωνίας των πολιτών, οι οποίοι διαπραγματεύτηκαν την πρωτοβουλία της Γενεύης.
Δεύτερον, αποδοκιμάζουμε τη βία, η οποία αναβάλλει τη συμφιλίωση και την όποια ευκαιρία για ειρήνευση. Ανέκαθεν αποδοκιμάζαμε ανεπιφύλακτα και καταδικάζαμε με όλη μας τη δύναμη τις βομβιστικές επιθέσεις αυτοκτονίας που αφαιρούν ζωές αθώων και τη σκοτεινή προπαγάνδα που δηλητηριάζει τη σκέψη τόσο πολλών ανθρώπων. Είμαστε επίσης έντονα επικριτικοί απέναντι στα σκληρά στρατιωτικά αντίποινα που καταστρέφουν ζωές, εστίες και περιουσίες – ένα είδος αντιποίνων τα οποία αυξάνουν τον εξτρεμισμό και όχι την ασφάλεια. Πιστεύουμε ότι οι στοχευμένες δολοφονίες είναι εσφαλμένες, παράνομες και αντιπαραγωγικές.
Ένας από τους παλαιστινίους πολιτικούς που θαυμάζω ιδιαιτέρως, μια φωνή σύνεσης και λογικής, αναφέρθηκε προσφάτως στα εκκωφαντικά τύμπανα του πολέμου και από τις δύο πλευρές και στο θλιβερό γεγονός ότι και οι δύο κοινότητες φαίνεται ότι έχουν εγκλωβιστεί σε έναν εναγκαλισμό, στον οποίο το μόνο που μοιάζει να έχει σημασία είναι η πρόκληση πόνου στην άλλη πλευρά. Υπάρχει πλεόνασμα πόνου, αλλά ελάχιστες ελπίδες ειρήνης.
Τρίτον, όποια κριτική και αν ασκείται στη στάση της Ευρώπης στη διένεξη, μπορούμε να πούμε ότι, στη διάρκεια εβδομάδων, μηνών και ετών αιματοχυσίας και απελπισίας, στηρίξαμε θεσμούς οι οποίοι μπορούν μια ημέρα να αποτελέσουν τη βάση για μια αναμορφωμένη παλαιστινιακή κυβέρνηση. Αυτή υπήρξε η πολιτική του Ευρωπαϊκού Συμβουλίου, την οποία υποστήριξε αυτό το Κοινοβούλιο. Δεχτήκαμε συγχαρητήρια για τις ενέργειές μας, μεταξύ άλλων, και από την Παγκόσμια Τράπεζα. Προσφάτως, μάλιστα, έλαβα μια επιστολή από τον παλαιστίνιο υπουργό Οικονομικών, τον Salam Fayad, στην οποία σημειωνόταν ότι, με τη βοήθεια της Ευρωπαϊκής Ένωσης, η Παλαιστινιακή Αρχή έχει εκπληρώσει πλέον όλες τις δεσμεύσεις για την πραγματοποίηση μεταρρυθμίσεων τις οποίες είχε αναλάβει έναντι του Παλαιστινιακού Νομοθετικού Συμβουλίου πριν από ενάμισι έτος. Υπάρχει τώρα μεγάλος βαθμός λογοδοσίας, με διαφανείς δημοσιονομικές διαδικασίες. Δεν υπάρχουν πλέον πληρωμές σε μετρητά προς το προσωπικό ασφαλείας των Παλαιστινίων, οι μισθοί των οποίων καταβάλλονται τώρα μέσω τραπεζικών λογαριασμών.
Κατ’ ιδίαν, ενθαρρυνόμαστε να κάνουμε περισσότερα – να προσφέρουμε περισσότερη βοήθεια. Δημοσίως, επικρινόμαστε επειδή κάνουμε κάτι. Ορισμένοι έχουν ισχυριστεί ότι, ουσιαστικά, δεν θα μπορούσε να υπάρξει μεγαλύτερη κατηγορία από το ότι η προσπάθεια προώθησης της μεταρρύθμισης και της διατήρησης κάποιου είδους ζωής στην Παλαιστίνη χρηματοδότησε την τρομοκρατία. Το Κοινοβούλιο έκανε τις δικές του έρευνες γι’ αυτά τα θέματα και η Ευρωπαϊκή Υπηρεσία Καταπολέμησης της Απάτης (OLAF) ερεύνησε τους ισχυρισμούς αυτούς."@el8
"Señor Presidente, no deseo repetir ni pretendo repetir lo que la Presidencia acaba de decir sobre las últimas conversaciones del Consejo sobre Oriente Próximo o cómo ha reaccionado a la declaración del Presidente Bush en Washington la semana pasada tras su reunión con el Primer Ministro Sharon. La declaración ha sorprendido a mucha gente, comprensiblemente o no, y uno no puede disimular que parece haber causado una gran preocupación en el mundo árabe. Hay quien ha argumentado con posterioridad que no debería haberlo hecho. Han dicho que abre un camino para la aplicación de esta hoja de ruta, en lugar de romperla. Han alegado que tenemos que buscar la parte positiva, como la retirada israelí prometida y bien acogida de Gaza, en vez de centrarnos en la parte negativa.
No tengo nada más que decir sobre este tema, salvo rendir homenaje a mis funcionarios que han intentado aplicar una política difícil, de forma honesta, transparente y con integridad. Cuando miro lo que ha ocurrido en las últimas semanas no puedo más que muy poca cosa que se haya conseguido como han hecho ellos.
Mirando al futuro, algunos dicen –quizá sea palabrería sin importancia– que después de la retirada prometida reconstruiremos Gaza e intentaremos sentar los cimientos de una nueva Palestina. Lo que supongo que tienen en mente es una Palestina que sea verdaderamente viable, no un grupo de «bantustanes» divididos por tanques, asentamientos y muros.
Sin duda estamos dispuestos a mantener nuestra ayuda humanitaria y a apoyar la reconstrucción de la infraestructura de las zonas de las que se retiren las fuerzas de defensa israelíes. Pero he de decir que esta vez tenemos que buscar determinadas garantías por parte de las fuerzas de defensa israelíes de que no vuelvan a destruir lo que construimos. Deben tener en cuenta los cinco puntos establecidos por el Consejo Europeo de los días 25 y 26 de marzo, en particular el afianzamiento de la retirada en el marco de la hoja de ruta y el acceso a la vida económica en el territorio que abandonan las fuerzas de defensa israelíes.
Ha sido el Banco Mundial quien ha señalado que el mayor obstáculo para la reactivación económica es la falta de acceso y la falta de libertad de circulación suficiente de las personas y mercancías. El acceso al mundo exterior es esencial para reactivar la economía palestina. También tenemos que garantizar que la ayuda humanitaria se pueda prestar tal como se haría en cualquier otro lugar. En estos momentos, es más difícil prestar ayuda allí que en cualquier otro lugar debido al comportamiento y actividades de las fuerzas de seguridad.
Si tenemos que encontrar una forma de volver a aplicar la hoja de ruta, es necesario que estudiemos muy detenidamente con el Gobierno israelí los términos de la retirada y ver de qué forma podemos vincular la gestión de la retirada con los objetivos de la hoja de ruta. Nuestro objetivo tiene que ser que los israelíes vuelvan a reconocer a la Autoridad Palestina como su socio en el proceso de paz. El objetivo no tiene por qué ser el de entregar Gaza y partes de Cisjordania a la Autoridad Palestina, ni a Hamás, y garantizar que el traspaso tenga lugar de forma ordenada, no de una forma que desemboque en más caos y más violencia.
Por último, todavía existen algunos moderados –gracias a Dios– en Palestina, Israel y el mundo árabe. Formulo esta pregunta de la forma más tranquila y diplomática que puedo: ¿en qué medida estamos apoyando a estos moderados actualmente? Si no estamos dispuestos a ser valientes respecto a la moderación, ¿cómo podemos esperar que ellos lo sean?
No es exagerado decir que las perspectivas actuales en la región son más preocupantes de lo que lo han sido desde hace algún tiempo. Sin duda, me parece mucho más alarmante de lo que parecía ser, por ejemplo, al comienzo del año pasado cuando se nos dijo que la senda para la paz en Oriente Próximo reposaba en la liberación militar de Bagdad y la instauración de la democracia en el Iraq. Quizá algún día el Iraq sea estable y democrático y puede que sea un modelo para otros países de la región. ¿Cómo podría uno esperar otra cosa? Independientemente de los puntos de vista que uno tenga del pasado, ¿qué más cosas quedan por las que luchar? Sin embargo, si conviene que tengamos la posibilidad de lograr un resultado y fomentar la modernización y la democracia en toda la región, tenemos que evitar palabras y políticas que distancien a grandes partes del mundo islámico y amenacen con provocar el verdadero choque de civilizaciones que todos los hombres y mujeres en su sano juicio tienen que querer evitar a toda costa.
Ha sido un aspecto profundamente deprimente de mis cinco años como Comisario que el mundo al que miro hoy parece ser mucho más peligroso de lo que era en 1999. Siempre tenemos que intentar trabajar para un mundo mejor y no echarnos las manos a la cabeza desesperados. Hoy, entre otras cosas, tenemos que mirar qué es lo que podemos rescatar de lo que queda del proceso de paz de Oriente Próximo. No es una perspectiva demasiado alentadora, pero ¿qué otra alternativa existe?
Que así sea. No pretendo anticiparme a las interpretaciones sin lugar a dudas bien intencionadas de otros ni minar esfuerzos para obtener el máximo de la actual situación excepcionalmente difícil. Naturalmente, siempre hay quien ve un vaso medio lleno cuando hay otros que creen que está medio vacío. Otros encuentran que resulta difícil creer que un vaso está medio lleno cuando no pueden ver ningún líquido en el vaso. Supongo que como la belleza, la verdad es según el color del cristal con que se mira. No quiero detenerme en estas cuestiones. Solo voy hacer cinco puntualizaciones que hay que abordar si queremos sacar algo positivo de la presente situación sombría.
Primero, tal como han dicho reiteradamente el Consejo de Asuntos Generales y Relaciones Exteriores y el Consejo Europeo, solo se puede llegar a un acuerdo definitivo a resultas de negociaciones entre Israel y los palestinos, con el resultado de dos Estados soberanos e independientes viables basados en las fronteras de 1967, quizás modificadas de común acuerdo, viviendo codo a codo en paz y seguridad, tal como se establece, por ejemplo, en la hoja de ruta.
Este ha sido el hilo principal del pensamiento europeo, desde Venecia en 1980 hasta Berlín en 1999, hasta Sevilla en 2002 y hasta las últimas conclusiones del Consejo Europeo del mes pasado. No es de sorprender que hayamos estado de acuerdo con lo que durante 37 años ha sido una posición estadounidense coherente, de que los asentamientos más allá de las fronteras de 1967 son ilegales y representan «obstáculos para la paz». Todos sabemos qué ingredientes son necesarios para una solución definitiva. Están incluidos en el informe Mitchell y documentos posteriores, incluida la iniciativa para la paz de la Liga Árabe de 2002. También se encuentran en la hoja de ruta aprobada por la comunidad internacional.
Un acuerdo no espera algún tipo de visión celestial. Espera el ejercicio de la voluntad política por ambas partes: los israelíes y los palestinos. A mi juicio, es una tragedia que las propuestas valientes de los representantes de la sociedad civil que negociaron la iniciativa de Ginebra no parece que sean compartidas por los dirigentes políticos de sus comunidades.
En segundo lugar, condenamos la violencia que pospone la reconciliación y toda posibilidad de paz. Siempre hemos deplorado sin reservas y condenado con todas nuestras fuerzas los atentados suicidas que matan a inocentes y la oscura propaganda que ofusca las mentes de tantas personas. También somos extremadamente críticos con las duras represalias militares que destruyen vidas, hogares y medios de vida, la clase de represalias que incrementan el extremismo y no incrementan la seguridad. Creemos que los asesinatos selectivos son equivocados, ilegales y contraproducentes.
Uno de los políticos palestinos que más admiro, una voz sensata y razonable, se ha referido recientemente al sonido ensordecedor de los tambores de guerra en ambos lados y al hecho amargo de que las dos comunidades parecen estar bloqueadas en un abrazo en el que todo lo que parece importar es causar dolor al otro bando. Se ofrece mucho dolor, pero no muchas promesas de paz.
En tercer lugar, cualesquiera que sean las críticas al enfoque europeo frente al conflicto, podemos decir que hemos respaldado, en el transcurso de semanas, meses y años de derramamiento de sangre y desesperanza, instituciones que un día pueden constituir la base para un Gobierno palestino reformado. Esta ha sido la política del Consejo Europeo, respaldada por este Parlamento. Se nos ha felicitado por lo que hemos hecho, entre otros, el Banco Mundial. Hace poco he recibido una carta del Ministro de Hacienda palestino, Salam Fayad, que observa que con la ayuda de la Unión Europea la Autoridad Palestina ha cumplido todos los compromisos de reforma que había hecho al Consejo Legislativo Palestino hace un año y medio. Existe ahora un alto grado de responsabilidad, con procedimientos presupuestarios transparentes. Ya no se efectúan pagos en efectivo al personal palestino de seguridad, cuyos salarios se transfieren ahora a través de cuentas bancarias.
Se nos ha alentado, en privado, a que hagamos más, a que ayudemos más. Se nos ha criticado públicamente por no hacer absolutamente nada. Algunos han argumentado que, en realidad, no podría haber una acusación más grave que la de que el intento de promover la reforma y respaldar algún tipo de vida en Palestina ha financiado el terrorismo. El Parlamento ha llevado a cabo su propia investigación sobre estos asuntos y la OLAF ha investigado estas acusaciones."@es12
"Arvoisa puhemies, en halua enkä aio toistaa puheenjohtajavaltion juuri esittämiä toteamuksia neuvoston viimeaikaisista Lähi-itää koskevista keskusteluista tai siitä, kuinka se reagoi presidentti Bushin Washingtonissa viime viikolla pääministeri Sharonin tapaamisen jälkeen esittämään lausuntoon. Lausunto hämmästytti monia ihmisiä, mikä saattaa olla ymmärrettävääkin. Ei voida myöskään peitellä sitä, että lausunto näyttää aiheuttaneen merkittävää huolestuneisuutta arabimaailmassa. Jotkut väittivät jälkeenpäin, ettei näin olisi pitänyt käydä. Heidän mukaansa lausunto tarjoaa keinon etenemissuunnitelman täytäntöönpanolle sen sijaan, että se tekisi sen tyhjäksi. Heidän mukaansa meidän pitäisi kiinnittää huomiomme myönteisiin seikkoihin, kuten siihen tervetulleeseen lupaukseen, jonka mukaan Israel vetäytyy Gazasta, eikä kielteisiin asioihin.
Minulla ei ole enempää sanottavaa aiheesta lukuun ottamatta sitä, että haluan osoittaa kunnioitusta virkamiehilleni, jotka ovat pyrkineet toteuttamaan vaikeaa politiikkaa rehellisesti, avoimesti ja lahjomattomasti. Tarkastellessani muutaman viime vuoden tapahtumia voin havaita aivan liian vähän muita sellaisia toimia, joiden avulla olisi saavutettu yhtä paljon.
Siirtyäkseni tarkastelemaan tulevaisuutta jotkut toteavat – ehkä hieman liukkaasti – että luvatun vetäytymisen jälkeen rakennamme Gazan uudelleen ja yritämme luoda perustan uudelle Palestiinalle. Heillä on oletettavasti mielessään aidosti elinkelpoinen Palestiina, joka ei ole vain joukko eristettyjä bantustaneja, jotka on erotettu muusta maailmasta panssarivaunujen, siirtokuntien ja muurien avulla.
Olemme varmasti valmistautuneet jatkamaan humanitaarista apuamme ja tukemaan sellaisten alueiden infrastruktuurin uudelleenrakentamista, joilta Israelin puolustusjoukot vetäytyvät. Minun on kuitenkin todettava, että meidän olisi tällä kerralla pyrittävä saamaan Israelin puolustusjoukoilta takeet siitä, etteivät he tuhoa jälleen sitä minkä me rakennamme. Heidän olisi otettava huomioon 25.–26. maaliskuuta kokoontuneen Eurooppa-neuvoston esittämät viisi näkökohtaa, erityisesti vetäytymisen juurruttaminen etenemissuunnitelman mukaisesti ja taloudellisen elämän helpottaminen niillä alueilla, joilta Israelin puolustusjoukot poistuvat.
Maailmanpankki huomautti, että suurimpia esteitä talouden elpymiselle ovat hankala pääsy ja se, etteivät henkilöt ja tavarat voi liikkua riittävän vapaasti. Yhteys ulkopuoliseen maailmaan on ratkaisevan tärkeää Palestiinan talouden elvyttämiseksi. Meidän olisi pyrittävä myös takaamaan, että humanitaarista apua voidaan tarjota samoin edellytyksin kuin muualla. Tällä hetkellä avun tarjoaminen on kalliimpaa kuin useimmissa muissa kohteissa turvallisuusjoukkojen käytöksen ja toiminnan vuoksi.
Löytääksemme uudelleen keinot etenemissuunnitelman täytäntöön panemiseksi meidän on keskusteltava Israelin hallituksen kanssa vetäytymisen ehdoista hyvin huolellisesti ja selvitettävä, kuinka vetäytymisjärjestelyt voidaan toteuttaa etenemissuunnitelman tavoitteiden mukaisesti. Tavoitteenamme on oltava, että israelilaiset tunnustavat jälleen palestiinalaishallinnon kumppanikseen rauhanprosessissa. Tavoitteena olisi oltava, että Gaza ja osia Länsirannasta luovutetaan palestiinalaishallinnolle, ei Hamasille, ja sen takaaminen, että luovutus tapahtuu rauhallisesti eikä johda kaaoksen ja väkivallan lisääntymiseen.
Lopuksi todettakoon, että Palestiinassa, Israelissa ja arabimaailmassa on – luojan kiitos – edelleen myös joitakin maltillisempaa suuntausta edustavia ihmisiä. Esitän tämän kysymyksen niin hiljaa ja diplomaattisesti kuin voin: kuinka paljon tuemme nykyään maltillisia henkilöitä? Jollemme voi olla rohkeasti maltillisia, kuinka voisimme odottaa sitä heiltä?
Ei ole liioittelua todeta, että alueen näkymät ovat nykyään huolestuttavammat kuin viime aikoina. Mielestäni tilanne antaa paljon enemmän aihetta huoleen kuin esimerkiksi viime vuoden alussa, jolloin meille ilmoitettiin, että Lähi-idän rauha edellyttää Bagdadin sotilaallista vapauttamista ja demokratian aikaansaamista Irakissa. Irakista saattaa tulla joskus vakaa ja demokraattinen. Siitä saattaa tulla joskus alueen muiden maiden johtotähti. Kuinka voisimme toivoa mitään muuta? Riippumatta siitä, mitä mieltä olemme menneisyydestä, minkä muun puolesta tekisimme työtä? Mikäli haluamme edes jonkinlaiset mahdollisuudet saavuttaa kyseinen lopputulos ja kannustaa nykyaikaistamista ja demokratiaa koko alueella, meidän on kuitenkin vältettävä sellaisia sanoja ja tekoja, jotka vieraannuttavat suuren osan islamilaisesta maailmasta ja uhkaavat aiheuttaa kulttuurien yhteentörmäyksen, jota kaikkien tervejärkisten miesten ja naisten olisi pyrittävä välttämään kaikin käytettävissä olevin keinoin.
Viisivuotista uraani komission jäsenenä varjostaa syvästi se, että maailmamme näyttää nykyään paljon vaarallisemmalta kuin vuonna 1999. Meidän on pyrittävä aina työskentelemään paremman maailman puolesta, emmekä saa antaa periksi sulkeutuneelle epätoivolle. Meidän on selvitettävä muun muassa, mitä voimme pelastaa siitä, mitä Lähi-idän rauhanprosessista on jäljellä. Näkymät eivät ole kovin kannustavat, mutta mitä vaihtoehtoja meillä on?
Olkoon näin. En pyri arvailemaan muiden epäilemättä hyvää tarkoittavia tulkintoja tai heikentämään pyrkimyksiä löytää mahdollisimman hyvä ratkaisu nykyiseen poikkeuksellisen vaikeaan tilanteeseen. Joidenkin mielestä lasi on aina puoliksi täysi, kun taas toisten mielestä se on puoliksi tyhjä. Joidenkin mielestä on ehkä jopa haastavaa uskoa, että lasi on puoliksi täysi, vaikka he eivät näkisi siinä juuri lainkaan nestettä. Oma näkemykseni on, että kuten kauneus, myös totuus on katsojan silmässä. En viivy tässä aiheessa sen pidempään. Esitän ainoastaan viisi näkökohtaa, joita meidän on tarkasteltava, mikäli haluamme saada nykyisestä kaameasta tilanteesta jotakin myönteistä aikaan.
Ensiksikin, kuten yleisten asioiden ja ulkosuhteiden neuvosto sekä Eurooppa-neuvosto ovat toistaneet useita kertoja, lopullinen ratkaisu edellyttää sellaisia Israelin ja palestiinalaisten välisiä neuvotteluja, joiden pohjalta voidaan luoda kaksi esimerkiksi etenemissuunnitelmassa tarkoitetun kaltaista elinkelpoista täysivaltaista itsenäistä valtiota, jotka elävät rinta rinnan ja turvallisesti. Rajojen määrittely perustuu vuoden 1967 rajoihin, joita saatetaan muuttaa sopimuksella.
Tämä on ollut EU:n pääsuuntaviiva jo Venetsiassa vuonna 1980 sekä Berliinissä vuonna 1999, Sevillassa vuonna 2002 ja myös viime kuussa annetuissa Eurooppa-neuvoston viimeisimmissä päätelmissä. Ei ole hämmästyttävää, että olemme samaa mieltä Yhdysvaltojen johdonmukaisesti jo 37 vuoden ajan esittämän kannan kanssa. Sen mukaan vuoden 1967 rajoja rikkovat siirtokunnat ovat laittomia ja muodostavat esteen rauhalle. Me kaikki tiedämme, millaisilla aineksilla lopullinen ratkaisu voidaan saada aikaan. Nämä tekijät esitetään Mitchellin raportissa ja sen jälkeen laadituissa asiakirjoissa, muun muassa Arabiliiton vuoden 2002 rauhanaloitteessa. Ne esitetään myös kansainvälisen yhteisön hyväksymässä etenemissuunnitelmassa.
Ratkaisuun ei päästä odottamalla jotakin taivaallista oivallusta. Ratkaisun edellytyksenä on, että molemmat osapuolet – israelilaiset ja palestiinalaiset – käyttävät poliittista tahtoa. Mielestäni on hyvin surullista, etteivät näiden kansojen poliittiset johtajat näköjään hyväksy Geneven aloitteen neuvotelleiden kansalaisyhteiskunnan edustajien rohkeita ehdotuksia.
Toiseksi pahoittelemme väkivaltaa, joka hidastaa sovittelua ja kaikkia rauhan mahdollisuuksia. Olemme aina pahoitelleet varauksetta ja tuominneet täysin viattomia ihmishenkiä vaativat itsemurhapommitukset sekä niin monien ihmisten mielen sumentavan mustan propagandan. Suhtaudumme myös hyvin kriittisesti kovaotteisiin sotilaallisiin kostotoimiin, joilla tuhotaan ihmishenkiä, koteja ja toimeentulon edellytyksiä – kostotoimiin, jotka lietsovat äärisuuntauksia eivätkä lisää turvallisuutta. Mielestämme murhaiskut ovat väärin ja laittomia, eivätkä ne edistä niitä päämääriä, joihin niillä pyritään.
Yksi eniten ihailemistani palestiinalaisista poliitikoista, joka on osoittautunut arvostelukykyiseksi ja järkeväksi, viittasi äskettäin kummankin osapuolen korviasärkevään sotarummutukseen ja siihen katkeraan tosiseikkaan, että kumpikin yhteisö näyttää lukkiutuneen tilanteeseen, jossa kaikki, millä tuntuu olevan merkitystä, aiheuttaa kärsimystä toiselle osapuolelle. Tarjolla on paljon tuskaa, mutta ei suurtakaan lupausta rauhasta.
Kolmanneksi riippumatta siitä kritiikistä, jota EU:n lähestymistapa riitaan herättää, todettakoon, että olemme tukeneet toimielimiä, jotka saattavat muodostaa vielä joskus uudistetun Palestiinan hallituksen perustan. Olemme tukeneet niitä kuluneiden viikkojen, kuukausien ja vuosien verenvuodatuksen ja toivottomuuden ajan. Tämä on ollut Eurooppa-neuvoston toimintatapa, jonka parlamentti on hyväksynyt. Meitä on onniteltu muun muassa siitä, mitä olemme saaneet aikaan Maailmanpankin avulla. Sain aivan äskettäin Palestiinan talousministeriltä Salam Fayadilta kirjeen, jossa todettiin, että palestiinalaishallinto on nyt täyttänyt Euroopan unionin avulla kaikki Palestiinan lainsäädäntöneuvostolle puolitoista vuotta sitten tekemänsä uudistusta koskevat sitoumukset. Vastuu teoista kannetaan hyvin ja talousarviomenettelyt ovat avoimia. Palestiinan turvallisuuspalvelun henkilöstölle, jonka palkat maksetaan nykyään tilisiirtoina, ei suoriteta enää käteismaksuja.
Meitä on kannustettu yksityisesti tekemään enemmän – antamaan enemmän apua. Meitä on arvosteltu julkisesti siitä, että ylipäätään toimimme. Jotkut ovat väittäneet, ettei voisi olla vakavampaa syytettä kuin se, että pyrkimys edistää uudistusta ja ylläpitää jonkinlaista elämää Palestiinassa on ylläpitänyt terrorismia. Parlamentti on suorittanut oman tutkimuksensa näistä kysymyksistä, ja Euroopan petostentorjuntavirasto OLAF on tutkinut näitä väitteitä."@fi5
".
Monsieur le Président, je ne souhaite pas et n’ai pas l’intention de répéter ce que la présidence vient de dire sur les récentes discussions relatives au Moyen-Orient au sein du Conseil ou sur les réactions de la présidence à la déclaration faite la semaine dernière par le président Bush à Washington, après sa rencontre avec le Premier ministre Sharon. La déclaration a surpris beaucoup de monde, de façon compréhensible ou non, et on ne peut nier le fait qu’elle semble avoir fortement préoccupé le monde arabe. Certains ont déclaré par la suite que cette déclaration n’aurait pas dû être source de préoccupations. Ils ont dit qu’elle ouvrait la voie à la mise en œuvre de la feuille de route plutôt qu’à sa mise au placard. Ils ont déclaré qu’il fallait rechercher le positif, comme le retrait promis et bienvenu d’Israël de la bande de Gaza, plutôt que se concentrer sur le négatif.
Je n’ai rien d’autre à dire sur ce sujet, si ce n’est que je souhaite rendre hommage à mes fonctionnaires qui ont tenté de mettre en œuvre avec honnêteté, transparence et intégrité une politique difficile. Si j’observe ce qui s’est passé ces dernières années, rares sont ceux qui ont réalisé autant qu’eux, malheureusement.
En ce qui concerne l’avenir, certains disent - avec un brin de désinvolture - qu’après le retrait promis, nous reconstruirons Gaza et tenterons de jeter les bases d’une nouvelle Palestine. Ils ont sans doute en tête l’image d’une Palestine réellement viable, et non un ensemble de bantoustans isolés séparés par des tanks, des colonies et des murs.
Nous sommes certainement prêts à poursuivre notre aide humanitaire et à soutenir la reconstruction de l’infrastructure dans ces régions desquelles les forces de défense israéliennes se sont retirées. Nous devons dire que nous avons besoin de garanties de la part des forces de défense israéliennes, garanties selon lesquelles elles ne détruiront pas une fois de plus ce que nous construisons. Elles devraient prendre en considération les cinq points établis par le Conseil européen des 25 et 26 mars, à savoir l’ancrage du retrait dans la feuille de route et la promotion de la vie économique dans le territoire quitté par les forces de défense israéliennes.
La Banque mondiale a signalé que le principal obstacle à la reprise économique était le manque d’accès et le manque de liberté de mouvement des personnes et des marchandises. L’accès au monde extérieur est essentiel pour la reprise de l’économie palestinienne. Nous devrions aussi tenter de garantir que l’aide humanitaire puisse être apportée comme elle le serait ailleurs. Actuellement, fournir une aide humanitaire en Palestine coûte plus que dans la plupart des autres régions du monde, à cause du comportement et des agissements des forces de sécurité.
Si nous voulons retrouver la voie d’une mise en œuvre de la feuille de route, nous devons discuter très prudemment avec le gouvernement israélien sur les termes du retrait et voir comment nous pouvons associer la gestion du retrait aux objectifs de la feuille de route. Notre objectif doit être de faire en sorte que les Israéliens reconnaissent à nouveau l’Autorité palestinienne comme leur partenaire dans le processus de paix. L’objectif devrait être de céder Gaza et certaines parties de la Cisjordanie à l’Autorité palestinienne, et non au Hamas, et de veilleur à ce que la rétrocession se fasse dans les règles de l’art, et non selon un mode engendrant encore plus de chaos et de violence.
Enfin, il existe encore - Dieu merci - des modérés en Palestine, en Israël et dans le monde arabe. Je pose cette question le plus calmement et le plus diplomatiquement possible: dans quelle mesure aidons-nous, aujourd’hui, ces modérés? Si nous ne sommes pas disposés à être courageux pour défendre la cause de la modération, comment pouvons-nous attendre qu’eux le soient?
Il n’est pas hyperbolique de dire qu’aujourd’hui, les perspectives dans la région sont plus préoccupantes qu’il y a quelque temps. Elles me paraissent certainement beaucoup plus perturbantes qu’au début de l’année dernière, par exemple, lorsqu’on nous a dit que le chemin de la paix au Moyen-Orient passait par la libération militaire de Bagdad et l’instauration de la démocratie en Irak. Peut-être un jour l’Irak sera-t-il stable et démocratique. Peut-être sera-t-il un modèle pour d’autres pays de la région. Comment pourrions-nous espérer quelque chose d’autre? Quelle que soit notre vision du passé, pour quoi devons-nous lutter ici, si ce n’est pour cela? Toutefois, si nous voulons avoir une chance de parvenir à un tel résultat et d’encourager la modernisation et la démocratie dans toute la région, nous devons éviter les propos et politiques aliénant une bonne partie du monde islamique et faisant planer la menace du choc des civilisations que tout être sain, homme ou femme, devrait vouloir éviter à tout prix.
Il est très déprimant de constater, après cinq années en tant que commissaire, que le monde d’aujourd’hui semble beaucoup plus dangereux que celui de 1999. Nous devons toujours tenter de lutter pour un monde meilleur et éviter de sombrer par désespoir dans une attitude introvertie. Aujourd’hui, nous devons notamment voir ce que nous pouvons sauver parmi tout ce qui reste du processus de paix au Moyen-Orient. Ce n’est pas une perspective très encourageante, mais quelle alternative avons-nous?
Soit. Je ne cherche pas à anticiper les interprétations certainement bien intentionnées d’autrui ou à saper les efforts visant à tirer le meilleur de la situation présente, exceptionnellement difficile. Bien entendu, certains voient toujours le verre à moitié plein alors que d’autres le voient à moitié vide. D’autres trouvent plutôt stimulant de croire qu’un verre est à moitié plein lorsqu’ils ne voient pas beaucoup de liquide dans le verre. Je crois que, comme la beauté, la vérité est une question de perception. Je ne souhaite pas m’attarder sur ces questions. Je me contenterai de formuler cinq points à aborder si nous voulons retirer quelque chose de positif de la situation actuellement bien morose.
Tout d’abord, comme l’ont dit et redit le Conseil "Affaires générales et relations extérieures" et le Conseil européen, un règlement définitif n’est possible qu’à la suite de négociations entre Israël et les Palestiniens, négociations donnant lieu à deux États viables, souverains et indépendants sur la base des frontières de 1967, peut-être modifiées d’un commun accord, deux États vivant côte à côte dans la paix et la sécurité, comme stipulé, par exemple, dans la feuille de route.
Tel a été le fil conducteur de la pensée européenne, de Venise en 1980 aux dernières conclusions du Conseil européen du mois dernier, en passant par Berlin en 1999 et Séville en 2002. Il n’est pas étonnant que nous ayons approuvé ce qui constitue depuis 37 ans la position américaine, à savoir que les colonies implantées au-delà des frontières de 1967 sont illégales et représentent des "obstacles pour la paix". Nous savons tous quels seront les ingrédients d’un règlement définitif. Ils figurent dans le rapport Mitchell et dans des documents ultérieurs, comme l’initiative de paix de la Ligue arabe en 2002. Ils sont également repris dans la feuille de route soutenue par la communauté internationale.
Il n’est pas nécessaire de faire preuve d’une perspicacité surnaturelle pour résoudre le conflit. Ce qu’il faut, c’est l’exercice de la volonté politique des deux parties - la partie israélienne et la partie palestinienne. Il est, à mon sens, tragique que les propositions courageuses des représentants de la société civile qui ont négocié l’initiative de Genève ne semblent pas partagées par les dirigeants politiques dans leurs communautés.
Deuxièmement, nous déplorons la violence, qui retarde la réconciliation et toute chance de paix, quelle qu’elle soit. Nous avons toujours déploré sans réserve et condamné de toutes nos forces les attentats suicides qui emportent des vies innocentes ainsi que la propagande sombre qui obscurcit les esprits de tant de personnes. Nous critiquons aussi sévèrement les lourdes opérations militaires de représailles qui détruisent des vies, des maisons et des foyers. Ce type de vengeance ne fait que renforcer l’extrémisme et n’améliore pas la sécurité. Nous pensons que les assassinats ciblés sont une erreur, qu’ils sont illégaux et contre-productifs.
Un des hommes politiques palestiniens que j’admire le plus, un homme droit et raisonnable, a fait récemment référence au bruit assourdissant des tambours de guerre qui grondent des deux côtés ainsi qu’à la réalité, amère, selon laquelle les deux communautés semblent prises dans un étau, dans lequel une seule chose semble avoir de l’importance: faire souffrir la partie adverse. Les sévices et châtiments infligés ne manquent pas, mais les promesses de paix, elles, ne sont pas légion.
Troisièmement, quelles que soient les critiques adressées à l’égard de l’approche européenne du conflit, nous pouvons dire que nous avons, pendant des semaines, des mois et des années d’effusion de sang et de désespoir, soutenu des institutions qui, un jour, pourront constituer la base d’un gouvernement palestinien réformé. Telle a été la politique du Conseil européen, soutenue par ce Parlement. La Banque mondiale, notamment, nous a félicités pour notre travail. J’ai reçu récemment une lettre du ministre palestinien des finances, Salam Fayad, qui a souligné que grâce à l’aide de l’Union européenne, l’Autorité palestinienne a aujourd’hui tenu toutes les promesses de réforme qu’elle avait faites au Conseil législatif palestinien, il y a un an et demi. Il existe à présent un haut niveau de fiabilité, avec des procédures budgétaires transparentes. Les personnes palestiniennes chargées de la sécurité ne sont plus payées au comptant, mais leurs salaires sont transférés via des comptes bancaires.
On nous a incités, en privé, à en faire davantage, à renforcer notre aide. Nous avons été critiqués publiquement et accusés de ne rien faire. Certains ont avancé l’accusation gravissime que la tentative de promouvoir les réformes et de soutenir une certaine forme de vie en Palestine avait financé le terrorisme, ni plus, ni moins. Le Parlement a mené sa propre enquête et l’OLAF a examiné ces allégations."@fr6
".
Signor Presidente, non voglio né intendo ripetere ciò che la Presidenza ha appena detto sulle recenti discussioni tenute dal Consiglio sul Medio Oriente o sulla sua reazione alla dichiarazione rilasciata dal Presidente Bush a Washington la settimana scorsa, dopo l’incontro con il Primo Ministro Sharon. Quella dichiarazione ha stupito molte persone e, che sia comprensibile o meno, è innegabile che abbia causato grande preoccupazione nel mondo arabo. In seguito qualcuno ha affermato che questo non sarebbe dovuto succedere poiché la dichiarazione, anziché distruggere la
le ha offerto una possibilità di essere attuata. Qualcuno ha anche osservato che dovremmo guardare al lato positivo della situazione, come il promesso e auspicato ritiro israeliano da Gaza, anziché concentrarci sugli aspetti negativi.
Non ho altro da aggiungere sull’argomento, se non rendere omaggio ai miei funzionari, che hanno cercato di attuare una politica difficile con onestà, trasparenza e integrità. Quando guardo a ciò che è accaduto negli ultimi anni, riesco a scorgere ben pochi settori in cui siano stati raggiunti più risultati di quelli che hanno ottenuto loro.
Pensando al futuro, alcuni hanno affermato – forse con troppa disinvoltura – che, dopo il ritiro promesso, ricostruiremo Gaza e cercheremo di porre le fondamenta di una nuova Palestina. Probabilmente, ciò che essi hanno in mente è una Palestina effettivamente capace di vita autonoma, non un insieme di
isolati, divisi da carri armati, insediamenti e muri.
Siamo ovviamente disposti a continuare a fornire la nostra assistenza sanitaria e a sostenere la ricostruzione delle infrastrutture di quelle zone da cui si ritirano le forze di difesa. Devo però dire che questa volta le forze di difesa israeliane dovranno garantirci che non distruggeranno di nuovo ciò che avremo costruito. Esse devono tenere presenti i cinque punti esposti dal Consiglio europeo del 25 e 26 marzo e, in particolare, la realizzazione del ritiro nel contesto della
e l’agevolazione della vita economica nel territorio abbandonato dalle forze di difesa israeliane.
Era stata la Banca mondiale a rilevare che il principale ostacolo alla ripresa economica è costituito dalla mancanza di accesso e dalla scarsa libertà di circolazione di persone e merci. L’accesso al mondo esterno è fondamentale per la ripresa dell’economia palestinese. Dobbiamo anche cercare di fare in modo che si possa fornire assistenza umanitaria come si farebbe da qualunque altra parte. Attualmente è più costoso fornire assistenza qui che nella maggior parte degli altri posti a causa del comportamento e delle attività delle forze di sicurezza.
Se vogliamo trovare il modo di riprendere l’attuazione della
dobbiamo discutere molto attentamente i termini del ritiro con il governo israeliano e verificare come conciliare la gestione del ritiro con gli obiettivi della
. Gli israeliani devono nuovamente riconoscere l’Autorità palestinese come loro
nel processo di pace: dev’essere questo il nostro obiettivo. Dobbiamo mirare a consegnare Gaza e parti della Cisgiordania all’Autorità palestinese, non a
e fare in modo che il passaggio di responsabilità avvenga in maniera ordinata, e non provocando ancor più confusione e violenza.
Infine – grazie al cielo – ci sono ancora alcuni moderati in Palestina, Israele e nel mondo arabo. Formulo questa domanda con la massima tranquillità e diplomazia possibile: quanto sostegno stiamo dando oggi a questi moderati? Se non siamo disposti a osare per la moderazione, come possiamo pretendere che siano loro a farlo?
Non è esagerato affermare che oggi nella regione il panorama è più preoccupante di quanto non lo sia stato da molto tempo a questa parte. Sicuramente mi sembra molto più allarmante di quanto non fosse, ad esempio, all’inizio dell’anno scorso, quando ci venne detto che la strada per raggiungere la pace in Medio Oriente risiedeva nella liberazione militare di Bagdad e nell’insediamento della democrazia in Iraq. Un giorno, forse, l’Iraq sarà uno Stato stabile e democratico e magari
potrà fungere da esempio per altri paesi della regione. Come si potrebbe auspicare qualcosa di diverso? A prescindere dalle opinioni di ognuno sul passato, per quale altro obiettivo ci dovremmo adoperare? Tuttavia, se vogliamo avere la possibilità di raggiungere questo risultato e di incoraggiare la modernizzazione e la democrazia nell’intera regione, dobbiamo evitare parole e politiche che potrebbero alienare ampi settori del mondo islamico e alimentare quello scontro di civiltà che tutti gli uomini e le donne dotati di buonsenso vogliono evitare a ogni costo.
Questi cinque anni in cui ho rivestito la carica di Commissario sono stati contrassegnati da una tristissima caratteristica che mi porta a constatare che oggi il mondo sembra molto più pericoloso che nel 1999. Dobbiamo sempre lottare per un mondo migliore, senza cedere a un’introversa disperazione. Oggi, tra l’altro, dobbiamo verificare cosa possiamo recuperare di ciò che rimane del processo di pace in Medio Oriente. Non è una prospettiva molto incoraggiante, ma quale alternativa abbiamo?
E sia. Non voglio giudicare le indubbiamente benintenzionate interpretazioni altrui o pregiudicare gli sforzi di ricavare tutto ciò che c’è di buono dalla situazione attuale, che è estremamente difficile. Ovviamente, c’è sempre qualcuno per cui il bicchiere è mezzo pieno, mentre per altri è mezzo vuoto. Per alcuni è alquanto stimolante credere che un bicchiere sia mezzo pieno, quando in realtà di liquido non ne contiene affatto. Credo che, come la bellezza, anche la verità stia nell’occhio di chi guarda. Non intendo soffermarmi su questi aspetti. Mi limiterò a elencare cinque punti che dobbiamo affrontare, se vogliamo ricavare qualcosa di buono dalla cupa situazione attuale.
Innanzi tutto, come il Consiglio “Affari generali e Relazioni esterne” e il Consiglio europeo hanno più volte ribadito, si può giungere a una soluzione definitiva solo a seguito di negoziati tra israeliani e palestinesi, che conduca a due Stati autonomi, sovrani e indipendenti, in base ai confini del 1967, che vivano uno accanto all’altro in pace e sicurezza, come stabilito, ad esempio, nella
.
E’ stato questo il principale filo conduttore del pensiero europeo, dal 1980 a Venezia al 1999 a Berlino, dal 2002 a Siviglia fino alle conclusioni dell’ultimo Consiglio europeo tenutosi il mese scorso. Non stupisce che abbiamo convenuto su quella che per 37 anni è stata la costante posizione americana, ossia che gli insediamenti successivi al 1967 sono illegittimi e rappresentano un “ostacolo alla pace”. Sappiamo tutti quali saranno gli ingredienti necessari per una soluzione definitiva. Sono contenuti nella relazione Mitchell e in documenti successivi, compresa l’Iniziativa di pace della Lega araba del 2002. Sono inclusi anche nella
che ha ricevuto il sostegno della comunità internazionale.
Per giungere a una soluzione non dobbiamo aspettare un segno dal cielo. E’ invece necessario che entrambe le parti, israeliani e palestinesi, diano prova di volontà politica. A mio parere è drammatico che, a quanto pare, le coraggiose proposte dei rappresentanti della società civile che hanno negoziato l’iniziativa di Ginevra non siano condivise dai
politici delle rispettive comunità.
In secondo luogo, deploriamo la violenza che ostacola la riconciliazione e qualsivoglia possibilità di pace. Abbiamo sempre deplorato e condannato senza riserve e con tutta la nostra forza gli attentati suicidi che uccidono persone innocenti e l’oscura propaganda che obnubila le menti di molti. Critichiamo inoltre aspramente i duri atti di rappresaglia militare che distruggono vite, case e mezzi di sussistenza: è una reazione che fomenta l’estremismo, non la sicurezza. Riteniamo che gli omicidi mirati siano sbagliati, illeciti e controproducenti.
Uno degli uomini politici palestinesi che più ammiro, una voce assennata e ragionevole, ha recentemente parlato del suono assordante dei tamburi di guerra che riecheggia da entrambe le parti e dell’amara realtà per cui le due comunità sembrano racchiuse in un abbraccio in cui tutto ciò che conta è causare sofferenza all’altra parte. C’è dolore da vendere, ma le promesse di pace scarseggiano.
In terzo luogo, a prescindere dalle critiche che sono state rivolte all’approccio tenuto dall’Europa nei confronti di questo conflitto, possiamo affermare di aver sostenuto, in tutte queste settimane, mesi e anni di spargimenti di sangue e di disperazione, le istituzioni che un giorno potranno costituire la base di un governo palestinese riformato. E’ stata questa la politica del Consiglio europeo, approvata dal Parlamento. Abbiamo ricevuto le congratulazioni per il lavoro svolto
dalla Banca mondiale. Proprio ultimamente ho ricevuto una lettera del ministro delle Finanze palestinese, Salam Fayad, che constatava che, con l’aiuto dell’Unione europea, l’Autorità palestinese è ora riuscita a mantenere tutti gli impegni di riforma che aveva assunto nei confronti del Consiglio legislativo palestinese un anno e mezzo fa. Adesso esistono sufficienti garanzie di responsabilità democratica, con trasparenti procedure di bilancio. I membri dei servizi di sicurezza palestinesi non vengono più pagati in contanti, ma ricevono lo stipendio tramite bonifico bancario.
Siamo stati incoraggiati, in privato, a fare di più, a fornire maggiori aiuti. In pubblico, siamo stati criticati di non fare nulla. Alcuni hanno sostenuto che, effettivamente, nessuna accusa potrebbe essere più seria di quella secondo cui il tentativo di promuovere la riforma e di sostenere qualsiasi tipo di attività in Palestina avrebbe finanziato il terrorismo. Il Parlamento ha realizzato la propria inchiesta sulla questione e l’OLAF ha svolto indagini su queste accuse."@it9
".
Mr President, I do not wish to repeat or intend to repeat what the presidency has just said about recent discussions on the Middle East by the Council or how it has reacted to the statement made by President Bush in Washington last week after his meeting with Prime Minister Sharon. The statement surprised many people, whether understandably or not, and one cannot disguise the fact that it seems to have caused great concern in the Arab world. Some have subsequently argued that it should not have done so. They have said that it offers a way into the implementation of that roadmap, rather than a tearing-up of the roadmap. They have argued that we should seek out the positive, like the promised and welcomed Israeli withdrawal from Gaza, rather than focus on the negative.
I have no more to say on the subject, save to pay tribute to my officials who have tried to implement a difficult policy honestly, transparently and with integrity. When I look at what has happened in the last few years I can see all too little else that has achieved as much as they have.
Turning to the future, it is said by some – perhaps a trifle glibly – that after the promised withdrawal we will rebuild Gaza and try to create the foundations for a new Palestine. What they presumably have in mind is a Palestine which is genuinely viable, not a collection of isolated bantustans divided by tanks, settlements and walls.
We are certainly prepared to continue our humanitarian assistance and to support the rebuilding of the infrastructure of those areas from which the Israeli defence forces withdraw. But I have to say that this time we should seek certain guarantees from the Israeli defence forces that they will not destroy again what we build. They should take into account the five points made by the European Council of 25 and 26 March, notably, the anchoring of the withdrawal within the roadmap and the facilitation of economic life in the territory that the Israeli defence forces leave.
It was the World Bank that noted that the biggest obstacle to economic revival is lack of access and a lack of sufficient freedom of movement of persons and goods. Access to the outside world is essential for reviving the Palestinian economy. We should also seek to ensure that humanitarian assistance can be provided as it would be elsewhere. At present it costs more to provide the assistance than in most other places because of the behaviour and activities of the security forces.
If we are to find a way back into implementation of the roadmap then we need to discuss very carefully with the Israeli Government the terms of withdrawal and see how we can associate the management of the withdrawal with the objectives of the roadmap. Our aim must be that Israelis recognise again the Palestinian Authority as their partner in the peace process. The objective should be to hand over Gaza and parts of the West Bank to the Palestinian Authority, not to Hamas, and to ensure that the handover takes place in an orderly fashion, not in a way that leads to more chaos and more violence.
Finally, there are still – thank heaven – some moderates in Palestine, Israel and the Arab world. I ask this question as quietly and diplomatically as I can: how much support are we giving those moderates today? If we are not prepared to be courageous for moderation, how can we expect them to be?
It is not hyperbolic to say that the outlook today in the region is more worrying than it has been for some time. It certainly seems to me a good deal more disturbing than it looked, for example, at the beginning of last year when we were being told that the road to peace in the Middle East lay in the military liberation of Baghdad and the installation of democracy in Iraq. Maybe one day Iraq will be stable and democratic and maybe it will be a beacon for other countries in the region. How could one hope for anything else? Whatever one's views about the past, what else is there to work for? However, if we are to have any chance of achieving that outcome and of encouraging modernisation and democracy in the whole region, then we have to avoid words and policies that alienate large parts of the Islamic world and threaten the very clash of civilisations which all sane men and women should want to avoid at all costs.
It has been a deeply depressing feature of my five years as a Commissioner that the world I look out onto today seems to be far more dangerous than it was in 1999. We must always try to work for a better world and not throw in our hand in introverted despair. Today, among other things, we must see what we can rescue from what is left of the Middle East peace process. It is not a very encouraging prospect, but what alternative is there?
So be it. I do not seek to second-guess the doubtless well-intentioned interpretations of others or to undermine efforts to make the most of the present, exceptionally difficult, situation. Some of course always see a glass as half full when others believe it is half empty. Others find it rather challenging to believe that a glass is half full when they cannot see very much liquid in the glass at all. I guess that like beauty, truth is in the eye of the beholder. I do not wish to dwell on those matters. I will just make five points which we must address if we are to draw anything positive from the present grim situation.
First, as the General Affairs and External Relations Council and the European Council has said again and again, a final settlement can only be achieved as a result of negotiations between Israel and the Palestinians, resulting in two viable sovereign and independent states based on the borders of 1967, perhaps amended by agreement, living side by side in peace and security as laid out, for example, in the roadmap.
This has been the main thread of European thinking, from Venice in 1980 to Berlin in 1999, to Seville in 2002 and right up to the latest European Council conclusions of last month. It is not surprising that we have agreed with what for 37 years has been the consistent American position, that settlements beyond the 1967 borders are illegal and represent 'obstacles to peace'. We all know what the ingredients for a final settlement will be. They are contained in the Mitchell report and in subsequent documents, including the Arab League peace initiative of 2002. They are also in the roadmap that has been endorsed by the international community.
A settlement does not await some heavenly insight. It awaits the exercise of political will by both sides – Israeli and Palestinian. It is in my judgment a tragedy that the courageous proposals of the representatives of civil society who negotiated the Geneva initiative do not seem to be shared by the political leadership in their communities.
Second, we deplore the violence which postpones reconciliation and any chance whatsoever of peace. We have always deplored without reservation and condemned with all our strength the suicide bombings that take innocent lives and the dark propaganda that clouds the minds of so many. We are also profoundly critical of heavy-handed military retaliation which destroys lives, homes and livelihoods, the sort of retaliation which increases extremism and does not increase security. We believe that targeted assassinations are wrong, illegal and counter-productive.
One of the Palestinian politicians whom I most admire, a voice of sanity and reason, referred recently to the deafening sound of war drums on both sides and to the bitter fact that both communities seem to be locked in an embrace in which all that seems to matter is causing pain to the other side. There is plenty of pain on offer, but not much promise of peace.
Third, whatever the criticisms of the European approach to the dispute, we can say that we have sustained, throughout the weeks, months and years of bloodshed and hopelessness, institutions which can one day form the basis for a reformed Palestinian Government. That has been the policy of the European Council, endorsed by this Parliament. We have been congratulated for what we have done by, among others, the World Bank. Only recently I received a letter from the Palestinian Finance Minister, Salam Fayad, which noted that with the help of the European Union the Palestinian Authority has now delivered on all of the reform commitments it had made to the Palestinian Legislative Council a year and a half ago. There is now a high degree of accountability, with transparent budget procedures. There are no more cash payments to Palestinian security personnel, whose salaries are now transferred through bank accounts.
We have been encouraged, in private, to do more – to give more help. We have been criticised in public for doing anything at all. Some have argued that there could actually be a no more serious accusation than that the attempt to promote reform and sustain some sort of life in Palestine has bankrolled terrorism. Parliament has held its own inquiry into these matters and OLAF has investigated these allegations."@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, ik heb de wil noch de intentie om te herhalen wat het voorzitterschap zojuist heeft gezegd over het recente overleg over het Midden-Oosten in de Raad of de reactie van de Raad op de verklaring die president Bush vorige week in Washington aflegde na zijn ontmoeting met premier Sharon. Voor veel mensen kwam die verklaring, begrijpelijk of niet, als een verrassing, en we kunnen hoe dan ook niet om het feit heen dat zij tot grote beroering heeft geleid in de Arabische wereld. Vervolgens waren er mensen die zeiden dat dat eigenlijk onterecht is, omdat de verklaring juist de kans biedt de routekaart open te vouwen, in plaats van hem te verscheuren. Ze zeggen dat we naar de pluspunten moeten kijken, zoals de beloofde en positief ontvangen terugtrekking van Israël uit Gaza, in plaats van naar de minpunten.
Ik heb hier niets meer over te zeggen, behalve dan dat ik een blijk van waardering wil laten uitgaan naar mijn medewerkers die hebben getracht dit delicate beleid eerlijk, doorzichtig en integer uit te voeren. Als ik kijk naar wat er de afgelopen jaren is gebeurd, stel ik vast dat niemand zoveel heeft bereikt als zij.
Wat de toekomst betreft zeggen sommigen - misschien een beetje kort door de bocht - dat we Gaza na de beloofde terugtrekking zullen opbouwen en de grondslagen zullen proberen te leggen voor een nieuw Palestina. Waar zij vermoedelijk aan denken is een Palestina dat echt levensvatbaar is, en geen verzameling van geïsoleerde bantoestans die van elkaar gescheiden zijn door tanks, nederzettingen en muren.
We zijn in ieder geval bereid onze humanitaire hulp voort te zetten en de wederopbouw van de infrastructuur van de gebieden waaruit het Israëlische leger zich terugtrekt, te ondersteunen. Maar ik zeg erbij dat we ditmaal bepaalde garanties van de Israëliërs moeten krijgen dat ze niet opnieuw verwoesten wat wij opbouwen. Ze moeten rekening houden met de vijf door de Europese Raad van 25 en 26 maart genoemde punten, met name het vastleggen van de terugtrekking in de routekaart en het faciliteren van het economisch leven in het gebied waaruit het Israëlische leger zich terugtrekt.
Het was de Wereldbank die opmerkte dat de grootste hindernis voor de opbloei van de economie gelegen is in de gebrekkige toegankelijkheid en het feit dat het goederen- en personenverkeer veel te veel belemmeringen ondervindt. De toegang tot de buitenwereld is van essentieel belang om de Palestijnse economie weer nieuw leven in te blazen. We moeten er ook voor zorgen dat humanitaire hulp mogelijk blijft op een manier zoals elders het geval is. Op dit moment kost de hulpverlening daar meer dan op de meeste andere plaatsen vanwege het optreden en de activiteiten van de veiligheidstroepen.
Als we terugwillen naar de uitvoering van de routekaart, dan moeten we de voorwaarden voor de terugtrekking zeer zorgvuldig bespreken met de Israëlische regering en bezien hoe we die terugtrekking kunnen afstemmen met de doelstellingen van de routekaart. Ons doel moet zijn dat de Israëliërs de Palestijnse Autoriteit weer erkennen als partner in het vredesproces. Het doel is Gaza en delen van de Westelijke Jordaanoever over te dragen aan de Palestijnse Autoriteit en niet aan Hamas, en ervoor te zorgen dat die overdracht op een ordelijke manier verloopt en niet op een manier die leidt tot meer chaos en geweld.
Tot slot zijn er - godzijdank - ook nog altijd gematigde mensen in Palestina, Israël en de Arabische wereld. Ik stel deze vraag zo rustig en diplomatiek mogelijk: hoeveel steun geven we hun nu? Als wij al niet de moed kunnen opbrengen om gematigd te zijn, hoe kunnen we dat dan van hen verwachten?
Ik overdrijf niet als ik zeg dat de vooruitzichten in de regio op dit moment slechter zijn dan ze een tijdlang waren. En er is in ieder geval veel meer verwarring dan bijvoorbeeld begin vorig jaar, toen ons werd verteld dat de sleutel naar vrede in het Midden-Oosten lag in de bevrijding, met militaire middelen, van Bagdad en de vestiging van de democratie in Irak. Misschien zal Irak eens stabiel en democratisch zijn, en misschien zal het een lichtend voorbeeld worden voor andere landen in de regio. Waar moeten we anders op hopen? Hoe je ook tegen het verleden aankijkt, waar moeten we ons anders voor inzetten? Als we echter enige kans van slagen willen hebben om dat resultaat te bereiken en modernisering en democratie in de hele regio te stimuleren, dan moeten we woorden en beleid vermijden die grote delen van de islamitische wereld van ons vervreemden en dreigen te leiden tot de grote botsing der culturen, die iedereen met gezond verstand tot elke prijs zal willen voorkomen.
Het feit dat de wereld nu veel gevaarlijker lijkt te zijn dan in 1999, is een van de meest deprimerende aspecten van de periode van vijf jaar dat ik commissaris ben geweest. We moeten altijd proberen de wereld te verbeteren en niet opgeven in naar binnen gekeerde wanhoop. We moeten nu onder meer bezien wat we kunnen redden van wat er over is van het vredesproces in het Midden-Oosten. De vooruitzichten zijn niet al te gunstig, maar wat is het alternatief?
Het zij zo. Ik ben er niet op uit om kritiek te spuien op de ongetwijfeld goed bedoelde interpretaties van anderen, of om pogingen te ondermijnen die bedoeld zijn om het beste te maken van de huidige, buitengewoon moeilijke situatie. Voor sommigen is het glas altijd halfvol, terwijl het voor anderen altijd halfleeg is. Weer anderen beschouwen het als een uitdaging om een glas juist als halfvol te zien, ook al kunnen ze eigenlijk nauwelijks iets in het glas zien zitten. Net zoals schoonheid is waarheid geen objectief begrip; het is maar net wat de persoon in kwestie ergens in ziet. Ik wil hier verder niet over uitweiden. Wel wil ik ingaan op vijf punten die onze aandacht vragen als we de huidige belabberde situatie ten goede willen keren.
Ten eerste kan een definitieve regeling - zoals de Raad Algemene Zaken en Externe Betrekkingen en de Europese Raad keer op keer hebben gezegd - alleen tot stand komen als resultaat van onderhandelingen tussen Israël en de Palestijnen. Daarbij moeten twee levensvatbare, soevereine en onafhankelijke staten ontstaan op basis van de grenzen van 1967 - die alleen gewijzigd kunnen worden met instemming van beide partijen - en moeten beide volkeren in vrede en veiligheid naast elkaar kunnen leven, zoals aangegeven in de routekaart bijvoorbeeld.
Dit was de rode draad in het Europese standpunt, sinds Venetië in 1980, Berlijn in 1999 en Sevilla in 2002, tot en met de laatste conclusies van de Europese Raad van afgelopen maand. Het is niets nieuws dat we het altijd eens zijn geweest met wat 37 jaar lang het consequente Amerikaanse standpunt was, namelijk dat nederzettingen buiten de grenzen van 1967 illegaal zijn en een ‘obstakel voor de vrede’ vormen. We weten allemaal wat de ingrediënten van een definitieve regeling zullen zijn. Ze zijn vervat in het rapport-Mitchell en in latere documenten, waaronder het vredesinitiatief van de Arabische Liga van 2002. Ze zijn ook opgenomen in de routekaart, die door de internationale gemeenschap is goedgekeurd.
Voor een regeling is geen buitenaards inzicht nodig, wel politieke wil van beide kanten, van Israëliërs en Palestijnen. Zelf vind ik het ronduit tragisch dat de moedige voorstellen van de vertegenwoordigers van het maatschappelijk middenveld, die samen het initiatief van Genève opstelden, geen weerklank lijken te vinden bij de politieke leiders van hun gemeenschappen.
Ten tweede betreuren we het geweld, waardoor het moment van vrede en verzoening steeds weer wordt uitgesteld. We hebben de zelfmoordaanslagen, waarbij onschuldige burgers om het leven komen, en de duistere propaganda die de geesten van zovelen vertroebelt, altijd zonder enig voorbehoud betreurd en zeer krachtig veroordeeld. Ook zijn we zeer kritisch over de wrede militaire vergelding die levens, huizen en middelen van bestaan verwoest. Dat is het soort vergelding dat wel leidt tot meer extremisme, maar niet tot meer veiligheid. Wij vinden dat gerichte executies verkeerd, illegaal en contraproductief zijn.
Een van de Palestijnse politici die ik het meest bewonder - een toonbeeld van redelijkheid en gezond verstand - had het laatst over het oorverdovende lawaai van het oorlogstromgeroffel aan beide kanten en over het bittere feit dat beide gemeenschappen zich niet meer lijken te kunnen ontworstelen aan de greep van een situatie waarin het er alleen maar om lijkt te gaan de ander zo hard mogelijk te treffen. Perspectieven van pijn en ellende zijn er genoeg, perspectieven van vrede des te minder.
Ten derde kunnen we, welke kritiek er ook moge zijn op de Europese benadering van dit conflict, zeggen dat we in al die weken, maanden en jaren van bloedvergieten en wanhoop, instellingen hebben gesteund die eens de basis kunnen vormen voor een hervormde Palestijnse regering. Dat is steeds het beleid geweest van de Europese Raad, die daarin werd gesteund door dit Parlement. We zijn onder andere door de Wereldbank gefeliciteerd met wat we hebben gedaan. Onlangs kreeg ik een brief van de Palestijnse minister van Financiën Salam Fayad, die schreef dat de Palestijnse Autoriteit met hulp van de Europese Unie nu alle hervormingsbeloften heeft ingelost die zij anderhalf jaar geleden aan de Palestijnse Wetgevende Raad heeft gedaan. Er kan nu op een meer dan bevredigend niveau financiële verantwoording worden afgelegd, en er zijn doorzichtige begrotingsprocedures. Er vinden geen contante betalingen aan Palestijnse veiligheidsfunctionarissen meer plaats, aangezien hun salarissen nu via bankrekeningen worden overgemaakt.
Achter de schermen zijn we aangemoedigd om meer te doen, om meer hulp te geven. In het openbaar hebben we kritiek gekregen omdat we überhaupt iets hebben gedaan. Sommigen hebben naar voren gebracht dat er eigenlijk geen ernstiger beschuldiging kan bestaan dan dat de poging om hervormingen te stimuleren en iets wat op een normaal leven lijkt in Palestina te ondersteunen, een financieringsbron zou zijn geweest voor het terrorisme. Het Parlement heeft hier zelf een onderzoek naar ingesteld, en ook OLAF heeft deze aantijgingen onderzocht."@nl2
"Senhor Presidente, não desejo nem tenciono repetir o que a Presidência acabou de dizer sobre recentes discussões acerca do Médio Oriente ocorridas em sede de Conselho, nem sobre a forma como reagiu à declaração feita pelo Presidente Bush em Washington, a semana passada, depois do seu encontro com o Primeiro-Ministro Sharon. A declaração surpreendeu muita gente, compreensivelmente ou não, e não se pode dissimular o facto de que parece ter suscitado grande preocupação no mundo árabe. Houve quem argumentasse posteriormente que não deveria ter suscitado tal preocupação, afirmando que ela oferece uma via para a implementação do Roteiro em vez de representar o rasgar desse Roteiro. Argumentaram que devemos procurar extrair os aspectos positivos, como é o caso da prometida e bem-vinda retirada de Israel da Faixa de Gaza, em vez de nos concentrarmos nos aspectos negativos.
Não tenho mais nada a dizer sobre o assunto, a não ser para prestar homenagem aos funcionários dos meus serviços que tentaram executar uma política difícil com honestidade, transparência e integridade. Quando olho para o que aconteceu nestes últimos anos, vejo quão poucos foram os que conseguiram alcançar o mesmo que eles alcançaram.
Voltando-me agora para o futuro, há quem diga - talvez apenas por dizer - que depois da prometida retirada reconstruiremos Gaza e tentaremos lançar os alicerces de uma nova Palestina. O que têm em mente, se calhar, é uma Palestina que seja verdadeiramente viável e não uma colecção de bantustões isolados divididos por tanques, colonatos e muros.
Estamos, sem dúvida, dispostos a prosseguir a nossa ajuda humanitária e a apoiar a reconstrução das infra-estruturas das regiões de onde as forças de defesa israelitas retirarem. Mas devo dizer que, desta vez, deveremos procurar obter determinadas garantias das forças de defesa israelitas de que não voltarão a destruir o que nós construirmos. Deverão ter em conta os cinco pontos estabelecidos pelo Conselho Europeu de 25 e 26 de Março, principalmente a condição de que a retirada seja implementada no âmbito do Roteiro e a facilitação da actividade económica no território de onde as forças de defesa israelita retirarem.
Foi o Banco Mundial que chamou a atenção para o facto de o maior obstáculo à recuperação económica ser a falta de acesso e a falta de suficiente liberdade de circulação de pessoas e mercadorias. O acesso ao mundo exterior é essencial para a recuperação da economia palestiniana. Deveremos procurar garantir também a prestação de assistência humanitária nas mesmas condições em que seria prestada em qualquer outro lugar. Neste momento a prestação de assistência custa mais do que na maior parte dos outros lugares em consequência do comportamento e das actividades das forças de segurança.
Para encontrarmos uma maneira de regressar à implementação do Roteiro, precisamos de discutir com muito cuidado com o Governo israelita os termos da retirada e de ver como é que podemos associar a gestão da retirada aos objectivos do Roteiro. O nosso propósito deve ser que os Israelitas voltem a reconhecer a Autoridade Palestiniana como sua parceira no processo de paz. O objectivo deverá ser a transferência de Gaza e de partes da Cisjordânia para a Autoridade Palestiniana, não para o Hamas, e assegurar que essa transferência decorra de forma ordeira e não de uma forma que gere mais caos e mais violência.
Por último, direi que, graças a Deus, ainda há gente moderada na Palestina, em Israel e no mundo árabe. Faço esta pergunta o mais calma e diplomaticamente que sou capaz: que apoio estamos a dar hoje em dia a esses moderados? Se não nos dispusermos a defender corajosamente a moderação, como é que podemos esperar que eles se disponham?
Não é hiperbólico afirmar que hoje em dia as perspectivas na região são mais preocupantes do que têm sido desde há algum tempo. Parecem-me, sem dúvida, muito mais inquietantes do que pareciam, por exemplo, no princípio do ano passado, quando nos diziam que a via para a paz no Médio Oriente assentava na libertação militar de Bagdade e na implantação da democracia no Iraque. Talvez o Iraque venha um dia a ser estável e democrático e talvez constitua um farol para outros países da região. Que outra coisa se poderá esperar? Sejam quais forem as nossas opiniões acerca do passado, para que outra coisa se pode trabalhar? No entanto, para podermos ter alguma possibilidade de conseguir esse resultado e de incentivar a modernização e a democracia em toda aquela região, temos de evitar palavras e políticas que alienem grandes parcelas do mundo islâmico e ameacem precisamente a ocorrência do choque de civilizações que todos os homens e mulheres sensatos deverão desejar evitar a todo o custo.
Uma característica profundamente deprimente dos cinco anos em que desempenhei as funções de Comissário é que o mundo que hoje se abre à minha frente parece-me ser muito mais perigoso do que era em 1999. Temos de tentar sempre trabalhar para que o mundo seja melhor e não participar com uma inconfessada ausência de esperança. Hoje, entre outras coisas, temos de ver o que é que podemos salvar do que resta do processo de paz do Médio Oriente. Não é uma perspectiva muito encorajadora, mas qual é a alternativa?
Seja, então. Não estou a tentar adivinhar as interpretações sem dúvida bem intencionadas de outros nem minar esforços que visam aproveitar ao máximo a situação excepcionalmente difícil que se vive actualmente. É evidente que há sempre quem olhe para um copo e ache que ele está meio cheio enquanto outros consideram que está meio vazio. Outros ainda consideram que é muito estimulante acreditar que um copo está meio cheio quando, de facto, não conseguem ver grande quantidade de líquido no copo. Penso que, tal como acontece com a beleza, a verdade está nos olhos de quem a vê. Não é meu desejo alongar-me sobre essas questões. Chamarei apenas a atenção para cinco aspectos de que temos de tratar se quisermos extrair algo de positivo da funesta situação com que neste momento nos deparamos.
Primeiro: como o Conselho dos Assuntos Gerais e das Relações Externas e o Conselho Europeu têm dito e repetido, só é possível chegar a um acordo definitivo que resulte de negociações entre Israel e os Palestinianos, as quais se traduzam na existência de dois Estados viáveis, soberanos e independentes, com base nas fronteiras de 1967, talvez alteradas de comum acordo; Estados que vivam lado a lado em paz e segurança, tal como se encontra estabelecido, por exemplo, no Roteiro para a Paz.
Tem sido este o fio condutor do pensamento europeu, de Veneza em 1980 a Berlim em 1999 e a Sevilha em 2002, e mesmo até às conclusões do último Conselho Europeu, no mês passado. Não é de admirar que estejamos de acordo com aquela que é, há 37 anos, a coerente posição americana, ou seja, que os colonatos estabelecidos para lá das fronteiras de 1967 são ilegais e representam "obstáculos à paz". Todos sabemos quais serão os ingredientes para um acordo final. Estão contidos no relatório Mitchell e em documentos subsequentes, incluindo a iniciativa de paz da Liga Árabe, de 2002. Também se encontram no Roteiro que foi aprovado pela comunidade internacional.
Um acordo não está à espera de um qualquer discernimento celestial. Está à espera do exercício da vontade política por ambos os lados - israelita e palestiniano. A meu ver, é uma tragédia o facto de as propostas corajosas dos representantes da sociedade civil que negociaram a iniciativa de Genebra não serem partilhadas, ao que parece, pelos dirigentes políticos nas respectivas comunidades.
Segundo: lamentamos a violência que adia a reconciliação e qualquer possibilidade de paz, seja ela qual for. Sempre lamentámos sem reservas e condenámos com todas as nossas energias os ataques bombistas suicidas que ceifam vidas inocentes e a propaganda obscura que ensombra o espírito de tanta gente. Também criticamos profundamente a severa retaliação militar que destrói vidas, lares e possibilidades de subsistência, o tipo de retaliação que faz aumentar o extremismo e não aumenta a segurança. Consideramos que os assassinatos deliberados são errados, ilegais e contraproducentes.
Um dos políticos palestinianos que mais admiro, uma voz de sanidade e de razão, referiu-se recentemente ao barulho ensurdecedor dos tambores de guerra dos dois lados e ao facto amargo de ambas as comunidades estarem, ao que parece, presas num abraço em que a única coisa que interessa, aparentemente, é causar dor ao outro lado. Há uma oferta imensa de dor, mas a promessa de paz não é grande.
Terceiro: quaisquer que sejam as críticas feitas à abordagem europeia do conflito, podemos dizer que ao longo das semanas, dos meses e dos anos de derramamento de sangue e de desespero, sustentámos instituições que poderão um dia constituir a base de um Governo palestiniano reformado. Tem sido essa a política do Conselho Europeu, com o apoio deste Parlamento. Temos recebido felicitações pelo que fazemos; entre outros, do Banco Mundial. Ainda há pouco tempo recebi uma carta do Ministro das Finanças palestiniano, Salam Fayad, que registava que com a ajuda da União Europeia a Autoridade Palestiniana já cumpriu todos os compromissos de reforma que tinha assumido, há ano e meio, perante o Conselho Legislativo Palestiniano. Neste momento existe um elevado grau de responsabilidade democrática, com processos orçamentais transparentes. Já não se fazem pagamentos em numerário ao pessoal de segurança palestiniano; estes funcionários recebem agora os seus salários por transferência bancária.
Em privado, incentivaram-nos a fazer mais - a dar mais ajuda. Em público, fomos criticados por fazer fosse o que fosse. Houve quem argumentasse que, de facto, não podia haver acusação mais grave do que dizer que a tentativa de promover reformas e sustentar algum tipo de vida na Palestina financiou o terrorismo. O Parlamento realizou o seu próprio inquérito a estes problemas e o OLAF investigou essas alegações."@pt11
".
Herr talman! Jag vill inte upprepa och har inte för avsikt att upprepa vad ordförandeskapet just har sagt om de senaste diskussionerna om Mellanöstern i rådet, eller om hur rådet reagerade på president Bushs uttalande i Washington i förra veckan efter hans möte med premiärminister Sharon. Uttalandet förvånade många, vilket man kan tycka är förståeligt eller inte, och det går inte att komma ifrån att det verkar ha lett till stor oro i arabvärlden. Vissa har senare hävdat att det inte borde ha gjort det. De har menat att uttalandet inte rev sönder färdplanen utan erbjöd en möjlighet att genomföra den. De har hävdat att vi måste försöka se det positiva, t.ex. Israels utlovade och välkomna tillbakadragande från Gaza, i stället för att rikta in oss på det negativa.
Jag har inget mer att säga i denna fråga, förutom att jag vill hylla mina tjänstemän som har försökt driva en svår politik hederligt, öppet och med integritet. När jag ser tillbaka på de senaste åren ser jag just inte mycket annat som kan mäta sig med deras insatser.
När det gäller framtiden finns det de som – kanske lite lättvindigt – tycker att vi efter det utlovade tillbakadragandet skall återuppbygga Gaza och försöka lägga grunden till ett nytt Palestina. Vad de har i åtanke är förmodligen ett Palestina som är verkligt livskraftigt och inte en samling utspridda samhällen åtskilda av stridsvagnar, bosättningar och murar.
Visst är vi beredda att fortsätta vårt humanitära bistånd och stödja en återuppbyggnad av infrastrukturen i de områden som de israeliska försvarsstyrkorna lämnar. Men jag måste säga att vi den här gången måste försöka få vissa garantier från de israeliska försvarsstyrkorna om att de inte än en gång kommer att förstöra det vi bygger upp. De bör utgå från de fem villkor som Europeiska rådet slog fast den 25 och 26 mars, särskilt att tillbakadragandet skall vara förankrat i färdplanen och att det ekonomiska livet skall underlättas i de områden som lämnas av de israeliska försvarsstyrkorna.
Det var Världsbanken som konstaterade att det största hindret för ekonomisk återhämtning är bristen på tillträde och tillräcklig rörelsefrihet för personer och varor. Tillträde till omvärlden är avgörande för den palestinska ekonomins återhämtning. Vi måste också försöka se till att det humanitära biståndet kan levereras på samma sätt som på andra ställen. För närvarande är det på grund av säkerhetsstyrkornas uppträdande och aktiviteter dyrare att leverera biståndet än på de flesta andra ställen.
För att finna en väg tillbaka till färdplanen måste vi mycket noggrant diskutera villkoren för tillbakadragandet med den israeliska regeringen och se hur vi kan knyta hanteringen av tillbakadragandet till färdplanens mål. Vårt mål måste vara att få israelerna att återigen erkänna den palestinska myndigheten som sin samarbetspartner i fredsprocessen. Målet bör vara att överlämna Gaza och delar av Västbanken till den palestinska myndigheten, inte till Hamas, och se till att överlämnandet sker lugnt och inte utlöser mer kaos och våld.
Slutligen finns det – tack och lov – fortfarande en del besinningsfulla människor i Palestina, Israel och arabvärlden. Jag ställer denna fråga så lugnt och diplomatiskt som jag kan: vilket stöd ger vi dessa besinningsfulla människor i dag? Om vi inte är beredda att själva stå upp för lugn och besinning, hur kan vi då förvänta oss att de skall göra det?
Det är ingen överdrift att säga att utsikterna i dag i regionen är mer oroande än på länge. För mig verkar de absolut mycket mer oroande än i t.ex. början av förra året, då vi fick veta att vägen till fred i Mellanöstern låg i den militära befrielsen av Bagdad och inrättandet av demokrati i Irak. Kanske kommer Irak en dag att vara stabilt och demokratiskt och en ledstjärna för andra länder i regionen. Ingen kan väl hoppas på något annat? Oavsett vad man tycker om det som har hänt finns det väl inget annat som man kan sträva efter? Men om vi skall ha en chans att uppnå detta och uppmuntra modernisering och demokrati i hela regionen, då måste vi undvika yttranden och politiska strategier som stöter bort stora delar av den muslimska världen och riskerar att utlösa just den sammandrabbning mellan civilisationer som alla förnuftiga män och kvinnor till varje pris vill undvika.
Det har varit ett djupt nedslående stråk under mina fem år som kommissionär att den värld jag ser ut över i dag tycks mycket farligare än den var 1999. Vi måste alltid försöka arbeta för en bättre värld och inte ge tappt i inåtvänd förtvivlan. I dag måste vi bl.a. se vad som kan räddas från det som återstår av fredsprocessen i Mellanöstern. Det är inte ett särskilt uppmuntrande framtidsperspektiv, men vad är alternativet?
Det kan så vara. Jag vill inte ifrågasätta de säkert välmenande tolkningar som görs av andra eller undergräva ansträngningarna att göra det bästa av den nuvarande exceptionellt svåra situationen. En del människor upplever förstås alltid glaset som halvfullt medan andra ser det som halvtomt. Åter andra har ganska svårt att tycka att ett glas är halvfullt när de inte kan se mycket vätska i det över huvud taget. Jag förmodar att sanning precis som skönhet ligger i betraktarens öga. Jag vill inte uppehålla mig vid dessa frågor. Låt mig bara ta upp fem saker som vi måste ta itu med om vi skall kunna hämta någonting positivt ur den nuvarande dystra situationen.
För det första kan en slutlig överenskommelse, som rådet (allmänna frågor och yttre förbindelser) och Europeiska rådet upprepade gånger har sagt, bara uppnås genom förhandlingar mellan Israel och palestinierna som leder fram till två livskraftiga suveräna och oberoende stater baserade på 1967 års gränser, eventuellt med överenskomna ändringar, som lever sida vid sida i fred och säkerhet på det sätt som beskrivs i t.ex. färdplanen.
Detta har varit huvudlinjen i EU:s uppfattning, från Venedig 1980 till Berlin 1999, till Sevilla 2002 och ända fram till Europeiska rådets senaste slutsatser förra månaden. Det är inte överraskande att vi har varit överens med vad som i 37 år konsekvent har varit USA:s ståndpunkt, nämligen att överenskommelser som sträcker sig utöver 1967 års gränser är olagliga och utgör ”hinder för fred”. Vi vet alla vilka ingredienser en slutlig överenskommelse kommer att ha. Det framgår av Mitchell-rapporten och av senare dokument, bl.a. Arabförbundets fredsinitiativ från 2002. Det framgår också av den färdplan som har godkänts av världssamfundet.
En sådan överenskommelse inväntar inte någon gudomlig ingivelse. Den inväntar att båda sidor – Israel och palestinierna – visar sin politiska vilja. Det är enligt min mening en tragedi att de modiga förslag som lades fram av företrädarna för civilsamhället som förhandlade fram Genèveinitiativet inte verkar få stöd av det politiska ledarskapet i deras respektive samhällen.
För det andra beklagar vi djupt de våldsamheter som skjuter upp försoningen och varje chans till fred över huvud taget. Vi har alltid reservationslöst beklagat och med all vår kraft fördömt de självmordsbombningar som skördar oskyldiga liv och den dunkla propaganda som förmörkar sinnet på så många. Vi är också djupt kritiska till den hårdhänta militära vedergällning som ödelägger liv, hem och utkomstmöjligheter, den typ av vedergällning som spär på extremismen och inte ökar säkerheten. Vi anser att riktade mord är orättfärdiga, olagliga och kontraproduktiva.
En av de palestinska politiker som jag beundrar mest och som är en förnuftets röst talade nyligen om det öronbedövande mullret av krigstrummor på båda sidor och det bittra faktum att de två folken verkar fastlåsta i en omfamning där det enda viktiga är att tillfoga den andra sidan smärta. Det finns gott om smärta, men inga vidare utsikter för fred.
För det tredje kan vi, oavsett kritiken mot EU:s sätt att hantera konflikten, konstatera att vi under veckorna, månaderna och åren av blodspillan och hopplöshet har stöttat de institutioner som en dag kan utgöra grunden för en reformerad palestinsk regeringsmakt. Detta har varit Europeiska rådets politik, som har godkänts av detta parlament. Vårt arbete har berömts av bl.a. Världsbanken. Jag fick helt nyligen ett brev från den palestinske finansministern Salam Fayad, där han skrev att den palestinska myndigheten med EU:s hjälp nu har infriat alla de reformlöften som man gav inför det palestinska lagstiftande rådet för ett och ett halvt år sedan. Det finns nu en betydande grad av ansvarsskyldighet, och budgetförfarandena är öppna. Det görs inte längre några kontantutbetalningar till palestinsk säkerhetspersonal, vars löner numera betalas ut via bankkonton.
Vi har enskilt uppmuntrats att göra mer – att ge mer hjälp. Offentligt har vi kritiserats för att inte göra någonting alls. Vissa har menat att ingen anklagelse i själva verket kan vara allvarligare än den att försöken att främja reformer och upprätthålla något slags liv i Palestina har finansierat terrorism. Parlamentet har gjort egna undersökningar om detta, och OLAF har utrett dessa påståenden."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"(Aplausos)"12,11
"(Applause)"10,10,3
"Commission"10,3
"Patten,"10,3
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples