Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2003-02-12-Speech-3-157"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20030212.5.3-157"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
". – Herr Präsident, Herr Ratspräsident, Herr Kommissar, liebe Kolleginnen und Kollegen! Die Europäische Union und das Nordatlantische Bündnis befinden sich vor einem Scherbenhaufen. Europa bietet ein trauriges Bild, aber in jeder Krise liegt auch eine Chance. Deswegen sollten wir nicht sagen: Die europäische gemeinsame Außen- und Sicherheitspolitik hat keinen Sinn, sie ist gescheitert. Wir müssen vielmehr unsere Anstrengungen verstärken, so dass wir eine wirkliche gemeinsame Außen- und Sicherheitspolitik bekommen.
Dann gab es die Erklärung der Acht. Ich sage Ihnen für unsere Fraktion: Wir bedauern das Verfahren, dass man nicht im Gemeinschaftsverfahren gehandelt hat, und können ihm nicht zustimmen. Aber die Erklärung in ihrer Substanz findet unsere Zustimmung. Sie war auch nötig, damit wir unseren amerikanischen Partnern ein Signal der Freundschaft geben.
Nun stehen wir vor der Frage: Wie soll es weitergehen? Ich empfehle, darüber nachzudenken, wie wir unser Verhältnis zu Amerika verstehen. Wenn wir die Einheit Europas als Gegensatz zu den Vereinigten Staaten von Amerika verstehen, dann bauen wir dieses Europa auf Sand. Wir wollen vielmehr eine Partnerschaft Europäische Union/Vereinigte Staaten von Amerika, die sich auf gleichberechtigte Zusammenarbeit, auf Partnerschaft von allen Seiten gründet.
Da haben wir natürlich auch Forderungen an unsere amerikanischen Partner. Wir finden es nicht richtig, dass die amerikanische Regierung unter Präsident Bush das Verhältnis der USA zu Europa eher bilateral sieht, das heißt Washington-Paris, Washington-London, Washington-Rom, Washington-Madrid, Washington-Berlin usw. Wir müssen das Verhältnis USA-Europa so definieren, dass die Europäer gemeinsam handeln und dass auch die europäischen Institutionen der Verhandlungspartner der amerikanischen Regierung sind.
Denn wenn wir diese gleichberechtigte Partnerschaft mit Amerika nicht bauen, widerspricht das auch dem amerikanischen Interesse, wie wir jetzt sehen, weil nämlich die europäische Uneinigkeit Konsequenzen für das Nordatlantische Bündnis hat. Auch die amerikanische Regierung und Präsident Bush sollten erkennen, dass die Einheit Europas ein Wert ist, der auch den Interessen der Vereinigten Staaten von Amerika entspricht.
Ich würde es für einen verhängnisvollen Weg halten – und unsere Fraktion ebenso –, wenn wir in Europa wieder zu diesen alten Achsenbildungen kommen würden. Stellen Sie sich einmal vor, es gäbe, wie es sich in diesen Tagen abzeichnet – ich will da nicht von Achse reden –, so etwas wie eine gemeinsame Position Paris-Berlin-Moskau auf der einen Seite und auf der anderen Seite London-Rom-Madrid-Washington. Es wäre doch eine Schreckensvision, wenn Europa sich so darstellen würde. Deswegen müssen wir im Gemeinschaftsrahmen handeln. Alles, was wir jetzt tun, müssen wir gemeinschaftlich tun.
Deswegen, Herr Ratspräsident, unterstützt unsere Fraktion Ihre Entscheidung, einen Gipfel der Staats- und Regierungschefs einzuberufen.
Ein Satz noch zur Türkei: Wenn unsere türkischen Partner darum bitten, dass wir sie in die Planung aufnehmen, ihnen Verteidigungswaffen zur Verfügung zu stellen, dann, so finde ich, können wir ein solches Ersuchen, eine solche Bitte nicht ablehnen. Ich hoffe, dass es auch in dieser Frage zu einem Ergebnis kommt!
Zugrunde liegen muss aber eine klare Analyse. Die Analyse ist, dass das Problem Saddam Hussein ist, der ein Terrorregime anführt, das sich auf Verbrechen, Terror und Mord gründet. Herr Kommissar, eigentlich ist der Irak ein reiches Land, aber es wird durch seinen Diktator ausgeplündert. Wer das Problem also bei den USA sieht, der verwechselt Ursache und Wirkung. Das Problem liegt bei dem irakischen Diktator.
Ich wünsche der Ratspräsidentschaft am kommenden Montag, dass wir dreierlei erreichen: Eine gemeinsame Position der Europäer, die Überwindung des tiefen Grabens zu den Vereinigten Staaten durch eine Brücke und ein Signal an den irakischen Diktator, dass er abrüsten muss. Hoffentlich geschieht dies auf friedliche Weise im Rahmen der Vereinten Nationen!
Unsere Fraktion ist sehr entschieden der Meinung, dass Massenvernichtungswaffen in den Händen von Saddam Hussein eine Gefahr für die Region und eine Gefahr für den Frieden in der Welt sind. Die Abrüstung muss im Rahmen der UNO erfolgen, wenn es geht, friedlich, und wenn es nicht friedlich geht, dann muss es militärisch gemacht werden. Die Verantwortung dafür, ob es friedlich oder militärisch geschieht, ist die Verantwortung von Saddam Hussein, dem irakischen Diktator.
Man muss sich einmal die Chronologie der Ereignisse ins Gedächtnis rufen. Der Kern der europäischen und atlantischen Uneinigkeit ist die Selbstisolation der Bundesrepublik Deutschland, zu verantworten durch den gegenwärtigen Kanzler der Bundesrepublik Deutschland.
Indem der deutsche Bundeskanzler während des Bundestagswahlkampfes, aus welchen Gründen auch immer, die Selbstisolation Deutschlands herbeigeführt hat, indem er gesagt hat: „Egal was die UNO macht, wir machen niemals mit!“, hat er den Druck von Saddam Hussein genommen, und er hat sich antieuropäisch verhalten, weil man erst mit den Europäern redet, ehe man über die Öffentlichkeit in Wahlversammlungen Erklärungen dieser Tragweite abgibt. Er hat das Ganze dann auch noch einmal im Landtagswahlkampf wiederholt. Aber damit hatte er keinen Erfolg, was die Stimmen angeht.
Dann gibt es ein zweites Element der Chronologie, nämlich die deutsch-französische Erklärung aus Anlass der Feierlichkeiten des Elysée-Vertrages. Hier ist politisch-psychologisch – ich sage das besonders auch unseren französischen Freunden – der falsche Eindruck entstanden, als ob die französische Position nun die deutsche Position wäre. Frankreich war immer sehr viel differenzierter, aber der politische Eindruck ist entstanden."@de7
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Hr. formand, hr. formand for Rådet, hr. kommissær, kære kolleger, EU og NATO står over for en ulykke. Europa frembyder et trist billede, men i enhver krise ligger der også en chance. Derfor bør vi ikke sige, at den fælles europæiske udenrigs- og sikkerhedspolitik er meningsløs, at den er mislykkedes. Vi skal tværtimod styrke vores anstrengelser, så vi får en virkelig fælles udenrigs- og sikkerhedspolitik.
Så var der erklæringen fra de otte. For vores gruppe kan jeg sige, at vi beklager fremgangsmåden, at man ikke handlede efter fællesskabsprocedurer, og vi kan ikke gå ind for den. Men vi er enige i erklæringens indhold. Den var også nødvendig, så vi kunne sende vores amerikanske partnere et signal om vores venskab.
Nu er spørgsmålet, hvad der så skal ske. Jeg vil anbefale, at man overvejer, hvordan vi opfatter vores forhold til Amerika. Hvis vi opfatter Europas enhed som en modsætning til USA, så bygger vi dette Europa på sand. Vi ønsker tværtimod et partnerskab mellem EU og USA, som er baseret på et ligeberettiget samarbejde, på partnerskab fra alle sider.
Her har vi naturligvis også nogle krav til vores amerikanske partner. Vi synes ikke, det er rigtigt, at den amerikanske regering under præsident Bush foretrækker at se USA's forhold til Europa bilateralt, det vil sige Washington-Paris, Washington-London, Washington-Rom, Washington-Madrid, Washington-Berlin osv. Vi skal definere forholdet mellem USA og Europa på en sådan måde, at europæerne handler i fællesskab, og de europæiske institutioner er forhandlingspartner for den amerikanske regering.
For hvis ikke vi opbygger dette ligeberettigede partnerskab med Amerika, er det også i modstrid med amerikanske interesser, som vi ser det nu, hvor den europæiske uenighed har konsekvenser for NATO. Også den amerikanske regering og præsident Bush bør erkende, at Europas enhed er en værdi, som også er i USA's interesse.
Jeg tror ligesom vores gruppe, at det ville være en skæbnesvanger vej, hvis vi vendte tilbage til de gamle aksekonstellationer i Europa. Prøv at forestille Dem, at der, som der i disse dage er tendenser til, var - jeg vil ikke tale om akser, men en slags fælles holdning Paris-Berlin-Moskva på den ene side og på den anden side London-Rom-Madrid-Washington. Det ville jo være en skrækvision, hvis Europa så sådan ud. Derfor må vi handle inden for rammerne af Fællesskabet. Alt, hvad vi gør nu, må vi gøre i fællesskab.
Derfor, hr. rådsformand, støtter vores gruppe Deres beslutning om at indkalde stats- og regeringscheferne til et topmøde.
Lige en bemærkning om Tyrkiet. Når vores tyrkiske partner beder om, at vi tager dem med i planlægningen, stiller forsvarsvåben til deres rådighed, så synes jeg ikke, vi kan afvise en sådan anmodning. Jeg håber, at der også bliver fundet et resultat i dette spørgsmål!
Men den skal være baseret på en klar analyse. Analysen er, at problemet er Saddam Hussein, som leder et terrorregime, som er baseret på forbrydelser, terror og mord. Hr. kommissær, egentlig er Irak et meget rigt land, men det bliver udplyndret af sin diktator. Så hvis man ser problemet hos USA, forveksler man årsag og virkning. Problemet ligger hos den irakiske diktator.
Jeg ønsker for rådsformandskabet på mandag, at vi opnår tre ting: en fælles holdning for europæerne, overvindelse af den dybe kløft til USA og et signal til den irakiske diktator om, at han skal afruste. Forhåbentlig sker det på fredelig vis inden for FN's rammer!
Vores gruppe mener helt afgjort, at masseødelæggelsesvåben i hænderne på Saddam Hussein er en fare for regionen og en fare for verdensfreden. Afrustningen skal ske inden for FN's rammer, fredeligt, hvis det kan lade sig gøre, og hvis det ikke kan ske på fredelig vis, må det gøres militært. Ansvaret for, om det skal ske fredeligt eller militært, ligger hos Saddam Hussein, den irakiske diktator.
Lad os lige mindes kronologien i begivenhederne. Kernen i den europæiske og atlantiske uenighed er Tysklands selvvalgte isolation, som Tysklands nuværende kansler må tage ansvaret for.
Ved at den tyske forbundskansler under valgkampen til Forbundsdagen, hvad årsagerne så har været, skabte Tysklands selvvalgte isolation, ved at han sagde: "Lige meget hvad FN gør, så vil vi aldrig være med!", tog han presset af Saddam Hussein, og han opførte sig antieuropæisk, for man taler først med europæerne, før man afgiver erklæringer af en sådan rækkevidde på offentlige valgmøder. Han gentog det hele under valgkampen til et delstatsvalg. Men det havde han ikke succes med, hvad stemmerne angår.
Så er der et andet element i kronologien, nemlig den tysk-franske erklæring i forbindelse med højtidelighederne omkring Elysée-aftalen. Her opstod der politisk-psykologisk - det siger jeg især også til vores franske venner - det fejlagtige indtryk, at den franske holdning nu også var Tysklands. Frankrig har hele tiden været langt mere differentieret, men det var det politiske indtryk, der opstod."@da1
".
Κύριε Πρόεδρε, κύριε Προεδρεύων του Συμβουλίου, κύριε Επίτροπε, κυρίες και κύριοι, η ενότητα της Ευρωπαϊκής Ένωσης και της Βορειοατλαντικής Συμμαχίας αντιμετωπίζει το ενδεχόμενο να κλονιστεί. Η Ευρώπη παρουσιάζει θλιβερή εικόνα, αλλά σε κάθε κρίση υπάρχει και μια ευκαιρία, για αυτό, δεν πρέπει να πούμε ότι η κοινή εξωτερική πολιτική και πολιτική ασφάλειας της Ευρώπης δεν έχει κανένα νόημα ή ότι έχει αποτύχει. Πρέπει να εντείνουμε τις προσπάθειές μας, προκειμένου να αποκτήσουμε μια πραγματική εξωτερική πολιτική και πολιτική ασφάλειας.
Κατόπιν, υπήρξε η δήλωση των Οκτώ. Εξ ονόματος της Ομάδας μας, σας αναφέρω ότι λυπούμαστε για τη διαδικασία αυτή, η οποία παρακάμπτει τις κοινοτικές διαδικασίες, και επομένως δεν μπορούμε να την υποστηρίξουμε. Συμφωνούμε, όμως, με τη δήλωση επί της ουσίας. Ήταν επίσης απαραίτητη ώστε να στείλουμε ένα μήνυμα φιλίας προς τους Αμερικανούς εταίρους μας.
Τώρα όμως αντιμετωπίζουμε το ζήτημα του τι θα συμβεί στη συνέχεια. Συστήνω να σκεφτούμε πώς εννοούμε τη σχέση μας με την Αμερική. Εάν αντιλαμβανόμαστε την ενότητα της Ευρώπης ως έκφραση της αντίθεσης προς τις Ηνωμένες Πολιτείες της Αμερικής, τότε οικοδομούμε την Ευρώπη στην άμμο. Θέλουμε περισσότερο μια εταιρική σχέση Ευρωπαϊκής Ένωσης και Ηνωμένων Πολιτειών της Αμερικής, η οποία να βασίζεται σε ισότιμη συνεργασία και σε πολυμερή εταιρική σχέση.
Έχουμε, βέβαια, και κάποιες απαιτήσεις από τους αμερικανούς εταίρους μας. Πιστεύουμε πως δεν είναι σωστό που η αμερικανική κυβέρνηση με επικεφαλής τον Πρόεδρο Μπους θεωρεί τη σχέση των ΗΠΑ με την Ευρώπη ως διμερή, δηλαδή σχέση Ουάσινγκτον-Παρισιού, Ουάσινγκτον-Λονδίνου, Ουάσινγκτον-Ρώμης, Ουάσινγκτον-Μαδρίτης, Ουάσινγκτον-Βερολίνου κλπ. Πρέπει να ορίσουμε τη σχέση ΗΠΑ-Ευρώπης κατά τέτοιον τρόπο ώστε οι Ευρωπαίοι να αναλαμβάνουν κοινή δράση, και τα ευρωπαϊκά θεσμικά όργανα να είναι εταίρος διαπραγμάτευσης της αμερικανικής κυβέρνησης.
Διότι, εάν δεν δημιουργήσουμε αυτή την ισότιμη εταιρική σχέση με την Αμερική, αυτό θα έρχεται σε αντίθεση και με τα αμερικανικά συμφέροντα, όπως βλέπουμε ήδη τώρα, διότι η ευρωπαϊκή ασυμφωνία έχει συνέπειες για τη Βορειοατλαντική Συμμαχία. Η αμερικανική κυβέρνηση και ο Πρόεδρος Μπους πρέπει επίσης να αναγνωρίσουν την αξία της ενότητας της Ευρώπης, η οποία είναι και προς το συμφέρον των Ηνωμένων Πολιτειών της Αμερικής.
Τόσο η Ομάδα μου όσο και εγώ προσωπικά πιστεύουμε πως θα ήταν επικίνδυνο να επιστρέφαμε στους αλλοτινούς σχηματισμούς αξόνων στην Ευρώπη. Για σκεφτείτε να υπήρχε, όπως πάει να συμβεί αυτές τις ημέρες, κάτι σαν κοινή θέση –δεν θέλω να χρησιμοποιήσω τη λέξη άξονας– Παρισιού-Βερολίνου-Μόσχας, από τη μία, και Λονδίνου-Ρώμης-Μαδρίτης-Ουάσινγκτον, από την άλλη. Θα ήταν εφιάλτης να παρουσίαζε η Ευρώπη αυτή την εικόνα. Για αυτόν τον λόγο, πρέπει να ενεργήσουμε στο κοινοτικό πλαίσιο. Ό,τι κάνουμε τώρα, πρέπει να το κάνουμε σε κοινοτικό επίπεδο.
Για τον λόγο αυτόν, κύριε Προεδρεύων του Συμβουλίου, η Ομάδα μας στηρίζει την απόφασή σας να συγκαλέσετε σύνοδο κορυφής των αρχηγών κρατών και κυβερνήσεων.
Επιτρέψτε μου να αναφερθώ εν συντομία στο θέμα της Τουρκίας. Αν μας παρακαλέσουν οι τούρκοι εταίροι να τους συμπεριλάβουμε στον σχεδιασμό και να τους εφοδιάσουμε με όπλα τα οποία θα χρησιμοποιήσουν για αμυντικούς σκοπούς, πιστεύω πως δεν μπορούμε να αρνηθούμε ένα τέτοιο αίτημα, μια τέτοια παράκληση. Ελπίζω και σε αυτό το θέμα να υπάρξει κάποιο αποτέλεσμα.
Αυτή η πολιτική όμως πρέπει να βασίζεται σε μια σαφή ανάλυση, σύμφωνα με την οποία το πρόβλημα είναι ο Σαντάμ Χουσεΐν, ο ηγέτης ενός καθεστώτος τρομοκρατίας, το οποίο βασίζεται στο έγκλημα, τον τρόμο και τη δολοφονία. Κύριε Επίτροπε, στην πραγματικότητα το Ιράκ είναι μια πλούσια χώρα, αλλά ο δικτάτοράς του την έχει λεηλατήσει. Όποιος πιστεύει λοιπόν πως το πρόβλημα είναι οι ΗΠΑ, συγχέει την αιτία με το αποτέλεσμα. Το πρόβλημα είναι ο ιρακινός δικτάτορας.
Εύχομαι, την ερχόμενη Δευτέρα, η Προεδρία του Συμβουλίου να επιτύχει τρία πράγματα: κοινή θέση των Ευρωπαίων, γεφύρωση του μεγάλου χάσματος με τις Ηνωμένες Πολιτείες, μήνυμα προς τον ιρακινό δικτάτορα ότι πρέπει να αφοπλιστεί. Ελπίζω να τον πείσουμε να προβεί σε αυτόν τον αφοπλισμό με ειρηνικά μέσα και με την καθοδήγηση των Ηνωμένων Εθνών.
Η Ομάδα μας πιστεύει ακράδαντα ότι τα όπλα μαζικής καταστροφής στα χέρια του Σαντάμ Χουσεΐν αποτελούν απειλή για την περιοχή και θέτουν σε κίνδυνο την παγκόσμια ειρήνη. Ο αφοπλισμός πρέπει να πραγματοποιηθεί υπό την αιγίδα του ΟΗΕ, ειρηνικά, εάν γίνεται, και εάν αυτό αποδειχτεί αδύνατο, τότε θα πρέπει να γίνει με στρατιωτική επέμβαση. Η ευθύνη για το αν γίνει ειρηνικά ή με ένοπλη επέμβαση ανήκει στον Ιρακινό δικτάτορα Σαντάμ Χουσεΐν.
Ας θυμηθούμε το χρονικό των γεγονότων. Στον πυρήνα της ασυμφωνίας μεταξύ Ευρώπης και Αμερικής βρίσκεται η αυτοαπομόνωση της Ομοσπονδιακής Δημοκρατίας της Γερμανίας, για την οποία ευθύνεται ο σημερινός καγκελάριός της.
Ο γερμανός Καγκελάριος, απομονώνοντας –για δικούς του λόγους– τη Γερμανία κατά τη διάρκεια της προεκλογικής του εκστρατείας και λέγοντας: “ό,τι και να κάνει ο ΟΗΕ, εμείς δεν θα συμμετάσχουμε ποτέ!”, έβγαλε από την πίεση τον Σαντάμ Χουσεΐν, και συμπεριφέρθηκε αντιευρωπαϊκά, διότι πρώτα πρέπει να συζητούμε με τους Ευρωπαίους και έπειτα να προβαίνουμε δημοσίως, κατά τη διάρκεια προεκλογικής συγκέντρωσης, σε τόσο σοβαρές δηλώσεις. Όλο αυτό το επανέλαβε και στον προεκλογικό αγώνα για τα ομόσπονδα κρατίδια, αλλά δεν κατάφερε να κερδίσει ψήφους.
Υπάρχει και ένα δεύτερο στοιχείο του χρονικού, αυτό της γερμανογαλλικής δήλωσης, με αφορμή τις εορταστικές εκδηλώσεις για τη Συνθήκη του Ελιζέ. Μιλώντας με πολιτικο-ψυχολογικούς όρους –και το κάνω ιδιαίτερα για τους Γάλλους φίλους μας– η δήλωση αυτή έδωσε τη λανθασμένη εντύπωση ότι η γαλλική θέση είναι πλέον ταυτόσημη με τη γερμανική. Η Γαλλία ήταν πάντα πολύ πιο εκλεπτυσμένη, ωστόσο η πολιτική εντύπωση δημιουργήθηκε."@el8
"Mr President, Mr President-in-Office of the Council, Commissioner, ladies and gentlemen, the European Union and the North Atlantic Alliance face the prospect of their unity being shattered. Even though Europe is a sad sight to behold, there is an opportunity in every crisis, and so we should not be saying that a common European foreign and security policy makes no sense, or that it has failed; rather, we have to redouble our efforts in order that our foreign and security policy may indeed be shared by all of us.
Then came the statement by the eight states. I am speaking for our group when I tell you that we regret this way of going about things, which bypasses the Community process, and that we cannot endorse it. In essence, the statement does meet with our approval, however. It was also necessary in order that we might send out a signal of friendship to our American partners.
We are now faced with the question of what is to happen next. I recommend that we give thought to how we understand our relationship with America. If we understand European unity in terms of opposition to the United States of America, then we are building Europe upon sand. Rather than that, we want a partnership between the European Union and the United States of America, a partnership founded on cooperation between equals and on multilateral partnership.
There are also, of course, things that we demand of our American partners. We do not think it right that the American administration under President Bush tends to see the USA's relationship with Europe in bilateral terms, in other words, Washington and Paris, Washington and London, Washington and Rome, Washington and Madrid, Washington and Berlin and so on. We have to define the relationship between the USA and Europe in such a way that Europeans can take common action and also in such a way that the European institutions are the American administration's partner in negotiations.
For if we do not build this partnership of equals with America, that also goes against America's interests, as we now see, as European disunity has consequences for the North Atlantic Alliance. The American administration and President Bush should also recognise the value of European unity, which is also in the interests of the United States of America.
If we in Europe were to revert to forming axes as we once did, then both our group and I would consider this a perilous road to go down. Just imagine – and I will not use the word ‘axis’ – that there were to be, as seems at present to be taking shape, something like two common positions, with Paris, Berlin and Moscow on the one side and London, Rome, Madrid and Washington on the other. If Europe were to present itself thus to the world, it would be a nightmarish sight. That is why we have to act within the framework of the Community. All the things we are doing now have to be done on a Community basis.
That, Mr President-in-Office of the Council, is why our group supports your decision to call a summit meeting of the Heads of State and of Government.
Let me say just a word or two on the subject of Turkey. If our Turkish partners ask us to involve them in planning and to supply them with weapons for their defence, I do not believe that we can refuse such a request, such an entreaty. I hope that we will also achieve a result on this issue.
Any such policy must be founded on clear analysis, that analysis being that it is Saddam Hussein who is the problem, at the head of a regime of terror founded upon crime, terror and murder. Commissioner, Iraq is in fact a rich country, but its dictator has plundered it. So anyone who sees the USA as the problem is confusing cause and effect. It is the Iraqi dictator who is the problem.
My wish for the Presidency of the Council next Monday is for three things to be achieved: a European common position, the bridging of the deep gulf between us and the United States, and the sending of a signal to the Iraqi dictator that he must disarm. It is to be hoped he will be brought to do this by peaceful means and under the guidance of the United Nations!
Our group is of the very decided opinion that weapons of mass destruction in the hands of Saddam Hussein are a menace to the region and imperil the peace of the world. It is under the UN's aegis that disarmament must take place; it must be peaceful if at all possible, and, if that proves impossible, military means must be employed. Responsibility for whether it happens peacefully or by military force lies solely with the Iraqi dictator Saddam Hussein.
Let us just remind ourselves of the chronology of events. At the heart of disunity within Europe and across the Atlantic is the self-isolation of the Federal Republic of Germany, for which its present Chancellor must bear responsibility.
The German Federal Chancellor, by isolating Germany – whatever reasons he may have had for doing so – during a federal election campaign, in which he said, ‘No matter what the UN does, we will never take part in it!’, took the pressure off Saddam Hussein; he acted in an anti-European way, for one needs to speak first to the Europeans before coming out with utterances with such implications at public election rallies. He gave a complete repeat performance in the elections to provincial assemblies, but it brought him no success in terms of votes.
We then come to the second chronological element, the Franco-German declaration at the celebrations of the Elysée Treaty. Speaking in terms of political psychology – and I do so for the benefit of our French friends in particular – this gave the false impression of the French position now being identical to the German one. The French were always much more sophisticated, but that was the political impression that was given."@en3
"Señor Presidente, señor Presidente en funciones del Consejo, señor Comisario, Señorías, la Unión Europea y la Alianza del Atlántico Norte se enfrentan a la perspectiva de que su unidad se rompa. A pesar de la lamentable imagen que está ofreciendo Europa, toda crisis representa también una oportunidad y, por lo tanto, no deberíamos decir que no tiene sentido elaborar una política exterior y de seguridad común europea, o que ésta ha fracasado; al contrario, tenemos que redoblar nuestros esfuerzos para conseguir que todos podamos compartir efectivamente nuestra política exterior y de seguridad.
Luego siguió la declaración de los ocho Estados. En nombre de mi Grupo, les digo que lamentamos esa manera de proceder, al margen del proceso comunitario, y que no podemos aprobarla. No obstante, la declaración merece, en esencia, nuestra aprobación. También era necesaria para transmitir una señal de amistad a nuestros socios americanos.
Ahora tenemos que preguntarnos cuál debe ser el paso siguiente. Les recomiendo que pensemos un poco en cómo concebimos nuestra relación con los Estados Unidos. Si concebimos la unidad europea como oposición contra los Estados Unidos de América, estaremos construyendo Europa sobre cimientos de arena. Por nuestra parte, deseamos, por el contrario, una asociación entre la Unión Europea y los Estados Unidos de América, una asociación basada en la cooperación entre iguales y en la cooperación multilateral.
Evidentemente, también les pedimos algunas cosas a nuestros socios estadounidenses. No nos parece bien que el Gobierno estadounidense, bajo el Presidente Bush, tienda a concebir la relación de los Estados Unidos con Europa desde un punto de vista bilateral, o sea, Washington y París, Washington y Londres, Washington y Roma, Washington y Madrid, Washington y Berlín, etc. Tenemos que redefinir la relación entre los Estados Unidos y Europa, de manera que los europeos puedan actuar conjuntamente y también de manera que las instituciones europeas sean las interlocutoras del Gobierno estadounidense en las negociaciones.
Porque si no establecemos esa asociación entre iguales con los Estados Unidos, ello también irá en contra de sus intereses, como estamos viendo, pues la desunión de Europa tiene repercusiones para la Alianza del Atlántico Norte. El Gobierno estadounidense y el Presidente Bush deberían reconocer, asimismo, el valor de la unidad de Europa, que también favorece los intereses de los Estados Unidos de América.
Tanto nuestro Grupo como yo personalmente consideramos que si en Europa volvemos a formar ejes, como hicimos en otro tiempo, nos estaríamos adentrando por un camino peligroso. Imaginen que se configurasen, como parece estar ocurriendo ahora –y no voy a usar la palabra
algo así como dos posiciones comunes, con París, Bonn y Moscú, por un lado, y Londres, Roma, Madrid y Washington, por el otro lado. Sería espantoso que Europa se presentase así ante el mundo. Por esto, tenemos que actuar dentro del marco comunitario. Todo lo que estamos haciendo debemos hacerlo comunitariamente.
Por ello, señor Presidente en funciones del Consejo, nuestro Grupo apoya su decisión de convocar una cumbre de Jefes de Estado y de Gobierno.
Permítanme que añada sólo unas últimas palabras sobre el tema de Turquía. Si nuestros socios turcos nos piden que les incluyamos en los planes y les proporcionemos armas para defenderse, no creo que podamos rechazar esa petición, ese ruego. Espero que también logremos un resultado en relación con este asunto.
En cualquier caso, ésta se debe basar en un análisis claro, y éste es que el problema es Sadam Husein, que preside un régimen de terror basado en el crimen, el terror y el asesinato. Señor Comisario, el Iraq es, de hecho, un país rico, pero su dictador lo ha saqueado. Por consiguiente, quienquiera que considere que el problema son los Estados Unidos está confundiendo la causa y el efecto. El problema es el dictador iraquí.
Le deseo a la Presidencia del Consejo que el próximo lunes se consigan tres cosas: una posición europea común, un puente que salve la profunda brecha que nos separa de los Estados Unidos y una señal dirigida al dictador iraquí, en el sentido de que debe desarmarse. ¡Ojalá se le consiga persuadir por medios pacíficos y bajo los auspicios de las Naciones Unidas!
Nuestro Grupo opina decididamente que las armas de destrucción masiva en manos de Sadam Husein constituyen una amenaza para la región y un peligro para la paz en el mundo. El desarme debe tener lugar bajo los auspicios de la ONU; debe ser pacífico, en la medida de lo posible y, si esto resultase imposible, se deberá recurrir a medios militares. La responsabilidad de que se desarrolle pacíficamente o por la fuerza militar recae exclusivamente sobre el dictador iraquí, Sadam Husein.
Recordemos la cronología de los hechos. La desunión dentro de Europa y entre ambas orillas del Atlántico se debe al autoaislamiento de la República Federal de Alemania, del que es responsable el actual canciller.
The German Federal Chancellor, by isolating Cuando el Canciller Federal alemán proclamó el aislamiento de Alemania –por las razones que fuese–, durante una campaña electoral federal en la que declaró «Haga lo que haga la ONU, no vamos a participar en ningún caso», con ello alivió la presión sobre Sadam Husein; fue una actitud antieuropea, pues antes de hacer declaraciones públicas de tal trascendencia en mítines electorales, primero hay que hablar con los europeos. Volvió a repetir la misma actuación en las elecciones a los parlamentos de los estados federados, aunque sin resultado en lo que se refiere a los votos.
El segundo elemento cronológico es la declaración franco-alemana durante las celebraciones con motivo del Tratado del Elíseo. Desde el punto de vista de la psicología política –y lo digo pensando, en particular, en nuestros amigos franceses–, esto produjo la falsa impresión de que la posición francesa coincidía con la alemana. Los franceses fueron siempre más sutiles, pero ésa fue la impresión política que se creó."@es12
"Arvoisa puhemies, arvoisa neuvoston puheenjohtaja, arvoisa komission jäsen, hyvät parlamentin jäsenet, Euroopan unionia ja Natoa uhkaa niiden yhtenäisyyden pirstoutuminen. Vaikka Eurooppa onkin tällä hetkellä surullinen näky, jokaisessa kriisissä piilee mahdollisuus. Meidän ei pitäisikään näin ollen sanoa, ettei yhteisessä eurooppalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ole järkeä tai että se on epäonnistunut. Meidän on pikemminkin kaksinkertaistettava ponnistelumme, jotta me kaikki voimme todellakin osallistua yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme.
Seuraavaksi oli vuorossa kahdeksan unionin jäsenvaltion antama julkilausuma. Totean ryhmäni puolesta, että pahoittelemme tätä yhteisön päätöksentekoprosessin sivuuttavaa toimintatapaa emmekä voi yhtyä siihen. Hyväksymme kuitenkin julkilausuman sisällön. Julkilausuma oli myös tarpeen, jotta saatoimme lähettää amerikkalaisille kumppaneillemme ystävyyden viestin.
Meidän on nyt vastattava kysymykseen siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Suosittelen, että mietimme sitä, miten ymmärrämme suhteemme Yhdysvaltoihin. Jos ymmärrämme eurooppalaisen yhtenäisyyden vastakohtana Yhdysvalloille, rakennamme Eurooppaa tyhjän päälle. Haluamme sen sijasta Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen välistä kumppanuutta, joka perustuu tasavertaisten kumppaneiden väliseen yhteistyöhön ja monenväliseen kumppanuuteen.
Meillä on tietysti myös vaatimuksia amerikkalaisille kumppaneillemme. Meistä ei ole oikein, että presidentti Bushin johtama hallinto näkee Yhdysvaltojen ja Euroopan suhteet mieluiten kahdenvälisinä suhteina, joissa ovat toisin sanoen osapuolina Washington ja Pariisi, Washington ja Lontoo, Washington ja Rooma, Washington ja Madrid, Washington ja Berliini ja niin edelleen. Meidän on määriteltävä Yhdysvaltojen ja Euroopan suhde tavalla, joka mahdollistaa yhteisen eurooppalaisen toiminnan ja jossa eurooppalaiset toimielimet toimivat amerikkalaishallinnon neuvottelukumppanina.
On nimittäin myös Yhdysvaltojen etujen vastaista, jos emme rakenna tätä tasavertaisuuteen perustuvaa kumppanuutta Yhdysvaltojen kanssa. Tämä on nähtävissä juuri nyt, kun unionin sisäinen eripuraisuus heijastuu myös Naton toimintaan. Amerikkalaishallinnon ja presidentti Bushin pitäisi myös tunnustaa Euroopan yhtenäisyyden arvo, koska tämä yhtenäisyys on myös Yhdysvaltojen etujen mukaista.
Sekä minun että ryhmäni mielestä olisi vaarallista, jos me Euroopassa alkaisimme jälleen muodostaa akseleita, kuten kerran teimme. Kuvitelkaapa vain, että Euroopassa olisi, enkä halua puhua tässä yhteydessä akseleista, tavallaan kaksi yhteistä kantaa: toisaalta Pariisin, Berliinin ja Moskovan kanta ja toisaalta Lontoon, Rooman, Madridin ja Washingtonin kanta. Näin tällä hetkellä näyttää olevan tapahtumassa. Jos Eurooppa antaisi itsestään tällaisen kuvan maailmalle, se olisi toki painajaismainen näky. Meidän on siksi toimittava yhteisön kehyksen sisällä. Kaikki asiat, joita teemme nyt, on tehtävä yhteisön pohjalta.
Arvoisa neuvoston puheenjohtaja, ryhmämme tukee siksi päätöstänne kutsua koolle ylimääräinen Eurooppa-neuvosto.
Haluaisin sanoa vielä vain pari sanaa Turkin kysymyksestä. Jos turkkilaiset kumppanimme pyytävät meitä ottamaan heidät mukaan suunnitteluun ja toimittamaan heille aseita puolustusta varten, emme nähdäkseni voi kieltäytyä tällaisesta hartaasta pyynnöstä. Toivon, että pääsemme ratkaisuun myös tässä kysymyksessä.
Kaiken ulko- ja turvallisuuspolitiikan perustana on oltava selkeä analyysi. Tällainen analyysi on Irakin tapauksessa se, että ongelmana on nimenomaan Saddam Hussein, joka johtaa rikoksiin, sortoon ja murhiin perustuvaa hirmuvaltahallintoa. Arvoisa komission jäsen, Irak on tosi asiassa rikas valtio, mutta sen diktaattori on ominut rikkaudet itselleen. Näin ollen kaikki ne, jotka pitävät Yhdysvaltoja ongelmana, sekoittavat syyn ja seurauksen. Ongelmana on nimenomaan Irakin diktaattori.
Toivon neuvoston puheenjohtajavaltiolta, että ensi maanantaisessa Eurooppa-neuvostossa saavutetaan kolme asiaa. Näitä ovat eurooppalainen yhteinen kanta, sillan rakentaminen Euroopan ja Yhdysvaltojen välisen syvän kuilun ylle ja sellaisen viestin lähettäminen Irakin diktaattorille, että hänen on riisuttava maansa aseista. Toivottavasti aseistariisuminen tapahtuu rauhanomaisesti YK:n johdolla!
Ryhmämme on vakuuttunut siitä, että Saddam Husseinin hallussa olevat joukkotuhoaseet ovat uhka alueelle ja vaarantavat maailmanrauhan. Irakin aseistariisumisen on tapahduttava YK:n suojeluksessa. Aseistariisumisen on myös tapahduttava rauhanomaisesti, jos se on vain suinkin mahdollista, ja sotilaallisia keinoja on käytettävä vain, jos rauhanomainen aseistariisunta osoittautuu mahdottomaksi. Vastuussa siitä, tapahtuuko aseistariisunta rauhanomaisesti vai sotilasvoimaa käyttäen, on yksinomaan Irakin diktaattori Saddam Hussein.
Muistelkaammepa vain tapahtumien aikajärjestystä. Euroopan sisäisen sekä Euroopan ja Yhdysvaltojen välisen eripuraisuuden syynä on viime kädessä Saksan eristäytyminen, josta on vastuussa sen nykyinen liittokansleri.
Saksan liittokansleri helpotti Saddam Husseiniin kohdistuvaa painetta eristämällä Saksan muusta kansainvälisestä yhteisöstä todetessaan liittopäivävaalikampanjan aikana, ettei Saksa aio osallistua mihinkään YK:n Irakia koskeviin toimiin. Syyt tällaiseen menettelyyn eivät ole tiedossani. Liittokansleri toimi näin tehdessään epäeurooppalaisella tavalla, sillä asioista on tapana keskustella ensin muiden eurooppalaisten kanssa ennen kuin näin kauaskantoisia lausuntoja esitetään julkisissa vaalitilaisuuksissa. Hän teki saman uudelleen myös osavaltiovaaleissa, mutta se ei tuonut hänelle menestystä äänten muodossa.
Tulemme seuraavaksi aikajärjestyksessä toiseen tapahtumaan, nimittäin Ranskan ja Saksan Elysée-sopimuksen juhlallisuuksien yhteydessä antamaan yhteiseen julkilausumaan. Haluan todeta erityisesti myös ranskalaisille ystävillemme, että tämän julkilausuman yhteydessä poliittisessa psykologiassa on syntynyt väärä vaikutelma siitä, että Ranskan kanta olisi nyt yhteneväinen Saksan kanssa. Ranska ei ole ollut näkemyksissään koskaan niin yksioikoinen kuin Saksa, mutta tällainen poliittinen vaikutelma tästä julkilausumasta välittyi."@fi5
"Monsieur le Président, Monsieur le Président en exercice du Conseil, Monsieur le Commissaire, mes chers collègues, l’Union européenne et l’Alliance atlantique risquent de voir leur unité voler en éclats. L’Europe offre une triste image, mais chaque crise recèle une chance. C’est la raison pour laquelle nous ne devrions pas dire : la politique extérieure et de sécurité commune de l’Europe n’a aucun sens, elle a échoué. Nous devons plutôt redoubler d’efforts de manière à parvenir à une véritable politique étrangère et de sécurité commune.
Il y eut alors la déclaration des huit. Je vous le dis au nom de notre groupe : nous déplorons ce procédé qui a consisté à ne pas suivre la procédure européenne, et nous ne pouvons l’approuver. Mais en substance, cette déclaration reçoit notre approbation. Elle était également nécessaire pour donner un signal d’amitié à nos partenaires américains.
À présent, nous voilà confrontés à la question suivante : comment allons-nous poursuivre ? Je vous recommande de réfléchir à la conception que nous avons de nos relations avec les États-Unis. Si nous concevons l’unité de l’Europe comme une opposition aux États-Unis d’Amérique, alors nous construisons cette Europe sur du sable. Nous préférons pour notre part un partenariat Union européenne/États-Unis d’Amérique, fondé sur une coopération sur un pied d’égalité, et sur un partenariat mutuel.
Nous avons aussi, naturellement, des exigences vis-à-vis de nos partenaires américains. Nous n’estimons pas correct que sous le Président Bush, le gouvernement américain ait plutôt tendance à considérer les relations entre les États-Unis et l’Europe de manière bilatérale c’est-à-dire Washington-Paris, Washington-Londres, Washington-Rome, Washington-Madrid, Washington-Berlin, etc. Nous devons définir les relations entre les États-Unis et l’Europe de telle manière que les Européens agissent de concert et que les institutions européennes soient le partenaire de négociation du gouvernement américain.
Car si nous ne construisons pas ce partenariat à égalité avec les États-Unis, cela va aussi à l’encontre des intérêts américains car, comme nous le voyons actuellement, la discorde européenne a des conséquences pour l’Alliance atlantique. Le gouvernement américain et le président Bush devraient aussi prendre conscience de ce que l’unité de l’Europe sert également les intérêts des États-Unis d’Amérique.
Je considérerais comme funeste - et mon groupe avec moi - que nous en revenions en Europe à ce vieux travers des constitutions d’axes. Imaginez un instant qu’il y ait, comme cela semble se dessiner ces jours-ci - je ne veux pas parler ici d’axe - une position commune Paris-Berlin-Moscou d’une part, et une position Londres-Rome-Madrid-Washington d’autre part. Un tel schéma en Europe serait une vision d’horreur. C’est pourquoi nous devons agir dans le cadre communautaire. Tout ce que nous faisons actuellement, nous devons le faire en commun.
C’est pourquoi, Monsieur le Président en exercice du Conseil, notre groupe apporte son soutien à votre décision de convoquer un sommet des chefs d’État ou de gouvernement.
Un mot encore sur la Turquie : si nos partenaires turcs nous demandent d’envisager de mettre à leur disposition des armes pour se défendre, alors je crois que nous ne pourrons pas refuser une telle requête, une telle demande. J’espère que nous parviendrons aussi à un résultat sur cette question !
Pour cela, il faut cependant une analyse claire. L’analyse, c’est que le problème s’appelle Saddam Hussein, qui dirige un régime de terreur, fondé sur le crime, la terreur et le meurtre. Monsieur le Commissaire, l’Irak est en fait un pays riche, mais il est pillé par son dictateur. Voir le problème du côté des États-Unis revient à confondre les effets et les causes. Le problème, c’est bien le dictateur irakien.
Je souhaite à la Présidence du Conseil que nous réalisions lundi prochain trois objectifs : trouver une position commune aux Européens, jeter un pont pour combler le profond fossé qui nous sépare des États-Unis, et adresser un signal au dictateur irakien lui indiquant qu’il doit désarmer. Espérons que cela se fasse de manière pacifique, dans le cadre des Nations unies !
Notre groupe soutient résolument l’opinion selon laquelle les armes de destruction massive sont, dans les mains de Saddam Hussein, un danger pour la région et un danger pour la paix dans le monde. Le désarmement doit se faire dans le cadre de l’ONU, pacifiquement si possible, mais si cela n’est pas possible, il faut le faire avec des moyens militaires. La responsabilité de cette décision (désarmement pacifique ou désarmement par la voie militaire) est celle de Saddam Hussein, le dictateur irakien.
Il faut quand même se rappeler la chronologie des événements. Au cœur de la désunion entre Europe et États-Unis se trouve l’auto-isolement de la République fédérale d’Allemagne, dont la responsabilité incombe à l’actuel chancelier allemand.
Le chancelier allemand a provoqué l’auto-isolement de l’Allemagne lorsque, durant la campagne qui a précédé les élections au Bundestag, il a déclaré, et peu importe la raison de cette déclaration : "Quoi que fasse l’ONU, nous ne participerons jamais !". Il a ôté la pression qui pesait sur Saddam Hussein, et il a eu une attitude antieuropéenne, car il faut d’abord parler avec les Européens avant de faire publiquement, dans des meetings électoraux, des déclarations d’une telle portée. Il a d’ailleurs récidivé durant la campagne électorale pour les élections régionales. Mais en ce qui concerne les voix recueillies, ces déclarations n’ont eu aucun succès.
Il y a ensuite, dans cette chronologie, un deuxième élément : la déclaration franco-allemande à l’occasion des festivités commémorant le Traité de l’Élysée. Là, politiquement et psychologiquement, et je le dis aussi à l’intention de nos amis français, une fausse impression s’est fait jour selon laquelle la position française était devenue la position allemande. La France s’est toujours démarquée bien davantage, mais politiquement c’est l’impression qui a prévalu."@fr6
"Signor Presidente, signor Presidente del Consiglio, signor Commissario, onorevoli colleghi, all’orizzonte dell’Unione europea e dell’Alleanza atlantica si prospetta la possibilità che la loro unità vada in frantumi. Anche se l’Europa offre un’immagine triste, ogni crisi presenta un’opportunità. Per questo motivo non dovremmo dire che la politica estera e di sicurezza comune europea non ha senso, che è stata un fallimento. Dobbiamo piuttosto moltiplicare gli sforzi affinché la nostra politica estera e di sicurezza sia davvero condivisa da tutti noi.
Poi c’è stata la dichiarazione degli otto Stati membri. Ribadisco a nome del mio gruppo che deploriamo il tipo di procedura cui si è fatto ricorso, che non ha seguito l’
comunitario, e pertanto non possiamo dare il nostro assenso. Ma nella sostanza la dichiarazione ci trova concordi. Era necessaria anche per inviare un segnale d’amicizia ai nostri
americani.
Adesso dobbiamo chiederci cosa succederà. Io consiglio di riflettere sul nostro modo di intendere il rapporto con gli Stati Uniti. Se intendiamo l’unità europea come contrapposizione agli Stati Uniti, allora stiamo costruendo l’Europa sulla sabbia. Noi vogliamo piuttosto un partenariato tra Unione europea e Stati Uniti, basato sulla collaborazione tra uguali e sulla cooperazione multilaterale.
Ovviamente abbiamo anche qualcosa da chiedere ai nostri
americani. Non riteniamo giusto che l’amministrazione americana sotto la Presidenza Bush consideri il rapporto degli Stati Uniti verso l’Europa come un insieme di relazioni bilaterali, vale a dire, tra Washington e Parigi, Washington e Londra, Washington e Roma, Washington e Madrid, Washington e Berlino, eccetera. Dobbiamo definire il rapporto tra Stati Uniti ed Europa in modo tale da permettere un’azione comune europea e fare delle Istituzioni europee il
negoziale del governo statunitense.
Se non riusciremo a costruire questo partenariato tra uguali, ciò andrà anche contro gli interessi dell’America, in quanto, come si può vedere in questo frangente, le conseguenze della divisione europea si ripercuotono sull’Alleanza atlantica. Sia l’amministrazione americana che il Presidente Bush dovrebbero rendersi conto che l’unità europea rappresenta un valore e che non è in contrasto con gli interessi degli Stati Uniti d’America.
Sia io che il mio gruppo pensiamo che sarebbe fatale se in Europa si arrivasse di nuovo, come in passato, alla formazione di assi. Immaginate soltanto se nascessero, sulla scia di quanto si sta delineando in questi giorni, due posizioni comuni contrapposte – non voglio usare il termine asse – con Parigi-Berlino-Mosca da un lato e Londra-Roma-Madrid-Washington dall’altro. Sarebbe senz’altro una visione da incubo se l’Europa si presentasse così. Per questo motivo dobbiamo agire sul piano comunitario. D’ora in avanti, tutte le nostre azioni dovranno essere compiute su base comunitaria.
Per questo motivo, signor Presidente del Consiglio, il nostro gruppo appoggia la sua decisione di convocare un vertice dei capi di Stato e di governo.
Ancora due parole sulla Turchia. Se i nostri
turchi ci chiedono di coinvolgerli nella pianificazione, di mettere a loro disposizione armi di difesa, non credo che possiamo respingere tale richiesta. Spero che giungeremo ad un risultato anche su questo punto.
Tale politica deve però fondarsi su un’analisi chiara, da cui deve emergere che il problema è Saddam Hussein, il quale è alla guida di un regime fondato sul crimine, il terrore e l’omicidio. Signor Commissario, in realtà l’Iraq è un paese ricco, ma viene saccheggiato dal suo dittatore. Perciò, chi identifica il problema negli Stati Uniti, scambia la causa con l’effetto. Il problema è il dittatore iracheno.
Mi auguro che la Presidenza del Consiglio lunedì prossimo consegua tre risultati: una posizione comune europea, il superamento della profonda frattura con gli Stati Uniti e l’invio di un segnale al dittatore iracheno sul fatto che deve disarmare. Speriamo ciò possa avvenire in modo pacifico e sotto l’egida delle Nazioni Unite!
Il nostro gruppo è fermamente convinto che armi di distruzione di massa nelle mani di Saddam Hussein rappresentino una minaccia per la regione e per la pace nel mondo. Il disarmo deve avvenire sotto l’egida dell’ONU e, se possibile, in maniera pacifica; altrimenti sarà necessario ricorrere a mezzi militari. L’unico responsabile del fatto che ciò avvenga in modo pacifico o con l’uso della forza è il dittatore iracheno Saddam Hussein.
Dobbiamo solo ricordare la cronologia degli eventi. Il motivo centrale della divisione all’interno dell’Unione europea e dell’Alleanza atlantica è l’autoisolamento della Repubblica federale tedesca, di cui è responsabile l’attuale Cancelliere.
Affermando, durante la campagna elettorale per le elezioni federali
“non importa quale sia la decisione dell’ONU, noi non ci stiamo!” e provocando l’autoisolamento della Germania, quale che sia il motivo per cui l’ha fatto, ha subito le pressioni di Saddam Hussein e si è comportato in modo antieuropeo, perché prima di rilasciare pubblicamente dichiarazioni di questa portata nei comizi elettorali, bisogna parlare con i
europei. Ha fatto la stessa cosa in un’altra occasione, durante la campagna elettorale per il rinnovo delle assemblee provinciali. Ma stavolta non gli è servito a guadagnare voti.
Vi è poi un secondo elemento cronologico, vale a dire la dichiarazione franco-tedesca in occasione delle celebrazioni per l’anniversario del Trattato dell’Eliseo. In termini di psicologia politica – mi rivolgo in particolare agli amici francesi – si è avuto la falsa impressione che la posizione francese fosse uguale a quella tedesca, mentre era molto più differenziata. Invece, a livello politico, è stata data quest’impressione."@it9
"Mr President, Mr President-in-Office of the Council, Commissioner, ladies and gentlemen, the European Union and the North Atlantic Alliance face the prospect of their unity being shattered. Even though Europe is a sad sight to behold, there is an opportunity in every crisis, and so we should not be saying that a common European foreign and security policy makes no sense, or that it has failed; rather, we have to redouble our efforts in order that our foreign and security policy may indeed be shared by all of us.
Then came the statement by the eight states. I am speaking for our group when I tell you that we regret this way of going about things, which bypasses the Community process, and that we cannot endorse it. In essence, the statement does meet with our approval, however. It was also necessary in order that we might send out a signal of friendship to our American partners.
We are now faced with the question of what is to happen next. I recommend that we give thought to how we understand our relationship with America. If we understand European unity in terms of opposition to the United States of America, then we are building Europe upon sand. Rather than that, we want a partnership between the European Union and the United States of America, a partnership founded on cooperation between equals and on multilateral partnership.
There are also, of course, things that we demand of our American partners. We do not think it right that the American administration under President Bush tends to see the USA's relationship with Europe in bilateral terms, in other words, Washington and Paris, Washington and London, Washington and Rome, Washington and Madrid, Washington and Berlin and so on. We have to define the relationship between the USA and Europe in such a way that Europeans can take common action and also in such a way that the European institutions are the American administration's partner in negotiations.
For if we do not build this partnership of equals with America, that also goes against America's interests, as we now see, as European disunity has consequences for the North Atlantic Alliance. The American administration and President Bush should also recognise the value of European unity, which is also in the interests of the United States of America.
If we in Europe were to revert to forming axes as we once did, then both our group and I would consider this a perilous road to go down. Just imagine – and I will not use the word ‘axis’ – that there were to be, as seems at present to be taking shape, something like two common positions, with Paris, Berlin and Moscow on the one side and London, Rome, Madrid and Washington on the other. If Europe were to present itself thus to the world, it would be a nightmarish sight. That is why we have to act within the framework of the Community. All the things we are doing now have to be done on a Community basis.
That, Mr President-in-Office of the Council, is why our group supports your decision to call a summit meeting of the Heads of State and of Government.
Let me say just a word or two on the subject of Turkey. If our Turkish partners ask us to involve them in planning and to supply them with weapons for their defence, I do not believe that we can refuse such a request, such an entreaty. I hope that we will also achieve a result on this issue.
Any such policy must be founded on clear analysis, that analysis being that it is Saddam Hussein who is the problem, at the head of a regime of terror founded upon crime, terror and murder. Commissioner, Iraq is in fact a rich country, but its dictator has plundered it. So anyone who sees the USA as the problem is confusing cause and effect. It is the Iraqi dictator who is the problem.
My wish for the Presidency of the Council next Monday is for three things to be achieved: a European common position, the bridging of the deep gulf between us and the United States, and the sending of a signal to the Iraqi dictator that he must disarm. It is to be hoped he will be brought to do this by peaceful means and under the guidance of the United Nations!
Our group is of the very decided opinion that weapons of mass destruction in the hands of Saddam Hussein are a menace to the region and imperil the peace of the world. It is under the UN's aegis that disarmament must take place; it must be peaceful if at all possible, and, if that proves impossible, military means must be employed. Responsibility for whether it happens peacefully or by military force lies solely with the Iraqi dictator Saddam Hussein.
Let us just remind ourselves of the chronology of events. At the heart of disunity within Europe and across the Atlantic is the self-isolation of the Federal Republic of Germany, for which its present Chancellor must bear responsibility.
The German Federal Chancellor, by isolating Germany – whatever reasons he may have had for doing so – during a federal election campaign, in which he said, ‘No matter what the UN does, we will never take part in it!’, took the pressure off Saddam Hussein; he acted in an anti-European way, for one needs to speak first to the Europeans before coming out with utterances with such implications at public election rallies. He gave a complete repeat performance in the elections to provincial assemblies, but it brought him no success in terms of votes.
We then come to the second chronological element, the Franco-German declaration at the celebrations of the Elysée Treaty. Speaking in terms of political psychology – and I do so for the benefit of our French friends in particular – this gave the false impression of the French position now being identical to the German one. The French were always much more sophisticated, but that was the political impression that was given."@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, mijnheer de fungerend voorzitter van de Raad, mijnheer de commissaris, beste collega’s, de Europese Unie en het Noord-Atlantisch bondgenootschap staan op de rand van de afgrond. Europa biedt een treurige aanblik, maar in iedere crisis schuilt ook een kans. Daarom moeten we niet zeggen dat het Europees gemeenschappelijk buitenlands en veiligheidsbeleid niets voorstelt, dat het mislukt is. We moeten onze inspanningen juist intensiveren, zodat we een werkelijk gemeenschappelijk buitenlands en veiligheidsbeleid krijgen.
Vervolgens was er de verklaring van de acht. Ik zeg u namens onze fractie: wij betreuren het dat men niet de communautaire procedure gevolgd heeft en wij kunnen dat niet goedkeuren. Inhoudelijk heeft de verklaring echter onze instemming. Zij was ook nodig om onze Amerikaanse partners een teken van onze vriendschap te geven.
We staan nu voor de vraag: hoe moet het verder? Ik doe de suggestie om eens na te denken over de vraag hoe wij onze verhouding tot Amerika zien. Wanneer we de eenheid van Europa opvatten als iets dat tegengesteld is aan de Verenigde Staten van Amerika, dan bouwen we dit Europa op zand. Wij willen juist een partnerschap van de Europese Unie en de Verenigde Staten van Amerika, gebaseerd op gelijkwaardige samenwerking, op wederzijds deelgenootschap.
Natuurlijk stellen wij daarbij ook eisen aan onze Amerikaanse partners. Wij vinden het niet goed dat de Amerikaanse regering onder president Bush de verhouding van de Verenigde Staten met Europa in de eerste plaats bilateraal opvat, dat wil zeggen als een relatie Washington-Parijs, Washington-Londen, Washington-Rome, Washington-Madrid, Washington-Berlijn, enzovoort. Wij moeten de verhouding tussen de Verenigde Staten en Europa zo definiëren dat de Europeanen gemeenschappelijk handelen en dat de Europese instellingen de onderhandelingspartner voor de Amerikaanse regering zijn.
Wanneer we dit gelijkwaardige partnerschap met Amerika niet ontwikkelen, dan druist dat ook in tegen het Amerikaanse belang. Dat zien we nu ook, omdat de Europese onenigheid namelijk gevolgen heeft voor het Noord-Atlantisch bondgenootschap. Ook de Amerikaanse regering en president Bush moeten inzien dat de eenheid van Europa ook in het belang is van de Verenigde Staten van Amerika.
Ik zou het een gevaarlijke ontwikkeling vinden – en mijn fractie vindt dat ook – wanneer we in Europa weer die oude assen zouden krijgen. Stelt u zich eens voor dat er aan de ene kant zoiets zou zijn als een gezamenlijke positie Parijs-Berlijn-Moskou – in deze dagen begint zich dat af te tekenen, al wil ik nog niet van een as spreken – en aan de andere kant Londen-Rome-Madrid-Washington. Het zou toch een schrikbeeld zijn wanneer Europa zich op die manier zou presenteren. Daarom moeten we in communautair kader naar buiten treden. Alles wat we nu doen, moeten we gemeenschappelijk doen.
Om die reden, mijnheer de fungerend voorzitter van de Raad, steunt onze fractie uw beslissing om een top van staatshoofden en regeringsleiders bijeen te roepen.
Eén zin nog over Turkije: wanneer onze Turkse partners vragen om in onze planning op te nemen dat wij hun defensieve wapens ter beschikking stellen, kunnen wij, vind ik, een dergelijk verzoek, een dergelijke vraag niet afwijzen. Ik hoop dat we ook in deze kwestie tot resultaten komen.
Daaraan moet echter een heldere analyse ten grondslag liggen. Die analyse is dat het probleem Saddam Hoessein is, die het bevel voert over een schrikbewind dat gebaseerd is op misdaad, terreur en moord. Commissaris, Irak is eigenlijk een rijk land, maar het wordt door zijn dictator leeggeplunderd. Wie het probleem dus bij de Verenigde Staten zoekt, die haalt oorzaak en gevolg door elkaar. Het probleem ligt bij de Iraakse dictator.
Ik wens het Raadsvoorzitterschap toe dat we aanstaande maandag drie dingen bereiken: een gemeenschappelijke positie van de Europeanen, overbrugging van de diepe kloof tussen ons en de Verenigde Staten en een signaal aan de Iraakse dictator dat hij moet ontwapenen. Hopelijk gebeurt dit op vreedzame wijze in het kader van de Verenigde Naties!
Onze fractie is er vast van overtuigd dat massavernietigingswapens in handen van Saddam Hoessein een gevaar voor de regio en een bedreiging voor de vrede in de wereld vormen. Ontwapening moet plaatsvinden in het kader van de Verenigde Naties, als het kan vreedzaam, maar als het niet vreedzaam kan, dan moet het met militaire middelen gebeuren. De verantwoordelijkheid voor de vraag of dit met vreedzame of militaire middelen geschiedt, ligt bij Saddam Hoessein, de Iraakse dictator.
U moet zich de chronologie van de gebeurtenissen maar eens voor de geest halen. De kern van de Europese en Atlantische onenigheid is het zelf gekozen isolement van de Bondsrepubliek Duitsland, waarvoor de huidige kanselier van de Bondsrepubliek Duitsland verantwoordelijk is.
De Duitse bondskanselier heeft tijdens de bondsdagverkiezingen om wat voor reden ook het zelf gekozen isolement van Duitsland bewerkstelligd doordat hij zei: “Wat de Verenigde Naties ook doen, wij zullen nooit meedoen!” Daardoor haalde hij de druk van Saddam Hoessein af en stelde hij zich anti-Europees op. Je overlegt toch eerst met de Europeanen voordat je openlijk op verkiezingsbijeenkomsten verklaringen met een dergelijke draagwijdte aflegt. Hij herhaalde dat vervolgens allemaal bij de deelstaatverkiezingen. Daarmee had hij echter geen succes wat het aantal stemmen betreft.
Dan is er een tweede chronologisch aspect, namelijk de Duits-Franse verklaring naar aanleiding van de feestelijkheden rond het Elysée-verdrag. Hier is in politiek-psychologische zin – ik zeg dit men name ook tegen onze Franse vrienden – ten onrechte de indruk ontstaan dat het Franse standpunt hetzelfde is als het Duitse standpunt. Frankrijk is echter altijd veel genuanceerder geweest, maar politiek gezien is die indruk wel gewekt."@nl2
"Senhor Presidente, Senhor Presidente em exercício do Conselho, Senhor Comissário, caros colegas, a União Europeia e a Aliança do Atlântico Norte defrontam-se com a perspectiva de verem a sua unidade destruída. Embora a Europa seja um espectáculo triste de se ver, existe uma oportunidade em todas as crises, por isso não devíamos dizer que uma política externa e de segurança comum da Europa não faz sentido ou que fracassou; em vez disso, temos de redobrar os nossos esforços para que a nossa política externa e de segurança possa ser efectivamente partilhada por todos nós.
Seguiu-se, então, a declaração dos oito Estados. Falo em nome do nosso grupo quando vos digo que lamentamos esta forma de agir, que não cumpre o processo comunitário, e que não podemos subscrever. No entanto, na sua essência, esta declaração tem a nossa aprovação. Ela também era necessária, a fim de podermos enviar um sinal de amizade aos nossos parceiros americanos.
Deparamo-nos agora com a questão do que irá acontecer a seguir. Aconselho a que reflictamos sobre a forma como entendemos a nossa relação com a América. Se entendermos a unidade europeia em termos de oposição aos Estados Unidos da América, estamos a construir a Europa sobre areia. Pelo nosso lado, preferimos uma parceria entre a União Europeia e os Estados Unidos da América, uma parceria baseada na cooperação entre pares e na parceria multilateral.
Obviamente que também exigimos alguma coisa dos nossos parceiros americanos. Não consideramos correcto que a Administração americana liderada pelo Presidente Bush considere a relação dos EUA com a Europa em termos bilaterais, que é como quem diz, Washington e Paris, Washington e Londres, Washington e Roma, Washington e Madrid, Washington e Berlim, etc. Temos de definir a relação entre os EUA e a Europa de modo a que os europeus possam agir de forma comum e também de modo a que as Instituições europeias sejam o parceiro da Administração americana nas negociações.
Se não construirmos essa parceria de igual para igual com a América, isso também vai contra os interesses da América, como constatamos agora, quando vemos que a desunião europeia tem consequências na Aliança do Atlântico Norte. A Administração norte-americana e o Presidente Bush também deveriam reconhecer o valor da unidade europeia, que também é do interesse dos Estados Unidos da América.
Se nós, na Europa, voltássemos à formação de eixos como outrora fizemos, o nosso grupo e eu considerá-lo-íamos um caminho perigoso a seguir. Imaginem – e não vou usar a palavra “eixo” – que havia, como parece estar a ganhar forma, duas posições comuns, com Paris, Berlim e Moscovo de um lado e Londres, Roma e Washington do outro. Se a Europa se apresentasse assim ao mundo, seria um espectáculo aterrador. É por isso que temos de agir no âmbito da Comunidade. Tudo o que estamos presentemente a fazer tem de ser feito a nível comunitário.
É por essa razão, Senhor Presidente em exercício do Conselho, que o nosso grupo apoia a sua decisão de convocar uma cimeira dos Chefes de Estado e de Governo.
Permitam-me que diga uma ou duas palavras sobre a questão da Turquia. Se os nossos parceiros turcos nos pedirem para os envolvermos no planeamento e lhes fornecermos armas para a sua defesa, não creio que possamos recusar um pedido desses, uma solicitação dessas. Espero que consigamos igualmente resultados quanto a esta questão.
Qualquer política tem de se basear numa análise clara, a de que o problema é Saddam Hussein, à frente de um regime de terror baseado no crime, no terror e no assassínio. Senhor Comissário, na verdade o Iraque é um país rico, mas o seu ditador saqueou-o. Portanto, quem considera que os EUA são o problema está a confundir causa e efeito. O ditador iraquiano é que é o problema.
O meu desejo para a reunião da Presidência do Conselho da próxima segunda-feira é que se consigam três coisas: uma posição comum europeia, a transposição do abismo profundo entre nós e os Estados Unidos e o envio de um sinal ao ditador iraquiano, indicando-lhe que tem de se desarmar. Esperemos que isso se faça por meios pacíficos e no quadro das Nações Unidas!
O nosso grupo defende firmemente a opinião de que as armas de destruição maciça que estão nas mãos de Saddam Hussein constituem uma ameaça para a região e põem em perigo a paz do mundo. O desarmamento tem de ser feito sob a égide da ONU; deverá ser pacífico mas, se tal não for possível, deverão ser utilizados meios militares. A responsabilidade pelo facto de ocorrer pacificamente ou por meio de força militar é exclusiva do ditador iraquiano, Saddam Hussein.
Recordemos a cronologia dos acontecimentos. No centro da desunião dentro da Europa e do outro lado do Atlântico está o auto-isolamento da República Federal da Alemanha, pela qual o seu actual Chanceler tem de assumir a responsabilidade.
O Chanceler federal alemão, ao provocar o auto-isolamento da Alemanha – fossem quais fossem as suas razões – durante a campanha que precedeu as eleições para o Bundestag, e na qual afirmou, “faça a ONU o que fizer, nunca participaremos nisso!”, retirou a pressão de Saddam Hussein; teve uma atitude anti-europeia, porque é necessário falar primeiro aos europeus antes de fazer publicamente afirmações com tais implicações em comícios eleitorais. Repetiu o mesmo durante a campanha eleitoral para as eleições regionais, mas não obteve bons resultados em termos de votos.
Chegamos então ao segundo elemento desta cronologia, a declaração franco-alemã por ocasião das celebrações do Tratado do Elysée. Falando em termos de psicologia política – e faço-o em intenção dos nossos amigos franceses, em particular –, isso deu a falsa impressão de que a posição francesa era agora igual à posição alemã. Os franceses sempre foram muito mais sofisticados, mas foi essa a impressão política com que se ficou."@pt11
".
Herr talman, herr rådsordförande, kommissionsledamot, ärade kolleger! Europeiska unionen och Nato står inför ett vägskäl. Europa erbjuder en dyster anblick, men i varje kris finns en möjlighet. Låt oss därför inte säga att den europeiska gemensamma utrikes- och säkerhetspolitiken är meningslös, att den har misslyckats. Låt oss i stället fördjupa våra ansträngningar att skapa en utrikes- och säkerhetspolitik som verkligen ligger på det gemensamma planet.
Sedan kom de åttas förklaring. På min partigrupps vägnar vill jag säga följande: Vi beklagar förfaringssättet, nämligen att inte agera i ett gemenskapsförfarande, vilket vi inte kan godkänna. Vi stöder dock substansen i förklaringen. Detta behövdes för att ge en vänskaplig signal till våra amerikanska partner.
Nu ställs vi inför frågan hur vi skall gå vidare. Jag menar att vi bör tänka igenom hur vi uppfattar våra förbindelser med Förenta staterna. Om vi menar att Europas enhet står i motsats till Förenta staterna, då bygger vi vårt Europa i sand. I stället behöver vi ett partnerskap mellan Europeiska unionen och Förenta staterna som ömsesidigt grundar sig på ett jämlikt samarbete och partnerskap.
Givetvis ställer vi också krav på våra amerikanska partner. Vi anser att det är fel av den amerikanska regeringen under president Bush att snarast betrakta Förenta staternas förbindelser med Europa som bilaterala, dvs. Washington-Paris, Washington-London, Washington-Rom, Washington-Madrid, Washington-Berlin osv. I förbindelserna mellan Förenta staterna och Europeiska unionen måste vi européer agera gemensamt och de europeiska institutionerna vara den amerikanska regeringens förhandlingspartner.
Avsaknaden av ett jämlikt partnerskap med Förenta staterna strider även mot de amerikanska intressena, vilket tydligt visar sig nu när den europeiska oenigheten också får konsekvenser för Nato. Även den amerikanska regeringen och president Bush bör inse att ett enat Europa är viktigt också för Förenta staterna.
Jag ser det som riskabelt för Europa – min partigrupp likaså – att återgå till en gammaldags axelbildning. Tänk om det vi anar just nu blev verklighet – jag skall inte säga en axel, men något som kan liknas vid en gemensam hållning för å ena sidan Paris-Berlin-Moskva och å andra sidan London-Rom-Madrid-Washington. Det är faktiskt en skräckvision att Europa ter sig sådant. Därför måste vi agera inom ramen för gemenskapen. Allt vi gör nu måste vi göra på gemenskapsnivå.
Därför, herr rådsordförande, stöder vår grupp ert beslut att sammankalla till ett toppmötet med stats- och regeringscheferna.
Så ett ord om Turkiet: Våra turkiska partner ber oss infoga dem i våra planer och ställa försvarsvapen till deras förfogande, och jag menar att vi inte kan tillbakavisa en sådan anhållan, en sådan begäran. Jag hoppas på resultat även i denna fråga!
En tydlig analys måste dock ligga i botten. Denna analys säger att problemet är Saddam Hussein som leder en terrorregim grundad på brott, terror och mord. Kommissionsledamot! Egentligen är Irak ett rikt land men plundras av sin diktator. Den som menar att problemet är Förenta staterna förväxlar alltså orsak och verkan. Problemet ligger hos den irakiske diktatorn.
Jag önskar rådets ordförandeskap tre resultat kommande måndag: en gemensam europeisk hållning, en bro över den djupa sprickan mot Förenta staterna och en signal till den irakiske diktatorn att han måste nedrusta. Förhoppningsvis kommer allt detta att ske på fredlig väg inom ramen för FN!
Vår partigrupp är av den fasta åsikten att massförstörelsevapen i Saddam Husseins händer är ett hot mot regionen och världsfreden. Nedrustningen måste ske inom ramen för FN, fredligt om det går, men om det inte går på fredlig väg måste det göras med hjälp av militär. Ansvaret för om det skall ske på fredlig väg eller med militära medel ligger hos Saddam Hussein, den irakiske diktatorn.
Det är viktigt att påminna om i vilken ordning händelserna har ägt rum. Oenigheten mellan Europa och Förenta staterna beror på Tysklands självisolering, som Tysklands nuvarande förbundskansler är skuld till.
I den tyska valkampanjen sade förbundskanslern: ”Oavsett vad FN gör, vi står utanför!”. Oavsett bevekelsegrund ledde uttalandet till att Tyskland på eget bevåg isolerades och lättade på pressen på Saddam Hussein. Detta är ett antieuropeiskt handlande. Först bör man nämligen tala med européerna innan man gör så konsekvenstyngda uttalanden till allmänheten ute på valmöten. Det hela upprepades också i arbetet inför delstatsvalen. Inte för att han hade någon framgång med detta vad röstsiffrorna gäller.
Det andra kronologiska elementet är den tyskfranska förklaringen från firandet av Élyséefördraget. Resultatet blev ett felaktigt politisk-psykologiskt intryck att den franska ståndpunkten nu var den tyska – detta säger jag med särskild adress till våra franska vänner. Frankrike har alltid varit mycket mer differentierat än så, men detta var det politiska intryck man fick."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"(Aplausos da direita do hemiciclo, vozes)"11
"(Aplausos de la derecha, interrupciones)"12
"(Aplausos)"12,11
"(Applaudissements à droite, interpellations)"6
"(Applaus van rechts, interrupties)"2
"(Applause)"10,10,3
"(Applausi a destra, proteste)"9
"(Applåder från höger, häcklande)"13
"(Beifall aus der Mitte und von rechts )"7
"(Beifall von rechts, Zurufe)"7
"(Bifald fra højre, tilråb)"1
"(Suosionosoituksia oikealta, välihuomautuksia)"5
"(Χειροκροτήματα από τη δεξιά πτέρυγα, διαμαρτυρίες)"8
"(Χειροκροτήματα από τη μεσαία και δεξιά πτέρυγα)"8
"eje–"12
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples