Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2003-09-03-Speech-3-249"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20030903.10.3-249"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
".
Mr President, I cannot help but say that one of the problems in this world is that there is too little jungle left. On the subject of water, the Conference of the Parties to the Convention to Combat Desertification is currently taking place in Havana and the Commission is represented there. The big problem is that the desert is expanding and tropical forests are in bad shape, threatened by greed and crime. We are trying to do something about that. This has an influence on the balance of water. Watershed management is directly influenced, micro- and macroclimates are changing and all this relates to the first of the two reports we are discussing tonight. Perhaps in some years from now the law of the jungle will sound more like a reference to a paradise lost, because the jungle is a symbol of unspoilt nature. But I am sure this is not what Mrs Morgantini wanted to discuss.
In Mrs Morgantini's report there should be a stronger reference to the work immediately in front of us and the challenge and the potential for our partners – especially our ACP partners – to do what is immediately possible by opening up more regional markets between them. Who will invest in producing paint or soap in Uganda if such products cannot be exported to neighbouring countries? We tried to find out what happened regarding mosquito nets. Why were no mosquito nets being produced in Africa? The answer was that, as there were 17% tariff barriers, they were imported from Hong Kong. Regional liberalisation is the name of the game and this is what we have on the table in the Economic Partnership Agreement negotiations. Parliament should give more of a helping hand in this. We are taking the safe route. Whatever happens in the WTO, the Cotonou route is there and it would be highly beneficial for our ACP partners to engage strongly in it.
I have cut across the themes. I look forward to listening to the next contributions and, as always, to engaging in dialogue with this Parliament.
I am faced now with the problem of having to address two different subjects at the same time. I will start with Mrs Morgantini's motion for a resolution.
It calls on the Commission to reduce its pressure on developing countries to indiscriminately liberalise and deregulate their markets. There is no such pressure. The Commission is collaborating with developing countries to help put in place a sound regulatory framework for the provision of basic services. I want to draw the attention of Parliament, and especially members of the Committee on Development and Cooperation, to the communication on the reform of state-owned enterprises that we have pursued in the Commission. This is also extremely relevant to Mr Lannoye's report.
We are issuing this communication in order to have firmer ground in our battle against, amongst others, the World Bank and the IMF, concerning privatisation. If we talk about water and the conditionality of privatising the management of water resources, my reaction has been that for a country like Burkina Faso the national responsibility of the government there to manage water carefully and in the interests of its citizens is as important – or more important – a national priority for that country as the missile defence shield is for the government in Washington. That is the approach. This Commission has been able to make sure that Burkina Faso was not forced to privatise its national water company as a condition for the big Ziga dam project providing water for the capital. A project where the World Bank is one of a handful of big donors and partners, and where this was initially a condition from the Bank, it has been implemented without that condition being kept, or insisted upon by the Bank, because others – i.e. the Commission – stood behind the government of Burkina Faso in resisting this condition.
You will see in this communication a much more nuanced approach to this whole issue. However, when I hear Mrs Morgantini arguing that, as far as water is concerned we should move away from the commercial way of thinking – I say yes and no! What does 'commercial' mean? A private, commercial, short-term, profit-maximising philosophy is clearly detrimental to handling water in developing countries. But if by 'commercial' you mean that ends have to meet, that is, it has to have economic sustainability, then there is no way whatsoever of escaping that commitment. This is what makes things so extremely difficult.
Kinshasa now has more than seven million inhabitants, of which not many more than one million have access to sanitation or safe sewage treatment. Therefore, most of the population, not only in the big slums in the exploding mega-cities of the south, but also in the emerging middle class, does not have even near-normal sanitation. They get fresh water and pay for it by the litre, but it is almost impossible to organise the next phase in the cycle economically. It is too long-term and too expensive. The real picture is not that some water companies from the north are out for quick profits in the south. There are no quick profits. Therefore, the divisive image of the past round of the international water debate, especially among NGOs in Europe, has been wrong – it is easy to warn against the risk of undue profiteering from more donor-funded activity in the water sector – but this is not the real problem. The real problem is to attract long-term, humble, down-to-earth funding for the necessary investments. We are nowhere near achieving that. It is very similar to the problem of the health sector.
Annual public health sector spending per capita in Sub-Saharan Africa is somewhere between one and six US dollars. You do not get very far with that kind of money. It is exactly the same proportion when we look at water and sanitation. In many ways it is easier to do what needs to be done in the rural villages. We know what to do there. It is not that difficult and our technology is quite overwhelming. With deep-bore holes or pipes for transportation, our ability as a donor is quite fantastic. However, I see a big problem in provincial towns and the big mega-cities of the south. That is where cholera and other problems sneak in as a collateral problem because of bad sanitation. Deciding on how to organise this takes much more than repeatedly mobilising well-established divisive images of private or public money.
It is also too easy to take a shortcut by cancelling all these countries' debts. Please be realistic. We are doing everything we can on that front. Only the genuine addition of real money from the pockets of taxpayers in the north will make a difference. That is the real battle. We won some rounds in that battle over the European contribution at the Monterrey Conference. That is where we are looking for more money for water and sanitation. This is why we urge Member States to accept our proposal to accelerate spending and to create a water facility to ensure that the money, which is still conditional for the 9th EDF – the EUR 1 billion that depends on performance – could be accepted and mobilised to accelerate our action on the water issue.
On trade, we are forced to be optimistic and constructive and to push for Europe to stay on a line of progressive constructivity from the WTO meeting in Cancún and the Doha development round. I am still somewhat optimistic. It has to succeed."@en3
|
| lpv:translated text |
"Hr. formand, jeg er nødt til at sige, at et af de største problemer i verden er, at der er så lidt jungle tilbage. Konferencen for parterne i konventionen om bekæmpelse af ørkendannelse finder i øjeblikket sted i Havanna, hvor emnet vand står på dagsordenen, og Kommissionen er repræsenteret. Det store problem er, at ørkenen udvides, og de tropiske skove ikke har det godt og trues af grådighed og kriminalitet. Vi forsøger at gøre noget ved det. Det har indflydelse på vandbalancen. Vandforvaltning påvirkes direkte, mikro- og makroklimaer ændrer sig, og det vedrører den første af de to betænkninger, som vi drøfter i aften. Måske vil junglens lov om nogle år give associationer til et tabt paradis, idet junglen er et symbol på uspoleret natur. Men jeg er sikker på, at det ikke er det, som fru Morgantini ønsker at drøfte.
I fru Morgantinis betænkning bør der være mere fokus på det arbejde, der er foran os, og de udfordringer og det potentiale, som vores partnere har - især vores AVS-partnere - for at gøre alt, hvad der er muligt, for at åbne flere regionale markeder blandt landene. Hvem vil investere i fremstilling af maling eller sæbe i Uganda, hvis disse produkter ikke kan eksporteres til nabolandene? Vi har forsøgt at finde ud af, hvad der skete med hensyn til moskitonet. Hvorfor blev der ikke produceret moskitonet i Afrika. Svaret er, at de blev importeret fra Hong Kong, fordi der var en afgiftsbarriere på 17 %. Regional liberalisering er det, det handler om, og emnet for forhandlingerne i den økonomiske partnerskabsaftale. Parlamentet bør give en endnu større hjælpende hånd. Vi vælger den sikre løsning. Hvad der end sker i WTO, har vi Cotonou-aftalen, og det vil være meget gavnligt for vores AVS-partnere at deltage fuldt ud.
Jeg har berørt begge emner. Jeg ser frem til at lytte til de næste bidrag og - som altid - til at indgå i dialog med Parlamentet.
Jeg står nu over for det problem at skulle behandle to spørgsmål på én gang. Jeg vil starte med fru Morgantinis beslutningsforslag.
I henhold til beslutningsforslaget anmodes Kommissionen om at mindske presset på udviklingslandene med henblik på vilkårlig liberalisering og deregulering af deres markeder. Der er ikke et sådant pres. Kommissionen samarbejder med udviklingslandene om at etablere et fornuftigt lovgivningsmæssigt grundlag for ydelsen af grundlæggende tjenester. For Parlamentet og især medlemmerne af Udvalget om Udvikling og Samarbejde vil jeg gerne henlede opmærksomhed på meddelelsen om reformen af statsejede foretagender, som vi har arbejdet på i Kommissionen. Det er også meget relevant for hr. Lannoyes betænkning.
Vi udsteder denne meddelelse for at have fastere grund i vores kamp imod - blandt andre - Verdensbanken og IMF vedrørende privatisering. Hvis vi taler om vand og betingelserne for privatisering af forvaltningen af vandressourcerne, er min reaktion, at regeringens nationale ansvar i et land som Burkina Faso for at forvalte vand omhyggeligt og i borgernes interesse er en lige så vigtig - eller endnu vigtigere - national prioritet for det pågældende land, som missilforsvarsskjoldet er for regeringen i Washington. Det er angrebsvinklen. Kommissionen har kunnet sikre, at Burkina Faso ikke var tvunget til at privatisere det nationale vandværk som betingelse for det store Ziga-projekt, der skal levere vandforsyningen til hovedstaden. Et projekt, hvor Verdensbanken er én ud af en gruppe stærke donorer og partnere, og selv om det indledningsvis var et krav fra banken, er det gennemført uden overholdelse af den pågældende betingelse, og uden at banken har insisteret på det, idet andre - dvs. Kommissionen - stod bag regeringen i Burkina Faso i at modgå denne betingelse.
De vil i meddelelsen se en meget mere nuanceret angrebsvinkel til hele spørgsmålet. Men da jeg hørte fru Morgantini argumentere for, at vi skal bevæge os væk fra den kommercielle angrebsvinkel, må jeg svare ja og nej! Hvad betyder "kommerciel"? En privat, kommerciel, kortsigtet, profitmaksimerende filosofi er helt klart ødelæggende for vandforvaltning i udviklingslandene. Men hvis "kommerciel" betyder, at man skal klare sig, og at man skal opnå økonomisk bæredygtighed, så er det ikke muligt at undgå denne forpligtelse. Det er det, der gør det så vanskeligt.
Kinshasa har nu over 7 millioner indbyggere, hvoraf godt en million har adgang til sanitet og sikker spildevandsbehandling. Derfor har størstedelen af befolkningen, ikke blot i de store slumkvarterer i eksploderende storbyer i den sydlige del, men også i den voksende middelklasse, ikke en gang næsten normale sanitetsforhold. De har adgang til frisk vand og betaler pr. liter, men det er næsten umuligt at organisere næste trin i cyklussen rent økonomisk. Det er for langsigtet og omkostningskrævende. Realiteten er ikke, at nogle vandværker fra den nordlige del er ude efter en hurtig indtjening i den sydlige del. Der er ingen mulighed for hurtig indtjening. Derfor har opfattelsen efter den seneste runde i den internationale vanddebat, især blandt ngo'er i Europa, været forkert - det er let nok at advare imod risikoen for uretmæssig profitering fra mere donorfunderede aktiviteter i vandsektoren - men det er slet ikke der, problemet ligger. Problemet er at tiltrække langsigtet, ydmyg og jordbunden støtte til de nødvendige investeringer. Vi er slet ikke i nærheden af at nå dette mål. Problemet ligner problemet i sundhedssektoren.
Årlige udgifter til den offentlige sundhedssektor ligger mellem 1-6 amerikanske dollars pr. indbygger i Afrika syd for Sahara. Man kommer ikke langt for den slags penge. Nøjagtigt de samme forhold gælder for vand og sanitet. Det er på mange måder lettere at nå målene i landsbyerne. Vi ved, hvad vi skal gøre i landsbyerne. Det er ikke så vanskeligt, og vores teknologi er avanceret. Med dybdeborede huller eller rør til transport, er vores evne som donor ret fantastisk. Jeg ser dog et problem i provinsbyerne og storbyerne i den sydlige del. Det er her, kolera og andre problemer sniger sig ind som et sideløbende problem på grund af dårlig sanitet. En beslutning om, hvorledes man skal organisere dette, kræver mere end gentagelser af fasttømrede holdninger til private eller offentlige midler.
Det er også for let at skyde genvej ved at eftergive alle disse landes gæld. Vi må være realistiske. Vi gør alt, hvad vi kan, på den front. Det eneste, der vil gøre en forskel, er penge fra skatteyderne i den nordlige del. Det er det virkelige slag. Vi vandt nogle runder i slaget om Europas bidrag under konferencen i Monterrey. Det er der, vi søger flere midler til vand og sanitet. Derfor opfordrer vi indtrængende medlemsstaterne til at godkende vores forslag om at fremskynde projektet og skabe vandfaciliteter for at sikre, at midlerne, der stadig er betinget af Den Niende Europæiske Udviklingsfond - de 1 milliard euro, der afhænger af ydelse - godkendes og mobiliseres for at fremskynde vores indsats vedrørende vandspørgsmålet.
Vedrørende handel skal vi være optimistiske og konstruktive og arbejde på, at Europa er på linje med den progressive konstruktive ånd fra WTO-mødet i Cancún og Doha-udviklingsrunden. Jeg er stadig ret optimistisk. Det skal lykkes."@da1
"Herr Präsident! Ich muss sagen, für mich besteht eins der Probleme der Welt gerade darin, dass es inzwischen zu wenig Dschungel gibt. Was das Wasser betrifft, findet gegenwärtig in Havanna die Vertragsstaatenkonferenz des UN-Übereinkommens zur Bekämpfung der Wüstenbildung statt, auf der die Kommission vertreten ist. Die Problematik liegt darin, dass sich die Wüste ausbreitet und der tropische Regenwald in einem schlechten Zustand ist, bedroht durch Habgier und Verbrechen. Wir versuchen, etwas dagegen zu unternehmen. Dies hat Auswirkungen auf den Wasserhaushalt. Die Bewirtschaftung der Wasserscheiden wird unmittelbar beeinflusst, Mikro- und Makroklima verändern sich, und all dies hängt mit dem ersten der beiden Berichte zusammen, die wir heute Abend diskutieren. Vielleicht wird in einigen Jahren das Gesetz des Dschungels eher an ein verlorenes Paradies erinnern, weil der Dschungel ein Symbol für intakte Natur ist. Aber ich bin sicher, es war nicht das Anliegen von Frau Morgantini, hierüber zu diskutieren.
Frau Morgantinis Bericht müsste stärker auf die unmittelbar vor uns liegende Arbeit sowie die Aufgabe und Möglichkeiten unserer Partner – insbesondere unserer AKP-Partner – eingehen, vorhandene Chancen zu nutzen, indem sie mehr regionale Märkte untereinander öffnen. Wer investiert in die Herstellung von Farbe oder Seife in Uganda, wenn man diese nicht in Nachbarstaaten exportieren kann? Wir haben versucht herauszufinden, wie es zur gegenwärtigen Situation bei Moskitonetzen gekommen ist. Warum wurden in Afrika keine Moskitonetze hergestellt? Die Antwort lautet, dass Zölle in Höhe von 17 % den Handel behinderten, so dass sie aus Hongkong importiert wurden. Regionale Liberalisierung heißt das Zauberwort, und darum geht es auch bei unseren Verhandlungen zu den Wirtschafts- und Partnerschaftsabkommen. Das Parlament sollte diese stärker unterstützen. Wir wählen den sicheren Weg. Was immer in der WTO geschieht, der Weg von Cotonou ist da, und es wäre für unsere AKP-Partner außerordentlich vorteilhaft, sich hier stark zu engagieren.
Ich bin kurz auf verschiedene Themen eingegangen. Nun freue ich mich auf die folgenden Diskussionsbeiträge und wie stets auf den Dialog mit dem Parlament.
Ich muss mich nun zwei unterschiedlichen Themen zuwenden. Beginnen möchte ich mit Frau Morgantinis Entschließungsantrag.
Er fordert die Kommission auf, den Druck, den sie im Hinblick auf die unterschiedslose Liberalisierung und Deregulierung der Märkte der Entwicklungsländer ausübt, zu verringern. Einen solchen Druck gibt es nicht. Die Kommission arbeitet mit Entwicklungsländern zusammen, um diese bei der Schaffung eines soliden ordnungspolitischen Rahmens für die Bereitstellung grundlegender Dienstleistungen zu unterstützen. Ich möchte das Parlament und insbesondere die Mitglieder des Ausschusses für Entwicklung und Zusammenarbeit auf die von der Kommission vorgelegte Mitteilung über die Reform der Unternehmen in Staatsbesitz verweisen. Sie ist auch für den Bericht von Herrn Lannoye außerordentlich relevant.
Wir geben diese Mitteilung heraus, um in unserem Kampf, unter anderem gegen die Weltbank und den IWF, in der Frage der Privatisierung festeren Boden unter den Füßen zu haben. Was das Wasser und die Vorbedingung der Privatisierung der Bewirtschaftung von Wasserressourcen anbetrifft, so bin ich der Auffassung, dass für ein Land wie Burkina Faso die nationale Verantwortung der Regierung für die sparsame Wasserbewirtschaftung im Interesse der Bürger dieses Land ebenso hohe – wenn nicht gar höhere – nationale Priorität hat als das Raketenabwehrschild für die Regierung in Washington. Dies ist unser Ansatz. Die Kommission konnte sicherstellen, dass Burkina Faso sein staatliches Wasserunternehmen nicht als Vorbedingung für das große Projekt Ziga-Damm zur Wasserversorgung seiner Hauptstadt privatisieren musste. Das Projekt, zu dessen wenigen, einflussreichen Gebern und Partnern die Weltbank gehört und für das die Bank ursprünglich diese Bedingung gestellt hatte, wurde umgesetzt, ohne dass diese Bedingung eingehalten wurde oder die Bank auf ihr bestanden hat, weil andere – d. h. die Kommission – die Regierung von Burkina Faso darin unterstützt haben, sich dem zu widersetzen.
In dieser Mitteilung werden Sie ein viel nuancierteres Herangehen an diese Problematik bemerken. Wenn ich jedoch Frau Morgantinis Argumentation höre, beim Wasser sollten wir uns von der unternehmerischen Betrachtungsweise lösen, kann ich dem nur zum Teil zustimmen. Was heißt denn „unternehmerisch“? Eine private, kommerzielle, kurzfristige, auf Profitmaximierung gerichtete Philosophie ist dem Umgang mit Wasser in den Entwicklungsländern sicherlich abträglich. Wenn „unternehmerisch“ jedoch heißen soll, dass man mit dem Vorhandenen auskommen, also wirtschaftliche Nachhaltigkeit erreichen muss, so ist dies einfach unerlässlich. Das macht die Dinge so überaus schwierig.
Kinshasa hat jetzt mehr als sieben Millionen Einwohner, von denen nicht viel mehr als eine Million Zugang zu sanitären Anlagen haben bzw. an die Abwasserkanalisation angeschlossen sind. Folglich verfügt der größte Teil der Bevölkerung – nicht nur in den großen Slums der explodierenden Megastädte des Südens, sondern auch der entstehenden Mittelschicht – noch nicht einmal über annähernd normale hygienische Bedingungen. Die Versorgung mit Frischwasser ist gegeben und wird nach Litern abgerechnet, aber es ist so gut wie unmöglich, die nächste Stufe im Kreislauf wirtschaftlich zu gestalten. Dies ist zu langfristig und zu teuer. Es stimmt nicht, dass einige Wasserwirtschaftsunternehmen aus dem Norden im Süden auf schnelle Profite aus sind. Hier sind keine schnellen Profite zu machen. Deshalb trifft das bei der letzten Runde der internationalen Wasserdebatte vor allem unter den NRO in Europa verbreitete, Uneinigkeit schaffende Bild nicht zu. Man kann leicht vor den Risiken übertriebener Profitmacherei weiterer, von Gebern finanzierter Aktivitäten im Wasserbereich warnen, aber das Problem liegt ganz woanders. Tatsächlich geht es darum, eine langfristige, bescheidene, solide Finanzierung für die notwendigen Investitionen auf die Beine zu stellen. Davon sind wir noch weit entfernt. Ähnlich liegt das Problem im Gesundheitswesen.
In Afrika südlich der Sahara betragen die Pro-Kopf-Ausgaben im öffentlichen Gesundheitswesen zwischen einem und sechs US-Dollar jährlich. Mit diesem Geld kommt man nicht sehr weit. Bei Wasser und Abwasser sieht es genauso aus. In vielerlei Hinsicht ist es auf dem Dorf leichter, die notwendigen Schritte einzuleiten. Dort wissen wir, was zu tun ist. Das ist nicht weiter schwierig, wir verfügen über eine ausgefeilte Technologie hierfür. Beim Bohren tiefer Brunnen oder der Lieferung von Rohren für Wasserleitungen haben wir als Geber großartige Möglichkeiten. In Provinzstädten und den großen Megastädten des Südens sehe ich allerdings große Schwierigkeiten. Auf Grund der schlechten hygienischen Bedingungen treten dort Cholera und andere Probleme auf. Hier etwas zu unternehmen erfordert weit mehr als das erneute Abrufen festverankerter, Uneinigkeit schaffender Bilder von privaten oder öffentlichen Geldern.
Zu kurz gedacht wäre es auch, diesen Ländern alle Schulden zu streichen. Lassen Sie uns realistisch sein. In dieser Hinsicht tun wir alles, was möglich ist. Nur der tatsächliche Zustrom frischen Geldes aus den Taschen der Steuerzahler im Norden wird etwas ändern. Genau darum geht es. Wir haben auf der Konferenz von Monterrey im Streit um den europäischen Beitrag einige Runden gewonnen. Von dort erwarten wir weitere Gelder zur Lösung von Wasser- und Abwasserproblemen. Deshalb bitten wir die Mitgliedstaaten eindringlich, unserem Vorschlag zuzustimmen, die Ausgaben zu beschleunigen und eine Wasserfazilität zu schaffen, um sicherzustellen, dass die gegenwärtig noch für den 9. EEF vorgesehene Mittelausstattung – 1 Mrd. Euro je nach Ergebnis der Überprüfung des Finanzprotokolls – akzeptiert und mobilisiert werden könnte, um unsere Maßnahmen in der Wasserfrage zu beschleunigen.
Was den Handel betrifft, so müssen wir optimistisch und konstruktiv sein und darauf drängen, dass Europa an der progressiven Konstruktivität des WTO-Treffens in Cancún und der Doha-Entwicklungsrunde festhält. Ich bin immer noch etwas optimistisch. Es muss gelingen."@de7
".
Κύριε Πρόεδρε, πρέπει να πω ότι ένα από τα προβλήματα στον κόσμο είναι ότι έχουν απομείνει ελάχιστα τροπικά δάση. Σχετικά με το θέμα του νερού, διεξάγεται αυτές τις ημέρες στην Αβάνα η Διάσκεψη των Κομμάτων για τη Συνθήκη Καταπολέμησης της Απερήμωσης, όπου εκπροσωπείται και η Επιτροπή. Το μεγάλο πρόβλημα είναι ότι η έρημος εξαπλώνεται και τα τροπικά δάση βρίσκονται σε κακή κατάσταση, καθώς απειλούνται από την απληστία και το έγκλημα. Προσπαθούμε να κάνουμε κάτι γι’ αυτό. Το γεγονός αυτό έχει επιπτώσεις στην ισορροπία του ύδατος. Η διαχείριση του υδροκρίτη επηρεάζεται άμεσα, τα μικρο- και μακροκλίματα αλλάζουν και όλα αυτά συνδέονται με την πρώτη από τις δύο εκθέσεις που συζητούμε απόψε. Ίσως σε μερικά χρόνια από τώρα ο νόμος της ζούγκλας να ακούγεται σαν αναφορά σε έναν χαμένο παράδεισο, διότι η ζούγκλα είναι ένα σύμβολο αναλλοίωτης φύσης. Είμαι όμως σίγουρος ότι δεν είναι αυτό που η κ. Morgantini ήθελε να συζητήσει.
Στην έκθεση της κ. Morgantini θα έπρεπε να υπάρχει μια πιο έντονη αναφορά στο έργο που έχουμε άμεσα μπροστά μας και την πρόκληση και τη δυνατότητα για τους εταίρους μας –ιδιαίτερα τους εταίρους ΑΚΕ– να κάνουν ό,τι είναι άμεσα δυνατό ανοίγοντας περισσότερες τοπικές αγορές μεταξύ τους. Ποιος θα επενδύσει στην παραγωγή χρωμάτων ή σαπουνιού στην Ουγκάντα εάν τέτοια προϊόντα δεν μπορούν να εξαχθούν σε γειτονικές χώρες; Προσπαθήσαμε να μάθουμε τι συνέβη σχετικά με τα δίχτυα για κουνούπια. Γιατί δεν παράχθηκαν δίχτυα για κουνούπια στην Αφρική; Η απάντηση ήταν ότι, καθώς υπήρχαν δασμολογικοί περιορισμοί 17%, εισήχθηκαν από το Χονγκ Κονγκ. Η τοπική ελευθέρωση είναι το όνομα του παιχνιδιού και αυτό έχουμε στο τραπέζι στις διαπραγματεύσεις της Συμφωνίας Οικονομικής Συνεργασίας. Το Κοινοβούλιο θα πρέπει να βοηθήσει πολύ σε αυτό. Διαλέγουμε την ασφαλή οδό. Οτιδήποτε συμβεί στον ΠΟΕ, η οδός του Κοτονού είναι εκεί και θα ήταν πολύ ευεργετικό για τους εταίρους μας στις χώρες ΑΚΕ να δεσμευτούν ρητώς σε αυτό.
Έθιξα τα θέματα συνοπτικά. Ανυπομονώ να ακούσω τις επόμενες παρεμβάσεις και, όπως πάντα, να κάνω διάλογο με το Σώμα.
Αντιμετωπίζω τώρα το πρόβλημα ότι πρέπει να θίξω δύο διαφορετικά θέματα ταυτόχρονα. Θα ξεκινήσω με την πρόταση ψηφίσματος της κ. Morgantini.
Καλεί την Επιτροπή να μειώσει την πίεση που ασκεί στις αναπτυσσόμενες χώρες να φιλελευθεροποιήσουν και να ελευθερώσουν αδιακρίτως τις αγορές τους. Δεν υπάρχει τέτοια πίεση. Η Επιτροπή συνεργάζεται με αναπτυσσόμενες χώρες για να τις βοηθήσει να εφαρμόσουν ένα ισχυρό ρυθμιστικό πλαίσιο για την παροχή βασικών υπηρεσιών. Θέλω να επιστήσω την προσοχή του Κοινοβουλίου, και ιδιαίτερα των μελών της Επιτροπής Ανάπτυξης και Συνεργασίας, στην ανακοίνωση για τη μεταρρύθμιση των κρατικών επιχειρήσεων την οποία επιδιώξαμε στην Επιτροπή. Το θέμα αυτό είναι επίσης πολύ σχετικό με την έκθεση του κ. Lannoye.
Εκδίδουμε αυτή την ανακοίνωση ώστε να αποκτήσουμε πιο γερές βάσεις στη μάχη μας ενάντια, μεταξύ άλλων, της Παγκόσμιας Τράπεζας και του ΔΝΤ, σχετικά με την ιδιωτικοποίηση. Εάν μιλήσουμε για το νερό και την αιρεσιμότητα της ιδιωτικοποίησης της διαχείρισης υδάτινων πόρων, κατά τη γνώμη μου, σε μια χώρα όπως η Μπουρκίνα Φάσο, η εθνική ευθύνη της τοπικής κυβέρνησης για την προσεκτική διαχείριση των υδάτων προς το συμφέρον των πολιτών της είναι μια εξίσου σημαντική –ή πιο σημαντική– εθνική προτεραιότητα για τη χώρα αυτή όσο είναι η ασπίδα πυραυλικής άμυνας για την κυβέρνηση της Ουάσιγκτον. Αυτή είναι η προσέγγιση. Η παρούσα Επιτροπή φρόντισε ώστε η Μπουρκίνα Φάσο να μην αναγκαστεί να ιδιωτικοποιήσει την κρατική της εταιρεία ύδρευσης ως προϋπόθεση για το μεγάλο σχέδιο του φράγματος Ziga για την πρωτεύουσα. Το σχέδιο αυτό, στο οποίο η Παγκόσμια Τράπεζα είναι ένας από τους πολλούς μεγάλους δωρητές και εταίρους, και όπου αρχικά υπήρχε αυτός ο όρος από την Τράπεζα, εφαρμόστηκε χωρίς να τηρηθεί ο εν λόγω όρος, ή να απαιτηθεί από την Τράπεζα, διότι άλλοι –δηλαδή η Επιτροπή– στήριξαν την κυβέρνηση της Μπουρκίνα Φάσο στην αντίθεσή της στον όρο αυτό.
Θα δείτε σε αυτή την ανακοίνωση μια πολύ πιο εκλεπτυσμένη προσέγγιση στο όλο θέμα. Ωστόσο, όταν ακούω την κ. Morgantini να υποστηρίζει ότι, σε ό,τι αφορά το νερό, θα πρέπει να απομακρυνθούμε από τον εμπορικό τρόπο σκέψης – λέω ναι και όχι! Τι σημαίνει “εμπορικό”; Μια ιδιωτικού χαρακτήρα, εμπορική, βραχυπρόθεσμη, φιλοσοφία μεγιστοποίησης κέρδους είναι σαφώς καταστρεπτική για τη διαχείριση των υδάτων στις αναπτυσσόμενες χώρες. Όμως, εάν με τη λέξη “εμπορικό” εννοείτε ότι θα πρέπει να τα καταφέρει οικονομικά, δηλαδή, θα πρέπει να υπάρξει οικονομική βιωσιμότητα, τότε δεν υπάρχει κανένας απολύτως τρόπος να ξεφύγουμε από αυτή τη δέσμευση. Αυτό είναι που κάνει τα πράγματα τόσο εξαιρετικά δύσκολα.
Η Κινσάσα τώρα έχει πάνω από επτά εκατομμύρια κατοίκους, από τους οποίους ελάχιστα περισσότεροι από ένα εκατομμύριο έχουν πρόσβαση σε εγκαταστάσεις υγιεινής ή ασφαλή αποχέτευση. Επομένως, η πλειονότητα του πληθυσμού, όχι μόνο στις μεγάλες φτωχογειτονιές στις ραγδαία αυξανόμενες μεγαλουπόλεις του Νότου, αλλά και στην αναδυόμενη μεσαία τάξη, δεν έχει καν σχεδόν κανονικές εγκαταστάσεις υγιεινής. Παίρνουν καθαρό νερό και το πληρώνουν με το λίτρο, αλλά είναι σχεδόν αδύνατο να οργανωθεί η επόμενη φάση στον κύκλο από άποψης οικονομίας. Είναι πολύ μακροπρόθεσμο και πολύ δαπανηρό. Η πραγματική εικόνα δεν είναι ότι κάποιες εταιρείες ύδρευσης από τον Βορρά επιδιώκουν γρήγορα κέρδη στον Νότο. Δεν υπάρχουν γρήγορα κέρδη. Συνεπώς, η εικόνα διχόνοιας από τον τελευταίο γύρο της διεθνούς συζήτησης για το νερό, ιδίως μεταξύ ΜΚΟ στην Ευρώπη, ήταν λανθασμένη –είναι εύκολο να προειδοποιούμε για τον κίνδυνο υπερβολικής κερδοσκοπίας από δραστηριότητες στον τομέα του ύδατος με χρηματοδότηση από δωρεές– αλλά δεν είναι αυτό το πραγματικό πρόβλημα. Το πραγματικό πρόβλημα είναι να προσελκύσουμε μακροπρόθεσμη, απλή, προσγειωμένη χρηματοδότηση για τις απαραίτητες επενδύσεις. Δεν είμαστε καθόλου κοντά στην επίτευξη αυτού του στόχου. Μοιάζει πολύ με το πρόβλημα του τομέα υγείας.
Η ετήσια κατά κεφαλήν δαπάνη στον τομέα δημόσιας υγείας στις χώρες της Αφρικής νοτίως της Σαχάρας κυμαίνεται μεταξύ ενός και έξι δολαρίων ΗΠΑ. Δεν μπορείς να κάνεις πολλά με αυτά τα χρήματα. Είναι ακριβώς η ίδια αναλογία όταν εξετάζουμε το νερό και την αποχέτευση. Με πολλούς τρόπους είναι πιο εύκολο να γίνουν αυτά που πρέπει να γίνουν στα χωριά της υπαίθρου. Ξέρουμε τι να κάνουμε εκεί. Δεν είναι πολύ δύσκολο και η τεχνολογία μας είναι πρωτοφανής. Με τρύπες με βαθύ διαμέτρημα ή σωλήνες για μεταφορά, η ικανότητά μας ως δωρητές είναι καταπληκτική. Ωστόσο, βλέπω ότι υπάρχει μεγάλο πρόβλημα στις επαρχιακές πόλεις και τις μεγαλουπόλεις του Νότου. Εκεί η χολέρα και άλλα προβλήματα εμφανίζονται ως παράλληλα προβλήματα λόγω της κακής αποχέτευσης. Η απόφαση για το πώς να το οργανώσουμε χρειάζεται πολύ περισσότερα από την επανειλημμένη επιστράτευση των καθιερωμένων προκαταλήψεων και της διάκρισης μεταξύ ιδιωτικού και δημόσιου χρήματος.
Είναι επίσης πολύ εύκολο να πάρουμε το σύντομο δρόμο διαγράφοντας τα χρέη όλων αυτών των χωρών. Ας είμαστε, παρακαλώ, ρεαλιστές. Κάνουμε ό,τι μπορούμε στο μέτωπο αυτό. Μόνο η πραγματική προσθήκη αληθινού χρήματος από τις τσέπες των φορολογούμενων του Βορρά θα κάνει τη διαφορά. Αυτή είναι η πραγματική μάχη. Κερδίσαμε μερικούς γύρους σε αυτή τη μάχη με την ευρωπαϊκή συμβολή στη Διάσκεψη του Μοντερέι. Εκεί ψάχνουμε για περισσότερα χρήματα για νερό και εγκαταστάσεις αποχέτευσης. Για τον λόγο αυτόν, προτρέπουμε τα κράτη μέλη να δεχτούν την πρότασή μας για επίσπευση των δαπανών και δημιουργία μιας υπηρεσίας υδάτων ώστε να εξασφαλίσουμε ότι τα χρήματα, που είναι ακόμα υπό όρους για το 9ο ΕΤΑ –το 1 δισεκατομμύριο ευρώ που εξαρτάται από την απόδοση– θα γίνουν δεκτά και θα επιστρατευθούν για να επισπευσθεί η δράση μας στο ζήτημα του ύδατος.
Σχετικά με το εμπόριο, είμαστε αναγκασμένοι να είμαστε αισιόδοξοι και δημιουργικοί και να πιέσουμε την Ευρώπη να κρατήσει μια γραμμή προοδευτικής δημιουργικότητας από τη συνάντηση του ΠΟΕ στο Κανκούν και τον αναπτυξιακό γύρο της Ντόχα. Εγώ είμαι ακόμα κάπως αισιόδοξος. Πρέπει να πετύχει."@el8
".
Arvoisa puhemies, ei voi muuta sanoa, kuin että yksi maapallomme ongelmista on, että viidakkoa on enää niin vähän jäljellä. Havannassa on parhaillaan käynnissä aavikoitumisen estämiseksi tehdyn yleissopimuksen osapuolten välinen vesihuoltoa käsittelevä kokous, jossa komissio on edustettuna. On suuri ongelma, että autiomaa leviää ja ahneuden ja rikosten uhkaamiksi joutuneet trooppiset metsät ovat huonossa kunnossa. Yritämme tehdä asialle jotain. Sillä on vaikutusta myös maailman vesitasapainoon. Se vaikuttaa suoraan vedenjakajiin ja muuttaa mikro- ja makroilmastoja. Kaikki tämä liittyy ensimmäiseen kahdesta mietinnöstä, joita tänä iltana käsittelemme. Joidenkin vuosien päästä viidakon laki mielletään ehkä enemmänkin viittaukseksi kadonneeseen paratiisiin, sillä viidakko on koskemattoman luonnon symboli. Luulen kuitenkin, ettei tämä ole se aihe, josta jäsen Morgantini halusi keskustella.
Morgantinin mietinnössä olisi viitattava selvemmin välittömästi edessämme olevaan työhön sekä kumppaneidemme – erityisesti AKT-kumppaneiden – kohtaamaan haasteeseen ja mahdollisuuteen tehdä se, mikä on heti mahdollista: avata alueellisia markkinoitaan enemmän toisilleen. Kuka haluaa sijoittaa maalin tai saippuan tuotantoon Ugandassa, jos tuotteita ei voida viedä naapurimaihin? Yritimme ottaa selvää, mitä hyttysverkoille tapahtui. Miksei hyttysverkkoja valmistettu Afrikassa? Niitä tuotiin maahan Hong Kongista, koska tuotteille oli Afrikassa asetettu 17� prosentin tariffit. Alueellinen vapauttaminen on ratkaisu, ja sitä käsitellään talouskumppanuussopimuksia käsittelevissä neuvotteluissa. Odotamme parlamentilta enemmän apua tässä asiassa. Tämä on turvallinen vaihtoehto. Mitä ikinä WTO:ssa tapahtuukin, Cotonoun prosessi on jäljellä ja se on vaihtoehto, johon AKT-kumppaneidemme kannattaisi sitoutua vahvasti.
Olen käsitellyt aiheita pintapuolisesti. Odotan mielenkiinnolla seuraavia puheenvuoroja ja, kuten aina, vuoropuhelua parlamentin kanssa.
Olen nyt sellaisessa hankalassa tilanteessa, että joudun käsittelemään kahta erillistä aihetta yhtä aikaa. Aloitan Morgantinin päätöslauselmaesityksestä.
Siinä kehotetaan komissiota vähentämään painostustaan kehitysmaiden markkinoiden summittaisen vapauttamisen ja sääntelyn purkamisen puolesta. Mitään sellaista painostusta ei ole koskaan tapahtunutkaan. Komissio tekee kehitysmaiden kanssa yhteistyötä peruspalvelujen tarjoamista koskevan toimivan sääntelyjärjestelmän luomiseksi. Pyydän parlamenttia ja erityisesti kehitysyhteistyövaliokunnan jäseniä kiinnittämään huomiota tiedonantoon valtionyhtiöiden uudistamisesta, joka on komission tavoitteena. Tämä liittyy hyvin läheisesti myös Lannoyen mietintöön.
Olemme laatineet tiedonannon saadaksemme lujemman perustan taistelullemme muiden muassa Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttarahastoa vastaan yksityistämisen alalla. Puhuttaessa vedestä ja vesivarojen hoidon yksityistämisen ehdoista olen todennut, että Burkina Fason kaltaisissa maissa hallituksen tehtävä hoitaa vesivaroja huolellisesti ja kansalaisten etujen mukaisesti on maalle yhtä tärkeä tai jopa tärkeämpikin kansallinen painopiste kuin ohjuspuolustusjärjestelmä Yhdysvaltain hallitukselle. Tämä on lähtökohta. Komissiomme pystyi varmistamaan, ettei pääkaupungin vesihuollon järjestämiseksi toteutetun suuren Zigan patohankkeen vastapainoksi vaadittu Burkina Fason kansallisen vesiyhtiön yksityistämistä. Maailmanpankki oli yksi hankkeen harvoista suurista rahoittajista ja kumppaneista, ja se oli alunperin asettanut kyseisen ehdon. Lopulta hanke kuitenkin toteutettiin ilman tätä ehtoa ja ilman että Maailmanpankki piti siitä kiinni, koska muut – joiden joukossa komissio – tukivat Burkina Fason hallitusta sen vastustaessa kyseistä ehtoa.
Tiedonannossa esitetään paljon yksityiskohtaisempi lähestymistapa tähän koko asiaan. Kun kuitenkin kuulen Morgantinin vaativan, että meidän olisi luovuttava kaupallisesta ajattelutavasta vesihuollossa, vastaan kyllä ja ei. Mitä 'kaupallisella' tarkoitetaan? Yksityisten, lyhytaikaisten, kaupallisten voittojen maksimoimiseen tähtäävä ajattelutapa on varmasti haitallinen kehitysmaiden vesivarojen hoidon kannalta. Mutta jos 'kaupallisella' tarkoitetaan sitä, että rahat on saatava riittämään ja hankkeiden on oltava taloudellisesti kestäviä, silloin emme voi millään välttää vastuuta. Asia on tästä syystä äärimmäisen hankala.
Kinshasassa asuu nykyisin yli seitsemän miljoonaa ihmistä, joista vain hieman yli miljoonalla on käytettävissään jätevesihuollon palvelut tai turvallinen jäteveden puhdistusjärjestelmä. Suurin osa asukkaista paitsi kaupungin eteläosan räjähdysmäisesti kasvavissa valtavissa slummeissa myös uudessa keskiluokassa elää näin ollen ilman minkäänlaista edes normaalia muistuttavaa jätevesihuoltoa. Heille on tarjolla makeaa vettä ja he maksavat siitä litrahintaa, mutta kierron seuraavan vaiheen järjestäminen on taloudellisesti lähes mahdotonta. Se on liian pitkän tähtäimen hanke ja liian kallis. Todellisuudessa ei ole mahdollista, että jotkut pohjoisen pallonpuoliskon vesiyhtiöt hakisivat etelästä pikavoittoja. Pikavoittoja ei ole tarjolla. Kansainvälisen vesikeskustelun edellisen neuvottelukierroksen ja erityisesti eurooppalaisten kansalaisjärjestöjen antama eripurainen käsitys on väärä. On helppoa varoitella liiallisen voitontavoittelun vaarasta, kun vesialalla toteutetaan yhä enemmän tukijoiden rahoittamia hankkeita, mutta se ei ole varsinainen ongelma. Todellinen ongelma on houkutella pitkällä tähtäimellä toimivia, nöyriä, todellisuudentajuisia rahoittajia tekemään tarvittavat investoinnit. Emme ole vielä lähelläkään tätä tavoitetta. Ongelma on hyvin samantapainen terveydenhuollon alalla.
Saharan eteläpuolisessa Afrikassa julkiseen terveydenhuoltoon käytetään vuosittain noin 1–6� Yhdysvaltain dollaria henkeä kohden. Sellaisella summalla ei pääse kovin pitkälle. Osuus on täsmälleen sama vesihuollon ja jätevesihuollon kohdalla. Maaseutukylissä on monessa mielessä helpompi ryhtyä tarvittaviin toimiin. Tiedämme, mitä siellä on tehtävä. Se ei ole kovin vaikeaa, ja käytössämme oleva tekniikka on jokseenkin ylivoimaista. Tehdään porakaivoja tai asennetaan kuljetusputket, ja olemme loistavia tukijoita. Keskikokoisissa kaupungeissa ja etelän valtavissa suurkaupungeissa ongelma on sen sijaan toista luokkaa. Siellä kolera ja muut ongelmat leviävät salakavalasti huonon jätevesihuollon vuoksi. Ongelmat eivät ratkea pelkästään toistelemalla syvään juurtuneita näkemyksiä yksityisen ja julkisen rahoituksen eripurasta.
Liian helppo oikotie on myös kaikkien näiden maiden velkojen mitätöiminen. Ollaanpa nyt realistisia. Teemme jatkuvasti kaiken voitavamme tämän asian suhteen. Ainoa asia, joka voi muuttaa jotain, on pohjoisen pallonpuoliskon veronmaksajien taskusta saatavan rahan lisääminen. Se on varsinainen kiistakapula. Voitimme Euroopan osuutta koskevassa taistelussa muutamia eriä Monterreyn kokouksessa. Tästä taistelusta toivomme saavamme rahaa vesihuoltoa ja jätevesihuoltoa varten. Kehotammekin siksi jäsenvaltioita hyväksymään ehdotuksemme menojen lisäämisestä ja EU:n vesirahaston luomisesta. Näin varmistettaisiin, että yhdeksänteen EKR:ään vielä sisältyvät ehdolliset määrärahat – tuloksesta riippuvat 1� miljardi euroa – voitaisiin hyväksyä ja käyttää pikaisesti vesiongelmaan liittyviin toimiin.
Kaupankäynnin osalta meidän on oltava optimistisia ja rakentavia ja vaadittava Eurooppaa säilyttämään edistyksellisen ja rakentavan linjansa Cancúnissa pidettävässä WTO:n kokouksessa ja Dohan kehityskierroksella. Olen edelleen melko optimistinen. Sen on onnistuttava."@fi5
".
Monsieur le Président, je ne peux m’empêcher de faire remarquer que l’un des principaux problèmes de ce monde est qu’il ne reste plus suffisamment de jungles. En ce qui concerne l’eau, la Conférence des parties à la Convention sur la lutte contre la désertification se déroule actuellement à La Havane et la Commission y est représentée. Le gros problème est que le désert s’étend tandis que les forêts tropicales sont en piteux état, menacées par la cupidité et la criminalité. Nous tentons d’y remédier. Cela a une influence sur l’équilibre de l’eau. L’aménagement des bassins versants est directement influencé, les microclimats et les macroclimats sont en train de changer et tout ceci est lié au premier des deux rapports dont nous débattons ce soir. Peut-être que d’ici quelques années, la loi de la jungle nous évoquera plutôt l’image d’un paradis perdu, puisque la jungle est un symbole d’une nature préservée. Ceci dit, je suis certain que ce n’est pas ce dont Mme Morgantini voulait discuter.
Le rapport de Mme Morgantini devrait contenir une référence plus prononcée au travail qui se présente directement à nous ainsi qu’au défi et au potentiel de nos partenaires - surtout les partenaires ACP - à faire ce qui est immédiatement réalisable en ouvrant davantage les marchés régionaux entre eux. Qui investira dans la production de peinture ou de savon en Ouganda si ces produits ne peuvent être exportés vers les pays voisins? Nous avons tenté de savoir ce qui s’était passé avec les filets à moustiques. Pourquoi aucuns filets à moustiques n’étaient produits en Afrique? La réponse est qu’à cause de barrières tarifaires de 17%, ils étaient importés de Hong Kong. Ce qui compte, c’est la libéralisation régionale, et c’est ce qui est sur la table dans le cadre des négociations de l’accord de partenariat économique. Le Parlement devrait davantage tendre la main à cet égard. Nous empruntons une voie sûre. Quoiqu’il arrive au sein de l’OMC, la route de Cotonou est là et nous y engager fermement serait hautement bénéfique à nos partenaires ACP.
J’ai abordé tous les sujets. J’ai hâte d’entendre les interventions suivantes et, comme toujours, d’entamer le dialogue avec ce Parlement.
Je suis ici confronté au problème de devoir aborder deux sujets différents en même temps. Je commencerai par la proposition de résolution de Mme Morgantini.
Elle demande à la Commission de diminuer la pression qu’elle exerce sur les pays en développement pour libéraliser et déréguler leurs marchés sans discrimination. Cette pression n’existe pas. La Commission collabore avec les pays en développement pour les aider à mettre en place un cadre réglementaire solide pour la fourniture de services de base. Je tiens à attirer l’attention du Parlement, et plus particulièrement celle des membres de la commission du développement et de la coopération, sur la communication sur la réforme des entreprises d’État que nous avons menée au sein de la Commission. Ceci est également extrêmement pertinent quant au rapport de M. Lannoye.
Nous publions cette communication afin d’avoir de meilleures bases dans notre lutte contre, notamment, la Banque mondiale et le FMI en ce qui concerne la privatisation. Si nous évoquons l’eau et la conditionnalité de la privatisation de la gestion de l’eau, ma réaction est la suivante: pour un pays comme le Burkina Faso, la responsabilité nationale du gouvernement de gérer l’eau avec précaution et dans l’intérêt de ses citoyens est une priorité nationale aussi importante - voire plus importante - pour ce pays que l’est le bouclier antimissiles pour le gouvernement de Washington. Voilà l’approche. La Commission a été capable de faire en sorte que le Burkina Faso n’ait pas eu à privatiser sa compagnie nationale de distribution d’eau, ce qui était une condition à la mise en œuvre du grand projet du barrage de Ziga pour approvisionner la capitale en eau. Un projet pour lequel la Banque mondiale est l’un des grands donateurs et partenaires, et tandis que cette condition émanait initialement de la Banque, le projet a été mis en application sans respecter cette condition, ou sans que la Banque n’insiste pour qu’elle soit respectée, parce que d’autres - entre autres la Commission - ont soutenu le gouvernement du Burkina Faso pour qu’il résiste à cette condition.
Vous pourrez constater que cette communication contient une approche bien plus nuancée de toute cette question. Toutefois, lorsque j’entends Mme Morgantini dire qu’en ce qui concerne l’eau, nous devrions nous écarter de la pensée commerciale, je rétorque oui et non! Que veut dire "commercial"? Une philosophie privée, commerciale, à court terme et visant à maximiser le profit est clairement préjudiciable à la gestion de l’eau dans les pays en développement. Mais si par "commercial" vous entendez qu’il faut joindre les deux bouts, c’est-à-dire, qu’il faut parvenir à une durabilité économique, alors il n’y a aucune raison d’échapper à cet engagement. C’est ce qui rend les choses si excessivement difficiles.
Kinshasa compte à l’heure actuelle plus de sept millions d’habitants, dont à peine plus d’un million ont accès aux services sanitaires et à un traitement sûr des eaux usées. Dès lors, la majorité de la population n’a même pas accès à des services sanitaires proches de la norme, et ce pas uniquement dans les grands bidonvilles des mégalopoles en expansion au Sud, mais aussi au sein de la classe moyenne naissante. Ils reçoivent de l’eau potable et la payent au litre, mais d’un point de vue économique, il est presque impossible d’organiser la phase suivante du cycle. Le délai est trop long et cela coûte trop cher. Il est faux que certaines compagnies de distribution d’eau du Nord cherchent à engranger des profits à court terme dans le Sud. Il n’y a pas de profit à court terme. Dès lors, l’image discordante qui a été véhiculée lors de la dernière série de débats internationaux sur l’eau, particulièrement au sein des ONG en Europe, a été mauvaise - il est facile d’avertir des risques de la réalisation de profits excessifs via des activités financées par des donateurs dans le secteur de l’eau -, mais ceci n’est pas le véritable problème. Le véritable problème est d’attirer des financements à long terme, modestes et réalistes pour les investissements nécessaires. Nous sommes à des lieues d’y parvenir. C’est très similaire au problème du secteur de la santé.
Les dépenses annuelles par personne dans le secteur de la santé publique en Afrique sub-saharienne se situent entre un et six dollars américains. On ne va pas bien loin avec une telle somme d’argent. La proportion est exactement la même en ce qui concerne l’eau et les services sanitaires. Il est souvent plus facile de faire ce qu’il y a à faire dans les villages ruraux. Nous savons ce qu’il y a à y faire. Ce n’est pas si difficile et notre technologie est plutôt colossale. Grâce à des trous profondément creusés ou des tuyaux pour l’acheminement, nous avons une formidable capacité de donateurs. Pourtant, je peux constater un énorme problème dans les villes provinciales et les grandes mégalopoles du Sud. C’est là que le choléra et d’autres problèmes apparaissent comme le résultat de mauvais services sanitaires. Décider de la façon d’organiser ceci requiert bien plus que la mobilisation incessante du cliché discordant bien ancré d’argent public et privé.
Il est également trop facile de prendre un raccourci en annulant la dette de ces pays. De grâce, soyez réalistes. Nous faisons tout ce que nous pouvons à cet égard. Seule l’addition authentique de véritables fonds provenant des poches des contribuables du Nord fera la différence. Voilà le véritable combat. Nous avons gagné certaines batailles dans cette lutte pour les contributions européennes à la conférence de Monterrey. C’est là que nous cherchons davantage d’argent pour l’eau et les services sanitaires. C’est pourquoi nous prions instamment les États membres d’accepter notre proposition d’accélérer les dépenses et de créer un instrument pour l’eau afin de garantir que cet argent, qui dépend toujours du 9e FED - le milliard d’euros qui dépend du rendement -, puisse être accepté et mobilisé pour accélérer notre action quant à la question de l’eau.
Pour ce qui est du commerce, nous devons nous montrer optimistes et constructifs et pousser l’Europe à maintenir une position constructive progressive à partir de la réunion de l’OMC à Cancun et du cycle de développement de Doha. Je reste optimiste. Cela doit fonctionner."@fr6
"Signor Presidente, non posso fare a meno di dire che uno dei problemi che affliggono il nostro pianeta è l’eccessiva riduzione delle foreste tropicali. L’acqua è il tema attualmente in discussione alla Conferenza delle Parti della Convenzione per la lotta alla desertificazione che si sta svolgendo all’Avana e presso la quale è rappresentata anche la Commissione. Il problema sostanziale è che il deserto è in espansione e la salute delle foreste tropicali risente della minaccia costituita da avidità e criminalità. Stiamo cercando di intervenire. Tale situazione influisce sull’equilibrio delle risorse idriche, causa effetti diretti sulla gestione delle risorse idriche e sui mutamenti dei microclimi e dei macroclimi, che sono tutte questioni connesse alla prima delle due relazioni che stiamo discutendo. Forse, visto che la giungla simboleggia la natura incontaminata, da qui a qualche anno la legge della giungla sembrerà piuttosto un riferimento a un paradiso perduto. Ma certamente non è questo l’argomento che voleva discutere l’onorevole Morgantini.
La relazione dell’onorevole Morgantini dovrebbe contenere maggiori riferimenti al lavoro che ci troviamo davanti nell’immediato e alla sfida e alle potenzialità rappresentate per i nostri
specialmente i paesi ACP – dall’apertura di un numero maggiore di mercati regionali tra i paesi stessi, che sarebbe immediatamente attuabile. Chi sarebbe disposto ad investire nella produzione di vernice o sapone in Uganda se tali prodotti non possono essere poi esportati nei paesi vicini? Abbiamo tentato di capire cosa è successo nel caso delle zanzariere. Perché in Africa non esisteva una produzione di zanzariere? La risposta è che, poiché c’erano barriere tariffarie dell’ordine del 17 per cento, venivano importate da Hong Kong. La liberalizzazione regionale è la chiave di volta, ed è infatti l’argomento delle trattative nell’ambito dell’Accordo di partenariato economico. Il Parlamento dovrebbe darci più che una mano in questo senso. Stiamo imboccando una strada sicura. Qualsiasi cosa accada nell’OMC, rimane sempre valida la strada di Cotonou e sarebbe estremamente proficuo per i nostri
dei paesi ACP impegnarsi a percorrerla con determinazione.
Ho affrontato trasversalmente i temi in discussione. Aspetto di ascoltare i successivi contributi e, come sempre, sarò lieto di dialogare con questo Parlamento.
Mi trovo ora a dover affrontare insieme due argomenti diversi; comincerò dalla proposta di risoluzione dell’onorevole Morgantini.
La proposta chiede alla Commissione di diminuire la pressione esercitata per la liberalizzazione e la deregolamentazione indiscriminate dei mercati dei paesi in via di sviluppo. La Commissione non esercita alcuna pressione in tal senso. La collaborazione che intratteniamo con i paesi in via di sviluppo è intesa ad aiutarli ad applicare un quadro regolamentare efficace per la fornitura dei servizi di base. Mi preme richiamare l’attenzione del Parlamento e, in particolare, dei membri della commissione per lo sviluppo e la cooperazione sulla comunicazione concernente la riforma delle imprese statali a cui lavora la Commissione, che è estremamente pertinente anche per la relazione dell’onorevole Lannoye.
Stiamo preparando questa comunicazione per dotarci di una base più solida nella lotta contro, tra gli altri, la Banca mondiale e l’FMI, in materia di privatizzazione. Per quanto riguarda la questione dell’acqua e la politica di condizionalità che subordina gli aiuti alla privatizzazione della gestione delle risorse idriche, mi viene istintivo rispondere che, per un paese come il Burkina Faso, la responsabilità del governo nei confronti di una gestione delle risorse idriche oculata e attenta agli interessi dei cittadini costituisce una priorità altrettanto importante quanto lo è lo scudo antimissile per il governo di Washington. Questa è la nostra impostazione. La Commissione è riuscita ad assicurare che il Burkina Faso non fosse costretto a privatizzare l’impresa statale di distribuzione dell’acqua quale condizione da soddisfare per beneficiare del grande progetto della diga Ziga per l’approvvigionamento d’acqua alla capitale. Il progetto, finanziato da non pochi donatori e
di rilievo, tra cui la Banca mondiale, che aveva inizialmente imposto tale condizione, è stato invece realizzato senza tenerne conto e senza pressioni da parte della Banca, grazie alla presenza di qualcuno – la Commissione – che ha spalleggiato il Burkina Faso nell’opporsi a tale imposizione.
Nella comunicazione noterete un’impostazione molto più sfaccettata nei confronti dell’argomento nel suo complesso. Tuttavia, quando sento l’onorevole Morgantini asserire che dovremmo sottrarci alla logica mercantile, rispondo: sì e no! Cosa vuol dire “mercantile”? Una visione di tipo privatistico, commerciale, a breve termine, volta a ottenere il massimo profitto è sicuramente deleteria per la gestione delle risorse idriche nei paesi in via di sviluppo. Ma se per “mercantile” intende che i conti devono quadrare, ovvero che si debba perseguire la sostenibilità economica, allora stiamo parlando di un impegno a cui non c’è modo di sottrarsi. E’ proprio questo che complica a tal punto le cose.
Kinshasa conta attualmente più di sette milioni di abitanti, dei quali poco più di un milione ha accesso alle reti fognarie o al trattamento sicuro delle acque reflue. Pertanto la maggior parte della popolazione, tanto negli estesi bassifondi delle sovrappopolate megalopoli del sud, quanto della classe media emergente, è priva persino di servizi igienico-sanitari che si possano definire vagamente tali. Dispone di acqua fresca pagandola al litro, ma è quasi impossibile organizzare la fase successiva del ciclo in maniera economica, perché richiede tempi troppo lunghi ed è eccessivamente costoso. Non è vero che alcune società di distribuzione dell’acqua del nord del mondo sono a caccia di facili guadagni al sud. Non ci sono facili guadagni. Pertanto, l’immagine divisa dell’ultimo
del dibattito internazionale sull’acqua, specialmente tra le ONG in ambito europeo, è sbagliata – è facile paventare il rischio di appropriazioni indebite in ulteriori attività finanziate da donatori nel settore delle risorse idriche – ma non è questo il vero problema. Il vero problema è attrarre finanziamenti a lungo termine, non pretenziosi, concreti, per gli investimenti necessari. Siamo ben lontani dal riuscirci. E’ un problema molto simile a quello del settore sanitario.
La spesa annua
per il settore sanitario nell’Africa subsahariana è compresa tra uno e sei dollari USA. Con una cifra del genere non si conclude molto. Per le risorse idriche e le reti fognarie si calcola esattamente la stessa proporzione. Per molti aspetti nei villaggi rurali è facile attuare ciò che va fatto. Sappiamo cosa fare, non incontriamo difficoltà e possediamo una tecnologia imponente. Con i profondi pozzi di trivellazione o le tubazioni per il trasporto che sappiamo realizzare, possiamo vantare capacità straordinarie come donatori. Tuttavia, per come la vedo io, la questione grave si pone nelle città di provincia e nelle megalopoli del sud, dove si annidano problemi collaterali, tra i quali il colera, dovuti all’inadeguatezza del sistema fognario. Decidere come organizzare gli interventi è un’impresa ben più ardua che non mobilitare continuamente ormai scontate immagini dicotomiche di denaro pubblico e privato.
E’ troppo facile anche prendere la scorciatoia cancellando il debito di questi paesi. Siate realistici. Su questo fronte stiamo facendo tutto il possibile. Solo un concreto apporto di denaro versato dalle tasche dei contribuenti del nord può spostare l’ago della bilancia. E’ questa la vera battaglia. Abbiamo vinto alcune fasi della battaglia sul contributo europeo alla Conferenza di Monterrey. Ecco dove cerchiamo ulteriori finanziamenti per l’acqua e il sistema igienico-sanitario. Perciò esortiamo gli Stati membri ad accettare la nostra proposta di accelerare la spesa e istituire uno strumento relativo all’acqua per assicurare che il denaro, che è ancora subordinato a determinate condizioni per il nono FES – il miliardo di euro legato all’esecuzione, sia accettato e mobilitato per accelerare il nostro intervento sulla questione delle risorse idriche.
Quanto al commercio, dobbiamo necessariamente assumere una visione ottimistica e costruttiva e insistere affinché l’Europa non si discosti dall’idea di un progressivo cammino costruttivo che prosegua dalla riunione dell’OMC a Cancún e dalla Conferenza di Doha sullo sviluppo. Io sono ancora ottimista. Deve funzionare."@it9
".
Mr President, I cannot help but say that one of the problems in this world is that there is too little jungle left. On the subject of water, the Conference of the Parties to the Convention to Combat Desertification is currently taking place in Havana and the Commission is represented there. The big problem is that the desert is expanding and tropical forests are in bad shape, threatened by greed and crime. We are trying to do something about that. This has an influence on the balance of water. Watershed management is directly influenced, micro- and macroclimates are changing and all this relates to the first of the two reports we are discussing tonight. Perhaps in some years from now the law of the jungle will sound more like a reference to a paradise lost, because the jungle is a symbol of unspoilt nature. But I am sure this is not what Mrs Morgantini wanted to discuss.
In Mrs Morgantini's report there should be a stronger reference to the work immediately in front of us and the challenge and the potential for our partners – especially our ACP partners – to do what is immediately possible by opening up more regional markets between them. Who will invest in producing paint or soap in Uganda if such products cannot be exported to neighbouring countries? We tried to find out what happened regarding mosquito nets. Why were no mosquito nets being produced in Africa? The answer was that, as there were 17% tariff barriers, they were imported from Hong Kong. Regional liberalisation is the name of the game and this is what we have on the table in the Economic Partnership Agreement negotiations. Parliament should give more of a helping hand in this. We are taking the safe route. Whatever happens in the WTO, the Cotonou route is there and it would be highly beneficial for our ACP partners to engage strongly in it.
I have cut across the themes. I look forward to listening to the next contributions and, as always, to engaging in dialogue with this Parliament.
I am faced now with the problem of having to address two different subjects at the same time. I will start with Mrs Morgantini's motion for a resolution.
It calls on the Commission to reduce its pressure on developing countries to indiscriminately liberalise and deregulate their markets. There is no such pressure. The Commission is collaborating with developing countries to help put in place a sound regulatory framework for the provision of basic services. I want to draw the attention of Parliament, and especially members of the Committee on Development and Cooperation, to the communication on the reform of state-owned enterprises that we have pursued in the Commission. This is also extremely relevant to Mr Lannoye's report.
We are issuing this communication in order to have firmer ground in our battle against, amongst others, the World Bank and the IMF, concerning privatisation. If we talk about water and the conditionality of privatising the management of water resources, my reaction has been that for a country like Burkina Faso the national responsibility of the government there to manage water carefully and in the interests of its citizens is as important – or more important – a national priority for that country as the missile defence shield is for the government in Washington. That is the approach. This Commission has been able to make sure that Burkina Faso was not forced to privatise its national water company as a condition for the big Ziga dam project providing water for the capital. A project where the World Bank is one of a handful of big donors and partners, and where this was initially a condition from the Bank, it has been implemented without that condition being kept, or insisted upon by the Bank, because others – i.e. the Commission – stood behind the government of Burkina Faso in resisting this condition.
You will see in this communication a much more nuanced approach to this whole issue. However, when I hear Mrs Morgantini arguing that, as far as water is concerned we should move away from the commercial way of thinking – I say yes and no! What does 'commercial' mean? A private, commercial, short-term, profit-maximising philosophy is clearly detrimental to handling water in developing countries. But if by 'commercial' you mean that ends have to meet, that is, it has to have economic sustainability, then there is no way whatsoever of escaping that commitment. This is what makes things so extremely difficult.
Kinshasa now has more than seven million inhabitants, of which not many more than one million have access to sanitation or safe sewage treatment. Therefore, most of the population, not only in the big slums in the exploding mega-cities of the south, but also in the emerging middle class, does not have even near-normal sanitation. They get fresh water and pay for it by the litre, but it is almost impossible to organise the next phase in the cycle economically. It is too long-term and too expensive. The real picture is not that some water companies from the north are out for quick profits in the south. There are no quick profits. Therefore, the divisive image of the past round of the international water debate, especially among NGOs in Europe, has been wrong – it is easy to warn against the risk of undue profiteering from more donor-funded activity in the water sector – but this is not the real problem. The real problem is to attract long-term, humble, down-to-earth funding for the necessary investments. We are nowhere near achieving that. It is very similar to the problem of the health sector.
Annual public health sector spending per capita in Sub-Saharan Africa is somewhere between one and six US dollars. You do not get very far with that kind of money. It is exactly the same proportion when we look at water and sanitation. In many ways it is easier to do what needs to be done in the rural villages. We know what to do there. It is not that difficult and our technology is quite overwhelming. With deep-bore holes or pipes for transportation, our ability as a donor is quite fantastic. However, I see a big problem in provincial towns and the big mega-cities of the south. That is where cholera and other problems sneak in as a collateral problem because of bad sanitation. Deciding on how to organise this takes much more than repeatedly mobilising well-established divisive images of private or public money.
It is also too easy to take a shortcut by cancelling all these countries' debts. Please be realistic. We are doing everything we can on that front. Only the genuine addition of real money from the pockets of taxpayers in the north will make a difference. That is the real battle. We won some rounds in that battle over the European contribution at the Monterrey Conference. That is where we are looking for more money for water and sanitation. This is why we urge Member States to accept our proposal to accelerate spending and to create a water facility to ensure that the money, which is still conditional for the 9th EDF – the EUR 1 billion that depends on performance – could be accepted and mobilised to accelerate our action on the water issue.
On trade, we are forced to be optimistic and constructive and to push for Europe to stay on a line of progressive constructivity from the WTO meeting in Cancún and the Doha development round. I am still somewhat optimistic. It has to succeed."@lv10
".
Mijnheer de Voorzitter, een van de grootste problemen waar de wereld mee kampt is het feit dat er niet meer genoeg regenwoud is. De Commissie neemt deel aan de Conferentie van Partijen over het Verdrag ter bestrijding van woestijnvorming in Havana, waar water het centrale onderwerp vormt. Het grootste probleem is de toenemende woestijnvorming en de slechte staat waarin de tropische bossen verkeren als gevolg van hebzucht en crimineel gedrag. We proberen hier iets aan te doen. Het heeft ook gevolgen voor de waterhuishouding. In het eerste van de twee verslagen die we hier behandelen komen deze gevolgen ter sprake, evenals het veranderende micro- en macroklimaat. Misschien verwijst de wet van de jungle over een aantal jaren meer naar een verloren paradijs, want de jungle staat tenslotte voor onbedorven natuur. Maar hier wilde mevrouw Morgantini het waarschijnlijk niet over hebben.
In het verslag van mevrouw Morgantini moet duidelijker verwezen worden naar het werk dat ons de komende tijd te doen staat en naar de uitdagingen waarvoor onze partners zich geplaatst zien – met name onze ACS-partners -, namelijk het voor elkaar openstellen van hun regionale markten. Wie investeert er nu in de verf- of zeepproductie in Oeganda als de producten vervolgens niet naar de buurlanden geëxporteerd kunnen worden? We hebben proberen te achterhalen wat er is gebeurd met klamboes. Waarom werden er geen klamboes geproduceerd in Afrika? De reden is dat klamboes werden geïmporteerd uit Hongkong omdat er tariefbarrières van 17 procent bestonden. Regionale liberalisering is dus het toverwoord, en dat is dan ook waar het bij de onderhandelingen over de economische partnerschapsovereenkomsten om draait. Het Parlement zou zich hier meer voor moeten inzetten. We lopen hierbij geen enkel risico. Wat er ook gebeurt in de WTO: we hebben in elk geval de Cotonou-Overeenkomst, en onze ACS-partners zouden er goed aan doen zich hier sterk voor te maken.
Ik heb verschillende onderwerpen ter sprake gebracht. Ik kijk uit naar de volgende bijdragen en natuurlijk naar de dialoog met dit Parlement.
Ik wil nu twee geheel verschillende onderwerpen aansnijden. Allereerst de ontwerpresolutie van mevrouw Morgantini.
In deze resolutie wordt de Commissie opgeroepen minder druk uit te oefenen op ontwikkelingslanden om hun markten te liberaliseren en te dereguleren. De Commissie oefent echter helemaal geen druk uit. Zij werkt juist samen met ontwikkelingslanden om een adequaat regelgevingskader voor basisvoorzieningen op te zetten. Ik wil het Parlement en met name de leden van de Commissie ontwikkelingssamenwerking wijzen op de mededeling betreffende de hervorming van staatsbedrijven waarmee we ons in de Commissie hebben beziggehouden. Dit is ook van het grootste belang voor het verslag van de heer Lannoye.
We komen met deze mededeling om sterker in onze schoenen te staan bij onze strijd tegen onder meer de Wereldbank en het IMF als het gaat om privatisering. Ik heb een duidelijk standpunt over water en de voorwaarden waaraan voldaan moet zijn voordat het waterbeheer geprivatiseerd kan worden. Voor de regering van een land als Burkina Faso bijvoorbeeld is zorgvuldig waterbeheer voor zijn inwoners op zijn minst even belangrijk als het antiraketschild dat is voor de regering in Washington. Zo moet u dat zien. De Commissie heeft ervoor gezorgd dat Burkina Faso niet genoodzaakt was zijn nationale waterbedrijf te privatiseren als voorwaarde voor de aanleg van de grote stuwdam van Ziga, die de hoofdstad van drinkwater moet voorzien. De Wereldbank is een van de belangrijkste donoren en partners in dit project. De bank stelde aanvankelijk genoemde voorwaarde, maar omdat de Commissie de regering van Burkina Faso steunde in haar verzet daartegen heeft de Wereldbank niet aan haar eis vastgehouden en is het project toch uitgevoerd.
In de mededeling wordt deze kwestie iets genuanceerder beschreven. Ik kan voor een deel meegaan in het betoog van mevrouw Morgantini als ze stelt dat we het vraagstuk water niet langer vanuit commercieel oogpunt moeten bekijken. Wat bedoelt ze met ‘commercieel’? Als commercie, kortetermijndenken en winstbejag de boventoon voeren, zal het waterbeheer in ontwikkelingslanden grote schade toegebracht worden. Als zij daarentegen met ‘commercieel’ bedoelt dat het project economisch levensvatbaar moet zijn, moet ik hier wel achter staan. Dit maakt de zaken zo ingewikkeld.
Kinshasa heeft momenteel ruim zeven miljoen inwoners. Slechts ongeveer een miljoen van hen heeft toegang tot sanitaire voorzieningen of een veilige rioolwaterzuivering. Het merendeel van de bevolking beschikt dus niet eens over minimale sanitaire voorzieningen. Dit geldt niet alleen voor de enorme sloppenwijken in de megasteden in het zuiden die welhaast uit hun voegen barsten, maar ook voor de groeiende middenklasse. De mensen betalen voor schoon water en kopen het per liter. Het is praktisch ondoenlijk de financiering van de volgende stap in het proces rond te krijgen. Het kost te veel tijd en middelen. Het is niet zo dat een aantal waterbedrijven uit het noorden snel geld wil maken in het zuiden. Er zijn geen snelle winsten te behalen. Bij de recente internationale discussie over water is vooral door niet-gouvernementele organisaties in Europa ten onrechte de indruk gewekt dat er een tweedeling bestaat. Zij wijzen op het risico dat een forsere investering van donormiddelen in de watersector profiteurs te veel in de kaart zou spelen. Dit is echter niet het ware probleem. Het ware probleem is dat we gewoon over een lange periode kapitaal nodig hebben om de nodige investeringen te kunnen doen. Tot nu toe is daar nog niet veel van terechtgekomen. Hetzelfde probleem speelt in de gezondheidssector.
In het Afrika bezuiden de Sahara wordt per jaar tussen de één en zes Amerikaanse dollar per capita uitgegeven aan openbare gezondheidszorg. Met een dergelijk bedrag kun je niet veel doen. Dezelfde verhoudingen gelden op het gebied van drinkwater en sanitaire voorzieningen. Het is in veel opzichten gemakkelijker dingen gedaan te krijgen in plattelandsdorpen. We weten daar hoe we de zaak moeten aanpakken. Het is niet zo moeilijk, en onze technologische kennis is ruim voldoende. We kunnen als donor geweldige dingen doen door diepe boorgaten of transportleidingen aan te leggen. Het echte probleem vormen de provinciesteden en de megasteden in het zuiden. Hier zorgen de slechte hygiënische omstandigheden voor extra problemen zoals cholera. Wil je hier iets aan doen dan moet je niet steeds weer de bekende tweedeling tussen particuliere en publieke middelen aanhalen.
Ook een kwijtschelding van de schulden van al deze landen lost in feite niets op. Verliest u de realiteit alstublieft niet uit het oog. We doen ons best op dat gebied. We kunnen alleen iets bereiken als de belastingbetalers in het noorden daadwerkelijk in de buidel tasten en met meer geld over de brug komen. Dit is waar het om draait. We hebben al een aantal slagen gewonnen in de strijd over de Europese bijdrage tijdens de Monterrey-conferentie. We hopen daar meer geld te vinden voor drinkwater en sanitaire voorzieningen. We dringen er daarom bij de lidstaten op aan om ons voorstel voor versnelde investeringen en de oprichting van een waterfonds goed te keuren zodat het geld vrijkomt - de resultaatafhankelijke één miljard euro die onder voorwaarde is toegekend uit hoofde van het negende EOF - waarmee we sneller actie kunnen ondernemen in de waterkwestie.
Op het gebied van de handel moeten we ons positief en constructief opstellen en ervoor zorgen dat Europa tijdens de WTO-vergadering in Cancún net zo constructief blijft als tijdens de ontwikkelingsronde van Doha. Ik ben nog steeds redelijk optimistisch. Het moet gewoon lukken."@nl2
"Senhor Presidente, não posso deixar de dizer que um dos problemas deste mundo é já só haver muito pouca selva. No que respeita ao assunto da água, está a decorrer neste momento em Havana a Conferência das Partes à Convenção de Combate à Desertificação, e a Comissão está lá representada. O grande problema é que o deserto se está a expandir e as florestas tropicais estão em mau estado, ameaçadas pela ganância e pelo crime. Estamos a tentar fazer alguma coisa nessa matéria. Esta situação tem influência no equilíbrio da água. A gestão das bacias hidrográficas é directamente influenciada, os microclimas e os macroclimas estão a mudar e tudo isto tem a ver com o primeiro dos dois relatórios que vamos debater esta noite. Talvez de aqui a alguns anos a lei da selva soe mais como uma referência a um paraíso perdido, porque a selva é um símbolo da natureza não deteriorada. Mas tenho a certeza que não era isso que a senhora deputada Morgantini queria discutir.
No relatório da senhora deputada Morgantini deveria haver uma referência mais enérgica ao trabalho que temos imediatamente à nossa frente e ao desafio e ao potencial para que os nossos parceiros - em especial os nossos parceiros ACP - façam o que é imediatamente possível, através da abertura de mais mercados regionais entre eles. Quem é que vai investir na produção de tinta ou de sabão no Uganda, se não for possível exportar esses produtos para países vizinhos? Tentámos descobrir o que aconteceu com os mosquiteiros. Porque é que não se produziam mosquiteiros em África? A resposta foi que, como havia barreiras alfandegárias de 17%, os mosquiteiros eram importados de Hong Kong. O que realmente interessa é a liberalização regional e é isso que temos em cima da mesa nas negociações do Acordo de Parceria Económica. Aqui, a ajuda do Parlamento devia ser maior. Estamos a seguir o caminho seguro. Aconteça o que acontecer na OMC, o caminho de Cotonou existe e seria extremamente benéfico para os nossos parceiros ACP enveredarem decididamente por aí.
Saltei de uns assuntos para os outros. Aguardo com o maior interesse as próximas intervenções e aguardo também, como sempre, com o maior interesse a oportunidade de dialogar com este Parlamento.
Confronto-me agora com o problema de ter de tratar de dois assuntos diferentes ao mesmo tempo. Vou começar pela proposta de resolução da senhora deputada Morgantini.
A proposta apela à Comissão para que diminua a pressão sobre os países em desenvolvimento no sentido da liberalização e da desregulamentação indiscriminadas dos seus mercados. Essa pressão não existe. A Comissão está a colaborar com os países em desenvolvimento para ajudar a criar um quadro regulamentar sólido para a prestação de serviços de base. Desejo chamar a atenção do Parlamento, e em especial dos membros da Comissão para o Desenvolvimento e a Cooperação, para a comunicação sobre a reforma das empresas do sector empresarial do Estado a que procedemos na Comissão. Isso é também extremamente relevante para o relatório do senhor deputado Lannoye.
Vamos publicar essa comunicação para pisarmos um terreno mais firme na nossa luta contra o Banco Mundial e o FMI, entre outras instituições, em matéria de privatização. Se falamos de água e da condicionalidade de privatizar a gestão dos recursos hídricos, a minha reacção é e tem sido a de que, para um país como o Burquina Faso, a responsabilidade nacional que o governo tem de gerir a água cuidadosamente e no interesse dos seus cidadãos constitui uma prioridade nacional tão importante para esse país como o escudo de defesa anti-mísseis para o Governo de Washington - ou mais importante ainda. A abordagem é essa. Esta Comissão tem conseguido garantir que o Burquina Faso não seja forçado a privatizar a sua empresa nacional das águas como condição para que o grande projecto da barragem de Ziga forneça água à capital. Esse projecto, em que o Banco Mundial era um entre um punhado de importantes doadores e parceiros e em que, inicialmente, aquela era uma das condições do Banco, foi executado sem que o Banco mantivesse tal condição ou insistisse nela, porque outras entidades - ou seja, a Comissão - apoiaram o Governo do Burquina Faso na sua oposição à condição referida.
Na comunicação mencionada, verão uma abordagem de toda esta questão rodeada de muito mais
. No entanto, quando oiço a senhora deputada Morgantini argumentar que, no que diz respeito à água, nos devemos afastar da maneira de pensar comercial, a minha resposta é "sim e não". O que é que se entende por "comercial"? Uma filosofia privada, comercial, de curto prazo, que vise a maximização dos lucros funciona sem dúvida em detrimento da gestão da água nos países em desenvolvimento. Mas se por "comercial" se entender que tem de haver equilíbrio financeiro, ou seja, que tem de haver sustentabilidade económica, então não há como fugir a esse compromisso. É isso que torna as coisas extremamente difíceis.
Neste momento Kinshasa tem mais de sete milhões de habitantes e não são muito mais de um milhão os que têm acesso a saneamento básico ou a tratamento seguros de esgotos. Por isso, a maior parte da população, não apenas nos grandes bairros de lata das megacidades do Sul, que estão a rebentar pelas costuras, mas também na classe média que começa a surgir, não tem sequer acesso a saneamento básico em condições próximas das normais. Conseguem ter água potável e pagam-na ao litro, mas é quase impossível organizar a fase seguinte do ciclo em termos económicos. É muito a longo prazo e demasiado dispendioso. O quadro verdadeiro não é o de que algumas empresas de abastecimento de água do norte pretendem obter lucros rápidos no sul. Não há lucros rápidos. Portanto, a imagem de divisão da última sessão do debate internacional sobre a água, especialmente entre ONG na Europa, é uma imagem errada - é fácil alertar contra o risco da especulação resultante de uma maior actividade, financiada por doadores, no sector da água, mas não é aí que reside o verdadeiro problema. O verdadeiro problema é atrair financiamento a longo prazo, financiamento modesto, realista, para os investimentos necessários. Estamos muito longe de o conseguir. É um problema muito semelhante ao do sector da saúde.
A despesa anual
no sector da saúde pública na África subsariana situa-se algures entre um e seis dólares americanos. Com esse dinheiro não se vai muito longe. A proporção é exactamente a mesma quando olhamos para a água e o saneamento básico. Sob muitos pontos de vista, é mais fácil fazer o que é necessário nas aldeias das zonas rurais. Aí, sabemos o que fazer. Não é assim tão difícil e a nossa tecnologia é, na verdade, espantosa. Com sondagens a grande profundidade ou canos para o transporte, a nossa capacidade como doador é, de facto, fantástica. Vejo, porém, um grande problema em cidades de província e nas grandes megacidades do sul. É aí que a cólera e outros problemas surgem furtivamente e constituem um problema colateral, devido às más condições de saneamento. Para decidir a maneira de organizar esta situação é necessário muito mais do que a repetida mobilização de imagens já consolidadas de conflitos entre dinheiros privados ou públicos.
Também é facílimo meter por um atalho, que é o de cancelar as dívidas de todos esses países. Por favor, sejam realistas. Nessa frente, estamos a fazer tudo o que podemos. Só o acréscimo real de dinheiro real vindo dos bolsos dos contribuintes do norte é que poderá fazer alguma diferença. Essa é que é a verdadeira batalha. Vencemos alguns assaltos nessa batalha travada na Conferência de Monterrey acerca da contribuição europeia. É aí que procuramos obter mais dinheiro para água e saneamento básico. É por isso que exortamos os Estados-Membros a aceitarem a nossa proposta de aceleração das despesas e de criação de uma facilidade para a água que assegure que o dinheiro, que continua a ser condicional para o 9º FED - os mil milhões de euros que dependem do desempenho -, possa ser aceite e mobilizado para acelerar a nossa acção relativamente à questão da água.
Em matéria de comércio, sentimo-nos forçados a ser optimistas e construtivos e a insistir em que a Europa se mantenha numa linha de construtivismo progressivo a partir da reunião da OMC em Cancun e da ronda de negociações para o desenvolvimento em Doha. Continuo a estar bastante optimista. Tem que dar resultado."@pt11
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"Commission"10,3
"EN"8
"Nielson,"8,10,3
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples