Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2003-06-04-Speech-3-284"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20030604.8.3-284"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
". – Voorzitter, de eerste vraag is waarom er een initiatiefverslag werd voorgesteld. Omdat wij constateren dat de methode naar vele domeinen aan het uitdeinen is. In Lissabon werd aanbevolen deze methode toe te passen op het gebied van de informatiemaatschappij, onderzoek en innovatie, ondernemingsbeleid, onderwijs en opleiding, sociale insluiting, het economisch beleid, het migratiebeleid, enz. Wij zien echter dat de inspraak en de controle van het Parlement zeer beperkt is. Wij zien grote ondoorzichtigheid in de besluitvorming en in de redenen waarom sommige elementen van de methode wel of niet worden gebruikt.
De Commissie werkgelegenheid en sociale zaken heeft derhalve besloten een grondige analyse te maken van de manier waarop een en ander gebeurt. In het daaruit voortvloeiende verslag werd het volgende voorgesteld: indien de Europese Commissie met een open coördinatiemethode wenst te starten, moet niet alleen de instemming van de Raad, maar ook de instemming van het Parlement worden gevraagd. Daarenboven moet de Commissie aangeven welke elementen van de methode zij wil gebruiken. Die elementen zijn: gemeenschappelijke doelstellingen, richtsnoeren, gemeenschappelijke indicatoren, een syntheseverslag, nationale verslagen en aanbevelingen. Dat zijn de traditionele elementen die gedeeltelijk of volledig gebruikt worden. Het Parlement moet zijn advies geven over de richtsnoeren, het syntheseverslag en de aanbevelingen en de sociale partners moeten voor wat het sociaal gebied en de arbeid betreft, worden gehoord. Ten slotte wordt de Commissie ook gevraagd om een studie te maken over de doeltreffendheid van de methode en over de koppeling van geld uit de structuurfondsen aan de aanbevelingen die aan de lidstaten worden gedaan.
Om deze zaak structureel te regelen en te vermijden dat de open coördinatiemethode wordt ontwikkeld op één of ander terrein zonder medeweten, inspraak of medebeslissing van het Parlement, is het noodzakelijk het algemeen mechanisme en het medebeslissingsrecht van het Parlement vast te leggen in de grondwet. De vraag is echter of wij daarin zullen slagen? Als ik de teksten bekijk die het Presidium van de Conventie tot nu toe heeft opgesteld, zie ik dat we ten dele geslaagd zijn. Er is bijvoorbeeld bepaald dat de open coördinatiemethode wordt toegepast in het economisch beleid en in het werkgelegenheidsbeleid en dat ze - en dat is een uitbreiding in vergelijking met de huidige teksten - kan worden toegepast in het sociaal beleid. Er is ook bepaald dat het Parlement moet worden geraadpleegd dan wel in kennis gesteld van de richtsnoeren en van de aanbevelingen.
Dit is natuurlijk een stap in de goede richting, maar het is een kleine stap. Het is in elk geval meer dan op een bepaald moment op grond van de discussies in de Conventie voor mogelijk werd gehouden. Het blijft echter te weinig. De parlementaire bevoegdheid en de controlemogelijkheden blijven beperkt. Degenen die tegen de methode zijn en denken dat als we ze in de Conventie niet vermelden ze ook niet zal worden toegepast, vergissen zich natuurlijk. Niemand kan tegenhouden dat die methode wordt toegepast. Een eenvoudig Raadsbesluit zonder dat het Parlement er iets in te zeggen heeft, heeft dus tot gevolg dat de methode op één of ander terrein wordt toegepast.
Ik zal een voorbeeld geven met betrekking tot het migratiebeleid. Indien de ministers die zich met migratie bezighouden besluiten de methode toe te passen - mede omdat men bijvoorbeeld niet in staat is om op dat vlak wetgeving te realiseren - dan zal de open coördinatiemethode voor het migratiebeleid worden toegepast. Ons probleem is niet zozeer dat ze wordt toegepast, maar dat het Parlement niet of slechts heel beperkt betrokken wordt. Vandaar dat we in de commissie gezegd hebben: goed, laat ons dan in de Conventie een artikel opnemen waarin duidelijk wordt bepaald dat het uiteraard niet verboden is de open coördinatiemethode toe te passen, maar dat men overleg met het Parlement moet plegen als ze wordt toegepast. Dat was eigenlijk de zin van het artikel.
Wij hebben dus gezien dat er in de Conventie een stukje vooruitgang is geboekt, dat we een stuk van hetgeen we wilden, hebben bereikt. Het is echter onvolmaakt en onvolledig ten opzichte van wat het zou moeten zijn. Ik herhaal nogmaals mijn twee grote opmerkingen: ik vrees enerzijds dat de open coördinatiemethode tot gevolg zou kunnen hebben dat er geen wetgeving tot stand komt en anderzijds dat er wellicht een stuk van de nationale bevoegdheden wordt afgepakt als de open coördinatiemethode wordt toegepast. Zowel in het ene als in het andere geval is er eigenlijk maar één oplossing en die is: het Parlement laten meebeslissen. Het verzet tegen de open coördinatiemethode heeft juist tot gevolg gehad dat dit onvoldoende bereikt werd. Ik kan alleen maar zeggen dat dat jammer is. Ik denk dat we een goed verslag gemaakt hebben en ik bedank alle collega's van de Commissie werkgelegenheid en sociale zaken, want zij hebben op een fantastische manier meegewerkt aan dit verslag."@nl2
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Fru formand, det første spørgsmål er, hvorfor der forelægges en initiativbetænkning. Det sker, fordi vi konstaterer, at metoden er ved at brede sig til mange områder. I Lissabon blev det anbefalet at anvende denne metode inden for informationssamfundet, forskning og innovation, erhvervspolitik, undervisning og uddannelse, social inddragelse, den økonomiske politik, indvandringspolitik osv. Vi ser imidlertid, at Parlamentets medindflydelse og kontrol er meget begrænset. Vi ser en stor uigennemsigtighed i beslutningsprocessen og i begrundelserne for, at nogle elementer i metoden bruges eller ikke bruges.
Udvalget om Beskæftigelse og Sociale Anliggender har derfor besluttet at foretage en grundig analyse af den måde, hvorpå forskellige ting sker. I den betænkning, der fulgte deraf, blev følgende foreslået: Hvis Kommissionen ønsker at starte med en åben koordinationsmetode, skal der ikke blot anmodes om Rådets tilslutning, men også om Parlamentets tilslutning. Desuden skal Kommissionen anføre, hvilke elementer af metoden den vil bruge. Disse elementer er fælles mål, retningslinjer, fælles indikatorer, en syntetisk rapport, nationale rapporter og anbefalinger. Det er de traditionelle elementer, som bruges helt eller delvist. Parlamentet skal afgive en udtalelse om retningslinjerne, den sammenfattende rapport og anbefalingerne, og arbejdsmarkedets parter skal høres, hvad angår det sociale område og arbejde. Endelig anmodes Kommissionen også om at iværksætte en undersøgelse af metodens effektivitet og om at koble udbetalingerne fra strukturfonderne til de henstillinger, som rettes til medlemsstaterne.
For at træffe strukturelle bestemmelser om denne sag og undgå, at den åbne koordinationsmetode udvikles på et eller andet område uden Parlamentets medviden, medindflydelse eller medbestemmelse, er det nødvendigt i forfatningen at fastlægge den almene ordning og Parlamentets ret til fælles beslutningstagning. Spørgsmålet er imidlertid, om det vil lykkes os. Når jeg ser på de tekster, som konventets præsidium hidtil har udarbejdet, ser jeg, at det til dels er lykkedes os. Det er f.eks. bestemt, at den åbne koordinationsmetode anvendes ved den økonomiske politik og beskæftigelsespolitikken, og at den - og det er en udvidelse i forhold til de nuværende tekster - kan anvendes ved socialpolitikken. Det er også bestemt, at Parlamentet skal høres eller underrettes om retningslinjerne og henstillingerne.
Dette er naturligvis et skridt i den rigtige retning, men det er et lille skridt. Det er i hvert fald mere, end vi på et vist tidspunkt anså for muligt på grundlag af diskussionerne på konventet. Det er imidlertid stadig for lidt. Parlamentets beføjelser og kontrolmuligheder er stadig begrænsede. De, som er imod metoden og tror, at den heller ikke vil blive anvendt, hvis vi ikke nævner den i konventet, tager naturligvis fejl. Ingen kan forhindre, at denne metode anvendes. En simpel rådsbeslutning, uden at Parlamentet har noget at skulle have sagt, medfører således, at metoden anvendes på det ene eller andet område.
Jeg vil nævne et eksempel vedrørende indvandringspolitikken. Hvis de ministre, som beskæftiger sig med indvandring, beslutter at anvende metoden - bl.a. fordi man f.eks. ikke er i stand til at gennemføre lovgivning på dette område - vil den åbne koordinationsmetode blive anvendt ved indvandringspolitikken. Vores problem er ikke så meget, at den anvendes, men at Parlamentet ikke eller kun i meget begrænset omfang inddrages. Derfor har vi i udvalget opfordret til, at der indskrives en artikel i forfatningstraktaten, hvori det klart fastsættes, at det selvfølgelig ikke er forbudt at anvende den åbne koordinationsmetode, men at det skal ske i samråd med Parlamentet, hvis den anvendes. Det var egentlig formålet med artiklen.
Vi har således set, at der er gjort nogle fremskridt i konventet, og at vi har opnået noget af det, vi ville. Det er imidlertid ikke perfekt og ufuldstændigt i forhold til, hvad det skulle have været. Jeg gentager endnu en gang mine to vigtigste bemærkninger, nemlig at jeg dels er bange for, at den åbne koordinationsmetode kunne medføre, at der ikke skabes nogen lovgivning, dels at der måske fjernes nogle nationale beføjelser, hvis den åbne koordinationsmetode anvendes. Både i det ene og i det andet tilfælde er der egentlig kun én løsning, og det er, at Parlamentet skal være med til at bestemme. Modstanden mod den åbne koordinationsmetode har netop medført, at dette i utilstrækkelig grad blev opnået. Jeg kan kun sige, at det er ærgerligt. Jeg synes, vi har udarbejdet en god betænkning, og jeg takker alle kolleger i Udvalget om Beskæftigelse og Sociale Anliggender, for de har bidraget til denne betænkning på en fantastisk måde."@da1
"Frau Präsidentin! Als Erstes müssen wir uns nach dem Grund für die Ausarbeitung eines Initiativberichts fragen. Er liegt in der von uns getroffenen Feststellung, dass sich die offene Koordinierungsmethode allmählich auf zahlreiche Sektoren ausdehnt. In Lissabon wurde empfohlen, diese Methode auf die Bereiche Informationsgesellschaft, Forschung und Innovation, Unternehmenspolitik, allgemeine und berufliche Bildung, Bekämpfung der sozialen Ausgrenzung, Wirtschaftspolitik, Einwanderungspolitik usw. anzuwenden. Wir haben jedoch konstatiert, dass die Mitbestimmungs- und Kontrollbefugnisse des Parlaments sehr begrenzt sind.
Hinsichtlich des Beschlussfassungsprozesses sowie der Gründe, weshalb einige Elemente der Methode angewandt werden oder nicht, besteht ein großer Mangel an Transparenz.
Der Ausschuss für Beschäftigung und soziale Angelegenheiten hat deshalb die Durchführung einer eingehenden Prüfung einzelner Vorgehensweisen beschlossen, die zu einem Bericht geführt hat, in dem vorgeschlagen wird, dass, wenn die Kommission eine offene Koordinierungsmethode einleiten möchte, es dazu der Zustimmung nicht nur des Rates, sondern auch des Parlaments bedarf. Darüber hinaus muss die Kommission angeben, welche Elemente der Methode sie anwenden möchte. Diese Elemente sind gemeinsame Ziele, Leitlinien und gemeinsame Indikatoren, ein Synthesebericht, nationale Berichte sowie Empfehlungen. Dies sind die herkömmlichen Elemente, die teilweise oder vollständig verwendet werden. Das Parlament muss eine Stellungnahme zu den Leitlinien, zum Synthesebericht und zu den Empfehlungen abgeben, und die Sozialpartner müssen konsultiert werden, wenn es um die Sozial- und die Beschäftigungspolitik geht. Schließlich wird auch die Kommission aufgefordert, eine Studie über die Wirksamkeit der Methode auszuarbeiten und die Möglichkeit der Kopplung der im Rahmen der Strukturfonds bereitgestellten Mittel an die Leistungen der Mitgliedstaaten unter Berücksichtigung der ausgesprochenen Empfehlungen zu prüfen.
Im Hinblick auf eine diesbezüglich kohärente Regelung und damit die Methode der offenen Koordinierung nicht in dem einen oder anderen Bereich ohne Mitwissen, Mitbestimmung oder Mitentscheidung des Parlaments entwickelt wird, müssen der allgemeine Mechanismus und das Mitentscheidungsrecht des Parlaments im Verfassungsvertrag verankert werden. Die Frage ist allerdings, ob uns dies gelingen wird. Den vom Präsidium des Konvents bislang ausgearbeiteten Texten nach zu urteilen, haben wir einen teilweisen Erfolg erzielt. Beispielsweise wird bestimmt, dass die Methode der offenen Koordinierung auf die Wirtschafts- und die Beschäftigungspolitik angewandt wird und sie – dies stellt eine Verbesserung gegenüber den gegenwärtigen Texten dar – auf die Sozialpolitik angewandt werden kann. Ferner wird bestimmt, dass das Parlament zu den Leitlinien und Empfehlungen konsultiert oder darüber in Kenntnis gesetzt werden muss.
Selbstverständlich ist dies ein, wenn auch kleiner, Schritt in die richtige Richtung. Jedenfalls ist es mehr, als zu einem bestimmten Zeitpunkt aufgrund der Beratungen im Konvent für möglich gehalten wurde. Allerdings ist es nur ein Tropfen auf den heißen Stein. Das Parlament verfügt weiterhin nur über begrenzte Befugnisse und Kontrollmöglichkeiten. Diejenigen, die gegen diese Methode sind und sich einbilden, ihre Nichterwähnung im Konvent bedeute, dass sie auch nicht angewandt wird, irren sich natürlich. Niemand kann verhindern, dass diese Methode angewandt wird. Ein einfacher Ratsbeschluss, bei dem das Parlament keine Mitsprache hat, kann somit zur Anwendung der Methode in dem einen oder anderen Bereich führen.
Ich möchte dies anhand der Einwanderungspolitik veranschaulichen. Wenn die mit Einwanderungsfragen befassten Minister die Anwendung der Methode beschließen – zum Beispiel auch deswegen, weil sie zu einer Gesetzgebung in diesem Bereich unfähig sind –, dann wird die Methode der offenen Koordinierung auf die Einwanderungspolitik angewandt. Unser Problem ist nicht so sehr, dass sie angewandt wird, sondern die Tatsache, dass das Parlament nicht oder in sehr beschränktem Maße daran beteiligt ist. Deshalb haben wir im Ausschuss gesagt: Okay, lasst uns dann im Verfassungsvertrag einen Artikel aufnehmen, in dem eindeutig bestimmt wird, dass die Anwendung der offenen Koordinierungsmethode selbstverständlich nicht verboten ist, im Falle ihrer Anwendung das Parlament jedoch um seine Zustimmung ersucht werden muss. Dies war der eigentliche Sinn des Artikels.
Wir haben also gesehen, dass wir im Konvent gewisse Fortschritte erzielt und bis zu einem gewissen Grad das erreicht haben, was wir wollten. Im Vergleich zu dem, was erforderlich wäre, ist dies jedoch noch unvollkommen und unvollständig. Ich möchte meine zwei Schlüsselbemerkungen wiederholen: Ich befürchte, dass einerseits die offene Koordinierungsmethode zur Folge haben könnte, dass keine Rechtsvorschriften erlassen werden, und andererseits, dass im Falle der Anwendung der offenen Koordinierungsmethode möglicherweise einige der nationalen Befugnisse entzogen werden. In beiden Fällen gibt es im Grunde nur eine Lösung, nämlich: das Mitentscheidungsrecht des Parlaments. Gerade der Widerstand gegen die offene Koordinierungsmethode hatte zur Folge, dass dies in nur unzulänglichem Maße erreicht wurde. Ich kann nur sagen, dass dies zu bedauern ist. Wir haben meiner Meinung nach einen vernünftigen Bericht ausgearbeitet, und ich möchte mich bei allen Kolleginnen und Kollegen des Ausschusses für Beschäftigung und soziale Angelegenheiten bedanken, denn sie haben einen großartigen Beitrag zu diesem Bericht geleistet."@de7
".
Κυρία Πρόεδρε, οφείλουμε καταρχάς να αναρωτηθούμε για τους λόγους για τους οποίους προτάθηκε η εκπόνηση έκθεσης πρωτοβουλίας, καθόσον έχουμε διαπιστώσει ότι αυτή η μέθοδος επεκτείνεται σε πολλούς τομείς. Στη Λισαβόνα, είχε προταθεί να χρησιμοποιείται η μέθοδος αυτή στην κοινωνία της πληροφορίας, την έρευνα και ανάπτυξη, την εταιρική πολιτική, την εκπαίδευση και κατάρτιση, την κοινωνική συμμετοχή, την οικονομική πολιτική, την πολιτική μετανάστευσης κλπ. Ωστόσο, έχουμε διαπιστώσει ότι η συνεισφορά και ο έλεγχος του Κοινοβουλίου είναι πολύ περιορισμένοι. Παρατηρείται μεγάλη έλλειψη διαφάνειας ως προς τη διαδικασία λήψης των αποφάσεων, καθώς και ως προς τους λόγους για τους οποίους ορισμένα στοιχεία αυτής της μεθόδου χρησιμοποιούνται ή δεν χρησιμοποιούνται.
Γι’ αυτό και η Επιτροπή Απασχόλησης και Κοινωνικών Υποθέσεων αποφάσισε να πραγματοποιήσει μια εμπεριστατωμένη ανάλυση των διαδικασιών που ακολουθούνται, γεγονός που οδήγησε στην εκπόνηση έκθεσης στην οποία περιλαμβάνεται μια πρόταση σύμφωνα με την οποία, εφόσον η Επιτροπή επιθυμεί να ξεκινήσει μια ανοικτή μέθοδο συντονισμού, θα απαιτείται να έχει την άδεια όχι μόνο του Συμβουλίου αλλά και του Κοινοβουλίου. Επιπλέον, η Επιτροπή πρέπει να δηλώνει τα επιμέρους στοιχεία της μεθόδου που επιθυμεί να χρησιμοποιήσει. Τα εν λόγω στοιχεία είναι κοινοί στόχοι, κοινοί δείκτες, κατευθυντήριες γραμμές, μια συνοπτική έκθεση, εθνικές εκθέσεις και συστάσεις. Αυτά είναι τα διαμφισβητούμενα στοιχεία που χρησιμοποιούνται είτε εν μέρει είτε εξ ολοκλήρου. Το Κοινοβούλιο πρέπει να γνωμοδοτεί σχετικά με τις κατευθυντήριες γραμμές, τη συνοπτική έκθεση και τις συστάσεις, ενώ πρέπει επίσης να ζητείται η γνώμη των κοινωνικών εταίρων σε ζητήματα που άπτονται της κοινωνικής πολιτικής και της απασχόλησης. Τέλος, ζητείται επίσης από την Επιτροπή να εκπονήσει μελέτη σχετικά με την αποτελεσματικότητα της μεθόδου και με τη σύνδεση των πόρων που διατίθενται μέσω των διαρθρωτικών ταμείων και των συστάσεων που απευθύνονται στα κράτη μέλη.
Προκειμένου να οργανωθεί αυτό κατά τρόπο διαρθρωμένο και να αποφευχθεί η χρήση της ανοικτής μεθόδου συντονισμού σε διαφόρους τομείς χωρίς το Κοινοβούλιο να έχει γνώση του γεγονότος, να μπορεί να προσφέρει τη συνεισφορά του και να συναποφασίζει, είναι απαραίτητο να κατοχυρωθεί ο γενικός μηχανισμός και το δικαίωμα συναπόφασης του Κοινοβουλίου στο σύνταγμα. Το ζήτημα, ωστόσο, είναι κατά πόσον θα επιτύχουμε κάτι τέτοιο. Κρίνοντας με βάση τα κείμενα που έχουν συνταχθεί μέχρι στιγμής από το Προεδρείο της Συνέλευσης, διαπιστώνω ότι έχουμε σημειώσει μερική επιτυχία. Για παράδειγμα, ορίζεται ότι η ανοικτή μέθοδος συντονισμού εφαρμόζεται στην οικονομική πολιτική και την πολιτική απασχόλησης και ότι –και αυτό συνιστά βελτίωση σε σχέση με τα έως τώρα κείμενα– μπορεί να εφαρμοστεί και στον τομέα της κοινωνικής πολιτικής. Ορίζεται επίσης ότι πρέπει να ζητείται η γνώμη του Κοινοβουλίου, ή να ενημερώνεται αυτό σχετικά με τις κατευθυντήριες γραμμές και τις συστάσεις.
Είναι περιττό να αναφέρουμε ότι αυτό είναι ένα βήμα, αν και μικρό, προς τη σωστή κατεύθυνση. Εν πάση περιπτώσει, είναι περισσότερο από ό,τι είχε κριθεί ότι ήταν δυνατόν να επιτευχθεί σε κάποιο στάδιο των συζητήσεων στη Συνέλευση. Ωστόσο, εξακολουθεί να είναι σταγόνα στον ωκεανό. Οι εξουσίες και οι δυνατότητες ελέγχου του Κοινοβουλίου παραμένουν περιορισμένες. Όσοι αντιτίθενται σε αυτήν τη μέθοδο και τρέφουν την ψευδαίσθηση ότι, εάν δεν την αναφέρουμε στη Συνέλευση, δεν πρόκειται και να χρησιμοποιηθεί, είναι βέβαιο ότι διαπράττουν μεγάλο λάθος. Κανείς δεν μπορεί να εμποδίσει την εξέλιξη αυτής της μεθόδου. Μια απλή απόφαση του Συμβουλίου χωρίς καμιά συμμετοχή του Κοινοβουλίου, συνεπώς, οδηγεί στη χρήση της εν λόγω μεθόδου στον έναν ή τον άλλο τομέα.
Θα χρησιμοποιήσω εδώ ως παράδειγμα τη μεταναστευτική πολιτική. Εάν οι υπουργοί οι οποίοι είναι αρμόδιοι για θέματα μετανάστευσης αποφασίσουν να εφαρμόσουν τη μέθοδο –για τον επιπρόσθετο λόγο, για παράδειγμα, ότι αδυνατούν να θεσπίσουν νομοθετικά μέτρα σε αυτόν τον τομέα– η ανοικτή μέθοδος συντονισμού θα εφαρμοστεί στη μεταναστευτική πολιτική. Το πρόβλημά μας δεν έγκειται τόσο στο γεγονός ότι θα εφαρμοστεί η εν λόγω μέθοδος, αλλά στο γεγονός ότι το Κοινοβούλιο δεν θα συμμετέχει καθόλου ή θα συμμετέχει ελάχιστα στη λήψη των σχετικών αποφάσεων. Γι’ αυτό στην επιτροπή είπαμε: εντάξει, ας υιοθετήσουμε τότε, στο πλαίσιο των εργασιών της Συνέλευσης, κάποιο άρθρο στο οποίο θα ορίζεται με σαφήνεια ότι, προφανώς, δεν απαγορεύεται η χρήση της ανοικτής μεθόδου συντονισμού, αλλά, εφόσον αυτή χρησιμοποιηθεί, αυτό θα πρέπει να γίνει σε συνεργασία με το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο. Αυτό ήταν, επί της ουσίας, το νόημα του άρθρου.
Φροντίσαμε, λοιπόν, να σημειωθεί πρόοδος στη Συνέλευση, και επιτύχαμε τον στόχο μας σε κάποιο βαθμό. Ωστόσο, αυτό το αποτέλεσμα είναι ατελές και ανολοκλήρωτο σε σχέση με τον πραγματικό μας στόχο. Θα ήθελα να επαναλάβω τις δύο βασικές παρατηρήσεις μου: φοβούμαι ότι, αφενός, η ανοικτή μέθοδος συντονισμού μπορεί να οδηγήσει στην απουσία σχετικής νομοθεσίας και, αφετέρου, ορισμένες από τις εθνικές αρμοδιότητες μπορεί, ενδεχομένως, να αφαιρεθούν, εάν εφαρμοστεί η ανοικτή μέθοδος συντονισμού. Στην πραγματικότητα υπάρχει μία μόνο λύση και για τα δύο αυτά ζητήματα, η οποία είναι η εξής: να δοθεί στο Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο το δικαίωμα συναπόφασης. Η αντίθεση, ακριβώς, στην ανοικτή μέθοδο συντονισμού έχει οδηγήσει στο γεγονός ότι αυτό δεν έχει επιτευχθεί σε ικανοποιητικό βαθμό. Το μόνο που μπορώ να δηλώσω είναι ότι αυτό είναι λυπηρό. Φρονώ ότι έχουμε εκπονήσει μια ορθή έκθεση· θα ήθελα δε να ευχαριστήσω όλα τα μέλη της Επιτροπής Απασχόλησης και Κοινωνικών Υποθέσεων, διότι συνέβαλαν με θαυμάσιο τρόπο στην εκπόνηση της εν λόγω έκθεσης."@el8
".
Madam President, we first need to question the reason why an own-initiative report was proposed, for we have noticed that this method is spreading to many areas. In Lisbon, it was recommended to apply this method to the information society, research and innovation, company policy, education and training, social inclusion, economic policy, migration policy, etc. However, we have noticed that Parliament's input and control are very restricted. There is a great lack of transparency in the decision-making process and in the reasons why some elements of the method are, or are not, being used.
This is why the Committee on Employment and Social Affairs has decided to carry out a thorough analysis of the way in which things are being done, which has resulted in a report containing the suggestion that, if the Commission wished to start an open method of coordination, this should require the permission not only of the Council but also of Parliament. Moreover, the Commission must indicate the components of the method it wants to use. These components are common targets, common indicators, guidelines, common indicators, a summary report, national reports and recommendations. These are the conventional components that are used either wholly or in part. Parliament must give an opinion on the guidelines, the summary report and the recommendations, and the social partners must be consulted on matters relating to social policy and labour. Finally, the Commission is also asked to draw up a study on the method's effectiveness and on the linking of money from the Structural Funds with the recommendations that have been put to the Member States.
To organise this in a structured manner and to prevent the open method of coordination from being developed in one area or another without Parliament's knowledge, input or codecision, it is necessary to enshrine the general mechanism and Parliament's codecision right in the constitution. The question is, however, whether we will succeed in doing so? Judging from the texts drawn up to date by the Convention's Presidency, I notice that we have met with partial success. For example, it is stipulated that the open method of coordination is applied to economic policy and to employment policy and that – this is an improvement on the current texts – it can be applied to social policy. It is also stipulated that Parliament must be consulted or informed of the guidelines and recommendations.
Needless to say, this is a step, albeit a small one, in the right direction. It is in any case more than what was deemed possible at one stage on the basis of the discussions in the Convention. However, it remains a drop in the ocean. Parliamentary powers and possibilities for control remain restricted. Those who are opposed to this method and labour under the illusion that if we do not mention it in the Convention, it will not be used, are, of course, mistaken. Nobody can stop this method from going ahead. A simple Council decision without any input from Parliament therefore leads to the method being used in one area or another.
I will illustrate this with migration policy. If the ministers involved in migration decide to apply the method – also because, for example, they are unable to lay down legislation in this area – the open method of coordination will be applied to migration policy. Our problem is not so much the fact that it is being applied, but the fact that Parliament has no, or very little, involvement in it. This is why we said in the committee: fine, let us then, in the Convention, adopt an article clearly stating that it is obviously not prohibited to apply the open method of coordination but if it is, that it should be done in consultation with Parliament. This was, in fact, the meaning of the article.
We have thus seen that some progress has been made in the Convention, that we have achieved what we wanted to some extent. However, it is imperfect and incomplete compared to what it should be. I would reiterate my two key comments: I fear that, on the one hand, the open method of coordination could result in no legislation being laid down and, on the other, that some of the national powers may possibly be removed if the open method of coordination is applied. There is, in fact, only one solution in both cases, which is: to allow Parliament the right of codecision. It is precisely the opposition to the open method of coordination that has led to this not being achieved satisfactorily. I can only say that this is regrettable. I think that we have drawn up a sound report and I would thank all the members of the Committee on Employment and Social Affairs, for they have made a marvellous contribution to this report."@en3
".
Señora Presidenta, nuestra primera pregunta es por qué se propuso un informe de propia iniciativa, ya que constatamos que este método se está extendiendo en muchos ámbitos. En Lisboa se recomendó aplicar este método en el ámbito de la sociedad de la información, la investigación y la innovación, la política de empresas, la enseñanza y la formación, la inclusión social, la política económica, la política de migración. etc. Sin embargo, hemos observado que la participación y el control del Parlamento son muy limitados. Existe una gran falta de transparencia en la toma de decisiones y en las razones por las que se utilizan o no algunos elementos del método.
Por ello, la Comisión de Empleo y Asuntos Sociales decidió realizar un profundo análisis sobre la manera en que se están haciendo las cosas. En el informe resultante se propone lo siguiente: si la Comisión Europea desea establecer un método abierto de coordinación, no solo ha de pedir la aprobación del Consejo, sino también la del Parlamento. Además, la Comisión tiene que explicar qué elementos del método pretende utilizar. Esos elementos son: objetivos comunes, directrices, indicadores comunes, un informe de síntesis, informes nacionales y recomendaciones. Estos son los elementos tradicionales que se utilizan parcial o totalmente. El Parlamento tiene que emitir un dictamen sobre las directrices, el informe de síntesis y las recomendaciones, y los interlocutores sociales tienen que ser consultados en asuntos relacionados con la política social y el trabajo. Por último, se pide también a la Comisión que realice un estudio sobre la eficacia del método y sobre la vinculación del dinero procedente de los fondos estructurales a las recomendaciones que se hacen a los Estados miembros.
Para organizar todo esto de una manera estructurada y evitar que el método abierto de coordinación se desarrolle en uno u otro ámbito sin el conocimiento, la participación o la codecisión del Parlamento, es necesario que el mecanismo general y el derecho de codecisión del Parlamento queden debidamente reflejados en la Constitución. Sin embargo, la cuestión es si lo lograremos. A juzgar por los textos que ha elaborado hasta ahora la Presidencia de la Convención, creo que lo hemos conseguido en parte. Por ejemplo, se estipula que el método abierto de coordinación se aplicará en la política económica, en la política de empleo y también –y eso es una mejora de los textos actuales– en la política social. Asimismo, se estipula que el Parlamento tiene que ser consultado o informado sobre las directrices y las recomendaciones.
Se trata, por supuesto, de un paso en la buena dirección, pero un paso pequeño. En cualquier caso, es más de lo que en un determinado momento se creía posible a partir de los debates en la Convención. Pero es demasiado poco. Las competencias y las posibilidades de control del Parlamento siguen siendo limitadas. Se equivocan claramente quienes se oponen al método y piensan que si no queda reflejado en la Convención, no se utilizará. Nadie puede impedir que se aplique este método. Una simple decisión del Consejo, sin que el Parlamento tenga nada que opinar, puede hacer que el método se aplique en uno u otro ámbito.
Lo ilustraré tomando como ejemplo la política de migración. Si los ministros responsables de la migración deciden aplicar el método –si además, por ejemplo, no puedan legislar en ese ámbito– se aplicará el método abierto de coordinación a la política de migración. Nuestro problema no es tanto que se aplique el método, sino que no se consulte, o se consulte de forma muy limitada al Parlamento De ahí que en la comisión hayamos dicho: vale, incorporemos entonces en la Convención un artículo en el que se estipule claramente que, por supuesto, no está prohibido aplicar el método abierto de coordinación, pero que, cuando se aplique, haya que consultar al Parlamento. Ese era, en realidad, el espíritu del artículo.
Así pues, hemos constatado que se han hecho ciertos progresos en la Convención, que hemos conseguido parte de lo que queríamos. Pero el texto no es perfecto ni contiene todo lo que debería contener. Repito nuevamente mis dos principales observaciones: temo por un lado, que una consecuencia del método abierto de coordinación sea que no se legisle y, por otro, que la aplicación del método abierto de coordinación quite parte de las competencias nacionales. Tanto en uno como en otro caso, solo hay una solución: reconocer el derecho de codecisión del Parlamento. La oposición al método abierto de coordinación ha sido, precisamente, el motivo de que eso no se lograra suficientemente. Solo puedo decir que es una lástima. Creo que hemos elaborado un buen informe y doy las gracias a todos los colegas de la Comisión de Empleo y Asuntos Sociales por el fantástico trabajo que han realizado en la elaboración de este informe."@es12
".
Arvoisa puhemies, meidän on ensinnäkin pohdittava syytä valiokunta-aloitteisen mietinnön esittämiseen, koska olemme huomanneet, että tämä menetelmä on yleistymässä monilla aloilla. Lissabonissa suositeltiin, että menetelmää sovelletaan tietoyhteiskuntaan, tutkimukseen ja innovaatioon, yrityspolitiikkaan, opetukseen ja koulutukseen, sosiaalisen osallisuuden edistämiseen, talouspolitiikkaan, maahanmuuttopolitiikkaan jne. Olemme kuitenkin havainneet, että parlamentin osallistuminen ja valvonta on hyvin rajallista. Päätöksentekomenettelyä ja niitä syitä, miksi menetelmän joitakin osatekijöitä käytetään tai ei käytetä, ei ole selitetty riittävän avoimesti.
Siksi työllisyys- ja sosiaalivaliokunta on päättänyt analysoida toimintatapaa perusteellisesti. Analysoinnin tuloksena laaditussa mietinnössä ehdotetaan, että jos komissio haluaa soveltaa avointa koordinointimenetelmää, sen olisi saatava tähän neuvoston suostumuksen lisäksi myös parlamentin suostumus. Komission on myös ilmoitettava ne menetelmän osatekijät, joita se haluaa käyttää. Näitä osatekijöitä ovat yhteiset tavoitteet, yhteiset indikaattorit ja suuntaviivat, yhteenveto, kansalliset selonteot ja suositukset. Nämä ovat tavanomaisia osatekijöitä, joita käytetään joko kokonaisuudessaan tai osittain. Parlamentin on annettava lausunto suuntaviivoista, yhteenvedosta ja suosituksista, ja työmarkkinaosapuolia on kuultava sosiaali- ja työmarkkinapolitiikkaa koskevissa asioissa. Komissiota pyydetään myös laatimaan tutkimus, jossa käsitellään menetelmän tehokkuutta ja rakennerahastojen varojen kytkemistä jäsenvaltioille annettuihin suosituksiin.
Jotta tämä voitaisiin järjestää ohjatusti ja jotta voitaisiin estää avoimen koordinointimenetelmän kehittäminen jollakin alalla ilman parlamentin tietoa, osallistumista tai yhteispäätöstä, yleinen toimintatapa ja parlamentin yhteispäätösoikeus on vahvistettava perustuslaissa. Pystymmekö kuitenkaan saavuttamaan tätä tavoitetta? Olen havainnut valmistelukunnan puheenjohtajiston tähän mennessä laatimista asiakirjoista, että olemme onnistuneet tässä osittain. Niissä esimerkiksi määrätään, että avointa koordinointimenetelmää on sovellettava talous- ja työllisyyspolitiikkaan ja että sitä voidaan soveltaa sosiaalipolitiikkaan, mikä on parannus verrattuna nykyisiin asiakirjoihin. Lisäksi asiakirjoissa määrätään, että parlamenttia on kuultava tai sille on tiedotettava suuntaviivoista ja suosituksista.
On sanomattakin selvää, että tämä on askel oikeaan suuntaan, vaikka kyse onkin pienestä askelesta. Joka tapauksessa asiassa on edistytty paremmin kuin valmistelukunnan keskustelujen perusteella voitiin yhdessä vaiheessa olettaa. Tämä on kuitenkin vain pisara valtameressä. Parlamentin toimivaltuudet ja valvontamahdollisuudet ovat yhä rajalliset. Ne, jotka vastustavat tätä menetelmää ja työskentelytapaa sen harhaluulon vuoksi, että niitä ei käytetä, jos emme mainitse niistä valmistelukunnassa, ovat luonnollisesti väärässä. Kukaan ei pysty estämään menetelmän yleistymistä. Menetelmää voidaan käyttää millä alalla tahansa pelkällä neuvoston päätöksellä ilman parlamentin osallistumista.
Havainnollistan tilannetta maahanmuuttopolitiikan avulla. Jos maahanmuuttopolitiikasta vastaavat ministerit päättävät soveltaa menetelmää – myös esimerkiksi sen vuoksi, että he eivät pysty antamaan tätä alaa koskevaa lainsäädäntöä – avointa koordinointimenetelmää sovelletaan maahanmuuttopolitiikkaan. Parlamentin ongelmana ei ole niinkään menetelmän soveltaminen vaan se, että parlamentti ei osallistu tai osallistuu vain hyvin vähän sen soveltamiseen. Siksi totesimme valiokunnassa: selvä on, sallikaa meidän sitten hyväksyä valmistelukunnassa artikla, jossa mainitaan selvästi, että avoimen koordinointimenetelmän soveltaminen ei ole kiellettyä, mutta sitä olisi sovellettava kuulemalla parlamenttia. Tämä oli tosiasiassa artiklan tarkoitus.
Olemme siis panneet merkille, että valmistelukunnassa on hieman edistytty ja että olemme saavuttaneet tavoitteemme jossain määrin. Saavutukset ovat kuitenkin epätäydellisiä ja puutteellisia siihen verrattuna, millaisia niiden pitäisi olla. Haluan toistaa kaksi tärkeintä huomautustani. Pelkään, että lainsäädäntöä ei ehkä anneta avoimen koordinointimenetelmän vuoksi ja että jäsenvaltioiden toimivaltuuksia supistetaan, jos avointa koordinointimenetelmää sovelletaan. Tosiasiassa kummassakin tapauksessa on vain yksi ratkaisu: parlamentille on annettava yhteispäätösoikeus. Avoimen koordinointimenetelmän vastustaminen on nimenomaan johtanut tällaiseen epätyydyttävään lopputulokseen. Voin vain todeta, että tämä on valitettavaa. Mielestäni olemme laatineet hyvän mietinnön, ja haluan kiittää kaikkia työllisyys- ja sosiaalivaliokunnan jäseniä mietintöä koskevasta erinomaisesta työstä."@fi5
".
Madame la Présidente, la première question concerne la raison pour laquelle un rapport d’initiative a été présenté, parce que nous constatons que la méthode est en train de s’étendre à de nombreux domaines. Il a été recommandé à Lisbonne d’appliquer cette méthode à des secteurs tels que la société de l’information, la recherche et l’innovation, la politique d’entreprise, l’éducation et la formation, l’inclusion sociale, la politique économique, la politique d’immigration, etc. Nous constatons néanmoins que la participation et le contrôle du Parlement sont très limités. Nous observons un grand manque de transparence en ce qui concerne le processus de décision et les motifs qui incitent à utiliser ou non certains éléments de la méthode.
La commission de l’emploi et des affaires sociales a donc décidé d’analyser en détail comment les choses se déroulent. Le rapport qui en résulte conclut que si la Commission européenne souhaite mettre en œuvre une méthode ouverte de coordination, elle devrait non seulement demander l’approbation du Conseil, mais aussi celle du Parlement. La Commission doit en outre mentionner les éléments de la méthode qu’elle souhaite employer. Les principaux éléments sont les suivants: objectifs communs, lignes directrices, indicateurs communs, rapport de synthèse, rapports nationaux et recommandations. Tels sont les éléments habituellement utilisés, en tout ou en partie. Le Parlement doit donner un avis sur les lignes directrices, le rapport de synthèse et les recommandations, tandis que les partenaires sociaux doivent être consultés lorsqu’il s’agit de la politique sociale et de l’emploi. Enfin, la Commission doit élaborer une étude sur l’efficacité de la méthode et la possibilité de coupler la mise à disposition de ressources des Fonds structurels avec les recommandations adressées aux États membres.
Pour assurer une organisation structurée et éviter que la méthode ouverte de coordination soit développée dans un secteur ou l’autre à l’insu du Parlement, sans que celui-ci soit consulté ou impliqué dans la décision, il est capital d’inscrire la procédure générale et le droit de codécision du Parlement dans la constitution. Reste toutefois à savoir si nous y parviendrons. Lorsque j’examine les textes élaborés à ce jour par le Præsidium de la Convention, je constate que nous avons partiellement atteint notre but. Il est par exemple spécifié que la méthode ouverte de coordination s’applique à la politique économique et à la politique de l’emploi et qu’elle peut aussi s’appliquer à la politique sociale - il s’agit d’une extension par rapport aux textes actuels. Il est également précisé que le Parlement doit être consulté ou informé à propos des lignes directrices et des recommandations.
Il s’agit bien entendu d’un pas dans la bonne direction, même si c’est un petit pas. C’est en tout cas plus que ce que l’on estimait possible à un moment donné, lors des discussions menées au sein de la Convention. Cela reste pourtant une goutte d’eau dans l’océan. Les compétences et les possibilités de contrôle du Parlement restent limitées. Ceux qui s’opposent à la méthode et qui pensent qu’elle ne sera pas appliquée si nous ne la mentionnons pas dans la Convention se trompent évidemment. Nul ne peut empêcher la mise en œuvre de cette méthode. Une simple décision du Conseil, sans que le Parlement ait quelque chose à dire en la matière, se traduit donc par l’application de la méthode dans l’un ou l’autre domaine.
Je donnerai un exemple lié à la politique d’immigration. Si les ministres en charge de l’immigration décident d’appliquer la méthode - notamment s’il est impossible d’établir une législation dans ce domaine -, la méthode ouverte de coordination s’appliquera à la politique d’immigration. Notre problème ne concerne pas tellement son application mais bien le fait que le Parlement n’est pas - ou très peu - impliqué dans cette démarche. C’est la raison pour laquelle nous avons déclaré en commission: "très bien, insérons dans la Convention un article stipulant clairement qu’il n’est évidemment pas interdit d’appliquer la méthode ouverte de coordination mais qu’il convient alors de consulter le Parlement". Tel était en réalité le sens de l’article.
Nous avons donc constaté quelques progrès au niveau de la Convention, puisque nous avons obtenu en partie ce que nous voulions. Les réalisations sont cependant inachevées et incomplètes par rapport au but recherché. Je répète encore une fois mes deux remarques essentielles: je crains que la méthode ouverte de coordination ne débouche sur aucune législation, d’une part, et qu’une partie des compétences nationales soient retirées si la méthode ouverte de coordination est appliquée, d’autre part. Dans un cas comme dans l’autre, il n’y a qu’une solution: intégrer le Parlement dans la codécision. C’est précisément l’opposition vis-à-vis de la méthode ouverte de coordination qui a entraîné l’insuffisance de résultats. Je peux juste dire que c’est regrettable. Je pense que nous avons élaboré un bon rapport et je remercie tous les collègues de la commission de l’emploi et des affaires sociales pour leur contribution extraordinaire."@fr6
"Signora Presidente, innanzi tutto dobbiamo chiederci il motivo per cui è stata proposta una relazione di iniziativa, poiché abbiamo notato che questo metodo è utilizzato sempre più spesso in molti settori. A Lisbona si era raccomandata l’applicazione del sistema a settori quali la società dell’informazione, la ricerca e l’innovazione, la politica delle imprese, la politica in materia di istruzione e di formazione professionale, l’integrazione sociale, la politica economica, la politica dell’immigrazione e altri ancora. Tuttavia, abbiamo notato che il contributo e il controllo del Parlamento sono molto limitati. Vi è pochissima trasparenza nel processo decisionale e non sono affatto chiare le ragioni per cui alcuni elementi del metodo vengano o meno utilizzati.
Per detto motivo la commissione per l’occupazione e gli affari sociali ha deciso di svolgere un’attenta analisi della situazione, a seguito della quale è stata stilata una relazione che suggerisce come l’applicazione del metodo aperto di coordinamento, su proposta della Commissione, debba avvenire non solo previa approvazione del Consiglio, ma anche del Parlamento. La Commissione, inoltre, deve indicare gli elementi del metodo che intende utilizzare, vale a dire obiettivi comuni, orientamenti, indicatori comuni, una relazione di sintesi, relazioni nazionali e raccomandazioni, ovvero quegli elementi convenzionali che possono essere usati
o solo in parte. Il Parlamento deve esprimere un parere sugli orientamenti, la relazione di sintesi e le raccomandazioni, mentre le parti sociali devono essere consultate sulle questioni afferenti alla politica sociale e all’occupazione. La Commissione, infine, è anche chiamata a elaborare uno studio sull’efficacia del metodo e sulla possibilità di associare le risorse dei Fondi strutturali alle raccomandazioni rivolte agli Stati membri.
Per organizzare le cose in maniera strutturata e impedire che il metodo aperto di coordinamento sia applicato ai settori più disparati a insaputa del Parlamento, senza che questo possa dare il proprio contributo o ricorrere alla codecisione, è indispensabile che il meccanismo generale e il diritto di codecisione dell’Assemblea siano inseriti all’interno della Costituzione. La domanda che ci poniamo è se mai riusciremo a farlo: a giudicare dai testi sinora elaborati dalla Presidenza della Convenzione sembra che il risultato raggiunto sia solo parziale. E’ stato stabilito, ad esempio, che il metodo aperto di coordinamento fosse applicato alla politica economica e alla politica dell’occupazione e ora – grazie al miglioramento dei testi attualmente in vigore – anche alla politica sociale. E’ stato inoltre convenuto che il Parlamento dovesse essere consultato o informato in materia di orientamenti e raccomandazioni.
E’ inutile dire che si tratta di un passo, benché piccolo, nella giusta direzione, anche se è più di quanto, a un certo punto, si ritenesse possibile fare a giudicare dal dibattito in seno alla Convenzione. Rimane, tuttavia, solo una goccia nell’oceano. I poteri del Parlamento e le sue possibilità di controllo continuano a essere limitati. Chi insiste ad opporsi a questo metodo nell’illusione che non se ne farà uso se non verrà citato nella Convenzione, naturalmente si sbaglia. Nessuno può impedire un più ampio ricorso a questo metodo. Una semplice decisione del Consiglio senza alcun contributo da parte del Parlamento porta, quindi, a un utilizzo indiscriminato del metodo nei settori più disparati.
Vi farò un esempio con la politica dell’immigrazione. Se i ministri responsabili dell’immigrazione decidessero di ricorrere a questo metodo – anche a causa del fatto, ad esempio, che non sono in grado di legiferare in materia – il metodo aperto di coordinamento sarebbe applicato al settore in questione. Il problema non sta nell’applicazione del metodo, quanto nel fatto che il Parlamento non ne è assolutamente coinvolto, o lo è solo in maniera molto limitata. Ecco perché la nostra commissione ha approvato, all’interno della Convenzione, l’adozione di un articolo in cui si afferma con chiarezza che ovviamente non è proibito applicare il metodo aperto di coordinamento, purché in consultazione con il Parlamento. Era questo, in realtà, il senso dell’articolo.
Abbiamo potuto vedere, quindi, che sono stati fatti alcuni progressi nella Convenzione e che, per certi versi, abbiamo raggiunto i nostri obiettivi. Il risultato, tuttavia, è ancora imperfetto e lontano da quello che dovrebbe essere. Desidero ribadire due importanti osservazioni personali: temo che, da una parte, il metodo aperto di coordinamento possa impedire l’elaborazione di norme legislative e, dall’altra, che l’applicazione del metodo possa togliere alcuni poteri agli Stati. In realtà esiste un’unica soluzione in entrambi i casi, e cioè concedere al Parlamento il diritto di codecisione. E’ stata proprio l’opposizione al metodo aperto di coordinamento a impedire che fosse applicato con esiti positivi, e posso solo dire che ciò è motivo di rammarico. Ritengo che abbiamo stilato un’ottima relazione e ringrazio tutti i membri della commissione per l’occupazione e gli affari sociali per il loro splendido contributo."@it9
".
Madam President, we first need to question the reason why an own-initiative report was proposed, for we have noticed that this method is spreading to many areas. In Lisbon, it was recommended to apply this method to the information society, research and innovation, company policy, education and training, social inclusion, economic policy, migration policy, etc. However, we have noticed that Parliament's input and control are very restricted. There is a great lack of transparency in the decision-making process and in the reasons why some elements of the method are, or are not, being used.
This is why the Committee on Employment and Social Affairs has decided to carry out a thorough analysis of the way in which things are being done, which has resulted in a report containing the suggestion that, if the Commission wished to start an open method of coordination, this should require the permission not only of the Council but also of Parliament. Moreover, the Commission must indicate the components of the method it wants to use. These components are common targets, common indicators, guidelines, common indicators, a summary report, national reports and recommendations. These are the conventional components that are used either wholly or in part. Parliament must give an opinion on the guidelines, the summary report and the recommendations, and the social partners must be consulted on matters relating to social policy and labour. Finally, the Commission is also asked to draw up a study on the method's effectiveness and on the linking of money from the Structural Funds with the recommendations that have been put to the Member States.
To organise this in a structured manner and to prevent the open method of coordination from being developed in one area or another without Parliament's knowledge, input or codecision, it is necessary to enshrine the general mechanism and Parliament's codecision right in the constitution. The question is, however, whether we will succeed in doing so? Judging from the texts drawn up to date by the Convention's Presidency, I notice that we have met with partial success. For example, it is stipulated that the open method of coordination is applied to economic policy and to employment policy and that – this is an improvement on the current texts – it can be applied to social policy. It is also stipulated that Parliament must be consulted or informed of the guidelines and recommendations.
Needless to say, this is a step, albeit a small one, in the right direction. It is in any case more than what was deemed possible at one stage on the basis of the discussions in the Convention. However, it remains a drop in the ocean. Parliamentary powers and possibilities for control remain restricted. Those who are opposed to this method and labour under the illusion that if we do not mention it in the Convention, it will not be used, are, of course, mistaken. Nobody can stop this method from going ahead. A simple Council decision without any input from Parliament therefore leads to the method being used in one area or another.
I will illustrate this with migration policy. If the ministers involved in migration decide to apply the method – also because, for example, they are unable to lay down legislation in this area – the open method of coordination will be applied to migration policy. Our problem is not so much the fact that it is being applied, but the fact that Parliament has no, or very little, involvement in it. This is why we said in the committee: fine, let us then, in the Convention, adopt an article clearly stating that it is obviously not prohibited to apply the open method of coordination but if it is, that it should be done in consultation with Parliament. This was, in fact, the meaning of the article.
We have thus seen that some progress has been made in the Convention, that we have achieved what we wanted to some extent. However, it is imperfect and incomplete compared to what it should be. I would reiterate my two key comments: I fear that, on the one hand, the open method of coordination could result in no legislation being laid down and, on the other, that some of the national powers may possibly be removed if the open method of coordination is applied. There is, in fact, only one solution in both cases, which is: to allow Parliament the right of codecision. It is precisely the opposition to the open method of coordination that has led to this not being achieved satisfactorily. I can only say that this is regrettable. I think that we have drawn up a sound report and I would thank all the members of the Committee on Employment and Social Affairs, for they have made a marvellous contribution to this report."@lv10
"Senhora Presidente, a primeira pergunta a que temos de responder consiste em saber porque motivo foi proposto um relatório de iniciativa. Porque verificamos que este método está alastrar-se a muitas áreas. Em Lisboa, foi recomendada a aplicação deste método à sociedade de informação, à investigação e inovação, à política empresarial, à educação e formação, à inclusão social, à política económica, à política de migração, etc. No entanto, verificámos que a participação e o controlo do Parlamento são muito limitados. Há uma grande falta de transparência no processo de tomada de decisões e nos motivos pelos quais alguns elementos do método são utilizados – ou não.
A Comissão do Emprego e dos Assuntos Sociais decidiu, por isso, efectuar uma análise aprofundada sobre a forma como as coisas estão a ser feitas, e que resultou num relatório onde se sugere que, se a Comissão Europeia desejar iniciar um método aberto de coordenação, terá de pedir autorização, não só ao Conselho como também ao Parlamento. Além disso, a Comissão deverá indicar quais os elementos do método que pretende utilizar. Esses elementos são: objectivos comuns, indicadores comuns, orientações, um relatório de síntese, relatórios nacionais e recomendações. Estes são os elementos convencionais que são utilizados na sua totalidade ou apenas em parte. O Parlamento tem de emitir o seu parecer sobre as orientações, o relatório de síntese e as recomendações, e os parceiros sociais têm de ser consultados sobre matérias relacionadas com a política social e a política de emprego. Por último, pede-se também à Comissão que elabore um estudo sobre a eficácia do método e sobre a articulação entre recursos no âmbito dos Fundos Estruturais e as recomendações que foram feitas aos Estados-Membros.
Para organizar tudo isto de forma estruturada, e evitar que o método aberto de coordenação seja desenvolvido numa qualquer área sem o conhecimento, a participação ou a co-decisão do Parlamento, é necessário que o mecanismo geral e o direito de co-decisão do Parlamento sejam incorporados na Constituição. A questão reside todavia em saber se conseguiremos fazê-lo com êxito. A avaliar pelos textos que a Presidência da Convenção elaborou até agora, verifico que fomos parcialmente bem sucedidos. Ficou estabelecido, por exemplo, que o método aberto de coordenação é aplicado à política económica e à política de emprego, e que pode ser aplicado à política social, o que constitui uma melhoria relativamente aos textos actuais. Foi igualmente estabelecido que o Parlamento tem de ser consultado ou informado sobre as orientações e as recomendações.
Isto constitui, obviamente, um passo no bom caminho, mas apenas um pequeno passo. De qualquer das formas, é mais do que aquilo que a dada altura se pensou ser possível, com base nos debates travados na Convenção. No entanto, continua a ser uma mera gota no oceano. Os poderes e as possibilidades parlamentares de controlo continuam a ser restritas. Aqueles que se opõem a este método julgam que, se não o mencionarmos na Convenção, ele não será utilizado, estão obviamente enganados. Ninguém pode impedir que esse método seja levado avante. Uma simples decisão do Conselho, sem qualquer espécie de participação do Parlamento, dá azo, portanto, a que o método seja aplicado em qualquer área.
Passo a ilustrá-lo com a política de migração. Se os Ministros que se ocupam da política de migração decidirem aplicar este método – por serem também, por exemplo, incapazes de estabelecer legislação nessa área –, o método aberto de coordenação será aplicado à política de migração. O nosso problema não reside tanto no facto de o método ser aplicado, mas sim no facto de o Parlamento não ser aí envolvido, ou de o ser apenas de forma muito restrita. Foi esse o motivo porque dissemos na comissão: muito bem, nesse caso, adoptemos na Convenção um artigo que estabeleça claramente que não é proibido, naturalmente, aplicar o método aberto de coordenação, mas que isso deve ser feito em consulta com o Parlamento. Foi esse, na realidade, o significado do artigo.
Constatámos, portanto, que foram realizados alguns progressos na Convenção, que atingimos de algum modo aquilo que queríamos. No entanto, isso é imperfeito e incompleto face àquilo que deveria ser. Gostaria de reiterar as minhas duas principais observações: receio que, por um lado, o método aberto de coordenação possa fazer com que não seja estabelecida legislação e, por outro lado, que algumas das competências nacionais possam, eventualmente, vir ser eliminadas, se o método aberto de coordenação for aplicado. Na realidade, tanto num caso como no outro, há apenas uma solução: dar ao Parlamento o direito de co-decisão. Foi precisamente a oposição ao método de coordenação aberto que levou a que isto não fosse alcançado de forma satisfatória. Posso dizer apenas que isso é lamentável. Julgo que elaborámos um bom relatório, e agradeço a todos os colegas da Comissão do Emprego e dos Assuntos Sociais, pois deram um excelente contributo para este relatório."@pt11
"Fru talman! Först måste vi fråga oss varför ett initiativbetänkande föreslogs, för vi har konstaterat att den här metoden håller på att sprida sig till flera områden. I Lissabon rekommenderades att den här metoden skulle tillämpas inom sådana områden som informationssamhället, forskning och innovation, företagspolitik, skola och utbildning, social integrering, ekonomisk politik, migrationspolitik osv. Vi ser dock att parlamentets inflytande och kontroll är mycket begränsat. Vi ser en stor underordnad ställning i beslutsprocessen och i skälen till varför vissa delar av metoden används eller inte.
Utskottet för sysselsättning och sociala frågor har därför beslutat göra en grundlig analys av hur saker och ting går till, vilket har resulterat i ett betänkande där följande har föreslagits: om Europeiska kommissionen vill inleda en öppen samordningsmetod så måste den ha både rådets och parlamentets godkännande. Dessutom måste kommissionen ange vilka delar av metoden som den vill använda. De delarna är: gemensamma målsättningar, riktlinjer, gemensamma indikatorer, en sammanfattande rapport, nationella rapporter och rekommendationer. Detta är de traditionella delarna som används fullständigt eller delvis. Parlamentet måste avge ett yttrande om riktlinjerna, den sammanfattande rapporten och rekommendationerna, och arbetsmarknadens parter måste rådfrågas vad gäller social- och sysselsättningspolitik. Slutligen uppmanas även kommissionen att göra en undersökning om metodens ändamålsenlighet och om kopplingen av pengar från strukturfonderna till de rekommendationer som görs till medlemsstaterna.
För att reglera den här saken strukturellt och för att undvika att den öppna samordningsmetoden utvecklas på ett eller annat område utan parlamentets kännedom, insyn eller medbeslutande är det nödvändigt att fastställa den allmänna mekanismen och parlamentets medbeslutanderätt i konstitutionen. Frågan är dock om vi kommer att lyckas med det? Om jag ser de texter som konventets presidium hittills har upprättat så ser jag att vi delvis har lyckats. Det fastställs till exempel att den öppna samordningsmetoden skall tillämpas inom den ekonomiska politiken och inom sysselsättningspolitiken och att den – och det är en utökning i jämförelse med nuvarande text – kan tillämpas inom socialpolitiken. Det fastställs också att parlamentet måste rådfrågas eller också informeras om riktlinjerna och rekommendationerna.
Det är naturligtvis ett steg i rätt riktning, men det är ett litet steg. Det är i varje fall mer än man tidigare på grund av diskussionerna i konventet trodde var möjligt. Det är dock fortfarande en droppe i havet. Parlamentets befogenheter och kontrollmöjligheter förblir begränsade. Den som är emot metoden och tror att om vi inte uppger den i konventet så kommer den inte heller att tillämpas, tar naturligtvis fel. Ingen kan hindra att metoden tillämpas. Ett enkelt beslut i rådet utan att parlamentet har någon insyn i det leder alltså till att metoden tillämpas på ett eller annat område.
Jag skall ge ett exempel som gäller migrationspolitik. Om de ministrar som sysslar med migration beslutar att tillämpa den här metoden – bland annat för att man till exempel inte kan få igenom en lagstiftning på det området – så kommer den öppna samordningsmetoden att tillämpas för migrationspolitiken. Vårt problem är då inte i första hand att den tillämpas utan att parlamentet inte alls eller i mycket liten utsträckning engageras i det hela. Av den anledningen har vi i utskottet sagt: okej, låt oss då i konventet anta en artikel där det tydligt anges att det självklart inte är förbjudet att tillämpa den öppna samordningsmetoden, men att man måste samråda med parlamentet om den skall tillämpas. Det var egentligen meningen med den artikeln.
Vi har alltså sett att vissa framsteg har gjorts i konventet, att vi har uppnått en del av det vi ville uppnå. Det är dock ofullbordat och ofullständigt jämfört med vad det borde vara. Jag upprepar igen mina två stora invändningar: jag fruktar å ena sidan att den öppna samordningsmetoden skulle kunna leda till att det inte kommer någon lagstiftning till stånd och å andra sidan att kanske en del av de nationella befogenheterna faller bort om den öppna samordningsmetoden tillämpas. Det finns egentligen bara en enda lösning i båda dessa fall, och det är: låt parlamentet vara med och besluta. Det är just motståndet mot den öppna samordningsmetoden som har lett till att detta inte uppnåddes helt. Jag kan bara säga att det är synd. Jag tror att vi har utarbetat ett bra betänkande, och jag tackar alla kolleger i utskottet för sysselsättning och sociala frågor; de har nämligen medverkat till det här betänkandet på ett fantastiskt sätt."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples