Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2002-10-09-Speech-3-129"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20021009.9.3-129"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Signora Presidente, onorevoli colleghi, Commissario Barnier, quasi due anni fa, nel dicembre 2000, nell’Aula di Strasburgo peroravo l’azione mia e di pochi altri colleghi a favore proprio del ripristino di una linea di bilancio per aiuti urgenti a popolazioni dell’Unione europea vittime di calamità naturali: una linea esistente fino al 1997 e poi cancellata dal bilancio comunitario in nome di una, secondo me, deviata lettura della politica della sussidiarietà. Due anni fa mi scontravo con l’ostinazione di quei colleghi che si nascondevano dietro la mancanza di base giuridica e mi negavano il loro appoggio, nonostante facessi loro notare come le calamità naturali, quando veramente tali, andassero ad intaccare le politiche ambientale, agricola, delle infrastrutture, economica e sociale, che è un elenco certamente non esaustivo dell’Unione nel suo insieme.
Due anni fa, infine, cercavo di far comprendere a quest’Aula l’importanza, anche solo a livello psicologico, per i cittadini europei di ricevere un aiuto dall’Unione, un aiuto anche solo simbolico in un momento estremamente delicato come quello in cui si perde tutto e molto spesso ci si ritrova a dover ricostruire un’intera vita. Io ne ho avuto un esempio diretto nel terremoto che ha colpito l’Italia alcuni anni fa.
Due anni fa, evidentemente, le mie motivazioni non sono state sufficienti e la mia azione politica non abbastanza profonda. Nell’estate del 2002, invece, tutto è cambiato. Le tremende catastrofi che hanno colpito alcuni paesi, membri o candidati, hanno improvvisamente cambiato il nostro concetto di politica della sussidiarietà: una sapiente azione politica - mi rivolgo proprio a lei, Commissario Barnier, ringraziandola - ha fatto sì che l’impossibile divenisse realtà e che non solo venisse creata una base giuridica nel giro di pochi mesi ma che, addirittura, si andasse a firmare un nuovo accordo interistituzionale per permettere l’immediata e certa erogazione di questi fondi. Intendiamoci, io non posso essere che contento. Rileggendo le lettere e gli interventi da me fatti nel corso della procedura di bilancio 2001, mi sono chiesto se non avessi doti da Cassandra, purtroppo, per la puntualità con cui determinate paure sono divenute realtà.
Sono certamente contento perché finalmente l’Unione ha deciso di farsi carico di quello che io ritengo essere un suo dovere; sono contento perché abbiamo dimostrato di saper agire con rapidità, puntualità e precisione; sono contento, devo ammetterlo, anche perché ora, finalmente, si è creato un bel precedente, che impedirà nel futuro di potersi nascondere dietro l’assenza di base giuridica o motivazioni similari, quando non si vorrà fare qualcosa. Ma sono anche arrabbiato perché tutto questo, ancora una volta, è passato dal Consiglio, non è nato da una nostra azione. E invece il Parlamento, se vuole, può e sa farsi sentire; il Parlamento, se vuole, è in grado di giocare alla pari con il Consiglio o quanto meno - non sono pazzo, conosco anch’io i Trattati - è in grado di provarci.
Ecco, dobbiamo saperlo fare, ma costantemente. Al contempo, alla Commissione e al Consiglio va il mio ringraziamento per tutto questo."@it9
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Fru formand, kære kolleger, kommissær Barnier, for næsten to år siden, nemlig i december 2000 i Parlamentets mødesal i Strasbourg, var jeg sammen med få andre parlamentsmedlemmer fortaler for netop at genopføre en budgetpost for nødhjælp til befolkninger i EU, der er ofre for naturkatastrofer. Denne budgetpost eksisterede indtil 1997, hvorefter den blev slettet fra EU-budgettet, hvilket efter min mening skyldtes en misforståelse af subsidiaritetspolitikken. For to år siden stødte jeg på modstand fra parlamentsmedlemmer, som dækkede sig ind bag det manglende retsgrundlag og nægtede at støtte mig, selv om jeg gjorde dem opmærksom på, at naturkatastrofer - når der virkelig er tale om sådanne katastrofer - går ud over miljø-, landbrugs-, infrastruktur- og socialpolitikkerne samt de økonomiske politikker, og så er der ikke engang tale om en udtømmende liste for EU i sin helhed.
Desuden forsøgte jeg for to år siden at få Parlamentet til at forstå, at det også på psykologisk plan er vigtigt for de europæiske borgere at modtage støtte fra EU - også selv om det kun er en symbolsk støtte - når de står i den yderst vanskelige situation, at de har mistet alt og ofte skal til at genskabe et helt liv. Det så jeg et direkte eksempel på i forbindelse med det jordskælv, der ramte Italien for nogle år siden.
For to år siden var mine begrundelser tilsyneladende ikke tilstrækkelige og min politiske indsats ikke stor nok. I sommeren 2002 ændrede det hele sig til gengæld. De forfærdelige katastrofer, der ramte nogle lande - både medlemsstater og ansøgerlande - ændrede pludselig vores opfattelse af subsidiaritetspolitikken. Takket være en dygtig politisk indsats - som jeg gerne vil takke netop Dem for, kommissær Barnier - blev det umulige muligt, og ikke alene skabte man et retsgrundlag i løbet af nogle få måneder, man undertegnede også en ny interinstitutionel aftale for at muliggøre en øjeblikkelig og sikker bevilling af disse midler. Det kan jeg selvfølgelig kun glæde mig over. Når jeg læser mine breve og indlæg igen fra budgetproceduren for 2001, må jeg spørge mig selv, om ikke jeg havde Kassandras evner, eftersom jeg desværre ramte plet med hensyn til den frygt, der blev til virkelighed.
Jeg er naturligvis glad for, at EU endelig har besluttet at påtage sig det, der efter min mening er dets pligt, og jeg er glad for, at vi viste, at vi er i stand til at handle hurtigt og præcist. Jeg må indrømme, at jeg også er glad for, at vi nu endelig har fået et ordentligt fortilfælde, så vi i fremtiden ikke kan dække os ind under et manglende retsgrundlag eller lignende undskyldninger, når der er noget, vi ikke ønsker at gøre. Men jeg er også vred over, at alt dette endnu en gang skete takket være Rådet og ikke efter en indsats fra vores side. Hvis Parlamentet vil, kan det nemlig godt give sin mening til kende og deltage på lige fod med Rådet eller i det mindste prøve på det - og jeg er ikke tosset, for jeg ved også, hvad der står i traktaterne.
Det er, hvad vi skal være i stand til at gøre hele tiden. Samtidig vil jeg gerne takke Kommissionen og Rådet for deres indsats."@da1
"Frau Präsidentin, werter Herr Kommissar Barnier, verehrte Kolleginnen und Kollegen! Vor knapp zwei Jahren legte ich dem Parlament auf seiner Dezembertagung 2002 in Straßburg die Gründe für die von mir und einigen anderen Kolleginnen und Kollegen geforderte Wiederherstellung der Haushaltslinie für Soforthilfe zugunsten der von Naturkatastrophen betroffenen Bevölkerung der Europäischen Union dar. Diese Haushaltslinie existierte bis 1997 und wurde dann im Namen einer meines Erachtens falschen Auslegung der Subsidiaritätspolitik aus dem Gemeinschaftshaushalt gestrichen. Vor zwei Jahren stieß ich auf den Starrsinn jener Kolleginnen und Kollegen, die das Fehlen einer Rechtsgrundlage vorschoben und mir ihre Unterstützung versagten, obwohl ich sie darauf hinwies, dass Naturkatastrophen als solche die Gemeinschaftspolitik in den Bereichen Umwelt, Landwirtschaft, Infrastruktur, Wirtschaft und Soziales ebenso wie alle anderen Politikbereiche der Union beeinträchtigen würden.
Vor zwei Jahren versuchte ich schließlich, diesem Hohen Haus begreiflich zu machen, welche, wenn auch nur psychologische, Bedeutung es für die Unionsbürger hat, zu einem äußerst schwierigen Zeitpunkt, nämlich wenn man alles verliert und sich vielfach sein ganzes Leben neu aufbauen muss, eine Unterstützung von der Union zu bekommen, selbst wenn sie nur symbolischer Art ist. Ich hatte damals ein unmittelbares Beispiel dafür, nämlich das Erdbeben, von dem Italien vor zwei Jahren heimgesucht wurde.
Vor zwei Jahren waren meine Argumente und meine politischen Bemühungen offensichtlich nicht ausreichend, um das Plenum zu überzeugen. Im Sommer 2002 hat sich die Situation jedoch völlig geändert. Die schrecklichen Katastrophen, von denen sowohl einige Mitgliedstaaten also auch Beitrittskandidaten betroffen waren, haben plötzlich unser Konzept von der Subsidiaritätspolitik verändert: Durch ein kluges politisches Vorgehen – und ich möchte insbesondere Ihnen, Herr Kommissar Barnier, dafür danken – wurde das Unmögliche Wirklichkeit, und es wurde binnen weniger Monate nicht nur eine Rechtsgrundlage geschaffen, sondern sogar eine neue Interinstitutionelle Vereinbarung geschlossen, um die sofortige und sichere Bereitstellung dieser Mittel zu ermöglichen. Selbstverständlich kann ich darüber nur erfreut sein. Beim erneuten Durchlesen meiner Schreiben und Beiträge während des Haushaltsverfahrens 2001 habe ich mich gefragt, ob ich nicht von dem Fluch der Kassandra heimgesucht bin, wenn ich sehe, wie oft sich Befürchtungen, die ich geäußert hatte, anschließend bewahrheitet haben.
Ich begrüße es selbstverständlich, dass sich die Union endlich entschlossen hat, eine der Verantwortungen, die ihr meines Erachtens obliegt, zu übernehmen; ich begrüße es, dass wir bewiesen haben, zu raschem, rechtzeitigem und konkretem Handeln fähig zu sein; zugegebenermaßen bin ich auch darüber erfreut, dass endlich ein schöner Präzedenzfall geschaffen wurde, der künftig verhindern wird, dass das Fehlen einer Rechtsgrundlage oder ähnliche Begründungen als Ausrede genommen werden, wenn man etwas nicht tun möchte. Ich bin jedoch verärgert, weil all das wieder einmal vom Rat ausgegangen und nicht unserer eigenen Initiative zu verdanken ist, während das Europäische Parlament seiner Stimme Gehör verschaffen kann und zu schaffen vermag, wenn es gewillt ist; wenn es gewillt ist, ist es imstande, mit dem Rat gleichzuziehen, oder zumindest – ich bin keineswegs verrückt, auch ich kenne die Verträge – kann es sein Bestes tun.
Dazu also müssen wir in der Lage sein, allerdings müssen wir ständig darum bemüht sein. Gleichzeitig möchte ich der Kommission und dem Rat für all dies meinen Dank aussprechen."@de7
"Κυρία Πρόεδρε, κυρίες και κύριοι συνάδελφοι, Επίτροπε Barnier, πριν από δύο σχεδόν χρόνια, τον Δεκέμβριο του 2000, στην Αίθουσα του Στρασβούργου, υπερασπιζόμουν μαζί με λιγοστούς άλλους συναδέλφους τη θέση μου υπέρ της επανεγγραφής στον προϋπολογισμό ενός κονδυλίου επείγουσας βοήθειας για τους λαούς της Ευρωπαϊκής Ένωσης που πλήττονται από φυσικές καταστροφές: ένα κονδύλιο που υπήρχε έως το 1997 και στη συνέχεια διεγράφη από τον κοινοτικό προϋπολογισμό στο όνομα μιας λανθασμένης, κατά την άποψή μου, ερμηνείας της πολιτικής της αλληλεγγύης. Πριν από δύο χρόνια συγκρούσθηκα με την εμμονή των συναδέλφων εκείνων που, καλυπτόμενοι πίσω από την απουσία νομικής βάσης, μου αρνήθηκαν την υποστήριξή τους, αν και τους είχα επισημάνει πως οι φυσικές καταστροφές, όταν είναι πράγματι καταστροφές, πλήττουν τελικά τις περιβαλλοντικές, τις γεωργικές, τις οικονομικές και τις κοινωνικές πολιτικές, τις πολιτικές για τις υποδομές, καθώς και όλες τις άλλες πολιτικές στο επίπεδο της Ένωσης.
Τέλος, πριν από δύο χρόνια προσπαθούσα να καταστήσω κατανοητή στο Σώμα τη σημασία που έχει για τους ευρωπαίους πολίτες μία ενίσχυση από την Ένωση, έστω και σε ψυχολογικό μόνο επίπεδο, έστω και αν η ενίσχυση είναι μόνο συμβολική, σε μια δύσκολη στιγμή όπως αυτή, κατά την οποία κάποιος χάνει τα πάντα και συχνά είναι αναγκασμένος να χτίσει από την αρχή μια ολόκληρη ζωή. Είχα και ο ίδιος μια προσωπική σχετική εμπειρία με τον σεισμό που έπληξε την Ιταλία πριν από μερικά χρόνια.
Προφανώς, πριν από δύο χρόνια τα επιχειρήματα και οι πολιτικές μου προσπάθειες δεν ήταν αρκετά ισχυρές για να πείσουν το Σώμα. Ωστόσο, το καλοκαίρι του 2002 όλα άλλαξαν. Οι φοβερές καταστροφές που έπληξαν απροσδόκητα αρκετές χώρες, τόσο μέλη όσο και υποψήφιες, άλλαξαν την αντίληψή μας για την πολιτική αλληλεγγύης: μία έξυπνη πολιτική πρωτοβουλία – και θα ήθελα να ευχαριστήσω ιδιαιτέρως εσάς, Επίτροπε Barnier – έκανε πραγματικότητα το ανέφικτο και όχι μόνο δημιουργήθηκε η νομική βάση εντός ολίγων μηνών, αλλά φθάσαμε ακόμη και στην υπογραφή μιας νέας διοργανικής συμφωνίας που επέτρεψε την άμεση και εγγυημένη χορήγηση αυτών των πιστώσεων. Είναι προφανές ότι δεν μπορεί παρά να είμαι ικανοποιημένος. Ξαναδιαβάζοντας τις επιστολές και τις ομιλίες που είχα γράψει κατά τη διάρκεια της διαδικασίας κατάρτισης του προϋπολογισμού του 2001, αναρωτήθηκα μήπως είχα την κατάρα της Κασσάνδρας, όταν είδα πόσο συχνά έγιναν αργότερα πραγματικότητα οι φόβοι που είχα εκφράσει.
Είμαι ασφαλώς ικανοποιημένος που επιτέλους η Ένωση αποφάσισε να επωμιστεί κάτι που θεωρώ ευθύνη της. Είμαι ικανοποιημένος γιατί αποδείξαμε ότι ξέρουμε να ενεργούμε με σπουδή, αμεσότητα και ευστοχία. Πρέπει να παραδεχθώ ότι είμαι επίσης ικανοποιημένος γιατί επιτέλους δημιουργήθηκε τώρα ένα καλό προηγούμενο, που θα μας εμποδίζει στο μέλλον να επικαλούμαστε την απουσία νομικής βάσης ή παρεμφερή επιχειρήματα ως δικαιολογίες για να μην κάνουμε κάτι που θέλουμε να αποφύγουμε. Είμαι όμως και ενοχλημένος που όλα αυτά έπρεπε να περάσουν και πάλι από το Συμβούλιο και δεν ήταν αποτέλεσμα δικής μας δράσης, ενώ το Κοινοβούλιο, αν θέλει, μπορεί και ξέρει να επιβάλλεται. Δεν είμαι παράφρων, γνωρίζω και εγώ τις Συνθήκες
το Κοινοβούλιο είναι ικανό να σταθεί ισότιμα απέναντι στο Συμβούλιο ή τουλάχιστον είναι ικανό να το επιχειρήσει.
Αυτά είναι, λοιπόν, που οφείλουμε να πράξουμε, μένοντας σταθεροί στις προσπάθειές μας. Εν πάση περιπτώσει, θα ήθελα να ευχαριστήσω την Επιτροπή και το Συμβούλιο για όλα όσα έχουν κάνει."@el8
"Madam President, Commissioner Barnier, ladies and gentlemen, almost two years ago, in December 2000 in the Strasbourg Chamber, I pleaded my cause and the cause of a small number of other Members, calling precisely for the reestablishment of a budget heading for emergency financial assistance for peoples of the European Union who are the victims of natural disasters. This budget heading had existed up until 1997, when it was deleted from the Community budget as a result of what was, in my opinion, a distorted interpretation of subsidiarity policy. Two years ago, I came up against the stubborn opposition of those Members who were using the lack of a legal basis as an excuse and denying me their support, despite the fact that I pointed out to them that genuine natural disasters ultimately affect environmental, agricultural, infrastructure, economic and social policies, as well as all the other Community-level policies.
Lastly, two years ago, I tried to make this House understand even just the psychological importance for the European citizens of being entitled to receive financial assistance from the Union, even if the assistance is only symbolic, at extremely sensitive times such as those when they have lost everything and, in many cases, find themselves having to rebuild their entire lives. A personal example of this is the earthquake which took place in Italy a few years ago.
Clearly, two years ago, my arguments and political endeavours were not strong enough to convince the House. In summer 2002, however, everything changed. The tragic disasters which affected a number of both the Member States and the candidate countries unexpectedly changed our concept of subsidiarity policy. An astute political initiative – and I would like to thank you, Commissioner Barnier, in particular – turned the impossible into reality and, as a result, not only was a legal basis created in the space of a few months but, in addition, a new interinstitutional agreement was signed bringing about the immediate, guaranteed payment of these funds. I can only rejoice: let that be quite clear. When I reread the letters and speeches I had written during the 2001 budgetary procedure, I wondered whether I was suffering from the curse of Cassandra when I saw how often the fears I had expressed had subsequently become reality.
I certainly welcome the fact that the Union has, at last, decided to shoulder what I consider to be one of its responsibilities. I welcome the fact that we have shown ourselves to be capable of speedy, timely, well-targeted action. I must admit, I am also glad that a good precedent has now, at last, been set, which will stop us trying to use the lack of a legal basis or similar arguments as an excuse for not doing something we do not want to in the future. I am also, however, annoyed because, yet again, all this had to go via the Council, it was not the result of our own action, whereas Parliament can and does make itself heard when it wants to. It is capable of acting on equal terms with the Council or at least – I am no fool; I too am familiar with the Treaties – it can do its best.
There you are, that is what we must do and we must be constant in our endeavours. In any case, I would like to thank the Commission and the Council for everything they have done."@en3
"Señora Presidenta, Comisario Barnier, Señorías, hace casi dos años, en diciembre de 2000, expuse en el Hemiciclo de Estrasburgo mi propuesta y la de un pequeño número de diputados a favor de que se restableciera justamente una línea presupuestaria destinada a la ayuda financiera de urgencia a las poblaciones de la Unión Europea víctimas de catástrofes naturales. Esta línea presupuestaria existió hasta 1997, cuando se suprimió del presupuesto comunitario como resultado de una interpretación equivocada, a mi parecer, del principio de subsidiariedad. Hace dos años, me topé con la obstinada oposición de diputados que se escudaban en la ausencia de una base jurídica y me negaron su apoyo, a pesar de que les hice notar que las auténticas catástrofes naturales afectan, en última instancia, a las políticas medioambientales, agrarias, de infraestructuras, económicas y sociales, además de a otras políticas de ámbito comunitario.
Finalmente, hace dos años, intenté hacer comprender por lo menos a la Asamblea la importancia psicológica de que los ciudadanos europeos tuvieran derecho a recibir ayuda financiera directa de la Unión, aunque ésta fuese sólo simbólica, en momentos sumamente delicados, como aquellos en los que las personas lo han perdido todo y, en muchos casos, se ven obligadas a reconstruir su vida entera. Un ejemplo personal de ello fue el terremoto ocurrido en Italia hace algunos años.
Dos años atrás, mis argumentos y mis esfuerzos políticos fueron, a todas luces, insuficientes para convencer a la Asamblea. No obstante, en el verano de 2002 todo cambió. Las trágicas catástrofes que afectaron a varios Estados miembros y a países candidatos modificaron repentinamente nuestra concepción del principio de subsidiariedad. Una astuta iniciativa política –y quiero expresarle mi particular agradecimiento, señor Comisario Barnier– hizo realidad lo imposible y, como resultado, no sólo se ha creado una base jurídica, en el espacio de pocos meses, sino que además se ha suscrito un nuevo acuerdo interinstitucional que hace posible el desembolso inmediato garantizado de dichos fondos. Esto sólo puede ser motivo de alegría: que quede claro. Al releer las cartas y los discursos que escribí durante el procedimiento presupuestario de 2001, me preguntaba si no estaría sufriendo la maldición de Casandra, al constatar con cuánta frecuencia se hicieron luego realidad los temores que había expresado.
Desde luego, me congratulo de que la Unión haya decidido asumir, por fin, lo que considero que es una de sus responsabilidades. Me complace que hayamos demostrado ser capaces de actuar con rapidez, puntualidad y precisión. Debo reconocer que también me alegro de que por fin se haya establecido un buen precedente, que evitará que en adelante intentemos escudarnos en la ausencia de una base jurídica o en otros argumentos por el estilo, como excusa para no hacer lo que no queramos hacer. No obstante, también estoy molesto porque, una vez más, todo ha tenido que pasar por el Consejo y no ha sido fruto de una iniciativa nuestra, a pesar de que el Parlamento, cuando quiere, puede y consigue hacerse oír. Es capaz de actuar en pie de igualdad con el Consejo, o por lo menos —no desbarro, conozco demasiado bien los Tratados— puede intentarlo.
Esto es lo que hemos de hacer y debemos ser constantes en nuestro empeño. En cualquier caso, quiero expresar mi agradecimiento a la Comisión y al Consejo por todo lo que han hecho."@es12
"Arvoisa puhemies, arvoisa komission jäsen Barnier, hyvät kollegat, lähes kaksi vuotta sitten joulukuussa 2000 Euroopan parlamentin istunnossa Strasbourgissa ehdotin omasta ja joidenkin muiden parlamentin jäsenten puolesta sitä, että otetaan uudelleen käyttöön budjettikohta taloudellisen hätäavun myöntämisestä luonnonmullistuksista kärsineille Euroopan unionin kansalaisille. Tämä budjettikohta oli olemassa vuoteen 1997, jolloin se poistettiin yhteisön talousarviosta, mikä johtui mielestäni toissijaisuusperiaatteen vääristyneestä tulkinnasta. Kaksi vuotta sitten jotkin parlamentin jäsenet vastustivat itsepäisesti ehdotustani käyttämällä oikeusperustan puuttumista tekosyynä ja kieltäytyivät tukemasta minua huolimatta siitä, että osoitin heille, että todelliset luonnonmullistukset vaikuttavat viime kädessä ympäristö-, maatalous-, infrastruktuuri-, talous- ja sosiaalipolitiikkaan kuten myös kaikkiin muihin yhteisön eri alojen politiikkaan.
Lisäksi kaksi vuotta sitten yritin saada parlamenttia ymmärtämään edes sen, millainen psykologinen merkitys Euroopan kansalaisille on sillä, että he voivat saada edes symbolista taloudellista tukea unionilta tällaisissa erittäin vaikeissa tilanteissa, joissa he ovat menettäneet koko omaisuutensa ja monissa tapauksissa joutuvat rakentamaan koko elämänsä uudelleen. Omakohtaisena esimerkkinä voin mainita Italiassa muutama vuosi sitten tapahtuneen maanjäristyksen.
Perusteluni ja poliittiset pyrkimykseni eivät selvästikään olleet kaksi vuotta sitten riittävän vahvoja vakuuttamaan parlamenttia. Kesällä 2002 kaikki kuitenkin muuttui. Järkyttävä suuronnettomuus, joka aiheutti vahinkoja monille jäsenvaltioille ja ehdokasvaltiolle, muutti odottamatta käsitystämme toissijaisuuden soveltamisesta. Nerokas poliittinen aloite – ja haluaisin kiittää erityisesti teitä, komission jäsen Barnier – teki mahdottomasta mahdollista. Aloitteen ansiosta sen lisäksi, että oikeusperusta luotiin muutamassa kuukaudessa, allekirjoitettiin myös uusi toimielinten välinen sopimus, jolla taattiin se, että rahastosta voidaan myöntää varoja välittömästi. Tästä voi olla vain iloinen. Kun luin uudestaan kirjeet ja puheet, jotka olin kirjoittanut vuoden 2001 talousarviomenettelyn aikana, ihmettelin, oliko ylleni langetettu Kassandran kirous, sillä esittämäni uhkakuvat toteutuivat myöhemmin niin usein.
Olen ehdottoman tyytyväinen siihen, että unioni on viimeinkin päättänyt ottaa tehtäväkseen sen, mikä mielestäni on yksi sen velvollisuuksista. Olen tyytyväinen siihen, että olemme osoittaneet kykenevämme nopeaan, oikea-aikaiseen ja oikein kohdistettuun toimintaan. Minun on myönnettävä olevani tyytyväinen myös siihen, että vihdoin on saatu hyvä ennakkotapaus, joka estää meitä tulevaisuudessa käyttämästä oikeusperustan puutetta vai vastaavaa perustelua tekosyynä sille, ettemme toimi. Olen myös kuitenkin harmissani, koska jälleen kerran aloite tuli neuvostolta eikä ollut tulos parlamentin omasta toiminnasta, vaikka parlamentti voi saada ja saa äänensä kuuluviin, kun se niin haluaa. Se voi toimia yhtä hyvin kuin neuvostokin tai ainakin – en ole sinisilmäinen, sillä myös minä tunnen perustamissopimukset – tehdä parhaansa.
Näin meidän on tehtävä ja meidän on oltava uskollisia pyrkimyksillemme. Joka tapauksessa haluaisin kiittää komissiota ja neuvostoa kaikesta, mitä ne ovat tehneet."@fi5
"Madame la Président, chers collègues, Monsieur le Commissaire Barnier, il y a presque deux ans, en décembre 2000, je défendais au Parlement de Strasbourg l'action que quelques rares collègues et moi-même menions en faveur de la réintroduction d'une ligne budgétaire pour les aides urgentes aux populations de l'Union européenne victimes de catastrophes naturelles : cette ligne existait jusqu'en 1997 et puis elle a été supprimée du budget communautaire, au nom d'une lecture erronée, selon moi, de la politique de la subsidiarité. Il y a deux ans, j'affrontais l'obstination des députés qui se cachaient derrière l'absence de base juridique et me refusaient leur appui, alors que je leur faisais remarquer combien les catastrophes naturelles, quand elles sont vraiment telles, entravaient les politiques environnementale, agricole, des infrastructures, économique et sociale, ce qui est certainement une liste non exhaustive de l'Union dans son ensemble.
Il y a deux ans, enfin, je cherchais à faire comprendre à cette Assemblée l'importance, fût-elle seulement psychologique, pour les citoyens de recevoir une aide de l'Union, une aide ne fût-ce que symbolique dans un moment extrêmement délicat comme celui où l'on perd tout et où, très souvent, on se retrouve dans l'obligation de reconstruire une vie entière. J'en ai eu un exemple direct lors du tremblement de terre qui a frappé l'Italie voici quelques années.
De toute évidence, il y a deux ans, mes motivations n'ont pas été suffisantes et mon action politique n'a pas été assez profonde. Au cours de l'été 2002, par contre, tout a changé. Les terribles catastrophes qui ont frappé certains pays, qu'ils soient membres ou candidats, ont modifié soudainement notre concept de la politique de la subsidiarité : une action politique savante - je m'adresse précisément à vous, Monsieur Barnier, et je vous remercie - a eu pour effet que l'impossible est devenu réalité et que, non seulement, l'on crée une base juridique en l'espace de quelques mois, mais même, que l'on signe un nouvel accord interinstitutionnel pour permettre la distribution immédiate et certaine de ces fonds. Que les choses soient claires : je ne peux être que satisfait. En relisant les lettres et les interventions qui ont été les miennes au cours de la procédure budgétaire de 2001, je me suis demandé si, hélas, je n'avais pas les dons d'une Cassandre, vu la ponctualité avec laquelle certaines craintes sont devenues réalité.
Certes, je suis content parce que l'Union a enfin décidé de prendre en charge ce que j'estime être son devoir ; je suis content parce que nous avons montré que nous pouvons agir avec rapidité, ponctualité et précision ; je suis content - je dois l'avouer - également parce que, maintenant, on a enfin créé un beau précédent, qui empêchera dans le futur de pouvoir se cacher derrière l'absence de base juridique ou des motifs semblables, quand on se refusera de faire quelque chose. Mais je suis aussi en colère parce que tout cela, une fois encore, est passé par le Conseil et n'est pas le fruit de notre action. Et pourtant, s'il le veut, le Parlement peut et sait se faire entendre ; s'il le veut, le Parlement est en mesure de jouer à armes égales avec le Conseil ou, du moins - je ne suis pas fou, je connais les Traités moi aussi - il est en mesure de le tenter.
Nous devons savoir le faire, mais de manière constante. Cela dit, j'exprime mes remerciements à la Commission et au Conseil pour tout cela."@fr6
"Madam President, Commissioner Barnier, ladies and gentlemen, almost two years ago, in December 2000 in the Strasbourg Chamber, I pleaded my cause and the cause of a small number of other Members, calling precisely for the reestablishment of a budget heading for emergency financial assistance for peoples of the European Union who are the victims of natural disasters. This budget heading had existed up until 1997, when it was deleted from the Community budget as a result of what was, in my opinion, a distorted interpretation of subsidiarity policy. Two years ago, I came up against the stubborn opposition of those Members who were using the lack of a legal basis as an excuse and denying me their support, despite the fact that I pointed out to them that genuine natural disasters ultimately affect environmental, agricultural, infrastructure, economic and social policies, as well as all the other Community-level policies.
Lastly, two years ago, I tried to make this House understand even just the psychological importance for the European citizens of being entitled to receive financial assistance from the Union, even if the assistance is only symbolic, at extremely sensitive times such as those when they have lost everything and, in many cases, find themselves having to rebuild their entire lives. A personal example of this is the earthquake which took place in Italy a few years ago.
Clearly, two years ago, my arguments and political endeavours were not strong enough to convince the House. In summer 2002, however, everything changed. The tragic disasters which affected a number of both the Member States and the candidate countries unexpectedly changed our concept of subsidiarity policy. An astute political initiative – and I would like to thank you, Commissioner Barnier, in particular – turned the impossible into reality and, as a result, not only was a legal basis created in the space of a few months but, in addition, a new interinstitutional agreement was signed bringing about the immediate, guaranteed payment of these funds. I can only rejoice: let that be quite clear. When I reread the letters and speeches I had written during the 2001 budgetary procedure, I wondered whether I was suffering from the curse of Cassandra when I saw how often the fears I had expressed had subsequently become reality.
I certainly welcome the fact that the Union has, at last, decided to shoulder what I consider to be one of its responsibilities. I welcome the fact that we have shown ourselves to be capable of speedy, timely, well-targeted action. I must admit, I am also glad that a good precedent has now, at last, been set, which will stop us trying to use the lack of a legal basis or similar arguments as an excuse for not doing something we do not want to in the future. I am also, however, annoyed because, yet again, all this had to go via the Council, it was not the result of our own action, whereas Parliament can and does make itself heard when it wants to. It is capable of acting on equal terms with the Council or at least – I am no fool; I too am familiar with the Treaties – it can do its best.
There you are, that is what we must do and we must be constant in our endeavours. In any case, I would like to thank the Commission and the Council for everything they have done."@lv10
"Mevrouw de Voorzitter, geachte collega’s, commissaris Barnier, bijna twee jaar geleden, in december 2000, heb ik samen met andere collega’s hier in Straatsburg gestreden voor de wederopname van de begrotingslijn voor noodhulp aan slachtoffers van natuurrampen in de Europese Unie. Die begrotingslijn bestond tot 1997 en werd toen uit de communautaire begroting geschrapt op grond van mijns inziens verkeerde opvattingen over subsidiariteit. Twee jaar geleden heb ik hardnekkig gevochten tegen de collega’s die zich verschuilden achter het gebrek aan een rechtsgrondslag en weigerden mij te ondersteunen, ofschoon ik hen duidelijk probeerde te maken dat echte natuurrampen enorme gevolgen kunnen hebben voor het milieu, de landbouw, de infrastructuur, de economie, de samenleving en - als wij de Unie in haar geheel bekijken - voor talrijke andere sectoren.
Twee jaar geleden heb ik geprobeerd dit Parlement duidelijk te maken hoe belangrijk het voor de Europese burgers is, zelfs alleen al op psychologisch vlak, dat zij hulp ontvangen van de Unie, ook indien dit enkel symbolische hulp is. Deze hulp komt namelijk normaliter juist op het moeilijkste moment, op het moment waarop men alles verloren heeft en een geheel nieuw leven moet opbouwen. Ik heb daar enkele jaren geleden rechtstreekse ervaringen mee opgedaan toen Italië werd getroffen door een ernstige aardbeving.
Kennelijk bezat ik twee jaar geleden niet de nodige overtuigingskracht en het politiek uithoudingsvermogen. In de zomer van 2002 werd echter alles anders. Enkele landen, lidstaten en kandidaat-landen werden getroffen door een verschrikkelijke ramp, en plotseling veranderden onze opvattingen over subsidiariteit. Dankzij een verstandig politiek optreden - en ik richt mij nu met al mijn dank tot u, commissaris Barnier - kon bewaarheid worden wat tot voor kort nog onmogelijk leek. Niet alleen werd binnen enkele maanden een rechtsgrondslag gecreëerd maar werd er zelfs een nieuw interinstitutioneel akkoord ondertekend om er zeker van te zijn dat de benodigde middelen inderdaad beschikbaar konden worden gesteld. Natuurlijk kan ik daar alleen maar voldaan over zijn. Als ik mijn brieven en toespraken tijdens de begrotingsprocedure 2001 herlees rijst bij mij de vraag of ik soms de gaven van Cassandra bezit: de vrees die ik toen tot uiting heb gebracht, is achteraf namelijk helaas realiteit geworden.
Natuurlijk ben ik nu voldaan. Eindelijk heeft de Unie besloten dat te doen wat zij volgens mij moet doen. Ik ben voldaan want wij hebben laten zien snel en efficiënt te kunnen optreden. Ik ben eerlijk gezegd vooral ook voldaan omdat eindelijk een prachtprecedent is gecreëerd. Niemand zal zich nog in de toekomst achter de afwezigheid van een rechtsgrondslag of achter andere overwegingen kunnen verstoppen. Ik ben echter tegelijkertijd ook boos want eens te meer is dit alles niet via ons maar via de Raad verlopen. Als het Parlement wil, kan het echter zijn stem laten horen. Als wij willen kunnen wij op voet van gelijkheid optreden met de Raad, of wij kunnen - ik ben namelijk niet gek, ik ken de Verdragen heel goed - tenminste een poging daartoe doen.
Wij moeten ervoor zorgen dat wij kunnen optreden en wel constant. Hierbij nogmaals mijn dank aan de Commissie en de Raad."@nl2
"Senhora Presidente, Senhor Comissário, caros colegas, há quase dois anos, em Dezembro de 2000, na assembleia de Estrasburgo defendi, juntamente com uma mão cheia de outros colegas, a inscrição de uma rubrica orçamental para ajuda financeira de emergência às populações da União Europeia vítimas de calamidades naturais. Esta rubrica existiu até 1997, sendo, posteriormente, eliminada do orçamento comunitário em nome de uma interpretação, a meu ver, distorcida da política de subsidiariedade. Há dois anos, bati-me contra a obstinação daqueles colegas que se escondiam atrás da falta de base jurídica e me negavam o seu apoio, não obstante o facto de lhes ter feito notar que, em última análise, as verdadeiras calamidades naturais acabam por afectar as políticas ambiental, agrícola, infraestrutural, económica e social, assim como as demais políticas ao nível da União.
Por último, há dois anos, eu procurava que a assembleia compreendesse a importância, ainda que apenas a nível psicológico, de os cidadãos europeus receberem uma ajuda da União, uma ajuda, ainda que simbólica, num momento extremamente delicado como é aquele em que se perde tudo e, muito frequentemente, se tem de reconstruir toda uma vida. Conheci um exemplo directo desta situação aquando do terramoto que atingiu a Itália há alguns anos.
Evidentemente que, há dois anos, a minha argumentação e a minha actuação política não foram suficientes para convencer o Parlamento. No Verão de 2002, no entanto, tudo mudou. As tremendas catástrofes que atingiram alguns Estados-Membros e países candidatos alteraram, de súbito, o nosso conceito de política de subsidiariedade: uma iniciativa política astuta – e gostaria de lhe agradecer a si, Senhor Comissário Barnier, em particular – transformou o impossível em realidade e, consequentemente, não só foi criada uma base jurídica no espaço de poucos meses, como, na verdade, foi assinado um novo acordo interinstitucional, que permitiu o pagamento imediato e garantido desses fundos. Entendamo-nos: não posso deixar de me congratular com isso. Quando reli as cartas e as intervenções que fiz no decurso do processo orçamental de 2001, perguntei-me se não teria sofrido da maldição de Cassandra, face à frequência com que os receios que manifestei se vieram a materializar.
Congratulo-me seguramente com o facto de, finalmente, a União ter decidido assumir uma tarefa que entendo dever ser uma das suas responsabilidades. Regozijo-me por termos demonstrado saber agir com rapidez, prontidão e precisão. Congratulo-me também, devo admiti-lo, por finalmente termos criado um bom precedente, que impedirá que, de futuro, possamos invocar a ausência de base jurídica ou argumentos semelhantes, quando não existir vontade de actuar. Porém sinto também algum descontentamento porque tudo isto, uma vez mais, aconteceu através do Conselho, não resultou de uma acção nossa. No entanto, quando quer, o Parlamento pode e faz-se ouvir; o Parlamento, quando quer, sabe ombrear com o Conselho ou, pelo menos – não sou louco, também eu conheço os Tratados – tem a hipótese de tentar.
Pois bem, é isso que temos de fazer, sendo constantes nos nossos esforços. Seja como for, dirijo à Comissão e ao Conselho os meus agradecimentos por tudo o que fizeram."@pt11
"Fru talman, ärade kolleger, kommissionär Barnier! För snart två år sedan, i december 2000, i kammaren i Strasbourg, försvarade jag hett min och ett fåtal av mina kollegers åsikt att man borde återställa en budgetrubrik för katastrofbistånd till befolkningen i Europeiska unionen som drabbats av naturkatastrofer, en budgetrubrik som funnits till 1997 och som sedan togs bort ur gemenskapsbudgeten i namn av en, enligt min mening, felaktig tolkning av subsidiaritetspolitiken. För två år sedan kämpade jag envetet med de kolleger som gömde sig bakom bristen på en rättslig grund och som vägrade ge mig sitt stöd, trots att jag påpekade för dem att naturkatastrofer, när det verkligen handlar om sådana, skulle påverka politiken på områdena miljö, jordbruk, infrastruktur, ekonomi och sociala frågor i unionen i dess helhet, och detta är verkligen inte en fullständig förteckning.
För två år sedan försökte jag med andra ord få denna kammare att förstå hur viktigt det var för de europeiska medborgarna att få hjälp av unionen, även på det rent psykologiska planet, om det så bara var en symbolisk hjälp, i ett extremt känsligt läge som det innebär att ha förlorat allt och vara tvungen att på nytt bygga upp ett helt liv. Jag har ett direkt exempel i den jordbävning som drabbade Italien för ett par år sedan.
För två år sedan var mina argument tydligen inte tillräckligt starka och min politiska handling inte tillräckligt kraftfull. Under sommaren 2002 ändrades i stället allt. De enorma katastrofer som drabbat vissa länder, medlemsstater och kandidatländer, har plötsligt ändrat vår syn på subsidiaritetsbegreppet, en klok politisk handling – jag vänder mig just till er, kommissionär Barnier och tackar er – har gjort så att det omöjliga har blivit en realitet och att man inte bara skapar en rättslig grund på ett par månader utan att man faktiskt undertecknar ett nytt interinstitutionellt avtal för att göra det möjligt att omedelbart betala ut dessa medel. Jag kan naturligtvis inte vara annat än nöjd. När jag på nytt läste igenom de skrivelser och de inlägg jag gjorde i samband med budgetförfarandet 2001, så frågade jag mig om jag inte hade en Cassandras gåvor, dessvärre, med tanke på hur snart mina farhågor besannades.
Jag är verkligen nöjd, för äntligen har unionen beslutat att ta ansvar för det som jag anser vara dess plikt; jag är nöjd för att vi har visat att vi kan agera snabbt, punktligt och med precision; jag är nöjd, det måste jag tillstå, för äntligen har man skapat ett vackert prejudikat som i framtiden kommer att göra det omöjligt att gömma sig bakom frånvaron av en rättslig grund eller liknande motiv när vi vill få något gjort. Men jag är också arg eftersom allt detta, än en gång, har gått genom rådet och inte har fötts genom våra handlingar. Och i stället både kan och bör parlamentet göra sin röst hörd; parlamentet, om man så vill, är förmöget att agera på jämbördig fot med rådet eller har åtminstone – jag är inte galen, även jag känner till fördragen – rätt att försöka.
Detta måste vi med andra ord veta hur man gör, hela tiden. Samtidigt går min tacksamhet för allt detta till kommissionen och rådet."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples