Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2002-10-09-Speech-3-110"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20021009.8.3-110"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Madame la Présidente, depuis le coup d'État du 19 septembre dernier, la Côte-d'Ivoire est dans une situation militaire confuse dans tout le Nord de son territoire. Des opérations militaires se poursuivent en ce moment même et les combats font rage à Bouaké, faisant craindre le pire pour la population civile prise entre deux feux.
Mes chers collègues, nous tremblons pour le peuple ivoirien qui est pris en otage par les factions et qui paie cette crise par sa liberté et parfois de sa vie. Nous tremblons pour la Côte-d'Ivoire qui risque de s'éloigner un peu plus de ce modèle que l'on a si souvent loué. Aujourd'hui, le pays est déchiré, la société ivoirienne est à feu et à sang et nous tremblons pour l'Afrique et les Africains. Car c'est toute la région qui risque de vaciller, une région qui ne connaît déjà que trop de guerres, de drames humains, et où l'errance de bandes armées et les trafics en tout genre sont une douloureuse réalité. Une solution qui ne semble pas d'ailleurs tout à fait étrangère à la déstabilisation actuelle de la Côte-d'Ivoire. Déstabiliser la Côte-d'Ivoire, c'est jeter les bases d'une crise comparable à celles des Grands Lacs ou du Congo qui déchirent depuis de nombreuses années le centre du continent. Cette crise nous inquiète donc, et elle nous attriste. Mais elle nous surprend aussi. Elle intervient au moment même où les efforts du régime de Laurent Gbagbo portaient leurs fruits sur deux grands enjeux du pays. D'abord la réconciliation nationale, avec l'organisation d'un large forum en 2001, et la constitution d'un gouvernement d'union nationale rassemblant les principales forces politiques au lendemain des élections de juillet 2002.
Ensuite le redressement économique et social, avec des réformes sociales fondamentales comme l'école gratuite ou l'assurance-maladie universelle. Mais pour poursuivre dans cette voie, la Côte-d'Ivoire a besoin de paix. L'Europe doit faire pression pour une solution négociée et une sortie de crise pacifique. Elle doit appuyer tous les efforts de médiation et se féliciter des actions menées sous l'égide de la CEDEAO. Ces tentatives ont pour l'instant échoué, mais il est vrai qu'il est difficile de demander à un gouvernement légitime de négocier d'égal à égal avec des rebelles en armes. Ce qui est en jeu aujourd'hui, c'est la sauvegarde de l'unité du territoire entier de la Côte-d'Ivoire dans le respect de la légalité constitutionnelle. Nous devons notamment être vigilants pour que l'envoi éventuel d'une force d'interposition ne jette pas les bases d'une partition de fait du pays. Le groupe socialiste soutient également l'envoi d'une mission parlementaire - je le dis à mes collègues parlementaires - pour exprimer notre soutien aux institutions démocratiquement élues et pour aller à la rencontre des différentes forces politiques ivoiriennes.
Cependant, afin de poursuivre l'enracinement de la démocratie en Côte-d'Ivoire, le président Gbagbo devra très rapidement prendre l'initiative d'ouvrir une négociation avec l'ensemble des forces politiques et sociales de son pays. La négociation devra notamment porter sur les blocages constitutionnels qui constituent autant de verrous retardant la réconciliation nationale. En effet, la constitution de 2000 ne répond pas à cette exigence, elle ne permet pas à l'ensemble des sensibilités politiques de s'exprimer et elle écarte encore et toujours M. Ouatara de la candidature à la présidence. Elle ne prévoit pas la possibilité de dissoudre l'Assemblée nationale en cas de crise majeure et cela peut ouvrir la voie à une réaction politique des plus violentes.
Enfin, le président Gbagbo devra renouer le dialogue pour poursuivre sans réserve et sans ambiguïté l'effort de réconciliation nationale indispensable à un pays déchiré depuis des années par la manipulation du concept d'ivoirité et qui compte près de 30 % d'étrangers. À cet égard, l'appel à l'expulsion de 500 000 Burkinabés lancé dimanche dernier par la télévision nationale ivoirienne constitue une dérive inacceptable et doit être condamné avec force. Comme doivent être condamnées avec force les représailles contre les étrangers qui vivent dans ce pays.
Mes chers collègues, Monsieur le Commissaire Barnier, aujourd'hui la Côte-d'Ivoire et le gouvernement légitime de Laurent Gbagbo ont besoin du soutien volontariste de l'Union européenne que vous avez évoqué et que j'appuierai très fermement et de toutes mes forces."@fr6
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Fru formand, siden statskuppet den 19. september i år har hele den nordlige del af Côte d'Ivoire befundet sig i en forvirret militærtilstand. De militære operationer fortsætter og finder også sted, mens jeg taler lige nu, og kampene skaber røre i Bouaké, så man må frygte det værste for civilbefolkningen, der kommer i klemme mellem de to stridende parter.
Mine damer og herrer, vi frygter for den ivorianske befolkning, som oprørerne har taget som gidsler, og som betaler for denne krise med deres frihed og undertiden deres liv. Vi frygter for Côte d'Ivoire, der risikerer at fjerne sig lidt mere fra den model, som vi så ofte har rost. I dag er landet splittet, det ivorianske samfund befinder sig midt i kampens hede, og vi frygter for Afrika og afrikanerne. Det er nemlig hele regionen, der risikerer at blive svækket, og det er en region, som i forvejen kun har kendt alt for mange krige og menneskelige dramaer, og hvor bevæbnede banders omflakken og ulovlig handel af enhver art er en trist kendsgerning. Det er en løsning, som i øvrigt ikke lader til at være helt fremmed for den nuværende destabilisering af Côte d'Ivoire. Hvis man destabiliserer Côte d'Ivoire, lægger man grunden til en krise, der kan sammenlignes med kriserne i De Store Søers Område eller i Congo, som i adskillige år har splittet den centrale del af kontinentet. Derfor er vi bekymrede og nedslåede over denne krise. Men vi er også overraskede over den. Den kom på samme tidspunkt, som Laurent Gbagbo-styrets bestræbelser på at løse to vigtige spørgsmål for landet begyndte at bære frugt. Det første spørgsmål er den nationale forsoning med afholdelsen af et bredt forum i 2001 og oprettelsen af en national unionsregering, hvor man samler de vigtigste politiske parter efter valget i juli 2002.
Det andet spørgsmål er den økonomiske og sociale vækst og de grundlæggende sociale reformer som gratis skolegang og sygesikring til alle. Men Côte d'Ivoire har brug for fred, hvis det skal fortsætte denne kurs. EU skal lægge pres på landet, så man forhandler om en løsning og finder en fredelig udvej på krisen. EU bør støtte alle mæglingsbestræbelser og glæde sig over den indsats, man har gjort i ECOWAS. Disse forsøg er foreløbig mislykket, men det er også svært at bede en legitim regering om at forhandle på lige fod med væbnede oprørere. Det, som det gælder om i dag, er at bevare enheden på hele Côte d'Ivoires område, hvilket skal ske med respekt for den forfatningsmæssige legalitet. Vi skal navnlig passe på, at en eventuel udsendelse af fredsstyrker ikke lægger grunden til en reel opdeling af landet. PSE-Gruppen støtter ligeledes udsendelsen af en delegation fra Europa-Parlamentet - hvilket jeg gerne vil sige til mine kolleger i Parlamentet - så vi kan give udtryk for vores støtte til de demokratisk valgte institutioner og komme de forskellige ivorianske politiske kræfter i møde.
Hvis præsident Gbagbo skal fortsætte sin grundfæstelse af demokratiet i Côte d'Ivoire, skal han dog meget snart tage initiativ til at indlede forhandlinger med alle de politiske og sociale aktører i landet. Disse forhandlinger skal navnlig dreje sig om de forfatningsmæssige hindringer, der fastlåser og forsinker den nationale forsoning. Forfatningen fra 2000 opfylder nemlig ikke dette krav, eftersom den ikke giver alle de politiske kræfter mulighed for at udtale sig, og eftersom den stadig gør det umuligt for hr. Ouattara at stille op som præsidentkandidat. I forfatningen er der ikke taget højde for en opløsning af Nationalforsamlingen i tilfælde af større kriser, hvilket risikerer at føre til en meget voldsom politisk reaktion.
Endelig skal præsident Gbagbo genskabe dialogen, så man utvetydigt og uden forbehold kan fortsætte bestræbelserne på at skabe den nationale forsoning, der er nødvendig for et land, som har været splittet i flere år på grund af manipulationen med begrebet "ivoriansk", og som tæller næsten 30% udlændinge. Den opfordring, som Côte d'Ivoires nationale tv-station kom med i søndags til at udvise 500.000 personer fra Burkina Faso, er i den forbindelse et uacceptabelt sidespor, som bør fordømmes kraftigt. På samme måde bør man kraftigt fordømme repressalierne mod de udlændinge, der bor i landet.
Mine damer og herrer, kommissær Barnier, Côte d'Ivoire og Laurent Gbagbos retmæssige regering har i dag brug for den velvillige støtte fra EU, som De nævnte, og som jeg går meget kraftigt ind for."@da1
"Frau Präsidentin, seit dem Staatsstreich vom 19. September herrscht in Côte d'Ivoire eine unübersichtliche militärische Situation. Die Militäroperationen dauern auch zum gegenwärtigen Zeitpunkt an, und in Bouaké toben Kämpfe, die für die dort eingeschlossene Zivilbevölkerung das Schlimmste befürchten lassen.
Wir zittern für das ivorische Volk, das zur Geisel der kämpfenden Parteien wird und diese Krise mit seiner Freiheit und vielfach mit seinem Leben bezahlt. Wir zittern für Côte d'Ivoire, das Gefahr läuft, sich immer mehr von dem so häufig gepriesenen Modell zu entfernen. Heute ist das Land zerrissen, die ivorische Gesellschaft versinkt in Feuer und Blut, und wir zittern für Afrika und die Afrikaner. Die ganze Region ist in Gefahr, eine Region, die bereits von unendlich vielen Kriegen, menschlichen Dramen heimgesucht wurde und wo herumstreunende bewaffnete Banden und Schmuggel aller Art schmerzliche Realität sind. Diese Lage scheint nicht ganz unschuldig an der gegenwärtigen Destabilisierung in Côte d'Ivoire zu sein. Mit der Destabilisierung dieses Landes werden die Grundlagen für eine Krise gelegt, die der ähnelt, die seit vielen Jahren in der zentralafrikanischen Region der Großen Seen oder im Kongo andauert. Diese Krise ist für uns Anlass zu Sorge und Trauer. Doch sie überrascht uns zugleich. Brach sie doch zu einem Zeitpunkt aus, da die Anstrengungen der Regierung von Laurent Gbagbo in zwei für das Land wichtigen Bereichen Früchte zu tragen begannen. Zum einen im Bereich der nationalen Aussöhnung mit der Durchführung eines umfassenden Forums im Jahr 2001 und der Bildung einer Regierung der nationalen Union, in der nach den Wahlen von Juli 2002 die wichtigsten politischen Kräfte zusammengeschlossen waren.
Zum anderen die wirtschaftliche und soziale Erholung mit grundlegenden sozialen Reformen wie der Einführung des kostenlosen Schulbesuchs oder der allgemeinen Krankenversicherung. Um aber diesen Weg fortzusetzen, braucht Côte d'Ivoire Frieden. Europa muss Druck ausüben, um eine Verhandlungslösung und einen friedlichen Ausweg aus der Krise zu erreichen. Es muss alle Vermittlungsbemühungen unterstützen und die Aktionen unter Führung der ECOWAS fördern. Bislang sind diese Versuche gescheitert, aber es ist eben schwer, von einer legitimen Regierung zu verlangen, dass sie mit bewaffneten Rebellen auf gleichberechtigter Grundlage verhandelt. Heute geht es um die Erhaltung der Einheit des gesamten Territoriums von Côte d'Ivoire unter Achtung der verfassungsmäßigen Legalität. Wir müssen vor allem wachsam sein, dass die eventuelle Entsendung einer Schutztruppe nicht die Grundlagen für eine de-facto-Teilung des Landes legt. Die Fraktion der Sozialisten unterstützt gleichfalls die Entsendung einer parlamentarischen Mission - das sage ich an die Adresse meiner Kollegen Abgeordneten -, um unsere Unterstützung für die demokratisch gewählten Institutionen zum Ausdruck zu bringen und mit den verschiedenen ivorischen politischen Kräften zusammenzutreffen.
Um den Demokratisierungsprozess in Côte d'Ivoire fortzusetzen, muss Präsident Gbagbo allerdings schnellstmöglich die Initiative für Verhandlungen mit allen politischen und sozialen Kräften seines Landes ergreifen. Gegenstand der Verhandlungen müssen vor allem die konstitutionellen Blockaden sein, die die nationale Aussöhnung behindern. Die Verfassung aus dem Jahre 2000 wird dieser Forderung nicht gerecht. Sie bietet nicht allen politischen Richtungen die Möglichkeit, sich Ausdruck zu verschaffen, und sie schließt noch immer Allassane Ouatara von der Präsidentschaftskandidatur aus. Sie sieht nicht die Möglichkeit vor, im Falle einer ernsten Krise die Nationalversammlung aufzulösen, und das könnte den Weg zu gewaltsamen politischen Reaktionen ebnen.
Schließlich muss Präsident Gbagbo den Dialog wieder aufnehmen, um vorbehaltlos und eindeutig die Bemühungen um die nationale Aussöhnung fortzusetzen, die für ein Land, das seit Jahren durch die Manipulation des Begriffs der Ivorität zerrissen ist und in dem 30 % Ausländer leben, unerlässlich ist. Unter diesem Blickwinkel stellt der Aufruf zur Ausweisung von 500 000 Burkinern, der letzten Sonntag über das nationale ivorische Fernsehen verbreitet wurde, eine inakzeptable Handlung dar und muss entschieden verurteilt werden. Ebenso entschieden sind die Repressalien gegen im Lande lebende Ausländer zu verurteilen.
Werte Kolleginnen und Kollegen, Herr Kommissar Barnier, heute brauchen Côte d'Ivoire und die rechtmäßige Regierung von Laurent Gbagbo die von Ihnen angekündigte zielgerichtete Unterstützung der Europäischen Union, die ich mit ganzer Kraft unterstützen werde."@de7
"Κυρία Πρόεδρε, μετά το πραξικόπημα της 19ης Σεπτεμβρίου, σε ολόκληρο το βόρειο τμήμα της επικράτειας της Ακτής του Ελεφαντοστού επικρατεί μια συγκεχυμένη εμπόλεμη κατάσταση. Στρατιωτικές επιχειρήσεις πραγματοποιούνται ακόμα και αυτήν την ώρα, ενώ άγριες μάχες μαίνονται στην πόλη Μπουακέ. Η κατάσταση γεννά φόβους για τη ζωή των αμάχων που βρίσκονται ανάμεσα στα δύο πυρά.
Κυρίες και κύριοι, φοβούμαστε για τον λαό της Ακτής του Ελεφαντοστού, ο οποίος είναι όμηρος των φατριών και πληρώνει αυτήν την κρίση με την ελευθερία του και ενίοτε με τη ζωή του. Φοβούμαστε για την Ακτή του Ελεφαντοστού, η οποία κινδυνεύει να απομακρυνθεί ακόμα περισσότερο από το μοντέλο για το οποίο είχαμε εκφράσει πολλές φορές τον θαυμασμό μας. Σήμερα, η χώρα και η κοινωνία έχουν διχαστεί, και εμείς φοβούμαστε για την αφρικανική ήπειρο και τους Αφρικανούς, διότι ο κίνδυνος της κατάρρευσης απειλεί ολόκληρη την περιοχή – μια περιοχή η οποία έχει ήδη γνωρίσει πάρα πολλούς πολέμους, έχει βιώσει ανθρώπινα δράματα, και όπου η αφθονία των ένοπλων συμμοριών και η άνθηση κάθε είδους λαθρεμπορίου συνθέτουν μια θλιβερή πραγματικότητα. Στην πραγματικότητα, η έκβαση αυτή δεν μοιάζει να διαφέρει και πολύ από την αστάθεια που παρουσιάζει σήμερα η Ακτή του Ελεφαντοστού. Μια ενδεχόμενη αποσταθεροποίηση της Ακτής του Ελεφαντοστού θα έθετε τα θεμέλια μιας κρίσης εφάμιλλης με τις κρίσεις των Μεγάλων Λιμνών ή του Κογκό, οι οποίες εδώ και πολλά χρόνια ρημάζουν τις χώρες της Κεντρικής Αφρικής. Η κρίση αυτή μας προκαλεί ανησυχία και θλίψη. Μας προκαλεί όμως και έκπληξη, αφού εμφανίζεται τη στιγμή που οι προσπάθειες του καθεστώτος του Laurent Gbagbo όσον αφορά δύο μεγάλες προκλήσεις της χώρας ήταν έτοιμες να καρποφορήσουν. Η πρώτη πρόκληση είναι η εθνική συμφιλίωση, η οποία προωθήθηκε με τη διοργάνωση ενός μεγάλου φόρουμ το 2001, καθώς και με τη συγκρότηση, την επομένη των εκλογών του 2002, μιας κυβέρνησης εθνικής ενότητας, η οποία συγκέντρωνε τις κυριότερες πολιτικές δυνάμεις.
Η δεύτερη πρόκληση είναι η οικονομική και κοινωνική ανάκαμψη, η οποία προωθήθηκε με τις θεμελιώδεις κοινωνικές μεταρρυθμίσεις, όπως η δωρεάν εκπαίδευση ή η ασφάλιση υγείας για όλους τους πολίτες. Αλλά για να σημειώσει περαιτέρω πρόοδο σε όλους αυτούς τους τομείς, η Ακτή του Ελεφαντοστού χρειάζεται την ειρήνη. Η Ευρώπη πρέπει να ασκήσει πιέσεις για την εξεύρεση λύσης μέσω διαπραγματεύσεων και για την ειρηνική αντιμετώπιση της κρίσης. Πρέπει να καταβάλει όλες τις δυνατές προσπάθειες διαμεσολάβησης και να χαιρετίσει τις δράσεις που αναλαμβάνονται υπό την αιγίδα της Οικονομικής Κοινότητας των Δυτικοαφρικανικών Κρατών. Οι προσπάθειες αυτές έχουν αποτύχει προς το παρόν, ωστόσο είναι πράγματι δύσκολο να ζητούμε από μια νόμιμη κυβέρνηση να διαπραγματευτεί ως ίση προς ίσους με ένοπλους αντάρτες. Η πρόκληση σήμερα είναι η διαφύλαξη της ενότητας σε ολόκληρη την επικράτεια της Ακτής του Ελεφαντοστού, στο πλαίσιο του σεβασμού της συνταγματικής νομιμότητας. Πρέπει να επαγρυπνούμε ώστε η ενδεχόμενη αποστολή δυνάμεων επέμβασης στην Ακτή του Ελεφαντοστού να μην οδηγήσει σε μια εκ των πραγμάτων διαίρεση της χώρας. Η Ομάδα των Σοσιαλιστών υποστηρίζει επίσης την πρόταση για μετάβαση κοινοβουλευτικής αποστολής στην περιοχή – λέγοντας αυτό, απευθύνομαι στους συναδέλφους βουλευτές – προκειμένου να στηρίξουμε τους δημοκρατικά εκλεγμένους θεσμούς και να συναντήσουμε τις διάφορες πολιτικές δυνάμεις της Ακτής του Ελεφαντοστού.
Ωστόσο, προκειμένου να εδραιωθεί η δημοκρατία στην Ακτή του Ελεφαντοστού, ο πρόεδρος Gbagbo θα πρέπει να αναλάβει χωρίς καμία καθυστέρηση την πρωτοβουλία για την έναρξη διαπραγματεύσεων με όλες τις πολιτικές και κοινωνικές δυνάμεις της χώρας του. Οι διαπραγματεύσεις θα πρέπει να επικεντρωθούν ιδιαίτερα στα συνταγματικά εμπόδια τα οποία αποτελούν τροχοπέδη για την εθνική συμφιλίωση. Το Σύνταγμα του 2000 δεν πληροί αυτήν την απαίτηση, δεν παρέχει τη δυνατότητα έκφρασης όλων των πολιτικών ιδεών και απομακρύνει ολοένα και περισσότερο τον κ. Ouatara από την υποψηφιότητα για την Προεδρία. Επιπλέον, δεν προβλέπει τη δυνατότητα διάλυσης της Βουλής σε περίπτωση μείζονος κρίσης, πράγμα το οποίο μπορεί να οδηγήσει σε εξαιρετικά βίαιες πολιτικές αντιδράσεις.
Τέλος, ο πρόεδρος Gbagbo θα πρέπει να ξαναρχίσει τον διάλογο, προκειμένου να συνεχίσει χωρίς καμία επιφύλαξη και έχοντας συγκεκριμένες θέσεις την προσπάθεια για την επίτευξη της εθνικής συμφιλίωσης, η οποία είναι ζωτικής σημασίας σε μία χώρα που εδώ και πολλά χρόνια είναι διχασμένη εξαιτίας της διαστρέβλωσης της ιδέας του δικαιώματος ιθαγένειας, και που το 30% περίπου των κατοίκων της είναι αλλοδαποί. Σχετικά με αυτό το θέμα, το αίτημα απέλασης 500 000 κατοίκων που κατάγονται από την Μπουρκίνα Φάσο, η οποία μεταδόθηκε την περασμένη Κυριακή από το εθνικό τηλεοπτικό δίκτυο της Ακτής του Ελεφαντοστού, αποτελεί απαράδεκτη κατάχρηση, και πρέπει να την καταδικάσουμε έντονα. Εξίσου έντονα πρέπει να καταδικάσουμε τις επιθέσεις κατά των αλλοδαπών που ζουν στην εν λόγω χώρα.
Επίτροπε Barnier, κυρίες και κύριοι, σήμερα η Ακτή του Ελεφαντοστού και η νόμιμη κυβέρνηση του Laurent Gbagbo χρειάζονται την ακλόνητη στήριξη της Ευρωπαϊκής Ένωσης, για την οποία μιλήσατε και εσείς και την οποία θα προωθήσω σθεναρά και με κάθε δυνατό τρόπο."@el8
"Madam President, since the coup d’état on 19 September, the whole of the northern territory of Côte d’Ivoire has been plunged into confused military conflict. Military operations are being carried out even as I speak and fighting is raging in Bouaké, leading us to fear the worst for the civil population caught up in the conflict.
Ladies and gentlemen, we fear for the people of Côte d’Ivoire who have been taken hostage by factions and who are paying for this crisis with their freedom and, in some cases, their lives. We fear for Côte d’Ivoire, which is in danger of becoming further removed from the model for which it is so often admired. Today, Côte d’Ivoire and its society are being torn apart, and we fear for Africa and the African people for the whole region may collapse, and this is a region which has already seen too many wars and human tragedies and where armed gangs are rampant and trafficking of all kinds is rife – these are both distressing everyday realities. This is an outcome which does not, in fact, seem too far removed from the current instability in Côte d’Ivoire. If Côte d’Ivoire becomes destabilised, this will lay the foundations for a crisis similar to that in the Great Lakes region or in the Congo, which have for many years been devastating the heart of the continent. We are concerned by this crisis, and we are saddened by it. We are also surprised by it too, however. It is happening at the very time when the efforts made by Laurent Gbagbo’s regime to deal with two of the country’s greatest challenges were paying off. The first challenge is national reconciliation and, to promote this, a broad forum was organised in 2001 and a government of national union was formed, bringing together the major political forces following the elections in July 2002.
The next challenge is economic and social revival, promoted through fundamental social reforms such as free schooling or health insurance for all citizens. In order to make further progress on these fronts, however, Côte d’Ivoire needs peace. Europe must exert pressure to bring about a negotiated solution and a peaceful resolution to the crisis. It must make every effort to mediate and must welcome the actions carried out under the aegis of the ECOWAS. These attempts have so far failed, but it is indeed difficult to ask a legitimate government to negotiate as equals with armed rebels. The challenge now is to preserve the unity of the whole territory of Côte d’Ivoire whilst respecting constitutional law. We must be particularly careful to ensure that, if an intervention force is sent to Côte d’Ivoire, this does not lead to a
division of the country. The Socialist Group also supports the idea of sending a parliamentary mission – I am addressing my fellow Members here – to give our support to the democratically elected institutions and to go and meet with the various political forces in Côte d’Ivoire.
In order, however, to help democracy take root in Côte d’Ivoire, President Gbagbo must very swiftly take the initiative of launching negotiations with all the political and social forces in his country. Negotiations must, in particular, focus on the constitutional bottlenecks which are acting as a brake, slowing down national reconciliation. The 2000 Constitution does not fulfil this requirement, it does not allow all the different political positions to express themselves and it once again and still prevents Mr Ouatara from standing as presidential candidate. It does not provide for the possibility of dissolving the National Assembly in the event of major crises, and this may leave the way open for an extremely violent political reaction.
Lastly, President Gbagbo must resume dialogue in order to pursue an unqualified and unambiguous effort to achieve national reconciliation, which is essential for a country that has been torn apart for many years by the manipulation of the concept of Ivorian birthright, almost 30% of whose population is made up of foreigners. In this respect, the call for the expulsion of 500 000 inhabitants originating from Burkina Faso, broadcast last Sunday on Côte d’Ivoire national television, is an unacceptable abuse and must be vehemently condemned, in the same way that the attacks on foreigners who live in the country must be vehemently condemned.
Commissioner Barnier, ladies and gentlemen, today, Côte d’Ivoire and the legitimate government of Laurent Gbagbo need the firm support of the European Union that you have outlined and which I shall promote very firmly and in every possible way."@en3
"Señora Presidenta, desde el golpe de estado del 19 de septiembre, todo el territorio del norte de Côte d’Ivoire se encuentra inmerso en un conflicto militar confuso. Se están llevando a cabo operaciones militares en este mismo momento, y en Bouaké se combate encarnizadamente, lo que nos hace temer lo peor por la suerte de la población civil que se ha visto atrapada en el conflicto.
Señorías, tememos por la población de Côte d’Ivoire, rehén de las facciones hostiles, que está pagando con su libertad y, en algunos casos, con su vida el coste de esta crisis. Tememos por la suerte de Côte d’Ivoire, que corre el riesgo de distanciarse aún más del modelo por el que con tanta frecuencia se ha elogiado al país. Hoy en día, Côte d’Ivoire y su sociedad están quedando desgarradas y tememos por la suerte de África y de la población africana, pues toda la región podría desmoronarse y se trata de una zona que ya ha vivido demasiadas guerras y tragedias humanas y donde proliferan las bandas armadas y todo tipo de tráfico ilegal, que constituyen una dolorosa realidad cotidiana. Se trata de un desenlace que, de hecho, no parece demasiado alejado de la presente situación de inestabilidad en Côte d’Ivoire. Si el país se desestabiliza, se sentarán las bases de una crisis comparable a la de los Grandes Lagos o la del Congo, que llevan devastando durante años el corazón del continente. Esta crisis nos preocupa y nos entristece. Sin embargo, también nos sorprende. Está teniendo lugar justamente en el momento en que los esfuerzos del régimen de Laurent Gbagbo para afrontar dos de los mayores retos que tiene planteados el país estaban empezando a dar frutos. El primer reto es la reconciliación nacional, para cuyo impulso se organizó un amplio foro en 2001, además de constituirse un gobierno de unidad nacional que agrupaba a las principales fuerzas políticas, tras las elecciones de julio de 2002.
El segundo reto es la recuperación económica y social, impulsada mediante reformas sociales fundamentales, como la escolarización gratuita o el seguro de enfermedad para todos los ciudadanos. No obstante, para poder seguir avanzando en estos frentes, Côte d’Ivoire necesita la paz. Europa debe presionar para impulsar una solución negociada y un desenlace pacífico de la crisis. Ha de hacer todos los esfuerzos de mediación posibles y acoger con satisfacción las acciones llevadas a cabo bajo la égida de la CEDEAO. Estos intentos han fracasado hasta ahora, pero resulta ciertamente difícil pedirle a un gobierno legítimo que negocie de igual a igual con unos rebeldes armados. El desafío actual es preservar la unidad de Côte d’Ivoire dentro del respeto de la legalidad constitucional. Debemos prestar especial atención a garantizar que, si se llega a enviar una fuerza de intervención a Côte d’Ivoire, esto no conduzca a una división
del país. El Grupo Socialista está a favor, asimismo, de que se envíe una misión parlamentaria —me dirijo ahora a mis colegas de la Cámara— que manifieste nuestro apoyo a las instituciones elegidas democráticamente y se reúna con las diversas fuerzas políticas de Côte d’Ivoire.
Sin embargo, para favorecer la consolidación de la democracia, es necesario que el Presidente Gbagbo tome rápidamente la iniciativa de abrir negociaciones con todas las fuerzas políticas y sociales del país. Las negociaciones se deben centrar, en particular, en los bloqueos constitucionales que actúan como un freno y ralentizan la reconciliación nacional. La Constitución de 2000 no cumple este requisito, pues no permite la expresión de todas las diferentes opciones políticas y sigue impidiendo que el Sr. Ouatara pueda presentarse como candidato a la Presidencia. No prevé la posibilidad de disolución de la Asamblea Nacional, en caso de una grave crisis, lo que podría abrir las puertas a una reacción política sumamente violenta.
Por último, el Presidente Gbagbo debe reanudar el diálogo, con el fin de perseverar, sin matices ni ambigüedades, en el esfuerzo por alcanzar la reconciliación nacional, indispensable en un país desgarrado durante muchos años por la manipulación del concepto de
(idea nacionalista que incluye sólo a los ciudadanos de pura cepa) y que cuenta con casi un 30% de población extranjera. En este sentido, el llamamiento a favor de la expulsión de 500 000 habitantes procedentes de Burkina Faso, realizado el domingo pasado por la televisión nacional de Côte d’Ivoire, constituye un abuso inaceptable y merece una enérgica condena, al igual que los ataques contra los extranjeros que viven en el país.
Señor Comisario Barnier, Señorías, Côte d’Ivoire y el Gobierno legítimo de Laurent Gbagbo necesitan, en este momento, el fuerte apoyo de la Unión Europea, cuyas líneas generales nos ha presentado usted y que yo me propongo impulsar con toda firmeza y por todas las vías posibles."@es12
"Arvoisa puhemies, 19. syyskuuta tapahtuneen vallankaappauksen jälkeen koko Norsunluurannikon pohjoinen alue on ajautunut sekavaan sotilaallisen konfliktiin. Sotilastoimet jatkuvat meidän täällä puhuessamme ja taistelut raivoavat Bouakéssa. Pelkäämme pahinta konfliktiin joutuneen siviiliväestön osalta.
Hyvät kollegat, pelkäämme Norsunluurannikon kansan puolesta. Se on joutunut eripuraisuuden vangiksi ja maksaa kriisistä vapaudellaan ja joissakin tapauksissa jopa hengellään. Pelkäämme Norsunluurannikon puolesta, sillä se on vaarassa ajautua yhä kauemmas siitä mallista, jonka vuoksi sitä on usein ihailtu. Norsunluurannikko ja sen kansa on nyt jakautunut, ja pelkäämme Afrikan ja sen kansojen puolesta, sillä koko alueen vakaus voi romahtaa. Alueella on jo koettu liian paljon sotia ja inhimillistä kärsimystä, aseistetut ryhmät riehuvat valtoimenaan ja kaikenlainen salakauppa on yleistä – nämä ovat murheellista jokapäiväistä elämää. Tällainen seuraus ei itse asiassa vaikuta kaukaa haetulta Norsunluurannikon nykyisessä epävakaassa tilanteessa. Jos epävakaus maassa laajenee, on perusta olemassa samanlaiselle kriisille, josta kärsitään Suurten järvien alueella tai Kongossa ja joka on vuosia raadellut mantereen keskiosaa. Me olemme huolissamme tästä kriisistä ja hyvin surullisia. Olemme kuitenkin myös yllättyneitä siitä. Kriisi käynnistyi ajankohtana, jolloin Laurent Gbagbon hallituksen pyrkimykset maan kahden suurimman haasteen osalta alkoivat tuottaa tuloksia. Ensimmäinen haaste on kansallinen sovittelu, ja tämän edistämiseksi järjestettiin vuonna 2001 laaja foorumi ja muodostettiin kansallisen unionin hallitus, jossa yhdistyivät suurimmat poliittiset voimat heinäkuussa 2002 pidettyjen vaalien jälkeen.
Toinen haaste on taloudellinen ja sosiaalinen elpyminen, jota edistetään perustavaa laatua olevien yhteiskunnallisten uudistusten kautta, kuten kaikkia kansalaisia koskevan ilmaisen koulunkäynnin ja sairausvakuutuksen kautta. Jotta asiat voisivat edelleen edistyä näillä aloilla, Norsunluurannikolla tarvitaan kuitenkin rauhaa. Euroopan on painostettava osapuolia löytämään neuvotteluratkaisu ja päättämään kriisi rauhanomaisesti. Sen on tehtävä kaikkensa toimiakseen välittäjänä ja suhtauduttava myönteisesti ECOWAS:n toimiin. Tähän mennessä pyrkimykset ovat epäonnistuneet, mutta laillisen hallituksen saaminen neuvottelupöytään aseistettujen kapinallisten kanssa on vaikea tehtävä. Nyt haasteena on Norsunluurannikon koko alueen yhtenäisyyden säilyttäminen perustuslakia kunnioittaen. Meidän on huolehdittava erityisen tarkkaan siitä, että jos joukkoja lähetetään Norsunluurannikolle, tämä ei johda käytännössä maan jakautumiseen. Sosialistien ryhmä kannattaa myös ajatusta parlamentaarisen valtuuskunnan lähettämisestä – puhun nyt kollegoilleni – joka tarjoaisi tukemme laillisesti valituille hallintoelimille ja tapaisi Norsunluurannikon poliittisia ryhmittymiä.
Auttaakseen demokratiaa juurtumaan Norsunluurannikolle presidentti Gbagbon on kuitenkin nopeasti tehtävä aloite neuvottelujen käynnistämiseksi kaikkien maan poliittisten ja yhteiskunnallisten ryhmittymien kanssa. Neuvotteluissa on käsiteltävä erityisesti niitä perustuslaillisia ongelmia, jotka jarruttavat ja hidastavat kansallista sovintoa. Vuoden 2000 perustuslaki ei vastaa edellytyksiä, sillä se ei anna kaikille poliittisille ryhmittymille mahdollisuutta ilmaista kantaansa ja se estää edelleen Ouataraa asettumasta presidenttiehdokkaaksi. Perustuslaissa ei sallita parlamentin hajottamista merkittävien kriisien yhteydessä, mikä mahdollistaa hyvin väkivaltaisen poliittisen reaktion.
Lopuksi presidentti Gbagbon on käynnistettävä uudelleen vuoropuhelu varauksettomien ja selkeiden pyrkimysten jatkamiseksi kansallisen sovinnon löytämiseksi. Tämä on hyvin tärkeää maassa, jota Norsunluurannikon syntyperäisten kansalaisten käsitteen manipulointi on jakanut jo vuosia, sillä lähes 30 prosenttia väestöstä on ulkomaalaisia. Tämän osalta Norsunluurannikon kansallisen televisioyhtiön viime sunnuntaina esittämä kehotus 500 000 burkinafasolaisen asukkaan maasta karkottamiseksi ei ole hyväksyttävä, vaan se on tuomittava jyrkästi aivan kuten maassa asuviin ulkomaalaisiin kohdistuvat hyökkäyksetkin.
Arvoisa komission jäsen Barnier, hyvät kollegat, Norsunluurannikko ja Laurent Gbagbon laillinen hallitus tarvitsevat nyt kuvaamanne Euroopan unionin vankan tuen, jota kannatan vahvasti ja kaikin mahdollisin tavoin."@fi5
"Signora
Presidente, a seguito del colpo di Stato del 19 settembre scorso tutta la parte settentrionale del territorio della Costa d’Avorio è percorsa da un conflitto militare dai contorni confusi. Anche ora, mentre sto parlando, le operazioni militari proseguono e gli scontri infuriano a Bouaké, facendo temere il peggio per la popolazione civile stretta tra due fuochi.
Onorevoli colleghi, tremiamo per il popolo ivoriano, preso in ostaggio dalle fazioni, che paga questa crisi con la libertà e talvolta con la vita. Abbiamo paura per la Costa d’Avorio che rischia di allontanarsi ulteriormente da quel modello che è stato così spesso elogiato. Oggi il paese è dilaniato, la società ivoriana è messa a ferro e fuoco e noi temiamo per l’Africa e per gli africani. L’intera regione infatti rischia di vacillare, una regione che conosce già fin troppe guerre e troppi drammi umani, e dove le scorrerie delle bande armate e i traffici di ogni genere sono una dolorosa realtà. Di fatto tale esito non sembra del tutto estraneo all’attuale destabilizzazione della Costa d’Avorio. Destabilizzare la Costa d’Avorio equivale a gettare le basi di una crisi paragonabile a quella della regione dei Grandi Laghi o del Congo che dilaniano da tanti anni il cuore del continente. Questa crisi pertanto ci inquieta e ci rattrista. Ma ci sorprende anche. Si verifica proprio quando gli sforzi del regime di Laurent Gbagbo davano i loro frutti su due grandi problemi del paese. Innanzi tutto la riconciliazione nazionale con l’organizzazione di un ampio
nel 2001 e la formazione di un governo di unione nazionale che raccoglie le principali forze politiche emerse dalle elezioni del luglio 2002.
In secondo luogo il risanamento economico e sociale con riforme di base come la scuola gratuita o l’assistenza sanitaria estesa a tutti. Ma per proseguire su questa strada la Costa d’Avorio ha bisogno di pace. L’Europa deve fare pressione perché si trovi una soluzione negoziale che permetta di uscire dalla crisi pacificamente. Deve sostenere tutti gli sforzi di mediazione e plaudere a tutte le azioni intraprese sotto l’egida della ECOWAS. Detti tentativi per il momento sono falliti, ma è certamente difficile chiedere a un governo legittimo di negoziare alla pari con dei ribelli armati. Oggi è in gioco la salvaguardia dell’unità di tutto il territorio della Costa d’Avorio nel rispetto della legalità costituzionale. Dobbiamo essere vigili soprattutto affinché l’eventuale invio di una forza di interposizione non getti le basi per una spartizione di fatto del paese. Il gruppo socialista sostiene altresì l’invio di una missione parlamentare – lo dico ai colleghi deputati – per esprimere il nostro sostegno alle istituzioni democraticamente elette e per incontrare le diverse forze politiche ivoriane.
Perché la democrazia in Costa d’Avorio possa mettere radici, il Presidente Gbagbo dovrà procedere in tempi quanto mai rapidi ad aprire un negoziato con tutte le forze politiche e sociali del paese. Il negoziato dovrà vertere segnatamente sui nodi costituzionali, in quanto costituiscono ostacoli che ritardano la riconciliazione nazionale. Di fatto la costituzione del 2000 non risponde a questa esigenza, non permette di dare voce al complesso delle tendenze politiche e continua a precludere a Ouattara di candidarsi alla presidenza. La costituzione inoltre non prevede la possibilità di sciogliere l’Assemblea nazionale in caso di crisi gravi e questo può aprire la via a una reazione politica tra le più violente.
Infine il Presidente Gbagbo dovrà riavviare il dialogo per proseguire senza riserve né ambiguità lo sforzo di riconciliazione nazionale indispensabile per un paese da anni dilaniato dalla manipolazione del concetto di ivorianità e che conta circa il 30 per cento di stranieri. Al riguardo l’appello lanciato dalla televisione nazionale ivoriana che chiede l’espulsione di 500 000 burkinabé costituisce una degenerazione inaccettabile e deve essere condannato con forza. Come devono essere condannate con forza le rappresaglie contro gli stranieri che vivono nel paese.
Onorevoli colleghi, Commissario Barnier, oggi la Costa d’Avorio e il governo legittimo di Laurent Gbagbo hanno bisogno del pieno sostegno dell’Unione europea di cui lei ha parlato e che io promuoverò con grande decisione e con tutte le mie forze."@it9
"Madam President, since the coup d’état on 19 September, the whole of the northern territory of Côte d’Ivoire has been plunged into confused military conflict. Military operations are being carried out even as I speak and fighting is raging in Bouaké, leading us to fear the worst for the civil population caught up in the conflict.
Ladies and gentlemen, we fear for the people of Côte d’Ivoire who have been taken hostage by factions and who are paying for this crisis with their freedom and, in some cases, their lives. We fear for Côte d’Ivoire, which is in danger of becoming further removed from the model for which it is so often admired. Today, Côte d’Ivoire and its society are being torn apart, and we fear for Africa and the African people for the whole region may collapse, and this is a region which has already seen too many wars and human tragedies and where armed gangs are rampant and trafficking of all kinds is rife – these are both distressing everyday realities. This is an outcome which does not, in fact, seem too far removed from the current instability in Côte d’Ivoire. If Côte d’Ivoire becomes destabilised, this will lay the foundations for a crisis similar to that in the Great Lakes region or in the Congo, which have for many years been devastating the heart of the continent. We are concerned by this crisis, and we are saddened by it. We are also surprised by it too, however. It is happening at the very time when the efforts made by Laurent Gbagbo’s regime to deal with two of the country’s greatest challenges were paying off. The first challenge is national reconciliation and, to promote this, a broad forum was organised in 2001 and a government of national union was formed, bringing together the major political forces following the elections in July 2002.
The next challenge is economic and social revival, promoted through fundamental social reforms such as free schooling or health insurance for all citizens. In order to make further progress on these fronts, however, Côte d’Ivoire needs peace. Europe must exert pressure to bring about a negotiated solution and a peaceful resolution to the crisis. It must make every effort to mediate and must welcome the actions carried out under the aegis of the ECOWAS. These attempts have so far failed, but it is indeed difficult to ask a legitimate government to negotiate as equals with armed rebels. The challenge now is to preserve the unity of the whole territory of Côte d’Ivoire whilst respecting constitutional law. We must be particularly careful to ensure that, if an intervention force is sent to Côte d’Ivoire, this does not lead to a
division of the country. The Socialist Group also supports the idea of sending a parliamentary mission – I am addressing my fellow Members here – to give our support to the democratically elected institutions and to go and meet with the various political forces in Côte d’Ivoire.
In order, however, to help democracy take root in Côte d’Ivoire, President Gbagbo must very swiftly take the initiative of launching negotiations with all the political and social forces in his country. Negotiations must, in particular, focus on the constitutional bottlenecks which are acting as a brake, slowing down national reconciliation. The 2000 Constitution does not fulfil this requirement, it does not allow all the different political positions to express themselves and it once again and still prevents Mr Ouatara from standing as presidential candidate. It does not provide for the possibility of dissolving the National Assembly in the event of major crises, and this may leave the way open for an extremely violent political reaction.
Lastly, President Gbagbo must resume dialogue in order to pursue an unqualified and unambiguous effort to achieve national reconciliation, which is essential for a country that has been torn apart for many years by the manipulation of the concept of Ivorian birthright, almost 30% of whose population is made up of foreigners. In this respect, the call for the expulsion of 500 000 inhabitants originating from Burkina Faso, broadcast last Sunday on Côte d’Ivoire national television, is an unacceptable abuse and must be vehemently condemned, in the same way that the attacks on foreigners who live in the country must be vehemently condemned.
Commissioner Barnier, ladies and gentlemen, today, Côte d’Ivoire and the legitimate government of Laurent Gbagbo need the firm support of the European Union that you have outlined and which I shall promote very firmly and in every possible way."@lv10
"Mevrouw de Voorzitter, sinds de staatsgreep van 19 september jongstleden bestaat er onduidelijkheid over de militaire situatie in het noorden van Ivoorkust. Op dit moment wordt er nog altijd gevochten, met name in Bouaké. Het ergste moet worden gevreesd voor de burgerbevolking, die zich tussen twee vuren bevindt.
Waarde collega’s, wij vrezen voor het lot van de Ivorianen, die het slachtoffer zijn van de elkaar bestrijdende partijen. Door deze crisis hebben de Ivorianen hun vrijheid verloren. Bovendien heeft de crisis vele slachtoffers onder de burgers gemaakt. Wij leven mee met Ivoorkust. Het Ivoriaanse model dat zo vaak is geprezen komt steeds meer onder druk te staan. Het land is momenteel verscheurd en de Ivoriaanse samenleving verwoest. Wij vrezen het ergste voor Afrika en zijn inwoners, aangezien het niet ondenkbaar is dat de crisis overslaat op de gehele regio. Deze regio wordt al ernstig geteisterd door oorlogen, menselijke drama’s, gewapende bendes en alle vormen van illegale handel. De huidige destabilisatie van Ivoorkust moet een halt worden toegeroepen. Deze destabilisatie kan namelijk leiden tot een situatie die vergelijkbaar is met de crises in het Grote-Merengebied en Congo, die al jarenlang het hart van het continent verscheuren. Wij zijn dus verontrust en bedroefd over deze crisis. Wij hadden deze crisis overigens niet verwacht, aangezien juist nu de inspanningen van het bewind van Laurent Gbagbo hun vruchten begonnen af te werpen met betrekking tot twee belangrijke vraagstukken. Ik doel hier op de organisatie van een breed forum in 2001 in het kader van de nationale verzoening, en op de vorming van een regering van nationale eenheid waarin de belangrijkste politieke krachten na de verkiezingen van juli 2002 zijn vertegenwoordigd.
De andere belangrijke kwestie is het economisch en sociaal herstel als gevolg van ingrijpende sociale hervormingen die hebben geleid tot gratis onderwijs en een ziektekostenverzekering voor iedereen. Het economisch en sociaal herstel kan evenwel alleen zijn beslag krijgen als er vrede komt. Europa moet druk uitoefenen op de partijen om een vreedzame oplossing van deze crisis te bewerkstelligen. Het moet alle bemiddelingsinspanningen verwelkomen en maatregelen die onder toezicht van de Economische Gemeenschap van West-Afrikaanse Staten zijn getroffen toejuichen. Deze inspanningen hebben tot op heden geen vruchten afgeworpen, maar het is dan ook heel wat om van een legitieme regering te verlangen op voet van gelijkheid te onderhandelen met gewapende rebellen. De territoriale eenheid van Ivoorkust en het rechtsstaatbeginsel mogen niet ter discussie worden gesteld. Wij moeten er met name voor zorgen dat de eventuele inzet van een scheidingsmacht niet zal leiden tot een feitelijke verdeling van het land. Ik wil verder de collega’s in dit Parlement laten weten dat de socialistische fractie een parlementaire missie naar Ivoorkust wil sturen om onze steun uit te spreken voor de democratische instellingen en om gesprekken te voeren met de verschillende politieke krachten in Ivoorkust.
De democratie kan in Ivoorkust alleen vaste voet aan de grond krijgen als president Gbagbo op zeer korte termijn onderhandelingen aanknoopt met alle politieke en sociale krachten in zijn land. Er zal met name moeten worden onderhandeld over de constitutionele blokkades die zijn opgeworpen en die de nationale verzoening in het land in de weg staan. Dit geldt in het bijzonder voor de grondwet van 2000, die geen ruimte biedt aan alle politieke groeperingen om zich te uiten en die de heer Ouattara nog altijd verhindert deel te nemen aan de presidentsverkiezingen. Voorts kan op basis van de grondwet van 2000 het nationale parlement niet worden ontbonden in geval van een ernstige crisis. Deze situatie kan zeer gewelddadige politieke reacties teweegbrengen.
President Gbagbo zal tot slot de dialoog moeten aanknopen. Hij moet zonder voorbehoud en ondubbelzinnig de weg van nationale verzoening inslaan. Op deze manier kan het land worden gered. We mogen immers niet vergeten dat dit land, waarin de gedachte van de “Ivoriaanse eigenheid” nog altijd een belangrijke rol speelt, een bevolking heeft die voor 30 procent uit buitenlanders bestaat. De oproep die de Ivoriaanse nationale televisie zondag jongstleden deed om 500.000 inwoners van Burkina Faso het land uit te zetten is ontoelaatbaar en moet krachtig worden veroordeeld. Dit geldt ook voor de represailles tegen de buitenlanders die in dit land leven.
Waarde collega’s, commissaris Barnier, Ivoorkust en de legitieme regering van Laurent Gbagbo hebben behoefte aan de krachtige steun van de Europese Unie die hier zojuist is uitgesproken. Ik zal een fel pleitbezorger zijn van deze steun."@nl2
"Senhora Presidente, desde o golpe de Estado do passado dia 19 de Setembro, a Costa do Marfim encontra-se numa situação militar confusa em todo o norte do seu território. Prosseguem neste mesmo momento operações militares e os combates fazem razias em Bouaké, fazendo temer o pior para a população civil entre dois fogos.
Caros colegas, tememos pelo povo da Costa do Marfim, tomado como refém pelas facções e que paga esta crise com a sua liberdade e por vezes a sua vida. Tememos pela Costa do Marfim, que se arrisca a afastar-se um pouco mais do modelo que tantas vezes louvamos. Actualmente, o país está despedaçado, a sociedade da Costa do Marfim está a ferro e fogo e tememos pela África e pelos Africanos. Pois existe o risco de toda a região soçobrar, uma região que já conhece demasiadas guerras e dramas humanos e onde a errância de bandos armados e tráficos de todos os tipos são uma dolorosa realidade. Uma solução que não parece aliás totalmente estranha à desestabilização actual da Costa do Marfim. Desestabilizar a Costa do Marfim significa lançar as bases de uma crise comparável à dos Grandes Lagos ou do Congo, que devasta há muitos anos o centro do continente. Assim, esta crise inquieta-nos e entristece-nos. Mas também nos surpreende. Acontece precisamente na altura em que os esforços do regime de Laurent Gbagbo davam os seus frutos relativamente a duas grandes questões do país. Em primeiro lugar, a reconciliação nacional, com a organização de um grande fórum em 2001 e a constituição de um governo de união nacional juntando as principais forças políticas após as eleições de Julho de 2002.
Em seguida, a recuperação económica e social, com reformas sociais fundamentais como a escola gratuita ou a segurança social universal. Mas, para prosseguir nessa via, a Costa do Marfim precisa de paz. A Europa tem de fazer pressão para uma solução negociada e uma saída da crise pacífica. Tem de apoiar todos os esforços de mediação e de se congratular com as acções conduzidas sob a égide da CEDEAO. Até ao momento, essas tentativas fracassaram, mas é um facto que é difícil pedir a um governo legítimo que negocie de igual para igual com rebeldes em armas. O que está neste momento em causa é a salvaguarda da unidade de todo o território da Costa do Marfim, no respeito da legalidade constitucional. Temos nomeadamente de estar vigilantes para que o eventual envio de uma força de interposição não lance as bases de uma divisão de facto do país. O Grupo Socialista apoia também o envio de uma missão parlamentar – informo os meus colegas deputados – destinada a manifestar o nosso apoio às instituições democraticamente eleitas e a avistar-se com as diferentes forças políticas da Costa do Marfim.
No entanto, se pretende prosseguir o enraizamento da democracia na Costa do Marfim, o Presidente Gbagbo terá muito rapidamente que tomar a iniciativa de abrir uma negociação com o conjunto das forças políticas e sociais do seu país. A negociação terá nomeadamente de incidir nos bloqueios constitucionais que representam outros tantos travões que atrasam a reconciliação nacional. Com efeito, a Constituição de 2000 não responde a essa exigência, não permite ao conjunto das sensibilidades políticas manifestarem-se e continua a afastar Ouatara da candidatura à presidência. Não prevê a possibilidade de dissolver a assembleia nacional em caso de crise importante, o que pode dar origem a uma reacção política extremamente violenta.
Por fim, o Presidente Gbagbo terá que renovar o diálogo no sentido de prosseguir sem reservas e sem ambiguidades o esforço de reconciliação nacional indispensável a um país devastado há anos pela manipulação do conceito de nacionalidade da Costa do Marfim, incluindo a população perto de 30% de estrangeiros. A este respeito, o apelo à expulsão de 500 000 habitantes originários da República Burkina Faso lançado no domingo passado pela televisão nacional da Costa do Marfim constitui um abuso inaceitável e tem de ser condenado veementemente. Tal como têm de ser condenadas com não menos veemência as represálias contra os estrangeiros que vivem naquele país.
Caros colegas, Senhor Comissário Barnier, neste momento, a Costa do Marfim e o governo legítimo de Laurent Gbagbo precisam do apoio firme da União Europeia que o senhor referiu e que eu apoiarei muito claramente e com todas as minhas forças."@pt11
"Fru talman! Sedan statskuppen den 19 september befinner sig råder en förvirrad militär situation i hela den norra delen av Elfenbenskustens territorium. I detta ögonblick pågår militära operationer och strider rasar i Bouaké, varför man kan ana det värsta för civilbefolkningen, som är instängd mellan två stridshärdar.
Mina kära kolleger! Vi är oroliga för folket i Elfenbenskusten. Det har tagits som gisslan av de stridande parterna och betalar för denna kris med sin frihet och ibland med sina liv. Vi är oroliga för Elfenbenskusten, som riskerar att än mer avlägsna sig från den modell vi så ofta har lovordat. I dag är landet splittrat, samhället står i lågor och i blod. Vi är dessutom oroliga för Afrika och afrikanerna. Hela regionen riskerar nämligen att vackla, en region där man redan har drabbats av alltför många krig och mänskliga tragedier, och där väpnade gäng och olaglig handel av alla de slag är en smärtsam verklighet. En sådan utgång verkar för övrigt inte helt främmande med tanke på den nuvarande destabiliseringen i Elfenbenskusten. Att destabilisera Elfenbenskusten är att lägga grunden till en kris som går att jämföra med krisen i området kring de stora sjöarna eller i Kongo, kriser som i många år har trasat sönder de centrala delarna av denna kontinent. Denna kris gör oss därför oroliga, bedrövade. Men den förvånar oss också. Den inträffar i ett ögonblick då Laurent Gbagboregimens ansträngningar började ge resultat i två viktiga frågor för landet. Först och främst när det gäller den nationella försoningen, med det stora forum som organiserades 2001 och den nationell enhetsregering som bildades efter valet i juli 2002 och som sammanförde de största politiska krafterna.
För det andra när det gäller den ekonomiska och sociala återuppbyggnaden, med grundläggande sociala reformer som gratis skola och allmän sjukförsäkring. Men för att gå vidare på denna väg behöver Elfenbenskusten fred. EU måste trycka på för en förhandlad lösning och en fredlig väg ut ur krisen. Unionen måste använda alla sina medlingskrafter för att stödja dessa ansträngningar och glädjas åt de åtgärder som vidtagits under ledning av Ecowas. Dessa försök har för tillfället misslyckats, men det är också svårt att kräva att en laglig regering skall förhandla med väpnade rebeller som jämbördiga parter. Vad som står på spel i dag är att bevara Elfenbenskustens territoriella enhet, med respekt för den konstitutionella lagligheten. Vi måste framför allt se till att en eventuell medlingsstyrka som skickas till området inte grundlägger en faktisk delning av landet. Den socialdemokratiska gruppen stöder också idén om att skicka en parlamentarisk delegation – det säger jag till mina kolleger i parlamentet – för att uttrycka vårt stöd för de demokratiskt valda institutionerna och för att möta de olika politiska krafterna i Elfenbenskusten.
Men för att kunna fullfölja arbetet med att befästa demokratin i Elfenbenskusten måste president Gbagbo mycket snabbt ta initiativ till att inleda en förhandling med alla politiska och sociala krafter i sitt land. Förhandlingen bör framför allt handla om de konstitutionella blockeringar som försenar den nationella försoningen. Konstitutionen från 2000 uppfyller inte detta krav; den tillåter inte alla politiska riktningar att uttrycka sig och förbjuder fortfarande Ouatara att kandidera till presidentposten. Den föreskriver ingen möjlighet att upplösa nationalförsamlingen i händelse av en allvarlig kris, vilket kan bana väg för en mycket våldsam politisk reaktion.
President Gbagbo måste slutligen återuppliva dialogen för att utan förbehåll och tvetydigheter återuppta insatserna för nationell försoning. Detta är nödvändigt i ett land som i åratal har söndrats på grund av en manipulering med begreppet ”ivoriansk”, ett land som har nästan 30 procent utlänningar. Beslutet att utvisa 500 000 burkinier, vilket aviserades i söndags i Elfenbenskustens nationella television, är ett oacceptabelt avsteg som måste fördömas med kraft. Man bör också fördöma angreppen på utlänningar som bor i landet.
Mina kära kolleger, herr kommissionär Barnier! I dag behöver Elfenbenskusten och Laurent Gbagbos lagliga regering det bestämda stöd från Europeiska unionen som ni talade om och som jag kommer att stödja med stor beslutsamhet och med alla mina krafter."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"de facto"10,3,12
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples