Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2002-10-09-Speech-3-051"
| Predicate | Value (sorted: none) |
|---|---|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:spokenAs | |
| lpv:spokenAs | |
| lpv:spokenAs | |
| lpv:spokenAs | |
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Herr talman, herr kommissionär! Världssamfundet har ansett att den irakiska regimen – som är ansvarig för två aggressionskrig, först mot Iran och sedan mot Kuwait – utgör ett permanent potentiellt säkerhetshot mot sina grannländer. Säkerhetsrådet har därför utformat en strategi för att isolera Irak, för att förhindra att landet skaffar massförstörelsevapen, en strategi som var effektiv fram till 1998.
I dag ställer sig Förenta staterna frågan om man skall överge denna strategi och i stället anta det mycket mer radikala alternativet att starta ett förebyggande krig mot Irak, innan detta land förser sig med avgörande utpressningsmedel. Hur skall vi ställa oss till ett eventuellt genomslag för sådana ytterlighetsåtgärder? Vi bör för det första hävda att det endast är säkerhetsrådet som får besluta om ett eventuellt krig mot Irak. FN-systemet är en garant för fred och ingen har intresse av att försvaga det. Vi får inte upprepa det allvarliga misstag som begicks mot världsordningen då man startade krig mot Jugoslavien utan säkerhetsrådets godkännande. Att ensidigt utlösa ett förebyggande krig mot en suverän stat skulle vara en extrem farlig förebild, som kan komma att åberopas i framtiden av varje land som försöker lösa sina problem, till exempel Indien eller Pakistan i fråga om Kashmir.
För det andra bör vi hävda att man endast får besluta om ett sådant krig i den händelse Irak klart och tydligt vägrar att tillämpa säkerhetsrådets resolutioner. Inspektörernas mandat får därför inte lämna utrymme för tvetydigheter, men man får heller inte i förväg spekulera om att inspektionerna kommer att misslyckas. Då skulle man förringa det anmärkningsvärt effektiva arbete som FN:s och IAEA:s inspektörer gjorde mellan 1991 och 1998 och därmed säga nej till alla framtida delegationer för nedrustningskontroll. Det som kan fördömas är den passivitet världssamfundet har visat genom att ha godtagit fyra års tomrum efter det att inspektörerna utvisades från Irak, vilket har underlättat för landet att stärka sin potential. För att uppnå effektivitet får säkerhetsrådet självklart inte utesluta någon hypotes på förhand. Om man oavsett vad som händer utesluter bruk av våld på förhand, vilket till exempel den tyska regeringen föreslår, försvagar man världssamfundets ställning.
Man måste slutligen absolut undvika att en olämplig intervention i Irak försvårar den prioriterade internationella kampen mot den islamiska terrorismen. Utlöser man ett förebyggande krig utan att Irak har vägrat att tillämpa säkerhetsrådets resolutioner, riskerar man att dubbelt upp äventyra det nödvändiga fortsatta arbetet med att nedmontera den islamiska terrorismens nätverk. En sådan operation skulle kunna framkalla, vilket Philippe de Villiers framhöll i går i talarstolen i den franska nationalförsamlingen, ett islamistiskt bakslag och en upplösning av den internationella koalition som bildades efter den 11 september."@sv13
|
| lpv:translated text |
"Hr. formand, hr. kommissær, det internationale samfund har vurderet, at det irakiske styre, som er ansvarlig for to angrebskrige imod Irak og siden Kuwait, udgjorde en permanent potentiel trussel for sine naboers sikkerhed. Derfor har Sikkerhedsrådet fastlagt en inddæmningsstrategi for Irak, som sigter imod at forhindre landet i at anskaffe sig masseødelæggelsesvåben, og som helt indtil 1998 har været effektiv.
Det spørgsmål, som USA i dag stiller, er, hvorvidt man skal gå bort fra denne strategi til fordel for den langt mere radikale strategi, der går ud på at erklære præventiv krig imod Irak, før det lykkes sidstnævnte at anskaffe sig afgørende afpresningsmidler. Hvad er vores holdning, stillet over for denne risiko for, at spændingerne optrappes til det yderste? Den skal først og fremmest være at stå fast på, at erklæringen af en eventuel krig imod Irak udelukkende er Sikkerhedsrådets afgørelse. Hensigten med FN er netop at sikre freden, og ingen er interesserede i, at dette system svækkes. Lad os ikke gentage den alvorlige fejl, der blev begået imod den internationale orden ved at erklære en krig imod Jugoslavien uden Sikkerhedsrådets godkendelse. En unilateral beslutning om præventiv krig imod en suveræn stat ville danne en ekstremt farlig præcedens, som ethvert land for fremtiden kunne påberåbe sig for at forsøge at løse sine problemer, f.eks. Indien eller Pakistan i Kashmir-spørgsmålet.
Vi bør desuden fastslå, at der kun kan træffes beslutning om en sådan krig i tilfælde af, at Irak kategorisk nægter at iværksætte Sikkerhedsrådets resolutioner. Inspektørernes mandat må således ikke give plads for nogen som helst tvetydighed, men vi må ikke på forhånd spekulere i, at inspektionerne slår fejl. Det ville være det samme som at bestride det bemærkelsesværdigt effektive arbejde, som FN's og IAEO's inspektører har udført mellem 1991 og 1998, og at give afkald på enhver fremtidig mission, der skal kontrollere afrustningen. Det forkastelige er den inerti, som det internationale samfund har udvist ved at acceptere et sort hul på fire år efter Iraks udvisning af inspektørerne, som således har gjort det lettere for landet at styrke sit potentiale. Sikkerhedsrådet må naturligvis ikke automatisk udelukke nogen muligheder, hvis det skal fungere effektivt. Automatisk at udelukke magtanvendelse, hvad der end sker, som f.eks. den tyske regering foreslår, er at svække det internationale samfunds position.
Endelig må vi absolut undgå, at en uhensigtsmæssig aktion i Irak gør den vigtigere internationale bekæmpelse af den islamiske terrorisme endnu vanskeligere. At erklære præventiv krig, uden at Irak har nægtet at gennemføre Sikkerhedsrådets resolutioner, ville risikere at kompromittere den nødvendige fortsatte optrævling af de islamiske terrornetværk på mere end en måde. En sådan aktion kunne faktisk, som Philippe de Villiers i går understregede på talerstolen i den franske nationalforsamling, forårsage en opblomstring for islam og en total splittelse i den internationale koalition, som blev dannet efter den 11. september."@da1
|
| lpv:translated text |
"Κύριε Πρόεδρε, κύριε Επίτροπε, η διεθνής κοινότητα θεώρησε ότι το ιρακινό καθεστώς, το οποίο ευθύνεται για δύο επιθετικούς πολέμους, έναν εναντίον του Ιράν, και άλλον έναν αργότερα εναντίον του Κουβέιτ, αποτελούσε μόνιμη δυνητική απειλή για την ασφάλεια των γειτονικών χωρών. Για τον λόγο αυτόν, το Συμβούλιο Ασφαλείας χάραξε μία πολιτική περιορισμού του Ιράκ, προκειμένου να εμποδίσει τον εξοπλισμό αυτής της χώρας με όπλα μαζικής καταστροφής. Η πολιτική αυτή αποδείχθηκε αποτελεσματική έως το 1998.
Το ερώτημα που θέτουν σήμερα οι Ηνωμένες Πολιτείες αφορά την εγκατάλειψη αυτής της στρατηγικής προς όφελος μιας άλλης, πολύ πιο ριζοσπαστικής, της κήρυξης, δηλαδή, προληπτικού πολέμου κατά του Ιράκ, προτού αυτό εξοπλιστεί με σημαντικά όπλα με τα οποία θα μπορούσε να ασκήσει εκβιασμό. Ποια θα πρέπει να είναι η θέση μας εάν προκύψει αυτή η ακραία κατάσταση; Καταρχάς, θα πρέπει να επιβεβαιώσουμε για μια ακόμα φορά ότι η ενδεχόμενη κήρυξη πολέμου κατά του Ιράκ μπορεί να αποφασιστεί αποκλειστικά από το Συμβούλιο Ασφαλείας. Το σύστημα των Ηνωμένων Εθνών αποτελεί τον εγγυητή της ειρήνης, και η αποδυνάμωσή του δεν προωθεί το συμφέρον κανενός. Ας μην επαναλάβουμε το σοβαρό σφάλμα που διεπράχθη κατά της διεθνούς τάξης με την κήρυξη του πολέμου εναντίον της Γιουγκοσλαβίας, ο οποίος πραγματοποιήθηκε χωρίς την έγκριση του Συμβουλίου Ασφαλείας. Η μονομερής κήρυξη προληπτικού πολέμου εναντίον ενός κυρίαρχου κράτους θα αποτελούσε ένα εξαιρετικά επικίνδυνο προηγούμενο, το οποίο οποιαδήποτε χώρα θα μπορούσε να επικαλεστεί στο μέλλον προκειμένου να προσπαθήσει να επιλύσει τα προβλήματά της, όπως για παράδειγμα η Ινδία ή το Πακιστάν στο ζήτημα του Κασμίρ.
Δεύτερον, πρέπει να επιβεβαιώσουμε ότι ένας τέτοιος πόλεμος είναι δυνατόν να αποφασιστεί μόνον σε περίπτωση άρνησης από τη μεριά του Ιράκ να εφαρμόσει τα ψηφίσματα του Συμβουλίου Ασφαλείας. Συνεπώς, η εντολή που δόθηκε στους επιθεωρητές δεν πρέπει να αφήνει κανένα περιθώριο ασάφειας, αλλά και εμείς, από την άλλη μεριά, δεν πρέπει να υπολογίζουμε προκαταβολικά στην αποτυχία των επιθεωρήσεων. Κάτι τέτοιο θα σήμαινε άρνηση της εξαιρετικά αποτελεσματικής εργασίας που πραγματοποίησαν οι επιθεωρητές των Ηνωμένων Εθνών και ο ΔΟΑΕ από το 1991 έως το 1998, αλλά και παραίτηση από οποιαδήποτε αποστολή ελέγχου του αφοπλισμού στο μέλλον. Αυτό που είναι καταδικαστέο είναι η αδράνεια που επέδειξε η διεθνής κοινότητα, αποδεχόμενη ένα κενό τεσσάρων ετών μετά την απέλαση των επιθεωρητών από την κυβέρνηση του Ιράκ, πράγμα το οποίο αύξησε τις δυνατότητες ενίσχυσης της στρατιωτικής ικανότητας του Ιράκ. Φυσικά, το Συμβούλιο Ασφαλείας, προκειμένου να είναι αποτελεσματικό, δεν πρέπει να αποκλείσει εκ των προτέρων καμία υπόθεση. Το να αποκλείσουμε εκ των προτέρων, υπό οιεσδήποτε προϋποθέσεις, τη χρήση ένοπλης βίας, όπως προτείνει λόγου χάρη η γερμανική κυβέρνηση, σημαίνει ότι αποδυναμώνουμε τη θέση της διεθνούς κοινότητας.
Τέλος, πρέπει να αποφύγουμε με κάθε τρόπο το ενδεχόμενο μια ανάρμοστη ενέργεια στο Ιράκ να δυσχεράνει ακόμα περισσότερο τον διεθνή αγώνα κατά της ισλαμικής τρομοκρατίας, ο οποίος προέχει αυτήν τη στιγμή. Ωστόσο, η κήρυξη προληπτικού πολέμου κατά του Ιράκ, χωρίς αυτό να έχει αρνηθεί να εφαρμόσει τα ψηφίσματα του Συμβουλίου Ασφαλείας, θα απειλούσε να θέσει σε διπλό κίνδυνο τον ουσιώδη στόχο της εξάρθρωσης των δικτύων της ισλαμικής τρομοκρατίας. Πράγματι, όπως τόνισε εχθές ο Philippe de Villiers στην Εθνοσυνέλευση της Γαλλίας, μία τέτοια ενέργεια θα μπορούσε, αφενός, να προκαλέσει την αιφνίδια αναζωπύρωση του ισλαμικού εξτρεμισμού και, αφετέρου, την κατάρρευση του διεθνούς συνασπισμού που δημιουργήθηκε την επομένη της 11ης Σεπτεμβρίου."@el8
|
| lpv:translated text |
"Mr President, Commissioner, the international community considered that the Iraqi regime, which was responsible for two wars, against Iran and then Kuwait, constituted a permanent potential threat to the security of its neighbours. That is why the Security Council drew up a strategy to cut off Iraq in order to prevent it from equipping itself with weapons of mass destruction, which, up until 1998, was effective.
The question the United States is asking today concerns abandoning this strategy in favour of the far more radical strategy of waging a pre-emptive war against Iraq, before Iraq equips itself with the decisive means for blackmail. What must our position be should this extreme situation arise? First and foremost, it must involve restating that waging a war against Iraq would be the sole decision of the Security Council. The United Nations system is a guarantee of peace, and weakening this system is in nobody’s interests. We must not repeat the serious error that was made against international order in waging war against Yugoslavia without the backing of the Security Council. Unilaterally waging a pre-emptive war against a sovereign State would set an extremely dangerous precedent that could be invoked in future by any country in order to try to solve its problems, for example India or Pakistan with regard to Kashmir.
Secondly, we must state that such a war could only be decided upon should Iraq refuse to implement the resolutions of the Security Council. The mandate given to the inspectors must therefore leave no room for ambiguity, but we must not speculate in advance over the failure of the inspections. That would amount to denying the remarkably efficient work carried out by inspectors from the United Nations and the IAEA between 1991 and 1998 and to renouncing any future disarmament control missions. What is despicable is the inertia of the international community in allowing a black hole of four years to follow the expulsion of inspectors from Iraq, thus enabling Iraq to increase its capability. Naturally, the Security Council, in order to be effective, must not automatically exclude any hypotheses. Automatically excluding the use of force under any circumstances, as suggested, for example, by the German Government, would weaken the position of the international community.
Lastly, we must at all costs prevent inappropriate action in Iraq from making the international fight against Islamic terrorism more difficult, as this is a priority. Waging a pre-emptive war, however, without Iraq having refused to apply the resolutions of the Security Council, could doubly compromise the essential objective of dismantling the Islamic terrorist networks. Such action could in fact, as emphasised yesterday by Philippe de Villiers at the French National Assembly, cause a sudden resurgence of Islamic extremism and the collapse of the international coalition constituted after September 11."@lv10
|
| lpv:translated text |
"Mijnheer de Voorzitter, mijnheer de commissaris, de internationale gemeenschap is de mening toegedaan dat het Irakese bewind een permanente potentiële bedreiging vormt voor de veiligheid van zijn buren. Het land is immers verantwoordelijk voor de twee aanvalsoorlogen tegen Iran en Koeweit. Om die reden heeft de Veiligheidsraad een strategie ontwikkeld om Irak in te dammen. Deze strategie is erop gericht te voorkomen dat het land massavernietigingswapens in handen krijgt. Tot 1998 was deze strategie succesvol.
De Verenigde Staten overwegen nu deze strategie in te wisselen voor de veel radicalere strategie van een preventieve oorlog tegen Irak alvorens dit land instrumenten in handen krijgt waarmee het ons daadwerkelijk kan chanteren. Welk standpunt moeten wij innemen nu met het oog op deze verharding van de standpunten? We moeten allereerst opnieuw aangeven dat alleen de Veiligheidsraad kan besluiten een oorlog tegen Irak te beginnen. Het systeem van de Verenigde Naties vormt een waarborg voor vrede. Niemand heeft er baat bij dat dit systeem wordt aangetast. We moeten niet opnieuw de internationale orde geweld aandoen zoals dat gebeurde toen Joegoslavië zonder instemming van de Veiligheidsraad de oorlog werd verklaard. We mogen niet toestaan dat er op unilaterale wijze een preventieve oorlog wordt begonnen tegen een soevereine staat. Doen we dat wel, dan scheppen we een buitengewoon gevaarlijk precedent. In het vervolg zal dan namelijk ieder land dit voorbeeld kunnen volgen om zo de eigen problemen op te lossen. Denk bijvoorbeeld maar aan het conflict tussen India en Pakistan over Kasjmir.
In de tweede plaats moeten wij aangeven dat er alleen met een oorlog kan worden begonnen als Irak weigert de resoluties van de Veiligheidsraad ten uitvoer te brengen. We moeten ervoor zorgen dat de inspecteurs een ondubbelzinnig mandaat krijgen, maar we moeten er niet bij voorbaat op speculeren dat de inspecties zullen falen. Op die manier gaan we namelijk voorbij aan de buitengewoon doelmatige werkzaamheden die de VN-inspecteurs tussen 1991 en 1998 hebben verricht en geven we toekomstige missies waarin wordt toegezien op de ontwapening geen enkele kans van slagen. Het valt niet goed te praten dat de internationale gemeenschap vier jaar lang geen actie heeft ondernomen nadat Irak de inspecteurs het land had uitgezet. Hierdoor heeft het land zijn oorlogspotentieel kunnen versterken. Om effectief op te kunnen treden, mag de Veiligheidsraad natuurlijk geen enkele hypothese bij voorbaat uitsluiten. Wordt bijvoorbeeld ieder gebruik van geweld uitgesloten, zoals de Duitse regering voorstelt, dan zal de positie van de internationale gemeenschap worden verzwakt.
Tot slot moet tegen iedere prijs worden voorkomen dat de zeer belangrijke internationale strijd tegen het islamitische terrorisme wordt bemoeilijkt door een verkeerd optreden in Irak. Een preventieve oorlog zonder de weigering van Irak om de resoluties van de Veiligheidsraad toe te passen kan ertoe leiden dat de benodigde ontmanteling van de islamitische terreurnetwerken in dubbel opzicht wordt bemoeilijkt. Philippe de Villiers heeft gisteren op het spreekgestoelte van het Franse nationale parlement namelijk terecht benadrukt dat een dergelijk optreden ertoe kan leiden dat het moslimfundamentalisme opnieuw de kop zal opsteken en dat de internationale coalitie die na 11 september het licht zag uiteen zal vallen."@nl2
|
| lpv:translated text |
"Arvoisa puhemies, arvoisa komission jäsen, kansainvälinen yhteisö katsoi, että Irakin hallinto, joka on syypää kahteen – ensin Iranin ja sitten Kuwaitin vastaiseen – sotaan, uhkaa jatkuvasti naapureidensa turvallisuutta. Turvallisuusneuvosto laati siksi Irakin saartamista koskevan toimintasuunnitelman, jonka tarkoituksena oli estää Irakia hankkimasta joukkotuhoaseita ja joka oli tehokas vuoteen 1998 asti.
Nyt Yhdysvallat pohtii tämän toimintasuunnitelman vaihtamista paljon radikaalimpaan Irakin vastaista ennalta ehkäisevää sotaa koskevaan strategiaan ennen kuin Irak ryhtyy päättäväisiin kiristystoimiin. Mikä kanta meidän on omaksuttava, jos tämä äärimmäinen tilanne syntyy? Aivan ensimmäiseksi on vielä kerran todettava, että Irakin vastaiseen sotaan ryhtyminen edellyttää turvallisuusneuvoston itsenäistä päätöstä. Yhdistyneiden Kansakuntien järjestelmä takaa rauhan, eikä tämän järjestelmän heikentäminen ole kenenkään edun mukaista. Emme saa toistaa sitä vakavaa virhettä, jolloin kansainvälistä järjestystä rikottiin käymällä Jugoslavian vastaista sotaa ilman turvallisuusneuvoston tukea. Ennalta ehkäisevän sodan käyminen yksin suvereenia valtiota vastaan olisi äärimmäisen vaarallinen ennakkotapaus, josta mikä tahansa valtio voisi ottaa myöhemmin esimerkkiä ongelmiensa ratkaisemiseksi, kuten Intia tai Pakistan Kashmirin kysymyksessä.
Toiseksi meidän on tuotava julki, että tällaisen sodan aloittamista koskeva päätös voi tulla kysymykseen vain, jos Irak kieltäytyy panemasta täytäntöön turvallisuusneuvoston päätöslauselmia. Asetarkastajille annettaviin valtuuksiin ei saa siksi jättää tilaa moniselitteisyydelle, mutta emme saa spekuloida etukäteen tarkastusten epäonnistumisella. Se merkitsisi Yhdistyneiden Kansakuntien asetarkastajien ja IAEA:n vuosina 1991–1998 tekemän merkittävän ja tehokkaan työn kiistämistä ja luopumista kaikista tulevista aseistariisunnan valvontatehtävistä. On kurjaa, että kansainvälinen yhteisö on niin saamaton, että se antoi kulua neljä turhaa vuotta asetarkastajien Irakista karkotuksen jälkeen ja antoi näin ollen Irakille mahdollisuuden lisätä voimavarojaan. Ollakseen tehokas turvallisuusneuvosto ei tietenkään saa sulkea automaattisesti pois mitään hypoteesia. Kansainvälisen yhteisön asema heikentyisi, jos voimankäytön mahdollisuus suljettaisiin automaattisesti pois kaikissa tilanteissa, kuten esimerkiksi Saksan hallitus on ehdottanut.
Lopuksi totean, että meidän on hinnalla millä hyvänsä estettävä, ettei sopimaton toiminta Irakissa vaikeuta entisestään kansainvälistä islamilaisen terrorismin vastaista taistelua, koska se on ensisijainen asia. Islamilaisten terroristiverkostojen aseistariisunta vaarantuisi kaksin verroin, jos ennalta ehkäisevään sotaan ryhdyttäisiin, vaikka Irak ei olisikaan kieltäytynyt soveltamasta turvallisuusneuvoston päätöslauselmia. Kuten Philippe de Villiers Ranskan kansalliskokouksessa korosti, tällainen toiminta voisi todellakin taas yhtäkkiä vahvistaa islamilaisia ääriryhmiä ja murtaa syyskuun 11. päivän jälkeen muodostetun kansainvälisen liittoutuman."@fi5
|
| lpv:translated text |
"Mr President, Commissioner, the international community considered that the Iraqi regime, which was responsible for two wars, against Iran and then Kuwait, constituted a permanent potential threat to the security of its neighbours. That is why the Security Council drew up a strategy to cut off Iraq in order to prevent it from equipping itself with weapons of mass destruction, which, up until 1998, was effective.
The question the United States is asking today concerns abandoning this strategy in favour of the far more radical strategy of waging a pre-emptive war against Iraq, before Iraq equips itself with the decisive means for blackmail. What must our position be should this extreme situation arise? First and foremost, it must involve restating that waging a war against Iraq would be the sole decision of the Security Council. The United Nations system is a guarantee of peace, and weakening this system is in nobody’s interests. We must not repeat the serious error that was made against international order in waging war against Yugoslavia without the backing of the Security Council. Unilaterally waging a pre-emptive war against a sovereign State would set an extremely dangerous precedent that could be invoked in future by any country in order to try to solve its problems, for example India or Pakistan with regard to Kashmir.
Secondly, we must state that such a war could only be decided upon should Iraq refuse to implement the resolutions of the Security Council. The mandate given to the inspectors must therefore leave no room for ambiguity, but we must not speculate in advance over the failure of the inspections. That would amount to denying the remarkably efficient work carried out by inspectors from the United Nations and the IAEA between 1991 and 1998 and to renouncing any future disarmament control missions. What is despicable is the inertia of the international community in allowing a black hole of four years to follow the expulsion of inspectors from Iraq, thus enabling Iraq to increase its capability. Naturally, the Security Council, in order to be effective, must not automatically exclude any hypotheses. Automatically excluding the use of force under any circumstances, as suggested, for example, by the German Government, would weaken the position of the international community.
Lastly, we must at all costs prevent inappropriate action in Iraq from making the international fight against Islamic terrorism more difficult, as this is a priority. Waging a pre-emptive war, however, without Iraq having refused to apply the resolutions of the Security Council, could doubly compromise the essential objective of dismantling the Islamic terrorist networks. Such action could in fact, as emphasised yesterday by Philippe de Villiers at the French National Assembly, cause a sudden resurgence of Islamic extremism and the collapse of the international coalition constituted after September 11."@en3
|
| lpv:translated text | |
| lpv:translated text | |
| lpv:translated text |
"Senhor Presidente, Senhor Comissário, a comunidade internacional considerou que o regime iraquiano, responsável por duas guerras de agressão contra o Irão, e depois o Koweit, constituía uma ameaça potencial permanente para a segurança dos seus vizinhos. O Conselho de Segurança definiu então uma estratégia de contenção do Iraque, que visa impedi-lo de dotar-se de armas de destruição maciça e que foi eficaz até 1998.
A questão que os Estados Unidos colocam neste momento é a do abandono dessas estratégia em benefício de uma outra bem mais radical, que consiste em desencadear uma guerra preventiva contra o Iraque, antes que este último se dote de elementos de chantagem decisivos. Face a esta eventualidade de uma escalada até aos extremos, qual deve ser a nossa posição? Antes de mais, deve ser a de reafirmar que o eventual desencadear de uma guerra contra o Iraque releva exclusivamente do Conselho de Segurança. O sistema das Nações Unidas constitui o garante da paz, e ninguém tem interesse no seu enfraquecimento. Não podemos repetir o grave erro que foi cometido contra a ordem internacional ao desencadear uma guerra contra a Jugoslávia sem o aval do Conselho de Segurança. O desencadear unilateral de uma guerra preventiva contra um Estado soberano constituiria um precedente extremamente perigoso, susceptível de ser evocado amanhã por um país qualquer para tentar resolver os seus problemas, por exemplo a Índia ou o Paquistão a propósito de Caxemira.
Em segundo lugar, temos de afirmar que uma guerra desse tipo só poderia ser decidida em caso de recusa clara por parte do Iraque de pôr em prática as resoluções do Conselho de Segurança. Assim, o mandato conferido aos inspectores não pode dar lugar a nenhuma ambiguidade, mas não se pode especular antecipadamente sobre um fracasso das inspecções, o que equivaleria a negar o trabalho notavelmente eficaz desenvolvido pelos inspectores das Nações Unidas e da AIEA entre 1991 e 1998 e a renunciar a qualquer missão futura de controlo do desarmamento. O que é condenável é a inércia de que deu provas a comunidade internacional ao aceitar um buraco negro de quatro anos após a expulsão dos inspectores do Iraque, facilitando assim as possibilidades de reforço do seu potencial. Evidentemente que o Conselho de Segurança, para ser eficaz, não deve excluir nenhuma hipótese
. Excluir
aconteça o que acontecer, a utilização da força, como propõe por exemplo o Governo alemão, corresponde a enfraquecer a posição da comunidade internacional.
Por fim, há absolutamente que evitar que uma acção inadequada no Iraque torne mais difícil a luta internacional prioritária, a luta contra o terrorismo islâmico. Ora, o desencadear de uma guerra preventiva, sem que o Iraque tenha recusado aplicar as resoluções do Conselho de Segurança, poderia comprometer duplamente o indispensável objectivo do desmantelamento das redes do terrorismo islâmico. Tal acção poderia com efeito provocar, como salientava ontem Philippe de Villier na tribuna da Assembleia Nacional francesa, um retorno do islamismo e o colapso da coligação internacional constituída a seguir ao 11 de Setembro."@pt11
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"a priori"11,9
|
| lpv:translated text |
"Herr Präsident, Herr Kommissar! Nach Auffassung der internationalen Gemeinschaft stellt das irakische Regime, das für zwei Aggressionskriege – gegen den Iran, dann gegen Kuwait – verantwortlich war, eine ständige potenzielle Bedrohung für die Sicherheit seiner Nachbarn dar. Deshalb hat der Sicherheitsrat eine Strategie zur Zügelung des Irak festgelegt, die das Land daran hindern soll, sich mit Massenvernichtungswaffen auszustatten, und die bis 1998 wirksam war.
Die Frage, die heute die Vereinigten Staaten aufwerfen, ist, ob man diese Strategie zugunsten der sehr viel radikaleren Strategie aufgeben soll, einen Präventivkrieg gegen den Irak zu führen, bevor dieser sich mit entscheidenden Erpressungsmitteln ausstattet. Welche Position sollen wir nun angesichts dieser Eventualität einer extremen Zuspitzung einnehmen? Vor allem müssen wir bekräftigen, dass die eventuelle Auslösung eines Krieges gegen den Irak ausschließlich in die Zuständigkeit des Sicherheitsrates fällt. Das System der Vereinten Nationen ist der Garant für den Frieden, und seine Schwächung würde niemandem etwas nützen. Wir sollten nicht den schweren Fehler wiederholen, der mit der Auslösung eines Krieges gegen Jugoslawien ohne die Zustimmung des Sicherheitsrates gegen die internationale Ordnung begangen wurde. Die einseitige Auslösung eines Präventivkrieges gegen einen souveränen Staat wäre ein höchst gefährlicher Präzedenzfall, auf den sich morgen jedes beliebige Land berufen könnte, um seine Probleme zu lösen, beispielsweise Indien oder Pakistan in der Kaschmirfrage.
Zweitens müssen wir klarstellen, dass ein solcher Krieg nur in dem Falle beschlossen werden dürfte, dass der Irak sich eindeutig weigert, die Resolutionen des Sicherheitsrates umzusetzen. Das den Inspektoren erteilte Mandat darf also keinen Platz für Zweideutigkeiten lassen, aber man darf auch nicht im Voraus auf ein Scheitern der Inspektionen spekulieren. Das würde bedeuten, dass man die äußerst effiziente Arbeit der UN- und IAEO-Inspektoren in der Zeit von 1991 bis 1998 in Abrede stellt und auf jede künftige Abrüstungskontrollmission verzichtet. Verurteilenswert ist die Untätigkeit der internationalen Gemeinschaft, indem sie zugelassen hat, dass nach der Ausweisung der Inspektoren durch den Irak ein vierjähriges schwarzes Loch entstand, und dem Irak auf diese Weise neue Chancen für eine Aufstockung seines Potenzials bot. Natürlich darf der Sicherheitsrat, wenn er effizient sein will, keine Hypothese a priori ausschließen. Wenn er den Einsatz von Gewalt in jedem Falle von vornherein ausschlösse, wie es beispielsweise die deutsche Regierung vorschlägt, so würde damit die Position der internationalen Gemeinschaft geschwächt.
Schließlich gilt es absolut zu vermeiden, dass eine unangebrachte Aktion im Irak den vorrangigen internationalen Kampf gegen den islamischen Terrorismus erschwert. Die Auslösung eines Präventivkrieges, ohne dass der Irak sich geweigert hätte, die Sicherheitsratsresolutionen umzusetzen, würde die Gefahr mit sich bringen, dass die unerlässliche Fortsetzung der Zerschlagung der Netze des islamischen Terrorismus in zweifacher Hinsicht in Frage gestellt wird. Eine solche Aktion könnte, wie Philippe de Villiers gestern vor der Französischen Nationalversammlung unterstrichen hat, einen Gegenschlag des Islamismus und den Zerfall der internationalen Koalition, die sich nach dem 11. September gebildet hat, auslösen."@de7
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"a priori"11,9
|
| lpv:translated text |
"Signor Presidente, la comunità internazionale ha ritenuto che il regime iracheno, responsabile di due guerre, contro l’Iran e il Kuwait, costituisse una minaccia potenziale permanente per la sicurezza dei suoi vicini. Questo è il motivo per cui il Consiglio di sicurezza ha elaborato una strategia per isolare l’Iraq e impedirgli di dotarsi di armi di distruzione di massa, strategia che fino al 1998 è risultata efficace.
Ciò che chiedono oggi gli Stati Uniti è di abbandonare questa strategia a favore della proposta molto più radicale di intraprendere una guerra preventiva contro l’Iraq, prima che quest’ultimo si doti di strumenti decisivi di ricatto. Quale dev’essere la nostra posizione, qualora si verifichi tale situazione estrema? Innanzitutto, è necessario riaffermare che la decisione di intraprendere una guerra contro l’Iraq spetta esclusivamente al Consiglio di sicurezza. Il sistema delle Nazioni Unite è una garanzia di pace e nessuno ha interesse a indebolirlo. Non dobbiamo ripetere il grave errore commesso contro l’ordine internazionale nell’intraprendere una guerra contro la Jugoslavia senza il sostegno del Consiglio di sicurezza. Intraprendere a livello unilaterale una guerra preventiva contro uno Stato sovrano costituirebbe un precedente estremamente pericoloso, che potrebbe essere invocato in futuro da qualsiasi paese per cercare di risolvere i propri problemi, per esempio l’India o il Pakistan riguardo al Kashmir.
In secondo luogo, dobbiamo affermare che la decisione di entrare in guerra può essere presa soltanto se l’Iraq rifiuta di porre in atto le risoluzioni del Consiglio di sicurezza. Il mandato conferito agli ispettori non deve quindi lasciare margini ad ambiguità, ma non dobbiamo fare speculazioni premature riguardo al fallimento delle ispezioni. Ciò significherebbe negare il lavoro estremamente efficace svolto dagli ispettori delle Nazioni Unite e dell’AIEA tra il 1991 e il 1998 e rinunciare a qualsiasi missione futura di controllo del disarmo. Ciò che è deplorevole è l’inerzia di cui ha dato prova la comunità internazionale accettando un buco nero di quattro anni in seguito all’espulsione degli ispettori dall’Iraq, fatto che ha permesso all’Iraq di rafforzare la sua capacità. Naturalmente, per essere efficace, il Consiglio di sicurezza non deve escludere
alcuna ipotesi. Escludere
l’uso della forza in qualsiasi circostanza, come proposto, per esempio, dal governo tedesco, significherebbe indebolire la posizione della comunità internazionale.
Infine, dobbiamo assolutamente impedire che un’azione inadeguata in Iraq renda più difficile la lotta internazionale contro il terrorismo islamico, e questa è una priorità. Intraprendere una guerra preventiva, senza che l’Iraq abbia rifiutato di applicare le risoluzioni del Consiglio di sicurezza, potrebbe doppiamente compromettere l’obiettivo essenziale di smantellare le reti terroristiche islamiche. Tale azione, come sottolineato ieri da Philippe de Villiers in seno all’assemblea nazionale francese, potrebbe infatti provocare un improvviso risveglio dell’estremismo islamico e il fallimento della coalizione internazionale formata dopo l’11 settembre."@it9
|
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:spoken text |
"Monsieur le Président, Monsieur le Commissaire, la communauté internationale a considéré que le régime irakien, responsable de deux guerres d'agression contre l'Iran, puis le Koweït, constituait une menace potentielle permanente pour la sécurité de ses voisins. C'est pourquoi le Conseil de sécurité a défini une stratégie d'endiguement de l'Irak qui vise à l'empêcher de se doter d'armes de destruction massive et qui, jusqu'en 1998, a été efficace.
La question que posent aujourd'hui les États-Unis est celle d'un abandon de cette stratégie au profit de celle, beaucoup plus radicale, du déclenchement d'une guerre préventive contre l'Irak, avant que ce dernier ne se dote d'éléments de chantage décisifs. Face à cette éventualité d'une montée aux extrêmes, quelle doit être notre position ? Elle doit être tout d'abord de réaffirmer que le déclenchement éventuel d'une guerre contre l'Irak relève exclusivement du Conseil de sécurité. Le système des Nations unies est le garant de la paix, et personne n'a intérêt à son affaiblissement. Ne renouvelons pas la faute grave qui a été commise contre l'ordre international en déclenchant une guerre contre la Yougoslavie sans l'aval du Conseil de sécurité. Le déclenchement unilatéral d'une guerre préventive contre un État souverain constituerait un précédent extrêmement dangereux susceptible d'être invoqué demain par n'importe quel pays pour tenter de résoudre ses problèmes, par exemple l'Inde ou le Pakistan à propos du Cachemire.
Nous devons, en second lieu, affirmer qu'une telle guerre ne pourrait être décidée qu'en cas de refus caractérisé de la part de l'Irak de mettre en œuvre les résolutions du Conseil de sécurité. Il faut donc que le mandat donné aux inspecteurs ne laisse place à aucune ambiguïté, mais il ne faut pas spéculer par avance sur un échec des inspections. Cela reviendrait à nier le travail remarquablement efficace accompli par les inspecteurs des Nations unies et de l'AIEA entre 1991 et 1998 et à renoncer à toute mission future de contrôle du désarmement. Ce qui est condamnable, c'est l'inertie dont a fait preuve la communauté internationale en acceptant un trou noir de quatre années après l'expulsion des inspecteurs par l'Irak, facilitant ainsi les possibilités de renforcement de son potentiel. Naturellement, le Conseil de sécurité, pour être efficace, ne doit exclure aucune hypothèse a priori. Exclure a priori, quoi qu'il arrive, l'usage de la force, comme le propose par exemple le gouvernement allemand, c'est affaiblir la position de la communauté internationale.
Enfin, il faut absolument éviter qu'une action inappropriée en Irak ne rende plus difficile la lutte internationale prioritaire contre le terrorisme islamique. Or, le déclenchement d'une guerre préventive, sans que l'Irak ait refusé d'appliquer les résolutions du Conseil de sécurité, risquerait de compromettre doublement l'indispensable poursuite du démantèlement des réseaux du terrorisme islamique. Une telle action pourrait en effet provoquer, comme le soulignait hier Philippe de Villiers à la tribune de l'Assemblée nationale française, un choc en retour de l'islamisme et la dislocation de la coalition internationale qui s'est constituée au lendemain du 11 septembre."@fr6
|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20021009.5.3-051"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker |
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples