Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2002-12-04-Speech-3-034"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20021204.3.3-034"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Sehr geehrter Präsident, Herr Ratspräsident, meine sehr verehrten Damen und Herren! Die Entwicklung verändert sich im Augenblick mindestens täglich, wenn nicht sogar stündlich, und ich kann Ihnen deshalb im Augenblick nur das Bild darstellen, das sich in diesem Augenblick bietet. Daraus ergeben sich einige Feststellungen in Bezug auf Kopenhagen.
Erstens: Wir haben das Ziel noch nicht erreicht. Die Auffassungsunterschiede zwischen den Mitgliedstaaten und den Kandidatenländern sind immer noch beträchtlich, und es wird viel politischen Mut, Weitsicht und viel Führungskraft erfordern, um in Kopenhagen tatsächlich zu einem Ergebnis zu kommen. Natürlich höre ich den Hinweis gerne, wir hätten es hier mit einer historischen Dimension zu tun und das solle nicht mehr an irgendwelchen Kleinigkeiten scheitern. Wem sagen Sie das? Aber auch große historische Projekte müssen bezahlt werden, alles muss ordentlich geregelt sein, und wir müssen durch diese Schwierigkeit, in der wir uns im Augenblick befinden, durch. Aber ich vertraue fest darauf, dass die Staats- und Regierungschefs in der Tat zwischen den Risiken, die entstehen, wenn wir jetzt nicht zum Ergebnis kommen, und den Zugeständnissen, die möglicherweise in Kopenhagen noch notwendig sind, abwägen werden.
Zweitens: Es ist wichtig, dass Kopenhagen nicht überlastet wird. Dieser Appell richtet sich an die künftigen Mitgliedstaaten, die wirklich aufgefordert sind, alles zu tun, um die vielen bilateralen Fragen und
aus den Verhandlungen bis Anfang nächster Woche zu lösen, und ich sehe sehr gute Chancen, dass das gelingt. Dieser Appell richtet sich aber auch an die Mitgliedstaaten. Sie müssen der Versuchung widerstehen, die große Entscheidung über die Erweiterung mit der Vertretung bestimmter nationaler Interessen zu verbinden. Ich sehe mit einer gewissen Besorgnis, dass erste Versuche gemacht werden, Pakete zu schnüren, die nicht sachgerecht sind.
Drittens: Wir müssen ein Ergebnis erzielen, bei dem es keine Gewinner oder Verlierer gibt. Wer in diesen Kategorien von Gewinnern und Verlierern denkt, wird scheitern. Wir müssen ein Ergebnis erzielen, bei dem es nur Gewinner gibt und bei dem vor allen Dingen Europa insgesamt der Gewinner ist. Deshalb sollte sich jeder bewusst sein, a) dass der jetzt vorliegende Vorschlag der Präsidentschaft, der gemeinsam mit der Kommission entwickelt wurde und voll von ihr unterstützt wird, so wie er vorliegt, ein faires und ausgewogenes Angebot an die Adresse der Mitgliedstaaten ist. Obwohl wir jetzt die Mitgliedschaft im Beitritt von zehn Staaten organisieren und nicht von sechs Staaten, wie es in Berlin 1999 vorgesehen war, bleibt der dänische Vorschlag um mehr als zwei Milliarden Euro unter der in Berlin vorgesehenen Obergrenze. Insofern haben die Kandidatenstaaten ein Argument in der Hand, wenn sie fragen: Wieso ist es auf einmal nicht mehr möglich, die Mittel zur Verfügung zu stellen, die 1999 für sechs Länder für angemessen gehalten wurden, obwohl wir es jetzt mit zehn Ländern zu tun haben? Das ist ein Argument, auf das nicht leicht zu antworten ist, und deshalb hoffe ich, dass sich noch etwas bewegen wird.
Ich muss Ihnen wirklich sagen, es gibt ein Problem, das sich einfach aus unseren Regeln in der Europäischen Union ergibt. Die neuen Mitgliedsländer müssen von Anfang an den vollen Beitrag bezahlen, aber wie Sie wissen, fließen die Mittel nur langsam ab, und sie fließen unter bestimmten Regeln ab. Wir haben nicht nur die Schwierigkeit, dass wir verhindern müssen, dass neue Mitglieder Nettozahler werden, wir haben auch die zusätzliche Schwierigkeit, dass wir nicht hinnehmen dürfen, dass ein Ungleichgewicht in den Staatshaushalten der neuen Mitgliedsländer entsteht. Das ist das Problem, um das es im Augenblick geht.
Lassen Sie mich zum Schluss noch sagen, dass der Vorschlag, der jetzt erörtert wird, bereits viele Argumente und Wünsche der Kandidatenländer aufgreift und viele neue Ideen enthält. Die Wichtigste davon ist meiner Meinung nach die Schaffung einer so genannten Schengen-Fazilität, mit der wir die neuen Mitglieder bei der Sicherung unserer Außengrenzen unterstützen werden. Ich glaube, das ist eine Idee, die deshalb so gut ist, weil sie auch unsere Bürgerinnen und Bürger davon überzeugen wird, dass das Geld hier für einen Zweck ausgegeben wird, der uns allen dient.
Präsident Prodi hat auf Rumänien, Bulgarien, Zypern und die Türkei hingewiesen. Ich brauche das deshalb nicht zu wiederholen, ich will nur noch einige Gedanken zur Erwägung geben. In der augenblicklichen Situation, in der wir so nah an der Lösung des Zypernproblems sind wie noch nie in den letzten Jahrzehnten, wo im Augenblick wirklich die Gelegenheit besteht, das Problem zu lösen - und die Gelegenheit wird vorübergehen, wenn es nicht vor Kopenhagen geschieht -, in diesem Moment sind positive, ermutigende Signale außerordentlich wichtig. Darum wäre es richtig, wenn die europäischen Institutionen sich noch vor Kopenhagen deutlich dafür aussprechen würden, dass die internationale Gemeinschaft ihren Teil der Verantwortung für die Bewältigung der großen Aufgaben übernimmt, die nach einer Lösung der Zypernfrage bewältigt werden müssen. Es werden große Lasten auf dieses Land zukommen, die es nicht alleine tragen kann, und es wird auf die Hilfe der internationalen Gemeinschaft angewiesen sein. Je früher die internationale Gemeinschaft erklärt, dass sie zu dieser Hilfe bereit ist, desto größer wird vielleicht auch die Bereitschaft sein, den Vorschlägen der Vereinten Nationen zu folgen.
Insgesamt glaube ich, dass wir mit dem Stand, den wir erreicht haben, zufrieden sein können. Wir brauchen jetzt eine letzte große Anstrengung. Wir brauchen eine Anstrengung in dem Bewusstsein, dass die Zeit uns davon läuft. Wir haben oft vom Fenster der Gelegenheit gesprochen. Ich habe gar nicht gewusst, wie wahr das ist. Jeder muss wissen, wenn wir es jetzt nicht tun - jeder Monat Verzögerung macht die Sache schwieriger und schwieriger. Ich bin fest davon überzeugt, schon in einem halben Jahr würde die Haushaltssituation in den Mitgliedstaaten eine Lösung schon fast unmöglich machen. Darum kann ich nur sagen, es muss jetzt sein, und alle müssen jetzt ihr Herz über die Hürde werfen!"@de7
|
| lpv:translated text |
"Kære hr. formand, hr. formand for Rådet, mine damer og herrer, udviklingen ændrer sig i øjeblikket dag for dag, hvis da ikke time for time, og jeg kan for øjeblikket derfor kun redegøre for situationen, som den forholder sig i dette øjeblik. Det giver anledning til nogle iagttagelser med hensyn til topmødet i København.
For det første har vi endnu ikke nået målet. Forskellen i medlemsstaternes og kandidatlandenes opfattelser er stadig betragtelig, og det vil kræve stort politisk mod, fremsyn og stor ledelseskraft, hvis vi rent faktisk skal opnå resultater i København. Naturligvis hørte jeg, at det blev påpeget, at der er tale om en historisk dimension, og at projektet ikke skal mislykkes på grund af nogle småting. Hvem siger De det til? Men store historiske projekter skal også betales, der skal være ordentlige bestemmelser for det hele, og vi må klare de problemer, vi står over for i øjeblikket. Men jeg har fuld tillid til, at stats- og regeringscheferne vil afveje de risici, der opstår, hvis vi ikke opnår resultater nu, med de indrømmelser, der muligvis bliver nødvendige i København.
For det andet er det vigtigt, at topmødet i København ikke overbelastes. Denne appel er rettet mod de kommende medlemsstater, der virkelig opfordres til at gøre alt for at løse de mange bilaterale spørgsmål og resterende punkter fra forhandlingerne inden begyndelsen af næste uge, og for mig at se er der virkelig gode chancer for, at det vil lykkes. Denne appel retter sig imidlertid også mod medlemsstaterne. De skal modstå fristelsen til at forbinde den store beslutning om udvidelsen med repræsentationen af bestemte nationale interesser. Jeg ser med en vis bekymring, at der gøres de første forsøg på at pakke nogle upassende pakker.
For det tredje skal vi opnå et resultat, hvor der ikke er nogen vindere og ikke nogen tabere. Det vil mislykkes for dem, der tænker i vinder- og taberkategorier. Vi skal opnå et resultat, hvor der kun er vindere, og hvor især Europa som helhed er vinderen. Derfor skal alle være bevidste om, at det foreliggende forslag fra formandskabet, der er udviklet sammen med Kommissionen og støttes fuldt ud af den, sådan som det foreligger, er et fair og afbalanceret tilbud til medlemsstaterne. Selv om vi nu organiserer et medlemskab med 10 og ikke seks staters tiltrædelse, sådan som det var tiltænkt i Berlin i 1999, ligger det danske forslag stadig mere end 2 milliarder euro under den øvre grænse, der blev besluttet i Berlin. For så vidt har kandidatlandene et argument i hånden, når de spørger: Hvorfor er det nu pludselig ikke længere muligt at stille de midler til rådighed, der blev anset for passende for seks lande i 1999, selv om vi nu har at gøre med 10 lande? Det er et spørgsmål, som det ikke er let at svare på, og derfor håber jeg, at tingene vil ændre sig.
Jeg må virkelig sige, at der er et problem, der ganske enkelt skyldes EU-regler. De nye medlemslande skal fra starten betale fuldt bidrag, men som De ved, strømmer pengene langsomt, og de strømmer i henhold til bestemte regler. Vi har ikke kun det problem, at vi skal forhindre, at nye medlemmer bliver nettobetalere, vi har også det ekstra problem, at vi ikke må acceptere, at der opstår ubalance i statsbudgetterne i de nye medlemsstater. Det er det problem, det handler om i øjeblikket.
Lad mig afslutningsvis sige, at det forslag, der drøftes nu, allerede medtager mange argumenter og ønsker fra kandidatlandenes side og indeholder mange nye idéer. Den vigtigste er efter min mening dannelsen af en såkaldt Schengen-facilitet, med hvilken vi vil støtte de nye medlemmer i sikringen af vores ydre grænser. Idéen er efter min mening så god, fordi den også vil overbevise vores borgere om, at pengene her gives ud til et formål, der tjener os alle.
Kommissionsformand Prodi henviste til Rumænien, Bulgarien, Cypern og Tyrkiet. Jeg behøver derfor ikke gentage hans ord, og jeg vil kun give udtryk for et par overvejelser. I den øjeblikkelige situation, hvor vi er så tæt som aldrig før i de sidste årtier på en løsning af Cypern-problemet, hvor der i øjeblikket virkelig er en mulighed for at løse problemet - og den mulighed vil forsvinde igen, hvis det ikke sker før topmødet i København - i denne situation er positive, opmuntrende signaler overordentlig vigtige. Derfor ville det være rigtigt, hvis de europæiske institutioner inden topmødet i København tydeligt gav udtryk for, at det internationale samfund påtager sig sin del af ansvaret for at klare de store opgaver, der skal klares efter en løsning af Cypern-spørgsmålet. Dette land vil blive pålagt store byrder, som det ikke kan bære alene, og det vil være henvist til hjælp fra det internationale samfund. Jo før det internationale samfund erklærer, at det er parat til at yde denne hjælp, jo større vil viljen til at følge FN's forslag måske også være.
Som helhed mener jeg, at vi kan være tilfredse med de resultater, vi har opnået. Nu har vi brug for en sidste stor anstrengelse. Vi har brug for en anstrengelse i bevidstheden om, at tiden løber fra os. Vi har ofte talt om mulighedernes vindue. Jeg vidste slet ikke, hvor sandt det er. Alle skal vide, at hvis vi ikke gør det nu, gør hver måneds forsinkelse sagen vanskeligere og vanskeligere. Jeg er fuldstændig overbevist om, at budgetsituationen i medlemsstaternes om allerede et halvt år vil gøre en løsning næsten umulig. Derfor kan jeg kun sige, at det skal være nu, og at alle nu må overkomme forhindringerne!"@da1
"Κύριε Πρόεδρε, κύριε Προεδρεύων του Συμβουλίου, κυρίες και κύριοι, τα πράγματα αλλάζουν και εξελίσσονται μέρα με τη μέρα, για να μην πω ώρα με την ώρα, και για τον λόγο αυτόν η εικόνα που μπορώ να σας δώσω είναι μόνο ένα στιγμιότυπο της κατάστασης που επικρατεί. Από αυτή την εικόνα προκύπτουν μερικές παρατηρήσεις σε σχέση με την Κοπεγχάγη.
Πρώτον: Δεν έχουμε φτάσει ακόμη στον στόχο μας. Υπάρχουν ακόμη σημαντικές διαφορές στις απόψεις των κρατών μελών και των υποψηφίων χωρών και θα χρειαστεί σε μεγάλο βαθμό πολιτικό θάρρος, διορατικότητα και ηγετική πυγμή προκειμένου να καταλήξουμε πραγματικά σε κάποιο αποτέλεσμα στην Κοπεγχάγη. Φυσικά με ευχαριστεί όταν μου επισημαίνετε ότι έχουμε να κάνουμε με ιστορικής σημασίας διαστάσεις και δεν θα πρέπει να αποτύχουμε εξαιτίας της μίας ή της άλλης λεπτομέρειας. Αυτό το γνωρίζω πολύ καλά. Ωστόσο, και τα μεγάλα και ιστορικά σχέδια απαιτούν δαπάνες, και τα πάντα πρέπει να έχουν ρυθμιστεί με τον αρμόζοντα τρόπο και να έχουν τακτοποιηθεί. Πρέπει ακόμη να ξεπεράσουμε τις δυσκολίες που αντιμετωπίζουμε επί του παρόντος. Είμαι ωστόσο πεπεισμένος ότι οι αρχηγοί κρατών και κυβερνήσεων θα σταθμίσουν σωστά, αφενός, τους κινδύνους που θα προκύψουν εάν δεν έχουμε τώρα αποτελέσματα και, αφετέρου, τις παραχωρήσεις που θα πρέπει ενδεχομένως να γίνουν στην Κοπεγχάγη.
Δεύτερον: είναι σημαντικό να μην επιβαρυνθεί υπερβολικά η Σύνοδος Κορυφής της Κοπεγχάγης. Η έκκληση αυτή απευθύνεται στα μελλοντικά κράτη μέλη, καλώντας τα πραγματικά να κάνουν το παν ώστε να επιλύσουν τα πολλά ανοικτά διμερή θέματα και τα κατάλοιπα των διαπραγματεύσεων μέχρι τις αρχές της επόμενης εβδομάδας. Θεωρώ ότι έχουν καλές προοπτικές να το επιτύχουν. Ωστόσο, η έκκληση αυτή απευθύνεται επίσης και στα κράτη μέλη, τα οποία θα πρέπει να αντισταθούν στον πειρασμό να συνδέσουν τη μεγάλη απόφαση για τη διεύρυνση με την υποστήριξη ορισμένων εθνικών συμφερόντων. Βλέπω με κάποια ανησυχία να ετοιμάζονται απρόσφορα πακέτα.
Τρίτον: Πρέπει να επιτύχουμε ένα αποτέλεσμα, όπου δεν θα υπάρχουν κερδισμένοι ή χαμένοι. Όποιος σκέφτεται στηριζόμενος σε τέτοιους είδους κατηγορίες θα αποτύχει. Θα πρέπει να επιτύχουμε ένα αποτέλεσμα, όπου θα υπάρχουν μόνο κερδισμένοι, όπου θα πρέπει κερδισμένη να βγει προπάντων η Ευρώπη στο σύνολό της. Για τον λόγο αυτόν θα πρέπει όλοι να συνειδητοποιήσουν ότι η παρούσα πρόταση της Προεδρίας, η οποία εκπονήθηκε με τη συνεργασία της Επιτροπής και έχει την πλήρη υποστήριξη της τελευταίας, είναι μια δίκαιη και ισορροπημένη πρόταση προς τα κράτη μέλη. Μολονότι οργανώνουμε σήμερα την ένταξη δέκα και όχι έξι χωρών, όπως προβλεπόταν το 1999 στο Βερολίνο, η δανική πρόταση παραμένει κατά δύο δισ. ευρώ, και περισσότερο, κάτω από το ανώτατο όριο που είχε προβλεφθεί στο Βερολίνο. Επομένως, οι υποψήφιες χώρες έχουν με το μέρος τους ένα επιχείρημα, όταν ρωτούν πώς και ξαφνικά δεν είναι πλέον δυνατόν να διατεθούν εκείνοι οι πόροι, που το 1999 είχαν θεωρηθεί ποσό κατάλληλο για την ένταξη έξι κρατών, μολονότι τώρα έχουμε να κάνουμε με την ένταξη δέκα χωρών; Δεν είναι εύκολο να αντικρούσει κανείς το συγκεκριμένο επιχείρημα και ως εκ τούτου ελπίζω ότι κάτι θα γίνει προς αυτή την κατεύθυνση.
Οφείλω πραγματικά να επισημάνω την ύπαρξη ενός προβλήματος που απλά προκύπτει από τους κανόνες που θεσμοθετήσαμε για την Ευρωπαϊκή Ένωση. Τα νέα κράτη μέλη θα είναι υποχρεωμένα να καταβάλουν εξ ολοκλήρου τις ανάλογες εισφορές ήδη εξ αρχής αλλά, όπως γνωρίζετε, οι εισροές κονδυλίων γίνονται με πολύ αργούς ρυθμούς και υπόκεινται σε συγκεκριμένους κανόνες. Έτσι αντιμετωπίζουμε τώρα το πρόβλημα ότι θα πρέπει να αποτρέψουμε το ενδεχόμενο να γίνουν τα νέα κράτη μέλη καθαροί συνεισφέροντες, καθώς και το πρόβλημα ότι δεν μπορούμε να επιτρέψουμε το ενδεχόμενο να σημειωθούν ελλείμματα στον κρατικό προϋπολογισμό των νέων κρατών μελών. Αυτό είναι το πρόβλημα που αντιμετωπίζουμε επί του παρόντος.
Επιτρέψτε μου τελειώνοντας να επισημάνω ότι η πρόταση που συζητείται τώρα έχει υιοθετήσει ήδη πολλά από τα επιχειρήματα και τις επιθυμίες των υποψηφίων χωρών και περιέχει πολλές νέες ιδέες κρατών μελών. Η σημαντικότερη είναι, κατά τη δική μου άποψη, η δημιουργία της αποκαλούμενης διευκόλυνσης Σένγκεν, με την οποία θα υποστηρίξουμε τα νέα μέλη στην ασφάλιση των εξωτερικών μας συνόρων. Θεωρώ ότι αυτό που κάνει τόσο καλή την εν λόγω ιδέα είναι το γεγονός ότι θα πείσει και τους πολίτες ότι εν προκειμένω δαπανώνται κονδύλια για έναν στόχο που θα αποβεί προς όφελος όλων μας.
Ο Πρόεδρος Πρόντι αναφέρθηκε στη Ρουμανία, τη Βουλγαρία την Κύπρο και την Τουρκία και ως εκ τούτου δεν χρειάζεται να επαναλάβω ό,τι είπε. Θέλω μόνο να επιστήσω την προσοχή σας σε μερικές ιδέες. Όπως έχει η κατάσταση στην παρούσα στιγμή, καθώς έχουμε πλησιάσει στην επίλυση του κυπριακού ζητήματος πολύ περισσότερο απ’ ό,τι τις προηγούμενες δεκαετίες, ενώ προσφέρεται πραγματικά μια ευκαιρία να λυθεί το πρόβλημα αυτό – μια ευκαιρία που θα χαθεί, εάν δεν την εκμεταλλευτούμε πριν από την Κοπεγχάγη – έχουν εξαιρετική σημασία τα ενθαρρυντικά μηνύματα. Επομένως, σωστό θα ήταν τα ευρωπαϊκά θεσμικά όργανα να δηλώσουν σαφώς πριν από την Κοπεγχάγη ότι η Διεθνής Κοινότητα θα αναλάβει το δικό της μερίδιο στην ευθύνη για την αντιμετώπιση των μεγάλων καθηκόντων που θα πρέπει να διεκπεραιωθούν μετά την επίλυση του κυπριακού ζητήματος. Η χώρα αυτή θα επωμισθεί μεγάλα βάρη, στα οποία δεν θα μπορέσει να αντεπεξέλθει μόνη της και θα χρειαστεί τη βοήθεια της Διεθνούς Κοινότητας. Όσο πιο νωρίς δηλώσει η Διεθνής Κοινότητα την ετοιμότητά της να παρέχει βοήθεια, τόσο πιο μεγάλη θα είναι ενδεχομένως η προθυμία να ακολουθηθούν οι προτάσεις των Ηνωμένων Εθνών.
Λαμβάνοντας υπόψη όλες τις πτυχές, θεωρώ ότι μπορούμε να είμαστε ικανοποιημένοι με την κατάσταση. Χρειαζόμαστε τώρα μια μεγάλη τελική προσπάθεια, έχοντας επίγνωση του γεγονότος ότι τα χρονικά περιθώρια στενεύουν. Είχαμε συχνά μιλήσει για αυτό το παράθυρο στην ευκαιρία. Δεν είχα ιδέα ότι αυτό περιείχε μια μεγάλη αλήθεια. Πρέπει όλοι μας να συνειδητοποιήσουμε ότι, εάν δεν ενεργήσουμε τώρα, ο κάθε μήνας που περνάει με τη δική μας διστακτικότητα κάνει τα πράγματα όλο και πιο δύσκολα. Είμαι απόλυτα πεπεισμένος ότι, ήδη σε έξι μήνες από τώρα, η δημοσιονομική κατάσταση στα κράτη μέλη θα καθιστούσε σχεδόν αδύνατη την εξεύρεση λύσης. Ως εκ τούτου, το μόνο που μπορώ να πω είναι ότι πρέπει να γίνει τώρα και όλοι οι συμβαλλόμενοι θα πρέπει, βάζοντας το χέρι στην καρδιά, να υπερβούν τα εμπόδια!"@el8
"Mr President, Mr President-in-Office of the Council, ladies and gentlemen, changes and developments are now occurring on at least a daily, even an hourly, basis, and so the picture I can give you at the moment is only a snapshot of that moment. It prompts a number of observations on the subject of Copenhagen.
For a start, we have not yet reached the objective. There are still very considerable differences in outlook between the Member States and the candidate countries, and any real result in Copenhagen will demand abundant political courage, far-sightedness, and a great deal of leadership. I am of course glad to hear it said that we are dealing here with an historic dimension, which must not be allowed to be brought down by this or that detail. Do you think I do not know that? But even great and historic projects have to be paid for, everything has to be done decently and in order, and we have to get through the difficulties in which we find ourselves at the moment. I am confident, though, that the Heads of State and Government will indeed weigh up the risks we would run if we did not achieve a result, and the concessions that might still be required in Copenhagen.
Secondly, it is important that Copenhagen should not be overloaded, and I am saying this to the future Member States, whom I earnestly urge to do their utmost to sort out the many bilateral issues and leftovers from the negotiations by the beginning of next week, which I think they have a very good chance of being able to do. But I am also addressing the Member States, who must resist the temptation to tie the great decision on enlargement to the advancement of certain national interests. It is with a certain amount of concern that I see the first attempts being made at wrapping up packages that are not appropriate.
Thirdly, we have to achieve an outcome in which there are no winners or losers. Those who think in terms of winners and losers will fail. We have to achieve an outcome in which there are only winners, one in which the principal victor is Europe as a whole. So everyone should be aware that the proposal from the Presidency that is now on the table, which was worked out together with the Commission and is fully endorsed by it as it stands, is a fair and even-handed offer to the Member States. Although it is now the accession of ten states that we are now organising rather than the six planned in Berlin in 1999, the Danish proposal is over EUR 2 billion below the upper limit laid down in Berlin. This gives the candidate countries an argument when they ask how it is that it is suddenly no longer possible to make the funds available that, in 1999, were considered appropriate for six countries, even though we now have ten countries to deal with. That is an argument that is not easy to counter, and so I hope that there will be some movement here.
I really have to tell you that one problem is the result, quite simply, of the rules we have made for the European Union. The new Member States will have to pay full contributions from the very outset, but, as you know, the flow of funds is very slow, and it is subject to certain rules. Not only do we have the problem of having to prevent new members from becoming net contributors; we also have the additional problem that we may not allow the new Member States' state budgets to become unbalanced. It is that problem that we have at the moment.
Let me just add, in conclusion, that the proposal currently under discussion has already taken on board many of the candidate countries' arguments and aspirations and contains many new ideas, the most important of which, in my view, is the creation of what is termed a Schengen facility, by which we will be supporting the new members in securing our external borders. I believe that what makes this idea so good is the fact that it will persuade the citizens that money is being spent here for a purpose that is of benefit to us all.
As President Prodi has made reference to Romania, Bulgaria, Cyprus and Turkey, I do not need to repeat what he said, but I do want to put forward a few ideas for your consideration. In the situation as it is at the moment, in which we are closer than we have been in decades to resolving the Cyprus problem, and there is a real opportunity to sort the problem out – an opportunity that will pass us by if it is not done before Copenhagen – at a moment such as this, positive, encouraging signs are of extraordinary importance. It would therefore be right and proper for the European institutions, even before Copenhagen, to speak out clearly in favour of the international community taking its share of responsibility in managing the great tasks that will remain to be dealt with after the Cyprus issue is resolved. This country will have great burdens laid upon it, burdens that it cannot bear alone, and it will be dependent on help from the international community. The sooner the international community declares its readiness to provide this aid, the greater, perhaps, will be the willingness to do as the United Nations proposes.
All things considered, I believe that we can be satisfied with the position that we have reached. What we now need is a final great effort, an effort made in full awareness of the fact that time is running out. We have often spoken of a window of opportunity. I had no inkling of just how true that is. We must all be aware that if we do not act now, every month in which we hesitate will make things more and more difficult. I am firmly convinced that it would take only six months for the Budget situation in the Member States to make a solution almost impossible. So I can only say that it must be done now, and all parties must, in heart and mind, surmount the obstacles!"@en3
"Señor Presidente, señor Presidente en ejercicio del Consejo, Señorías, en la actualidad se producen cambios o hay novedades cada día o incluso cada hora, así que la descripción que les voy a hacer a continuación no es sino una instantánea de este momento. Suscita varias observaciones sobre el tema de Copenhague.
Para empezar, todavía no hemos alcanzado el objetivo. Sigue habiendo notables diferencias entre las perspectivas de futuro de los Estados miembros y las de los países candidatos, y cualquier resultado real de Copenhague exigirá un gran coraje político, prudencia y una buena dosis de liderazgo. Por supuesto, me complace oír que estamos abordando una dimensión histórica, que no debemos permitir que se hunda por un mero detalle. ¿Creen que no lo sé? Sin embargo, hasta los grandes proyectos históricos deben pagarse, todo debe hacerse correctamente, y tenemos que superar los problemas a los que nos enfrentamos en estos momentos. No obstante, confío en que los Jefes de Estado y de Gobierno evalúen los riesgos que correríamos si no consiguiéramos un resultado, y las concesiones que es posible que deban hacerse todavía en Copenhague.
En segundo lugar, es importante que la reunión de Copenhague no se sobrecargue, y me dirijo ahora a los futuros Estados miembros, a los que ruego encarecidamente que hagan todo lo que esté en su mano para solucionar los muchos problemas bilaterales y flecos que quedan pendientes en las negociaciones para principios de la semana que viene, algo que creo que tienen muchas posibilidades de conseguir. Sin embargo, también me dirijo a los Estados miembros, que deben resistir la tentación de vincular la gran decisión sobre la ampliación al fomento de determinados intereses nacionales. He asistido ya, con cierta preocupación, a los primeros intentos de meter cosas muy distintas en un mismo paquete.
En tercer lugar, debemos alcanzar un resultado que no dé lugar a que haya ganadores y perdedores. Todos los que piensen en términos de ganadores y perdedores fracasarán. Es preciso que alcancemos un resultado que sólo produzca ganadores, un resultado por el que el principal vencedor sea Europa en su conjunto. Por lo tanto, todos deberíamos ser conscientes de que la propuesta de la Presidencia que está ahora sobre la mesa, que se elaboró con la Comisión y que cuenta con el pleno respaldo de ésta en su forma actual, es una oferta justa y equitativa para los Estados miembros. A pesar de que en estos momentos estamos organizando la adhesión de diez países, en lugar de los seis previstos en Berlín en 1999, la propuesta danesa se queda más de 2 000 millones de euros por debajo del límite máximo fijado en Berlín. Esto facilita a los países candidatos un argumento para preguntar por qué ya no se pueden poner a su disposición los fondos que en 1999 se consideraban apropiados para seis países, a pesar de que actualmente estamos trabajando con diez. Se trata de un argumento que no es fácil de rebatir, y por eso creo que habrá algún movimiento a ese respecto.
De verdad tengo que decirles que este problema es la consecuencia, sencillamente, de las normas que hemos elaborado para la Unión Europea. Los nuevos Estados miembros tendrán que pagar todas sus contribuciones desde el principio, pero como ustedes saben, el flujo de fondos es muy lento y está sujeto a determinadas normas. No sólo nos hallamos ante el problema de tener que evitar que los nuevos miembros pasen a ser contribuyentes netos, sino que además debemos enfrentarnos al problema adicional de que no podemos permitir que los presupuestos estatales de los nuevos Estados miembros se desequilibren. Éste es el problema que tenemos en estos momentos.
Permítanme añadir, a modo de conclusión, que la propuesta que se está debatiendo actualmente ya ha incorporado muchos de los argumentos y las aspiraciones de los países candidatos y contiene un buen número de nuevas ideas, la más importante de las cuales, a mi parecer, es la creación de lo que se ha denominado línea de crédito Schengen, mediante la que apoyaremos a los nuevos miembros en la protección de nuestras fronteras exteriores. Creo que lo que hace que esta idea sea tan buena es el hecho de que convencerá a los ciudadanos de que el dinero se está gastando con un fin que nos beneficia a todos.
Dado que el Presidente Prodi ha hecho referencia a Rumania, Bulgaria, Chipre y Turquía, no necesito repetir lo que él ha dicho, pero sí que quisiera presentarles algunas ideas y someterlas a su consideración. Tal y como está la situación en este momento, en el que nos hallamos más cerca de resolver el problema de Chipre de lo que lo hemos estado en décadas, y hay una oportunidad real de solucionarlo – una oportunidad que perderemos si no actuamos antes de Copenhague – en un momento como éste, los mensajes de aliento son extremadamente importantes. Por lo tanto, es de justicia que las instituciones europeas, antes incluso de Copenhague, se manifiesten claramente a favor de que la comunidad internacional acepte su parte de responsabilidad en la gestión de las grandes tareas que seguirán pendientes después de solucionar el problema de Chipre. Este país soportará grandes cargas, cargas que no podrá llevar sólo, y dependerá de la ayuda de la comunidad internacional. Cuanto antes declare la comunidad internacional su disposición a proporcionarle esta ayuda, mayor será, quizás, la buena voluntad para hacer lo que propongan las Naciones Unidas.
Bien mirado, creo que podemos estar satisfechos con la posición a la que hemos llegado. Lo que ahora necesitamos es un gran esfuerzo final, un esfuerzo realizado siendo plenamente conscientes de que el tiempo se acaba. Con frecuencia hemos hablado de una oportunidad. No tenía ni idea de hasta qué punto eso es cierto. Todos debemos ser conscientes de que, si no actuamos ahora, cada mes que sigamos dudando dificultará más las cosas. Estoy totalmente convencido de que sólo harían falta seis meses para que la situación presupuestaria de los Estados miembros imposibilitara prácticamente cualquier solución. Por lo tanto, sólo puedo decir que debe actuarse ya, y que las partes han de hacer todo lo posible para superar los obstáculos."@es12
"Arvoisa puhemies, arvoisa neuvoston puheenjohtaja, hyvät parlamentin jäsenet, muutoksia ja edistymistä tapahtuu nykyään päivittäin ja jopa tunneittain, joten voin kuvailla tilannetta vain hetkellisen otoksen perusteella. Tuo otos tuo mieleen useita Kööpenhaminan kokoukseen liittyviä havaintoja.
Ensiksikin on todettava, että tavoite on vielä saavuttamatta. Jäsenvaltioiden ja ehdokasvaltioiden näkemykset asioista ovat edelleen hyvin erilaisia, ja jos Kööpenhaminassa todella halutaan saada aikaan tuloksia, se edellyttää runsaasti poliittista rohkeutta, kaukonäköisyyttä ja vahvaa johtajuutta. Olen luonnollisesti iloinen kuullessani, että asialla on historiallinen ulottuvuus, jota ei saa romuttaa yksityiskohdilla. Luuletteko, etten tiedä sitä? Kuitenkin myös suuret ja historialliset hankkeet edellyttävät rahoitusta ja sitä, että edetään asianmukaisesti oikeassa järjestyksessä, ja meidän on selviydyttävä niistä vaikeuksista, joita edessämme tällä hetkellä on. Olen kuitenkin varma, että valtioiden ja hallitusten päämiehet ymmärtävät, millaisia riskejä joutuisimme ottamaan, jos ratkaisua ei synny, ja millaisia myönnytyksiä Kööpenhaminassa on vielä tehtävä.
Toiseksi haluan huomauttaa, ettei Kööpenhaminan esityslistaa saisi ylikuormittaa. Kohdistan sanani tuleville jäsenvaltioille, joita todellakin kehotan tekemään kaikkensa ratkaistakseen lukuisat kahdenväliset kysymykset ja keskeneräiset neuvottelut ensi viikon alkuun mennessä. Mielestäni heillä on siihen erittäin hyvät mahdollisuudet. Tässä yhteydessä haluan huomauttaa myös jäsenvaltioille, ettei niiden pitäisi antaa periksi houkutukselle pitää suurta laajentumispäätöstä keinona ajaa tiettyjä kansallisia etuja. Olen jossain määrin huolestunut siitä, että olen jo huomannut, kuinka ensimmäisiä sopimattomia päätöspaketteja ollaan lyömässä lukkoon.
Kolmanneksi meidän on päästävä ratkaisuun, jossa ei ole voittajia eikä häviäjiä, sillä tällaista ratkaisua tavoittelevat tulevat epäonnistumaan. Ratkaisun on oltava sellainen, jossa olemme kaikki vain voittajia ja jossa ensisijainen voittaja on koko Eurooppa. Kaikkien pitäisi siis olla selvillä siitä, että puheenjohtajavaltion esittelemä ja nyt käsiteltävänä oleva ehdotus, joka on laadittu yhteistyössä komission kanssa ja jota komissio kannattaa sellaisenaan, on reilu ja tasapuolinen jäsenvaltioille. Vaikka nyt ollaankin järjestämässä Berliinissä suunnitellun kuuden valtion sijaan kymmenen valtion liittymistä, puheenjohtajavaltio Tanskan ehdotus on yli 2 miljardia euroa alhaisempi kuin Berliinissä asetettu yläraja. Tästä syystä ehdokasvaltiot voivat perustellusti kysyä, miksi varoja ei yhtäkkiä olekaan saatavilla samaa määrää kuin vuonna 1999 suunniteltiin kuudelle valtiolle, vaikka nyt on kyse kymmenestä valtiosta. Tuohon kysymykseen on vaikea vastata, ja toivon, että asialle tehdään jotakin.
Minun on todettava, että Euroopan unionille laadituista säännöistä aiheutuu yksi ongelma. Uusien jäsenvaltioiden täytyy osallistua maksuihin täysimääräisesti alusta alkaen, mutta kuten tiedätte, varojen siirtyminen on hidasta ja siihen pätee tietyt säännöt. Sen lisäksi, että meidän on estettävä uusien jäsenten muuttuminen nettomaksajiksi, ongelmana on myös se, että uusien jäsenvaltioiden talouksien on pysyttävä tasapainossa. Siinä on tämänhetkinen ongelmamme.
Lopuksi haluan vielä todeta, että käsiteltävänä olevassa ehdotuksessa on jo otettu huomioon useita ehdokasvaltioiden perusteluja ja toiveita, ja siihen sisältyy monia uusia ehdotuksia, joista tärkein on mielestäni Schengen-järjestelyn toteuttaminen. Siinä esitetään uusien jäsenvaltioiden tukemista unionin ulkorajojen turvaamisessa. Mielestäni tämän ajatuksen paras puoli on se, että kansalaiset saadaan vakuuttuneiksi siitä, että varoja käytetään kaikkien etujen mukaisesti.
Koska puheenjohtaja Prodi on jo puhunut Romaniasta, Bulgariasta, Kyproksesta ja Turkista, minun ei tarvitse toistaa samoja asioita. Haluan kuitenkin esittää harkittavaksenne muutaman ajatuksen. Emme vuosikymmeniin ole olleet näin lähellä Kyproksen kysymysten ratkaisemista, ja siihen on todellakin nyt mahdollisuus – mahdollisuus, jonka menetämme, jos emme hyödynnä sitä ennen Kööpenhaminan kokousta. Juuri tällaisella hetkellä myönteisillä merkeillä on suuri merkitys. Euroopan toimielimet tekisivät siis oikein ja asianmukaisesti, jos ne jo ennen Kööpenhaminan kokousta ilmaisisivat selvästi kannattavansa sitä, että kansainvälinen yhteisö kantaisi oman vastuunsa niistä suurista tehtävistä, joita jää vielä tekemättä, kun Kyproksen asia on ratkaistu. Kyproksella on paljon raskaita taakkoja harteillaan, eikä se selviä niistä yksin, ja se on riippuvainen kansainvälisen yhteisön tuesta. Mitä nopeammin kansainvälinen yhteisö ilmoittaa olevansa valmis tarjoamaan tukea sitä enemmän Kyprokselta löytyy kenties halukkuutta hyväksyä Yhdistyneiden Kansakuntien ehdotus.
Kaiken kaikkiaan voimme mielestäni olla tyytyväisiä saavuttamaamme tilanteeseen. Nyt jäljellä on vielä viimeinen suuri koitos, jossa on otettava huomioon se, että aika on käymässä vähiin. Olemme usein puhuneet mahdollisuuden hyödyntämisestä. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka totta se on. Meidän kaikkien on otettava huomioon, että jokainen kuukausi, jonka epäröimme, muuttaa asiat entistä monimutkaisemmiksi. Olen täysin vakuuttunut siitä, että jo kuudessa kuukaudessa jäsenvaltioiden talousarvioiden tilanne tekisi ratkaisuun pääsemisen lähes mahdottomaksi. Voin siis vain sanoa, että ratkaisu on tehtävä nyt, ja kaikkien osapuolten on vastustettava esteitä kaikin voimin."@fi5
"Monsieur le Président, Monsieur le Président du Conseil, Mesdames et Messieurs, les choses changent pour l'instant de jour en jour, voire d'heure en heure, et je ne peux donc que vous donner une image ponctuelle. Voici ce que je peux vous dire concernant Copenhague.
Premièrement, nous n'avons pas encore atteint notre but. Les divergences de vues entre les États membres et les pays candidats sont toujours considérables et il faudra faire preuve de beaucoup de courage politique, de prévoyance et de
pour aboutir à un résultat à Copenhague. J'entends bien sûr, avec satisfaction, dire qu'il s'agit là d'un projet à la dimension historique et que ce ne sont plus les petits détails qui vont le faire échouer. Mais même les grands projets historiques ont un prix. Tout doit être bien réglé et nous devons nous sortir de la difficulté dans laquelle nous nous trouvons actuellement. Je suis totalement convaincu que les chefs d'État et de gouvernement évaluent bien le poids des risques si nous ne parvenons pas maintenant à un résultat, ainsi que le poids des concessions peut-être encore nécessaires à Copenhague.
Deuxièmement, il importe de ne pas surcharger le Conseil de Copenhague. Cet appel s'adresse aux futurs États membres qui sont invités à tout faire pour que les nombreuses questions bilatérales et les reliquats des négociations soient réglés d'ici le début de la semaine prochaine et, selon moi, il y a de fortes chances pour qu'ils y parviennent. Mais cet appel s'adresse aussi aux États membres. Il faut qu'ils résistent à la tentation d'associer la décision importante sur l'élargissement à la défense de certains intérêts nationaux. J'observe avec une certaine inquiétude des premières tentatives d'échafaudage de plans inappropriés.
Troisièmement, il importe d'arriver à un résultat où il n'y a pas de gagnants et de perdants. Penser en termes de gagnants et de perdants conduira à l'échec. Il ne doit y avoir que des gagnants et, surtout, le gagnant doit être l'Europe dans son ensemble. Dès lors, chacun doit être conscient que l'actuelle proposition de la présidence - élaborée de concert avec la Commission et totalement soutenue en l'état par celle-ci - constitue une offre juste et équilibrée à l'adresse des États membres. Bien que nous organisions maintenant l'adhésion de dix pays et non de six comme prévu à Berlin en 1999, la proposition danoise est inférieure de plus de deux milliards d'euros au plafond fixé à Berlin. Les pays candidats ont donc un argument de poids lorsqu'ils demandent pourquoi il n'est soudain plus possible de dégager les crédits jugés appropriés pour six pays en 1999, alors que dix pays sont aujourd'hui concernés. C'est un argument auquel il est difficile de répondre et c'est la raison pour laquelle j'espère que les choses vont s'arranger.
Je dois vous avouer que nous avons un problème qui découle tout simplement des règles en vigueur au sein de l'Union européenne. Les nouveaux États membres devront, dès le départ, verser leur contribution totale mais, comme vous le savez, les crédits ne parviennent que lentement et moyennant le respect de certaines règles. La double difficulté réside dans le fait que nous devons empêcher que de nouveaux États membres deviennent des contributeurs nets et dans le fait que nous ne pouvons permettre l'apparition d'un déséquilibre dans les budgets nationaux des nouveaux États membres. Tel est notre problème actuel.
En guise de conclusion, permettez-moi encore de dire que la proposition en cours de discussion reprend de nombreux arguments et souhaits des pays candidats et contient beaucoup de nouvelles idées. La plus importante, selon moi, est la création d'une "facilité Schengen" qui servira à aider les nouveaux États membres à garantir la sécurité de nos frontières extérieures. Je pense que cette idée est particulièrement bonne parce qu'elle va convaincre nos citoyens que l'argent est dépensé dans un but qui sert nos intérêts à tous.
M. Prodi a parlé de la Roumanie, de la Bulgarie, de Chypre et de la Turquie. Je ne vais donc pas répéter ce qui a été dit mais seulement apporter quelques éléments de réflexion. En ce moment, alors que nous sommes plus proches de la solution du problème chypriote que nous ne l'avons jamais été ces dernières décennies et qu'il y a une réelle opportunité de le résoudre - et cette opportunité disparaîtra si nous ne la saisissons pas avant Copenhague -, en ce moment précis donc, tout signal positif d'encouragement est capital. C'est pourquoi il serait bon que les institutions européennes s'expriment dans ce sens encore avant le sommet de Copenhague et que la communauté internationale assume sa part de responsabilité pour mener à bien la tâche immense qui s'annonce après que la question chypriote sera résolue. De lourdes charges pèseront sur ce pays et il ne lui sera pas possible de les assumer seul. L'aide de la communauté internationale sera donc décisive. Plus vite celle-ci se déclarera disposée à apporter cette aide, plus grandes sera peut-être la volonté de suivre les propositions des Nations unies.
Dans l'ensemble, je crois que nous pouvons être satisfaits de l'évolution des choses et des résultats atteints jusqu'à présent. Nous avons à présent besoin d'un dernier effort important, en étant conscients que le temps presse. Nous avons souvent parlé de "fenêtre d'opportunité". Cela n'a jamais été aussi vrai. Chacun doit savoir que si nous ne réussissons pas maintenant, chaque mois de retard rendra les choses de plus en plus difficiles. J'ai l'intime conviction que dans six mois seulement, la situation budgétaire dans les États membres rendrait une solution pratiquement impossible. Je ne peux donc dire qu'une seule chose, c'est maintenant que cela doit se faire et nous devons consacrer toute notre énergie à surmonter les obstacles."@fr6
".
Signor Presidente, signor Presidente in carica del Consiglio, onorevoli deputati, stiamo assistendo a cambiamenti e sviluppi non solo di giorno in giorno, ma di ora in ora, e quindi il quadro che posso fornirvi attualmente è solo un’istantanea del momento e suggerisce una serie di osservazioni su Copenaghen.
Per cominciare, l’obiettivo non è ancora stato raggiunto. Esistono ancora notevoli differenze di prospettiva tra gli Stati membri e i paesi candidati e, qualunque sia l’esito del Vertice di Copenaghen, saranno necessari abbondante coraggio, lungimiranza e un grande carisma politico. Sono ovviamente lieto di sentir dire che siamo di fronte ad un avvenimento storico, che non può essere mancato per colpa di questo o di quel particolare. Pensate che non lo sappia? Anche i grandi progetti storici però hanno un prezzo, tutto va fatto in modo adeguato e con ordine e dobbiamo superare le difficoltà nelle quali ci troviamo attualmente. Tuttavia, sono certo che i capi di Stato e di governo soppeseranno davvero i rischi che correremmo se non raggiungessimo un risultato, nonché le richieste che potrebbero venire ancora avanzate a Copenaghen.
In secondo luogo, è importante non sovraccaricare l’ordine del giorno del Consiglio europeo di Copenaghen, e dico questo ai futuri Stati membri dell’Unione, che esorto caldamente a fare il possibile per scegliere tra le diverse questioni bilaterali e i punti in sospeso dei negoziati entro l’inizio della settimana prossima, cosa che credo abbiano buone possibilità di riuscire a fare. Mi rivolgo però anche agli Stati membri, che devono resistere alla tentazione di collegare la grande decisione sull’allargamento alla promozione di alcuni interessi nazionali. Noto con una certa preoccupazione che sono stati fatti i primi tentativi per incartare pacchetti inadeguati.
In terzo luogo, dobbiamo raggiungere un risultato privo di vincitori o vinti. Chi pensa in questi termini fallirà. Dobbiamo raggiungere un risultato in cui ci siano solo vincitori, in cui il principale vincitore sia l’Europa nel complesso. Ognuno dovrebbe quindi sapere che la proposta avanzata ora dalla Presidenza, elaborata congiuntamente alla Commissione e da essa pienamente approvata, è un’offerta equa ed imparziale agli Stati membri. Sebbene stiamo ora organizzando l’adesione di dieci Stati membri anziché quella di sei prevista a Berlino nel 1999, la proposta danese è inferiore di oltre due miliardi di euro al limite massimo fissato in quell’occasione. Questo dà ai paesi candidati motivo di chiedere perché all’improvviso non si possa più disporre dei fondi che, nel 1999, si ritenevano adeguati per sei paesi, anche se ora gli Stati in questione sono dieci. Non è un argomento facile da trattare e quindi spero che si faccia qualcosa in merito.
In realtà devo dirvi che, molto semplicemente, un problema è dato dagli effetti delle regole che abbiamo stabilito per l’Unione europea. I nuovi Stati membri dovranno versare contributi completi fin dall’inizio, ma, come sapete, il flusso finanziario è molto lento ed è soggetto a determinate regole. Non abbiamo solo il problema di dover evitare che i nuovi paesi diventino contributori netti, ma anche il problema aggiuntivo di non poter permettere che si verifichino squilibri di bilancio nell’economia degli Stati membri. E’ questo il nostro problema attuale.
Per concludere, permettetemi di aggiungere che nella proposta attualmente in discussione sono già contenute molte motivazioni e aspirazioni dei paesi candidati, oltre a diverse nuove idee, la più importante delle quali, a mio avviso, è la creazione della cosiddetta agevolazione Schengen, con la quale aiuteremo i nuovi Stati membri a difendere le nostre frontiere esterne. Credo che ciò che rende questa idea così valida è il fatto che convincerà i cittadini che in questo caso il denaro viene speso per uno scopo che andrà a vantaggio di tutti.
Poiché il Presidente Prodi ha già parlato di Romania, Bulgaria, Cipro e Turchia, non è il caso di ripetere le sue parole, ma vorrei sottoporre alcune idee alla vostra attenzione. Nella situazione attuale, in cui siamo più vicini alla soluzione del problema cipriota di quanto siamo mai stati per decenni, e in cui esiste una possibilità concreta di risolvere la questione – un’occasione che perderemo se ciò non avverrà prima di Copenaghen –, in un momento come questo, i segnali positivi, d’incoraggiamento, sono estremamente importanti. Sarebbe quindi giusto e opportuno che le Istituzioni europee, anche prima del Consiglio di Copenaghen, si schierassero chiaramente a favore della comunità internazionale nell’assumere la propria parte di responsabilità per gestire i grandi compiti che dovranno ancora essere affrontati dopo la soluzione del problema di Cipro. Questo paese dovrà sostenere ingenti oneri e, poiché non potrà farlo da solo, dipenderà dall’aiuto della comunità internazionale. Quanto prima la comunità internazionale si dichiarerà disponibile a fornire tale aiuto, tanto maggiore, forse, sarà la sua disponibilità ad accettare le proposte delle Nazioni Unite.
Tutto sommato, credo che possiamo ritenerci soddisfatti della posizione raggiunta. Ciò di cui ora abbiamo bisogno è un grande sforzo finale, uno sforzo compiuto nella piena consapevolezza del fatto che il tempo sta per finire. Abbiamo parlato spesso di una finestra di opportunità. Non avevo la minima idea di quanto questo fosse vero. Dobbiamo tutti essere consci del fatto che, se non agiamo adesso, ogni mese di esitazione renderà le cose sempre più difficili. Sono fermamente convinto che basterebbero sei mesi perché la situazione di bilancio negli Stati membri renda pressoché impossibile una soluzione. Quindi posso solo ribadire che bisogna agire adesso e che tutte le parti devono superare gli ostacoli, impegnandosi anima e corpo!"@it9
"Mr President, Mr President-in-Office of the Council, ladies and gentlemen, changes and developments are now occurring on at least a daily, even an hourly, basis, and so the picture I can give you at the moment is only a snapshot of that moment. It prompts a number of observations on the subject of Copenhagen.
For a start, we have not yet reached the objective. There are still very considerable differences in outlook between the Member States and the candidate countries, and any real result in Copenhagen will demand abundant political courage, far-sightedness, and a great deal of leadership. I am of course glad to hear it said that we are dealing here with an historic dimension, which must not be allowed to be brought down by this or that detail. Do you think I do not know that? But even great and historic projects have to be paid for, everything has to be done decently and in order, and we have to get through the difficulties in which we find ourselves at the moment. I am confident, though, that the Heads of State and Government will indeed weigh up the risks we would run if we did not achieve a result, and the concessions that might still be required in Copenhagen.
Secondly, it is important that Copenhagen should not be overloaded, and I am saying this to the future Member States, whom I earnestly urge to do their utmost to sort out the many bilateral issues and leftovers from the negotiations by the beginning of next week, which I think they have a very good chance of being able to do. But I am also addressing the Member States, who must resist the temptation to tie the great decision on enlargement to the advancement of certain national interests. It is with a certain amount of concern that I see the first attempts being made at wrapping up packages that are not appropriate.
Thirdly, we have to achieve an outcome in which there are no winners or losers. Those who think in terms of winners and losers will fail. We have to achieve an outcome in which there are only winners, one in which the principal victor is Europe as a whole. So everyone should be aware that the proposal from the Presidency that is now on the table, which was worked out together with the Commission and is fully endorsed by it as it stands, is a fair and even-handed offer to the Member States. Although it is now the accession of ten states that we are now organising rather than the six planned in Berlin in 1999, the Danish proposal is over EUR 2 billion below the upper limit laid down in Berlin. This gives the candidate countries an argument when they ask how it is that it is suddenly no longer possible to make the funds available that, in 1999, were considered appropriate for six countries, even though we now have ten countries to deal with. That is an argument that is not easy to counter, and so I hope that there will be some movement here.
I really have to tell you that one problem is the result, quite simply, of the rules we have made for the European Union. The new Member States will have to pay full contributions from the very outset, but, as you know, the flow of funds is very slow, and it is subject to certain rules. Not only do we have the problem of having to prevent new members from becoming net contributors; we also have the additional problem that we may not allow the new Member States' state budgets to become unbalanced. It is that problem that we have at the moment.
Let me just add, in conclusion, that the proposal currently under discussion has already taken on board many of the candidate countries' arguments and aspirations and contains many new ideas, the most important of which, in my view, is the creation of what is termed a Schengen facility, by which we will be supporting the new members in securing our external borders. I believe that what makes this idea so good is the fact that it will persuade the citizens that money is being spent here for a purpose that is of benefit to us all.
As President Prodi has made reference to Romania, Bulgaria, Cyprus and Turkey, I do not need to repeat what he said, but I do want to put forward a few ideas for your consideration. In the situation as it is at the moment, in which we are closer than we have been in decades to resolving the Cyprus problem, and there is a real opportunity to sort the problem out – an opportunity that will pass us by if it is not done before Copenhagen – at a moment such as this, positive, encouraging signs are of extraordinary importance. It would therefore be right and proper for the European institutions, even before Copenhagen, to speak out clearly in favour of the international community taking its share of responsibility in managing the great tasks that will remain to be dealt with after the Cyprus issue is resolved. This country will have great burdens laid upon it, burdens that it cannot bear alone, and it will be dependent on help from the international community. The sooner the international community declares its readiness to provide this aid, the greater, perhaps, will be the willingness to do as the United Nations proposes.
All things considered, I believe that we can be satisfied with the position that we have reached. What we now need is a final great effort, an effort made in full awareness of the fact that time is running out. We have often spoken of a window of opportunity. I had no inkling of just how true that is. We must all be aware that if we do not act now, every month in which we hesitate will make things more and more difficult. I am firmly convinced that it would take only six months for the Budget situation in the Member States to make a solution almost impossible. So I can only say that it must be done now, and all parties must, in heart and mind, surmount the obstacles!"@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, mijnheer de fungerend voorzitter van de Raad, geachte dames en heren, de situatie verandert momenteel met de dag, zo niet met het uur, en ik kan u derhalve vandaag niet meer dan een momentopname bieden. Hieruit vloeit een aantal constateringen met betrekking tot Kopenhagen voort.
Ten eerste: wij hebben ons doel nog niet bereikt. Er bestaan nog steeds aanzienlijke meningsverschillen tussen de lidstaten en de kandidaat-lidstaten en we zullen veel politieke moed, een vooruitziende blik en echt leiderschap nodig hebben willen we in Kopenhagen daadwerkelijk resultaten kunnen boeken. Natuurlijk hoor ik graag dat de uitbreiding een historische dimensie heeft en niet meer stuk mag lopen op futiliteiten. Hier heb ik zelf ook altijd weer op gewezen. Maar ook grote historische projecten moeten betaald worden, alles moet naar behoren worden geregeld en wij moeten de moeilijkheden waarmee wij momenteel geconfronteerd worden overwinnen. Ik ben er echter stellig van overtuigd dat de staatshoofden en regeringsleiders een afweging zullen weten te maken tussen de risico’s die ontstaan wanneer wij nu geen resultaat bereiken en de concessies die in Kopenhagen wellicht nog zullen moeten worden gedaan.
Ten tweede: de agenda van Kopenhagen mag niet te vol worden. Ik roep de toekomstige lidstaten op om alles te doen wat in hun macht ligt om vóór begin volgende week een oplossing te vinden voor de vele bilaterale kwesties en problemen die in het kader van de onderhandelingen nog niet zijn opgelost. Ik geloof dat er een goede kans bestaat dat dit zal lukken. Maar ik doe ook een beroep op de huidige lidstaten. Zij moeten weerstand bieden aan de verleiding om het belangrijke besluit over de uitbreiding te koppelen aan de behartiging van nationale belangen. Ik zie met een zekere bezorgdheid dat eerste pogingen worden ondernomen om koppelingen tot stand te brengen die niet gepast zijn.
Ten derde: wij moeten resultaten boeken zonder dat er winnaars of verliezers zijn. Wie in categorieën van winnaars en verliezers denkt, zal schipbreuk lijden. Wij moeten een resultaat zien te bereiken waarbij er alleen maar winnaars zijn, in de eerste plaats Europa. Derhalve dient iedereen terdege te beseffen dat het huidige voorstel van het voorzitterschap van de Raad, dat samen met de Commissie is ontwikkeld en volledig door haar wordt gesteund, een fair en evenwichtig aanbod aan het adres van de lidstaten vormt. Alhoewel wij thans de toetreding en het lidmaatschap van tien lidstaten organiseren in plaats van dat van zes, zoals in Berlijn in 1999 was gepland, blijft het Deense voorstel meer dan 2 miljard euro onder het in Berlijn vastgelegde plafond. De kandidaat-lidstaten hebben wat dit betreft een argument als zij vragen waarom het opeens niet meer mogelijk is de middelen ter beschikking te stellen die in 1999 voor zes landen adequaat werden geacht, terwijl het nu om tien landen gaat. Het is niet gemakkelijk deze vraag te beantwoorden en daarom hoop ik dat er nog enige beweging mogelijk is.
Ik wil u erop wijzen dat wij met een probleem kampen, een probleem dat simpelweg voortvloeit uit de regels van de Europese Unie. De nieuwe lidstaten moeten vanaf het begin de volledige bijdrage betalen, maar zoals u weet worden de middelen slechts langzaam en overeenkomstig bepaalde regels weer uitgekeerd. Wij moeten niet alleen zien te voorkomen dat nieuwe lidstaten nettobetalers worden, maar mogen daarenboven niet aanvaarden dat de nationale begrotingen van deze landen uit het lood raken. Dit is het probleem waar het momenteel om gaat.
Tot besluit zou ik erop willen wijzen dat in het voorstel dat thans op tafel ligt reeds tal van argumenten en wensen van de kandidaat-lidstaten zijn meegenomen en dat dit voorstel veel nieuwe ideeën bevat. Het belangrijkste is in mijn ogen het creëren van een zogenoemde Schengen-faciliteit, waarmee wij de nieuwe lidstaten bij de beveiliging van onze buitengrenzen zullen ondersteunen. Dit idee is alleen al daarom goed omdat het ook onze burgers ervan zal overtuigen dat het geld wordt uitgegeven voor een doel waarvan wij allen profiteren.
De heer Prodi heeft het reeds over Roemenië, Bulgarije, Cyprus en Turkije gehad. Ik wil hier derhalve niet nogmaals op ingaan, maar ik zou nog wel een aantal kanttekeningen willen plaatsen. Wij zijn momenteel dichter bij een oplossing van de kwestie-Cyprus als we ooit geweest zijn tijdens de afgelopen decennia – en deze kans zal ons ontglippen als wij niet nog vóór Kopenhagen spijkers met koppen slaan. Positieve en bemoedigende signalen zijn momenteel derhalve van het grootste belang. Het zou dan ook een goede zaak zijn indien de Europese instellingen nog vóór de Top van Kopenhagen duidelijk zouden maken dat de internationale gemeenschap instaat voor haar deel van de verantwoordelijkheid inzake de grote taken die na een oplossing van de kwestie-Cyprus moeten worden aangepakt. Dit land zal met enorme uitdagingen geconfronteerd worden waaraan het zonder hulp van anderen niet het hoofd kan bieden. Het zal aangewezen zijn op de hulp van de internationale gemeenschap. Hoe eerder de internationale gemeenschap verklaart dat zij deze hulp wil bieden, des te groter zal wellicht ook de bereidheid zijn gehoor te geven aan de voorstellen van de Verenigde Naties.
Over het algemeen geloof ik dat wij tevreden kunnen zijn over de stand van zaken. Wij moeten ons nog één keer flink schrap zetten. Wij moeten ons schrap zetten in het bewustzijn dat we geen tijd te verliezen hebben. Wij hebben het vaak over het “window of opportunity” gehad. Ik ben me er volstrekt niet van bewust geweest hoe treffend deze term is. Iedereen moet beseffen dat wanneer wij nu geen besluit nemen, de situatie er met de maand moeilijker op wordt. Ik ben er stellig van overtuigd dat de budgettaire situatie in de lidstaten over een half jaar een oplossing al bijna onmogelijk zou maken. Daarom kan ik alleen maar zeggen: het moet nu gebeuren en iedereen moet zich nu met hart en ziel inzetten om de obstakels uit de weg te ruimen!"@nl2
"Senhor Presidente, Senhor Presidente em exercício do Conselho, Senhoras e Senhores Deputados, por agora há novos desenvolvimentos a surgir no mínimo diariamente, senão de hora a hora, e é essa a razão pela qual, neste momento, apenas lhes poderei dar uma imagem pontual. Retiram-se daí algumas conclusões relativamente a Copenhaga.
Em primeiro lugar, ainda não alcançámos o objectivo. Existem ainda diferenças consideráveis de pontos de vista entre os Estados-Membros e os países candidatos e serão necessárias muita coragem política, uma grande dose de clarividência e uma forte capacidade de liderança para que logremos chegar de facto a um resultado em Copenhaga. É naturalmente com agrado que oiço referir que estamos aqui perante um momento de dimensão histórica, que não deveria fracassar por causa de questões de pormenor. Crêem que não o sei? No entanto, também os grandes projectos da História precisam de ser financiados; tudo deverá ser devidamente regulado e importa ultrapassar a situação difícil em que presentemente nos encontramos. Mas confio plenamente em que os Chefes de Estado e de Governo ponderarão de facto os riscos que adviriam no caso de não chegarmos a um resultado e os compromissos que eventualmente ainda será necessário fazer em Copenhaga.
Em segundo lugar, é importante não se sobrecarregar a agenda de Copenhaga. Dirijo este apelo aos futuros Estados-Membros, que são realmente instados a tudo fazerem para que sejam resolvidas até ao início da próxima semana as numerosas questões bilaterais e os pontos deixados em aberto nas negociações e vejo excelentes hipóteses para que tal venha a acontecer. Porém, este apelo é dirigido também aos Estados-Membros. Importa que resistam à tentação de associar a importante decisão relativa ao alargamento à defesa de determinados interesses nacionais. Vejo com uma certa preocupação o facto de estarem a ser feitas primeiras tentativas de meter coisas muito diferentes no mesmo pacote.
Em terceiro lugar, importa alcançar um resultado em que não haja vencedores nem vencidos. Os que raciocinam segundo categorias de vencedores e vencidos, fracassarão. Temos de chegar a um resultado em que só haja vencedores e, principalmente, em que a Europa, no seu conjunto, saia vencedora. Por isso, todos devem estar conscientes de que a proposta da Presidência que está agora sobre a mesa, que foi elaborada em conjunto com a Comissão e que conta com o seu inteiro apoio, na versão actual, constitui uma oferta justa e equilibrada que é dirigida aos Estados-Membros. Apesar de estarmos a organizar agora a adesão à União Europeia de dez países e não de seis, conforme estava previsto em Berlim em 1999, a proposta dinamarquesa fica mais de dois mil milhões de euros aquém do limite máximo fixado em Berlim. Nessa medida, os países candidatos têm um argumento nas mãos, ao perguntar como é que, de repente, deixou de ser possível a disponibilização das dotações que em 1999 tinham sido consideradas apropriadas para seis países, não obstante estarmos agora perante a adesão de dez países. Não é fácil responder a este argumento e, por isso, espero que ainda seja possível alterar alguma coisa.
Devo dizer-lhes que existe um problema, com efeito, que decorre muito simplesmente das regras que temos na União Europeia. Os novos Estados-Membros têm de pagar integralmente o respectivo contributo logo desde o início, mas, como sabem, o fluxo de fundos é muito lento e obedece a determinadas normas. Defrontamo-nos não só com a dificuldade de termos de evitar que haja novos Estados-Membros que se tornem contribuintes líquidos, mas também com a dificuldade adicional de não podermos admitir que surja um desequilíbrio orçamental nos novos Estados-Membros. É este o problema que está presentemente em causa.
Deixem-me que refira, a terminar, que a proposta actualmente em debate já toma em consideração muitos argumentos e aspirações dos países candidatos e encerra muitas ideias novas. Em minha opinião, a mais importante entre elas é a criação da denominada “facilidade” Schengen, mediante o qual apoiaremos os novos membros na salvaguarda da segurança das nossas fronteiras externas. Creio que se trata de uma ideia que tem o mérito de convencer os nossos cidadãos de que o dinheiro está a ser despendido aqui em prol de um objectivo que nos vai beneficiar a todos.
Uma vez que o Presidente Prodi fez referência à Roménia, à Bulgária, a Chipre e à Turquia, não necessito de repetir as suas palavras, quero apenas deixar ainda algumas ideias à vossa consideração. Na actual situação, em que uma solução para o problema de Chipre está mais próxima do que alguma vez esteve, desde há décadas, e em que existe presentemente uma oportunidade efectiva para resolvermos esse problema - e deixaremos passar a oportunidade, se isso não for feito antes de Copenhaga - num momento como este, os sinais positivos e encorajadores são extremamente importantes. Por isso, seria apropriado que as Instituições europeias, ainda antes de Copenhaga, se pronunciassem claramente a favor da assunção, pela comunidade internacional, da parte de responsabilidade que lhe cabe na resolução dos importantes problemas que haveria que resolver após a solução da questão cipriota. O país ver-se-á a braços com grandes sacrifícios que não consegue suportar sozinho e estará dependente do auxílio da comunidade internacional. Quanto mais cedo a comunidade internacional se declarar disponível para prestar esse auxílio, tanto maior também será porventura a disponibilidade para que seja dado seguimento às propostas das Nações Unidas.
Em termos globais, creio que nos podemos dar por satisfeitos com a situação a que conseguimos chegar. Necessitamos agora de fazer um último e importante esforço, um esforço na consciência de que o tempo nos está a fugir. Falámos frequentemente de uma “janela de oportunidade”. Eu não sabia sequer como isso é verdade. Todos devem saber que, se não o fizermos agora, cada mês de atraso tornará as coisas cada vez mais difíceis. Estou firmemente convencido de que, mesmo daqui a um semestre, a situação orçamental nos Estados-Membros faria com que fosse quase impossível chegar a uma solução. Por isso, não me resta senão afirmar que tem de ser já e que todos têm de elevar os ânimos agora e transpor os obstáculos!"@pt11
"Ärade herr talman, herr rådsordförande, mina damer och herrar! Just nu tar utvecklingen en ny riktning varje dag, för att inte säga varje timme, och därför kan jag endast beskriva bilden som den ser ut just i detta ögonblick. Det rör sig om några konstateranden inför toppmötet i Köpenhamn.
För det första: målet är ännu inte nått. Det finns fortfarande stora skillnader mellan medlemsstaternas och kandidatländernas uppfattningar. Det kommer att krävas stort politiskt mod, stor vidsynthet och goda ledarkrafter om vi verkligen skall komma fram till ett resultat i Köpenhamn. Naturligtvis hör jag gärna att vi har att göra med en historisk dimension som inte får stupa på små detaljer. Till vem säger ni detta? Även stora historiska projekt måste betalas, det krävs tydliga bestämmelser för allt, och vi måste klara av de problem vi för ögonblicket har. Jag har dock stort förtroende för att stats- och regeringscheferna verkligen kommer att väga de risker som uppstår om vi inte når resultat i Köpenhamn mot de eftergifter som kan komma att krävas.
För det andra: det är viktigt att toppmötet i Köpenhamn inte överbelastas. Jag vädjar därför till de blivande medlemsstaterna att verkligen göra allt för att de många bilaterala frågorna och de frågor som blivit över från förhandlingarna skall lösas senast i början av nästa vecka, och jag menar att utsikterna är goda för att så skall ske. Men detta är också en vädjan till nuvarande medlemsstater att motstå frestelsen att koppla samman det stora beslutet om utvidgningen med särskilda nationella intressen. Jag ser med viss oro att det görs några första försök att knyta samman paket som inte är sakliga.
För det tredje: målet bör vara ett resultat utan vinnare och förlorare. Den som tänker i termer som vinnare och förlorare kommer att misslyckas. Vi skall eftersträva ett resultat som alla vinner på, framför allt Europa som helhet. Alla torde därför inse att ordförandeskapets förslag, utvecklat tillsammans med kommissionen som fullt ut stöder förslaget i dess nuvarande form, är ett rättvist och balanserat erbjudande till medlemsstaterna. Trots att vi nu organiserar en anslutning av tio stater, och inte sex stater som planerna var i Berlin 1999, ligger det danska förslaget ändå mer än två miljarder euro under den övre gräns som slogs fast i Berlin. Detta är givetvis ett hett argument för de kandidatländer som undrar varför det plötsligt inte går att ställa de medel som 1999 ansågs lämpliga för sex länder till förfogande, trots att vi nu har att göra med tio länder. Detta är ett argument som inte låter sig bemötas så lätt, och därför hoppas jag att det händer något på området.
Det finns ett problem som helt enkelt har att göra med våra EU-bestämmelser. De nya medlemsstaterna måste betala full avgift redan från början, men som ni vet betalas medlen endast ut successivt och enligt särskilda bestämmelser. Problemet är inte enbart att förhindra att de nya medlemsstaterna blir nettobetalare, problemet är att samtidigt förhindra obalans i de nya medlemsstaternas nationella budgetar. Det är detta problemet för tillfället handlar om.
Låt mig avslutningsvis säga att det förslag som diskuteras redan nu tar upp många argument och önskemål från anslutningsländerna och innehåller många nya idéer. Den viktigaste är enligt min mening skapandet av en s.k. Schengenfond, ur vilken de nya medlemsstaterna ges stöd för att trygga EU:s yttre gränser. Jag menar att idén är bra och att den kommer att övertyga medborgarna om att pengarna används för ett ändamål som gagnar alla.
Kommissionens ordförande Prodi har diskuterat Rumänien, Bulgarien, Cypern och Turkiet. Jag skall inte upprepa detta, men vill gärna lufta ytterligare några tankar. Vi står närmare en lösning på Cypernfrågan än någonsin under de senaste decennierna, och för ögonblicket har vi också tillfälle att lösa problemet – ett tillfälle som går oss ur händerna om en lösning inte kommer före Köpenhamn –, och i denna situation är det mycket, mycket viktigt att ge positiva, uppmuntrande signaler. Därför vore det lämpligt att de europeiska institutionerna före toppmötet i Köpenhamn gör ett klart och tydligt uttalande för att det internationella samfundet bör tar sin del av ansvaret för att bemästra den stora uppgift som kommer att krävas efter det att Cypernfrågan har lösts. Landet får ett tungt arbete som det inte klarar på egen hand och blir därmed beroende av stöd från det internationella samfundet. Ju tidigare det internationella samfundet förklarar sig redo att ge detta stöd, desto större lär viljan bli att följa FN:s förslag.
Sammantaget menar jag att vi kan vara nöjda med vad vi har uppnått. Det krävs nu en sista stor ansträngning. Inte minst bör vi vara medvetna om att tiden rusar iväg. Vi har ofta talat om ett fönster mot möjligheterna. Jag inser först nu hur sant det är. Var och en bör veta att för varje månad som går blir uppgiften svårare och svårare – något att tänka på om det inte görs nu. Jag är fast övertygad om att medlemsstaternas budgetsituation gör det omöjligt att finna en lösning om bara ett halvår. Därför kan jag inte säga annat än följande: det måste ske nu, och alla måste våga språnget!"@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"(Aplausos)"12,11
"(Applause)"10,10,3
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples