Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2003-06-18-Speech-3-079"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20030618.7.3-079"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Herr Präsident, Herr Kommissar, Herr Hoher Beauftragter, Kolleginnen und Kollegen! Ich glaube, die Ereignisse des letzten und dieses Jahres haben offenkundig gemacht, dass wir in dieser Frage in der Tat ein klares Konzept haben müssen. Herr Kommissar Patten hat dargestellt, in wie vielen Bereichen es bereits Aktivitäten der Europäischen Union gibt. Es wäre vielleicht sinnvoll, auch einmal für uns selbst dies in einen inneren Zusammenhang zu stellen, damit die gegenseitige Nutzbarkeit dieser Instrumente, die in vielen Bereichen durchaus vorzeigbar sind, deutlich wird. Hier sind natürlich insbesondere die Fragen, die im Zusammenhang mit Auslands- oder Entwicklungshilfe stehen, von entsprechend großer Bedeutung. Das heißt, dass in dem Bereich von Prävention, von Verhinderung von Armut die Möglichkeit von Spannungen abzubauen ist. Es muss auch in dem Bewusstsein der Handelnden sowie in der europäischen Öffentlichkeit deutlicher werden, dass dies auch Instrumente außenpolitischen Verhaltens sind, die im Interesse unserer Mitgliedstaaten liegen.
In diesem Zusammenhang, wenn wir über Prävention sprechen, wo so viel getan wird, ist in der Tat das richtig, was Herr Solana hier zum Ausdruck gebracht hat, nämlich dass die richtige Mischung zwischen Prävention und militärischen Fähigkeiten und auch Wiederaufbaumaßnahmen, die nach Aktionen notwendig sein würden, gefunden werden muss. Ich glaube, hier fehlt es wohl auch im Bewusstsein oder in der Praxis. Wenn wir in der Tat richtigerweise diese Leistungen im Bereich der Prävention erbringen, stellen wir fest, dass dies dennoch allein für sich genommen noch nicht den Einfluss der Europäischen Union stärkt, weil die Fähigkeit militärischer Möglichkeiten dazu gehört, zum Ausdruck zu bringen, dass man auch anders handeln könnte. Dies ist eine Erfahrung, die wir Anfang der 90er-Jahre bereits auf dem Balkan gemacht haben, als die europäischen Verhandler - ich weiß nicht - 34 Waffenstillstandsabkommen ausgehandelt haben, aber keines davon gefruchtet hat, weil Milosevic deutlich wusste, dass wir nicht die militärischen Fähigkeiten hatten, für die Einhaltung dieser Waffenstillstandsabkommen einzutreten. Daraus hat man schrittweise Konsequenzen gezogen bis hin zum Gipfel von Köln und darüber hinaus, in Saint-Malo und bei vielen anderen Gelegenheiten, die uns jetzt in einer Entwicklung vorwärts gebracht haben.
Aber auch hier sehen wir, dass dies erst in eine wirkliche Strategie eingebaut werden muss, dass es noch nicht vollständig funktioniert und wir uns noch nicht bewusst sind, wie dies gehen soll, denn hier müssen wir natürlich bestimmte Einzelteile beurteilen. Wie ordnen wir in der Tat den Kampf gegen den Terrorismus ein, und wie weit gehen die Instrumente? Zum Teil ist die amerikanische Argumentation im Zusammenhang mit dem Irakkrieg auch eine Argumentation um Terrorismus gewesen. Sind wir uns selbst darüber im Klaren, wie weit klassische militärische Mittel auch zur Bekämpfung des Terrorismus einsetzbar sind? Dasselbe gilt für den Bereich der Nonproliferation. Sind Fälle, wo man vielleicht mit einem einzigen präventiven Schlag ein Atomkraftwerk zerstören könnte, so dass keine nukleare Waffenfähigkeit entsteht, wie es beispielsweise die Israelis Anfang der 80er-Jahre im Irak gemacht haben, Teile einer solchen Strategie, bei der wir möglicherweise mit weniger Verlusten an Menschen oder kaum Verlusten an Menschen Fähigkeiten entwickeln können, so dass spätere ungeheuer große Gefahren und Kriege verhindert werden können. Ich glaube, diese Fragen müssen wir beantworten. Ich formuliere das hier nur als Fragen, aber das müsste Teil eines bestimmten geschlossenen Konzepts sein, um auch vergleichbar zu der Strategie der Administration Bush etwas auf dem Tisch zu haben, wo wir Ähnlichkeiten sowie Unterschiede erkennen und daraus dann auch im Verhältnis zu den Vereinigten Staaten auf einer stabilen Basis die Gespräche führen können, die notwendig sind, um zu gemeinsamem Handeln zu kommen oder vielleicht auch Annäherung zu bringen, die auf der amerikanischen Seite dann die Fähigkeit entwickeln hilft, vom Unilateralismus wegzukommen.
Ich stimme damit überein: Die Europäische Union selbst ist eine sicherheitspolitische Maßnahme, dies ist eines der ersten Motive. Das weitere Europa, das hier klugerweise multilateral und nicht nur bilateral organisiert sein sollte, im Sinne eines europäischen Wirtschaftsraums plus, unsere Beziehungen zu Russland und der Dritten Welt wie auch zum mediterranen Bereich sind von entscheidender Bedeutung, aber wir müssen in diesem Zusammenhang in der Tat Überlegungen anstellen, wie das mit den Vereinigten Staaten weitergeht, und ich glaube, dass allein die Verbindung über die NATO auf Dauer nicht tragfähig sein wird. Die NATO und die transatlantischen Beziehungen brauchen zwei Bedingungen, die auch von unserer Seite erfüllt werden müssen: Nur, wenn wir stark sind, sind wir Partner, die auch ernst genommen werden, und Partnerschaft gibt es nur, wenn beide mitentscheiden und nicht einer entscheidet und der andere nur folgt. Dafür müssen wir auch die Voraussetzungen schaffen.
Der zweite Punkt in diesem Zusammenhang ist: Wir müssen die Beziehungen auf eine breitere Basis stellen, die nicht nur sicherheitspolitisch und militärisch ist, und deswegen ist es notwendig, dass wir neue Initiativen zu Diskussionen ergreifen, die wir Anfang der 90er-Jahre gehabt haben, die ich vielleicht einmal unter dem Begriff
zusammenfassen möchte, um auf dieser Grundlage in vielen Bereichen der Zuständigkeiten der Europäischen Union etwas zu haben. Die USA und wir haben Verträge mit jedermann in der Welt, aber die USA und die Europäische Union haben keinen Vertrag miteinander. Ich glaube, darüber sollten wir einmal nachdenken, um eine solche Strategie komplett zu machen."@de7
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Hr. formand, hr. kommissær, hr. højtstående repræsentant, kære kolleger, jeg mener, at sidste års og dette års begivenheder har gjort det åbenlyst, at vi har behov for et klart koncept i dette spørgsmål. Hr. kommissær Patten har beskrevet de mange områder, hvor EU er aktivt involveret. Det ville måske være formålstjenligt for os at se dette i et samlet perspektiv. Hermed tydeliggøres det, hvor meget disse - på mange områder helt igennem præsentable - instrumenter gavner hinanden. Her er det selvfølgelig især de spørgsmål, der vedrører udlands- eller udviklingsbistand, som vil have tilsvarende stor betydning. Det vil sige, at potentielle spændinger skal mindskes, når det drejer sig om fattigdomsforebyggelse, og både de aktivt involverede parter og den europæiske offentlighed skal i højere grad gøres bevidste om, at disse instrumenter altså også anvendes i udenrigspolitikken, og at de bruges i medlemsstaternes interesse.
Når vi i denne sammenhæng taler om forebyggelsesområdet, hvor der gøres så meget, er det virkelig rigtigt, hvad hr. Solana har givet udtryk for her, nemlig at det er nødvendigt at finde den rigtige blanding mellem forebyggelse og militære kapaciteter samt de genopbygningsforanstaltninger, der vil være påkrævet efter militære indgreb. Jeg mener, at vi her enten mangler noget i form af bevidsthed eller praksis. Hvis vi med rette gennemfører disse forebyggende foranstaltninger, vil vi kunne konstatere, at disse imidlertid ikke i sig selv vil øge EU's indflydelse, da den militære mulighed hører med til at vise, at man også ville kunne handle anderledes. Dette er en erfaring, som vi allerede har gjort på Balkan i begyndelsen af 1990'erne, da det lykkedes europæiske forhandlere at indgå omkring 34 våbenhvileaftaler - jeg er ikke helt sikker på det præcise antal - men hvor ingen af dem blev til noget, fordi Milosevic udmærket vidste, at vi ikke havde den militære kapacitet til at sætte magt bag overholdelsen af disse våbenhvileaftaler. Helt frem til topmødet i Köln og længere end det, i Saint-Malo og ved mange andre lejligheder har man gradvist draget konsekvenserne af dette. Det betyder, at vi nu kan komme videre i udviklingen.
Men også her ser vi, at dette først skal inkorporeres i en virkelig strategi, at det endnu ikke fungerer fuldt ud, og at vi endnu ikke er bevidste om, hvordan dette skal forløbe, for her skal vi naturligvis vurdere bestemte delelementer. Hvordan indplacerer vi i virkeligheden kampen mod terrorismen, og hvor langt rækker instrumenterne? Den amerikanske argumentation i forbindelse med Irak-krigen har i nogen grad også været en argumentation om terrorisme. Er vi selv klar over, om klassiske militære midler også kan anvendes til bekæmpelse af terrorisme? Det samme gælder for ikkespredningsområdet. Er tilfælde, hvor man måske med et enkelt præventivt angreb kunne ødelægge et atomkraftværk, således at muligheden for at udvikle atomvåben ikke opstår, som israelerne eksempelvis gjorde det i Irak i begyndelsen af 1980'erne, en del af en sådan strategi? Og ville vi med færre tab eller næsten ingen tab af menneskeliv til følge kunne udvikle færdigheder, hvormed vi kunne forebygge store farer og senere krige? Jeg mener, at vi skal besvare disse spørgsmål. Jeg formulerer dem her kun som spørgsmål, men de bør indgå som en del af et specifikt og samlet koncept. Dette bør ske, for at vi kan fremlægge noget på samme måde, som Bush-regeringen har gjort det, hvor vi kan identificere både ligheder og forskelle. Det vil skabe et stabilt grundlag for at føre de samtaler med USA, som er nødvendige for at nå frem til fælles handling eller måske tilnærmelse, hvilket vil give amerikanerne mulighed for at opgive enegangen.
Jeg er enig i dette. EU er selv en sikkerhedspolitisk foranstaltning, hvilket er en af de primære årsager til dens eksistens. Vores relationer til det øvrige Europa, som klogeligt bør være organiseret multilateralt og ikke kun bilateralt, det vil sige det europæiske økonomiske område plus flere, til Rusland og til den tredje verden samt til Middelhavsområdet er af afgørende betydning. Men vi skal i den forbindelse virkelig gøre os overvejelser om, hvordan det skal gå videre med USA, og jeg mener ikke, at det på sigt vil være bæredygtigt kun at have forbindelsen via NATO. NATO og de transatlantiske relationer har brug for to betingelser, som også skal opfyldes fra vores side. Kun, hvis vi er stærke, er vi en partner, som også bliver taget alvorligt. Der er kun tale om et partnerskab, hvis begge parter er medbestemmende, og det ikke udelukkende er den ene, der træffer beslutningerne, mens den anden blot følger trop. Det skal vi ligeledes skabe forudsætningerne for.
Det andet punkt i relation til alt dette er, at vi skal skabe et bredere fundament for vores relationer, som ikke udelukkende er sikkerhedspolitisk og militærisk. Det er derfor nødvendigt, at vi tager initiativ til nye forhandlinger som dem, vi havde i begyndelsen af 1990'erne, som jeg måske nok vil sammenfatte under betegnelsen transatlantisk markedsplads. På den måde kan der fastlægges nogle retningslinjer på mange af de områder, hvor EU har kompetencerne. USA og vi har traktater med enhver stat i verden, men USA og EU har ingen traktat med hinanden. Hvis sådan en strategi skal gøres komplet, bør dette efter min mening give stof til eftertanke."@da1
"Κύριε Πρόεδρε, κύριε Επίτροπε, κύριε Σολάνα, κυρίες και κύριοι, νομίζω ότι τα γεγονότα των προηγουμένων ετών και του τρέχοντος έτους κατέστησαν προφανές ότι πρέπει πραγματικά να έχουμε ένα σαφές σχέδιο για το ζήτημα αυτό. Ο Επίτροπος Patten μας έδειξε σε πόσους τομείς δραστηριοποιείται ήδη η Ευρωπαϊκή Ένωση. Πιθανόν να είναι σκόπιμο να τους αντιμετωπίσουμε ως σύνολο, προκειμένου να γίνει σαφής η αμοιβαία χρησιμότητα αυτών των μέσων που ασφαλώς είναι αρκετά καλά σε πολλούς τομείς. Εδώ φυσικά έχουν την ανάλογη μείζονα σημασία ιδίως τα θέματα που σχετίζονται με την εξωτερική και την αναπτυξιακή βοήθεια. Αυτό σημαίνει ότι πρέπει να περιοριστεί το ενδεχόμενο εμφάνισης εντάσεων στον τομέα της πρόληψης της φτώχειας. Ακόμη, τόσο εκείνοι που δραστηριοποιούνται όσο και η ευρωπαϊκή κοινή γνώμη πρέπει να συνειδητοποιήσουν καλύτερα ότι πρόκειται και για μέσα άσκησης εξωτερικής πολιτικής προς το συμφέρον των κρατών μελών.
Όταν μιλάμε για πρόληψη, για την οποία γίνονται τόσα πολλά, είναι πραγματικά σωστό αυτό που είπε εδώ ο κ. Σολάνα, ότι δηλαδή πρέπει να βρεθεί η σωστή αναλογία μεταξύ πρόληψης και στρατιωτικών ικανοτήτων, καθώς και μέτρων ανασυγκρότησης που θα χρειαστούν έπειτα από ενδεχόμενες δράσεις. Θεωρώ ότι εδώ υπάρχει ακόμη έλλειμμα τόσο συνειδητοποίησης όσο και πρακτικής. Εάν τα επιτύχουμε όντως αυτά στον τομέα της πρόληψης, όπως είναι και το σωστό, θα διαπιστώσουμε ότι αυτό από μόνο του δεν αρκεί για να ενισχύσει την επιρροή της Ευρωπαϊκής Ένωσης, διότι η στρατιωτική ικανότητα είναι απαραίτητη για να δείξουμε ότι θα μπορούσαμε να ενεργήσουμε και διαφορετικά. Αυτό το διαπιστώσαμε ήδη στις αρχές της δεκαετίας του ’90 στα Βαλκάνια, όταν οι ευρωπαίοι διαπραγματευτές διατύπωσαν –δεν είμαι σίγουρος για τον αριθμό– 34 συμφωνίες κατάπαυσης του πυρός από τις οποίες καμία δεν έφερε αποτέλεσμα, επειδή ο Μιλόσεβιτς ήξερε καλά ότι δεν διαθέταμε την απαραίτητη στρατιωτική ικανότητα για να φροντίσουμε για την τήρηση των εν λόγω συμφωνιών. Βγάλαμε σταδιακά τα σχετικά συμπεράσματα, μέχρι τη σύνοδο κορυφής της Κολωνίας και, εκτός από αυτήν, στο Σεν Μαλό και σε πολλές άλλες περιστάσεις, συμπεράσματα που τώρα μας έδωσαν τη δυνατότητα περαιτέρω προόδου.
Κι εδώ όμως βλέπουμε ότι αυτό πρέπει πρώτα να ενσωματωθεί σε μια πραγματική στρατηγική, ότι δεν λειτουργεί ακόμα πλήρως και ότι δεν έχουμε ακόμη καταλάβει πώς πρέπει να γίνει, διότι εδώ πρέπει φυσικά να εκτιμήσουμε ορισμένα επιμέρους τμήματα σε συνάρτηση με αυτό. Ποια θέση δίνουμε τελικά στην καταπολέμηση της τρομοκρατίας και σε ποιο μέτρο μας δίνουν τα μέσα την δυνατότητα για κάτι τέτοιο; Εν μέρει η αμερικανική επιχειρηματολογία σχετικά με τον πόλεμο του Ιράκ αφορούσε και την τρομοκρατία. Έχουμε ξεκαθαρίσει οι ίδιοι σε ποιο μέτρο μπορούν να χρησιμοποιούνται κλασικά στρατιωτικά μέσα και για την καταπολέμηση της τρομοκρατίας; Το ίδιο ισχύει για τον τομέα της μη διάδοσης. Αποτελούν άραγε μέρος μιας τέτοιας στρατηγικής οι περιπτώσεις όπου θα μπορούσε ίσως κανείς να καταστρέψει με ένα και μόνο προληπτικό χτύπημα έναν πυρηνικό σταθμό, εμποδίζοντας έτσι να αναπτυχθεί πυρηνική οπλική ικανότητα, όπως είχαν κάνει π.χ. οι Ισραηλινοί στις αρχές της δεκαετίας του ’80 στο Ιράκ; Με μια τέτοια στρατηγική θα μπορούσαμε ενδεχομένως να αναπτύξουμε ικανότητες με λίγες ή καθόλου ανθρώπινες απώλειες, προκειμένου να μπορούν να αποφευχθούν αργότερα τεράστιοι κίνδυνοι και πόλεμοι. Πιστεύω ότι πρέπει να δώσουμε απαντήσεις σε αυτά τα ερωτήματα. Εγώ τα διατυπώνω εδώ ως ερωτήματα, αλλά θα έπρεπε να αποτελούν μέρος ενός συγκεκριμένου, ολοκληρωμένου σχεδίου, προκειμένου να έχουμε κι εμείς κάτι να αντιπαραθέσουμε στην στρατηγική της κυβέρνησης Μπους, ούτως ώστε να μπορούμε να διακρίνουμε τις ομοιότητες και τις διαφορές. Στη συνέχεια, θα μπορέσουμε να διεξαγάγουμε σε στερεή βάση τις συνομιλίες με τις ΗΠΑ που είναι απαραίτητες για να καταλήξουμε σε κοινή δράση ή ίσως και προσέγγιση, η οποία κατόπιν θα βοηθήσει την αμερικανική πλευρά να μπορέσει να εγκαταλείψει τη μονόπλευρη αντιμετώπιση.
Συμφωνώ ότι η ίδια η Ευρωπαϊκή Ένωση είναι ένα μέτρο πολιτικής ασφαλείας· αυτό αποτελεί ένα από τα πρωταρχικά μας κίνητρα. Η υπόλοιπη Ευρώπη, που θα ήταν σοφό να οργανωθεί σε πολυμερή και όχι διμερή βάση σύμφωνα με το πνεύμα ενός “ευρωπαϊκού οικονομικού χώρου και κάτι παραπάνω”, οι σχέσεις μας με τη Ρωσία και τον Τρίτο Κόσμο, αλλά και με τις χώρες της Μεσογείου, είναι ζωτικής σημασίας. Ωστόσο, πρέπει να εξετάσουμε σε συνάρτηση με αυτά πώς θα συνεχιστούν οι σχέσεις μας με τις ΗΠΑ, πιστεύω δε ότι η σύνδεσή μας μέσω ΝΑΤΟ από μόνη της δεν θα αποδειχθεί βιώσιμη στο μέλλον. Για το ΝΑΤΟ και τις διατλαντικές σχέσεις υπάρχουν δύο όροι που πρέπει να πληρούνται και από τη δική μας πλευρά: μόνο εάν είμαστε δυνατοί, θα είμαστε εταίροι που θα λαμβάνονται σοβαρά υπόψη, και εταιρική σχέση υπάρχει μόνον όταν συναποφασίζουν και οι δύο και όχι όταν ο ένας αποφασίζει και ο άλλος απλώς τον ακολουθεί. Πρέπει να συμβάλουμε ώστε να δημιουργηθούν οι σχετικές προϋποθέσεις.
Το δεύτερο σχετικό σημείο είναι το εξής: πρέπει να θέσουμε τις σχέσεις σε ευρύτερη βάση, που δεν θα είναι μόνο στρατιωτική και βάση πολιτικής ασφαλείας. Γι’ αυτό είναι απαραίτητο να αναλάβουμε και πάλι πρωτοβουλίες και να διεξαγάγουμε συζητήσεις σαν αυτές που διεξαγάγαμε στις αρχές της δεκαετίας του ’90, τις οποίες θα ήθελα να συνοψίσω με τον τίτλο
προκειμένου να αποκτήσουμε κάτι σε αυτήν τη βάση σε πολλούς από τους τομείς αρμοδιοτήτων της Ευρωπαϊκής Ένωσης. Οι ΗΠΑ κι εμείς έχουμε συνάψει συμφωνίες με όλον τον κόσμο, όχι όμως και μεταξύ μας. Πιστεύω ότι πρέπει να το σκεφθούμε αυτό, ώστε να ολοκληρώσουμε μια τέτοια στρατηγική."@el8
"Mr President, Commissioner, Mr Solana, ladies and gentlemen, it is my belief that events in the current and previous year have made apparent our real need for clear thinking on this issue. Commissioner Patten has described the many areas in which the European Union is actively involved, and it might well make sense for us to view them as parts of a coherent whole in order to make clear how much these – in many areas, thoroughly presentable – instruments benefit each other. This is where issues connected to overseas and development aid will of course be of correspondingly great importance. What this means is that potential tensions need to be reduced where the prevention of poverty is concerned, and both those actively involved and the European public need to become more aware of the fact that these are also instruments whereby we conduct foreign policy, and that they are in the interests of our Member States.
In the context of this discussion about prevention, an area in which so much is being done, Mr Solana is indeed right to say, as he has done in this debate, that we have to find the right combination of prevention, military capacity, and the measures needed for reconstruction in the aftermath of action. I believe that there is something missing here, either in terms of awareness or of practice. If – as we are right to do – we do indeed perform these preventive tasks, we see that they, in themselves, do not give the European Union any greater influence, as the military option has to be available to us if we are to be able to make it clear that we could also take other kinds of action. This was our experience in the Balkans in the early 1990s, when the European negotiators brought about some thirty-four ceasefire agreements – I am not sure precisely how many – and the reason why none of them came to anything was that Milosevic knew perfectly well that we lacked the military capacity to ensure that these ceasefire agreements were kept to. Bit by bit, right up to the Cologne Summit, and, beyond that, in Saint-Malo and on many other occasions, we learned the necessary lessons from this, which have now enabled us to progress further.
Here, too, though, we see that this must first be incorporated into a real strategy, that it is not yet fully operational, and that we do not yet know how it is to work, as, of course, we have to evaluate certain of its constituent parts in relation to this. What priority do we in fact give to combating terrorism, and to what extent do the instruments enable us to do that? The argument adduced by the Americans in relation to the war in Iraq was also to some degree an argument about terrorism. Are we ourselves clear in our own minds about the extent to which traditional military means can be deployed to combat terrorism? The same applies to the area of non-proliferation. If we could do as – for example – the Israelis did in Iraq in the early 1980s, and destroy a nuclear power plant with a single pre-emptive strike, thereby preventing the development of any nuclear capability, could this be part of such a strategy, one that might enable us, with less or scarcely any loss of human life, to develop capacities to prevent immense dangers and subsequent wars? I believe that we have to answer these questions. On this occasion, I am framing them as questions, but they ought to form part of a specific and consistent approach if we are to be able to put something on the table in the way that the Bush administration has done, where we can identify both similarities and differences and will very definitely be enabled to conduct on a stable basis the dialogue with the United States that is necessary if we are to start working together or perhaps achieve a rapprochement, and that will help enable the Americans to abandon unilateralism.
I agree that the European Union is itself a security policy measure; that is one of the primary reasons for its existence. The wider Europe that this is intended, astutely enough, to organise on a multilateral rather than merely bilateral basis, which is meant to be the European Economic Area with something added; our relations with Russia and the developing world and also with the Mediterranean countries – all these things are vitally important, but, in this context, we must indeed give some thought to the future of our relations with the United States, and it is my belief that, in the long term, NATO will not, on its own, be a sustainable bond between us. As regards NATO and transatlantic relations, there are two conditions, which we too must fulfil: only if we are strong will we be partners to be taken seriously, and there is no partnership when, rather than both sharing in decisions, one partner takes the decisions and the other merely follows behind. We have to play our part in creating the right conditions.
The second point in relation to all this is that we have to put our relations on a broader basis, one that has to do with more than security policy and the military, and that is why we need again to seize the initiative and have the sort of discussions that we had at the beginning of the 1990s, which I might perhaps sum up under the heading of ‘transatlantic market place’ in order, on this basis, to put something in place in many of the areas in which the European Union is competent. We, and the USA, have treaties with every country on earth, but we have no treaty with each other. If such a strategy is to be complete, I believe that we should give some thought to this."@en3
".
Señor Presidente, señor Comisario, señor Solana, Señorías, creo que los acontecimientos de este año y del año pasado han puesto de manifiesto que realmente necesitamos tener las ideas claras en esta cuestión. El Comisario Patten ha expuesto en cuántos ámbitos actúa ya la Unión Europea, y quizá sería oportuno que los viéramos como partes de un conjunto coherente para dejar clara la utilidad recíproca de estos instrumentos, que en numerosos ámbitos son realmente presentables. Este es el terreno en que las cuestiones relacionadas con la ayuda a países terceros y al desarrollo revisten por supuesto una importancia especial. Esto significa que es necesario reducir las tensiones potenciales en el ámbito de la prevención de la pobreza, y tanto quienes están activamente implicados como la opinión pública europea deben ser conscientes de que estos también son instrumentos con los que hacemos política exterior, y que redundan en interés de nuestros Estados miembros.
Cuando hablamos de prevención en el contexto de este debate, un terreno en el que se hacen tantas cosas, resulta correcto lo que ha expresado el Sr. Solana, a saber, que debemos encontrar la combinación adecuada de prevención, capacidad militar y medidas necesarias para la reconstrucción después de la acción. Creo que en este aspecto falta algo, ya sea en términos de conciencia o de práctica. Cuando llevamos a cabo, y está bien que lo hagamos, estas tareas de prevención, observamos que por sí solas no aumentan la influencia de la Unión Europea, ya que necesitamos la capacidad de actuación militar para expresar que también podemos actuar de otra manera. Esta fue nuestra experiencia a principios de los años noventa en los Balcanes, cuando los negociadores europeos negociaron –no estoy seguro de cuántos fueron exactamente– 34 acuerdos de alto el fuego, pero ninguno de ellos fructificó porque Milosevic sabía perfectamente que no teníamos la capacidad militar para imponer el respeto de esos acuerdos de alto el fuego. De esa experiencia hemos estado sacando paso a paso las lecciones necesarias hasta el Consejo Europeo de Colonia y después en Saint-Malo y en muchas otras ocasiones, que ahora nos han permitido avanzar en este terreno.
Pero también somos conscientes de que esto debe integrarse primero en una auténtica estrategia, que aún no funciona plenamente, y todavía no sabemos cómo debe hacerlo, pues tenemos que evaluar, desde luego, algunos de sus componentes a este respecto. ¿Qué prioridad damos de hecho a la lucha contra el terrorismo y hasta qué punto los instrumentos nos capacitan para ello? En parte los argumentos norteamericanos a favor de la guerra del Iraq eran argumentos relacionados con el terrorismo. ¿Tenemos claro nosotros mismos hasta qué punto se pueden utilizar medios militares clásicos para luchar contra el terrorismo? Otro tanto cabe decir del ámbito de la no proliferación. Si pudiéramos hacer lo mismo que por ejemplo los israelíes en el Iraq a comienzos de la década de los ochenta, y destruir una central nuclear mediante un único golpe preventivo, impidiendo de este modo el desarrollo de toda capacidad nuclear, ¿podría formar parte esto de tal estrategia, una estrategia que nos permitiría, con menos pérdidas o apenas ninguna pérdida de vidas humanas, desarrollar una capacidad para evitar peligros inmensos y las guerras subsiguientes? Creo que debemos dar una respuesta a estas preguntas. Aquí las formulo simplemente como tales, pero deberían formar parte de un enfoque concreto y coherente si queremos ser capaces de poner algo sobre la mesa como ha hecho la Administración Bush, donde podamos identificar similitudes y diferencias y estemos definitivamente en condiciones de mantener sobre una base estable el diálogo con los Estados Unidos, que es necesario si queremos empezar a colaborar o quizás llegar a un acercamiento, y que ayudará a que los norteamericanos abandonen el unilateralismo.
Estoy de acuerdo en que la Unión Europea es en sí misma una medida de política de seguridad; este es uno de los principales motivos de su existencia. La Gran Europa que se pretende, con bastante astucia, organizar sobre una base multilateral y no meramente bilateral, en el sentido de ser algo más que un Espacio Económico Europeo, y nuestras relaciones con Rusia y el Tercer Mundo, así como con la cuenca mediterránea, todo ello reviste una importancia decisiva, pero en este contexto debemos pensar en el futuro de nuestras relaciones con los Estados Unidos, y creo que a la larga la OTAN por sí sola no será un vínculo sostenible entre nosotros. En cuanto a la OTAN y las relaciones transatlánticas, hay dos condiciones, que también debemos cumplir por nuestra parte: únicamente si somos fuertes seremos considerados aliados que hay que tomar en serio, y solo hay asociación cuando las decisiones se toman de forma colectiva, y no cuando uno decide y los demás se limitan a obedecer. Debemos aportar nuestra parte para crear las condiciones adecuadas.
El segundo punto relacionado con todo esto es que debemos situar las relaciones sobre una base más amplia, que tenga que ver con algo más que la política de seguridad y el ejército, y por ello es necesario que emprendamos de nuevo la iniciativa y mantengamos la misma clase de debates que mantuvimos a principios de los años noventa, que yo resumiría bajo el epígrafe de «mercado transatlántico», para que, sobre esta base, podamos jugar nuestras bazas en muchos de los ámbitos en que la Unión Europea es competente. Los Estados Unidos y nosotros tenemos acuerdos con todos los países del mundo, pero no tenemos ningún tratado entre nosotros. Creo que para completar dicha estrategia deberíamos reflexionar sobre esta cuestión."@es12
"Arvoisa puhemies, arvoisa komission jäsen, arvoisa edustaja Solana, hyvät kollegat, tämän ja viime vuoden tapahtumat ovat mielestäni osoittaneet selvästi, että meidän on ajateltava todella selkeästi tämän kysymyksen ratkaisemiseksi. Komission jäsen Patten on kuvannut niitä monia aloja, joihin Euroopan unioni osallistuu aktiivisesti. Mielestäni saattaisi olla järkevää tarkastella niitä osina yhtenäistä kokonaisuutta sen osoittamiseksi, kuinka hyvin nämä monilla aloilla varsin esittelykelpoiset välineet täydentävät toisiaan. Tältä osin myös Euroopan ulkopuolelle suunnattavaan apuun ja kehitysapuun liittyvät kysymykset ovat tietenkin tärkeitä. Mahdollisia jännitteitä on pyrittävä purkamaan mahdollisuuksien mukaan torjumalla köyhyyttä. Lisäksi sekä aktiivisten toimijoiden että eurooppalaisen yleisön on alettava tiedostaa aikaisempaa paremmin se, että nämä välineet ovat myös ulkopoliittisia välineitämme ja että ne koskevat jäsenvaltioidemme etuja.
Edustaja Solana on tämän aktiivista torjuntaa koskevan keskustelun yhteydessä aivan oikein todennut, että meidän on osattava yhdistää oikein torjunta, sotilaalliset valmiudet ja tarvittavat toimenpiteet sotatoimien jälkeistä uudelleenrakentamista varten. Mielestäni tietämyksessämme ja käytännön järjestelyissä on parantamisen varaa. On oikein, että toteutamme todellakin tarvittavat torjuntatoimet. Tällöin huomaamme kuitenkin, etteivät ne sinänsä lisää Euroopan unionin vaikutusvaltaa mitenkään. Meidän on nimittäin voitava turvautua myös sotilaalliseen vaihtoehtoon, mikäli haluamme osoittaa, että meillä on monipuoliset valmiudet. Koimme tämän Balkanilla 1990-luvun alussa. Eurooppalaiset rauhanneuvottelijat saivat siellä aikaan noin 34 tulitaukosopimusta – en tiedä tarkkaa lukua, mutta mikään niistä ei johtanut tuloksiin. Tämä johtui siitä, että Milosevic tiesi erittäin hyvin, ettei meillä ollut sotilaallisia valmiuksia taata näiden tulitaukosopimusten noudattamista. Otimme vähitellen opiksi näistä kokemuksista Kölnin huippukokouksessa, Saint-Malossa ja monissa muissa yhteyksissä, minkä ansiosta olemme edenneet nyt pidemmälle.
Tämä tavoite on kuitenkin toteutettava osana todellista strategiaa, eikä se ole vielä täysin toimintavalmis. Emme ole vielä selvillä käytännön toteutustavasta, koska meidän on ensin arvioitava tiettyjä tekijöitä tämän tavoitteen kannalta. Kuinka ensisijaisena pidämme terrorismin torjuntaa, ja missä määrin se on mahdollista käytettävissämme olevien välineiden avulla? Myös amerikkalaisten esittämät Irakin sotaa koskevat perustelut sisälsivät eräänlaisen kannanoton terrorismiin. Olemmeko selvillä mahdollisuuksista käyttää perinteisiä sotilaallisia keinoja terrorismin torjunnassa? Sama koskee aseiden leviämisen estämisen alaa. Jos voisimme esimerkiksi tuhota ydinvoimalan yhdellä ainoalla ennakoivalla iskulla ja estää siten ydinaseiden kehittämisen, kuten israelilaiset tekivät Irakissa 1980-luvun alussa, voisiko tämä olla osa sellaista strategiaa, joka saattaisi auttaa meitä kehittämään valmiuksia estää valtavat vaarat ja niihin liittyvät sodat mahdollisesti jopa ilman ihmishenkien menetyksiä? Mielestäni meidän on vastattava näihin kysymyksiin. Tässä yhteydessä esitän nämä ajatukset kysymysten muodossa, mutta niiden olisi muodostettava osa erityistä ja yhtenäistä lähestymistapaa, mikäli aiomme pystyä tuomaan esiin oman linjamme, kuten Bushin hallinto on tehnyt. Voimme havaita lähestymistavoissamme sekä yhtäläisyyksiä että eroavuuksia, joiden perusteella voimme lopulta jatkaa Yhdysvaltojen kanssa käytävää keskustelua vankalta pohjalta. Tämä on välttämätöntä, mikäli haluamme alkaa työskennellä yhdessä tai jopa saavuttaa lähentymistä sekä auttaa amerikkalaisia luopumaan yksipuolisuuteen perustuvasta lähestymistavasta.
Olen yhtä mieltä siitä, että Euroopan unioni itsessään on turvallisuuspoliittinen toimenpide; turvallisuus on eräs sen olemassaolon ensisijaisista perusteista. Laajempi Eurooppa, josta viisaasti suunnitellaan monenvälistä eikä kahdenvälistä ja jonka on tarkoitus olla Euroopan talousalue laajennettuna, on tärkeä asia. Myös suhteemme Venäjään, kehitysmaihin ja Välimeren maihin ovat erittäin tärkeitä asioita. Tässä yhteydessä meidän on kuitenkin todellakin otettava huomioon myös tulevat suhteemme Yhdysvaltoihin, enkä usko, että Nato sinänsä on pitkällä aikavälillä kestävä side välillämme. Siltä osin kuin on kyse Natosta ja EU:n ja Yhdysvaltojen suhteesta, myös kahden seuraavan edellytyksen on täytyttävä: ainoastaan, jos olemme vahvoja, voimme olla vakavasti otettavia kumppaneita, eikä kumppanuutta voi olla, jos toinen osapuoli tekee päätökset yksinään ja toinen seuraa perässä sen sijaan, että ne tehtäisiin yhdessä. Meidän on tehtävä oma osuutemme asianmukaisten edellytysten luomiseksi.
Lisäksi meidän on laajennettava suhteidemme perustaa siten, että siihen kuuluu muutakin kuin pelkkä turvallisuuspolitiikka tai sotilaalliset näkökohdat. Tämän vuoksi meidän on jälleen ryhdyttävä käsittelemään aloitetta ja käytävä 1990-luvun alussa käymiemme keskustelujen kaltaisia keskusteluja, joita voisin kuvailla lyhyesti ”transatlanttiseksi markkinapaikaksi”, voidaksemme tältä pohjalta saada jotain aikaan monilla sellaisilla aloilla, joilla Euroopan unioni on toimivaltainen. Yhdysvalloilla ja meillä on sopimuksia maailman kaikkien maiden kanssa, mutta meillä ei ole keskinäisiä sopimuksia. Jotta tällainen strategia voisi olla täydellinen, meidän olisi mietittävä tätä asiaa."@fi5
"Monsieur le Président, Monsieur le Commissaire, Monsieur Solana, Mesdames et Messieurs, je crois que les événements de ces deux dernières années ont révélé que nous avions réellement besoin de mener une réflexion claire sur cette question. Le commissaire Patten a présenté les nombreux domaines où l’Union européenne est activement impliquée, et il serait peut-être sensé que nous envisagions ceux-ci comme des éléments d’un ensemble cohérent, afin d’établir clairement dans quelle mesure les instruments dont nous disposons, qui sont tout à fait acceptables dans de nombreux domaines, profitent les uns aux autres. Dans ce contexte, les questions relatives à l’aide au développement et à l’aide à l’étranger seront naturellement d’autant plus importantes. Cela signifie qu’il faut réduire les sources de tensions potentielles qui existent en ce qui concerne la prévention et la lutte contre la pauvreté. Et il faut aussi que les personnes activement impliquées et l’opinion publique européenne perçoivent que ces instruments interviennent aussi dans la politique étrangère et qu’ils servent les intérêts de nos États membres.
Dans le contexte de ce débat sur la prévention, un domaine où tant de choses sont faites, M. Solana a raison de dire, comme il l’a fait tout à l’heure, que nous devons trouver le juste équilibre entre la prévention, les capacités militaires et les mesures de reconstruction nécessaires après un conflit. Je crois qu’un élément fait défaut ici, soit au niveau de la perception soit au niveau de la pratique. Lorsque nous effectuons, à juste titre, des missions de prévention, nous constatons qu’en soi, elles ne renforcent pas l’influence de l’Union européenne, puisque nous devons conserver l’option militaire si nous voulons être à même de faire comprendre clairement que nous pourrions prendre d’autres types de mesures. Nous avons vécu cette expérience dans les Balkans au début des années 1990, lorsque les négociateurs européens ont obtenu quelque 34 accords de cessez-le-feu - je ne me souviens plus très bien du nombre exact - qui n’ont servi à rien puisque Milosevic savait pertinemment que nous ne disposions pas des capacités militaires nous permettant de les faire respecter. Petit à petit, nous en avons tiré les leçons qui s’imposaient, jusqu’au sommet de Cologne, puis à Saint-Malo et à de nombreuses autres occasions, et cela nous a permis de progresser.
Mais là aussi, nous voyons que cela doit d’abord être intégré dans une véritable stratégie, qu’elle n’est pas encore tout à fait opérationnelle et que nous ignorons encore comment elle fonctionnera, étant donné que nous devons encore en évaluer certaines partie à la lumière de ceci. Quelle priorité donnons-nous réellement à la lutte contre le terrorisme, et dans quelle mesure les instruments dont nous disposons nous permettent-ils d’agir? D’une certaine façon, l’argumentation invoquée par les Américains pour justifier la guerre en Irak avait un rapport avec le terrorisme. Mesurons-nous réellement jusqu’où il est possible de déployer les moyens militaires classiques dans la lutte contre le terrorisme? La même question se pose dans le domaine de la non-prolifération. Par exemple, la destruction d’une centrale nucléaire dans le but d’empêcher le développement d’une quelconque capacité nucléaire - comme Israël le fit en Irak au début des années 80 en procédant à un tir préventif unique -, pourrait-elle faire partie de cette stratégie, laquelle nous permettrait de développer des capacités permettant de prévenir, en limitant au maximum le nombre victimes humaines, l’apparition de dangers autrement plus menaçants et de guerres ultérieures? Je crois que nous devons répondre à ces questions. Je les exprime ici sous la forme de questions, mais pour être en mesure de déposer sur la table une stratégie comparable à celle de l’administration Bush, nous permettant d’isoler les différences et les similitudes mutuelles et, à partir de là, de négocier sur une base stable avec les États-Unis, il faudrait réfléchir à ces questions dans le cadre d’une approche spécifique et logique. Le dialogue doit absolument se dérouler sur une base stable pour que nous puissions travailler ensemble, voire obtenir un rapprochement, et cela contribuera à permettre aux Américains de renoncer à leur attitude unilatéraliste.
Je suis d’accord sur le fait que l’Union européenne constitue en soi une mesure de politique de sécurité; c’est une des principales raisons justifiant son existence. La grande Europe que ceci vise, judicieusement, à organiser sur une base multilatérale plutôt que simplement bilatérale, et qui aspire à devenir un espace économique européen, mais avec une dimension supplémentaire, nos relations avec la Russie et le tiers-monde, ainsi qu’avec les pays méditerranéens, toutes ces choses sont d’une importance vitale, mais, dans ce contexte, c’est en réalité à nos futures relations avec les États-Unis que nous devons réfléchir, et je crois qu’à long terme, l’OTAN ne pourra plus, à elle seule, constituer un lien durable entre nous. En ce qui concerne l’OTAN et les relations transatlantiques, il y a deux conditions que nous aussi nous devons remplir: pour être pris au sérieux, les partenaires doivent être forts, et il n’y a pas de partenariat si, au lieu de prendre conjointement les décisions, l’un des partenaires décide et l’autre se contente de suivre. Nous aussi, nous devons faire en sorte de créer les conditions propices.
Deuxième point en rapport avec tout ceci: nous devons élargir la base de nos relations, dépasser la simple politique de sécurité et le simple aspect militaire. Pour cela, il est indispensable que nous prenions à nouveau l’initiative et revenions au type de débats que nous avions au début des années 1990 et que je résumerais par l’expression
afin de progresser, sur cette base, dans nombre des domaines de compétence de l’Union européenne. Les États-Unis et l’Union européenne ont conclu des traités avec les pays du monde entier, mais aucun traité mutuel. Si l’on veut qu’une telle stratégie soit complète, je crois que nous devrions réfléchir à cette situation."@fr6
"Signor Presidente, signor Commissario, signor Solana, onorevoli colleghi, sono convinto che gli avvenimenti di quest’anno e dell’anno scorso abbiano reso evidente il nostro bisogno reale di una chiara riflessione su questa tematica. Il Commissario Patten ha descritto i numerosi settori in cui è attiva l’Unione europea e può essere sensato per noi considerarli nel contesto di un insieme coerente, al fine di chiarire in quale misura questi strumenti – del tutto evidente in molti settori – siano reciprocamente vantaggiosi. In questo ambito le questioni legate all’assistenza esterna e allo sviluppo ovviamente rivestiranno analogamente grande importanza. Ciò significa che attraverso la prevenzione della povertà si devono ridurre le tensioni potenziali e sia chi opera in questo ambito sia i cittadini europei devono essere più consapevoli del fatto che questi sono anche strumenti di politica estera nell’interesse dei nostri Stati membri.
Nel contesto della discussione sulla prevenzione, tema su cui si sta facendo molto, Javier Solana ha ragione ad affermare, come ha fatto in questo dibattito, che dobbiamo trovare la giusta combinazione di prevenzione, capacità militare e misure necessarie per la ricostruzione in seguito a un intervento. A mio parere manca qualcosa, in termini di consapevolezza o di pratica. Se – com’è giusto – svolgiamo effettivamente queste funzioni preventive, constatiamo che esse, di per sé, non conferiscono all’Unione europea maggiore influenza, in quanto l’opzione militare dev’essere disponibile se vogliamo poter affermare esplicitamente che siamo anche in grado di prendere iniziative di altro tipo. Questa è stata la nostra esperienza nei Balcani nei primi anni ’90, quando i negoziatori europei hanno prodotto circa trentaquattro accordi per il cessate il fuoco – non sono sicuro del numero preciso –, e il motivo per cui nessuno di essi ha dato risultati è che Milosevic sapeva perfettamente che non avevamo la capacità militare di assicurarne il rispetto. A poco a poco, fino al Vertice di Colonia e, in seguito, a Saint-Malo e in numerose altre occasioni, abbiamo appreso le necessarie lezioni, che ci hanno permesso di compiere passi avanti.
Tuttavia, anche in questo contesto constatiamo che ciò dev’essere innanzi tutto incorporato in una strategia reale, che non è ancora del tutto operativa e che non sappiamo ancora in che modo debba funzionare, dal momento che dobbiamo valutare alcune delle sue parti costitutive. Quale priorità attribuiamo di fatto alla lotta contro il terrorismo, e in quale misura gli strumenti ci permettono di farlo? L’argomento addotto dagli americani per giustificare la guerra in Iraq riguardava anche, in certa misura, il terrorismo. Da parte nostra, abbiamo le idee chiare sulla misura in cui i mezzi militari tradizionali possano essere utilizzati nella lotta contro il terrorismo? Lo stesso vale per il settore della non proliferazione. Se potessimo fare, per esempio, come fecero gli israeliani in Iraq nei primi anni ’80 e distruggere una centrale nucleare con un unico attacco preventivo, impedendo così lo sviluppo di capacità nucleare, potrebbe questo rientrare in tale tipo di strategia, una strategia che possa permetterci, con meno perdite o quasi nessuna perdita di vite umane, di sviluppare capacità atte a prevenire enormi pericoli e successive guerre? Ritengo si debba dare risposta a tali questioni. In questa occasione, le sto formulando come quesiti, ma esse dovrebbero far parte di una strategia specifica e coerente, se vogliamo essere in grado di avanzare proposte, come ha fatto l’amministrazione Bush, in cui si possano individuare sia le analogie che le differenze, ed essere infine in grado di condurre in modo stabile il dialogo con gli Stati Uniti, che è indispensabile se vogliamo cominciare a lavorare insieme o magari ottenere un ravvicinamento, il che contribuirà ad incoraggiare gli americani a rinunciare all’unilateralismo.
Concordo sull’affermazione secondo cui l’Unione europea è essa stessa una misura di politica di sicurezza; questo è uno dei motivi principali della sua esistenza. L’Europa più ampia che si vuole avvedutamente organizzare su basi multilaterali anziché solo bilaterali – cioè lo Spazio economico europeo con un’aggiunta: le nostre relazioni con la Russia e il mondo in via di sviluppo e anche con i paesi del Mediterraneo – riveste importanza decisiva ma, in questo contesto, dobbiamo davvero riflettere sul futuro delle nostre relazioni con gli Stati Uniti e sono convinto che, nel lungo periodo, la NATO, da sola, non sarà un legame sostenibile tra noi. Per quanto riguarda la NATO e le relazioni transatlantiche, vi sono due condizioni, che anche noi dobbiamo soddisfare: soltanto se siamo forti saremo un
da prendere sul serio e non esiste alcun partenariato se, anziché condividere le decisioni, un
prende le decisioni e l’altro si limita a seguirle. Dobbiamo svolgere il nostro ruolo per creare le giuste condizioni.
La seconda condizione è che dobbiamo fondare le nostre relazioni su basi più ampie, che vadano oltre la politica di sicurezza e la forza militare, e questo è il motivo per cui dobbiamo di nuovo prendere l’iniziativa e lanciare il tipo di discussioni che si tenevano all’inizio degli anni ’90, che posso forse riassumere sotto il titolo di “mercato transatlantico”, al fine di ottenere qualcosa di concreto, su queste basi, in molti settori di competenza dell’Unione europea. Noi, e gli Stati Uniti, abbiamo trattati con ogni paese del mondo, ma non abbiamo trattati tra noi. Affinché la strategia sia completa, ritengo si debba riflettere su queste questioni."@it9
"Mr President, Commissioner, Mr Solana, ladies and gentlemen, it is my belief that events in the current and previous year have made apparent our real need for clear thinking on this issue. Commissioner Patten has described the many areas in which the European Union is actively involved, and it might well make sense for us to view them as parts of a coherent whole in order to make clear how much these – in many areas, thoroughly presentable – instruments benefit each other. This is where issues connected to overseas and development aid will of course be of correspondingly great importance. What this means is that potential tensions need to be reduced where the prevention of poverty is concerned, and both those actively involved and the European public need to become more aware of the fact that these are also instruments whereby we conduct foreign policy, and that they are in the interests of our Member States.
In the context of this discussion about prevention, an area in which so much is being done, Mr Solana is indeed right to say, as he has done in this debate, that we have to find the right combination of prevention, military capacity, and the measures needed for reconstruction in the aftermath of action. I believe that there is something missing here, either in terms of awareness or of practice. If – as we are right to do – we do indeed perform these preventive tasks, we see that they, in themselves, do not give the European Union any greater influence, as the military option has to be available to us if we are to be able to make it clear that we could also take other kinds of action. This was our experience in the Balkans in the early 1990s, when the European negotiators brought about some thirty-four ceasefire agreements – I am not sure precisely how many – and the reason why none of them came to anything was that Milosevic knew perfectly well that we lacked the military capacity to ensure that these ceasefire agreements were kept to. Bit by bit, right up to the Cologne Summit, and, beyond that, in Saint-Malo and on many other occasions, we learned the necessary lessons from this, which have now enabled us to progress further.
Here, too, though, we see that this must first be incorporated into a real strategy, that it is not yet fully operational, and that we do not yet know how it is to work, as, of course, we have to evaluate certain of its constituent parts in relation to this. What priority do we in fact give to combating terrorism, and to what extent do the instruments enable us to do that? The argument adduced by the Americans in relation to the war in Iraq was also to some degree an argument about terrorism. Are we ourselves clear in our own minds about the extent to which traditional military means can be deployed to combat terrorism? The same applies to the area of non-proliferation. If we could do as – for example – the Israelis did in Iraq in the early 1980s, and destroy a nuclear power plant with a single pre-emptive strike, thereby preventing the development of any nuclear capability, could this be part of such a strategy, one that might enable us, with less or scarcely any loss of human life, to develop capacities to prevent immense dangers and subsequent wars? I believe that we have to answer these questions. On this occasion, I am framing them as questions, but they ought to form part of a specific and consistent approach if we are to be able to put something on the table in the way that the Bush administration has done, where we can identify both similarities and differences and will very definitely be enabled to conduct on a stable basis the dialogue with the United States that is necessary if we are to start working together or perhaps achieve a rapprochement, and that will help enable the Americans to abandon unilateralism.
I agree that the European Union is itself a security policy measure; that is one of the primary reasons for its existence. The wider Europe that this is intended, astutely enough, to organise on a multilateral rather than merely bilateral basis, which is meant to be the European Economic Area with something added; our relations with Russia and the developing world and also with the Mediterranean countries – all these things are vitally important, but, in this context, we must indeed give some thought to the future of our relations with the United States, and it is my belief that, in the long term, NATO will not, on its own, be a sustainable bond between us. As regards NATO and transatlantic relations, there are two conditions, which we too must fulfil: only if we are strong will we be partners to be taken seriously, and there is no partnership when, rather than both sharing in decisions, one partner takes the decisions and the other merely follows behind. We have to play our part in creating the right conditions.
The second point in relation to all this is that we have to put our relations on a broader basis, one that has to do with more than security policy and the military, and that is why we need again to seize the initiative and have the sort of discussions that we had at the beginning of the 1990s, which I might perhaps sum up under the heading of ‘transatlantic market place’ in order, on this basis, to put something in place in many of the areas in which the European Union is competent. We, and the USA, have treaties with every country on earth, but we have no treaty with each other. If such a strategy is to be complete, I believe that we should give some thought to this."@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, mijnheer de commissaris, mijnheer Solana, dames en heren, ik denk dat de gebeurtenissen van dit jaar en vorig jaar duidelijk hebben gemaakt dat wij op dit gebied inderdaad een heldere strategie moeten hebben. Commissaris Patten heeft aangegeven op hoeveel terreinen de Europese Unie reeds activiteiten onderneemt. Het is wellicht zinvol om die ook voor onszelf eens in onderlinge samenhang te bezien. Daarmee wordt duidelijk hoe deze instrumenten, die op veel gebieden voorbeeldig zijn, elkaar wederzijds beïnvloeden. Van grote betekenis zijn natuurlijk vooral die kwesties die verband houden met hulp aan het buitenland en ontwikkelingshulp. Door middel van preventie en door het voorkomen van armoede kan de kans op spanningen worden verminderd. Zowel de betrokkenen als de Europese bevolking moeten zich meer bewust worden van het feit dat dit ook voor onze lidstaten belangrijke instrumenten van buitenlands optreden zijn.
Wanneer we het over preventie hebben, waaraan zeer veel gedaan wordt, is het inderdaad terecht wat de heer Solana hier tot uitdrukking heeft gebracht, namelijk dat we de juiste mix moeten vinden tussen preventie, militaire capaciteit en de eventueel noodzakelijke maatregelen voor wederopbouw na een militair ingrijpen. Ik denk dat er op dit vlak zowel in het bewustzijn als in de praktijk het nodige ontbreekt. Hoewel het terecht is dat we al die taken op het gebied van preventie vervullen, moeten we toch vaststellen dat dit op zichzelf de invloed van de Europese Unie nog niet vergroot. De capaciteit om militaire middelen in te zetten hoort daarbij om daarmee kenbaar te maken dat men ook op andere wijze kan optreden. Deze ervaring hebben we al begin jaren negentig op de Balkan opgedaan, toen de Europese onderhandelaars - naar ik meen - wel 34 wapenstilstandsovereenkomsten hebben gesloten. Geen enkel akkoord haalde iets uit omdat Milosevic duidelijk wist dat wij niet de militaire capaciteit hadden om naleving van die wapenstilstandsovereenkomsten af te dwingen. Daaruit hebben we stap voor stap onze lessen geleerd tot aan de Top van Keulen toe, maar ook nog in Saint-Malo en bij vele andere gelegenheden, waardoor we nu een flink stuk verder zijn.
Ook hier zien we echter dat dit eerst nog in een echte strategie moet worden ingepast, dat het nog niet volledig functioneert en dat we nog niet weten hoe dat dan moet. We moeten immers verschillende aspecten beoordelen. Hoe passen we de strijd tegen het terrorisme hier in en hoever reiken de instrumenten? Voor een deel was de Amerikaanse argumentatie met betrekking tot de Irak-oorlog ook een argumentatie over terrorisme. Is het voor onszelf duidelijk in hoeverre klassieke militaire middelen ook voor de bestrijding van het terrorisme kunnen worden ingezet? Hetzelfde geldt voor het terrein van non-proliferatie. Kan het bijvoorbeeld tot zo’n strategie behoren om - zoals de Israëli’s begin jaren tachtig in Irak deden - met een preventieve aanval in één keer een kerncentrale uit te schakelen zodat het land niet over nucleaire wapens kan beschikken? Daarbij zouden we capaciteiten kunnen ontwikkelen waardoor er minder of vrijwel geen slachtoffers vallen. Daarmee kunnen toekomstige gevaren en oorlogen van een veel grotere omvang worden voorkomen. Ik denk dat we op dit soort vragen een antwoord moeten vinden. In het kader van deze kwesties beperk ik mij tot het stellen van een aantal vragen, maar dit soort zaken zouden deel moeten uitmaken van een consistent plan, ook om iets te hebben dat we naast de strategie van de regering-Bush op tafel kunnen leggen. We kunnen dan de overeenkomsten en verschillen zien en op een degelijke basis gesprekken voeren met de Verenigde Staten. Dat is nodig om tot een gezamenlijk optreden te komen en we komen dan misschien ook dichter tot elkaar. Dat stelt de Amerikanen dan weer in staat om van het unilateralisme af te stappen.
Ik ben het ermee eens dat de Europese Unie zelf een instrument van veiligheidsbeleid is. Dat was een van de eerste motieven voor de oprichting ervan. Van groot belang is ook het Europa in bredere zin. Het zou verstandig zijn om dat niet alleen bilateraal maar ook multilateraal gestalte te geven in de zin van een uitgebreide Europese economische ruimte. Ook belangrijk zijn onze betrekkingen met Rusland, de derde wereld en het Middellandse-Zeegebied. We moeten echter in dit verband inderdaad nadenken over de vraag hoe het met de Verenigde Staten verder moet. Ik denk dat alleen de band via de NAVO op den duur niet voldoende zal zijn. Voor de NAVO en de transatlantische betrekkingen gelden twee voorwaarden waaraan ook van onze kant moet worden voldaan: alleen als we sterk zijn, zullen we als partner echt serieus genomen worden. Van partnerschap is alleen sprake wanneer beide partijen meebeslissen en niet de een beslist en de ander slechts volgt. Daarvoor moeten we dan wel de voorwaarden scheppen.
Het tweede punt in dit verband is dat we de betrekkingen moeten baseren op een bredere grondslag die niet alleen militaire samenwerking en het veiligheidsbeleid omvat. Daarom moeten we opnieuw het initiatief nemen tot discussies die we begin jaren negentig voerden en die ik met de term
zou willen samenvatten. Dat zou een basis kunnen zijn voor gesprekken over de vele terreinen waarop de Europese Unie bevoegdheden heeft. De Verenigde Staten en wij hebben met iedereen in de wereld verdragen gesloten, maar de Verenigde Staten en de Europese Unie hebben geen verdrag met elkaar. Ik denk dat we daar ook eens over moeten nadenken, willen we een dergelijke strategie compleet maken."@nl2
"Senhor Presidente, Senhor Comissário, Senhor Alto Representante Solana, minhas Senhoras e meus Senhores, creio que os acontecimentos do corrente e do passado ano deixaram patente a nossa real necessidade de um pensamento estratégico claro nesta matéria. O Senhor Comissário Patten descreveu as muitas áreas, nas quais a União Europeia se encontra activamente envolvida, e talvez fizesse sentido, para os vermos como partes de um todo coerente, deixar claro o benefício recíproco destes instrumentos – absolutamente exemplares em algumas áreas. Neste contexto, assumem particular importância as questões relacionadas com a ajuda externa e com a ajuda ao desenvolvimento. Quer isto dizer que é necessário reduzir as potenciais tensões no que se refere à prevenção da pobreza. De igual modo, tanto os que estão activamente envolvidos, como a opinião pública europeia, têm de se consciencializar de que estes também são instrumentos para a condução da política externa e que são do interesse dos nossos Estados-Membros.
No contexto desta discussão sobre prevenção, uma área em que tanto está a ser feito, é efectivamente correcto o que o senhor Javier Solana aqui referiu, que temos de encontrar a combinação certa de prevenção, capacidade militar, bem como das medidas de reconstrução a implementar após as acções. Mas creio que algo falta aqui, seja em termos de consciencialização, seja em termos de prática. Se – tal com fazemos, e bem – realizarmos efectivamente essas tarefas de prevenção, vemos que estas, por si só, não conferem à União Europeia qualquer acréscimo de influência, visto que temos de dispor da opção militar para podermos deixar clara a possibilidade de desenvolver outros tipos de acção. Esta foi a nossa experiência nos Balcãs, no início dos anos noventa, quando os negociadores europeus produziram qualquer coisa como 34 acordos de cessar-fogo – nem tenho bem a certeza do número –, mas a razão por que nenhum deu frutos tinha a ver com o facto de Milosevic saber perfeitamente que nós não tínhamos a necessária capacidade militar para assegurar que estes acordos de cessar-fogo eram respeitados. A partir daqui, passo a passo até à Cimeira de Colónia, depois em Saint-Malo e em muitas outras ocasiões, fomos tirando as necessárias ilações, o que nos tem permitido continuar a progredir e a avançar.
Mas também aqui se vê que esta abordagem tem primeiro de ser incorporada numa verdadeira estratégia, que ainda não se encontra totalmente operacional e que ainda não sabemos como irá funcionar, dado que temos, naturalmente, de examinar alguns dos seus elementos. Que prioridade atribuímos efectivamente ao combate ao terrorismo e até que ponto temos instrumentos para o fazer. O argumento aduzido pelos americanos relativamente à guerra no Iraque também foi até um certo ponto um argumento relacionado com o terrorismo. Temos nós a noção clara do ponto até ao qual os meios militares clássicos podem ser utilizados para combater o terrorismo? O mesmo se aplica ao domínio da não proliferação. Se pudéssemos fazer o mesmo que os israelitas fizeram no início dos anos noventa no Iraque, quando destruíram, com uma única acção preventiva, uma central nuclear, impedindo assim o desenvolvimento de qualquer espécie de capacidade nuclear, poderia isto fazer parte de uma tal estratégia que nos possibilitasse, com menos, ou quase nenhuma, perda de vidas humanas, desenvolver capacidades para impedir enormes perigos e subsequentes guerras? Creio que temos de responder a estas questões. Para já, formulo-as apenas como perguntas, mas penso que deviam fazer parte de uma abordagem específica e coerente, se é que pretendemos ser capazes de colocar algo em cima da mesa do mesmo modo que a administração Bush fez, permitindo-nos identificar as semelhanças e as diferenças, sendo definitivamente capazes de conduzir, numa base estável, o diálogo com os Estados Unidos, diálogo esse necessário, se formos começar a trabalhar juntos ou talvez conseguir uma aproximação que permita aos americanos abandonar o unilateralismo.
Também eu concordo que a União Europeia constitui em si uma medida de política de segurança, essa é uma das razões primordiais da sua existência. A Europa mais alargada, que aqui se pretende inteligentemente organizar de modo multilateral e não apenas bilateral na acepção de um Espaço Económico Europeu com algo adicionado; as nossas relações com a Rússia e os países em vias de desenvolvimento, bem como com os países mediterrânicos – todos estes aspectos têm a maior importância, mas, neste contexto, temos efectivamente de reflectir sobre o futuro das nossas relações com os Estados Unidos, e é minha convicção que, a longo prazo, a NATO não vai, por si só, constituir um elo sustentável entre nós. No que se refere à NATO e às relações transatlânticas, há duas condições que também temos, pela nossa parte, de preencher: apenas se formos fortes, seremos parceiros para levar a sério, e não há parceria quando, em vez de ambos partilharem as decisões, há um parceiro que as toma e outro que se limita a seguir atrás. Temos de desempenhar o nosso papel no sentido de criar as devidas condições para tal.
O segundo ponto neste contexto é que temos de colocar as nossas relações numa base mais ampla, não estritamente militar e de política de segurança, e daí a necessidade de tomar a iniciativa e ter novamente o tipo de discussões que tínhamos no início dos anos noventa, e que eu poderia talvez sintetizar no conceito “
” (mercado transatlântico). Assim, nesta base, podíamos avançar em muitas das áreas em que a União Europeia tem competência. Nós e os EUA temos tratados com todos os países do mundo, mas não temos nenhum tratado entre nós. Para que uma tal estratégia fique completa, creio que devemos reflectir um pouco a este respeito."@pt11
"Herr talman, herr kommissionär, herr höge representant, kolleger! Jag tror att händelserna i år och under de senaste åren har visat att vi i denna fråga faktiskt måste ha ett klart koncept. Kommissionsledamot Patten har redogjort för hur många områden Europeiska unionen redan agerar på. Det vore kanske klokt att också någon gång för oss själva sätta in detta i ett internt sammanhang, så att man klargör den ömsesidiga nyttan av dessa instrument, som på många områden absolut tål att visas. Här är naturligtvis särskilt de frågor, som står i samband med utlands- eller utvecklingsstöd, av motsvarande stor betydelse. Det innebär att när det gäller förebyggande och förhindrande av fattigdom måste risken för spänningar minskas. Det måste även bli klarare både i de agerandes medvetande och bland den europeiska allmänheten att detta också är instrument för ett utrikespolitiskt förhållningssätt, som ligger i våra medlemsstaters intresse.
I detta sammanhang, när vi talar om förebyggande åtgärder, där så mycket görs, är det som Solana här har sagt i själva verket riktigt, nämligen att man måste finna en riktig blandning av förebyggande åtgärder och militär förmåga, och även av återuppbyggnadsåtgärder som skulle bli nödvändiga efter aktionerna. Jag tror att det här finns brister både i medvetandet och i praktiken. När vi verkligen helt riktigt vidtar dessa förebyggande åtgärder, kan vi konstatera att detta enbart ändå inte stärker Europeiska unionens inflytande, eftersom det krävs en möjlighet till militära insatser för att visa att man också skulle kunna handla annorlunda. Detta är en erfarenhet som vi gjorde på Balkan redan i början av 90-talet, när de europeiska förhandlarna förhandlade fram 34 vapenstilleståndsavtal – jag är inte säker på den exakta siffran –, men när inget av dem tjänade något till, eftersom Milosevic klart visste att vi inte hade möjlighet att ingripa militärt för att se till att vapenstilleståndsavtalen iakttogs. Nu har man stegvis dragit konsekvenserna av detta ända fram till toppmötet i Köln och ännu längre, i Saint-Malo och vid många andra tillfällen, vilket nu har bidragit till att vi kommit framåt.
Men också här ser vi att detta först måste byggas in i en verklig strategi, att det ännu inte fungerar fullständigt och att vi ännu inte vet hur detta skall ske, för här måste vi naturligtvis bedöma bestämda detaljer. Hur skall vi faktiskt inordna kampen mot terrorismen, och hur långt räcker instrumenten? Delvis har den amerikanska argumentationen i samband med Irakkriget också varit en argumentation i samband med terrorismen. Är vi själva på det klara med hur långt klassiska militära medel också kan användas för att bekämpa terrorismen? Samma sak gäller för icke-spridning. Kan sådana händelser, där man kanske med en enda förebyggande attack skulle kunna förstöra ett kärnkraftverk, så att möjligheten att producera kärnvapen omintetgörs, vilket exempelvis israelerna gjorde i Irak i början av 80-talet, vara delar av en strategi, där vi eventuellt kan utveckla en kapacitet med få förluster i människoliv eller knappast några alls, så att oerhört stora senare risker och krig kan förhindras. Jag tror att vi måste besvara dessa frågor. Jag formulerar det här bara som frågor, men det måste vara en del av ett bestämt samlat koncept, för att också, jämförbart med Bushadministrationens strategi, ha något underlag där vi urskiljer både likheter och skillnader, och där vi på den grundvalen sedan i förbindelsen med Förenta staterna på en stabil grund också kan föra de samtal som är nödvändiga för att åstadkomma ett gemensamt handlande eller kanske åstadkomma ett närmande, vilket på amerikansk sida sedan skulle bidra till att göra det möjligt att komma bort från ensidigheten.
Jag håller med om att Europeiska unionen i sig själv är en säkerhetspolitisk åtgärd, detta är ett av de första motiven. Fortsättningen på Europeiska unionen, som helt klokt bör vara multilateralt och inte bara bilateralt organiserat, med tanke på ett europeiskt ekonomiskt område, plus våra förbindelser med Ryssland och tredje världen samt med Medelhavsområdet, är av avgörande betydelse, men vi måste i detta sammanhang faktiskt överväga hur fortsättningen skall bli med Förenta staterna, och jag tror att enbart förbindelsen via Nato på sikt inte kommer att vara bärkraftig. För Nato och de transatlantiska förbindelserna behövs det två villkor, som också måste uppfyllas från vår sida: bara om vi är starka är vi partner, som också tas på allvar, och partnerskap existerar bara om båda är med och beslutar, och inte när en beslutar och den andra bara följer med. Det måste vi också skapa förutsättningar för.
Den andra punkten i detta sammanhang är att vi måste ställa förbindelserna på en bredare basis, som inte bara är säkerhetspolitisk och militär, och därför är det nödvändigt att vi tar nya initiativ till diskussioner, som vi hade i början av 90-talet, som jag kanske skulle vilja sammanfatta under begreppet transatlantisk marknadsplats, för att på denna grundval kunna erbjuda något på flera av Europeiska unionens ansvarsområden. Förenta staterna och vi har avtal med alla möjliga länder i världen, men Förenta staterna och Europeiska unionen har inte något avtal med varandra. Jag tror att vi någon gång bör tänka över detta, för att göra en sådan strategi komplett."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"(Aplausos)"12,11
"(Applause)"10,10,3
"transatlantic market place"2,8,11,7,6
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples