Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2003-06-04-Speech-3-018"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20030604.2.3-018"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Hr. formand, topmødet i Laaken bad konventet om at bringe EU nærmere til borgerne. Giscard vil med Præsidiets udkast til forfatning i stedet lægge større afstand til borgerne. En fransk solkonge leder konventet i strid med alle demokratiske spilleregler. Vi kan ikke få forslag oversat og behandlet. EU-reglerne om åbenhed gælder ikke for Giscard - han nøjes ikke med at lede møderne, han fortæller os også, hvad vi mener, og konkluderer gerne klart imod flertallet. Han tillader ingen afstemninger, som kunne forstyrre hans såkaldte konsensusmetode, den samme konsensusmetode han nu vil indføre som beslutningsform i Det Europæiske Råd i stedet for enstemmighed.
Forfatningsudkastet er ikke et fremskridt, men et stort skridt tilbage i historien, til tiden før demokratiets indførelse, til dengang kongen bad om råd, men selv traf beslutningerne.
Giscards forfatningsudkast kan ses som et stort flyttefirma. Der flyttes magt fra vælgere og folkevalgte i alle lande til embedsmænd, ministre og lobbyister. Der flyttes magt fra den lovgivende til den udøvende og dømmende magt, og Unionsdomstolen bliver øverste grundlovsfortolker. Der flyttes også magt fra mindre lande til større lande, og fra mellemstore til de største; der flyttes magt fra menige partimedlemmer til transnationale partibureaukratier, fra levende demokratier til en stærkere Kommission, et stærkere Europa-Parlament og den allerstærkeste magtsammenslutning: de største EU-landes statsministre. De bliver magtens kerne, et direktorat omkring en fransk-tysk akse. De får magten for deres størrelse, ikke fordi vi vælger dem. Ingen af dem blev valgt for at sige, hvad de vil med EU. Statsministrene mødes så efter hvert valg til Europa-Parlamentet og deler posterne mellem sig.
Når Blair ikke længere kan vælges i Storbritannien, kan han blive præsident for EU. Fischer kan blive EU-udenrigsminister, når de tyske udsigter svinder ind. Aznar kan blive formand for Kommissionen, eller næstformand med ansvar for justits og indre anliggender, en anden kan blive unionsøkonomi- og finansminister, en tredje kan blive øverstbefalende for de væbnede styrker. Forfatningen skaber gode job til afgående statsministre, når de ikke længere kan vælges. Det er ikke vælgerne, der får magten over institutionerne og deres topfolk, som i forbundsstater som USA og Tyskland. Hos os kan 13 statsministre nedstemme 12 i Det Europæiske Råd, og de tre største landes statsministre kan nedstemme de 22 andre på én gang på grund af deres såkaldte dobbelte flertal, hvor lande med 40 % af indbyggerne får vetoret.
Vælgerne i store og små lande mister al magt over lovene. Vores demokrati indskrænkes til noget meget lokalt. Vi kan ikke længere belønne eller straffe vores folkevalgte på næste valgdag, for hovedparten af alle love vedtages bag lukkede døre i en arbejdsgruppe under Ministerrådet eller i Kommissionen, som får øget selvstændig lovgivningsmagt.
Vore lokalregeringer og lokalparlamenter bliver magtesløse storkommuner i stor-EU. Vælgerne kan så gå til valg til Europa-Parlamentet, men heller ikke herigennem udskiftes Unionens love eller Unionens topfolk. Europa-Parlamentet får medbestemmelse på flere områder, men Europa-Parlamentet vinder ikke al den magt, som de nationale parlamenter taber. Kommissionen vinder eneret til at stille mange flere forslag og hindre andre i at blive stillet. Den magt går fra vælgere og folkevalgte i alle lande. Embedsmænd og ministre i Rådet tager hovedparten af magten, for uden deres tilslutning kan der ikke komme nogen lov. Den magt, som i alle demokratiske lande er hos vælgerne, fordeles i EU i et uigennemskueligt magtspil mellem statsministre, rådsmøder, kommissionsmøder og et Europa-Parlament, der kan blive domineret af magtfulde overnationale partibureaukratier.
Vælgerne - de er meget, meget langt væk i det forfatningsudkast, som skal behandles på topmødet i Thessaloniki. Demokratiets vugge stod i Grækenland, hr. rådsformand, topmødet i Thessaloniki bør ikke blive gravkammer."@da1
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Herr Präsident, auf dem Gipfeltreffen in Laeken wurde der Konvent gebeten, die EU den Bürgern näher zu bringen. Präsident Giscard d’Estaing wird durch den Entwurf des Präsidiums die Bürger weiter von der EU entfremden. Ein französischer Sonnenkönig leitet den Konvent gegen alle demokratischen Spielregeln. Wir sind nicht in der Lage, Vorschläge übersetzen und diskutieren zu lassen. Die EU-Vorschriften über Offenheit gelten nicht für Präsident Giscard d'Estaing – er begnügt sich nicht mit der Leitung der Sitzungen, er sagt uns auch, was wir denken sollen und zieht oft Schlussfolgerungen, die nicht von der Mehrheit getragen werden. Er lässt keine Abstimmungen zu, die seine so genannte Konsensmethode stören könnten, die gleiche Konsensmethode, die er jetzt im Europäischen Rat als Entscheidungsmethode anstelle von Einstimmigkeit einführen will.
Der Verfassungsentwurf ist kein Fortschritt, sondern ein großer historischer Rückschritt in die Zeit vor Einführung der Demokratie, als der König um Ratschläge bat, aber die Entscheidungen selbst traf.
Der Verfassungsentwurf von Präsident Giscard d'Estaing kann mit einer großen Speditionsfirma verglichen werden, die Macht von den Wählern und Volksvertretern aller Länder zu Beamten, Ministern und Lobbyisten transportiert. Sie überträgt Macht von der legislativen auf die exekutive und judikative Gewalt, und der Gerichtshof der Union wird die Verfassung in letzter Instanz interpretieren. Auch von den kleineren auf die größeren Länder findet eine Machtübertragung statt, ebenso von den mittelgroßen auf die größten Länder. Den einfachen Parteimitgliedern wird Macht entzogen und auf transnationale Parteibürokratien übertragen. Lebendige Demokratien werden geschwächt zum Vorteil einer gestärkten Kommission, eines mächtigeren Europäischen Parlaments und der größten Machtkonzentration überhaupt: zugunsten der Ministerpräsidenten der größten EU-Länder. Sie würden das Machtzentrum bilden, ein Direktorat mit einer französisch-deutschen Achse. Sie wären mächtig, weil sie groß sind, nicht weil wir sie gewählt haben. Keiner von ihnen wurde gewählt, um zu sagen, wie sie die EU gestalten sollen. Die Ministerpräsidenten würden sich dann nach jeder Wahl des Europäischen Parlaments treffen und die Posten unter sich aufteilen.
Wenn Herr Blair in Großbritannien nicht mehr gewählt werden kann, könnte er EU-Präsident werden. Herr Fischer könnte Außenminister der EU werden, wenn seine Aussichten in Deutschland schlechter werden. Herr Aznar könnte Kommissionspräsident werden oder Stellvertreter mit Zuständigkeit für Justiz und Innere Angelegenheiten, ein anderer könnte Wirtschafts- und Finanzminister der Union werden, ein Dritter Oberbefehlshaber der Streitkräfte. Die Verfassung würde gute Positionen schaffen für ausgediente Ministerpräsidenten, wenn diese nicht länger wählbar sind. Nicht die Wähler bekämen die Macht über die Institutionen und ihre führenden Köpfe, wie das in Bundesstaaten wie den USA und Deutschland der Fall ist. Bei uns könnten 13 Ministerpräsidenten 12 andere im Europäischen Rat überstimmen, und die Ministerpräsidenten der drei größten Länder könnten die 22 anderen wegen der so genannten doppelten Mehrheit ohne weiteres überstimmen, wobei Länder mit 40 % der Einwohner ein Vetorecht hätten.
Die Wähler in großen und kleinen Ländern verlieren jeglichen Einfluss auf die Gesetzesvorschriften. Unsere Demokratie wird sich auf ausgesprochen örtliche Fragen beschränken. Wir können unsere Volksvertreter bei der nächsten Wahl nicht mehr belohnen oder bestrafen, denn die Mehrzahl aller Gesetze wird hinter verschlossenen Türen in einer Arbeitsgruppe unter der Leitung des Ministerrats oder in der Kommission beschlossen werden, die zu einer eigenständigen legislativen Gewalt erweitert wird.
Unsere einzelstaatlichen Regierungen und Parlamente werden zu machtlosen Großgemeinden in einer Riesen-EU. Die Wähler können dann Abgeordnete zum EU-Parlament wählen, aber auch das führt nicht zu Änderungen der Unionsgesetze oder zum Austausch von Spitzenpolitikern der EU. Das Europäische Parlament bekommt in einigen Bereichen ein Mitentscheidungsrecht, aber es gewinnt nicht die ganze Macht hinzu, die den nationalen Parlamenten verloren geht. Die Kommission bekommt das alleinige Recht, in mehr Bereichen Entwürfe vorzulegen und andere zu verhindern. Diese Macht verlieren Wähler und Volksvertreter in allen Ländern. Beamte und Minister im Rat eignen sich den Hauptteil der Macht an, denn ohne ihre Zustimmung kann kein Gesetz zustande kommen. Die Macht, die in allen demokratischen Ländern bei den Wählern liegt, wird in der EU durch ein undurchsichtiges Machtspiel auf Ministerpräsidenten, Ratstagungen, Kommissionssitzungen und ein Europäisches Parlament aufgeteilt werden, das von mächtigen übernationalen Parteibürokratien dominiert werden kann.
Die Wähler sind in dem Verfassungsentwurf, der beim Gipfeltreffen in Thessaloniki behandelt werden soll, stark in den Hintergrund getreten. Die Wiege der Demokratie stand in Griechenland, Herr Ratspräsident, das Gipfeltreffen in Thessaloniki darf nicht zu seiner Grabstätte werden."@de7
"Κύριε Πρόεδρε, το Ευρωπαϊκό Συμβούλιο του Λάακεν ζήτησε από τη Συνέλευση να φέρει την ΕΕ πιο κοντά στους πολίτες. Με το σχέδιο συντάγματος του Προεδρείου, όμως, ο Πρόεδρος Ζισκάρ ντ’ Εστέν θα δημιουργήσει μεγαλύτερο χάσμα μεταξύ της ΕΕ και των πολιτών. Ένας γάλλος βασιλιάς Ήλιος ηγείται της Συνέλευσης σε αντίθεση με όλους τους θεμελιώδεις κανόνες της δημοκρατίας. Δεν έχουμε τη δυνατότητα μετάφρασης και συζήτησης των προτάσεων. Οι κανόνες της ΕΕ σχετικά με τη διαφάνεια δεν ισχύουν στην περίπτωση του Προέδρου Ζισκάρ ντ’ Εστέν. Δεν του αρκεί να προεδρεύει των συνεδριάσεων· μας λέει επίσης τι πρέπει να πιστεύουμε και είναι πάντα έτοιμος να καταλήξει σε συμπεράσματα τα οποία έρχονται σε ευθεία αντίθεση με τις απόψεις της πλειοψηφίας. Δεν επιτρέπει τη διενέργεια ψηφοφοριών οι οποίες θα μπορούσαν να διαταράξουν τη λεγόμενη συναινετική του μέθοδο, την ίδια συναινετική μέθοδο που επιθυμεί τώρα να υιοθετηθεί, αντί της ομοφωνίας, ως τρόπος λήψης των αποφάσεων στο πλαίσιο του Ευρωπαϊκού Συμβουλίου.
Το σχέδιο συντάγματος δεν συνιστά πρόοδο, αλλά μια τεράστια οπισθοδρόμηση στην εποχή πριν από την επικράτηση της δημοκρατίας, όταν ο βασιλιάς ζητούσε τη γνώμη τρίτων, αλλά λάμβανε ο ίδιος τις αποφάσεις.
Το σχέδιο συντάγματος του Προέδρου Ζισκάρ ντ’ Εστέν μπορεί να παρομοιαστεί με ένα μεγάλο γραφείο μεταφορών. Σύμφωνα με αυτό, μεταφέρονται εξουσίες από το εκλογικό σώμα και τους εκλεγμένους εκπροσώπους όλων των χωρών σε αξιωματούχους, υπουργούς και ομάδες υποστήριξης συμφερόντων, και από τη νομοθετική εξουσία στην εκτελεστική και τη δικαστική, κατά τρόπο ώστε το Δικαστήριο της Ευρωπαϊκής Ένωσης καθίσταται ο υπέρτατος ερμηνευτής του συντάγματος. Μεταφέρεται επίσης εξουσία από τις μικρότερες σε πιο μεγάλες χώρες και από τις μεσαίου μεγέθους στις μεγαλύτερες. Η εξουσία μεταφέρεται από τα απλά μέλη των κομμάτων σε υπερεθνικές κομματικές γραφειοκρατίες και από τις ζωντανές δημοκρατίες σε μια ισχυρότερη Επιτροπή, ένα ισχυρότερο Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο και την ισχυρότερη ομοσπονδία ισχύος: τους πρωθυπουργούς των μεγαλύτερων κρατών μελών, οι οποίοι τοποθετούνται στον πυρήνα της ισχύος με τη μορφή ενός διευθυντηρίου, το οποίο περιστρέφεται γύρω από έναν γαλλογερμανικό άξονα. Έτσι, οι πρωθυπουργοί θα αποκτήσουν δύναμη λόγω του μεγέθους της χώρας τους, και όχι επειδή θα τους έχουμε εκλέξει. Κανείς τους δεν έχει εκλεγεί επειδή ανακοίνωσε ποια ήταν τα σχέδιά του σχετικά με την ΕΕ. Σε ένα τέτοιο σύστημα, λοιπόν, οι πρωθυπουργοί θα μπορούν να συναντηθούν μετά από κάθε εκλογική διαδικασία στο Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο και να μοιραστούν τα αξιώματα μεταξύ τους.
Όταν ο κ. Μπλερ δεν θα μπορούσε πλέον να εκλεγεί στη Μεγάλη Βρετανία, θα μπορούσε να γίνει Πρόεδρος της ΕΕ, ενώ ο κ. Fischer θα μπορούσε να γίνει υπουργός Εξωτερικών της ΕΕ, όταν οι προοπτικές του στη Γερμανία θα είχαν εξαντληθεί. Ο κ. Αθνάρ θα μπορούσε να γίνει Πρόεδρος της Επιτροπής ή Αντιπρόεδρος με αρμοδιότητα στον τομέα της δικαιοσύνης και των εσωτερικών υποθέσεων. Κάποιος άλλος θα μπορούσε να γίνει υπουργός Οικονομίας και Οικονομικών της ΕΕ, ενώ ένα τρίτο πρόσωπο θα μπορούσε να γίνει ανώτατος αρχηγός των ενόπλων δυνάμεων. Το σύνταγμα θα δημιουργούσε πολύ καλές θέσεις εργασίας για πρώην πρωθυπουργούς, όταν δεν θα είχαν πλέον τη δυνατότητα να εκλεγούν. Σύμφωνα με αυτό, η εξουσία επί των θεσμικών οργάνων και των προσώπων που θα κατέχουν ηγετικές θέσεις δεν θα δινόταν στο εκλογικό σώμα, όπως συμβαίνει στα ομοσπονδιακά κράτη όπως οι ΗΠΑ και η Γερμανία. Στην περίπτωσή μας, 13 πρωθυπουργοί θα μπορούσαν να καταψηφίσουν τους άλλους 12 στο Ευρωπαϊκό Συμβούλιο, ενώ οι πρωθυπουργοί των τριών μεγαλυτέρων κρατών θα μπορούσαν εύκολα να καταψηφίσουν τους υπολοίπους 22, βάσει της λεγόμενης διπλής πλειοψηφίας, σύμφωνα με την οποία οι χώρες με 40% των κατοίκων θα έχουν δικαίωμα αρνησικυρίας.
Το εκλογικό σώμα τόσο στις μικρές όσο και στις μεγάλες χώρες θα έχανε κάθε δυνατότητα επηρεασμού της νομοθεσίας. Η δημοκρατία μας θα κατέληγε να περιοριστεί σε τοπικές διαστάσεις. Δεν θα είχαμε πλέον τη δυνατότητα να ανταμείψουμε ή να τιμωρήσουμε τους εκλεγμένους μας αντιπροσώπους στις επόμενες εκλογές, διότι οι περισσότεροι νόμοι θα υιοθετούνταν κεκλεισμένων των θυρών, από μια ομάδα εργασίας υπό την αιγίδα του Συμβουλίου Υπουργών ή από την Επιτροπή, η οποία θα αποκτούσε αυξημένες ανεξάρτητες νομοθετικές αρμοδιότητες.
Οι εθνικές μας κυβερνήσεις και τα εθνικά μας κοινοβούλια θα ήταν σαν μεγάλες, ανίσχυρες τοπικές αρχές σε μια υπερτροφική ΕΕ. Οι ψηφοφόροι θα μπορούσαν να συμμετάσχουν στις εκλογές για το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο, αλλά δεν θα ήταν δυνατόν ούτε με αυτόν τον τρόπο να αλλάξουν τους νόμους της ΕΕ ή να αντικαταστήσουν τους ανθρώπους που την κυβερνούν. Το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο θα αποκτούσε το δικαίωμα συναπόφασης σε αρκετούς τομείς, αλλά δεν θα αποκτούσε όλες τις εξουσίες που θα έχαναν τα εθνικά κοινοβούλια. Η Επιτροπή θα αποκτούσε, μόνη αυτή, το αποκλειστικό δικαίωμα να καταθέτει πολύ περισσότερες προτάσεις και να αποτρέπει την κατάθεση προτάσεων τρίτων. Αυτή η εξουσία θα αφαιρούνταν από τους ψηφοφόρους και τους εκλεγμένους εκπροσώπους σε όλες τις χώρες. Οι αξιωματούχοι και οι υπουργοί του Συμβουλίου θα αποκτούσαν το μεγαλύτερο τμήμα των εξουσιών, διότι, χωρίς τη συναίνεσή τους, θα ήταν αδύνατη η ψήφιση οποιουδήποτε νόμου. Η εξουσία η οποία, σε όλες τις δημοκρατικές χώρες, ανήκει στο εκλογικό σώμα, στην περίπτωση της ΕΕ, θα ήταν καταμερισμένη μέσω ενός ανεξέλεγκτου παιχνιδιού ισχύος το οποίο θα περιελάμβανε πρωθυπουργούς, συνεδριάσεις του Συμβουλίου και της Επιτροπής, καθώς και ένα Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο το οποίο δυνητικά θα βρισκόταν υπό τον έλεγχο πανίσχυρων υπερεθνικών γραφειοκρατών των κομμάτων.
Όσο για το εκλογικό σώμα, ο ρόλος του είναι εξαιρετικά περιορισμένος σύμφωνα με το σχέδιο συντάγματος που πρόκειται να συζητηθεί στη Διάσκεψη Κορυφής της Θεσσαλονίκης. Η Ελλάδα υπήρξε το λίκνο της δημοκρατίας, κύριε Προεδρεύων του Συμβουλίου. Η Διάσκεψη Κορυφής της Θεσσαλονίκης δεν πρέπει να γίνει ο νεκρικός της θάλαμος."@el8
"Mr President, the Laaken Summit asked the Convention to bring the EU closer to the people. With the Praesidium’s draft constitution, Chairman Giscard d’Estaing will instead put a greater distance between the EU and the people. A French sun king is leading the Convention in contravention of all the democratic ground rules. We are unable to have proposals translated and debated. The EU rules on transparency do not apply to Chairman Giscard d’Estaing. He is not content with leading the meetings; he also tells us what to think and is apt to draw conclusions that are clearly opposed to the views of the majority. He does not permit any votes that might upset his so-called consensus method, the same consensus method that he now wants to introduce, in place of unanimity, as the European Council’s form of decision-making.
The draft constitution is not progress but a large step backwards in history to the time before the introduction of democracy when the king asked for advice but took the decisions himself.
Chairman Giscard d’Estaing’s draft constitution may be likened to a large removal firm. It would transfer power from the electorate and elected representatives in all the countries to officials, ministers and lobbyists and from the legislature to the executive and judiciary, with the EU Court of Justice becoming the supreme interpreter of the constitution. Power would also be transferred from smaller countries to larger ones and from medium-sized countries to the largest ones. It would be transferred from ordinary party members to transnational party bureaucracies and from living democracies to a stronger Commission, a stronger European Parliament and the strongest power federation of all: the prime ministers of the largest Member States who would be at the very centre of power in the form of a directorate revolving around a French-German axis. They would be given power because of their countries’ size, not because we had elected them. None of them were elected for saying what their plans were for the EU. The prime ministers would, then, meet after each election to the European Parliament and divide the posts among themselves.
When Mr Blair could no longer be elected in Great Britain, he could become President of the EU, and Mr Fischer could become the EU Foreign Minister when his prospects in Germany dwindled. Mr Aznar could be made President of the Commission, or Vice-President with responsibility for justice and home affairs. Someone else could become the EU minister of finance and economic affairs, and a third person could become supreme commander of the armed forces. The constitution would create good jobs for outgoing prime ministers when they could no longer be elected. It would not be the electorate that would be given power over the institutions and their top people, as in federal states such as the US and Germany. In our case, 13 prime ministers could vote down 12 in the European Council, and the prime ministers of the three largest countries could vote down the 22 others in one go on the basis of what is termed their double majority, in which countries with 40% of the inhabitants are given the right of veto.
The electorate in countries large and small would lose all power over the laws. Our democracy would be reduced to something very local. We should no longer be able to reward or punish our elected representatives at the next election, for most laws would be adopted behind closed doors by a working party under the aegis of the Council of Ministers or by the Commission, which would be given increased independent legislative power.
Our national governments and parliaments would be like large, powerless local authorities in an EU writ large. Voters would be able to go to the polls in elections to the European Parliament, but it would not be possible in this way, either, to change the laws of the EU or replace the people running it. The European Parliament would obtain the right of codecision in quite a few areas, but it would not gain all the power lost by the national parliaments. The Commission would be given the sole and exclusive right to table many more proposals and to prevent others from being tabled. That power would be taken away from voters and elected representatives in all the countries. Officials and Council ministers would assume most of the power, for without their consent it would not be possible for any laws to be made. The power that, in all democratic countries, resides with the electorate would, in the case of the EU, be apportioned through an inscrutable power game involving prime ministers, meetings of the Council and of the Commission and a European Parliament potentially dominated by powerful supranational party bureaucrats.
As for the electorate, it has an extremely remote role to play in the draft constitution to be debated at the Thessaloniki Summit. Greece was the cradle of democracy, Mr President-in-Office of the Council. The Thessaloniki Summit ought not to become a burial chamber."@en3
"Señor Presidente, durante la Cumbre de Laeken se solicitó a la Convención el acercamiento de la Unión Europea a los ciudadanos. Con el proyecto de constitución del Presidium, el Presidente Giscard d’Estaing aumentará la distancia que separa a la Unión de su gente. Un rey del sol francés se encuentra al frente de la Convención en contravención de todas las normas democráticas básicas. No podemos contar con la traducción de las propuestas ni debatir las mismas. Las normas comunitarias sobre transparencia no se aplican al Presidente Giscard d’Estaing. No se conforma con dirigir las reuniones sino que, además, nos dice lo que debemos pensar y tiende a sacar conclusiones que son claramente opuestas a la opinión de la mayoría. No permite que se emitan votos que puedan alterar su llamado método de consenso, el mismo método que pretende introducir, en lugar de la unanimidad, como el mecanismo de toma de decisiones del Consejo Europeo.
El proyecto de constitución no supone ningún avance, sino todo lo contrario. Constituye un gran salto atrás en la historia hasta la época anterior a la introducción de la democracia, cuando el rey pedía asesoramiento pero finalmente tomaba las decisiones por su cuenta.
El proyecto de constitución del Presidente Giscard d’Estaing se podría comparar con una gran empresa de mudanzas. Esta transferiría el poder del electorado y los representantes elegidos en todos los países a los funcionarios, los ministros y los miembros de los grupos de presión, así como del cuerpo legislativo al ejecutivo y judicial, de modo que el Tribunal de Justicia de la Unión Europea se convertiría en el intérprete supremo de la constitución. Asimismo, el poder pasaría de los países más pequeños y de los de tamaño medio a los más grandes. Se transferiría igualmente de los miembros de partidos ordinarios a las burocracias de los partidos transnacionales y de las democracias activas a una Comisión más poderosa, a un Parlamento Europeo más enérgico y a la federación de poderes más fuerte de todas: los primeros ministros de los Estados miembros más grandes, quienes se situarían en el centro del poder a través de un directorado que giraría en torno al eje franco-alemán. El poder se les concedería simplemente en virtud del tamaño de sus países y no porque los hubiéramos elegido. Ninguno de ellos sería elegido por explicar cuáles eran sus planes para la Unión Europea. Los primeros ministros se reunirían tras cada elección al Parlamento Europeo para repartirse entre ellos los distintos cargos.
Cuando el Sr. Blair no pudiera ser elegido nuevamente en Gran Bretaña, se convertiría en Presidente de la Unión Europea, y el Sr. Fischer llegaría a ser el Ministro de Asuntos Exteriores de la Unión cuando se redujeran sus posibilidades en Alemania. El Sr. Aznar podría ser Presidente de la Comisión o Vicepresidente responsable de la justicia y los asuntos internos. Algún otro se convertiría en ministro de Economía y Finanzas y un tercero pasaría a ser el comandante supremo de las fuerzas armadas. La constitución crearía cargos excelentes para los primeros ministros salientes cuando estos ya no pudieran ser elegidos. El electorado no dispondría de poder alguno sobre las instituciones y sus superiores, como en Estados federales como los Estados Unidos y Alemania. En nuestro caso, el voto de trece primeros ministros podría rechazar el de doce en el Consejo Europeo, y los primeros ministros de los tres países más grandes podrían anular el voto de los veintidós restantes de una vez sobre la base de lo que sería su mayoría doble, en virtud de la cual los países con un 40% de los habitantes disfrutarían del derecho de veto.
El electorado de los países, tanto grandes como pequeños, perdería toda influencia sobre las leyes. Nuestra democracia quedaría reducida a un ámbito muy local. No podríamos recompensar o castigar a los representantes electos en las próximas elecciones, ya que la mayoría de las leyes se aprobarían a puerta cerrada por un grupo de trabajo bajo los auspicios del Consejo de Ministros o la Comisión, que disfrutarían de un mayor poder legislativo independiente.
Nuestros parlamentos y gobiernos nacionales acabarían siendo grandes autoridades locales carentes de poder en una ostensible Unión Europea. Aunque los votantes podrían acudir a las urnas durante las elecciones al Parlamento Europeo, no sería posible, de este modo, cambiar las leyes de la Unión o reemplazar a las personas que la dirigen. Aunque se otorgaría al Parlamento Europeo el derecho de codecisión en varios ámbitos, no reuniría todo el poder perdido por los parlamentos nacionales. Se concedería a la Comisión el único y exclusivo derecho de presentar algunas propuestas, así como de evitar que otras fueran introducidas. Este poder se les retiraría a los votantes y representantes electos de todos los países. Los funcionarios y los ministros del Consejo asumirían la mayor parte del poder, de modo que sin su consentimiento sería imposible elaborar ley alguna. El poder, que en todos los países democráticos reside en el electorado, sería distribuido, en el caso de la Unión Europea, a través de un inescrutable juego en el que se verían involucrados primeros ministros, reuniones del Consejo y la Comisión y un Parlamento Europeo dominado potencialmente por los burócratas de potentes partidos supranacionales.
En lo que respecta al electorado, cuenta con un papel realmente insignificante en el proyecto de constitución que se debatirá en la Cumbre de Salónica. Grecia fue la cuna de la democracia, señor Presidente en ejercicio del Consejo. La Cumbre de Salónica no debe convertirse en una cripta funeraria."@es12
"Arvoisa puhemies, Laekenin huippukokouksessa valmistelukuntaa kehotettiin tuomaan EU aiempaa lähemmäs kansalaisia. Puheenjohtajiston perustuslakiehdotuksella puheenjohtaja Giscard d’Estaing kuitenkin vain etäännyttää EU:ta ja kansalaisia toisistaan. Ranskalainen aurinkokuningas johtaa valmistelukuntaa kaikkien demokraattisten perussääntöjen vastaisesti. Emme saa asiakirjoja käännettyinä, emmekä voi keskustella niistä. EU:n avoimuussäännöt eivät koske puheenjohtaja Giscard d’Estaingia. Hän ei tyydy vain johtamaan kokouksia; hän myös määrää, mitä meidän on ajateltava ja on taipuvainen tekemään päätelmiä, jotka ovat selvästi enemmistön mielipiteiden vastaisia. Hän ei hyväksy sellaisia ääniä, jotka saattavat horjuttaa hänen niin kutsuttua konsensusmenetelmäänsä, samaa konsensusmenetelmää, jonka hän nyt haluaa ottaa käyttöön Eurooppa-neuvoston päätöksentekomenettelynä yksimielisyyden vaatimuksen sijasta.
Perustuslakiehdotus ei ole edistysaskel vaan suuri harppaus taaksepäin aikaan ennen demokratian käyttöönottoa, jolloin kuningas kysyi neuvoa, mutta teki päätökset itse.
Puheenjohtaja Giscard d’Estaingin perustuslakiehdotusta voidaan verrata suureen muuttoyritykseen. Se siirtäisi kaikissa valtioissa toimivallan äänestäjiltä ja valituilta edustajilta virkamiehille, ministereille ja edunvalvojille sekä lainsäädäntöelimiltä toimeenpanoviranomaisille ja oikeuslaitokselle, jolloin Euroopan yhteisöjen tuomioistuimesta tulisi perustuslain ylin tulkitsija. Valta siirrettäisiin lisäksi pienemmiltä valtioilta suuremmille valtioille ja keskikokoisilta valtioilta kaikkein suurimmille. Valta siirrettäisiin tavallisilta puolueen jäseniltä puolueen monikansallisille virkakoneistoille ja toimivilta demokratioilta vahvemmalle komissiolle, vahvemmalle Euroopan parlamentille ja kaikkein vahvimmalle valtaliittoutumalle: suurimpien jäsenvaltioiden pääministereille, jotka olisivat vallan ytimessä ja muodostaisivat ranskalais-saksalaisen akselin ympärillä olevan johtajiston. Valta annettaisiin heille heidän kotivaltionsa koon perusteella eikä siksi, että olemme valinneet heidät. Ketään heistä ei olisi valittu heidän EU:ta koskevien suunnitelmiensa perusteella. Pääministerit tapaisivat aina Euroopan parlamentin vaalien jälkeen ja jakaisivat virat keskenään.
Kun Tony Blairia ei voitaisi enää valita Yhdistyneessä Kuningaskunnassa, hänestä voisi tulla EU:n presidentti, ja Joschka Fischeristä voisi tulla EU:n ulkoministeri, jos hänen mahdollisuutensa Saksassa heikkenisivät. José Maria Aznarista voitaisiin tehdä komission puheenjohtaja tai varapuheenjohtaja, joka vastaisi oikeus- ja sisäasioista. Joku voitaisiin nimittää EU:n valtiovarain- ja talousasiainministeriksi ja joku asevoimien ylimmäksi komentajaksi. Perustuslain nojalla perustettaisiin hyviä työpaikkoja virkansa jättäville pääministereille, kun heitä ei voitaisi enää valita virkaan. Äänestäjillä ei olisi valtaa toimielimiin ja niiden johtohenkilöstöön, kuten Yhdysvaltojen ja Saksan kaltaisissa liittovaltioissa. Meidän tapauksessamme 13 pääministeriä voisi Eurooppa-neuvostossa äänestää kumoon 12 pääministeriä, ja kolmen suurimman valtion pääministerit voisivat äänestää kertaheitolla kumoon 22 muuta niin kutsutun kaksoisenemmistön perusteella, kun valtioille, joissa on 40 prosenttia asukkaista, myönnetään veto-oikeus.
Suurten ja pienten valtioiden äänestäjäkunnalla ei olisi enää mitään valtaa lainsäädäntöasioissa. Demokratiamme kutistuisi jonkinlaiseksi paikallisdemokratiaksi. Emme voisi enää palkita tai rangaista valitsemiamme edustajia seuraavissa vaaleissa, koska jokin työryhmä hyväksyisi valtaosan laeista suljettujen ovien takana ministerineuvostossa tai komissiossa, joille annettaisiin aiempaa riippumattomammat lainsäädäntövaltuudet.
Kansalliset hallituksemme ja parlamenttimme olisivat ikään kuin suuria, voimattomia paikallisviranomaisia laajentuneessa EU:ssa. Äänestäjät voisivat äänestää Euroopan parlamentin vaaleissa, mutta vaaleilla ei olisi mahdollista muuttaa EU:n lainsäädäntöä eikä vaihtaa EU:n johtohenkilöstöä. Euroopan parlamentille annettaisiin yhteispäätösoikeus monilla aloilla, mutta se ei saisi kaikkea kansallisten parlamenttien menettämää valtaa. Komissiolle annettaisiin yksinoikeus esittää huomattavasti nykyistä enemmän ehdotuksia ja estää muiden ehdotusten esittäminen. Tämä valta riistettäisiin äänestäjiltä ja valituilta edustajilta kaikissa valtioissa. Virkamiehet ja neuvoston ministerit saisivat valtaosan vallasta, sillä ilman heidän hyväksyntäänsä ei voitaisi säätää lakeja. Kaikissa demokraattisissa valtioissa äänestäjille kuuluva valta jaettaisiin EU:n salamyhkäisessä valtapelissä pääministereiden, neuvoston, komission ja mahdollisesti vaikutusvaltaisten ylikansallisten puoluebyrokraattien hallinnoiman Euroopan parlamentin kesken.
Äänestäjäkunnalla on erittäin mitätön asema Thessalonikin huippukokouksessa keskusteltavassa perustuslakiehdotuksessa. Arvoisa neuvoston puheenjohtaja, Kreikka oli demokratian kehto. Thessalonikin huippukokouksesta ei saa tulla mitään hautakammiota."@fi5
"Monsieur le Président, le sommet de Laeken avait demandé à la Convention de rapprocher l’Union européenne des citoyens. Or, avec le projet de Constitution élaboré par le présidium, le président Giscard d’Estaing mettra encore davantage de distance entre les citoyens et l’Union européenne. Un nouveau Roi Soleil français dirige la Convention en faisant fi de toutes les règles démocratiques de base. Nous ne parvenons pas à obtenir que les propositions soient traduites et examinées. Les règles européennes en matière de transparence ne s’appliquent pas au président Giscard d’Estaing. Il ne se contente pas de diriger les réunions; il nous explique ce que nous devons penser et ses conclusions vont généralement à l’encontre de ce que pense la majorité. Il refuse des votes qui pourraient entraver sa prétendue méthode du consensus et c’est cette même méthode du consensus qu’il veut désormais introduire comme mode de prise de décision au sein du Conseil européen, en remplacement du principe de l’unanimité.
Le projet de Constitution ne constitue pas un progrès; c’est un énorme pas en arrière - un pas qui nous fait revenir à une époque où la démocratie n’existait pas encore et où le roi demandait conseil, mais décidait en personne.
Le projet de Constitution du président Giscard d’Estaing peut être comparé à une importante entreprise de déménagement. Il retirerait le pouvoir aux électeurs et aux représentants élus de tous les pays et le transférerait à des fonctionnaires, des ministres et des lobbyistes. Il transférerait l’autorité du pouvoir législatif aux pouvoirs exécutif et judiciaire, et c’est à la Cour de justice des Communautés européennes que reviendrait le pouvoir suprême d’interpréter la Constitution. Le pouvoir serait également transféré des pays de petite et moyenne taille vers les pays plus grands. Il serait transféré des membres ordinaires des partis aux bureaucraties transnationales. Les démocraties vivantes devraient céder le pouvoir à une Commission plus forte, à un Parlement européen plus fort et à la plus forte de toutes les fédérations de pouvoirs: les premiers ministres des États membres les plus grands, qui seraient au cœur du pouvoir, sous la forme d’un directoire tournant autour d’un axe franco-allemand. Leur pouvoir leur conféré par la taille de leur pays et non par le choix des électeurs. Aucun n’aurait été élu pour dire quels sont leurs projets pour l’Union. Les premiers ministres se rencontreraient donc après chaque élection du Parlement européen pour se répartir mutuellement les postes.
Lorsque M. Blair ne pourra plus être élu en Grande-Bretagne, il pourrait devenir président de l’Union européenne. M. Fischer pourrait devenir ministre des affaires étrangères de l’Union lorsque ses perspectives en Allemagne se seront détériorées. M. Aznar pourrait devenir président de la Commission ou vice-président chargé de la justice et des affaires intérieures. Un autre pourrait devenir ministre des finances et de l’économie de l’Union et un troisième pourrait devenir commandant en chef des forces armées. Grâce à la Constitution, les premiers ministres sortants qui ne pourraient plus être réélus se verraient offrir un poste de choix. Contrairement à ce qui se passe dans des États fédérés comme les États-Unis et l’Allemagne, ce ne sont pas les électeurs qui réglementeraient les institutions et leurs dirigeants. Dans notre cas, 13 premiers ministres pourraient s’opposer aux 12 autres lors des votes au Conseil européen, et les premiers ministres des trois pays les plus grands pourraient d’un seul coup s’opposer aux 22 autres grâce à ce qu’on appelle leur double majorité, et qui accorde un droit de veto aux pays représentant au moins 40% de la population.
Les électeurs, qu’ils résident dans des petits pays ou dans des grands, n’auraient plus la moindre possibilité d’influencer la législation. Notre démocratie serait réduite à quelque chose de très localisé. Nous ne pourrions plus récompenser ou sanctionner nos représentants élus lors des élections suivantes, puisque la majeure partie des lois seraient adoptées à huis clos au sein d’un groupe de travail dépendant du Conseil de ministres ou par la Commission, dont le pouvoir législatif autonome serait accru.
Nos gouvernements et parlements nationaux deviendraient de grandes autorités locales et dénuées de pouvoir au sein d’une vaste Union européenne. Les électeurs pourraient continuer à élire des députés au Parlement européen, mais ils ne pourraient plus, par ce biais, modifier les lois de l’Union ni remplacer ses dirigeants. Le Parlement européen aurait un pouvoir de codécision dans de nombreux domaines, mais il ne récupérerait pas tous les pouvoirs perdus par les parlements nationaux. La Commission aurait le monopole pour pouvoir présenter encore davantage de propositions et pour empêcher que d’autres soient présentées. C’est un pouvoir que perdraient les électeurs et leurs représentants élus dans tous les pays. Les fonctionnaires et les ministres du Conseil exerceraient la plupart des pouvoirs, car aucune loi ne pourrait être votée sans leur accord. Le pouvoir qui, dans tous les pays démocratiques, est entre les mains des électeurs, serait, dans le cas de l’Union européenne, réparti dans le cadre d’un jeu de pouvoir opaque impliquant les premiers ministres, les réunions du Conseil et de la Commission et un Parlement européen qui serait dominé par de puissantes bureaucraties supranationales.
Les électeurs n’ont, quant à eux, qu’un rôle très minime dans le projet de Constitution qui doit être examiné à l’occasion du sommet de Thessalonique. La Grèce est le berceau de la démocratie, Monsieur le Président en exercice du Conseil; il ne faudrait pas que le sommet de Thessalonique soit sa chambre funéraire."@fr6
"Signor Presidente, il Vertice di Laeken ha chiesto alla Convenzione di ravvicinare l’Unione europea ai cittadini. Con la bozza di costituzione del
il Presidente Giscard d’Estaing creerà invece una maggiore distanza tra l’Unione e i cittadini. A capo della Convenzione c’è un re sole francese, in violazione di tutte le regole democratiche fondamentali. Non siamo capaci di tradurre e discutere le proposte. Le regole comunitarie sulla trasparenza non sono valide per il Presidente Giscard d’Estaing. Questi non si accontenta di presiedere le riunioni; ci dice anche cosa dobbiamo pensare e ha la tendenza a trarre conclusioni evidentemente contrarie ai pareri della maggioranza. Non permette voti che possano turbare il suo cosiddetto metodo del consenso, lo stesso che ora vuole introdurre, al posto dell’unanimità, come forma del processo decisionale del Consiglio europeo.
La bozza di costituzione non costituisce un progresso, ma riporta indietro la storia ai tempi precedenti l’introduzione della democrazia, quando il re chiedeva consiglio, ma poi decideva da sé.
La bozza di costituzione del Presidente Giscard d’Estaing può essere paragonata ad una grande ditta di traslochi. Trasferirebbe infatti il potere dall’elettorato e dai rappresentanti eletti in tutti i paesi a funzionari, ministri e lobbisti e dall’assemblea legislativa all’esecutivo e al potere giudiziario, mentre la Corte di giustizia delle Comunità europee diventerebbe il supremo interprete della costituzione. Il potere sarebbe altresì trasferito dai paesi di dimensioni piccole e medie a quelli di maggiori dimensioni. Passerebbe dagli ordinari membri dei partiti alle burocrazie dei partiti transnazionali e dalle democrazie ad una Commissione più forte, ad un Parlamento europeo più forte e alla più forte federazione di potere in assoluto: i Primi Ministri dei più grandi Stati membri, che sarebbero al centro del potere nella forma di un direttorato gravitante attorno all’asse franco-tedesco. Verrebbe dato loro il potere in virtù delle dimensioni dei loro paesi, non perché li abbiamo eletti. Nessuno di essi è stato eletto in base ai propri progetti per l’Unione europea. I Primi Ministri si riunirebbero, quindi, dopo ogni elezione al Parlamento europeo e si dividerebbero i seggi tra loro.
Quando Blair non potrà più essere eletto nel Regno Unito, potrebbe diventare Presidente dell’Unione europea e Fischer potrebbe diventare il ministro degli Esteri dell’Unione quando in Germania sfumeranno le sue prospettive. Aznar potrebbe essere nominato Presidente della Commissione o Vicepresidente responsabile per la giustizia e gli affari interni. Qualcun altro potrebbe diventare il ministro delle Finanze e dell’Economia dell’UE e una terza persona potrebbe diventare il comandante supremo delle forze armate. La costituzione creerebbe buone posizioni per i Primi Ministri uscenti quando non potranno più essere eletti. Non sarebbe l’elettorato ad avere il potere sulle Istituzioni e sui vertici, come negli Stati federali, quali gli USA e la Germania. Nel nostro caso, 13 Primi Ministri potrebbero votare 12 membri del Consiglio europeo e i Primi Ministri dei tre paesi più grandi potrebbero votare gli altri 22, sulla base di quella che viene definita maggioranza doppia, secondo cui i paesi con il 40 per cento degli abitanti hanno il diritto di veto.
L’elettorato nei paesi grandi e piccoli perderebbe ogni potere sul diritto. La nostra democrazia sarebbe ridotta a qualcosa di strettamente locale. Non potremmo più premiare o penalizzare i rappresentanti eletti alle prossime elezioni, poiché la maggior parte delle leggi sarebbe adottata a porte chiuse da un gruppo di lavoro sotto l’egida del Consiglio dei ministri o dalla Commissione, che avrebbe un maggiore potere legislativo indipendente.
I nostri governi e parlamenti nazionali sarebbero come grandi autorità locali prive di potere in una Unione che avrebbe il massimo rilievo. Gli elettori avrebbero la facoltà di recarsi alle urne per le elezioni del Parlamento europeo, ma non sarebbe possibile neppure in questo modo cambiare le leggi o i governanti dell’Unione europea. Il Parlamento europeo otterrebbe il diritto di codecisione in vari settori, ma non acquisirebbe tutto il potere perduto dai parlamenti nazionali. La Commissione avrebbe l’unico ed esclusivo diritto di presentare molte più proposte e di impedire che ne siano presentate altre. Tale potere sarebbe sottratto agli elettori e ai rappresentanti eletti di tutti i paesi. I funzionari e i ministri del Consiglio assumerebbero la maggior parte del potere, poiché senza il loro consenso non sarebbe possibile promulgare alcuna legge. Il potere che, in tutti i paesi democratici, è affidato all’elettorato sarebbe ripartito, nel caso dell’Unione europea, attraverso un imperscrutabile gioco di potere che coinvolgerebbe Primi Ministri, riunioni del Consiglio e della Commissione e un Parlamento europeo potenzialmente dominato da potenti burocrati di partiti sovranazionali.
Per quanto riguarda l’elettorato, ha un ruolo estremamente remoto da svolgere nel progetto di costituzione che sarà discusso al Vertice di Salonicco. La Grecia è stata la culla della democrazia, signor Presidente in carica del Consiglio. Il Vertice di Salonicco non deve diventarne la tomba."@it9
"Mr President, the Laaken Summit asked the Convention to bring the EU closer to the people. With the Praesidium’s draft constitution, Chairman Giscard d’Estaing will instead put a greater distance between the EU and the people. A French sun king is leading the Convention in contravention of all the democratic ground rules. We are unable to have proposals translated and debated. The EU rules on transparency do not apply to Chairman Giscard d’Estaing. He is not content with leading the meetings; he also tells us what to think and is apt to draw conclusions that are clearly opposed to the views of the majority. He does not permit any votes that might upset his so-called consensus method, the same consensus method that he now wants to introduce, in place of unanimity, as the European Council’s form of decision-making.
The draft constitution is not progress but a large step backwards in history to the time before the introduction of democracy when the king asked for advice but took the decisions himself.
Chairman Giscard d’Estaing’s draft constitution may be likened to a large removal firm. It would transfer power from the electorate and elected representatives in all the countries to officials, ministers and lobbyists and from the legislature to the executive and judiciary, with the EU Court of Justice becoming the supreme interpreter of the constitution. Power would also be transferred from smaller countries to larger ones and from medium-sized countries to the largest ones. It would be transferred from ordinary party members to transnational party bureaucracies and from living democracies to a stronger Commission, a stronger European Parliament and the strongest power federation of all: the prime ministers of the largest Member States who would be at the very centre of power in the form of a directorate revolving around a French-German axis. They would be given power because of their countries’ size, not because we had elected them. None of them were elected for saying what their plans were for the EU. The prime ministers would, then, meet after each election to the European Parliament and divide the posts among themselves.
When Mr Blair could no longer be elected in Great Britain, he could become President of the EU, and Mr Fischer could become the EU Foreign Minister when his prospects in Germany dwindled. Mr Aznar could be made President of the Commission, or Vice-President with responsibility for justice and home affairs. Someone else could become the EU minister of finance and economic affairs, and a third person could become supreme commander of the armed forces. The constitution would create good jobs for outgoing prime ministers when they could no longer be elected. It would not be the electorate that would be given power over the institutions and their top people, as in federal states such as the US and Germany. In our case, 13 prime ministers could vote down 12 in the European Council, and the prime ministers of the three largest countries could vote down the 22 others in one go on the basis of what is termed their double majority, in which countries with 40% of the inhabitants are given the right of veto.
The electorate in countries large and small would lose all power over the laws. Our democracy would be reduced to something very local. We should no longer be able to reward or punish our elected representatives at the next election, for most laws would be adopted behind closed doors by a working party under the aegis of the Council of Ministers or by the Commission, which would be given increased independent legislative power.
Our national governments and parliaments would be like large, powerless local authorities in an EU writ large. Voters would be able to go to the polls in elections to the European Parliament, but it would not be possible in this way, either, to change the laws of the EU or replace the people running it. The European Parliament would obtain the right of codecision in quite a few areas, but it would not gain all the power lost by the national parliaments. The Commission would be given the sole and exclusive right to table many more proposals and to prevent others from being tabled. That power would be taken away from voters and elected representatives in all the countries. Officials and Council ministers would assume most of the power, for without their consent it would not be possible for any laws to be made. The power that, in all democratic countries, resides with the electorate would, in the case of the EU, be apportioned through an inscrutable power game involving prime ministers, meetings of the Council and of the Commission and a European Parliament potentially dominated by powerful supranational party bureaucrats.
As for the electorate, it has an extremely remote role to play in the draft constitution to be debated at the Thessaloniki Summit. Greece was the cradle of democracy, Mr President-in-Office of the Council. The Thessaloniki Summit ought not to become a burial chamber."@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, de Top van Laken heeft de Conventie gevraagd de EU dichter bij de burgers te brengen. Met het ontwerp voor een grondwet van het presidium zal de heer Giscard d’Estaing de afstand tot de burgers echter groter maken. De Conventie wordt geleid door een Franse zonnekoning die alle democratische spelregels aan zijn laars lapt. Wij krijgen geen vertaling van de voorstellen en mogen er niet over debatteren. De EU-regels over transparantie gelden niet voor de heer Giscard d’Estaing. Hij beperkt zich niet tot het voorzitten van de vergaderingen, hij vertelt ons ook wat wij moeten denken en trekt bij voorkeur conclusies die tegen het standpunt van de meerderheid indruisen. Hij laat geen stemmingen toe die zijn zogenaamde consensusmethode in het gedrang zouden kunnen brengen, dezelfde consensusmethode die hij nu in de Europese Raad wil invoeren, ter vervanging van het beginsel van unanimiteit.
De ontwerpgrondwet is geen vooruitgang, maar een grote stap achteruit in de geschiedenis, tot vóór de tijd van de invoering van de democratie, toen de koning advies vroeg, maar zelf alle beslissingen nam.
De ontwerpgrondwet van de heer Giscard d’Estaing lijkt wel een grote verhuisfirma. De macht van de kiezers en de democratisch verkozen afgevaardigden in alle landen wordt overgeheveld naar ambtenaren, ministers en lobbyisten. De wetgevende macht moet zijn bevoegdheden afstaan aan de uitvoerende en de rechterlijke macht. Het Europese Hof van Justitie wordt de hoogste instantie als het gaat om de interpretatie van de grondwet. De kleine lidstaten moeten macht afstaan aan de grotere lidstaten, de middelgrote lidstaten aan de grootste. De macht wordt overgeheveld van gewone partijleden naar transnationale partijbureaucratieën, van levende democratieën naar een sterkere Commissie, een sterker Europees Parlement en het belangrijkste machtsblok: de premiers van de grootste EU-lidstaten. Zij zouden het centrum van de macht vormen, in een soort directorium rond de Frans-Duitse as. Zij zouden macht krijgen op basis van de grootte van hun land, niet omdat zij verkozen worden. Geen enkele van hen is gekozen op grond van een bepaalde visie op de toekomst van de Unie. De premiers zullen na elke Europese verkiezing samenkomen en de posten onder elkaar verdelen.
Als Tony Blair niet langer verkozen wordt in Groot-Brittannië, zou hij president van de Unie kunnen worden. De heer Fischer zou de EU-minister van Buitenlandse Zaken kunnen worden als zijn toekomst in Duitsland uitzichtloos wordt. De heer Aznar zou voorzitter van de Commissie kunnen worden, of vice-voorzitter verantwoordelijk voor Justitie en Binnenlandse Zaken. Een andere premier zou EU-minister van Economische Zaken en Financiën kunnen worden, weer een andere zou opperbevelhebber van de Europese strijdkrachten kunnen worden. De grondwet voorziet in goede banen voor aftredende premiers wanneer zij niet meer verkozen worden. Het zijn in dit scenario niet de kiezers die de macht krijgen over de instellingen en hun topambtenaren, zoals in federale staten als de VS en Duitsland. In ons geval zouden dertien premiers de twaalf andere in de Europese Raad kunnen overstemmen, en de premiers van de drie grootste lidstaten zouden samen de 22 andere kunnen overstemmen dankzij hun zogenaamde dubbele meerderheid, op basis waarvan lidstaten met 40 procent van de inwoners een vetorecht krijgen.
De kiezers in de lidstaten, zowel de grote als de kleine, zouden niets meer te vertellen hebben over de wetgeving. Onze democratie zou enkel nog op een strikt lokaal niveau een rol spelen. Wij zouden onze verkozen afgevaardigden bij volgende verkiezingen niet meer kunnen afstraffen of belonen, omdat het leeuwendeel van de wetten achter gesloten deuren zal worden aangenomen door een werkgroep onder leiding van de Raad of door de Commissie, die een grotere zelfstandige wetgevende bevoegdheid krijgt.
Onze eigen regeringen en nationale parlementen zouden zoiets als grote maar machteloze lokale lichamen worden in een grote EU. De kiezers zouden aan de Europese verkiezingen kunnen deelnemen, maar langs die weg zouden zij noch de wetten van de EU kunnen wijzigen noch de bestuurders van de Unie kunnen vervangen. Het Europees Parlement zou op vele gebieden medebeslissingsrecht krijgen, maar het zou niet zoveel macht krijgen als de nationale parlementen aan macht zouden inleveren. De Commissie zou het alleenrecht krijgen om nog veel meer voorstellen dan voorheen in te dienen en ze zou kunnen verhinderen dat andere voorstellen worden ingediend. Die macht zouden de kiezers en de verkozen afgevaardigden in alle lidstaten verliezen. Ambtenaren en ministers in de Raad zouden de meeste macht krijgen, want zonder hun steun zal geen enkele wet tot stand kunnen komen. De macht die in alle democratische landen bij de kiezers berust, zou in de EU verdeeld worden via een ondoorzichtig machtsspel tussen de premiers, bijeenkomsten van de Raad en de Commissie, en het Europees Parlement, dat door machtige supranationale partijbureaucratieën overheerst kan worden.
Voor de kiezers is slechts een zeer beperkte rol op de achtergrond weggelegd in de ontwerpgrondwet die op de Top van Thessaloniki behandeld zal worden. Mijnheer de voorzitter van de Raad, de wieg van de democratie stond in Griekenland; Thessaloniki mag geen grafkamer worden."@nl2
"Senhor Presidente, o Conselho Europeu de Laaken solicitou à Convenção que aproximasse a UE dos cidadãos. Mas, com o projecto de Constituição da Convenção, o Presidente Giscard d’Estaing irá, pelo contrário, causar um maior distanciamento entre a UE e os cidadãos. Um rei-sol francês dirige a Convenção de forma contrária a todas as regras democráticas de base. Não conseguimos que as propostas sejam traduzidas e debatidas. As regras da UE relativas à transparência não se aplicam ao Presidente Giscard d’Estaing. Não satisfeito por dirigir as reuniões, também nos diz o que devemos pensar, tirando conclusões que, frequentemente, vão contra a opinião da maioria. Não permite votações que, em sua opinião, sejam susceptíveis de perturbar o seu método de consenso, o mesmo método de consenso que pretende agora introduzir como método de decisão no Conselho Europeu, em vez da unanimidade.
O projecto de Constituição não constitui um avanço, mas antes um grande retrocesso na história, para a época que antecedeu a introdução da democracia, para a época em que o rei pedia conselhos, mas depois decidia como muito bem entendia.
O projecto de Constituição do senhor Giscard d’Estaing pode ser visto como uma grande empresa de mudanças: em todos os países transfere poder dos eleitores e dos representantes eleitos para os funcionários, ministros e lobistas, e transfere poderes do poder legislativo para o poder executivo e para o poder judicial, tornando-se o Tribunal Europeu o intérprete supremo da Constituição. Também irá transferir poder dos países mais pequenos para os países maiores e dos países médios para os países maiores. Transfere poder das bases dos partidos para as burocracias partidárias transnacionais, das democracias vivas para uma Comissão mais forte, para um Parlamento Europeu mais forte e para a coligação de poder mais forte de todas: os Primeiros-Ministros dos maiores países da UE, os quais irão tornar-se o cerne do poder sob a forma de uma Direcção, em torno de um eixo franco-alemão. Vão conseguir o poder não porque os elegemos, mas devido à sua dimensão. Nenhum deles foi eleito por dizer quais eram os seus planos relativamente à UE. Depois de cada eleição para o Parlamento Europeu, os Primeiros-Ministros reúnem e distribuem os cargos entre si.
Quando o Sr. Blair já não tiver possibilidade de ser eleito no Reino Unido, poderá tornar-se presidente da UE e o Sr. Fischer poderá tornar-se Ministro dos Negócios Estrangeiros da UE, quando as suas perspectivas na Alemanha começarem a desvanecer-se. O Sr. Aznar poderá tornar-se Presidente da Comissão ou Vice-Presidente, com a pasta da Justiça e dos Assuntos Internos. Um outro poderá tornar-se Ministro da Economia e Finanças da UE, enquanto um terceiro poderá tornar-se Comandante Supremo das Forças Armadas. A Constituição vai criar bons empregos para primeiros-ministros cessantes, quando estes já não puderem candidatar-se nas eleições. Não seria o eleitorado que iria ter poder sobre as instituições e sobre os seus dirigentes, como sucede nos Estados federais, tal como nos EUA e na Alemanha. No nosso caso, 13 primeiros-ministros iriam poder derrotar nas votações 12 primeiros-ministros no Conselho Europeu, e os primeiros-ministros dos três maiores países poderiam derrotar nas votações os restantes 22 de uma só vez, devido àquilo que se denomina como maioria dupla, através da qual os países com 40% dos habitantes conseguem ter o direito de veto.
O eleitorado nos países grandes e pequenos iria desta forma perder toda a influência sobre as leis. A nossa democracia ficaria reduzida a algo muito local. Deixamos de poder recompensar ou sancionar os nossos representantes eleitos nas eleições seguintes, pois a maioria das leis seria aprovada à porta fechada, no seio de um grupo de trabalho sob a égide do Conselho de Ministros ou na Comissão, que vê assim aumentado o seu poder legislativo.
Os governos e parlamentos nacionais seriam como grandes municípios impotentes numa grande UE. Os eleitores iriam poder votar para o Parlamento Europeu, mas também não seria por esta via que iriam conseguir substituir as leis da União ou substituir os seus dirigentes. O Parlamento Europeu iria conseguir o direito de co-decisão numas quantas áreas, mas não iria ganhar todo o poder perdido pelos parlamentos nacionais. A Comissão conseguiria o direito exclusivo de apresentar muitas mais propostas e de impedir que outras fossem apresentadas. Esse poder seria retirado ao eleitorado e aos representantes eleitos em todos os países. Os funcionários e os ministros do Conselho iriam apoderar-se da maior fatia de poder, pois, sem o seu consentimento, não será possível fazer leis. O poder que em todos os países democráticos reside no eleitorado seria, no caso da UE, distribuído através de uma luta de poder pouco transparente, envolvendo primeiros-ministros, reuniões do Conselho, reuniões da Comissão, bem como um Parlamento Europeu potencialmente dominado por poderosos burocratas de partidos supranacionais.
Quanto ao eleitorado, irá ter um papel extremamente remoto no projecto de Constituição que vai ser debatido na Cimeira de Salónica. Senhor Presidente em exercício do Conselho, a Grécia foi o berço da democracia, porém a Cimeira de Salónica não deverá transformar-se no seu túmulo."@pt11
"Herr talman! Vid toppmötet i Laeken bad man konventet att göra en insats i syfte att föra Europeiska unionen närmare medborgarna. Giscard vill genom presidiets utkast till författning i stället öka avståndet till medborgarna. Det är en fransk solkung som leder konventet i strid med alla demokratiska spelregler. Vi får inte förslagen översatta och behandlade. Europeiska unionens bestämmelser om öppenhet gäller inte för Giscard – han nöjer sig inte med att leda mötena; han talar också om för oss vad vi skall tycka och drar gärna slutsatser som klart strider mot majoritetens åsikt. Han tillåter inga omröstningar som skulle kunna äventyra hans så kallade samförståndsmetod, samma samförståndsmetod som han nu vill införa som beslutsform i Europeiska rådet i stället för enhällighet.
Författningsutkastet är inte ett framsteg, utan i stället ett från historisk synpunkt stort steg tillbaka till den tid då kungen bad om råd för att sedan själv fatta besluten.
Giscards författningsutkast kan betraktas som en stor flyttfirma. Makten flyttas från väljarna och de folkvalda i alla länder till ämbetsmännen, ministrarna och lobbyisterna. Makten flyttas från de lagstiftande till de verkställande och dömande aktörerna, och EG-domstolen blir den främsta konstitutionsuttolkaren. Makten flyttas också från de mindre till de större länderna, och från de mellanstora till de största länderna. Makten flyttas från de vanliga partimedlemmarna till de transnationella partibyråkraterna, från de levande demokratierna till en mäktigare kommission, ett mäktigare Europaparlament och den allra mäktigaste maktsammanslutningen: de största EU-ländernas premiärministrar. De kommer att utgöra maktens kärna, ett direktorat runt en fransk-tysk axel. De tilldelas makten på grund av sin storlek, inte för att vi väljer dem. Ingen av dem har valts för vad de vill med Europeiska unionen. Premiärministrarna träffas sedan efter varje val till Europaparlamentet och fördelar platserna sinsemellan.
När Blair inte kan återväljas i Storbritannien kan han bli president i Europeiska unionen. Fischer kan bli utrikesminister i Europeiska unionen när hans framtidsutsikter i Tyskland inte ter sig så gynnsamma. Aznar kan bli ordförande i kommissionen eller vice ordförande med ansvar för rättsliga och inrikes frågor, någon annan kan bli unionens ekonomi- och finansminister och en tredje kan bli överbefälhavare för de väpnade styrkorna. Författningen erbjuder bra jobb för avgående premiärministrar när de inte kan återväljas. Det är inte väljarna som får makten över institutionerna och deras ledare, som exempelvis i förbundsstater som Förenta staterna och Tyskland. Hos oss kan tretton premiärministrar rösta ned tolv i Europeiska rådet, och de tre största ländernas premiärministrar kan på en gång rösta ned tjugotvå andra på grund av sin så kallade dubbla majoritet, vilket betyder att länder med 40� procent av invånarna får vetorätt.
Väljarna i såväl stora som små länder kommer att mista allt inflytande över lagstiftningen. Vår demokrati inskränks till att bli mycket lokal. Vi kommer inte längre att kunna belöna eller bestraffa våra folkvalda på valdagen, eftersom merparten av alla lagar kommer att antas bakom stängda dörrar av en arbetsgrupp i ministerrådet eller av kommissionen, som får en större självständig lagstiftningsmakt.
Våra nationella regeringar och parlament blir maktlösa storkommuner i den stora Europeiska unionen. Väljarna kan sålunda delta i valet till Europaparlamentet, men inte heller detta betyder att Europeiska unionens lagar eller dess ledare byts ut. Europaparlamentet får medbeslutanderätt inom flera områden men får inte all den makt som de nationella parlamenten förlorar. Kommissionen får ensam rätten att lägga fram många fler förslag och att förhindra att andra förslag läggs fram. Den makten mister både väljarna och de folkvalda i alla länder. Ämbetsmännen och ministrarna i rådet får merparten av makten eftersom det inte blir någon lag utan deras medgivande. Den makt som i alla demokratiska länder finns hos väljarna fördelas inom Europeiska unionen genom ett oöverskådligt maktspel mellan premiärministrar, rådsmöten, kommissionsmöten och ett Europaparlament som kan komma att domineras av mäktiga övernationella partibyråkratier.
Distansen till väljarna är mycket stor i det författningsutkast som skall behandlas på toppmötet i Thessaloniki. Demokratins vagga stod i Grekland, herr rådsordförande, och toppmötet i Thessaloniki bör inte bli dess gravkammare."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples