Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2004-03-11-Speech-4-191"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20040311.11.4-191"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Voorzitter, in Europa stond Venezuela vroeger slechts bekend als leverancier van ruwe olie en ijzererts en als vestigingsplaats voor Europese avonturiers. Moet dat land terug naar vroeger, omdat een onbuigzame president de democratische volkswil negeert? Ik wil dit Parlement deelgenoot maken van mijn daaraan tegengestelde ervaringen in dat land.
Een halve eeuw geleden behoorde ik tot de kinderen in de Venezolaanse hoofdstad Carácas, die niet naar school gingen, maar zwierven door riolen en tussen tegen de berghellingen gebouwde woonwijken met huisjes uit sinaasappelkistjes en daken van golfplaat. Een kleine elite beschikte over grote auto's, luxehuizen en golfterreinen, maar op straat zag ik naast de luxekantoortorens en winkels, zieke bedelaars zonder benen. Het ziekenhuis waar mijn vader overleed, was een vieze chaos. Het beperkte openbaar vervoer was in handen van verschillende ondernemingen, elk met hun eigen kleuren bussen, maar zonder goede aansluitingen. In andere delen van het land, zoals in de tweede stad Marakaibo, zag ik een van alles buitengesloten arme Indiaanse bevolking. De weg van de hoofdstad naar de kust stond vol kruisen van mensen die in de diepte waren gestort en op andere wegen ontstonden stofstormen als je eroverheen reed. De dictatoriale president liet zijn uit Italiaanse emigranten gerekruteerde politiemacht tegenstanders ophangen aan lantarenpalen.
Die ervaringen gaven mij toen al de hoop en de verwachting dat de mensen deze schandalige combinatie van dictatuur met extreme rijkdom, extreme armoede en extreme verwaarlozing niet voor altijd zouden blijven aanvaarden. Veertig jaar later kwam er een einde aan de berusting van de mensen en kregen ze eindelijk hoop op bestaanszekerheid, opbouw en solidariteit. Met een grote meerderheid kozen ze democratisch voor een anders samengesteld parlement, een nieuwe grondwet en een heel ander soort president.
Dat president Chávez teveel heeft vertrouwd op het leger en de hulp aan slachtoffers van de grote natuurramp slecht heeft aangepakt, rechtvaardigt niet de staatsgreep waarbij hij werd ontvoerd en tijdelijk vervangen door de voorzitter van de werkgeversorganisatie. Zijn tekortkomingen rechtvaardigen evenmin het vervalsen van enorme aantallen handtekeningen om voldoende steun te krijgen voor een referendum, om hem opnieuw tussentijds te kunnen afzetten.
Terwijl Amerika de huidige Venezolaanse regering als legaal erkent, laten de twee grootste fracties in het Europees Parlement zich leiden door hun contacten met vroegere regeringspartijen die door de Venezolaanse kiezers zijn weggestemd. Het kan en moet zeker beter in Venezuela. Maar een terugkeer naar vroeger draagt daartoe niets bij. Als de Europese Unie het nieuwe Venezuela steunt, is dat ook de beste manier om regering en politieke oppositie af te houden van provocaties en geweld. Ongerechtvaardigde nostalgie leidt daarentegen slechts tot ongelukken."@nl2
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Hr. formand, tidligere forbandt europæerne kun Venezuela med leverancer af olie og jern og europæiske eventyrrejsende. Skal landet nu, fordi en stædig præsident nægter at acceptere folkets demokratiske afgørelse, vende tilbage til sin tidligere status? Jeg ønsker at delagtiggøre Parlamentet i min egen erfaring.
For et halvt århundrede siden var jeg et af de børn i Venezuelas hovedstad, Caracas, som ikke gik i skole og i stedet strejfede om i slumkvartererne, der lå op ad bjergsiderne med huse bygget af gamle kasser og bølgeblik. Store biler, luksuriøse huse og golfbaner var forbeholdt en lille elite, mens jeg så syge tiggere uden ben på gaden tæt på indgangen til store, fornemme kontorer og butikker. Det hospital, hvor min far døde, var beskidt og kaotisk. Den begrænsede offentlige transport var i hænderne på forskellige selskaber, som alle kørte med busser i deres egne farver, men uden ordentlige forbindelser. I andre dele af landet, i den næststørste by Maracaibo, f.eks., så jeg indianere, der var forarmede og udstødte af alle. Langs vejen fra hovedstaden til kysten var der kors over de mennesker, der var faldet døde om, mens der på andre veje opstod en regulær sandstorm, når man kørte ud ad dem. Præsidenten var en diktator, som lod sine modstandere hænge i gadelygterne af sin personlige politistyrke sammensat af italienske immigranter.
Erfaringer fra dengang gav mig håb og forventning om, at folket ikke altid ville acceptere denne skandaløse kombination af diktatur, ekstrem rigdom, ekstrem fattigdom og forsømmelighed. 40 år senere ophørte folket med at resignere og kunne endelig nære håb om en stabil tilværelse, vækst og solidaritet. Med et stort flertal valgte de på demokratisk vis et parlament sammensat efter nye retningslinjer, en ny forfatning og en helt anden slags præsident.
Det faktum, at præsident Chávez havde for stor tillid til hæren og ikke gjorde nok for at hjælpe ofrene for den store naturkatastrofe, berettiger ikke det statskup, der førte til hans afsættelse og den midlertidige indsættelse af arbejdsgiverforeningens formand. Hans fejltagelser berettiger heller ikke forelæggelsen af et kolossalt antal forfalskede underskrifter for at opnå tilstrækkelig støtte til afholdelsen af en folkeafstemning, der har til formål at afsætte ham endnu en gang.
Selv om De Forenede Nationer anerkender Venezuelas nuværende regering, tillader de to største grupper her i Europa-Parlamentet sig at lade sig lede af deres kontakter med partier, der tidligere var medlemmer af regeringen, men er blevet stemt ud af Venezuelas vælgere. Situationen kan og bør forbedres i Venezuela, men at vende tilbage til tingenes tidligere tilstand vil på ingen måde gavne situationen. EU's støtte af det nye Venezuela er den bedste metode til at forhindre provokerende og voldelige handlinger fra regeringens side såvel som fra den politiske oppositions side, men uberettiget nostalgi vil kun få katastrofale følger."@da1
"Herr Präsident! Venezuela war früher in Europa nur als Lieferant von Rohöl und Eisenerz sowie als Standort für europäische Abenteurer bekannt. Bedeutet nun die Tatsache, dass ein unbeugsamer Präsident sich weigert, den demokratischen Willen des Volkes zu akzeptieren, für das Land die Gefahr eines Zurück in die Vergangenheit? Ich möchte diesem Haus die Erfahrungen mitteilen, die ich selbst dort gemacht habe.
Vor einem halben Jahrhundert gehörte ich zu den Kindern in Carácas, der Hauptstadt Venezuelas, die nicht zur Schule gingen, sondern durch Kloaken und durch an Berghängen gebaute Barackensiedlungen streiften, deren Häuser aus Orangenkisten mit Wellblechdächern bestanden. Große Autos, Luxushäuser und Golfplätze waren das Privileg einer kleinen Elite, während auf der Straße neben den Eingängen schicker Büros und Geschäfte kranke Bettler, die keine Beine mehr hatten, zu sehen waren. Das Krankenhaus, in dem mein Vater starb, war schmutzig und in einem chaotischen Zustand. Die wenigen öffentlichen Verkehrsmittel, die es gab, wurden von verschiedenen Unternehmen betrieben, deren Busse jeweils ihre eigenen Farben hatten, die Verbindungen waren jedoch unzureichend. In anderen Teilen des Landes, in der zweitgrößten Stadt, Maracaibo, beispielsweise sah ich Indios, die in Armut lebten und von allen gemieden wurden. Die Straße von der Hauptstadt zur Küste säumten Kreuze für diejenigen, die in die Tiefe gestürzt und zu Tode gekommen waren, während auf anderen Straßen Staub aufgewirbelt wurde, wenn man auf ihnen entlang fuhr. Der Präsident war ein Diktator, der seine Gegner von seiner aus italienischen Einwanderern rekrutierten Polizeitruppe an Laternenpfählen erhängen ließ.
Meine damaligen Erfahrungen gaben mir die Hoffnung und die Erwartung, dass die Menschen diese skandalöse Kombination aus Diktatur und aus extremem Reichtum, extremer Armut und extremer Vernachlässigung nicht ewig akzeptieren würden. Vierzig Jahre später haben sie sich nicht mehr länger mit ihrem Schicksal abgefunden und konnten endlich auf eine sichere Existenz, auf Wachstum und Solidarität hoffen. Mit großer Mehrheit haben sie sich demokratisch für ein Parlament mit einer anderen Zusammensetzung, für eine neue Verfassung und einen ganz anders gesinnten Präsidenten entschieden.
Dass Präsident Chávez zu großes Vertrauen in die Armee gesetzt und zu wenig getan hat, um den Opfern der großen Naturkatastrophe zu helfen, rechtfertigt nicht den Staatsstreich, bei dem er entführt und vorübergehend von dem Präsidenten des Unternehmerverbandes ersetzt wurde. Seine Mängel rechtfertigen auch nicht, dass eine immense Zahl von Unterschriften gefälscht wurden, um für die Abhaltung des Referendums zu seiner erneuten Absetzung genügend Rückhalt zu finden.
Während die Vereinigten Staaten die jetzige venezolanische Regierung als rechtmäßig anerkennen, lassen sich die beiden größten Fraktionen in diesem Europäischen Parlament durch ihre Kontakte zu Parteien leiten, die vormalig in der Regierung waren, von den venezolanischen Wählern aber abgewählt wurden. Die Situation in Venezuela kann und muss sich bessern. Eine Rückkehr zu früheren Verhältnissen wird dazu jedoch überhaupt nicht hilfreich sein. Die Unterstützung des neuen Venezuela durch die Europäische Union stellt die beste Möglichkeit dar, provokative und gewaltsame Handlungen sowohl der Regierung als auch der politischen Opposition zu verhindern, ungerechte Nostalgie führt jedoch nur zur Katastrophe."@de7
"Κύριε Πρόεδρε, στο παρελθόν η Ευρώπη γνώριζε τη Βενεζουέλα μόνο ως προμηθευτή αργού πετρελαίου και σιδηρομεταλλεύματος και ως τη βάση ευρωπαίων τυχοδιωκτών. Τώρα που ένας πεισματάρης Πρόεδρος αρνείται να δεχτεί τη δημοκρατική βούληση του λαού, πρέπει η χώρα να γυρίσει πίσω σε αυτό που ήταν; Θέλω να μοιραστώ με το Σώμα τη δική μου εμπειρία από τη Βενεζουέλα.
Πριν από μισό αιώνα, ήμουν ένα από τα παιδιά του Καράκας, της πρωτεύουσας της Βενεζουέλας, που δεν πήγαιναν σχολείο, αλλά, αντίθετα, περιφέρονταν στους υπονόμους και τις παραγκουπόλεις που ήταν χτισμένες σε λόφους· τα σπίτια τους ήταν φτιαγμένα από καφάσια πορτοκαλιών, με στέγες από λαμαρίνα. Μια μικρή ελίτ απολάμβανε μεγάλα αυτοκίνητα, πολυτελή σπίτια και γήπεδα του γκολφ, ενώ, στους δρόμους, κοντά στις πόρτες ακριβών γραφείων και καταστημάτων, έβλεπα άρρωστους και ανάπηρους ζητιάνους. Το νοσοκομείο όπου πέθανε ο πατέρας μου ήταν βρώμικο και χαώδες. Τα λίγα μέσα μαζικής μεταφοράς που υπήρχαν ανήκαν σε διάφορες εταιρείες, που η κάθε μία είχε λεωφορεία με τα χρώματά της, αλλά χωρίς σωστές συνδέσεις. Σε άλλα μέρη της χώρας, για παράδειγμα, στη δεύτερη μεγαλύτερη πόλη, το Μαρακαΐμπο, έβλεπα Ινδιάνους εξαθλιωμένους και εγκαταλελειμμένους από όλους. Ο δρόμος από την πρωτεύουσα προς την ακτή ήταν διάσπαρτος από νεκρικούς σταυρούς, για τους ανθρώπους που έπεφταν και δεν ξανασηκώνονταν ποτέ, ενώ σε άλλους δρόμους σηκωνόταν θύελλα σκόνης καθώς περνούσες με το αυτοκίνητο. Ο Πρόεδρος ήταν ένας δικτάτορας, ο οποίος είχε δώσει εντολή στην αστυνομία του –συγκροτημένη από ιταλούς μετανάστες– να κρεμάσει τους αντιπάλους τους από τους φανοστάτες των δρόμων.
Οι εμπειρίες μου από την εποχή εκείνη μου έδωσαν την ελπίδα και την προσδοκία ότι οι άνθρωποι δεν θα ανέχονταν για πάντα αυτόν τον σκανδαλώδη συνδυασμό δικτατορίας, ακραίου πλούτου, ακραίας φτώχειας και ακραίας εγκατάλειψης. Σαράντα χρόνια αργότερα, οι άνθρωποι έπαψαν να αφήνονται στην τύχη τους και μπόρεσαν επιτέλους να ελπίσουν σε μια σταθερή ύπαρξη, ανάπτυξη και αλληλεγγύη. Με μεγάλη πλειοψηφία, εξέλεξαν ένα κοινοβούλιο με ποικίλη σύνθεση, ένα νέο σύνταγμα και ένα τελείως διαφορετικό είδος Προέδρου.
Το γεγονός ότι ο Πρόεδρος Chávez πίστεψε πολύ στον στρατό και δεν κατέβαλε πολλές προσπάθειες για να βοηθήσει τα θύματα της μεγάλης φυσικής καταστροφής, δεν δικαιολογεί το πραξικόπημα, κατά το οποίο απήχθη και αντικαταστάθηκε προσωρινά από τον Πρόεδρο της ομοσπονδίας εργοδοτών. Ούτε τα μειονεκτήματά του δικαιολογούν την πλαστογράφηση ενός τεράστιου αριθμού υπογραφών, προκειμένου να συγκεντρωθεί επαρκής υποστήριξη για ένα δημοψήφισμα με στόχο την εκ νέου καθαίρεσή του.
Ενώ οι Ηνωμένες Πολιτείες αναγνωρίζουν την παρούσα κυβέρνηση της Βενεζουέλας ως νόμιμη, οι δύο μεγάλες Ομάδες του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου παρασύρονται από τις επαφές τους με κύκλους που βρίσκονταν προηγουμένως στην εξουσία αλλά καταψηφίστηκαν από το εκλογικό σώμα της Βενεζουέλας. Τα πράγματα μπορούν και πρέπει να βελτιωθούν στη Βενεζουέλα, αλλά η επιστροφή στο παρελθόν δεν θα βοηθήσει καθόλου την κατάσταση. Η υποστήριξη της Ευρωπαϊκής Ένωσης στη νέα Βενεζουέλα είναι ο καλύτερος τρόπος για να αποφευχθούν προκλητικές και βίαιες ενέργειες, τόσο από την κυβέρνηση όσο και την αντιπολίτευση, ενώ η αδικαιολόγητη νοσταλγία οδηγεί μόνο στην καταστροφή.
(Χειροκροτήματα)"@el8
"Mr President, Europe formerly knew of Venezuela only as a supplier of crude oil and iron ore and as a base for European adventurers. Now that a stubborn president is refusing to accept the democratic will of the people, must the country go back to being what it was? I want to share with this House my own experiences of it.
Half a century ago, I was one of the children in Caracas, the Venezuelan capital, who did not go to school but instead roamed through sewers and shanty towns built against mountain slopes, their houses made out of orange crates with roofs of corrugated iron. Large cars, luxurious houses and golf courses were enjoyed by a small elite, while, on the street, close to the doors of smart offices and shops, I saw sick, legless beggars. The hospital where my father died was filthy and chaotic. What limited public transport existed was in the hands of various companies, each with buses in their own colours, but without proper connections. In other parts of the country, in the second city, Maracaibo, for example, I saw Indians, impoverished and shunned by everyone. The road from the capital to the coast was lined with crosses for people who had fallen to their deaths, while, on other roads, dust storms were whipped up as you drove along. The president was a dictator who had his opponents hanged from lampposts by his police force, recruited from Italian immigrants.
My experiences at that time gave me the hope and the expectation that the people would not always accept this scandalous combination of dictatorship and extreme wealth, extreme poverty and extreme neglect. Forty years later, they stopped resigning themselves to their lot and could at last have a hope of a stable existence, growth and solidarity. By a large majority, they democratically chose a parliament composed along different lines, a new constitution and a quite different sort of president.
That President Chávez put too much faith in the army and did little to help the victims of the great natural calamity does not justify the coup d’état in which he was abducted and replaced temporarily by the chairman of the employers’ federation. Nor do his shortcomings justify the forging of an immense number of signatures in order to get sufficient support for a referendum aimed at again deposing him.
While the United States recognises the present Venezuelan Government as legitimate, the two major groups in this European Parliament allow themselves to be led by their contacts with parties that were formerly in government, but have been voted out by the Venezuelan electorate. Things can and must get better in Venezuela, but going back to the way things were will not help matters at all. The European Union’s support for the new Venezuela is the best way to prevent provocative and violent acts on the part of both the government and the political opposition, but unwarranted nostalgia leads only to disaster."@en3
"Señor Presidente, antes Europa solo conocía a Venezuela como proveedor de crudo y mineral de hierro, y como centro para aventureros europeos. Ahora que un presidente testarudo se niega a aceptar la voluntad democrática del pueblo, ¿debe el país volver a lo que era antes? Quiero compartir con esta Asamblea mis propias experiencias a este respecto.
Hace medio siglo, yo era uno de los niños de Caracas, la capital de Venezuela, que no iba al colegio sino que, en su lugar, deambulaba entre alcantarillas y ciudades de chabolas construidas en las faldas de las montañas, cuyas casas estaban hechas con cajas de naranjas y los tejados con chapa de zinc. Una pequeña elite disfrutaba de los grandes coches, las casas lujosas y los campos de golf, mientras que, en la calle, cerca de las puertas de oficinas y tiendas elegantes, veía a mendigos enfermos, sin piernas. El hospital donde mi padre murió estaba mugriento y era caótico. Existía un limitado transporte público en manos de varias compañías, cada una con autobuses en sus propios colores, pero sin conexiones adecuadas. En otras partes del país, por ejemplo en la segunda ciudad, Maracaibo, había indígenas, empobrecidos y rehuidos por todos. La carretera que llevaba de la capital a la costa estaba cosida de cruces por personas que habían muerto, mientras que, en otras carreteras, las tormentas de polvo azotaban mientras conducías. El presidente era un dictador que ordenaba a su policía, reclutada entre inmigrantes italianos, que colgara a sus oponentes en las farolas.
Mi experiencia de aquella época hizo surgir en mí la esperanza y la expectativa de que la gente no siempre aceptaría esa combinación escandalosa de dictadura y extrema riqueza, de extrema pobreza y extremo abandono. Cuarenta años más tarde, dejaron de resignarse a su suerte y pudieron por fin tener la esperanza de una existencia estable, de crecimiento y solidaridad. Por gran mayoría eligieron democráticamente a un parlamento compuesto por diferentes tendencias, una nueva constitución y a una clase de presidente bastante diferente.
El hecho de que el Presidente Chávez depositara gran confianza en el ejército e hiciera poco por ayudar a las víctimas del gran desastre natural no justifica el golpe de Estado en el que fue secuestrado y sustituido temporalmente por el presidente de la federación de empresarios. Ni tampoco sus defectos justifican la falsificación de un elevado número de firmas con objeto de obtener apoyo suficiente para celebrar un referendo dirigido a derrocarle otra vez.
Mientras que los Estados Unidos reconocen como legítimo el presente Gobierno venezolano, los dos grupos principales de este Parlamento Europeo se dejan llevar por sus contactos con partidos que anteriormente formaron parte del gobierno, pero a quienes el electorado venezolano no ha votado. Las cosas pueden y deben mejorar en Venezuela, pero volver a la situación anterior no ayudará en nada. El apoyo de la Unión a la nueva Venezuela es la mejor forma de prevenir actos provocativos y violentos por parte del gobierno y de la oposición política, pero la nostalgia injustificada solo conduce al desastre."@es12
"Arvoisa puhemies, aiemmin Venezuela tunnettiin Euroopassa yksinomaan raakaöljyn ja rautamalmin toimittajana sekä eurooppalaisten seikkailijoiden tukikohtana. Kun nyt maan itsepäinen presidentti kieltäytyy kunnioittamasta kansan demokraattista tahtoa, pitääkö maan taantua entiselleen? Haluan kertoa parlamentille omat kokemukseni tästä maasta.
Puoli vuosisataa sitten olin yksi Venezuelan pääkaupungin Caracasin lapsista. Me emme käyneet koulua vaan maleksimme viemäriverkostossa ja vuorenrinteille rakennetuissa hökkelikylissä. Talojen virkaa toimittivat oranssit pakkauslaatikot aaltopellistä tehtyine kattoineen. Isoista autoista, luksusasunnoista ja golfkentistä nautti vähälukuinen eliitti, kun taas kaduilla siistien toimistojen ja myymälöiden ovien liepeillä näin sairaita raajarikkoja kerjäläisiä. Sairaala, jossa isäni kuoli, oli saastainen ja sekasortoinen. Se vähä, mitä julkisesta liikenteestä oli jäljellä, oli muutamien yhtiöiden käsissä, ja kunkin linja-autoilla oli oma värinsä. Yhteydet olivat kuitenkin puutteelliset. Maan muissa osissa, esimerkiksi maan toiseksi suurimmassa kaupungissa Maracaibossa, näin köyhiä intiaaneja, joita kaikki karttoivat. Tietä pääkaupungista rannikolle reunustivat kuolemaansa hypänneistä kertovat ristit, kun taas muualla hiekkamyrskyt nousivat tielläkulkijaa vastaan. Presidenttinä oli diktaattori, ja italialaisista maahanmuuttajista rekrytoidut poliisivoimat hirttivät presidentin käskystä vastustajat ripustamalla heidät lyhtypylväisiin.
Tuonaikaiset kokemukset antoivat minulle toivoa ja odotuksen siitä, ettei kansa voisi ikuisesti hyväksyä tätä järkyttävää diktatuurin ja äärimmäisen vaurauden, äärimmäisen köyhyyden ja äärimmäisen piittaamattomuuden yhdistelmää. Tänään, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, he eivät enää suostu alistumaan kohtaloonsa ja voivat vihdoinkin toivoa vakautta, kasvua ja solidaarisuutta. He valitsivat suurella enemmistöllä demokraattisesti moniarvoisen parlamentin, uuden perustuslain ja melko erilaisen presidentin.
Se, että presidentti Chávez pani liikaa toivoa armeijaan eikä tehnyt paljonkaan auttaakseen suuren luonnonkatastrofin uhreja, ei oikeuta vallankaappaukseen, jossa hänet siepattiin ja korvattiin väliaikaisesti työnantajaliiton puheenjohtajalla. Myöskään hänen puutteensa eivät anna oikeutta väärentää valtavaa määrää nimikirjoituksia, millä pyritään varmistamaan riittävä tuki hänen erottamisestaan järjestettävälle kansanäänestykselle.
Yhdysvaltojen hallitus tunnustaa Venezuelan hallituksen, kun taas Euroopan parlamentin kahta suurinta ryhmää ohjaavat heidän kytköksensä puolueisiin, jotka olivat aiemmin maan hallituksessa mutta jotka Venezuelan äänestäjät ovat nyt äänestäneet ulos hallituksesta. Venezuelan tilanne voi ja sen pitääkin parantua, mutta vanhaan palaaminen ei auta vähääkään. Hallituksen ja poliittisen opposition provosoivat ja väkivaltaiset teot voidaan parhaiten torjua niin, että Euroopan unioni asettuu tukemaan uutta Venezuelaa. Sen sijaan aiheeton menneisyyden ihannointi johtaa vain katastrofiin."@fi5
"Monsieur le Président, jadis l’Europe ne connaissait le Venezuela qu’en tant que fournisseur de pétrole brut et de minerai de fer et en tant que point d’attache pour les aventuriers européens. Maintenant qu’un président buté refuse d’entendre la volonté démocratique de son peuple, le pays doit-il redevenir ce qu’il était alors? Je souhaite faire partager à cette Assemblée mes propres expériences dans ce pays.
Il y a un demi-siècle, j’étais l’un de ces enfants de Caracas, la capitale du Venezuela, qui n’allaient pas à l’école, mais erraient à travers les égouts et les bidonvilles construits à flancs de montagnes dont les maisons étaient faites de caisses d’oranges avec des toits en tôle ondulée. Les grosses voitures, les maisons luxueuses et les terrains de golf étaient réservés à une petite élite alors que, dans la rue, devant la porte des bureaux et boutiques de luxe, je voyais des mendiants malades et sans jambe. L’hôpital où mourut mon père était crasseux et chaotique. Le peu de transport public existant était aux mains de diverses compagnies, chacune ayant des bus à ses propres couleurs, mais sans véritables connections entre les lignes. Dans d’autres parties du pays, dans la deuxième ville, Maracaibo, par exemple, j’ai vu des Indiens appauvris et rejetés de tous. La route reliant la capitale à la côte était bordée de croix en souvenir des personnes qui y avaient perdu la vie alors que, sur d’autres routes, des tempêtes de poussière se soulevaient au passage d’un véhicule. Le président était un dictateur qui avait fait pendre ses opposants aux réverbères par ses forces de police recrutées parmi les immigrés italiens.
À cette époque, mon expérience m’a donné l’espoir et l’espérance que la population n’accepterait pas éternellement cette combinaison scandaleuse de dictature et de richesse extrême, de pauvreté et d’abandon extrêmes. Quarante ans plus tard, la population a cessé de se résigner à son sort et a pu enfin croire à une existence stable, à la croissance et à la solidarité. À une large majorité, elle a démocratiquement choisi un parlement composé de différents courants politiques, une nouvelle constitution et un président d’un type bien différent.
Le fait que le président Chavez ait fait trop confiance à l’armée et ait fait bien peu pour aider les victimes de la grande catastrophe naturelle ne peut justifier le coup d’État au cours duquel il a été kidnappé et remplacé temporairement par le président de la fédération des employeurs. Ces défauts ne justifient pas non plus la falsification d’un nombre incroyable de signatures afin d’obtenir un soutien suffisant pour l’organisation d’un référendum dont le but est de le destituer à nouveau.
Alors que les États-Unis reconnaissent la légitimité de l’actuel gouvernement vénézuélien, les deux plus grands groupes du Parlement européen se permettent de se laisser influencer par leurs contacts avec des partis qui étaient membres de l’ancien gouvernement, mais que les électeurs vénézuéliens ont désavoués. La situation peut et doit s’améliorer au Venezuela, mais un retour en arrière ne résoudra en rien le problème. Le soutien que l’Union européenne apporte au nouveau Venezuela est la meilleure façon de prévenir les actes de provocation et de violence à la fois de la part du gouvernement et de l’opposition politique, mais la nostalgie gratuite ne conduira qu’au désastre."@fr6
"Mr President, Europe formerly knew of Venezuela only as a supplier of crude oil and iron ore and as a base for European adventurers. Now that a stubborn president is refusing to accept the democratic will of the people, must the country go back to being what it was? I want to share with this House my own experiences of it.
Half a century ago, I was one of the children in Caracas, the Venezuelan capital, who did not go to school but instead roamed through sewers and shanty towns built against mountain slopes, their houses made out of orange crates with roofs of corrugated iron. Large cars, luxurious houses and golf courses were enjoyed by a small elite, while, on the street, close to the doors of smart offices and shops, I saw sick, legless beggars. The hospital where my father died was filthy and chaotic. What limited public transport existed was in the hands of various companies, each with buses in their own colours, but without proper connections. In other parts of the country, in the second city, Maracaibo, for example, I saw Indians, impoverished and shunned by everyone. The road from the capital to the coast was lined with crosses for people who had fallen to their deaths, while, on other roads, dust storms were whipped up as you drove along. The president was a dictator who had his opponents hanged from lampposts by his police force, recruited from Italian immigrants.
My experiences at that time gave me the hope and the expectation that the people would not always accept this scandalous combination of dictatorship and extreme wealth, extreme poverty and extreme neglect. Forty years later, they stopped resigning themselves to their lot and could at last have a hope of a stable existence, growth and solidarity. By a large majority, they democratically chose a parliament composed along different lines, a new constitution and a quite different sort of president.
That President Chávez put too much faith in the army and did little to help the victims of the great natural calamity does not justify the coup d’état in which he was abducted and replaced temporarily by the chairman of the employers’ federation. Nor do his shortcomings justify the forging of an immense number of signatures in order to get sufficient support for a referendum aimed at again deposing him.
While the United States recognises the present Venezuelan Government as legitimate, the two major groups in this European Parliament allow themselves to be led by their contacts with parties that were formerly in government, but have been voted out by the Venezuelan electorate. Things can and must get better in Venezuela, but going back to the way things were will not help matters at all. The European Union’s support for the new Venezuela is the best way to prevent provocative and violent acts on the part of both the government and the political opposition, but unwarranted nostalgia leads only to disaster."@lv10
"Senhor Presidente, antigamente, a Europa conhecia apenas a Venezuela como um país fornecedor de crude e minério de ferro e como base para aventureiros europeus. Será que o país tem agora de voltar a ser o que era, em virtude de um Presidente obstinado se recusar a aceitar a vontade democrática do seu povo? Quero partilhar com esta Assembleia as experiências que eu próprio vivi naquele país.
Há meio século atrás, eu era uma das crianças de Caracas, a capital da Venezuela, que, em lugar de irem à escola, vagueavam pelos esgotos e pelos bairros de lata edificados contra as encostas das montanhas, com casas feitas de caixotes de laranjas e telhados de chapa ondulada. Uma pequena elite usufruía de grandes carros, residências de luxo e campos de golfe, enquanto que nas ruas, perto das portas de elegantes lojas e escritórios, eu via pedintes doentes e sem pernas. O hospital onde o meu pai morreu era um lugar imundo e caótico. Os escassos transportes públicos que existiam então estavam nas mãos de diversas empresas, cada uma delas com autocarros das suas próprias cores, mas sem ligações capazes. Noutras zonas do país, como na segunda cidade, Maracaibo, por exemplo, vi índios empobrecidos e evitados por toda a gente. A estrada entre a capital e a costa encontrava-se ladeada de cruzes assinalando as pessoas que aí tinham encontrado a morte, enquanto noutras estradas se levantavam verdadeiras tempestades de poeira quando nelas circulávamos. O Presidente era um ditador que mandava a sua força de polícia, recrutada entre emigrantes italianos, enforcar os seus oponentes nos candeeiros de rua.
As minhas experiências de então suscitaram em mim a convicção de que as pessoas não continuariam a tolerar indefinidamente esta escandalosa combinação de ditadura e extrema riqueza, extrema pobreza e extremo abandono. Quarenta anos mais tarde, as pessoas deixaram de se conformar com a sua sorte e puderam finalmente ter esperança numa existência estável, no crescimento e na solidariedade. Com uma ampla maioria de votos, elegeram democraticamente um parlamento composto de modo diferente, uma nova Constituição e um Presidente de natureza completamente distinta.
O facto de o Presidente Chávez ter depositado demasiada confiança no exército e de pouco ter feito para ajudar as vítimas da grande catástrofe natural que atingiu o país, não justifica o golpe de Estado em que foi sequestrado e temporariamente substituído pelo presidente da federação dos patrões. As suas falhas tão-pouco justificam a falsificação de uma enorme quantidade de assinaturas com a finalidade de obter apoio suficiente para um referendo destinado a depô-lo.
Enquanto os Estados Unidos reconhecem a legitimidade do actual Governo venezuelano, os dois maiores grupos representados neste Parlamento Europeu deixam-se influenciar pelos seus contactos com partidos que anteriormente integravam o Governo mas que foram derrotados nas urnas pelo eleitorado venezuelano. A situação na Venezuela pode e tem de melhorar, mas um regresso ao passado em nada contribui para isso. O apoio da União Europeia a uma nova Venezuela constitui a melhor forma de fazer com que o Governo e a oposição se abstenham de actos violentos e de provocações, mas uma nostalgia injustificada apenas conduz ao desastre."@pt11
"Herr talman! Förr kände Europa bara till Venezuela som leverantör av råolja och järnmalm och som en bas för europeiska äventyrare. Nu när en envis president vägrar att acceptera folkets demokratiska vilja, skall då landet tvingas tillbaka till att bli som det var? Jag vill delge kammaren mina egna erfarenheter av detta.
För ett halvsekel sedan var jag ett av barnen i Caracas, Venezuelas huvudstad, som inte gick i skolan utan i stället strövade omkring i kloaker och i de kåkstäder som klättrade uppför bergssluttningarna, med hus byggda av apelsinlådor och tak av korrugerad plåt. En liten elit kunde njuta av stora bilar, lyxhus och golfbanor, samtidigt som jag såg sjuka tiggare utan ben på gatorna intill flotta kontor och affärer. Sjukhuset där min far dog var smutsigt och kaotiskt. De få offentliga kommunikationer som fanns kontrollerades av olika bolag, som vart och ett hade bussar i sina egna färger men utan riktiga anslutningar. I andra delar av landet, till exempel i dess andra stad Maracaibo, såg jag indianer. De var utarmade och alla undvek dem. Vägen från huvudstaden till kusten var full av kors för människor som hade störtat ned i döden, medan man på andra vägar piskade upp sandstormar när man körde där. Presidenten var en diktator som såg till att polisen, som rekryterades bland italienska invandrare, hängde hans motståndare i lyktstolparna.
Mina erfarenheter på den tiden gav mig hopp och en förväntning om att folket inte alltid skulle acceptera denna skandalösa kombination av diktatur och extrem rikedom, extrem fattigdom och extrem vanvård. Fyrtio år senare slutade de att finna sig i sitt öde och kunde äntligen hoppas på en säker tillvaro, tillväxt och solidaritet. Med stor majoritet valde de demokratiskt ett parlament med en annan sammansättning, en ny konstitution och en annan sorts president.
Att president Hugo Chávez litade för mycket på armén och inte gjorde mycket för att hjälpa offren för den stora naturkatastrofen kan inte rättfärdiga statskuppen, då han fördes bort och tillfälligt ersattes av arbetsgivarorganisationens ordförande. Lika lite kan hans tillkortakommanden rättfärdiga att man har förfalskat ett ofantligt antal namnunderskrifter för att få tillräckligt stöd för en omröstning som syftade till att avsätta honom en gång till.
Under det att Förenta staterna erkänner den nuvarande venezuelanska regeringen som legitim, låter de två största grupperna i detta Europaparlament sig ledas av sina kontakter med partier som tidigare satt i regeringen men röstats bort av de venezuelanska väljarna. Saker och ting kan och måste bli bättre i Venezuela, men att gå tillbaka till hur det var tidigare kommer inte att vara till någon som helst hjälp. Europeiska unionens stöd för det nya Venezuela är det bästa sättet att förhindra provocerande och våldsamma handlingar från både regeringen och den politiska oppositionen, men oberättigad nostalgi leder endast till katastrof."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"(Aplausos)"12,11
"(Applause)"10,10,3
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples