Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2004-03-31-Speech-3-010"

Predicate	Value (sorted: default)
rdf:type	lpv_eu:Speech4
dcterms:Date	"2004-03-31"^^xsd:date4
dcterms:Is Part Of	lp_eu:Europeiska rådet/Säkerhet4
dcterms:Language	"it"^^xsd:language4
lpv:document identification number	"en.20040331.1.3-010"4
lpv:hasSubsequent	lp_eu:2004-03-31-Speech-3-0114
lpv:speaker	lp:Prodi4
lpv:spoken text	". – Signor Presidente del Consiglio, signor Presidente del Parlamento, onorevoli parlamentari, il progetto di integrazione europea è nato come un progetto di pace. Nel corso di mezzo secolo gli obiettivi di pace si sono evoluti, stabilizzati, e oggi tutti i protagonisti dell’Europa unita condividono alcuni principi di fondo, perché far parte dell’Unione significa rispettare i diritti fondamentali della persona, regolare la vita pubblica in democrazia e costruire e difendere il nostro modello di sviluppo politico, economico e sociale. Negli ultimi tempi ho pensato spesso a questi principi riflettendo sulle sfide interne ed esterne per la nostra Unione, anche perché, di fronte alle minacce sempre più terribili del terrorismo, cerchiamo comuni punti di riferimento. Onorevoli parlamentari, chiuderò questo mio intervento con una breve riflessione sulla Costituzione europea, la riflessione con cui il ha aperto il suo discorso. Abbiamo visto che le sfide esterne e le sfide interne mettono a rischio i pilastri su cui si regge la nostra casa comune. In questi momenti difficili dobbiamo mettere da parte le divergenze e dare all’Unione europea i mezzi necessari per costruire un quadro di cooperazione più solido, che ci permetta di decidere insieme e di mettere in comune le nostre risorse. Non facciamoci illusioni: le sfide dell’Europa di oggi si possono affrontare solamente se restiamo uniti; nessun paese europeo, per quanto grande e potente, ha i mezzi sufficienti per farcela da solo. Su questo versante, il Consiglio di primavera ci ha portato una buona notizia, con la quale mi piace terminare oggi, anche per tener fede alla mia fama di inguaribile ottimista. Tutto sommato, in questi anni non mi son sbagliato ad essere ottimista. Sono emerse a Bruxelles le condizioni per rilanciare in tempi brevi il negoziato sul Trattato costituzionale e arrivare a una conclusione entro la fine della Presidenza irlandese, e questo grazie allo straordinario lavoro di mediazione della Presidenza, alla quale vanno il mio plauso e la mia ammirazione. Nelle ultime settimane erano arrivati segnali positivi da diversi governi che avevano dichiarato di esser pronti al compromesso. In Consiglio abbiamo avuto la conferma – anche dal punto di vista psicologico, umano – che le cose stanno andando finalmente per il verso giusto. Il nodo più difficile da sciogliere resta quello che ha determinato lo stallo precedente, cioè le soglie necessarie per decidere a maggioranza qualificata. Ovviamente, non è una questione di percentuali ma di un fatto dal quale dipende il futuro del nostro processo di integrazione: l’Unione allargata deve semplicemente essere in grado di prendere decisioni. Se la soglia necessaria per prendere una decisione a maggioranza è troppo alta, l’Unione non sarà più in grado di decidere – né sulla lotta al terrorismo, né sulla economica, né su qualsiasi altro tema – perché un piccolo gruppo di paesi può bloccare qualunque proposta. Questo è il punto, semplicissimo, e finora la discussione ha riguardato la dimensione di questa minoranza di blocco. Io vi prego di riflettere sul fatto che non si può impostare un dibattito di natura istituzionale pensando agli strumenti che gli Stati membri hanno per bloccare le decisioni. La discussione deve riguardare, invece, la questione opposta: quali sono gli strumenti migliori per decidere, non per bloccare. Sulla scorta degli ultimi sviluppi, sembra scongiurato un altro fallimento; sembra proprio, quindi, che avremo presto la nostra sospirata e amata Costituzione. Lancio tuttavia un appello perché il compromesso finale sia un compromesso alto, che permetta all’Unione allargata a 25 di funzionare in modo efficiente. Il Consiglio europeo che si è chiuso a Bruxelles sabato scorso ha seguito lo stesso istinto. Come sapete, il Consiglio di primavera è il punto focale della economica dell’Unione. Tuttavia, i recenti avvenimenti hanno cambiato profondamente l’agenda dei lavori, primi fra tutti gli attentati di Madrid dello scorso 11 marzo, sull’onda dei quali il Consiglio ha adottato una serie di misure per garantire la nostra sicurezza contro la minaccia del terrorismo. L’attacco ha colpito ancora una volta cittadini inermi, e ancora una volta è a loro e alle famiglie delle vittime che debbono andare i nostri primi pensieri. Ma l’onda provocata dagli attentati ha toccato tutti gli europei: ci ha toccato sul piano personale e ha toccato le nostre istituzioni civili e politiche. Quella del terrorismo è la peggiore sfida mai lanciata, dal dopoguerra ad oggi, contro i principi democratici e civili che regolano la vita pubblica e contro le nostre società basate sul rispetto dei diritti dell’uomo. Posso riferire con soddisfazione a questa Assemblea che il Consiglio ha deciso di fronteggiare questa minaccia con la massima determinazione concretamente possibile. La Dichiarazione approvata a Bruxelles non lascia alcun dubbio: gli Stati membri dell’Unione fanno fronte comune e condividono l’obiettivo della completa eradicazione del terrorismo. Accolgo pertanto con estremo favore le misure di coordinamento e di unificazione dei sistemi di di polizia e di sicurezza decise lo scorso fine settimana. In questa fase storica, ricordate che si tratta del massimo livello di coordinamento possibile, poiché non era possibile creare un’unica agenzia europea di sicurezza. Sarebbe stato forse bello, ma non era concretamente fattibile. Sono tuttavia convinto che questo sia solo il primo passo verso un’integrazione sempre maggiore. In prospettiva, l’obiettivo è infatti la creazione di strutture operative comuni a livello europeo. La cosa più importante, però, oggi, è che gli europei hanno capito che la forza da sola non basta per sconfiggere il terrorismo. Ci vuole la forza e ci vuole l’intelligenza per capirne e risolverne le cause di fondo. A fianco dell’opzione militare e della repressione, occorre perseguire con altrettanta decisione anche le strade della politica. Entrambe le opzioni vanno perseguite in chiave multilaterale, giacché gli approcci unilaterali non sono più sufficienti. In primo luogo, come afferma solennemente la Dichiarazione, ciò significa rafforzare il legame di reciproca fiducia tra Europa e Stati Uniti, che è già stretto e leale. Senza questa forte alleanza non c’è speranza di mantenere la pace nel mondo. Altrettanto fondamentale, però, è garantire alle Nazioni Unite un ruolo centrale e la necessaria credibilità. L’ONU dev’essere coinvolta attivamente negli interventi sul terreno e nei progetti politici mirati a restituire stabilità alle regioni in crisi. L’Unione, da parte sua, ha la possibilità di sfruttare l’esperienza di pacificazione e di dialogo accumulata in quasi mezzo secolo di vita. Il nostro contributo deve coinvolgere e mobilitare le risorse di tutti i paesi al fine di isolare i gruppi dei terroristi. L’obiettivo è sottrarre al terrorismo la linfa vitale, e ciò significa impedire il reclutamento e tagliare qualsiasi appoggio tecnico, logistico e finanziario. Ma il terrorismo ha anche una componente ideologica, per quanto aberrante, e un suo progetto politico, e quindi occorre affrontare le situazioni di crisi che dividono il mondo e ne minacciano la stabilità. In primo luogo – e mi fa piacere riallacciarmi a quanto ha poc’anzi detto il Ahern – bisogna cercare una soluzione al conflitto israeliano-palestinese: questa è la priorità delle priorità. Il successo della nostra strategia contro il terrorismo internazionale dipende infatti dalla pace in Medio Oriente. Occorre, poi, lavorare per sbloccare la situazione in Iraq. Tutte queste iniziative – in Medio Oriente e Iraq – devono essere finalizzate e riportate nell’ambito dell’azione delle Nazioni Unite. Naturalmente l’obiettivo è quello di restituire l’Iraq agli iracheni nel più breve tempo possibile, garantendo la sicurezza, l’indipendenza e il massimo livello di espressione democratica. Onorevoli parlamentari, come ho detto, il Consiglio di primavera è dedicato alla dell’Unione, e la sessione dedicata all’economia ha ulteriormente rafforzato questo ruolo. Da qualche anno, però, l’economia europea è in difficoltà e questo minaccia una delle colonne della nostra Unione, cioè il nostro modello economico e sociale. Quattro anni fa, a Lisbona, l’Unione aveva deciso che per mantenere e sviluppare i nostri modelli di vita dovevamo metter mano a una riforma profonda dei nostri sistemi economici. Le conclusioni del Consiglio dimostrano che c’è una larghissima convergenza sull’analisi delle cose da fare, contenute nella relazione che la Commissione vi ha presentato lo scorso gennaio. Siamo tutti d’accordo sul sul coordinamento, sulle priorità per favorire la crescita e la competitività. Ormai le ripetiamo da anni: abbiamo bisogno di investire nella ricerca, nello sviluppo e nelle risorse umane. Tuttavia, trovarsi d’accordo sulle cose da fare non basta; ci vogliono un impegno serio e gli strumenti per farle, ma noi non abbiamo né l’uno né gli altri. Mi dispiace infatti riferire che non si è riusciti, finora, a passare dalle parole ai fatti. La maggior parte delle decisioni prese non si è tradotta in azioni concrete a livello degli Stati membri e non c’è stato il previsto spostamento di risorse verso quegli investimenti che noi tutti – ripeto, noi tutti – consideriamo necessari. Queste incertezze e la limitatezza degli impegni finanziari sono la dimostrazione dei due problemi di fondo del sistema di dell’economia europea: da una parte, manca al processo di Lisbona un punto di autorità forte a livello comunitario, che è l’unico modo per coordinare le azioni; dall’altra, bisogna fare i conti con la dinamica delle organizzazioni politiche moderne. Gli investimenti nelle risorse umane e nella conoscenza, infatti, che tutti consideriamo indispensabili, danno un ritorno in tempi molto lunghi. Le tendenze della politica privilegiano, invece, sempre di più le azioni che producono un ritorno visibile prima della fine del ciclo elettorale, che è molto più breve. A onor del vero, occorre dire che alcuni Stati membri hanno iniziato riforme importanti, anche dolorose, dimostrando responsabilità, lungimiranza e coraggio politico. Il Consiglio ha riaffermato la necessità di continuare su questa strada perché tutti hanno capito che in gioco c’è il futuro dell’Europa. Mi auguro che stavolta le riforme avviate vengano portate a termine e vengano estese al campo della conoscenza, dell’istruzione e della ricerca. Nell’immediato, sembra che si sia trovata la volontà politica di concretizzare rapidamente l’iniziativa europea per la crescita, che comprende un elenco di progetti nella ricerca e sviluppo, nei trasporti, nell’energia e nelle tecnologie dell’informazione. Si tratta di interventi ben definiti e già approvati dal Consiglio europeo, che possono partire tutti rapidamente. Occorrono progressi reali già a cominciare da quest’anno e occorre, entro il prossimo, chiudere il di trasposizione in legge nazionale delle direttive di Lisbona. Mi spiace fare queste considerazioni, ma credo che sia giusto e doveroso."@it9
lpv:translated text	"Hr. formand for Rådet, hr. formand for Parlamentet, mine damer og herrer, den europæiske integrationsproces så dagens lys som en fredsproces. I løbet af det sidste halve århundrede har målsætningerne om fred udviklet sig og er blevet stabiliseret, og i dag deler alle deltagerne i det forenede Europa en række grundlæggende principper. At være med i EU er nemlig ensbetydende med at respektere de grundlæggende menneskerettigheder, styre det offentlige liv efter demokratiske principper samt bygge videre på og forsvare vores model for politisk, økonomisk og social udvikling. I den seneste tid har jeg ofte tænkt på disse principper, når jeg har overvejet de interne og eksterne udfordringer, som EU står over for, også fordi vi forsøger at finde fælles holdepunkter, når vi konfronteres med terrorismens stadig mere forfærdelige trusler. Mine damer og herrer, til sidst vil jeg kort komme ind på den europæiske forfatning, som omtalte i starten af sin tale. Vi har set, hvordan udfordringerne udefra og udfordringerne indefra bringer vores fælles hus' grundpiller i fare. I disse svære tider må vi lægge vores uoverensstemmelser til side og give EU de nødvendige midler til at lægge et mere solidt samarbejdsgrundlag, der gør det muligt for os at træffe beslutninger i fællesskab og samle vores ressourcer. Lad os se sandheden i øjnene: De udfordringer, som Europa nu står over for, kan vi kun gå i møde, hvis vi står sammen. Uanset hvor stort og magtfuldt et europæisk land måtte være, er det ikke i stand til at løfte opgaven alene. I den sammenhæng gav Det Europæiske Råd os en positiv nyhed på sit forårsmøde, og den vil jeg slutte af med i dag, også fordi jeg gerne vil bevare mit ry som uforbederlig optimist. Når alt kommer til alt, var det ikke forkert af mig at være optimist i de senere år. I Bruxelles blev der skabt mulighed for en snarlig genoptagelse af forhandlingerne om forfatningstraktaten og for at nå til en afslutning under det irske formandskab. Dette skete takket være det ekstraordinære mæglingsarbejde, som formandskabet har udført, og i den forbindelse vil jeg gerne give udtryk for min anerkendelse af og beundring for formandskabet. I de sidste par uger er der kommet opmuntrende signaler fra forskellige regeringer, som har erklæret, at de er parate til at indgå et kompromis. Fra Rådet har vi fået bekræftet - også ud fra et psykologisk og menneskeligt synspunkt - at udviklingen endelig går i den rigtige retning. Det problem, der er vanskeligst at løse, er det samme, som fik processen til at gå i stå sidste gang, nemlig de nødvendige grænser for at træffe afgørelse med kvalificeret flertal. Naturligvis er det ikke et spørgsmål om procenter, men om vores fremtidige integrationsproces. Det udvidede EU skal ganske enkelt være i stand til at træffe beslutninger. Hvis grænsen for at kunne træffe en flertalsbeslutning bliver sat for højt, kan EU ikke længere træffe beslutninger - hverken om bekæmpelsen af terrorisme, den økonomiske politik eller noget som helst andet emne - fordi en lille gruppe lande kan blokere alle forslag. Dette er sagens kerne, og diskussionen har hidtil drejet sig om det blokerende mindretals størrelse. Jeg beder Dem om at huske, at man ikke kan starte en institutionel debat med udgangspunkt i, hvilke midler medlemsstaterne har til at blokere beslutninger. Diskussionen bør tværtimod handle om det modsatte, nemlig hvordan vi bedst kan sikre, at der kan træffes beslutninger. I kølvandet på den seneste udvikling lader det til, at der er ryddet en anden forhindring af vejen. Derfor ser det nu ud til, at vi snart får den forfatning, vi har håbet på. Jeg vil dog gerne opfordre til, at det endelige kompromis bliver et ambitiøst kompromis, som giver et udvidet EU med 25 lande mulighed for at fungere effektivt. Det Europæiske Råd i Bruxelles, som sluttede i lørdags, fulgte samme instinkt. Som De ved, er der på Det Europæiske Råds forårsmøde fokus på EU's økonomiske styring. På grund af den seneste tids begivenheder blev dagsordenen dog ændret betydeligt. Først og fremmest var der terrorangrebet i Madrid den 11. marts, og det var i kølvandet af dette angreb, at Rådet vedtog en række foranstaltninger for at garantere vores sikkerhed mod terrortruslen. Angrebet gik endnu en gang ud over forsvarsløse borgere, og endnu en gang går vores tanker først til ofrene og deres familier. Men angrebet har også kastet en skygge over alle europæere. Det har berørt os personligt, og det har berørt vores civile og politiske institutioner. Truslen fra terrorismen er efterkrigstidens værste trussel mod vores demokratiske og civilretlige principper, som former det offentlige liv, og den værste trussel mod vores samfund, som bygger på respekt for menneskerettighederne. Det glæder mig at kunne fortælle Parlamentet, at Rådet har besluttet at gå denne trussel i møde på en yderst beslutsom måde. Den erklæring, der blev vedtaget i Bruxelles, efterlader ingen tvivl om, at EU's medlemsstater står sammen og har den fælles målsætning at udrydde terrorismen fuldstændigt. Derfor er jeg særdeles positivt stemt over for de foranstaltninger til samordning og sammenlægning af efterretnings-, politi- og sikkerhedssystemerne, som blev vedtaget i sidste weekend. Husk, at det i denne historiske fase drejer sig om at skabe den størst mulige samordning, eftersom det ikke var muligt at skabe et fælles europæisk sikkerhedsagentur. Det ville måske have været hensigtsmæssigt, men konkret kunne det ikke lade sig gøre. Jeg er dog overbevist om, at dette kun er det første skridt i retning af en stadig større integration. I fremtiden er det nemlig vores målsætning at etablere fælles operative strukturer på europæisk plan. Men det vigtigste er, at europæerne har forstået, at terrorismen ikke kan besejres med magt alene. Det kræver magt og viden at kunne forstå og finde en løsning på terrorismens grundlæggende årsager. Foruden militære indgreb og bekæmpende foranstaltninger er det nødvendigt at anvende politiske midler med samme beslutsomhed. Begge muligheder skal udnyttes i en multilateral sammenhæng, for en unilateral tilgang er ikke længere nok. Det betyder først og fremmest - sådan som det højtideligt fastslås i erklæringen - at vi skal styrke den gensidige tillidsforbindelse mellem Europa og USA, der allerede er tæt og loyal. Uden denne stærke alliance kan vi ikke gøre os håb om at bevare verdensfreden. Det er dog lige så vigtigt, at De Forenede Nationer spiller en nøglerolle og har den nødvendige troværdighed. FN skal inddrages aktivt i indsatsen på stedet og i de politiske projekter, der tager sigte på at genoprette stabiliteten i de kriseramte regioner. EU kan for sit eget vedkommende drage fordel af de erfaringer med at skabe fred og føre dialog, som er indhøstet i de snart 50 år, Fællesskabet har eksisteret. Med vores bidrag skal vi aktivere og mobilisere alle landenes ressourcer for at isolere terrororganisationerne. Målet er at kappe terrorismens livline, nemlig at forhindre hvervning og afskære den fra enhver form for teknisk, logistisk og finansiel støtte. Men terrorismen har også et ideologisk aspekt - selv om det er abnormt - og den har sin egen politiske dagsorden. Derfor er det nødvendigt at takle de krisesituationer, der deler verden og truer dens stabilitet. Først og fremmest er der - og her tilslutter jeg mig det, som hr. Ahern, sagde for lidt siden - behov for at finde en løsning på konflikten mellem Israel og Palæstina. Dette er den vigtigste prioritering. Hvis vores kamp mod den internationale terrorisme skal være en succes, er det nødvendigt med fred i Mellemøsten. Desuden skal vi arbejde på at løse problemerne i Irak. Alle disse initiativer i Mellemøsten og i Irak skal udformes på en sådan måde, at FN igen kommer til at spille en hovedrolle. Målet er naturligvis at give Irak tilbage til irakerne hurtigst muligt, idet vi garanterer sikkerheden, uafhængigheden og det størst mulige demokrati. Mine damer og herrer, Det Europæiske Råds forårsmøde handler som sagt overvejende om EU's økonomiske styring, og mødet om økonomien har styrket dette aspekt yderligere. Den europæiske økonomi har dog haft det svært i de seneste år, og dette er også en trussel mod en af EU's grundpiller, nemlig vores økonomiske og sociale model. For fire år siden besluttede EU i Lissabon, at vi skulle iværksætte en gennemgribende reform af vores økonomiske system for at bevare og forbedre vores levestandard. Rådets konklusioner viser, at der er bred enighed om analysen af de nødvendige initiativer i den beretning, som Kommissionen forelagde for Dem i januar. Vi er alle enige om benchmarking, samordning og prioriteringer for at øge væksten og konkurrenceevnen. Dem har vi efterhånden gentaget i flere år, nemlig at vi skal investere i forskning, udvikling og menneskelige ressourcer. Imidlertid er det ikke nok at være enige om, hvad der skal gøres. Vi har også brug for en seriøs indsats og for de nødvendige midler til at gøre dette, men vi har ingen af delene. Derfor må jeg med beklagelse konstatere, at vi endnu ikke har været i stand til at gøre ordene til handling. De fleste beslutninger, som vi har taget i fællesskab, er ikke blevet omsat til konkrete handlinger i medlemsstaterne, og den planlagte overførsel af ressourcer til de investeringer, som vi alle - og jeg gentager alle - anser for nødvendige, er endnu ikke sket. Denne usikkerhed og det begrænsede økonomiske engagement afslører to grundlæggende mangler ved styringen af den europæiske økonomi. På den ene side mangler Lissabon-processen et stærkt styringspunkt på fællesskabsplan. Dette er den eneste måde at samordne de forskellige initiativer på. På den anden side skal vi også forholde os til de moderne politiske organisationer og deres dynamik. De investeringer i menneskelige ressourcer og viden, som vi alle betragter som tvingende nødvendige, giver afkast på meget lang sigt. På politisk plan er der derimod en tendens til at prioritere initiativer, som giver et synligt resultat inden for valgperioden, som er væsentlig kortere. Det skal dog siges, at visse medlemsstater har påbegyndt vigtige og vanskelige reformer, der viser ansvarlighed, forudseenhed og politisk mod. Rådet bekræftede behovet for at fortsætte denne proces, eftersom alle har forstået, at det er Europas fremtid, som står på spil. Jeg håber, at de reformer, der er iværksat, bliver fuldendt denne gang, og at de også kommer til at omfatte viden, undervisning og forskning. Umiddelbart set det ud til, at man har fundet den politiske vilje til at gå hurtigt frem med det europæiske vækstinitiativ, som omfatter en række kvikstartprojekter inden for forskning og udvikling, transport, energi og informationsteknologi. Der er tale om veldefinerede initiativer, som Det Europæiske Råd allerede har vedtaget, og som alle kan påbegyndes hurtigt. Allerede i år skal der ske reelle fremskridt, og det er nødvendigt, at Lissabon-retningslinjerne snarest muligt bliver omsat til national lovgivning. Jeg beklager, at jeg er nødt til at komme med disse betragtninger, men det er efter min mening både rigtigt og nødvendigt."@da1 "Herr Präsident, Herr Ratspräsident, meine sehr verehrten Damen und Herren Abgeordneten! Am Anfang des Projekts der europäischen Integration stand ein Friedensprojekt. In einem halben Jahrhundert haben sich die Friedensziele weiterentwickelt und konsolidiert, während sich in der Welt gewaltige Umbrüche vollzogen haben. Alle, die sich heute für ein geeintes Europa einsetzen, vertreten bestimmte gemeinsame Grundprinzipien, denn Teil der EU zu sein, bedeutet die Grundrechte zu achten, das öffentliche Leben durch demokratische Verfahren zu regeln und unser Modell der politischen, wirtschaftlichen und sozialen Entwicklung zu schaffen und zu verteidigen. In letzter Zeit habe ich oft über diese Prinzipien nachgedacht, wenn ich mich mit den internen und externen Herausforderungen befasst habe, mit denen die EU konfrontiert wird. Denn angesichts solch schrecklicher Bedrohungen suchen wir nach Bezugspunkten. Meine Damen und Herren, zum Schluss möchte ich noch auf die europäische Verfassung eingehen, mit welcher Ahern seine Überlegungen eingeleitet hat. Wir haben gesehen, wie Herausforderungen von außen und von innen die Säulen, auf denen unser gemeinsames europäisches Aufbauwerk ruht, zu unterminieren drohen. In solch schwierigen Zeiten müssen wir unsere Differenzen beiseite lassen und der europäischen Union die Mittel an die Hand geben, die erforderlich sind, um einen solideren Rahmen der Zusammenarbeit zu schaffen, der es gestattet, gemeinsam Entscheidungen zu treffen und Ressourcen zu nutzen. Machen wir uns nichts vor: wir können die Herausforderungen, mit denen Europa heute konfrontiert wird, nur geeint überwinden. Kein europäisches Land, so groß und mächtig es auch sein mag, kann allein damit fertig werden. In dieser Beziehung ist von der Frühjahrstagung des Rates Positives zu vermelden, und ich freue mich heute, mit dieser guten Nachricht enden zu können, und sei es nur, um meinem Ruf als unverbesserlicher Optimist gerecht zu werden. Insgesamt betrachtet war es in all diesen Jahren nicht falsch von mir, Optimist zu sein. In Brüssel haben sich die Bedingungen herauskristallisiert, unter denen es möglich ist, die Verhandlungen über den Verfassungsvertrag wieder aufzunehmen und bis zum Ende der irischen Präsidentschaft zum Abschluss zu bringen. Dies ist der außergewöhnlich geschickten Vermittlungsarbeit der Präsidentschaft zu verdanken, der ich hier meinen Beifall und meine Bewunderung ausspreche. In den vergangen Wochen gaben die verschiedenen Regierungen positive Signale und erklärten ihre Kompromissbereitschaft. Bei der Ratstagung hat sich dann bestätigt, dass die Dinge sich endlich in die richtige Richtung bewegen. Am kniffligsten zu lösen war die Frage, die zuvor zum Patt geführt hatte: die erforderlichen Schwellenwerte für die Beschlussfassung mit qualifizierter Mehrheit. Es liegt auf der Hand, dass es hier nicht einfach um Prozentsätze geht, sondern um einen Sachverhalt, der ausschlaggebend ist für die Zukunft unseres Integrationsprozesses – es geht hier um die Beschlussfähigkeit der erweiterten Union. Liegt die Schwelle für einen Mehrheitsbeschluss zu hoch, ist die Union – egal, ob im Kampf gegen den Terrorismus, im Bereich der Wirtschaftsordnung oder in jeder beliebigen anderen Frage – beschlussunfähig, weil eine kleine Gruppe von Ländern jeden Vorschlag blockieren könnte. Dies ist genau der Knackpunkt. Bislang stand stets der Umfang dieser Sperrminorität im Mittelpunkt der Debatte. Man kann aber doch nicht über institutionelle Fragen beraten und dabei nur die Instrumente betrachten, die den Mitgliedstaaten zur Verfügung stehen, um Beschlüsse zu blockieren. Die Debatte muss sich vielmehr um die gegenteilige Frage drehen: Welche Instrumente eignen sich am besten, um Beschlüsse zu fassen, nicht zu blockieren? Im Zuge der jüngsten Entwicklungen wurde offensichtlich ein erneutes Scheitern abgewendet, denn es sieht in der Tat so aus, als hätten wir bald unsere sehnlichst erwünschte Verfassung. Ich möchte hier trotzdem daran appellieren, für den endgültigen Kompromiss einen möglichst großen gemeinsamen Nenner zu suchen, der es der erweiterten Union erlaubt, mit 25 Mitgliedern flexibel und effizient zu funktionieren. Auch der Europäische Rat, der am Samstag in Brüssel zu Ende ging, gehorchte diesem Reflex. Ihnen ist bekannt, dass eigentlich die Wirtschaftsordnung der EU im Mittelpunkt des Frühjahrstreffens des Rates steht. Angesichts der jüngsten Ereignisse wurden jedoch auch andere Punkte auf die Tagesordnung gesetzt. An erster Stelle standen natürlich die am 11. März in Madrid verübten Attentate und die davon ausgehende Schockwelle. Der Rat hat eine Reihe Maßnahmen getroffen, die gewährleisten sollen, dass wir vor der Bedrohung durch terroristische Attentate geschützt sind. Der Angriff war direkt gegen wehrlose Menschen gerichtet, und unsere ersten Gedanken gelten deshalb einmal mehr den Opfern und ihren Familien. Die Schockwelle der Attentate hat jedoch alle Europäer erschüttert. Wir waren alle persönlich berührt, getroffen waren aber auch unsere staatlichen und politischen Institutionen. Seit dem Ende des zweiten Weltkriegs stellt der Terrorismus die größte Bedrohung für unsere Demokratie, die Bürgerrechte und unsere Gesellschaft dar, die auf der Achtung der Menschenrechte beruht. Ich freue mich, berichten zu können, dass der Rat beschlossen hat, sich dieser Bedrohung mit aller Entschiedenheit entgegenzustellen. Die in Brüssel verabschiedete Erklärung ist klar und eindeutig: die EU-Mitgliedstaaten gehen geschlossen gegen den Terrorismus vor und setzen gemeinsam alles daran, ihn vollständig auszumerzen. Ich begrüße die Maßnahmen sehr, die am vergangenen Wochenende beschlossen wurden und mit denen die Geheimdienste sowie die Polizei- und Sicherheitsbehörden koordiniert und zusammengeführt werden sollen. In diesem historischen Stadium ging es um die größtmögliche Koordinierung, weil es nicht möglich war, eine gemeinsame europäische Sicherheitsbehörde zu schaffen. Das wäre vielleicht schön gewesen, doch die Zeit war nicht reif dafür. Ich glaube jedoch, dass dies der einzige Weg zu einer weiter gehenden Integration ist. Für die Zukunft müssen wir uns die Schaffung gemeinsamer operativer Strukturen auf europäischer Ebene zum Ziel setzen. Am Wichtigsten ist jedoch, dass die Europäer eingesehen haben, dass Terrorismus nicht durch Stärke allein besiegt werden kann. Erforderlich sind Stärke und die nötige Intelligenz, um die Ursache des Übels zu erkennen und zu beseitigen. Neben militärischem Vorgehen und Repression müssen wir mit gleicher Entschiedenheit auch den politischen Weg weiterverfolgen. Außerdem müssen beide Optionen multilateral verfolgt werden – unilaterale Ansätze reichen nicht mehr aus. Als Erstes müssen wir – und dies wird auch in der Erklärung feierlich bekräftigt – das bereits bestehende, enge Band aus gegenseitigem Vertrauen und Loyalität zwischen Europa und den Vereinigten Staaten von Amerika weiter verstärken. Ohne dieses starke Bündnis brauchen wir nicht zu hoffen, Frieden in der Welt schaffen und erhalten zu können. Außerdem müssen wir den Vereinten Nationen eine zentrale Rolle zuweisen und ihnen die notwendige Glaubwürdigkeit verschaffen. An Interventionen vor Ort und an politischen Projekten, mit denen in Krisenregionen die Stabilität wiederhergestellt werden soll, muss die UNO aktiv beteiligt sein. Die Europäische Union wiederum muss ihrerseits aus den Erfahrungen schöpfen, die sie in fast einem halben Jahrhundert der Aussöhnung und des Dialogs angesammelt hat. Unser Beitrag muss die Mittel aller Länder einbeziehen und mobilisieren, um die Terroristengruppen zu isolieren. Ziel ist es, dem Terrorismus jegliche Grundlage zu entziehen. Das bedeutet zu verhindern, dass terroristische Gruppierungen weiter Zulauf finden, und sie von jeglicher technischer, logistischer und finanzieller Unterstützung abzuschneiden. Der Terrorismus besitzt aber auch eine ideologische Komponente, so abartig sie uns erscheinen mag, und eine politische Zielsetzung. Gerade deswegen müssen wir uns mit den Krisen befassen, die unsere Welt spalten und ihre Stabilität bedrohen. Als Erstes muss – und hier schließe ich mich dem gern an, was Ahern soeben gesagt hat – eine Lösung für den israelisch-palästinensischen Konflikt gefunden werden. Diese Aufgabe hat Vorrang vor allen anderen. Unsere Strategie zur Bekämpfung des internationalen Terrorismus kann nur Erfolg haben, wenn im Nahen Osten Frieden herrscht. Außerdem müssen wir neue Wege erkunden, um eine Lösung für die Situation im Irak zu finden. Beide Initiativen – im Nahen Osten und im Irak – müssen darauf ausgerichtet sein, dass sie unter der Ägide der Vereinten Nationen durchgeführt werden. Ziel ist es dabei selbstverständlich, das Schicksal des Irak möglichst rasch in die Hände der Iraker zu legen, sobald die Sicherheit, Unabhängigkeit und ein möglichst hohes Maß an demokratischer Meinungsbildung gewährleistet sind. Meine sehr verehrten Damen und Herren, wie bereits erwähnt, ist die Frühjahrstagung des Rates der Wirtschaftsordnung der Union gewidmet, und der Rat hat in der Sitzung über wirtschaftliche Fragen dieser Aufgabe zusätzliches Gewicht verliehen. Die europäische Wirtschaft befindet sich seit einigen Jahren in einer Krise, die auch eine der Säulen der EU bedroht – ich meine damit unser Wirtschafts- und Sozialmodell. Vor vier Jahren hat die EU in Lissabon beschlossen, dass wir, um unseren Lebensstil zu erhalten und zu entwickeln, tief greifende wirtschaftliche Reformen durchführen müssen. Die Schlussfolgerungen der letzten Ratstagung machen deutlich, dass ein breiter Konsens über die Maßnahmen besteht, die die Kommission in ihrem Bericht vom Januar dieses Jahres vorgeschlagen hat. Es besteht Einigkeit in Bezug auf das Benchmarking, die Koordinierung und die vorrangige Förderung von Wirtschaftswachstum und Wettbewerbsfähigkeit. Seit Jahren betonen wir immer wieder, dass in die Bereiche Forschung, Entwicklung und Humanressourcen investiert werden muss. Es reicht aber nicht, sich über die zu treffenden Maßnahmen einig zu sein, vielmehr sind echtes Engagement und die notwendigen Instrumente gefragt, um diese Maßnahmen zu verwirklichen. Ich muss leider gestehen, dass den Worten noch keine Taten gefolgt sind. Die meisten Entscheidungen, die wir gemeinsam getroffen haben, wurden in den Mitgliedstaaten nicht in konkrete Aktionen umgesetzt. Auch wurden für die Investitionen, die wir alle – ich wiederhole, wir alle – für unverzichtbar halten, nicht die erforderlichen Mittel bereitgestellt. In dieser Unentschlossenheit und den geringen finanziellen Verpflichtungen spiegeln sich zwei grundlegende Probleme der europäischen Wirtschaftsordnung wider. Zum einen fehlt dem Lissabon-Prozess eine durchsetzungsfähige Autorität auf Gemeinschaftsebene. Dies ist jedoch das einzige Mittel, um die Maßnahmen zu koordinieren. Zum anderen muss der Dynamik unserer modernen politischen Institutionen Rechnung getragen werden. Die Investitionen in Humanressourcen und in Wissen, die wir alle für unverzichtbar halten, zahlen sich erst sehr langfristig aus. In der Politik hingegen werden zunehmend Maßnahmen bevorzugt, die vor dem Ende der Legislativperiode, also in einem deutlich kürzeren Zeitraum, sichtbare Ergebnisse zeitigen. Der Wahrheit zu Ehren sei jedoch gesagt, dass einige Mitgliedstaaten umfangreiche und auch schmerzhafte Reformen eingeleitet und so Verantwortungsgefühl, Weitsicht und politischen Mut bewiesen haben. Der Rat hat bekräftigt, dass dieser Weg fortzusetzen ist, denn allen ist klar, dass die Zukunft Europas auf dem Spiel steht. Ich hoffe, dass die eingeleiteten Reformen dieses Mal zu Ende geführt und auf die Bereiche Wissen, Bildung und Forschung ausgedehnt werden. Für die unmittelbare Zukunft war offenbar der politische Wille vorhanden, die europäische Wachstumsinitiative zügig zu verwirklichen, die ein Sofortmaßnahmenprogramm für Projekte in den Bereichen Forschung und Entwicklung, Verkehr, Energie und Informationstechnologie umfasst. Dabei handelt es sich um genau umrissene Maßnahmen, die der europäische Rat bereits genehmigt hat und die rasch anlaufen können. Bereits in diesem Jahr müssen echte Fortschritte erzielt werden, und bis zum nächsten Jahr sollte der Rückstand aufgeholt werden, der bei der Umsetzung der Lissabon-Richtlinien in einzelstaatliche Rechtsvorschriften besteht. Es tut mir zwar Leid, dies sagen zu müssen, doch erscheint es mir richtig und notwendig."@de7 "Κύριε Πρόεδρε, κύριε Προεδρεύων του Συμβουλίου, κυρίες και κύριοι, το σχέδιο της ευρωπαϊκής ολοκλήρωσης γεννήθηκε ως σχέδιο ειρήνης. Κατά τη διάρκεια του τελευταίου μισού αιώνα οι στόχοι της ειρήνης εξελίχθηκαν και σταθεροποιήθηκαν και σήμερα όλοι οι πρωταγωνιστές της ενωμένης μας Ευρώπης συμμερίζονται ορισμένες ουσιαστικές αρχές, γιατί η συμμετοχή στην Ένωση σημαίνει ότι σεβόμαστε τα θεμελιώδη ανθρώπινα δικαιώματα, ρυθμίζουμε δημοκρατικά τον δημόσιο βίο και οικοδομούμε και υπερασπιζόμαστε το πρότυπο της πολιτικής, οικονομικής και κοινωνικής μας ανάπτυξης. Τον τελευταίο καιρό έχω επανειλημμένα αναλογιστεί τις αρχές αυτές όταν σκέφτομαι τις εσωτερικές και εξωτερικές προκλήσεις που αντιμετωπίζει η Ένωσή μας, ακόμα δε περισσότερο σε μια εποχή που αντιμετωπίζουμε τις φοβερές απειλές της τρομοκρατίας και αναζητούμε σταθερά σημεία αναφοράς. Κυρίες και κύριοι, θα ολοκληρώσω την παρέμβασή μου με μερικές σύντομες σκέψεις για το Ευρωπαϊκό Σύνταγμα, τις ίδιες με τις οποίες ξεκίνησε την ομιλία του ο κ. Ahern. Είδαμε ότι οι εξωτερικές και εσωτερικές προκλήσεις θέτουν σε κίνδυνο τους πυλώνες στους οποίους στηρίζεται το κοινό μας οικοδόμημα. Σε αυτές τις δύσκολες στιγμές πρέπει να θέσουμε κατά μέρος τις διαφορές και να δώσουμε στην Ευρωπαϊκή Ένωση τα αναγκαία μέσα για να οικοδομήσει ένα σταθερότερο πλαίσιο συνεργασίας που θα μας επιτρέψει να αποφασίσουμε από κοινού και να θέσουμε τους πόρους μας στη διάθεση όλων μας. Ας μην έχουμε ψευδαισθήσεις· οι προκλήσεις της σημερινής Ευρώπης μπορούν να αντιμετωπιστούν μόνο εάν παραμείνουμε ενωμένοι. Καμία ευρωπαϊκή χώρα, όσο μεγάλη και ισχυρή και αν είναι, δεν έχει επαρκή μέσα για να το επιτύχει μόνη της. Σχετικά με αυτό το θέμα, το Εαρινό Συμβούλιο μάς έφερε ένα καλό μήνυμα με το οποίο θα ήθελα να τελειώσω σήμερα, για να επιβεβαιώσω και τη φήμη μου ως αθεράπευτα αισιόδοξου. Για να πούμε την αλήθεια, δεν έκανα λάθος που ήμουν αισιόδοξος τα τελευταία χρόνια. Δημιουργήθηκαν στις Βρυξέλλες οι προϋποθέσεις για να ξαναρχίσει σύντομα η διαπραγμάτευση για τη συνταγματική συνθήκη και να καταλήξουμε σε ένα συμπέρασμα μέχρι τη λήξη της ιρλανδικής Προεδρίας. Και τούτο χάρη στο εξαιρετικό διαμεσολαβητικό έργο της Προεδρίας, την οποία συγχαίρω και στην οποία εκφράζω τον θαυμασμό μου. Κατά τις τελευταίες εβδομάδες παρατηρήθηκαν θετικά σημάδια από διάφορες κυβερνήσεις, οι οποίες δήλωσαν ότι ήταν έτοιμες να συμβιβαστούν. Στο Συμβούλιο επιβεβαιώθηκε ότι τα πράγματα οδεύουν τελικά προς τη σωστή κατεύθυνση – τόσο από ψυχολογικής όσο και από ανθρώπινης πλευράς. Η μεγαλύτερη προς επίλυση δυσκολία ήταν αυτή που οδήγησε στο προηγούμενο αδιέξοδο: η στάθμιση των ψήφων για τη λήψη αποφάσεων με ειδική πλειοψηφία. Βέβαια, δεν πρόκειται απλώς για ποσοστά, αλλά για ένα θέμα από το οποίο εξαρτάται το μέλλον της διαδικασίας ολοκλήρωσής μας. Η διευρυμένη Ένωση πρέπει να είναι σε θέση να λαμβάνει αποφάσεις. Εάν ο απαιτούμενος αριθμός ψήφων για τη λήψη μιας απόφασης με ειδική πλειοψηφία είναι ιδιαίτερα υψηλός, η Ένωση δεν θα είναι σε θέση να αποφασίσει, ούτε για την καταπολέμηση της τρομοκρατίας ούτε για την οικονομική διακυβέρνηση ούτε για οποιοδήποτε άλλο θέμα, γιατί μια μικρή ομάδα κρατών θα μπορεί να “μπλοκάρει” οποιαδήποτε πρόταση. Αυτό είναι το θέμα. Μέχρι τώρα η συζήτηση αφορούσε το μέγεθος αυτής της μειοψηφίας που θα μπορούσε να οδηγήσει σε εμπλοκή. Σας ζητώ να σκεφτείτε προσεκτικά το γεγονός ότι δεν μπορούμε να ξεκινήσουμε μια συζήτηση θεσμικής φύσης σκεπτόμενοι τους τρόπους και τα μέσα που τα κράτη μέλη διαθέτουν για να “μπλοκάρουν” τις αποφάσεις. Τουναντίον, η συζήτηση πρέπει να επικεντρωθεί στο αντίθετο ερώτημα: ποιοι είναι οι καλύτεροι τρόποι και τα καλύτερα μέσα για τη λήψη αποφάσεων; Μετά τις τελευταίες εξελίξεις, φαίνεται ότι αποφύγαμε άλλη μια αποτυχία. Φαίνεται ότι σύντομα θα έχουμε το πολυπόθητο Σύνταγμα. Ωστόσο, απευθύνω έκκληση ώστε ο τελικός συμβιβασμός να είναι ένας καλός συμβιβασμός, που θα παρέχει τη δυνατότητα στη διευρυμένη σε 25 κράτη Ένωση να λειτουργεί με τρόπο αποτελεσματικό. Το Ευρωπαϊκό Συμβούλιο, το οποίο ολοκλήρωσε τις εργασίες του το περασμένο Σάββατο στις Βρυξέλλες, οδηγήθηκε από το ίδιο ένστικτο. Όπως γνωρίζετε, το Εαρινό Συμβούλιο αποτελεί κύριο σημείο της οικονομικής διακυβέρνησης της Ένωσης. Ωστόσο, η ημερήσια διάταξη των εργασιών του άλλαξε ουσιαστικά από τα πρόσφατα γεγονότα, και πρωτίστως βέβαια από τις επιθέσεις στη Μαδρίτη στις 11 Μαρτίου, ως επακόλουθο των οποίων το Συμβούλιο έλαβε σειρά μέτρων για να εγγυηθεί την ασφάλειά μας κατά της απειλής της τρομοκρατίας. Για μια ακόμα φορά, η επίθεση έπληξε απροστάτευτους πολίτες και για μια ακόμα φορά, η πρώτη σκέψη μας αφορά τα θύματα και τις οικογένειές τους. Τα επακόλουθα όμως των επιθέσεων επηρέασαν όλους τους Ευρωπαίους. Μας επηρέασαν σε προσωπικό επίπεδο, επηρέασαν τους πολιτειακούς και πολιτικούς μας θεσμούς. Έπειτα από τον Βα Παγκόσμιο Πόλεμο, η τρομοκρατία αποτελεί τη χειρότερη πρόκληση κατά των δημοκρατικών και πολιτειακών αρχών που διέπουν τον δημόσιο βίο και κατά των κοινωνιών μας, οι οποίες βασίζονται στον σεβασμό των ανθρωπίνων δικαιωμάτων. Μπορώ να αναφέρω με ικανοποίηση ενώπιον του Σώματος ότι το Συμβούλιο αποφάσισε να αντιμετωπίσει την απειλή αυτή με τη μεγαλύτερη δυνατή αποφασιστικότητα. Η δήλωση που εγκρίθηκε στις Βρυξέλλες δεν αφήνει καμία αμφιβολία: τα κράτη μέλη της Ένωσης συνέστησαν κοινό μέτωπο και συμμερίζονται τον στόχο της εξάλειψης της τρομοκρατίας. Δέχομαι ανεπιφύλακτα τα μέτρα συντονισμού και ενοποίησης των συστημάτων πληροφοριών, αστυνομίας και ασφάλειας που αποφασίστηκαν το περασμένο σαββατοκύριακο. Σε αυτό το στάδιο, πρόκειται για το υψηλότερο δυνατό επίπεδο συντονισμού, καθώς δεν ήταν δυνατό να ιδρύσουμε μια ενιαία ευρωπαϊκή υπηρεσία ασφάλειας. Αυτό θα ήταν υπέροχο, αλλά στην πράξη δεν είναι εφικτό. Είμαι, ωστόσο, πεπεισμένος ότι αυτό αποτελεί μόνο το πρώτο βήμα προς μια όλο και μεγαλύτερη ολοκλήρωση. Μελετάται ο στόχος της σύστασης κοινών λειτουργικών δομών σε ευρωπαϊκό επίπεδο. Το σημαντικότερο όμως θέμα είναι ότι οι Ευρωπαίοι κατανόησαν ότι η δύναμη μόνο δεν αρκεί για την αντιμετώπιση της τρομοκρατίας. Χρειάζεται δύναμη αλλά και εξυπνάδα για να κατανοήσουμε και να αντιμετωπίσουμε τα βαθύτερα αίτια. Παράλληλα με τη στρατιωτική αντιμετώπιση και την καταστολή, θα πρέπει να ακολουθήσουμε με ανάλογη αποφασιστικότητα την πολιτική οδό. Και οι δύο επιλογές θα συνεχίσουν να εφαρμόζονται πολυμερώς, καθώς η μονομερής αντιμετώπιση δεν είναι πλέον αρκετή. Καταρχάς, όπως επιβεβαιώνεται ρητώς στη δήλωση, τούτο σημαίνει ενίσχυση του δεσμού αμοιβαίας εμπιστοσύνης μεταξύ Ευρώπης και Ηνωμένων Πολιτειών, ο οποίος είναι ήδη στενός και πιστός. Χωρίς αυτήν την ισχυρή συμμαχία δεν υπάρχει ελπίδα διατήρησης της ειρήνης στον κόσμο. Εξάλλου, έχει θεμελιώδη σημασία η εξασφάλιση για τα Ηνωμένα Έθνη ενός κεντρικού ρόλου, καθώς και της αναγκαίας αξιοπιστίας. Ο ΟΗΕ πρέπει να συμμετέχει ενεργά στις επί τόπου παρεμβάσεις και στα πολιτικά σχέδια που έχουν ως στόχο την αποκατάσταση της σταθερότητας στις περιοχές σε κρίση. Η Ευρωπαϊκή Ένωση, από την πλευρά της, θα πρέπει να εκμεταλλευθεί την ειρηνευτική της πείρα και την πείρα διαλόγου που έχει αποκτήσει κατά τη διάρκεια μισού σχεδόν αιώνα ύπαρξης. Η συμβολή μας πρέπει να στοχεύσει στη συμμετοχή και κινητοποίηση των φορέων όλων των χωρών με στόχο την απομόνωση των τρομοκρατικών ομάδων που βρίσκονται στην επικράτειά τους. Στόχος είναι να κοπούν τα “αιμοφόρα αγγεία” της τρομοκρατίας, και ως εκ τούτου να παρεμποδιστεί η “στρατολόγηση” και να κοπεί κάθε τεχνική, υλικοτεχνική και χρηματοδοτική στήριξη. Η τρομοκρατία όμως έχει και μια ιδεολογική συνιστώσα –όσο και αν αυτή είναι παράλογη– καθώς και ένα πολιτικό σχέδιο. Θα πρέπει, ως εκ τούτου, να αντιμετωπίσουμε καταστάσεις κρίσης που χωρίζουν τον κόσμο και απειλούν τη σταθερότητά του. Καταρχάς, πρέπει –και συμφωνώ με όσα μόλις είπε ο πρωθυπουργός κ. Ahern– να αναζητήσουμε λύση στην ισραηλινοπαλαιστινιακή διένεξη. Αυτή είναι η κύρια προτεραιότητα. Η επιτυχία της στρατηγικής μας κατά της διεθνούς τρομοκρατίας εξαρτάται από την ειρήνη στη Μέση Ανατολή. Έπειτα, θα πρέπει να αναζητήσουμε νέες μεθόδους για την εξεύρεση διεξόδου στην κατάσταση του Ιράκ. Και οι δύο αυτές πρωτοβουλίες, στη Μέση Ανατολή και στο Ιράκ, θα πρέπει να αναληφθούν και να διεξαχθούν υπό την αιγίδα των Ηνωμένων Εθνών. Και φυσικά στόχος είναι η επιστροφή του Ιράκ στους Ιρακινούς όσο το δυνατόν συντομότερα, με εγγύηση της ασφάλειας, της ανεξαρτησίας και του ανώτατου επιπέδου δημοκρατικής έκφρασης. Κυρίες και κύριοι, όπως είπα, το Εαρινό Συμβούλιο ασχολείται με την οικονομική διακυβέρνηση της Ένωσης και η συνεδρίαση που αφορούσε την οικονομία ενίσχυσε ακόμη περισσότερο τον ρόλο αυτόν. Εδώ και κάποια χρόνια, η ευρωπαϊκή οικονομία αντιμετωπίζει δυσχέρειες και αυτό απειλεί έναν από τους πυλώνες της Ένωσής μας, δηλαδή το οικονομικό και κοινωνικό μας πρότυπο. Τέσσερα χρόνια πριν, στη Λισαβόνα, η Ένωση αποφάσισε ότι για να διατηρήσουμε και να αναπτύξουμε τον τρόπο ζωής μας θα έπρεπε να πραγματοποιήσουμε μια εις βάθος μεταρρύθμιση των οικονομικών μας συστημάτων. Τα συμπεράσματα του τελευταίου Συμβουλίου αποδεικνύουν ότι υπάρχει ευρεία σύγκλιση σχετικά με την ανάλυση όσων πρέπει να γίνουν και που περιλαμβάνονται στην έκθεση που η Επιτροπή είχε υποβάλει τον Ιανουάριο. Συμφωνούμε όλοι σχετικά με τη συγκριτική αξιολόγηση, τον συντονισμό και τις προτεραιότητες για να προωθήσουμε την ανάπτυξη και την ανταγωνιστικότητα. Το επαναλαμβάνουμε εδώ και χρόνια: χρειάζεται να επενδύσουμε στην έρευνα, την ανάπτυξη και τους ανθρώπινους πόρους. Ωστόσο, δεν αρκεί απλώς να συμφωνήσουμε σχετικά με το τι πρέπει να κάνουμε: χρειάζεται και σοβαρή, σκληρή δουλειά και τα μέσα για να το πράξουμε. Δεν έχουμε, όμως, τίποτα από τα δύο. Με λύπη μου αναφέρω ότι δεν έχουμε μέχρι τώρα κατορθώσει να περάσουμε από τα λόγια στις πράξεις. Οι περισσότερες αποφάσεις που έχουμε λάβει από κοινού δεν έχουν μετατραπεί σε συγκεκριμένες πράξεις σε επίπεδο κρατών μελών και δεν έχει πραγματοποιηθεί η προβλεπόμενη μετακίνηση πόρων προς εκείνες τις επενδύσεις που όλοι –επαναλαμβάνω: όλοι– θεωρούμε αναγκαίες. Οι ανασφάλειες αυτές, καθώς και ο περιορισμένος χαρακτήρας των οικονομικών δεσμεύσεων αποτελούν απόδειξη δύο ουσιαστικών προβλημάτων του συστήματος διακυβέρνησης της ευρωπαϊκής οικονομίας. Από τη μια πλευρά, απουσιάζει από τη διαδικασία της Λισαβόνας ένα στοιχείο ισχυρής αρχής σε κοινοτικό επίπεδο, που θα ήταν το μόνο μέσο συντονισμού των ενεργειών. Από την άλλη, θα πρέπει να αντιμετωπιστεί το ζήτημα της δυναμικής των σύγχρονων πολιτικών οργανισμών. Οι επενδύσεις σε ανθρώπινους πόρους και στη γνώση, που όλοι θεωρούμε απαραίτητες, χρειάζονται χρόνο για να αποδώσουν καρπούς. Οι τάσεις της πολιτικής ωθούν, τουναντίον, ακόμα περισσότερο προς ενέργειες που παρέχουν απτό αποτέλεσμα πριν από την ολοκλήρωση μιας εκλογικής θητείας, η οποία είναι πολύ βραχύτερη. Για να είμαι ειλικρινής, οφείλω να δηλώσω ότι ορισμένα κράτη μέλη έχουν αρχίσει σημαντικές, ακόμα και επώδυνες, μεταρρυθμίσεις, επιδεικνύοντας υπευθυνότητα, διορατικότητα και πολιτικό θάρρος. Το Συμβούλιο έχει επιβεβαιώσει την ανάγκη συνέχισης της πορείας αυτής, γιατί όλοι έχουν καταλάβει ότι διακυβεύεται το μέλλον της Ευρώπης. Εύχομαι τη φορά αυτή οι μεταρρυθμίσεις που έχουν αρχίσει να ολοκληρωθούν και να επεκταθούν στο πεδίο της γνώσης, της κατάρτισης και της έρευνας. Προς το παρόν, φαίνεται ότι υπάρχει η πολιτική βούληση να τεθεί σύντομα σε εφαρμογή η ευρωπαϊκή πρωτοβουλία για την ανάπτυξη, η οποία περιλαμβάνει μια σειρά σχεδίων άμεσης εφαρμογής στους τομείς της έρευνας και ανάπτυξης, των μεταφορών, της ενέργειας και της τεχνολογίας της πληροφορίας. Πρόκειται για πολύ σαφή μέτρα που έχει ήδη εγκρίνει το Ευρωπαϊκό Συμβούλιο και που μπορούν να ξεκινήσουν σύντομα. Απαιτείται πραγματική πρόοδος ήδη από εφέτος, και θα πρέπει να ολοκληρωθεί μέχρι τον επόμενο χρόνο η μεταφορά των οδηγιών της Λισαβόνας στις εθνικές νομοθεσίες. Λυπάμαι που αναφέρομαι σε αυτά τα σημεία, αλλά πιστεύω ότι είναι το σωστό."@el8 ". Mr President, Mr President-in-Office of the Council, ladies and gentlemen, the process of European integration began life as a peace process. Over the last half century the peace objectives have evolved and stabilised, and today all the players in our united Europe share some deep-felt principles, because being part of the Union means respecting the fundamental rights of the person, regulating public life democratically, and developing and protecting our political, economic and social development model. I have been thinking about these principles a lot recently while reflecting on the internal and external challenges facing our Union, mainly because when confronted with the increasingly horrific threats of terrorism we seek common points of reference. Ladies and gentlemen, I shall end this speech with some brief thoughts on the European Constitution, the same thoughts with which the started his address. We have seen that external and internal challenges are threatening to undermine the pillars supporting the home that we live in together. In these difficult times we must set aside our differences and provide the European Union with the means required to build a more solid framework of cooperation, one which will allow us to make joint decisions and to pool our resources. Let us not fool ourselves: we can only confront the challenges facing Europe today if we remain united. No European country, however big and strong, has the means to do so alone. In this respect, the Spring Council has brought us some good news, which I am pleased to be able to end on today, and it also keeps up my reputation of being the eternal optimist. All told, I have not been wrong in being an optimist in recent years. The stage was set in Brussels for the resumption of negotiations on the constitutional treaty in the near future and for their conclusion before the end of the Irish Presidency, thanks to some extraordinary mediation by the Presidency, to whom I extend my praise and admiration. Positive signals had been arriving in recent weeks from various governments, saying that they were ready to compromise. Confirmation came during the Council that things were finally moving in the right direction – from a psychological and human point of view as well. The toughest problem to solve is still the one that caused the previous deadlock: the thresholds required for qualified majority voting. It is not just a matter of percentages, of course, but of something on which the whole future of our integration process depends: the enlarged Union must simply be able to make decisions. If the threshold required for a majority decision is too high, the Union will no longer be able to make decisions about fighting terrorism, economic governance or anything else, because a small group of countries will be able to block any proposal. That is the point, quite simply, and up to now the discussion has focused on the size of this blocking minority. I ask you all to think carefully about the fact that one cannot have an institutional debate while thinking about the ways and means by which Member States can block any decisions. The discussion should, instead, centre on the opposite question: what are the best ways and means to make decisions, not to block them? Judging from the latest developments, another failure seems to have been averted; it therefore seems likely that we will soon have our long-awaited and beloved Constitution. Nonetheless, I appeal for the final compromise to be a good one that will allow the enlarged Union of the Twenty-Five to operate efficiently. The European Council which closed in Brussels last Saturday followed the same instinct. As you know, the Spring Council is the focus for the economic governance of the Union. Recent events, however, led to profound changes in the agenda, principally the Madrid attacks on 11 March, in the wake of which the Council adopted a number of measures to ensure our safety against the threat of terrorism. Once again, the attack struck down innocent citizens, and once again our first thoughts must go to them and to the victims’ families. The aftermath of the attacks has affected all Europeans: it has affected us personally and it has affected our civic and political institutions. Terrorism is the worst challenge since the Second World War ever to confront both the democratic, civilised principles regulating public life and our societies themselves, based as they are on respect for human rights. I am pleased to be able to tell this House that the Council has decided to face this threat with the greatest determination that is physically possible. The Declaration approved in Brussels leaves no room for doubt: the European Union Member States are forming a united front with the shared objective of completely eradicating terrorism. I therefore wholeheartedly welcome the measures to coordinate and unify intelligence, police and security systems that were agreed upon last weekend. At this historic stage, remember that this is the highest level of coordination possible, since it was not possible to set up a single European security agency. That would perhaps have been wonderful, but it was not feasible in practice. I am sure, however, that this is just the first step on the way to even greater integration. Looking to the future, the goal is in fact to set up joint operational structures at a European level. The most important thing at the moment, however, is that Europeans have realised that force alone is not enough to defeat terrorism. It takes force and it takes intelligence to understand and resolve its underlying causes. Alongside the military force and repression option, we also have to follow the political route with equal determination. Both options must be pursued multilaterally, since unilateral approaches are no longer enough. First, as the Declaration solemnly states, it means strengthening the bond of mutual trust between Europe and the United States, which is already close and loyal. Without this strong alliance there can be no hope of keeping world peace. It is, however, just as fundamental to ensure that the United Nations has both a central role to play and the credibility that this requires. The UN must be actively involved in any intervention on the ground and in any political projects aiming at restoring stability in crisis regions. The European Union, for its part, has the opportunity to make the most of its experience of peace-keeping and dialogue accumulated over almost half a century of its existence. Our contribution must be to involve and mobilise the resources of all countries in order to isolate terrorist groups. The aim is to drain terrorism of its lifeblood, and that means preventing recruitment and cutting off any technical, logistical and financial support. Terrorism also has an ideological component, however aberrant it may be, as well as a political agenda, and so it is necessary to confront the crisis situations that split the world and threaten its stability. First – and I am pleased to go along with what the Mr Ahern, said just now – a solution must be sought to the Israeli-Palestinian conflict: this is the topmost priority of all. The success of our strategy against international terrorism in fact depends on peace in the Middle East. Then we have to work towards achieving a breakthrough in Iraq. Both these initiatives – in the Middle East and in Iraq – have to be concluded and carried through under the aegis of the United Nations. The objective is, of course, to restore Iraq to the Iraqis in as short a time as possible, whilst ensuring security, independence and the highest levels of democratic involvement. Ladies and gentlemen, as I have said, the Spring Council is devoted to the governance of the Union, and the session on the economy has further strengthened this role. For some years, however, the European economy has been in difficulty and this threatens one of the pillars of our Union: our economic and social model. Four years ago, in Lisbon, the Union decided that in order to maintain and develop our way of life we should put in place a thorough reform of our economic systems. The Council’s conclusions reveal that there is very broad convergence in analysing what needs doing, as contained in the report that the Commission submitted to you in January. We all agree on benchmarking, coordination and the priorities to encourage growth and competitiveness. We have been repeating them for years: we need to invest in research, development and human resources. It is not enough, however, to agree on the things that need doing; we also need serious, hard work and the means to implement them, but we do not have either. Indeed, I am very sorry to say that we have not yet succeeded in progressing from words to deeds. Most of the decisions that have been taken have not yet been transformed into concrete action at Member State level, and there has not been the expected shift of resources into those investments that we all – I repeat, all – consider necessary. These uncertainties and the paucity of financial commitment demonstrate the two basic problems with the system of governance of the European economy: on the one hand, the Lisbon process lacks a strong point of authority at Community level, which is the only way to coordinate measures; on the other, we have to reckon with the dynamics of modern political organisations. Investment in human resources and knowledge, which we all consider indispensable, does take a very long time to provide a return. The trend in politics, however, is increasingly to favour measures that produce a visible return before the end of the electoral term, which is much shorter. To be fair, I have to say that some Member States have initiated major, even painful reforms, demonstrating a sense of responsibility, foresight and political courage. The Council has reaffirmed the need to stay on this path because everyone has realised that the future of Europe is at stake. I hope that the reforms that have been started can, this time, be finished and can be extended to the fields of knowledge, training and research. For the time being, it seems that the political will has been found to implement the European Growth Initiative quickly, which includes a raft of quickstart projects in research and development, transport, energy and information technology. These are clearly defined measures that have already been approved by the European Council and can all be put into motion quickly. Real progress is needed starting this year, and by next year we need to have made up for the delays in transposing the Lisbon directives into national laws. I am sorry to have to make these points, but I believe it is only right and proper to do so."@en3 ". Señor Presidente, señor Presidente en ejercicio del Consejo, Señorías, el proceso de integración europea empezó su andadura como un proceso de paz. Durante los últimos cincuenta años, los objetivos de paz han evolucionado y se han estabilizado, y hoy todos los partícipes de nuestra Europa unida comparten algunos principios fundamentales, porque ser parte de la Unión significa respetar los derechos fundamentales de la persona, regular democráticamente la vida pública y desarrollar y proteger nuestro modelo de desarrollo económico y social. He estado pensando mucho últimamente en estos principios al reflexionar sobre los desafíos internos y externos a los que se enfrenta nuestra Unión, principalmente porque al confrontarnos con las amenazas cada vez más horribles del terrorismo buscamos puntos de referencia comunes. Señorías, terminaré mi intervención con unas breves ideas sobre la Constitución Europea, las mismas ideas con las que el Taoiseach ha iniciado su discurso. Hemos visto que los desafíos externos e internos ponen en peligro los pilares que sostienen nuestra casa común. En estos momentos difíciles tenemos que dejar de lado las divergencias y dotar a la Unión Europea de los medios necesarios para construir un marco de cooperación más sólido que nos permita decidir conjuntamente y poner en común nuestros recursos. No nos engañemos. Solo podremos afrontar los desafíos de Europa si permanecemos unidos. Ningún país europeo, por grande y potente que sea, dispone de medios suficientes para hacerlo solo. En este sentido, el Consejo de primavera nos ha traído una buena noticia con la que me complace terminar hoy y que además confirma mi fama de eterno optimista. Dicho sea de paso, no me he equivocado al ser optimista en los últimos años. En Bruselas se han sentado las condiciones para volver a emprender en un futuro próximo las negociaciones sobre el tratado constitucional y para su conclusión antes de que termine la Presidencia irlandesa, y esto gracias al extraordinario trabajo de mediación de la Presidencia, a la que expreso mi aplauso y admiración. En las últimas semanas han llegado señales positivas de varios Gobiernos, que dicen que están dispuestos al compromiso. Durante el Consejo tuvimos la confirmación de que finalmente las cosas están yendo por el buen camino, también desde el punto de vista psicológico y humano. El problema más difícil de solucionar sigue siendo el que determinó el bloqueo anterior: los umbrales necesarios para el voto por mayoría cualificada. Por supuesto, no es simplemente una cuestión de porcentajes, sino algo de lo que depende todo nuestro proceso de integración: la Unión ampliada debe ser capaz de tomar decisiones. Si el umbral necesario para tomar una decisión por mayoría es demasiado alto, la Unión no tendrá capacidad de decisión –ni sobre la lucha contra el terrorismo, ni sobre la gobernanza económica, ni sobre cualquier otro tema–, porque un grupo reducido de países podrá bloquear cualquiera propuesta Este es el problema, simplificándolo, y hasta ahora el debate se ha centrado en el tamaño de esta minoría de bloqueo. Pido a todos que piensen detenidamente sobre el hecho de que no se puede entablar un debate institucional pensando en las formas e instrumentos de que disponen los Estados miembros para bloquear las decisiones. El debate debe centrarse, en cambio, en la cuestión contraria: ¿qué formas e instrumentos son los mejores para tomar decisiones, no para bloquearlas? A la vista de los últimos acontecimientos, parece que hemos evitado otro tropiezo; por ello parece probable que en breve tendremos nuestra querida y anhelada Constitución. No obstante, hago un llamamiento a que el compromiso final sea un compromiso exigente, que permita a la Unión ampliada a 25 miembros funcionar de modo eficaz. El Consejo Europeo que se clausuró en Bruselas el sábado pasado se guió por el mismo instinto. Como saben, el Consejo de Primavera se centra en la gobernanza económica de la Unión. Sin embargo, recientes acontecimientos obligaron a cambiar profundamente el orden del día, sobre todo los atentados de Madrid del 11 de marzo, a raíz de los cuales el Consejo aprobó una serie de medidas para garantizar nuestra seguridad frente a la amenaza del terrorismo. Una vez más, el atentado se cobró las vidas de ciudadanos inocentes y una vez más nuestros primeros pensamientos deben estar dedicados a ellos y a las familias de las víctimas. Las secuelas de los atentados han afectado a todos los europeos: nos han afectado personalmente y han afectado a nuestras instituciones cívicas y políticas. El terrorismo es el peor desafío que se haya lanzado, desde la Segunda Guerra Mundial hasta hoy, contra los principios democráticos y civiles que regulan la vida pública y contra nuestra sociedad, basada en el respeto de los derechos humanos. Me complace poder decir a esta Cámara que el Consejo ha decidido hacer frente a esta amenaza con la mayor determinación físicamente posible. La Declaración aprobada en Bruselas no deja lugar a dudas: los Estados miembros de la Unión Europea forman un frente unido con el objetivo compartido de erradicar completamente el terrorismo. Por ello acojo con sumo agrado las medidas de coordinación y unificación de los sistemas de inteligencia, de policía y de seguridad que se aprobaron el pasado fin de semana. En esta fase histórica, recordemos que este es el mayor nivel de coordinación posible, pues no ha sido posible crear una agencia de seguridad europea única. Quizás hubiera sido maravilloso, pero no era factible en la práctica. No obstante, estoy seguro de que este es solamente el primer paso hacia una integración todavía mayor. Mirando al futuro, el objetivo real es la creación de estructuras operativas comunes a nivel europeo. Sin embargo, lo más importante por el momento es que los europeos se han dado cuenta de que la fuerza por sí sola no es suficiente para derrotar al terrorismo. Para entender y resolver la causas de fondo, se necesita fuerza e inteligencia. Junto a la opción de la fuerza militar y la represión, hay que seguir con la misma determinación la vía política. Y ambas opciones deben practicarse de forma multilateral, puesto que los enfoques unilaterales ya no son suficientes. En primer lugar, como se afirma solemnemente en la Declaración, eso significa reforzar los vínculos de confianza recíproca entre Europa y los Estados Unidos, que ya son estrechos y leales. Sin esta sólida alianza no hay esperanza de mantener la paz mundial. No obstante, es fundamental asegurar que las Naciones Unidas desempeñen un papel central y tengan la credibilidad necesaria. Las Naciones Unidas tienen que implicarse de forma activa en las intervenciones sobre el terreno y en los proyectos políticos destinados a devolver la estabilidad a las regiones en crisis. La Unión Europea por su parte tiene la oportunidad de aprovechar la experiencia en las tareas de mantenimiento de la paz y de diálogo acumulada en casi medio siglo de existencia. Nuestra contribución debe incluir la implicación y movilización de los recursos de todos los países para aislar a los grupos terroristas. El objetivo es privar al terrorismo de su savia vital, y eso significa prevenir el reclutamiento y cortarle el acceso a cualquier apoyo técnico, logístico y financiero. Pero el terrorismo también tiene una vertiente ideológica, por muy aberrante que sea, y un plan político, y por lo tanto es necesario afrontar las situaciones de crisis que dividen el mundo y amenazan su estabilidad En primer lugar, y me complace continuar con lo que el Taoiseach, el Sr. Ahern, acaba de decir, es preciso buscar una solución al conflicto entre Israel y Palestina. Esta es la máxima prioridad. El éxito de nuestra estrategia contra el terrorismo internacional depende de la paz en Oriente Próximo. Además, tenemos que trabajar para encontrar una salida a la situación en el Iraq. Ambas iniciativas, en Oriente Próximo y en el Iraq, deben llevarse a cabo bajo los auspicios de las Naciones Unidas. Y, naturalmente, el objetivo es devolver el Iraq a los iraquíes en el plazo más breve posible, al tiempo que se garantiza a este país la seguridad, la independencia y el máximo nivel de participación democrática Señorías, como ya he dicho, el Consejo de Primavera se dedica a la gobernanza de la Unión, y la sesión dedicada a la economía ha reforzado todavía más ese papel. Desde hace algunos años, la economía europea atraviesa por dificultades y esto constituye también una amenaza para uno de los pilares de nuestra Unión: nuestro modelo económico y social. Hace cuatro años, en Lisboa, la Unión decidió que para mantener y desarrollar nuestro estilo de vida teníamos que realizar una profunda reforma de nuestros sistemas económicos. Las conclusiones del último Consejo demuestran que existe una amplia convergencia en el análisis de lo que hay que hacer, tal como figura en el informe que la Comisión presentó el pasado mes de enero. Todos estamos de acuerdo con el uso de referencias comparativas, la coordinación y las prioridades para favorecer el crecimiento y la competitividad. Llevamos muchos años repitiéndolo: es necesario invertir en investigación, desarrollo y recursos humanos. Sin embargo, ponerse de acuerdo sobre lo que hay que hacer no basta; también es necesario un trabajo serio y tenaz y los instrumentos necesarios para cumplirlo realmente, pero no tenemos ninguna de las dos cosas. Siento tener que decir que hasta la fecha no hemos logrado pasar de las palabras a los hechos. La mayoría de las decisiones que hemos tomado no se han traducido en acciones concretas de cada Estado miembro, y no se ha producido el desplazamiento de recursos previsto hacia las inversiones que todos, repito, todos, consideramos necesarias. Estas incertidumbres y la limitación de los compromisos financieros demuestran la existencia de dos problemas básicos del sistema de gobernanza de la economía europea. Por una parte, el proceso de Lisboa carece de un centro de autoridad fuerte a nivel comunitario, que es la única manera de coordinar las acciones. Por otra, es preciso evaluar la dinámica de las organizaciones políticas modernas. Las inversiones en recursos humanos y conocimiento, que todos consideramos indispensables, son rentables a muy largo plazo. Las tendencias en la política privilegian, en cambio, cada vez más las acciones que producen resultados visibles antes de que finalice el ciclo electoral, mucho más breve. En honor a la verdad hay que decir que algunos Estados miembros han iniciado reformas importantes, incluso dolorosas, demostrando con ello sentido de responsabilidad, previsión y valor político. El Consejo reafirmó la necesidad de continuar por esta vía porque todos se han dado cuenta de que lo que está en juego es el futuro de Europa. Espero que esta vez las reformas iniciadas lleguen a buen puerto y se amplíen a los ámbitos del conocimiento, la formación y la investigación. Por el momento, parece que existe la voluntad política de aplicar rápidamente la Iniciativa Europea de Crecimiento, que incluye una lista de proyectos urgentes en investigación y desarrollo, transporte, energía y tecnologías de la información. Se trata de medidas definidas claramente que el Consejo Europeo ya había aprobado y que pueden ponerse en marcha rápidamente. Se necesitan progresos reales desde este mismo año y hasta el próximo debemos recuperar los retrasos en la incorporación de las directivas de Lisboa a la legislación nacional. Lamento tener que decir esto, pero creo que es muy justo y adecuado."@es12 ". Arvoisa puhemies, arvoisa neuvoston puheenjohtaja, hyvät parlamentin jäsenet, Euroopan yhdentymishankkeen alkuperäisenä tavoitteena oli rauhan säilyttäminen. Rauhaan liittyvät tavoitteet ovat kehittyneet ja vakiintuneet viimeisen puolen vuosisadan aikana, ja kaikilla niillä, jotka ovat mukana yhdentyneessä Euroopassa, on eräitä yhteisiä periaatteita. Euroopan unioniin kuuluminen näet merkitsee yksilön perusoikeuksien kunnioittamista, yhteiskuntaelämän sääntelemistä demokratian periaatteiden mukaisesti ja eurooppalaisen poliittisen mallin sekä talous- ja yhteiskuntamallin kehittämistä ja suojelemista. Nämä periaatteet ovat viime aikoina olleet useasti mielessäni, kun olen miettinyt Euroopan unionin sisäisiä ja ulkoisia haasteita. Pääasiassa myös siksi, että kohdatessamme yhä pelottavampia terrorismin uhkakuvia pyrimme hakemaan elämäämme yhteisiä kiinnekohtia. Hyvät parlamentin jäsenet, käsittelen puheeni lopuksi lyhyesti Euroopan perustuslakisopimusta, jota käsitteli puheensa alussa. Olemme nähneet, että yhteisen Eurooppamme tukipilareita horjuttavat ulkoiset ja sisäiset haasteet. Tällaisina vaikeina hetkinä meidän on pantava erimielisyydet syrjään ja annettava Euroopan unionille keinot, joiden avulla se voi rakentaa vankemmat puitteet yhteistyölle, niin että pystymme tekemään yhteisiä päätöksiä ja hyödyntämään yhteisiä voimavarojamme. Totuutta on katsottava silmästä silmään: unioni voi voittaa nykyiset haasteet vain jos se on yhtenäinen. Yhdelläkään Euroopan valtiolla, oli se miten suuri ja voimakas hyvänsä, ei ole riittäviä voimavaroja onnistua tässä tehtävässä yksin. Kevään Eurooppa-neuvostolla olikin tästä aiheesta hyviä uutisia, joihin minulla on ilo päättää tämä puheeni – näin saan tilaisuuden kasvattaa mainettani parantumattomana optimistina. En lopulta ole ollut väärässä, kun olen viime vuosina suhtautunut asiaan optimistisesti. Brysselin kokouksessa luotiin edellytykset sille, että neuvotteluja Euroopan perustuslakia koskevasta sopimuksesta voidaan jatkaa lähitulevaisuudessa ja että neuvottelut voidaan saada päätökseen ennen Irlannin puheenjohtajakauden päättymistä. Kunnia tästä kuuluu puheenjohtajavaltion erinomaiselle sovittelutyölle, josta haluan lausua lämpimät kiitokseni. Viime viikkoina oli jo saatu eri hallituksilta myönteisiä viestejä siitä, että ne olisivat valmiit kompromissiratkaisuun. Eurooppa-neuvoston kokouksessa vahvistui, että tässä asiassa ollaan lopulta menossa oikeaan suuntaan – niin psykologiselta kuin inhimilliseltäkin kannalta ajatellen. Ongelmista vaikein on edelleen sama, johon neuvottelut viimeksi jumittuivat, eli määräenemmistön määrittely. Tässä ei tietenkään ole kysymys pelkistä prosenttiosuuksista, vaan tekijästä, joka määrää koko Euroopan yhdentymisprosessin tulevaisuuden. Laajentuneen unionin on kyettävä tekemään päätöksiä. Jos kynnys enemmistöpäätöksen tekemiseksi asetetaan liian korkealle, Euroopan unioni ei pysty tekemän päätöksiä, koskivat ne sitten terrorismin torjuntaa, talouden kehittämistä tai jotain muuta asiaa, sillä pienikin joukko maita pystyy torjumaan minkä tahansa ehdotuksen. Tämä on asian ydin yksinkertaisuudessaan, ja tähän mennessä on keskusteltu tämän päätösten torjuntaan kykenevän vähemmistön koosta. Pyydän teitä kaikkia miettimään tarkkaan sitä tosiseikkaa, että institutionaalista keskustelua ei voida käydä, jos samanaikaisesti mietimme, mitä keinoja jäsenvaltioilla on käytössään ehdotusten torjumiseksi. Päinvastoin keskusteluissa olisi mietittävä, mitkä ovat parhaat keinot tehdä päätöksiä, ei miten ehdotuksia torjutaan. Viimeaikaisen kehityksen perusteella näyttää siltä, että pääsemme tämän ongelman yli. Näyttää siis todennäköiseltä, että kauan kaivattu perustuslaki voidaan pian vahvistaa. Vetoan vielä osapuoliin, jotta kompromissiratkaisusta tulisi hyvä, niin että 25 jäsenvaltion laajentunut Euroopan unioni voi toimia tehokkaasti. Brysselissä viime lauantaina päättyneessä Eurooppa-neuvoston kokouksessa oli kyse juuri tästä. Kuten tiedätte, kevään Eurooppa-neuvostossa on käsitelty ennen muuta talouskysymyksiä, mutta kokouksen esityslistaan tehtiin suuria muutoksia viimeaikaisten tapahtumien vuoksi. Pääasiassa Madridin terrori-iskut 11. maaliskuuta saivat neuvoston hyväksymään joukon toimenpiteitä, joiden avulla pyritään takaamaan Euroopan turvallisuus terrorismin uhkaa vastaan. Hyökkäykset kohdistuivat jälleen kerran viattomiin ihmisiin, ja jälleen kerran meidän on ajateltava uhreja ja heidän perheitään. Iskujen jälkiseuraukset ovat järkyttäneet kaikkia eurooppalaisia: ne koskettavat meitä henkilökohtaisella tasolla ja ne vaikuttavat myös yhteiskunnallisiin ja poliittisiin instituutioihimme. Terrorismi on vakavin haaste, joka Eurooppaa on kohdannut toisen maailmansodan jälkeen, sillä se kohdistuu yhteiskuntaelämäämme sääteleviin demokraattisiin periaatteisiin ja uhkaa yhteiskuntiamme, jotka perustuvat ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Olenkin tyytyväinen voidessani kertoa parlamentille, että neuvosto on päättänyt torjua tätä uhkaa kaikin mahdollisin voimin. Brysselin Eurooppa-neuvoston antamassa julistuksessa ei jätetä mitään epäselväksi: Euroopan unionin jäsenvaltiot muodostavat yhteisen rintaman, jonka yhteisenä tavoitteena on hävittää terrorismi maailmasta. Siksi olen erittäin tyytyväinen viime viikonloppuna hyväksyttyihin toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on koordinoida ja yhdenmukaistaa tiedustelu-, poliisi- ja turvajärjestelmiä. Tässä historiallisessa vaiheessa tämä on pisimmälle viety koordinointimahdollisuus, sillä emme voineet perustaa yhteistä eurooppalaista turvallisuusvirastoa. Viraston perustaminen olisi ehkä ollut loistava ratkaisu, mutta se ei ollut käytännössä mahdollista. Olen kuitenkin varma, että tämä on vasta ensimmäinen askel kohti yhä tiiviimpää yhdentymistä. Tulevaisuudessa tavoitteena on yhteisten operatiivisten rakenteiden käyttöön ottaminen unionin tasolla. Nyt tärkeintä kuitenkin on, että eurooppalaiset ovat ymmärtäneet, että voima ei yksin riitä terrorismin voittamiseen. Voiman lisäksi tarvitaan tietoa, jotta voimme ymmärtää tämän ilmiön taustalla olevat syyt ja vaikuttaa niihin. Sotilaallisten tukahduttamistoimien ohella on jatkettava yhtä päättäväisesti myös poliittisia toimia. Kumpaakin vaihtoehtoa on toteutettava yhteisin voimin, sillä yksipuoliset toimet eivät enää riitä. Kuten Eurooppa-neuvoston antamassa julistuksessa todetaan, tämä edellyttää ensinnäkin sitä, että Euroopan ja Yhdysvaltojen välisiä tiiviitä keskinäisen luottamuksen ja lojaalisuuden siteitä vahvistetaan entisestään. Ilman tätä voimakasta kumppanuutta ei ole toivoa pysyvän rauhan luomisesta maailmaan. Yhtä tärkeää on varmistaa, että Yhdistyneillä Kansakunnilla on keskeinen rooli ja työn edellyttämä uskottavuus. YK:n on osallistuttava aktiivisesti sekä kentällä suoritettaviin operaatioihin että kaikkiin poliittisiin hankkeisiin, joiden avulla olot kriisialueilla pyritään vakauttamaan. Euroopan unionilla puolestaan on mahdollisuus hyödyntää kokemustaan rauhan ja vuoropuhelun vakiinnuttamisesta, jonka se on hankkinut puolivuosisataisen historiansa aikana. Meidän tavoitteenamme olkoon koota yhteen ja panna liikkeelle kaikkien maiden resurssit, jotta terroristiryhmät voidaan eristää. Tavoitteena on poistaa terrorismilta toimintaedellytykset estämällä jäsenten värvääminen ja tukahduttamalla sen tekninen ja logistinen tuki sekä rahoitus. Terrorismilla on myös ideologinen tausta, niin vääristynyt kuin se onkin, ja poliittisia tavoitteita. Siksi on puututtava kriisitilanteisiin, joiden jakolinjat järkyttävät maailmantilanteen vakautta. Ensimmäiseksi olisi – ja voin ilokseni yhtyä siihen, mitä Ahern juuri sanoi – löydettävä ratkaisu Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin. Se on tavoitteista ehdottomasti ensimmäinen. Kansainvälisen terrorismin vastaisen strategian onnistuminen riippuu tosiasiassa rauhan saamisesta Lähi-itään. Lisäksi on etsittävä ratkaisua Irakin tilanteeseen. Yhdistyneillä Kansakunnilla on oltava keskeinen asema laadittaessa ja toteutettaessa Lähi-itää ja Irakia koskevia aloitteita. Tavoitteena on tietenkin vallan palauttaminen irakilaisille niin pian kuin suinkin, niin että turvallisuus, itsenäisyys ja demokraattinen ilmaisunvapaus on turvattu mahdollisimman hyvin. Hyvät parlamentin jäsenet, kuten jo totesin, kevään Eurooppa-neuvostossa on ollut tapana käsitellä Euroopan unionin hallintoon liittyviä kysymyksiä, ja talouskysymyksiä koskeva kokous vahvisti jälleen tätä Eurooppa-neuvoston roolia. Euroopan talous on kuitenkin ollut vaikeuksissa jo muutaman vuoden, ja tämä horjuttaa yhtä sen peruspilareista, talous- ja yhteiskuntamalliamme. Neljä vuotta sitten Euroopan unioni päätti Lissabonissa, että tämän talous- ja yhteiskuntamallin säilyttämiseksi ja kehittämiseksi unionissa on toteutettava perusteellinen talousjärjestelmien uudistus. Eurooppa-neuvoston päätelmät osoittavat, että olemme komission viime tammikuussa esittämän kertomuksen pohjalta hyvin pitkälle yhtä mieltä siitä, mitä on tehtävä. Olemme yhtä mieltä esikuva-analyysista ( ), koordinoinnista ja siitä, millaisten toimien avulla kasvua ja kilpailukykyä ensisijaisesti olisi tuettava. Jo vuosia on toistettu, että meidän on investoitava tutkimukseen, kehittämiseen ja henkilöstöresursseihin. Yksimielisyys tavoitteista ei kuitenkaan vielä riitä, vaan tarvitaan vakavaa paneutumista työhön ja välineet toimien toteuttamiseksi. Kumpaakaan ei kuitenkaan ole. Ikävä kyllä vieläkään ei ole päästy sanoista tekoihin. Valtaosa tehdyistä päätöksistä on jäänyt pelkäksi puheeksi; niiden perusteella ei ole toteutettu konkreettisia toimia jäsenvaltioissa, eikä varoja ole osoitettu odotusten mukaisesti niihin investointeihin, joiden tärkeydestä olemme kaikki – toistan, kaikki – olleet yhtä mieltä. Nämä epävarmuustekijät ja käytettävissä olevien varojen vähäisyys ovat osoitus kahdesta perustavanlaatuisesta yhteisön talouspoliittisen hallintomallin ongelmasta. Yhtäältä Lissabonin prosessilta puuttuu yhteisön tasolla toimiva voimakas auktoriteetti, joka huolehtisi toimien koordinoinnista. Toisaalta on otettava huomioon nykyaikaisten poliittisten organisaatioiden toimintapuitteet. Vaikka me kaikki pidämme investoimista henkilöstöresursseihin ja osaamiseen välttämättömänä, siitä saadaan tuloksia vasta hyvin pitkän ajan kuluttua. Politiikan suuntaukset sen sijaan suosivat yhä voimakkaammin sellaisia toimenpiteitä, joista saadaan näkyvää hyötyä jo ennen vaalikauden päättymistä, mikä on paljon lyhyempi ajanjakso. Tasapuolisuuden nimissä on myönnettävä, että eräät jäsenvaltiot ovat käynnistäneet erittäin merkittäviä ja vaikeitakin uudistuksia ja osoittaneet siten vastuullisuutta, kaukokatseisuutta ja poliittista rohkeutta. Neuvosto on jälleen vahvistanut, että näitä toimia on jatkettava, sillä olemme yhtä mieltä siitä, että panoksena on koko Euroopan tulevaisuus. Toivon, että alkuun päässeet uudistukset voidaan tällä kertaa saattaa päätökseen ja että niitä voidaan laajentaa myös osaamisen, koulutuksen ja tutkimuksen alalle. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että poliittista tahtoa Euroopan kasvualoitteen toteuttamiseksi nopeasti on olemassa. Aloite muodostuu erilaisista nopeasti toteutettavista hankkeista tutkimuksen ja kehityksen, liikenteen, energian ja tietotekniikan aloilla. Kyseessä ovat selkeästi määritellyt ja Eurooppa-neuvostossa jo hyväksytyt toimet, joiden toteuttaminen voidaan käynnistää nopeasti. Konkreettisiin toimiin on ryhdyttävä jo tänä vuonna, sillä ensi vuoteen mennessä on kurottava kiinni viivästys Lissabonissa hyväksyttyjen direktiivien saattamisessa osaksi kansallista lainsäädäntöä. Olen pahoillani, että joudun huomauttamaan näistä asioista, mutta mielestäni huomautus on vain paikallaan."@fi5 ". Monsieur le Président, Monsieur le Président en exercice du Conseil, Mesdames et Messieurs, le projet de l’intégration européenne a été conçu comme un projet de paix. Au cours du demi-siècle écoulé, les objectifs de paix se sont développés et stabilisés, et aujourd’hui, tous les acteurs de l’Europe unie partagent certains principes essentiels, car faire partie de l’Union signifie: respecter les droits fondamentaux de la personne, réguler la vie publique selon les principes démocratiques et construire et défendre notre modèle de développement politique, économique et social. Ces derniers temps, j’ai souvent réfléchi à ces principes en pensant aux défis intérieurs et extérieurs auxquels notre Union doit faire face, notamment parce que quand nous sommes confrontés à d’aussi terribles menaces, nous cherchons en effet spontanément des points communs de référence. Mesdames et Messieurs, je terminerai ce discours par quelques observations sur la Constitution européenne - les observations mêmes sur lesquelles le a commencé son discours. Nous avons vu que des défis extérieurs et intérieurs menacent d’ébranler les piliers sur lesquels repose notre maison commune. En ces instants difficiles, nous devons faire taire nos divergences et fournir à l’Union européenne les moyens nécessaires pour construire un cadre de coopération plus solide, qui nous permettra de prendre des décisions conjointes et de mettre nos ressources en commun. Ne nous faisons pas d’illusions: nous ne pourrons relever les défis auxquels l’Europe est confrontée aujourd’hui que pour autant que nous restions unis. Aucun pays européen, quelles que soient sa taille et sa puissance, ne peut y faire face par ses seuls moyens. De ce côté, le Conseil de printemps nous a apporté une bonne nouvelle, sur laquelle j’aurai le plaisir de clôturer mon intervention aujourd’hui, confirmant une fois encore ma réputation d’éternel optimiste. Au bout du compte, je n’ai pas eu tort de me montrer optimiste ces dernières années. À Bruxelles, les conditions ont été réunies pour une relance à brève échéance des négociations sur le Traité constitutionnel, qui pourraient être menées à bien d’ici à la fin de la présidence irlandaise. Cela, nous le devons à l’extraordinaire travail de médiation de la présidence, à laquelle j’exprime mes félicitations et mon admiration. Ces dernières semaines, des signaux positifs avaient été émis par plusieurs gouvernements qui se disaient prêts au compromis. Au Conseil, nous avons eu la confirmation que la situation évoluait enfin dans le bon sens - tant d’un point de vue psychologique qu’humain. La question la plus épineuse à résoudre reste celle sur laquelle les négociations avaient déjà buté: les seuils de décision à la majorité qualifiée. À l’évidence, il ne s’agit pas d’une simple question de pourcentages, mais du point dont dépend le futur de notre processus d’intégration: l’Union élargie doit être en mesure de prendre des décisions. Si le seuil de la majorité qualifiée est trop élevé, l’Union ne sera plus en mesure de décider - ni sur la lutte contre le terrorisme, ni sur sa gouvernance économique, ni sur aucun autre thème - parce qu’un petit groupe de pays aura la possibilité de bloquer toute proposition. Tout le problème est là, et jusqu’à présent, la discussion a porté sur la taille de cette minorité de blocage. Je vous invite tous à considérer que l’on ne peut tenir un débat institutionnel tout en réfléchissant aux instruments dont les États membres disposent pour bloquer les décisions. Le débat doit au contraire porter sur la question inverse: quels sont les meilleurs instruments pour prendre des décisions et non pour les bloquer? À en juger par les derniers développements, la menace d’un nouvel échec semble conjurée, aussi apparaît-il que nous aurons rapidement cette Constitution à laquelle nous tenons tant. Néanmoins, j’appelle de mes vœux un bon compromis final, un compromis qui permette à notre Union élargie à 25 de fonctionner avec efficacité. Le Conseil européen qui s’est achevé samedi dernier à Bruxelles a suivi le même instinct. Comme vous le savez, le Conseil de printemps est le point focal de la gouvernance économique de l’Union. Les événements récents ont toutefois profondément modifié son ordre du jour. C’est notamment le cas des attentats de Madrid le 11 mars dernier, dans le sillage desquels le Conseil a adopté une série de mesures visant à assurer notre sécurité face à la menace terroriste. Une fois de plus, ces attentats ont frappé des citoyens innocents, et une fois de plus, c’est à eux et aux familles des victimes que vont nos premières pensées. L’onde de choc des attentats s’est étendue à tous les Européens: elle a affecté personnellement chacun de nous, ainsi que nos institutions civiles et politiques. Le terrorisme est le défi le plus terrible auquel, depuis la Seconde Guerre mondiale, aient été confrontés les principes civils et démocratiques qui régissent la vie publique ainsi que nos sociétés elles-mêmes, qui sont fondées sur le respect des droits de l’homme. Je suis heureux de pouvoir annoncer à votre Assemblée que le Conseil a décidé de faire face à cette menace avec la plus grande détermination qui soit matériellement possible. La déclaration approuvée à Bruxelles ne laisse subsister aucun doute: les États membres de l’Union feront front commun dans le but partagé d’éradiquer totalement le terrorisme. C’est pourquoi j’accueille avec la plus grande satisfaction les mesures visant à coordonner et unifier les systèmes de renseignement, de police et de sûreté arrêtées à la fin de la semaine dernière. À ce stade historique, rappelez-vous que c’est là le plus haut degré possible de coordination, puisqu’il n’était pas possible de créer une agence européenne de sûreté unique. Sans doute cela eut-il été merveilleux, mais ce n’était pas faisable dans la pratique. Je suis cependant convaincu qu’il ne s’agit que d’un premier pas vers une intégration toujours plus poussée. À terme, l’objectif sera de créer des structures opérationnelles communes au niveau européen. Le plus important, actuellement, c’est que les Européens ont compris que la force seule ne suffit pas pour vaincre le terrorisme. Il faut certes faire preuve de force, mais aussi d’intelligence, pour comprendre ce problème et en résoudre les causes sous-jacentes. Parallèlement à l’option militaire et répressive, nous devons emprunter tout aussi résolument la voie politique. L’une et l’autre options requièrent une approche multilatérale, car les solutions unilatérales ne suffisent plus. En premier lieu, comme l’affirme solennellement la déclaration, cela suppose de resserrer encore la relation de confiance, déjà étroite et loyale, qui lie l’Europe et les États-Unis. Sans cette forte alliance, il n’y a aucun espoir de maintenir la paix dans le monde. Mais il est tout aussi fondamental de garantir aux Nations unies un rôle central et toute la crédibilité que ce rôle requiert. L’ONU doit être associée activement aux interventions sur le terrain et aux projets politiques visant à rendre leur stabilité aux régions en crise. L’Union, pour sa part, a l’occasion de tirer le meilleur parti du savoir-faire qu’elle a accumulé en matière de pacification et de dialogue en presque un demi-siècle d’existence. Notre contribution doit être d’exploiter et de mobiliser les ressources de tous les États membres, afin d’isoler les groupes terroristes. L’objectif est de priver le terrorisme de son moteur, c’est-à-dire de lui interdire tout recrutement et de le priver de tous ses appuis techniques, logistiques et financiers. Mais le terrorisme a également une composante idéologique, aussi aberrante qu’elle soit, et une motivation politique. Il faut donc affronter les situations de crise qui divisent le monde et qui menacent sa stabilité. Nous devons avant tout - et je suis heureux d’emboîter le pas à ce que vient de dire le M. Ahern - chercher à résoudre le conflit israélo-palestinien. C’est la priorité des priorités. Le succès de notre stratégie contre le terrorisme international dépend en effet de la paix au Moyen-Orient. Nous devons aussi chercher de nouvelles voies pour débloquer la situation en Irak. Ces deux initiatives - au Moyen-Orient et en Irak - doivent être conclues et mises en œuvre sous l’égide des Nations unies. Et, naturellement, l’objectif consiste à rendre l’Irak aux Irakiens dans les plus brefs délais, tout en leur garantissant la sécurité, l’indépendance et le plus haut niveau d’expression démocratique. Mesdames et Messieurs, comme je l’ai mentionné, le Conseil de printemps a pour objet la gouvernance économique de l’Union, et sa session consacrée aux affaires économiques a encore renforcé ce rôle. Or, depuis quelques années, l’économie européenne connaît des difficultés qui menacent un des piliers de notre Union: notre modèle économique et social. Voilà quatre ans, à Lisbonne, l’Union a décidé que pour préserver et développer ce modèle, nous devions entreprendre une réforme en profondeur de nos systèmes économiques. Les conclusions du Conseil font apparaître une très large convergence sur l’analyse de ce qu’il convient de faire, présentée par la Commission dans le rapport qu’elle vous a soumis en janvier. Nous sommes tous d’accord sur l’étalonnage des performances, sur la coordination et sur les mesures prioritaires devant favoriser la croissance et la compétitivité. Cela fait maintenant des années que nous le répétons: nous devons investir dans la recherche, le développement et les ressources humaines. Toutefois, il ne suffit pas de tomber d’accord sur les choses à faire: un effort sérieux et soutenu s’impose, ainsi que les moyens de les mettre en œuvre. Nous n’avons ni l’un ni l’autre. Je suis en effet au regret de constater que nous n’avons jusqu’à présent pas réussi à joindre les actes à la parole. La plupart des décisions qui ont été prises n’ont pas été traduites en actions concrètes au niveau des États membres, et le redéploiement attendu des ressources au profit de ces investissements que, tous - je répète: tous -, nous jugeons nécessaires, ne s’est pas produit. Ces incertitudes et le caractère limité des engagements financiers illustrent les deux problèmes fondamentaux du système de gouvernance économique européen: d’une part, il manque au processus de Lisbonne une autorité communautaire forte, seule capable de coordonner les actions; d’autre part, il faut compter avec la dynamique des organisations politiques modernes. L’investissement dans les ressources humaines et la connaissance, que nous jugeons tous indispensable, n’est rentable qu’à très long terme. Or, le politique tend, pour sa part, à privilégier de plus en plus les mesures qui produisent des effets visibles avant la fin du cycle électoral, beaucoup plus bref. Pour être juste, il convient de reconnaître que certains États membres ont engagé des réformes importantes, voire douloureuses, faisant ainsi preuve de responsabilité, de clairvoyance et de courage politique. Le Conseil a réaffirmé la nécessité de poursuivre dans cette voie, parce que tous ont compris que l’avenir de l’Europe était en jeu. J’espère que cette fois, les réformes engagées pourront être portées à leur terme et étendues aux domaines de la connaissance, de la formation et de la recherche. Dans l’immédiat, il semble que nous ayons trouvé la volonté politique de concrétiser rapidement l’Initiative européenne de croissance, qui comprend une liste de projets "Q " dans les secteurs de la recherche-développement, des transports, de l’énergie et des technologies de l’information. Il s’agit d’interventions bien définies et déjà approuvées par le Conseil européen, qui pourraient toutes démarrer rapidement. Nous avons besoin de progrès réels dès cette année et il faut que, d’ici à l’an prochain, les retards de transposition des directives de Lisbonne soient comblés. Je regrette d’avoir à exposer ces éléments, mais je crois qu’il n’est que juste et nécessaire de le faire."@fr6 ". Mr President, Mr President-in-Office of the Council, ladies and gentlemen, the process of European integration began life as a peace process. Over the last half century the peace objectives have evolved and stabilised, and today all the players in our united Europe share some deep-felt principles, because being part of the Union means respecting the fundamental rights of the person, regulating public life democratically, and developing and protecting our political, economic and social development model. I have been thinking about these principles a lot recently while reflecting on the internal and external challenges facing our Union, mainly because when confronted with the increasingly horrific threats of terrorism we seek common points of reference. Ladies and gentlemen, I shall end this speech with some brief thoughts on the European Constitution, the same thoughts with which the started his address. We have seen that external and internal challenges are threatening to undermine the pillars supporting the home that we live in together. In these difficult times we must set aside our differences and provide the European Union with the means required to build a more solid framework of cooperation, one which will allow us to make joint decisions and to pool our resources. Let us not fool ourselves: we can only confront the challenges facing Europe today if we remain united. No European country, however big and strong, has the means to do so alone. In this respect, the Spring Council has brought us some good news, which I am pleased to be able to end on today, and it also keeps up my reputation of being the eternal optimist. All told, I have not been wrong in being an optimist in recent years. The stage was set in Brussels for the resumption of negotiations on the constitutional treaty in the near future and for their conclusion before the end of the Irish Presidency, thanks to some extraordinary mediation by the Presidency, to whom I extend my praise and admiration. Positive signals had been arriving in recent weeks from various governments, saying that they were ready to compromise. Confirmation came during the Council that things were finally moving in the right direction – from a psychological and human point of view as well. The toughest problem to solve is still the one that caused the previous deadlock: the thresholds required for qualified majority voting. It is not just a matter of percentages, of course, but of something on which the whole future of our integration process depends: the enlarged Union must simply be able to make decisions. If the threshold required for a majority decision is too high, the Union will no longer be able to make decisions about fighting terrorism, economic governance or anything else, because a small group of countries will be able to block any proposal. That is the point, quite simply, and up to now the discussion has focused on the size of this blocking minority. I ask you all to think carefully about the fact that one cannot have an institutional debate while thinking about the ways and means by which Member States can block any decisions. The discussion should, instead, centre on the opposite question: what are the best ways and means to make decisions, not to block them? Judging from the latest developments, another failure seems to have been averted; it therefore seems likely that we will soon have our long-awaited and beloved Constitution. Nonetheless, I appeal for the final compromise to be a good one that will allow the enlarged Union of the Twenty-Five to operate efficiently. The European Council which closed in Brussels last Saturday followed the same instinct. As you know, the Spring Council is the focus for the economic governance of the Union. Recent events, however, led to profound changes in the agenda, principally the Madrid attacks on 11 March, in the wake of which the Council adopted a number of measures to ensure our safety against the threat of terrorism. Once again, the attack struck down innocent citizens, and once again our first thoughts must go to them and to the victims’ families. The aftermath of the attacks has affected all Europeans: it has affected us personally and it has affected our civic and political institutions. Terrorism is the worst challenge since the Second World War ever to confront both the democratic, civilised principles regulating public life and our societies themselves, based as they are on respect for human rights. I am pleased to be able to tell this House that the Council has decided to face this threat with the greatest determination that is physically possible. The Declaration approved in Brussels leaves no room for doubt: the European Union Member States are forming a united front with the shared objective of completely eradicating terrorism. I therefore wholeheartedly welcome the measures to coordinate and unify intelligence, police and security systems that were agreed upon last weekend. At this historic stage, remember that this is the highest level of coordination possible, since it was not possible to set up a single European security agency. That would perhaps have been wonderful, but it was not feasible in practice. I am sure, however, that this is just the first step on the way to even greater integration. Looking to the future, the goal is in fact to set up joint operational structures at a European level. The most important thing at the moment, however, is that Europeans have realised that force alone is not enough to defeat terrorism. It takes force and it takes intelligence to understand and resolve its underlying causes. Alongside the military force and repression option, we also have to follow the political route with equal determination. Both options must be pursued multilaterally, since unilateral approaches are no longer enough. First, as the Declaration solemnly states, it means strengthening the bond of mutual trust between Europe and the United States, which is already close and loyal. Without this strong alliance there can be no hope of keeping world peace. It is, however, just as fundamental to ensure that the United Nations has both a central role to play and the credibility that this requires. The UN must be actively involved in any intervention on the ground and in any political projects aiming at restoring stability in crisis regions. The European Union, for its part, has the opportunity to make the most of its experience of peace-keeping and dialogue accumulated over almost half a century of its existence. Our contribution must be to involve and mobilise the resources of all countries in order to isolate terrorist groups. The aim is to drain terrorism of its lifeblood, and that means preventing recruitment and cutting off any technical, logistical and financial support. Terrorism also has an ideological component, however aberrant it may be, as well as a political agenda, and so it is necessary to confront the crisis situations that split the world and threaten its stability. First – and I am pleased to go along with what the Mr Ahern, said just now – a solution must be sought to the Israeli-Palestinian conflict: this is the topmost priority of all. The success of our strategy against international terrorism in fact depends on peace in the Middle East. Then we have to work towards achieving a breakthrough in Iraq. Both these initiatives – in the Middle East and in Iraq – have to be concluded and carried through under the aegis of the United Nations. The objective is, of course, to restore Iraq to the Iraqis in as short a time as possible, whilst ensuring security, independence and the highest levels of democratic involvement. Ladies and gentlemen, as I have said, the Spring Council is devoted to the governance of the Union, and the session on the economy has further strengthened this role. For some years, however, the European economy has been in difficulty and this threatens one of the pillars of our Union: our economic and social model. Four years ago, in Lisbon, the Union decided that in order to maintain and develop our way of life we should put in place a thorough reform of our economic systems. The Council’s conclusions reveal that there is very broad convergence in analysing what needs doing, as contained in the report that the Commission submitted to you in January. We all agree on benchmarking, coordination and the priorities to encourage growth and competitiveness. We have been repeating them for years: we need to invest in research, development and human resources. It is not enough, however, to agree on the things that need doing; we also need serious, hard work and the means to implement them, but we do not have either. Indeed, I am very sorry to say that we have not yet succeeded in progressing from words to deeds. Most of the decisions that have been taken have not yet been transformed into concrete action at Member State level, and there has not been the expected shift of resources into those investments that we all – I repeat, all – consider necessary. These uncertainties and the paucity of financial commitment demonstrate the two basic problems with the system of governance of the European economy: on the one hand, the Lisbon process lacks a strong point of authority at Community level, which is the only way to coordinate measures; on the other, we have to reckon with the dynamics of modern political organisations. Investment in human resources and knowledge, which we all consider indispensable, does take a very long time to provide a return. The trend in politics, however, is increasingly to favour measures that produce a visible return before the end of the electoral term, which is much shorter. To be fair, I have to say that some Member States have initiated major, even painful reforms, demonstrating a sense of responsibility, foresight and political courage. The Council has reaffirmed the need to stay on this path because everyone has realised that the future of Europe is at stake. I hope that the reforms that have been started can, this time, be finished and can be extended to the fields of knowledge, training and research. For the time being, it seems that the political will has been found to implement the European Growth Initiative quickly, which includes a raft of quickstart projects in research and development, transport, energy and information technology. These are clearly defined measures that have already been approved by the European Council and can all be put into motion quickly. Real progress is needed starting this year, and by next year we need to have made up for the delays in transposing the Lisbon directives into national laws. I am sorry to have to make these points, but I believe it is only right and proper to do so."@lv10 "Mijnheer de Voorzitter, mijnheer de fungerend voorzitter van de Raad, geachte afgevaardigden, het project van de Europese integratie is ontstaan als een vredesproject. In de afgelopen halve eeuw zijn de vredesdoelstellingen geëvolueerd en bestendigd. Vandaag zijn alle hoofdrolspelers in het eengemaakte Europa het eens over een aantal fundamentele beginselen. Deel uitmaken van de Unie betekent namelijk eerbiediging van de grondrechten, een democratische werking van de samenleving en verwezenlijking en verdediging van ons politiek, economisch en sociaal ontwikkelingsmodel. De laatste tijd kwamen deze beginselen telkens weer bij mij op toen ik nadacht over de interne en externe uitdagingen waarmee de Unie te maken heeft, temeer daar wij in de confrontatie met de verschrikkelijke en steeds groter wordende dreigingen van het terrorisme zoeken naar gemeenschappelijke aanknopingspunten. Geachte afgevaardigden, ik sluit mijn toespraak af met een korte opmerking over de Europese Grondwet en haak daarbij in op hetgeen de Taoiseach aan het begin van zijn toespraak zei. Wij hebben gemerkt dat externe en interne uitdagingen de pijlers dreigen te ondermijnen waarop ons gemeenschappelijk huis is gebouwd. In deze moeilijke tijd moeten wij onze meningsverschillen aan de kant schuiven en de Europese Unie de middelen geven om een solider samenwerkingskader uit te werken, opdat wij in staat zijn samen beslissingen te nemen en samen onze middelen in te zetten. Laten wij geen illusies koesteren: de uitdagingen voor het Europa van vandaag kunnen wij alleen aanpakken als wij verenigd blijven; geen enkel Europees land, hoe groot en machtig ook, heeft voldoende middelen om de klus in zijn eentje te klaren. In dat verband leverde de Voorjaarsraad ook goed nieuws op, en daarmee zou ik vandaag willen besluiten, als was het maar om mijn reputatie van onverbeterlijke optimist trouw te blijven. De laatste jaren hebben trouwens alles bij elkaar aangetoond dat mijn optimisme niet misplaatst was. In Brussel zijn de voorwaarden gecreëerd om op korte termijn de onderhandelingen over het constitutioneel verdrag nieuwe impulsen te geven en nog voor het einde van het Iers voorzitterschap de onderhandelingen af te sluiten. Deze vooruitgang was mogelijk dankzij de uitzonderlijke bemiddelingsinspanningen van het voorzitterschap dat ik bij deze lof en waardering wil betuigen. In de voorbije weken zijn er positieve signalen gekomen van diverse regeringen die verklaard hebben tot een compromis bereid te zijn. In de Raad hebben wij - ook vanuit psychologisch, menselijk standpunt - de bevestiging gekregen dat de zaken eindelijk de juiste richting uitgaan. De belangrijkste knoop die nog moet worden doorgehakt blijft de kwestie die eerder tot een patstelling leidde: de drempels voor beslissingen met gekwalificeerde meerderheid. Het gaat hier overduidelijk niet alleen om percentages maar om iets dat bepalend is voor de toekomst van het Europees integratieproces: de uitgebreide Unie moet gewoonweg in staat zijn beslissingen te nemen. Als de drempel voor meerderheidsbesluiten te hoog is, zal de Unie niet meer in staat zijn beslissingen te nemen, noch in de strijd tegen het terrorisme, noch voor de economische noch voor enig ander thema. Een kleine groep landen zal immers ieder voorstel kunnen blokkeren. Dat is nu precies ook het punt. Tot dusver werd bij de discussie gekeken naar de omvang van deze blokkerende minderheid. Denkt u echter eens na: is er een institutioneel debat mogelijk als de aandacht wordt toegespitst op de instrumenten die de lidstaten hebben om de besluiten te blokkeren? Moet het debat niet veeleer gaan over de tegenovergestelde vraag: welke zijn de beste instrumenten om besluiten mogelijk te maken, en niet te blokkeren? Gezien de laatste ontwikkelingen lijkt een nieuwe mislukking bezworen. Het ziet er naar uit dat wij binnenkort onze lang verwachte en vurig gewenste Grondwet zullen hebben. Ik wil hoe dan ook een oproep doen: laten wij ervoor zorgen dat het uiteindelijk compromis van hoog gehalte is en de Unie met vijfentwintig lidstaten in staat stelt efficiënt te functioneren. Ik heb de Europese Raad die vorige zaterdag in Brussel is afgelopen met dezelfde geest gevolgd. Zoals u weet is de Voorjaarsraad het hoogtepunt voor de economische van de Unie. De recente gebeurtenissen hebben onze agenda echter grondig overhoop gehaald. Ik denk daarbij in eerste instantie aan de aanslagen van 11 maart in Madrid. In reactie daarop heeft de Raad een aantal maatregelen genomen om onze veiligheid te garanderen en ons te beschermen tegen de dreiging van het terrorisme. De aanslag was gericht tegen weerloze burgers en onze gedachten moeten dan ook in de eerste plaats uitgaan naar de slachtoffers en hun familieleden. De schokgolf die door de aanslagen teweeg werd gebracht heeft echter alle Europeanen getroffen. Wij zijn allen getroffen, niet alleen persoonlijk maar ook in onze samenleving en politieke instellingen. Het terrorisme is de ergste aanval op de democratische en politieke grondslag van onze samenleving en op beginselen als de eerbiediging van de mensenrechten. Ik kan tot mijn voldoening dit Parlement mededelen dat de Raad heeft besloten deze dreiging met de grootst mogelijke vastberadenheid het hoofd te bieden. De verklaring van Brussel laat daarover geen enkele twijfel bestaan: de lidstaten van de Unie vormen één front en zetten alles op alles om het terrorisme met wortel en tak uit te roeien. Ik ben dan ook erg ingenomen met de maatregelen die afgelopen weekend genomen zijn op het gebied van de coördinatie en eenmaking van onze inlichtingen-, politie- en veiligheidsdiensten. U zult wel weten dat dit in deze historische fase het hoogst mogelijke niveau van coördinatie is. Het was namelijk niet mogelijk om een gemeenschappelijk Europees veiligheidsagentschap op te richten. Hoe mooi dat ook geweest zou zijn, het was niet haalbaar. Ik ben er evenwel van overtuigd dat dit enkel de eerste stap is in de richting van een steeds sterkere integratie. Op termijn moet ons doel zijn gemeenschappelijke operationele structuren op Europees vlak te creëren. De Europeanen hebben echter begrepen dat kracht alleen niet volstaat om het terrorisme te verslaan, en dat is vandaag het belangrijkste. Er is kracht nodig, maar ook inzicht in de dieperliggende oorzaken opdat deze opgelost kunnen worden. Militair en repressief optreden is één optie maar daarnaast moeten wij met even grote vastberadenheid politieke wegen bewandelen. Beide opties vereisen een multilaterale aanpak: een unilaterale aanpak volstaat niet meer. Dit betekent ten eerste dat - zoals ook de Raad plechtig heeft verklaard - de banden van wederzijds vertrouwen tussen Europa en de Verenigde Staten, die reeds krachtig en loyaal zijn, moeten worden versterkt. Zonder een stevig bondgenootschap is er geen enkele hoop dat de vrede in de wereld kan worden bewaard. Daarnaast is het ook van fundamenteel belang dat de Verenigde Naties een centrale rol gaan spelen en de noodzakelijke geloofwaardigheid gegarandeerd krijgen. De VN moet actief worden betrokken bij de concrete acties en bij de politieke plannen voor stabiliteitsherstel in crisisgebieden. De Unie kan van haar kant de ervaring inbrengen die zij in de halve eeuw van haar bestaan met verzoening en dialoog heeft opgedaan. Onze bijdrage moet erin bestaan de middelen van alle landen te mobiliseren en in te zetten om terroristische groepen op hun grondgebied te isoleren. Ons doel moet zijn de voedingsbodem van het terrorisme weg te nemen, hetgeen betekent dat wij rekrutering moeten beletten en de toegang tot alle technische, logistieke en financiële ondersteuning moeten afsnijden. Het terrorisme heeft echter ook een ideologische component, hoe aberrant ook, en een eigen politiek project. Daarom ook moeten wij de crisissituaties aanpakken die de wereld verdelen en de stabiliteit bedreigen. Allereerst moeten wij - en wat dat betreft kan ik mij volledig aansluiten bij hetgeen Taoiseach Ahern zei - een oplossing zien te vinden voor het conflict tussen Israël en de Palestijnen. Dat moet onze topprioriteit zijn. Het welslagen van onze strategie tegen het internationale terrorisme hangt af van de vraag of er vrede komt in het Midden-Oosten. Daarnaast moeten wij ook nieuwe wegen zoeken om de situatie in Irak uit het slop te halen. Al deze initiatieven - in het Midden-Oosten en Irak - moeten erop gericht zijn de Verenigde Naties opnieuw een centrale rol te geven. Ons doel moet natuurlijk zijn Irak zo spoedig mogelijk terug te geven aan de Irakezen. Wij moeten hun veiligheid, onafhankelijkheid en een zo hoog mogelijk niveau van democratie garanderen. Geachte afgevaardigden, zoals ik al zei, is de Voorjaarsraad altijd gewijd aan de van de Unie. De vergadering over de economische situatie heeft deze rol nog verder versterkt. De Europese economie verkeert al enkele jaren in moeilijkheden. Ook dat vormt een bedreiging voor een van de pijlers van onze Unie, namelijk voor ons sociaal-economisch model. Vier jaar geleden heeft de Unie in Lissabon besloten dat wij, als wij onze manier van leven willen behouden en ontwikkelen, onze economieën grondig moeten hervormen. In januari jongstleden heeft de Commissie een verslag gepresenteerd met een analyse van hetgeen gedaan moet worden. De conclusies van de Raad tonen aan dat er ruime overeenstemming bestaat over deze analyse. Wij zijn het er allemaal over eens dat coördinatie en prioriteiten nodig zijn om de groei en het mededingingsvermogen te kunnen stimuleren. Wij herhalen dat nu al jarenlang: er moet worden geïnvesteerd in onderzoek, ontwikkeling en menselijke hulpbronnen. Toch is het niet voldoende om het eens te zijn over hetgeen gedaan moet worden: er is ook behoefte aan een serieuze inzet en aan instrumenten. Wij hebben echter noch het één noch het ander. Tot mijn spijt moet ik toegeven dat wij er tot nu toe niet in geslaagd zijn om de woorden in daden om te zetten. De meeste besluiten hebben nog geen beslag gevonden in concrete acties op het niveau van de lidstaten. Ook is de verwachte verschuiving van middelen naar de door voor noodzakelijk gehouden investeringen uitgebleven. Deze onzekerheden en de beperkte financiële toezeggingen leggen de vinger op de zere plek. Het systeem van de hele Europese economische heeft namelijk te kampen met twee fundamentele problemen. Enerzijds ontbreekt in het proces van Lissabon een sterke autoriteit op communautair vlak, alhoewel die autoriteit juist nodig is om de acties te coördineren, en anderzijds moet rekening worden gehouden met de dynamiek van de moderne politieke organisaties. De investeringen in menselijke hulpbronnen en in kennis, die voor ons allen onontbeerlijk zijn, leveren pas op langere termijn een return op. In de politiek is de tendens echter steeds meer om de voorkeur te geven aan acties die een zichtbare return opleveren vóór de volgende verkiezingen, dus op kortere termijn. Eerlijkheidshalve moet echter ook worden vermeld dat sommige lidstaten grondige en ook pijnlijke hervormingen op stapel hebben gezet en op die manier blijk hebben gegeven van verantwoordelijkheidszin, langetermijnvisie en politieke moed. De Raad heeft andermaal bevestigd dat wij op de ingeslagen weg moeten doorgaan. Iedereen heeft namelijk begrepen dat de toekomst van Europa op het spel staat. Ik hoop dan ook dat de op gang gebrachte hervormingen ditmaal tot een goed einde worden gebracht en worden uitgebreid tot het gebied van kennis, opleiding en onderzoek. Wat de nabije toekomst betreft blijkt nu de politieke wil gevonden te zijn om snel concreet gestalte te geven aan het Europees Groei-Initiatief dat een lijst van projecten omvat op het gebied van onderzoek en ontwikkeling, vervoer, energie en informatietechnologie. Het gaat daarbij om welomschreven acties die al door de Europese Raad zijn goedgekeurd en dus snel van start kunnen gaan. Dit jaar al moet concrete vooruitgang merkbaar zijn en tegen volgend jaar moet de achterstand bij de omzetting van de Lissabon-richtlijnen in nationale wetgeving zijn weggewerkt. Het spijt mij dit zo te moeten zeggen maar mijns inziens is dit mijn plicht en ook gerechtvaardigd."@nl2 "Senhor Presidente, Senhor Presidente em exercício do Conselho, Senhoras e Senhores Deputados, o processo de integração europeia nasceu como um processo de paz. Neste último meio século os objectivos de paz evoluíram e estabilizaram, e actualmente todos os protagonistas da nossa Europa unida partilham alguns princípios fundamentais, já que fazer parte da União significa respeitar os direitos fundamentais do indivíduo, gerir a vida pública de uma forma democrática e desenvolver e proteger o nosso modelo de desenvolvimento político, económico e social. Ultimamente tenho pensado muito nesses princípios ao reflectir acerca dos desafios internos e externos que se perfilam diante da nossa União, sobretudo porque, ao sermos confrontados com as ameaças cada vez mais terríveis do terrorismo, procuramos pontos de referência comuns. Senhoras e Senhores Deputados, vou terminar esta minha intervenção com algumas breves reflexões acerca da Constituição Europeia, as mesmas reflexões com que o começou o seu discurso. Já vimos que há desafios externos e internos que põem em risco os pilares sobre os quais assenta a nossa casa comum. Nestes tempos difíceis, devemos pôr de lado as nossas divergências e dotar a União Europeia dos meios necessários para construir um quadro mais sólido de cooperação, que nos permita tomar decisões em conjunto e pôr em comum os nossos recursos. Não tenhamos ilusões: só poderemos fazer face aos desafios da Europa de hoje se permanecermos unidos. Nenhum país europeu, por muito grande e forte que seja, tem os meios necessários para o fazer sozinho. Quanto a isso, o Conselho da Primavera trouxe-nos uma boa notícia, com a qual me compraz terminar hoje, até para fazer jus à minha fama de eterno optimista. Bem feitas as contas, nos últimos anos, não tenho andado mal em ser optimista. Em Bruxelas foram criadas condições para o reinício, a breve prazo, das negociações sobre o Tratado Constitucional e para a sua conclusão antes do final da Presidência irlandesa, graças a um extraordinário trabalho de mediação da Presidência, para quem vão os meus aplausos e a minha admiração. Nas últimas semanas, chegaram sinais positivos de diversos governos, que se declararam prontos para um compromisso. Durante o Conselho, tivemos a confirmação – até de um ponto de vista psicológico e humano – de que as coisas estão finalmente a avançar na direcção certa. O problema mais difícil de resolver continua a ser o mesmo que esteve na origem do impasse anterior: os limites necessários para a votação por maioria qualificada. Evidentemente, não se trata apenas de uma questão de percentagens mas de algo de que depende todo o futuro do nosso processo de integração: a União alargada deve, pura e simplesmente, estar apta a tomar decisões. Se o limite necessário para uma decisão por maioria for demasiado alto, a União nunca mais poderá tomar decisões relativamente ao combate ao terrorismo, à gestão económica ou a qualquer outra questão, uma vez que um pequeno grupo de países poderá bloquear qualquer proposta. Essa é que é a questão, muito simples, e até agora a discussão tem-se centrado em torno da dimensão dessa minoria de bloqueio. Peço-vos a todos que reflictam acerca do facto de que não podemos ter um debate institucional pensando nas formas e nos instrumentos graças aos quais os Estados-Membros podem bloquear quaisquer decisões. A discussão deve ter a ver, isso sim, com a questão oposta: quais são os melhores instrumentos para tomar decisões, e não para bloqueá-las? A julgar pelos últimos acontecimentos, parece ter sido afastado outro insucesso; assim, parece provável que em breve venhamos a ter a nossa tão desejada e amada Constituição. No entanto, lanço um apelo para que o compromisso final seja um compromisso de alto nível, que permita que a União dos Vinte e Cinco possa funcionar de modo eficiente. O Conselho Europeu que encerrou em Bruxelas no Sábado passado seguiu o mesmo instinto. Como sabem, o Conselho da Primavera é o foco da gestão económica da União. No entanto, os acontecimentos recentes provocaram profundas mudanças na agenda de trabalhos, sobretudo os atentados de Madrid de 11 de Março, na sequência dos quais o Conselho adoptou uma série de medidas com vista a garantir a nossa segurança contra a ameaça do terrorismo. Uma vez mais, os atentados vitimaram cidadãos inocentes, e uma vez mais os nossos primeiros pensamentos devem ser para eles e para as famílias das vítimas. As sequelas dos atentados afectaram todos os europeus: afectaram-nos a nós pessoalmente e afectaram as nossas instituições civis e políticas. O terrorismo é a pior ameaça lançada desde a Segunda Guerra Mundial, tanto contra os princípios cívicos e democráticos que gerem a vida pública como contra as nossas próprias sociedades, que se baseiam no respeito pelos direitos humanos. Tenho muito gosto em poder comunicar a esta Assembleia que o Conselho decidiu fazer face a esta ameaça com a máxima determinação que é fisicamente possível. A Declaração aprovada em Bruxelas não deixa margem para dúvidas: os Estados-Membros da União Europeia estão a formar uma frente unida com o objectivo comum de erradicar completamente o terrorismo. Por conseguinte, encaro com extrema satisfação as medidas destinadas a coordenar e unificar os serviços de informações, bem como os sistemas policiais e de segurança, decididas no último fim de semana. Nesta fase histórica, lembrem-se de que este é o mais alto nível de coordenação possível, uma vez que não foi possível criar uma única agência europeia de segurança. Isso talvez fosse óptimo, mas não foi possível na prática. No entanto, estou certo de que este é apenas o primeiro passo para uma integração ainda maior. Em termos de futuro, o objectivo é, efectivamente, a criação de estruturas operacionais comuns a nível europeu. Em todo o caso, o mais importante neste momento é que os europeus compreenderam que a força, por si só, não chega para vencer o terrorismo. É preciso força e inteligência para compreender e solucionar as suas causas profundas. A par da opção da força militar e da repressão, devemos seguir igualmente a via política com igual determinação. Essas duas opções devem ser seguidas de forma multilateral, uma vez que as iniciativas unilaterais já não são suficientes. Em primeiro lugar, como afirma solenemente a Declaração, isso significa reforçar os laços de confiança mútua entre a Europa e os Estados Unidos, que já são fortes e leais. Sem essa forte aliança não pode haver esperança de manter a paz no mundo. No entanto, é igualmente fundamental garantir tanto o desempenho por parte das Nações Unidas de um papel fulcral como a credibilidade que lhe é inerente. A ONU deve ter uma participação activa em todas as intervenções no terreno, bem como em todos os projectos políticos destinados a repor a estabilidade em regiões em crise. Por seu turno, a União Europeia tem a possibilidade de tirar o melhor partido da sua experiência de manutenção da paz e do diálogo, acumulada ao longo de quase meio século da sua existência. O nosso contributo deve ser envolver e mobilizar os recursos de todos os países a fim de isolar os grupos terroristas. O objectivo é privar o terrorismo da sua linfa vital, e isso significa impedir o recrutamento e cortar todo e qualquer apoio técnico, logístico e financeiro. O terrorismo também tem uma componente ideológica, por muito aberrante que ela possa ser, bem como um projecto político, pelo que é necessário fazer face às situações de crise que dividem o, mundo e ameaçam a sua estabilidade. Em primeiro lugar – e é com prazer que me associo àquilo que o Senhor Ahern, disse há pouco -, há que encontrar uma solução para o conflito israelo-palestiniano: essa é a prioridade máxima. O sucesso da nossa estratégia contra o terrorismo internacional depende, efectivamente, da paz no Médio Oriente. Depois, temos de nos esforçar por desbloquear a situação no Iraque. Ambas as iniciativas – no Médio Oriente e no Iraque - devem ser realizadas e concluídas sob a égide das Nações Unidas. Naturalmente, o objectivo é restituir o Iraque aos iraquianos no mais breve espaço de tempo possível, garantindo a segurança, a independência e os níveis mais elevados de participação democrática. Senhoras e Senhores Deputados, como já disse, o Conselho da Primavera é dedicado à governança da União, e a sessão dedicada à economia veio reforçar ainda mais essa função. No entanto, de há uns anos a esta parte, a economia europeia está em dificuldades e isso ameaça um dos pilares da nossa União: o nosso modelo económico e social. Há quatro anos, em Lisboa, a União decidiu que para manter e desenvolver o nosso modelo de vida devíamos proceder a uma profunda reforma dos nossos sistemas económicos. As conclusões do Conselho demonstram que existe uma enorme convergência quando se trata de analisar o que é preciso ser feito, tal como consta no relatório que a Comissão vos apresentou em Janeiro. Todos concordamos com o estabelecimento de pontos de referência, com a coordenação e com as prioridades com vista a estimular o crescimento e a competitividade. Há anos que os repetimos: precisamos de investir na investigação, no desenvolvimento e nos recursos humanos. No entanto, estar de acordo quanto àquilo que é necessário fazer não chega; também é preciso um trabalho sério e duro e os meios para pôr tudo isso em prática, mas nós não temos nem uma coisa nem a outra. Na verdade, lamento dizer que ainda não conseguimos passar das palavras aos factos. A maior parte das decisões que foram tomadas ainda não foram transformadas em acções concretas ao nível dos diferentes Estados-Membros e não houve a esperada canalização de recursos para os investimentos que todos nós – repito – consideramos necessários. Estas incertezas e a limitação dos compromissos financeiros põem em evidência os dois problemas de fundo do sistema de gestão da economia europeia: por um lado, falta ao processo de Lisboa um ponto de autoridade forte a nível comunitário, que é a única maneira de coordenar medidas; por outro lado, temos de contar com a dinâmica das organizações políticas modernas. O investimento nos recursos humanos e no conhecimento, que todos consideramos indispensável, demora muito tempo a produzir um retorno. No entanto, as tendências na política são, cada vez mais, privilegiar as medidas que produzem um retorno visível antes do fim do ciclo eleitoral, que é muito mais curto. Para ser justo, devo dizer que alguns Estados-Membros iniciaram reformas importantes, e até mesmo dolorosas, demonstrando sentido da responsabilidade, clarividência e coragem política. O Conselho voltou a afirmar a necessidade de continuarmos a seguir esse caminho, porque toda a agente compreendeu que está em jogo o futuro da Europa. Espero que, desta vez, as reformas iniciadas possam ser terminadas e que possam ser alargadas aos domínios do conhecimento, da formação e da investigação. De momento, parece ter-se encontrado a vontade política necessária para implementar rapidamente a Iniciativa Europeia para o Crescimento, que inclui uma lista de projectos de arranque rápido na investigação e no desenvolvimento, nos transportes, na energia e nas tecnologias da informação. Trata-se de medidas bem definidas, que já foram aprovadas pelo Conselho Europeu e que podem ser postas em prática rapidamente. São necessários progressos reais a começar já este ano e, no próximo ano, temos de compensar os atrasos na transposição das directivas de Lisboa para as leis nacionais. Lamento ter de fazer estas considerações, mas penso que é justo e forçoso fazê-lo."@pt11 ". Herr talman, herr rådsordförande, mina damer och herrar! Den europeiska integrationsprocessen föddes som en fredsprocess. Under det sista halvseklet har fredsmålen utvecklats och stabiliserats, och i dag delar alla aktörer i vårt enade Europa vissa djupgående principer, eftersom deltagandet i unionen innebär respekt för individens grundläggande rättigheter, reglering av det offentliga livet på ett demokratiskt sätt, samt utveckling och skydd av vår politiska, ekonomiska och sociala utvecklingsmodell. Jag har funderat mycket på dessa principer den sista tiden när jag har begrundat de interna och externa utmaningar som vår union står inför, huvudsakligen eftersom vi söker gemensamma referenspunkter när vi ställs inför terrorismens alltmer fasansfulla hot. Mina damer och herrar! Jag skall avsluta detta tal med några kortfattade tankar om den europeiska konstitutionen, samma tankar som premiärministern inledde sitt anförande med. Vi har upplevt att yttre och inre utmaningar hotar att underminera de pelare som stöder det hem som vi tillsammans bor i. I dessa svåra tider måste vi bortse från våra olikheter och ge Europeiska unionen de hjälpmedel som krävs för att bygga en stadigare samarbetsram, en som tillåter oss att fatta gemensamma beslut och förena våra resurser. Vi får inte lura oss själva: det enda sättet för oss att möta de utmaningar som Europa står inför i dag är om vi förblir enade. Inget europeiskt land, hur stort eller litet det än är, har resurser för att göra detta ensam. I detta avseende har Europeiska rådets vårmöte gett oss några goda nyheter, och det gläder mig att kunna avsluta med dem i dag. Det håller också mitt rykte som evig optimist vid liv. På det hela taget har jag inte haft fel när jag har varit optimistisk under de senaste åren. I Bryssel har alla förberedelser gjorts för att kunna återuppta förhandlingar om det konstitutionella fördraget inom kort och för att kunna avsluta dem före slutet av det irländska ordförandeskapet, tack vare en högst ovanlig medling från ordförandeskapets sida, som jag sänder ut mina lovord och min beundran till. De senaste veckorna har det kommit positiva signaler från olika regeringar, som sade att de var beredda att kompromissa. En bekräftelse gavs under rådet om att saker och ting till sist rörde sig i rätt riktning – även från en psykologisk och mänsklig synpunkt. Det svåraste problemet att lösa är fortfarande det som orsakade det tidigare dödläget: den tröskel som krävs för omröstning med kvalificerad majoritet. Det handlar naturligtvis inte bara om procentsatser, utan om något som hela framtiden för vår integrationsprocess är beroende av: den utvidgade unionen måste helt enkelt kunna fatta beslut. Om den tröskel som krävs för majoritetsbeslut är för hög kommer unionen inte längre att kunna fatta beslut om bekämpning av terrorism, ekonomiskt styrning eller något annat, eftersom en liten grupp länder kommer att ha möjlighet att blockera alla förslag. Det är det saken gäller, helt enkelt, och hittills har diskussionen varit inriktad på storleken av denna blockerande minoritet. Jag ber er att noggrant överväga det faktum att man inte kan ha en institutionell debatt samtidigt som man funderar på metoder som medlemsstaterna kan blockera beslut med. Diskussionen borde i stället koncentreras på den motsatta frågan: vilka är de bästa metoderna för att fatta beslut, inte att blockera dem? Att döma av den senaste utvecklingen verkar ett annat misslyckande ha avvärjts; det verkar därför troligt att vi snart kommer att ha vår länge efterlängtade och älskade konstitution. Trots det ber jag om en bra slutlig kompromiss, som gör det möjligt för den utvidgade unionen med tjugofem medlemsstater att fungera effektivt. Europeiska rådet som avslutades i Bryssel förra lördagen följde samma intuition. Som ni känner till är Europeiska rådets vårmöte koncentrerat till unionens ekonomiska styrning. Till följd av de händelser som nyligen inträffat har dock genomgripande ändringar gjorts på dagordningen, huvudsakligen efter attackerna i Madrid den 11 mars. I kölvattnet efter dessa antog rådet ett antal åtgärder för att garantera vår säkerhet mot det hot som terrorismen utgör. Ännu en gång drabbades oskyldiga medborgare av attacken, och ännu en gång måste våra främsta tankar gå till dem och till offrens familjer. Attackernas efterverkningar har påverkat alla européer: de har påverkat oss personligen, och de har påverkat våra medborgerliga och politiska institutioner. Terrorismen är den värsta utmaningen över huvud taget sedan andra världskriget som både de demokratiska, civiliserade principer som reglerar det offentliga livet och våra samhällen i sig själva, som baseras på respekt för mänskliga rättigheter, konfronterats med. Det gläder mig att kunna meddela kammaren att rådet har bestämt sig för att möta detta hot med största möjliga beslutsamhet. I den förklaring som antogs i Bryssel finns inget utrymme för tvivel: Europeiska unionens medlemsstater utgör en enad front med det gemensamma målet att fullständigt utrota terrorismen. Jag välkomnar därför helhjärtat de åtgärder som syftar till att samordna och ena system för underrättelser, polis och säkerhet, som man kom överens om förra veckan. Vid detta historiska skede skall ni komma ihåg att detta är den högsta möjliga samordningsnivån, eftersom det inte gick att inrätta en gemensam europeisk säkerhetsbyrå. Detta skulle kanske ha varit fantastiskt, men det var inte genomförbart i praktiken. Jag är emellertid säker på att detta bara är det första steget på vägen mot en ännu större integration. Om man ser på framtiden är målet faktiskt att inrätta gemensamma verksamhetsstrukturer på EU-nivå. Det viktigaste för närvarande är dock att européer har insett att det inte är tillräckligt med bara styrka för att besegra terrorismen. Det krävs styrka och det krävs skarpsinne för att förstå och lösa dess underliggande orsaker. Vid sidan av det alternativ som innebär militärstyrka och tvångsåtgärder måste vi också följa den politiska vägen med lika stor beslutsamhet. Båda alternativen måste drivas multilateralt, eftersom ensidiga strategier inte längre räcker till. För det första, som det högtidligt anges i förklaringen, innebär det att det band av ömsesidigt förtroende mellan Europa och Förenta staterna, som redan är fast och lojalt, måste stärkas. Utan denna starka allians finns det inget hopp om att upprätthålla världsfred. Men det är lika grundläggande att se till att FN både spelar en central roll och har den trovärdighet som detta kräver. FN måste vara aktivt engagerat i alla ingripanden på ort och ställe och i alla politiska projekt som syftar till att återupprätta stabilitet i krisregioner. Europeiska unionen för sin del har möjlighet att göra mesta möjliga av den erfarenhet av fredsbevarande insatser och dialog som den har samlat på sig under sin nästan halvsekellånga existens. Vårt bidrag måste vara att engagera och uppbåda alla länders resurser för att isolera terrorgrupper. Målet är att skära av terrorismens livsnerv, och detta innefattar förhindrande av värvning och stopp av allt tekniskt, logistiskt och ekonomiskt stöd. Terrorism har också en ideologisk beståndsdel, hur abnorm den än må vara, liksom en politisk dagordning, så det är nödvändigt att konfrontera de krissituationer som splittrar världen och hotar dess stabilitet. För det första – och jag instämmer med nöje i det som premiärminister Bertie Ahern precis sade – man måste eftersträva en lösning av konflikten mellan Israel och Palestina: detta är den högsta prioriteringen av alla. Framgången med vår strategi mot internationell terrorism är i själva verket beroende av fred i Mellanöstern. Sedan måste vi arbeta mot att uppnå ett genombrott i Irak. Båda dessa initiativ – i Mellanöstern och i Irak – måste avslutas och genomföras under Förenta nationernas beskydd. Målsättningen är naturligtvis att återlämna Irak till irakierna på så kort tid som möjligt, samtidigt som säkerhet, oberoende och de högsta nivåer av demokratiskt engagemang garanteras. Mina damer och herrar! Som jag har sagt kommer Europeiska rådets vårmöte att ägnas åt unionens styrelseformer, och sessionen om ekonomin har ytterligare stärkt denna roll. Det har dock varit bekymmer med EU:s ekonomi under några år, och detta hotar en av unionens pelare: vår ekonomiska och sociala modell. För fyra år sedan i Lissabon beslutade unionen att vi skulle genomföra en genomgripande reform av våra ekonomiska system för att upprätthålla och utveckla vår livsstil. Rådets slutsatser avslöjar att det finns en mycket bred överensstämmelse när det gäller att analysera det som behöver göras, vilket framgår av innehållet i den rapport som kommissionen lade fram för er i januari. Vi är alla överens om riktmärkning, samordning och prioritering för att uppmuntra tillväxt och konkurrenskraft. Vi har upprepat dem i många år: vi behöver investera i forskning, utveckling och mänskliga resurser. Det räcker dock inte att vara överens om saker som måste göras; vi måste också ha seriöst, hårt arbete och medel för att genomföra dem, men vi har inte någotdera. Jag beklagar verkligen att jag måste säga att vi ännu inte har lyckats när det gäller att gå från ord till handling. De flesta av de beslut som har fattats har ännu inte omvandlats till konkreta åtgärder på medlemsstatsnivå, och den förväntade omläggningen av resurser till de investeringar som vi alla – jag upprepar, alla – anser vara nödvändiga har inte skett. Dessa osäkerheter och bristen på finansiellt engagemang åskådliggör de två grundläggande problemen med EU:s ekonomiska styrelsesystem: å ena sidan saknar Lissabonprocessen en stark auktoritetspunkt på gemenskapsnivå, vilket är det enda sättet för att samordna åtgärder; å andra sidan måste vi räkna med dynamiken i moderna politiska organisationer. Det tar mycket lång tid innan investeringar i mänskliga resurser och kunskap, som vi alla anser vara oumbärligt, ger avkastning. Utvecklingsriktningen inom politiken gynnar emellertid i allt högre grad åtgärder som ger en märkbar avkastning före slutet av valperioden, som är mycket kortare. För att vara rättvis skall jag säga att vissa medlemsstater har inlett stora, och till och med smärtsamma reformer, som visar på en ansvarskänsla, framsynthet och politiskt mod. Rådet har på nytt bekräftat behovet av att stanna på denna väg, eftersom alla har insett att Europas framtid står på spel. Jag hoppas att de inledda reformerna kan avslutas denna gång och utvidgas till områdena kunskap, utbildning och forskning. För närvarande verkar det som om den politiska viljan har hittats för att genomföra Europeiska unionens initiativ för tillväxt snabbt, något som inbegriper en rad snabbstartsprojekt inom forskning och utveckling, transport, energi samt informationsteknik. Detta är tydligt angivna åtgärder som redan har godkänts av Europeiska rådet, och som alla snabbt kan sättas i gång. Verkliga framsteg måste inledas detta år, och till nästa år måste vi ha kompenserat för de förseningar som rör införlivandet av Lissabondirektiven i nationell rätt. Jag beklagar att jag måste påpeka detta, men jag anser det bara vara rätt och riktigt att göra det."@sv13
lpv:unclassifiedMetadata	"(Aplausos)"12,11 "(Applaudissements"6 "(Applaus)"2 "(Applause)"10,10,3 "(Applausi)"9 "(Applåder)"13 "(Beifall)"7 "(Bifald)"1 "(Suosionosoituksia)"5 "(Χειροκροτήματα)"8 "Presidente della Commissione"9 "Prodi,"9 "Taoiseach"10,3,7,11,9,6 "benchmarking"5,2,9,9 "deficit"9 "governance"2,9 "governance,"2 "iedereen"2 "intelligence"9 "quickstart"2,9 "taoiseach"5 "taoiseach'en"1 "uickstart"6

Named graphs describing this resource:

The resource appears as object in 2 triples

Context graph