Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2002-10-09-Speech-3-037"

Predicate	Value (sorted: default)
rdf:type	lpv_eu:Speech4
dcterms:Date	"2002-10-09"^^xsd:date4
dcterms:Is Part Of	lp_eu:Läget i Irak4
dcterms:Language	"en"^^xsd:language4
lpv:document identification number	"en.20021009.5.3-037"4
lpv:hasSubsequent	lp_eu:2002-10-09-Speech-3-0384
lpv:speaker	lp:Patten4
lpv:spoken text	". – Mr President, I have already spoken twice about Iraq in this Chamber. My last intervention was just one month ago, on 4 September, right after the informal meeting of EU Ministers in Elsinore. Since then, Iraq has, for obvious reasons, remained the most important topic of international debate, though there is not all that much of substance that the Commission can add to what has just been said, or, frankly, to what is reported daily in the press. Second, the main reasoning behind any UN intervention is the perception that the international community is confronted with the possession of weapons of mass destruction by a dangerous regime. There is a genuine and justified worry about both use and proliferation. In addition it has been suggested that these weapons could be supplied to terrorist networks, though some notable public figures, for example Brent Scowcroft, National Security Advisor to President Bush Senior, have expressed scepticism on this point. Others still have argued that there may be some links between Iraq and terrorist organisations with global links such as Al-Qa'ida. I am not aware of any convincing public evidence on this point, but perhaps I have overlooked something. The resort to the pre-emptive use of force is not a new idea. The international community for example decided to intervene in Kosovo on humanitarian grounds. The concept of humanitarian interventions was supported by UN Secretary General Kofi Annan in an outstanding speech three years ago. Through the action in Kosovo, the international community made clear that it was no longer possible for world leaders to hide behind the concept of national sovereignty to do whatever they wished within their own borders. It was recognised that people too have rights, not just the states in which they live. That seems to me to be a welcome advance. However, what is clear from the debates going on around the world is that we need to develop some kind of framework of international law to address such circumstances. Iraq cannot be seen in isolation from other equally sensitive cases. Should we not look at the principles to guide our international action and identify the circumstances that may justify international intervention when there is a clear and present danger, either within a sovereign state or outside its borders? The view of international law that has more or less prevailed since the Treaty of Westphalia – as students of the work of Dr Kissinger will know – is no longer wholly valid. But I find it difficult to believe that any acceptable alternative view should not rest principally on UN mechanisms and procedures. Third, I am sure that those who are considering the need for a new resolution will be taking into account all options and scenarios. The international community needs to address how to frame a UN Security Council resolution or resolutions on Iraq. But they also need to think about what to do in case of non-compliance. This is a general issue of the utmost importance since it is related to the credibility of the multilateral system. We need to preserve the authority of the UN and the Security Council whose resolutions we have seen defied again and again. In this case, it is defiance by Iraq, but there are others in a similar situation of non-compliance. We have now reached the point when such lack of compliance with UN decisions needs to be addressed in an objective, serious and coherent manner. I hope that as events unfold in the coming months, we see a re-assertion of the authority of the UN with beneficial effects for Iraq, for its region and indeed for the whole world. We may then, in addition, be able to focus our efforts more constructively on the continuing bloody crisis in the Middle East. I cannot say that I find any alternative outlook anything other than profoundly disturbing. The most encouraging development since I last spoke was President Bush’s speech which I heard at the UN General Assembly on 12 September and the Presidency referred also to the speech that he has just made in Cincinnati. It was important, of course, because Mr Bush signalled the American administration’s wish, if possible, to work through the UN framework to tackle the threats posed by the Iraqi regime. From all corners of the globe, leaders of the world welcomed the US decision, and virtually everyone has put strong pressure on Iraq to comply with UN Resolutions. Of particular relevance was the extent of the renewed diplomatic efforts of the Arab world to press Iraq to allow the resumption of the inspections. These growing pressures have clearly helped drive Saddam to offer the return of the inspectors, even if his offer needs to be treated with a good deal of scepticism. We have been here with Saddam Hussein before, watching him in due course resile from promises made and commitments given, behind a smoke-screen of ifs, buts and maybes. The European Union has warmly welcomed President Bush’s decision to deal with Iraq through the UN system. As a Union, we believe this is by far the best and incomparably the most effective way to take things forward. There is no real alternative to the UN system of values and international rules that was set in place and agreed by world leaders to preserve global security. It offers the best hope of avoiding the potentially disastrous consequences of a spread of unilateral actions allegedly to ‘solve’ regional disputes. Working through the UN confers legitimacy and a sense of moral consensus on the actions that it is sometimes necessary to take. Also in the last couple of weeks, one of the EU Member States – the one as we say coyly that I know best – has made public a detailed assessment of Iraq’s possession of chemical, biological and, possibly, nuclear weapons and the means to deliver them. This report has shown the risks that these weapons pose to regional stability in the Middle East. A number of eminent institutes have also shared their assessments of the threats to global security posed by the Iraqi regime. They all agree on Saddam’s attempts to rebuild his capabilities in weapons of mass destruction, taking advantage of the absence of the inspectors over the last four years. I would like to point out, incidentally, that these inspectors had previously done a better job than they are sometimes given credit for. There may be room for debate about how imminent a danger is posed by this armoury of lethal weapons, but I do not detect any serious dispute about its existence. Currently, discussions are taking place with and between EU Member States on the terms of a new UN Security Council Resolution designed to pave the way for a completely unconditional return of UN inspectors to Iraq. As honourable Members well know, there are various options under consideration, some of them at the instigation of Member States. As the Presidency made clear, European Ministers last discussed the situation of Iraq on Monday 31 September at the General Affairs Council. They reiterated the position set out one month earlier in Elsinore, including the overall aim of the elimination of weapons of mass destruction, the need for the unconditional return of UN inspectors with unfettered access to every part of Iraq, and the need for the situation to continue to be addressed along the UN Security Council track. Against this background of intensified international diplomacy, I believe – and I hope the Parliament shares this view with me – that the following considerations should be uppermost in everybody’s minds: First, over recent weeks, leaders around the world have continued to repeat their calls for a multilateral response to the challenge posed by Iraq. They have clearly argued that the alternative of a unilateral response would be very unwise. And it is not just world leaders; our citizens clearly believe strongly that this is the right way to solve the problem of Iraq. Recent polls in Europe and the US, as well as public demonstrations, show that citizens would like any decision on Iraq to be taken within the framework of the United Nations system."@en3
lpv:translated text	". Hr. formand, jeg har allerede talt om Irak to gange i Parlamentet. Mit sidste indlæg var for blot en måned siden, den 4. september, lige efter det uformelle EU-udenrigsministermøde i Helsingør. Irak har lige siden været det vigtigste emne i den politiske debat, selv om der ikke er meget, som Kommissionen kan tilføje til det, der allerede er sagt eller skrevet om i pressen. For det andet er hovedårsagen for enhver FN-indgriben en reel trussel mod det internationale samfund fra et farligt regimes masseødelæggelsesvåben. Der er en reel og begrundet bekymring om både anvendelse og udvikling. Der har endda været rygter om, at disse våben bliver videregivet til terrorgrupper, selv om troværdige realistiske offentlige personer, som f.eks. Brent Scowcroft, sikkerhedsrådgiver for præsident Bush, har udtrykt skepsis på dette punkt. Andre mener, at der er forbindelser mellem Irak og terrororganisationer som al-Qaeda. Jeg har ikke kendskab til overbevisende dokumentation herfor, men jeg har måske overset noget. Forebyggende intervention er ikke en ny opfindelse. Det internationale samfund besluttede f.eks. at intervenere i Kosovo af humanitære årsager. Konceptet humanitær intervention blev støttet af FN's generalsekretær, Kofi Annan, i en fantastisk tale for tre år siden. Det internationale samfund har gennem aktionerne i Kosovo gjort klart, at det ikke længere er muligt for verdens ledere at gemme sig bag deres nationale suverænitet for at gøre præcis det, de måtte ønske, inden for egne grænser. Det internationale samfund har indset, at menneskerettighederne skal respekteres i alle stater. Det er et velkomment fremskridt. Det fremgår imidlertid klart af debatten i verden, at vi må fastsætte en ramme for international ret for at være forberedt på situationer som denne. Irak adskiller sig ikke fra andre følsomme sager. Bør vi ikke følge vores principper i beslutningen om internationale tiltag og identificere de omstændigheder, der kan retfærdiggøre international intervention, når der er en decideret fare, enten inden for staternes suverænitet eller uden for grænserne? De internationale regler, som mere eller mindre har eksisteret siden Westfalen-traktaten - som læsere af dr. Kissingers værker vil vide - holder ikke længere. Men jeg har svært ved at tro, at et acceptabelt alternativ ikke ville hvile på FN-principper og -procedurer. For det tredje er jeg sikker på, at man vil tage højde for alle muligheder i overvejelsen af en ny resolution. Det internationale samfund skal overveje rammerne for Sikkerhedsrådets resolution eller resolutioner om Irak. Men de skal også overveje muligheden for manglende overholdelse. Det er et meget vigtigt generelt spørgsmål, fordi det hænger sammen med troværdigheden af et multilateralt system. FN's og Sikkerhedsrådets autoritet skal opretholdes, vi har jo oplevet, at deres resolutioner ignoreres igen og igen. I dette tilfælde er det Irak, der ignorerer dem, men der er også andre, som ignorerer resolutionerne. Vi har nået det punkt, hvor problemerne med manglende overholdelse af FN-resolutioner skal løses objektivt, seriøst og konsekvent. Jeg håber, at vi ser en udvikling i løbet af de næste måneder og genoprettelse af FN's autoritet med gavnlige virkninger for Irak, landets regioner og hele verden. Så kan vi målrette vores bestræbelser mere effektivt på den blodige krise i Mellemøsten. Jeg kan kun sige, at jeg vil finde ethvert alternativ hertil meget bekymrende. Den mest opmuntrende udvikling, der er sket, siden jeg sidst talte, har været præsident Bushs tale, som jeg overværede på FN's Generalforsamling den 12. september. Formandskabet henviste endvidere til den tale, som han netop har holdt i Cincinnati. Det var naturligvis vigtigt, fordi hr. Bush signalerede Bush-regeringens ønske om at følge FN-sporet, hvis det er muligt, for at håndtere den trussel, som det irakiske regime udgør. Regeringsledere fra alle dele af verden har støttet den amerikanske beslutning, og praktisk talt alle har lagt stærkt pres på Irak om at efterleve FN-resolutionerne. Af særlig relevans er omfanget af den arabiske verdens fornyede diplomatiske bestræbelser på at lægge pres på Irak for at få genoptaget inspektionerne. Det stigende pres har helt klart været medvirkende til Saddam Husseins tilbud om at genoptage inspektionerne, selv om hans tilbud er tvivlsomt. Vi har oplevet situationen før og været vidne til, at Saddam Hussein har trukket løfter tilbage, som under alle omstændigheder er givet med alle mulige forbehold. EU bifalder præsident Bushs beslutning om at løse problemerne med Irak i FN-regi. Som Union mener vi, at det er langt den bedste og uden sammenligning mest effektive løsning. Der er ingen reelle alternativer til FN-systemet, der bygger på værdier og internationale regler, som er fastsat af regeringsledere i hele verden for at bevare den globale fred. Det er den bedste måde at forsøge at undgå eventuelle katastrofale følger af spredte unilaterale handlinger, som skal forestille at kunne "løse" regionale konflikter. Løsning af problemerne via FN giver en form for legitimitet og moral i forbindelse med de foranstaltninger, som det kan være nødvendigt at træffe. Inden for de seneste uger har en af medlemsstaterne - den, som jeg bør kende bedst - offentliggjort en detaljeret rapport om Iraks kemiske, biologiske og muligvis nukleare våben og anvendelsesmetoder. Rapporten afdækker den risiko, som disse våben udgør for den regionale stabilitet i Mellemøsten. Vi har også set rapporter fra en række kvalificerede institutioner om det irakiske regimes trussel mod den globale sikkerhed. I alle rapporterne konkluderes det, at Saddam Husseins forsøg på at genopruste har gode vilkår på grund af den manglende tilstedeværelse af våbeninspektører i de seneste fire år. Jeg vil for resten gerne understrege, at våbeninspektørerne har gjort et bedre stykke arbejde, end de får æren for. Man kan måske diskutere, hvor stor en fare disse masseødelæggelsesvåben udgør, men der kan vist ikke være nogen diskussion om eksistensen heraf. Der er i øjeblikket drøftelser med og mellem EU-stater om betingelserne for en ny resolution fra Sikkerhedsrådet, der skal bane vejen for våbeninspektørernes betingelsesløse tilbagevenden til Irak. Som de ærede medlemmer er klar over, er der forskellige muligheder under overvejelse, nogle af disse på opfordring af medlemsstaterne. Som formandskabet har understreget, drøftede de europæiske ministre senest situationen i Irak på Rådets møde (almindelige anliggender) mandag den 31. september. De gentog den holdning, der blev fastsat en måned tidligere i Helsingør, herunder det overordnede mål med eliminering af masseødelæggelsesvåben, våbeninspektørernes betingelsesløse tilbagevenden med uhindret adgang til alle dele af Irak samt nødvendigheden af fortsat at holde øje med situationen i overensstemmelse med FN's retningslinjer. På baggrund af det intensiverede internationale diplomati mener jeg - og jeg håber, at Parlamentet deler min opfattelse - at følgende skal tages i betragtning: For det første har ledere i hele verden gentaget deres anmodning om en multilateral reaktion på udfordringen i Irak. De har klart og tydeligt argumenteret imod en unilateral reaktion som alternativ. Og ikke blot vores regeringsledere, men også vores borgere, har den holdning, at et multilateralt samarbejde er den bedste måde at løse problemerne i Irak på. Nye meningsmålinger i Europa og USA og offentlige demonstrationer viser, at borgerne ønsker, at beslutninger om Irak skal træffes i FN-regi."@da1 ". Herr Präsident, ich habe mich in diesem Parlament bereits zweimal zur Irakfrage geäußert. Meine letzten diesbezüglichen Anmerkungen habe ich vor gerade einmal einem Monat, am 4. September, direkt im Anschluss an das informelle Treffen der EU-Minister in Elsinore gemacht. Seitdem ist der Irak aus naheliegenden Gründen eines der wichtigsten Themen der internationalen Debatte geblieben, doch die Kommission kann dem, was soeben gesagt wurde, oder offen gesagt dem, was täglich in der Presse zu lesen ist, inhaltlich nicht mehr allzu viel hinzufügen. Zweitens besteht der Grund für ein Eingreifen der UN in der Auffassung, dass Massenvernichtungswaffen im Besitz eines gefährlichen Regimes eine Bedrohung für die internationale Gemeinschaft darstellen. Es gibt Anlass zu berechtigter Sorge, dass diese Waffen genutzt und verbreitet werden. Zudem wurde darauf verwiesen, dass diese Waffen an terroristische Netze weitergegeben werden könnten, obwohl es namhafte Persönlichkeiten des öffentlichen Lebens gibt, darunter Brent Scowcroft, Nationaler Sicherheitsberater von Präsident Bush Senior, die in diesem Zusammenhang ihre Zweifel zum Ausdruck gebracht haben. Andere führen das Argument an, dass es Verbindungen zwischen dem Irak und terroristischen Organisationen mit internationalen Kontakten wie Al Kaida geben könne. Mir sind diesbezüglich keine überzeugenden öffentlich zugänglichen Beweise bekannt, aber vielleicht habe ich etwas übersehen. Präventivschläge sind keine neue Idee. So hat die internationale Gemeinschaft z. B. beschlossen, aus humanitären Beweggründen in den Kosovo-Krieg einzugreifen. Das Konzept der humanitären Interventionen wurde von UNO-Generalsekretär Kofi Annan vor drei Jahren in einer beeindruckenden Rede unterstützt. Durch ihr Eingreifen im Kosovo hat die internationale Gemeinschaft deutlich gemacht, dass sich die Mächtigen der Welt nicht mehr hinter dem Konzept der nationalen Souveränität verstecken können, um im Schutz ihrer nationalen Grenzen nach eigenem Gutdünken zu handeln. Es wurde anerkannt, dass auch die Bürger und nicht nur die Staaten, in denen diese leben, über Rechte verfügen. Dies scheint mir ein begrüßenswerter Fortschritt zu sein. Wie die internationale Debatten jedoch unmissverständlich zeigen, benötigen wir einen wie auch immer gearteten völkerrechtlichen Rahmen, um in derartigen Situationen handeln zu können. Der Irak kann nicht isoliert von in gleichem Umfang brisanten Fällen betrachtet werden. Vielleicht sollten wir uns mit den Grundsätzen befassen, auf denen unser internationales Handeln beruht, und die Umstände festlegen, unter denen ein internationales Eingreifen gerechtfertigt sein kann, wenn entweder innerhalb eines souveränen Staates oder außerhalb seiner Grenzen eine eindeutige und unmittelbare Gefahr besteht. Die Sichtweise des Völkerrechts, die sich mehr oder weniger seit dem Westfälischen Frieden erhalten hat - und alle, die die Arbeit von Herrn Dr. Kissinger gelesen haben, werden wissen, was ich damit meine - hat einen Teil ihrer Gültigkeit verloren. Es fällt mir jedoch schwer zu glauben, dass eine akzeptable alternative Sichtweise nicht vorwiegend auf den UN-Mechanismen und -Verfahren gründen sollte. Drittens bin ich mir sicher, dass diejenigen, die von der Notwendigkeit einer neuen Resolution sprechen, alle Möglichkeiten und Szenarien in Betracht ziehen werden. Die internationale Gemeinschaft muss sich damit beschäftigen, wie die Resolution oder die Resolutionen des UN-Sicherheitsrats zum Irak aussehen sollen. Doch sie muss sich auch damit befassen, was im Falle der Nichtbefolgung unternommen werden kann. Dies ist eine allgemeine Frage von höchster Wichtigkeit, da es um die Glaubwürdigkeit des multilateralen Systems geht. Wir müssen die Autorität der UN und des Sicherheitsrats, deren Resolutionen vor unseren Augen immer wieder missachtet wurden, sicherstellen. In diesem Fall handelt es sich um eine Nichteinhaltung durch den Irak, doch es gibt auch andere Staaten, die sich auf vergleichbare Weise widersetzen. Wir sind mittlerweile an dem Punkt angelangt, an dem wir uns mit derartigen Fällen der Nichtbefolgung von UN-Beschlüssen auf objektive, Ernst zu nehmende und kohärente Weise beschäftigen müssen. Ich hoffe, die Dinge werden sich in den kommenden Monaten so entwickeln, dass die Autorität der UNO gestärkt wird und sich dies positiv auf die Lage im Irak, auf die Region und natürlich auf die gesamte Welt auswirken wird. Gegebenenfalls werden wir dann zusätzlich in der Lage sein, uns konstruktiver um eine Lösung der anhaltenden blutigen Krise im Nahen Osten zu bemühen. Ich muss sagen, dass ich jede andere Vorstellung ausgesprochen beunruhigend fände. Zu den erfreulichsten Entwicklungen seit meinen vorherigen Ausführungen hier im Parlament gehört die Rede von Präsident Bush, die ich am 12. September in der UNO-Generalversammlung verfolgen konnte; zudem hat der Vorsitz auf die Rede verwiesen, die er jüngst in Cincinnati gehalten hat. Natürlich war diese von großer Bedeutung, denn Präsident Bush hat dort auf den Wunsch der US-Regierung verwiesen, der Bedrohung durch das irakische Regime möglichst im Rahmen der UNO zu begegnen. Weltweit wurde die Entscheidung der USA von Staats- und Regierungschefs begrüßt, und beinahe alle üben starken Druck auf den Irak aus, damit er sich an die UN-Resolutionen hält. Von besonderer Bedeutung war die Ausweitung der erneuten diplomatischen Bemühungen der arabischen Welt, den Irak dazu zu drängen, die Inspektoren wieder ins Land zu lassen. Dieser wachsende Druck hat sicherlich dazu beigetragen, Saddam zu dem Angebot für eine Rückkehr der Inspektoren zu bewegen, auch wenn dieses Angebot mit dem gebotenen Maß an Skepsis zu betrachten ist. Wir waren schon einmal mit Saddam Hussein an diesem Punkt angelangt, und mussten zusehen, wie er sich von Versprechungen und Verpflichtungen wieder in den Nebel aus wenn, aber und vielleicht zurückzog. Die Europäische Union begrüßt die Entscheidung von Präsident Bush, sich mit der Irakfrage im Rahmen der Vereinten Nationen zu befassen, ganz klar. In unserer Eigenschaft als Union vertreten wir die Auffassung, dass dies bei weitem die beste und wirksamste Möglichkeit ist, die Angelegenheit voranzubringen. Zu dem UN-System von Werten und internationalen Regeln, das von Staatsleuten aus aller Welt zur Wahrung der internationalen Sicherheit errichtet und verabschiedet worden ist, gibt es keine wirkliche Alternative. Es bietet die besten Aussichten, die vermutlich verheerenden Auswirkungen zu vermeiden, zu denen es käme, wenn unter dem Vorwand einer „Lösung“ internationaler Konflikte, immer mehr unilaterale Maßnahmen ergriffen würden. Ein Vorgehen im Rahmen der UNO gründet sich auf Legitimität und einen moralischen Konsens über Maßnahmen, die gelegentlich erforderlich sind. In den vergangenen Wochen hat zudem einer der EU-Mitgliedstaaten - der, den ich scherzhaft als den mir am besten bekannten Mitgliedstaat bezeichne - einen ausführlichen Bericht zu dem Arsenal an chemischen, biologischen sowie möglicherweise atomaren Waffen und den Produktionsmöglichkeiten im Irak vorgelegt. Aus dem Bericht lassen sich die Gefahren ablesen, die diese Waffen für die regionale Stabilität im Nahen Osten mit sich bringen. Einige namhafte Institute haben ebenfalls ihre Untersuchungen dazu vorgelegt, inwiefern das irakische Regime eine Gefährdung für die internationale Sicherheit verkörpert. Sie sind sich alle einig, dass Saddam Versuche unternimmt, sein Arsenal an Massenvernichtungswaffen zu erneuern, und sich dabei die Abwesenheit der UN-Inspektoren innerhalb der letzten vier Jahre zunutze gemacht hat. Ich möchte im Übrigen darauf hinweisen, dass diese Inspektoren eine bessere Arbeit geleistet haben, als ihnen bisweilen nachgesagt wird. Man kann darüber diskutieren, wie unmittelbar die Gefahr ist, die von diesem Arsenal an Vernichtungswaffen ausgeht, doch es scheinen keinerlei Ernst zu nehmende Zweifel daran zu bestehen, dass dieses Arsenal existiert. Derzeit wird auf nationaler wie auf Ebene der Europäischen Union über den Inhalt einer neuen Resolution des UN-Sicherheitsrats diskutiert, soll diese doch den Weg für eine bedingungslose Rückkehr der UN-Inspektoren in den Irak ebnen. Wie Sie sicher wissen, werden mehrere Möglichkeiten, einige davon auf Initiative der Mitgliedstaaten, geprüft. Der Vorsitz hat bereits darauf hingewiesen, dass die EU-Minister die Lage im Irak zuletzt am Montag, dem 31. September, auf der Tagung des Rates „Allgemeine Angelegenheiten“ erörtert haben. Sie griffen ihren einen Monat zuvor in Elsinore festgelegten Standpunkt erneut auf, darunter das generelle Ziel der Beseitigung der Massenvernichtungswaffen, das Erfordernis der bedingungslosen Rückkehr der UN-Inspektoren und ihren unbehinderten Zugang zu allen Landesteilen des Irak sowie die Notwendigkeit, sich mit der Situation auch weiterhin im Rahmen des UN-Sicherheitsrats auseinander zu setzen. Vor diesem Hintergrund einer forcierten internationalen Diplomatie bin ich der Auffassung - und ich hoffe, das Parlament teilt diese Ansicht -, dass die folgenden Erwägungen für alle von oberster Priorität sein sollten: Erstens. In den vergangenen Wochen haben führende Politiker in aller Welt ihre Forderung nach einer multilateralen Reaktion auf die irakischen Drohungen erneuert. Sie haben unmissverständlich deutlich gemacht, dass die Alternative einer einseitigen Reaktion ausgesprochen bedenklich wäre. Und nicht nur führende Politiker der Welt, auch unsere Bürger sind eindeutig der Ansicht, dass dies der richtige Weg ist, um das Irak-Problem zu lösen. Jüngste Meinungsumfragen in Europa und den USA sowie Demonstrationen weisen darauf hin, dass es dem Willen der Bürger entspricht, alle Entscheidungen zum Irak im Rahmen der Vereinten Nationen zu treffen."@de7 "Κύριε Πρόεδρε, έχω ήδη μιλήσει δύο φορές ενώπιον του Σώματος για την κατάσταση στο Ιράκ. Η τελευταία μου παρέμβαση ήταν μόλις πριν από ένα μήνα, στις 4 Σεπτεμβρίου, αμέσως μετά την άτυπη συνάντηση των Υπουργών της ΕΕ στην Ελσινόρη. Από τότε το Ιράκ παρέμεινε, για ευνόητους λόγους, το σημαντικότερο διεθνές θέμα συζητήσης, αν και η Επιτροπή δεν έχει να προσθέσει τίποτε ουσιαστικό σε ό,τι έχει ήδη ειπωθεί, ή, για να λέμε την αλήθεια, σε ό,τι δημοσιεύεται καθημερινά στον Τύπο. Δεύτερον, ο βασικός συλλογισμός προκειμένου να υπάρξει οποιαδήποτε παρέμβαση εκ μέρους των Ηνωμένων Εθνών είναι η αντίληψη ότι η διεθνής κοινότητα αντιμετωπίζει την περίπτωση κατά την οποία ένα επικίνδυνο καθεστώς διαθέτει όπλα μαζικής καταστροφής. Συνεπώς, η ανησυχία σχετικά με τη χρήση και την εξάπλωσή τους είναι πραγματική και δικαιολογημένη. Επιπλέον, έχει ειπωθεί ότι αυτά τα όπλα θα μπορούσαν ενδεχομένως να εφοδιάζουν τρομοκρατικά δίκτυα, αν και σημαίνοντα δημόσια πρόσωπα, όπως ο Brent Scowcroft, ο οποίος είχε διατελέσει Σύμβουλος Εθνικής Ασφαλείας του προέδρου Μπους του πρεσβυτέρου, έχουν αντιμετωπίσει την πιθανότητα με σκεπτικισμό. Άλλοι ισχυρίστηκαν ακόμα το ενδεχόμενο σχέσης μεταξύ Ιράκ και τρομοκρατικών οργανώσεων με διεθνείς διασυνδέσεις όπως η Αλ Κάιντα. Από όσο γνωρίζω, δεν υπάρχουν απτά τεκμήρια επ’ αυτού, ίσως όμως να μου έχει διαφύγει κάτι. Η προσφυγή σε προληπτική χρήση βίας δεν είναι καινούργια ιδέα. Η διεθνής κοινότητα αποφάσισε, για παράδειγμα, να παρέμβει στο Κοσσυφοπέδιο για ανθρωπιστικούς λόγους. Η έννοια των ανθρωπιστικών παρεμβάσεων υποστηρίχθηκε από τον Γενικό Γραμματέα των Ηνωμένων Εθνών, Κόφι Ανάν, σε έναν εξαιρετικό λόγο που εκφώνησε πριν από τρία χρόνια. Με τη δράση στο Κοσσυφοπέδιο, η διεθνής κοινότητα κατέστησε σαφές ότι οι αργηγοί των κρατών όλου του κόσμου δεν θα μπορούσαν πλέον να κρύβονται πίσω από την έννοια της εθνικής κυριαρχίας προκειμένου να κάνουν ό,τι θέλουν μέσα στα σύνορά τους. Αναγνωρίστηκε ότι και οι λαοί έχουν δικαιώματα, όχι μόνο τα κράτη στα οποία ζουν. Φρονώ ότι η εν λόγω εξέλιξη είναι θετική. Ωστόσο, αυτό που είναι ξεκάθαρο από τις συζητήσεις που πραγματοποιούνται σε όλο τον κόσμο είναι ότι πρέπει να αναπτύξουμε ένα είδος πλαισίου διεθνούς δικαίου για την αντιμετώπιση τέτοιων καταστάσεων. Η περίπτωση του Ιράκ δεν μπορεί να αντιμετωπιστεί χωριστά από άλλες εξίσου ευαίσθητες περιπτώσεις. Δεν θα πρέπει άραγε να λάβουμε υπόψη τις αρχές προκειμένου να κατευθύνουμε τη διεθνή δράση και να εντοπίσουμε τις περιστάσεις που μπορούν να δικαιολογήσουν τη διεθνή παρέμβαση, όταν υπάρχει απτός κίνδυνος ενόψει, είτε στο εσωτερικό ενός κυρίαρχου κράτους είτε έξω από τα σύνορά του; Η ιδέα του διεθνούς δικαίου η οποία ουσιαστικά επικρατούσε από τη Συνθήκη της Βεστφαλίας και μετά – όπως θα γνωρίζουν οι μελετητές του έργου του Δρα Κίσινγκερ – δεν ισχύει πλέον απόλυτα. Ωστόσο, θεωρώ δύσκολο να πιστέψουμε πως η οποιαδήποτε αποδεκτή εναλλακτική άποψη δεν θα πρέπει να βασίζεται κυρίως στους μηχανισμούς και τις διαδικασίες των Ηνωμένων Εθνών. Τρίτον, είμαι βέβαιος ότι εκείνοι που εξετάζουν την ανάγκη ενός νέου ψηφίσματος θα συνεκτιμήσουν το σύνολο των επιλογών και των σεναρίων. Η διεθνής κοινότητα πρέπει να εξετάσει τον τρόπο με τον οποίο το Συμβούλιο Ασφαλείας των Ηνωμένων Εθνών θα διαμορφώσει ένα ή περισσότερα ψηφίσματα για το Ιράκ. Αλλά πρέπει επίσης να σκεφτούν τι θα κάνουν σε περίπτωση μη συμμόρφωσης. Αυτό είναι ένα γενικό ζήτημα μεγίστης σημασίας, δεδομένου ότι συνδέεται με την αξιοπιστία του συγκεκριμένου πολυμερούς συστήματος. Πρέπει να διατηρήσουμε την εξουσία των Ηνωμένων Εθνών και του Συμβουλίου Ασφαλείας, τα ψηφίσματα των οποίων έχουμε δει να αγνοούνται επανειλημμένως. Στην περίπτωση αυτή, πρόκειται για απείθεια εκ μέρους του Ιράκ, ωστόσο υπάρχουν και άλλοι σε παρόμοια κατάσταση μη-συμμόρφωσης. Έχουμε φτάσει στο σημείο τώρα όπου τέτοια έλλειψη συμμόρφωσης με τις αποφάσεις των Ηνωμένων Εθνών πρέπει να αντιμετωπίζεται με αντικειμενικό, σοβαρό και συνεκτικό τρόπο. Ελπίζω ότι η εξέλιξη των γεγονότων τους επόμενους μήνες θα επαναβεβαιώσει το κύρος των Ηνωμένων Εθνών, με θετικές επιπτώσεις για το Ιράκ και για τη γύρω περιοχή, αλλά και για ολόκληρο τον κόσμο. Ίσως τότε να μπορέσουμε, επιπλέον, να εστιάσουμε εποικοδομητικότερα τις προσπάθειές μας στη συνεχιζόμενη αιματηρή κρίση στη Μέση Ανατολή. Οποιαδήποτε εναλλακτική θέση, θα θεωρούσα ότι απλώς δημιουργεί σοβαρά προβλήματα. Η πιο ενθαρρυντική εξέλιξη από την τελευταία φορά που μίλησα ήταν ο λόγος του προέδρου Μπους τον οποίον άκουσα στη Γενική Συνέλευση των Ηνωμένων Εθνών στις 12 Σεπτεμβρίου η Προεδρία αναφέρθηκε επίσης στον λόγο που εκφώνησε προσφάτως στο Σινσινάτι. Το γεγονός ήταν σημαντικό, φυσικά, διότι ο κ. Μπους τόνισε την επιθυμία της αμερικανικής κυβέρνησης να εργαστεί, αν γίνεται, στο πλαίσιο των Ηνωμένων Εθνών προκειμένου να αντιμετωπιστούν οι απειλές του ιρακινού καθεστώτος. Αρχηγοί κρατών από κάθε γωνιά του πλανήτη χαιρέτισαν την απόφαση των ΗΠΑ, και σχεδόν όλοι άσκησαν έντονες πιέσεις στο Ιράκ ώστε να συμμορφωθεί με τα ψηφίσματα των Ηνωμένων Εθνών. Ιδιαίτερης σημασίας ήταν η έκταση των ανανεωμένων διπλωματικών προσπαθειών του αραβικού κόσμου να πιέσει το Ιράκ να επιτρέψει την επανάληψη των επιθεωρήσεων. Αυτές οι αυξανόμενες πιέσεις ώθησαν σαφώς τον Σαντάμ να προτείνει την επιστροφή των επιθεωρητών, ακόμα και αν η προσφορά του πρέπει να αντιμετωπιστεί με αρκετό σκεπτικισμό. Ο Σαντάμ Χουεΐν δεν μας είναι άγνωστος τον έχουμε παρακολουθήσει κατά καιρούς να υπαναχωρεί σε ανειλημμένες υποσχέσεις και δεσμεύσεις, καλυπτόμενος πίσω από ένα προπέτασμα καπνού από “αλλά”, και “ίσως”. Η Ευρωπαϊκή Ένωση χαιρέτισε θερμά την απόφαση του προέδρου Μπους να αντιμετωπίσει το Ιράκ μέσω του συστήματος των Ηνωμένων Εθνών. Ως Ένωση, πιστεύουμε ότι αυτός είναι μακράν ο καλύτερος και ο ασυγκρίτως αποτελεσματικότερος τρόπος για να υπάρξει πρόοδος της κατάστασης. Δεν υπάρχει πραγματικό εναλλακτικό σύστημα από το σύστημα αξιών και διεθνών κανόνων των Ηνωμένων Εθνών, το οποίο καθορίστηκε και συμφωνήθηκε από αρχηγούς κρατών, προκειμένου να διατηρηθεί η παγκόσμια ασφάλεια, και το οποίο προσφέρει την καλύτερη ελπίδα να αποφύγουμε τις ενδεχομένως καταστροφικές συνέπειες μιας επέκτασης μονομερών ενεργειών με την πρόφαση της “επίλυσης” περιφερειακών διαφορών. Η δραστηριοποίηση μέσω των Ηνωμένων Εθνών προσφέρει νομιμότητα και μια αίσθηση ηθικής συναίνεσης ως προς τις δράσεις που ενίοτε απαιτείται να αναλάβουμε. Επίσης, κατά τις δύο τελευταίες εβδομάδες, ένα από τα κράτη μέλη της ΕΕ – αυτό που, ας το θέσουμε κοψά, γνωρίζω καλύτερα – δημοσίευσε μια λεπτομερή εκτίμηση των χημικών, βιολογικών και, πιθανώς, πυρηνικών όπλων που έχει στην κατοχή του το Ιράκ και των μέσων παράδοσής τους. Η έκθεση αυτή έδειξε τους κινδύνους που παρουσιάζουν τα όπλα αυτά για την περιφερειακή σταθερότητα στη Μέση Ανατολή. Επιπλέον, διαπρεπή ιδρύματα κοινοποίησαν τις εκτιμήσεις τους για την απειλή που συνιστά το ιρακινό καθεστώς στην παγκόσμια ασφάλεια. Οι εκτιμήσεις αυτές συμφωνούν στο σύνολό τους ότι ο Σαντάμ έχει καταβάλει προσπάθειες να αναπτύξει εκ νέου τις δυνατότητες κατασκευής όπλων μαζικής καταστροφής, εκμεταλλευόμενος την απουσία των επιθεωρητών τα τελευταία τέσσερα χρόνια. Θα ήθελα να τονίσω, παρεμπιπτόντως, ότι τότε το έργο των επιθεωρητών ήταν εποικοδομητικότερο σε σχέση με αυτό που ενίοτε τους αναγνωρίζεται. Ενδεχομένως να πρέπει να συζητηθεί το κατά πόσον είναι άμεσος ο κίνδυνος που προκαλούν τα φονικά αυτά όπλα, ωστόσο δεν διακρίνω καμιά σοβαρή διαφωνία ότι ο κίνδυνος είναι υπαρκτός. Αυτήν την περίοδο, πραγματοποιούνται συζητήσεις από κοινού με τα κράτη μέλη της ΕΕ, αλλά και μεταξύ των κρατών μελών της ΕΕ, αναφορικά με ένα νέο ψήφισμα του Συμβουλίου Ασφαλείας των Ηνωμένων Εθνών, το οποίο αποσκοπεί να προετοιμάσει το έδαφος για μια πραγματικά άνευ όρων επιστροφή επιθεωρητών των Ηνωμένων Εθνών στο Ιράκ. Όπως γνωρίζουν οι αξιότιμοι βουλευτές, υπάρχουν διάφορες επιλογές υπό εξέταση, μερικές από τις οποίες εξετάζονται κατόπιν πρότασης των κρατών μελών. Όπως ξεκαθάρισε η Προεδρία, οι ευρωπαίοι υπουργοί συζήτησαν για τελευταία φορά την κατάσταση στο Ιράκ τη Δευτέρα 31 Σεπτεμβρίου στο Συμβούλιο Γενικών Υποθέσεων. Επανέλαβαν τη θέση που πήραν ένα μήνα νωρίτερα στην Ελσινόρη, συμπεριλαμβανομένου και του γενικού στόχου της εξάλειψης των όπλων μαζικής καταστροφής, της ανάγκης για την άνευ όρων επιστροφή επιθεωρητών των Ηνωμένων Εθνών με ελεύθερη πρόσβαση σε κάθε μέρος του Ιράκ, και της ανάγκης να συνεχίσει να αντιμετωπίζεται η κατάσταση μέσω του Συμβουλίου Ασφαλείας των Ηνωμένων Εθνών. Στο πλαίσιο αυτό της εντεινόμενης διεθνούς διπλωματίας, πιστεύω – και ελπίζω ότι το Κοινοβούλιο συμμερίζεται αυτήν την άποψη – ότι οι ακόλουθες σκέψεις θα πρέπει να δεσπόζουν στο μυαλό όλων: Πρώτον, τις τελευταίες εβδομάδες, ηγέτες από όλο τον κόσμο συνέχισαν να επαναλαμβάνουν τις εκκλήσεις τους για μια πολυμερή απάντηση στην πρόκληση του Ιράκ. Διατύπωσαν με σαφήνεια ότι η εναλλακτική λύση μιας μονομερούς απάντησης δεν θα ήταν καθόλου συνετή. Και δεν είναι μόνο οι διεθνείς ηγέτες είναι σαφές ότι οι πολίτες μας πιστεύουν ακράδαντα ότι αυτός είναι ο σωστός τρόπος επίλυσης του προβλήματος του Ιράκ. Πρόσφατες σφυγμομετρήσεις στην Ευρώπη και στις Ηνωμένες Πολιτείες, καθώς και διαδηλώσεις πολιτών, καταδεικνύουν ότι επιθυμια των πολιτών είναι να λαμβάνονται οι αποφάσεις σχετικά με το Ιράκ μέσω του συστήματος των Ηνωμένων Εθνών."@el8 ". Señor Presidente, ya he hablado en dos ocasiones sobre Iraq en esta Cámara. Mi última intervención se remonta solamente un mes atrás, al 4 de septiembre, justo antes de la reunión informal de los Ministros de la UE en Elsinor. Desde entonces, por motivos obvios, Iraq ha seguido siendo el principal tema de debate internacional, aunque no hay grandes cosas que la Comisión pueda añadir a lo que se ha dicho o a lo que se publica diariamente en la prensa. En segundo lugar, el principal razonamiento subyacente a cualquier intervención de la ONU consiste en que la comunidad internacional se opone a la posesión de armas de destrucción masiva por parte de un régimen peligroso. Existe una preocupación auténtica y justificada sobre su uso y su proliferación. Por otra parte, se ha sugerido que estas armas podrían proporcionarse a redes terroristas, aunque algunas destacadas figuras públicas, como Brent Scowcoft, Asesor de Seguridad Nacional del Presidente Bush padre, han expresado su escepticismo al respecto. Otros han argumentado que pueden existir ciertos vínculos entre Iraq y las organizaciones terroristas con vínculos mundiales como Al Qaeda. No conozco ninguna prueba pública convincente al respecto, pero quizás he pasado algo por alto. El recurso al uso preventivo de la fuerza no es una idea nueva. Por ejemplo, la comunidad internacional decidió intervenir en Kosovo por motivos humanitarios. El concepto de intervenciones humanitarias fue apoyado por el Secretario General de las Naciones Unidas, Kofi Annan, en un gran discurso pronunciado hace tres años. Con la acción en Kosovo, la comunidad internacional dejó claro que ya no admite que los líderes mundiales se escuden tras el concepto de soberanía nacional para hacer lo que les venga en gana dentro de sus fronteras. Reconoció que la gente también tiene derechos, no sólo los Estados en que viven. Este me parece un grato avance. Sin embargo, lo que queda claro a partir de los debates en curso en todo el mundo es que necesitamos desarrollar algún tipo de marco legal internacional para tratar estas circunstancias. No puede considerarse a Iraq aisladamente con respecto a otros casos igualmente sensibles. ¿No deberíamos recurrir a los principios para que guíen nuestras acciones internacionales e identifiquen las circunstancias que puedan justificar la intervención internacional cuando existe un peligro claro y presente, ya sea dentro de un Estado soberano o fuera de sus fronteras? La visión del derecho internacional que ha prevalecido más o menos desde el Tratado de Westfalia –como sabrán los estudiosos del trabajo del Dr. Kissinger– ha dejado de ser totalmente válida. Pero me resulta difícil creer que cualquier visión alternativa aceptable no deba basarse principalmente en los mecanismos y procedimientos de la ONU. En tercer lugar, estoy seguro de que aquellos que están planteando la necesidad de una nueva resolución tendrán en cuenta todas las opciones y perspectivas. La comunidad internacional ha de definir cómo enmarcar una o varias resoluciones del Consejo de Seguridad de la ONU sobre Iraq. Pero también deben pensar qué hacer en caso de incumplimiento. Esta es una cuestión general de máxima importancia, dado que está relacionada con la credibilidad del sistema multilateral. Hemos de conservar la autoridad de las Naciones Unidas y del Consejo de Seguridad, cuyas resoluciones hemos visto incumplidas una y otra vez. En este caso, existe un incumplimiento por parte de Iraq, pero también hay otros que se hallan en una situación similar. Hemos llegado a un punto en que el incumplimiento de las decisiones de las Naciones Unidas debe abordarse de forma objetiva, seria y coherente. Espero que a medida que los acontecimientos se desarrollen durante los próximos meses, presenciemos una reafirmación de la autoridad de la ONU con efectos beneficiosos para Iraq, la región y todo el mundo. Por otra parte, puede que entonces podamos centrar nuestros esfuerzos de forma más constructiva en la interminable crisis sangrienta de Oriente Próximo. No puedo afirmar que vea una perspectiva alternativa que no sea profundamente inquietante. El avance más alentador desde mi última intervención ha sido el discurso del Presidente Bush, que pude escuchar en la Asamblea General de las Naciones Unidas el 12 de septiembre, y la Presidencia se ha referido asimismo al discurso que acaba de pronunciar en Cincinnatti. Su importancia se debe, por supuesto, a que el Sr. Bush expresó el deseo del Gobierno norteamericano de trabajar, a ser posible, dentro del marco de las Naciones Unidas para abordar las amenazas planteadas por el régimen iraquí. Desde todas las partes del planeta, los líderes del mundo han celebrado la decisión de los Estados Unidos y prácticamente todos han presionado a Iraq para que cumpla las resoluciones de las Naciones Unidas. Cabe destacar especialmente el alcance de los esfuerzos diplomáticos renovados del mundo árabe para presionar a Iraq a que permita la reanudación de las inspecciones. El aumento de estas presiones ha ayudado de forma clara a hacer que Sadam acepte el regreso de los inspectores, por mucho que su ofrecimiento deba contemplarse con una buena dosis de escepticismo. Ya nos hemos encontrado anteriormente en una situación como esta con Sadam Husein, viendo cómo se distanciaba de las promesas realizadas y los compromisos contraídos tras una cortina de humo de síes, peros y quizás. La Unión Europea ha celebrado la decisión del Presidente Bush de tratar con Iraq a través del sistema de las Naciones Unidas. Como Unión, creemos que este es de lejos el modo más adecuado y sin duda mucho más efectivo para encontrar una solución. No existe una alternativa real al sistema de valores y normas internacionales de la ONU que establecieron y acordaron líderes mundiales con el fin de conservar la seguridad mundial. Éste supone la mayor esperanza de evitar las consecuencias potencialmente desastrosas de un despliegue de acciones unilaterales supuestamente destinadas a «resolver» disputas regionales. Trabajar a través de la ONU confiere legitimidad y sentido de consenso moral a las medidas que en ocasiones es necesario tomar. Por otra parte, en las últimas semanas, uno de los Estados miembros de la UE –que, como decimos tímidamente, es el que mejor conozco– ha hecho pública una evaluación detallada de la posesión de armas químicas, biológicas y posiblemente nucleares por parte de Iraq, así como de los medios para utilizarlas. Este informe muestra los riesgos que estas armas representan para la estabilidad regional de Oriente Próximo. Varios institutos eminentes han compartido asimismo sus valoraciones de las amenazas para la seguridad global planteadas por el régimen iraquí. Todos coinciden en los intentos de Sadam de reconstruir su arsenal de armas de destrucción masiva aprovechando la ausencia de los inspectores durante los últimos cuatro años. A propósito, me gustaría señalar que estos inspectores habían realizado en su momento una labor mejor que la que en ocasiones se les ha reconocido. Puede que haya lugar a un debate sobre la inminencia del peligro que plantea este arsenal de armas letales, pero no percibo ninguna disputa seria en torno a su existencia. En la actualidad se están celebrando debates con y entre los Estados miembros de la UE sobre las condiciones de una nueva Resolución del Consejo de Seguridad de la ONU con el fin de preparar el camino para un regreso absolutamente incondicional de los inspectores de la ONU a Iraq. Como ya es sabido por Sus Señorías, son varias las opciones que se plantean, algunas de ellas promovidas por los Estados miembros. Tal y como ha aclarado la Presidencia, los Ministros europeos trataron por última vez de la situación de Iraq el lunes 31 de septiembre en el Consejo de Asuntos Generales. Entonces reiteraron la postura fijada un mes antes en Elsinor, que incluye el objetivo general de la eliminación de las armas de destrucción masiva, la necesidad del regreso incondicional de los inspectores de la ONU con acceso sin restricciones a cualquier parte de Iraq, y la necesidad de que la situación continúe bajo el seguimiento del Consejo de Seguridad de la ONU. Dado este entorno de diplomacia internacional intensificada, considero –y espero que el Parlamento comparta mi punto de vista– que las siguientes consideraciones deben ser prioritarias para todos: En primer lugar, durante las últimas semanas, los líderes de todo el mundo han seguido repitiendo sus llamamientos a una respuesta multilateral al desafío planteado por Iraq. Éstos han argumentado de forma clara que la alternativa de una respuesta unilateral sería muy poco prudente. Y no se trata solamente de los líderes mundiales, pues también nuestros ciudadanos creen firmemente que es el modo correcto de resolver el problema de Iraq. Las recientes encuestas realizadas en Europa y los Estados Unidos, así como las manifestaciones públicas, demuestran que a los ciudadanos les gustaría que cualquier decisión sobre Iraq se tomase dentro del marco del sistema de las Naciones Unidas."@es12 ". Arvoisa puhemies, olen puhunut Irakin tilanteesta parlamentissa jo kaksi kertaa. Pidin edellisen puheeni vasta kuukausi sitten, 4. syyskuuta, heti Helsingørissä pidetyn EU-valtioiden ministereiden epävirallisen kokouksen jälkeen. Irak on pysynyt sen jälkeen ilmiselvistä syistä kansainvälisen keskustelun tärkeimpänä aiheena. Komissiolla ei tosin ole juurikaan lisättävää siihen, mitä on jo sanottu tai oikeastaan siihen, mitä lehdistössä päivittäin kirjoitetaan. Toiseksi: tärkein peruste YK:n väliintulolle on tietoisuus siitä, että vaarallisen hallinnon joukkotuhoaseiden hallussapito on uhka kasainväliselle yhteisölle. Sekä niiden käytöstä että leviämisestä ollaan todella syystäkin huolissaan. Lisäksi on arveltu, että aseita saatetaan toimittaa terroristiverkostoille, vaikka jotkut merkittävät julkisuuden henkilöt, kuten presidentti Bush vanhemman kansallinen turvallisuusneuvonantaja Brent Scowcroft, ovatkin suhtautuneet asiaan epäilevästi. Toiset ovat kuitenkin väittäneet, että Irakilla voi olla yhteyksiä Al-Qaidan tapaisiin maailmanlaajuista toimintaa harjoittaviin terroristijärjestöihin. Asiasta ei ole tietääkseni mitään vakuuttavia julkisia todisteita, mutta minulta on voinut jäädä jotain huomaamatta. Turvautuminen ennalta ehkäisevään voimankäyttöön ei ole mikään uusi ajatus. Kansainvälinen yhteisö päätti esimerkiksi puuttua Kosovon tilanteeseen humanitaarisista syistä. YK:n pääsihteeri Kofi Annan tuki humanitaarista väliintuloa kolme vuotta sitten pitämässään merkittävässä puheessa. Kosovossa toteuttamillaan toimilla kansainvälinen yhteisö teki selväksi, etteivät maailman johtajat voi enää vedota kansallisen suvereeniuden käsitteeseen ja tehdä omien rajojensa sisällä, mitä haluavat. Myönnettiin, että ihmisilläkin on oikeuksia eikä vain valtioilla, joissa he asuvat. Tämä on minusta myönteinen edistysaskel. Parhaillaan käynnissä olevien maailmanlaajuisten keskustelujen perusteella on kuitenkin selvää, että meidän on kehitettävä jonkinlainen kansainvälinen lainsäädäntökehys tällaisia tilanteita varten. Irakia ei voida tarkastella erillään muista yhtä arkaluonteisista asioista. Eikö meidän pitäisi tarkastella periaatteita, joilla johdamme kansainvälistä toimintaamme ja määritämme olot, jotka voivat oikeuttaa kansainvälisen väliintuloon silloin, kun joko suvereeniin valtioon tai sen rajojen ulkopuolelle kohdistuu selvä ja välitön vaara? Westfalenin sopimuksesta lähtien enemmän tai vähemmän voimassa ollut käsitys kansainvälisestä lainsäädännöstä ei ole enää aivan totuudenmukainen, kuten tohtori Kissingerin teokseen tutustuneet tietävät. Minun on kuitenkin vaikea ymmärtää sellaista näkemystä, ettei hyväksyttävän vaihtoehtoisen ajattelutavan pitäisi perustua ensisijaisesti YK:n järjestelmiin ja menettelyihin. Kolmanneksi: olen varma, että uuden päätöslauselman tarvetta pohtivat ottavat huomioon kaikki vaihtoehdot ja skenaariot. Kansainvälisen yhteisön on pohdittava, miten Irakia koskeva YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselma tai päätöslauselmat laaditaan. Sen on kuitenkin myös mietittävä, mitä tehdään, jos Irak ei noudata niitä. Tämä on äärimmäisen tärkeä yleinen seikka monenvälisen järjestelmän uskottavuuden kannalta. Meidän on säilytettävä YK:n ja sen turvallisuusneuvoston arvovalta, sillä turvallisuusneuvoston päätöslauselmia on uhmattu jatkuvasti. Tässä tapauksessa uhmaaja on Irak, mutta on muitakin valtioita, jotka eivät noudata niitä. Olemme nyt siinä tilanteessa, että YK:n päätösten laiminlyömiseen on puututtava objektiivisesti, vakavasti ja johdonmukaisesti. Toivon, että YK:n arvovalta pystytään osoittamaan tulevina kuukausina myönteisin seurauksin Irakille, sen alueelle ja todellakin koko maailmalle. Voimme sitten lisäksi keskittää toimemme aiempaa tiiviimmin Lähi-idässä jatkuvaan veriseen kriisiin. Minusta kaikki muunlaiset ajattelutavat ovat todella huolestuttavia. Kaikkein myönteisin edellisen puheeni jälkeen tapahtuneista asioista on ollut presidentti Bushin puhe, jonka kuulin YK:n yleisneuvostossa 12. syyskuuta, ja neuvoston puheenjohtaja viittasi myös hänen taannoin Cincinnatissa pitämäänsä puheeseen. Se oli tietenkin tärkeä, koska presidentti Bush viestitti siinä Yhdysvaltojen johdon toiveen, että se pyrkisi työskentelemään YK:n sallimissa rajoissa käsitellessään Irakin hallinnon aiheuttamaa uhkaa. Johtajat eri puolilta maailmaa pitivät Yhdysvaltojen päätöstä myönteisenä, ja kaikki ovat itse asiassa voimakkaasti painostaneet Irakia noudattamaan YK:n päätöslauselmia. Erityisen merkittävää oli, miten laajasti arabimaailma pyrki taas diplomaattisin keinoin painostamaan Irakia, jotta tämä sallisi asetarkastusten jatkamisen. Yhä voimakkaampi painostus on selvästi auttanut taivuttelemaan Saddamia asetarkastajien paluuseen, vaikka hänen suostumukseensa onkin suhtauduttava melko epäilevästi. Olemme olleet aikaisemminkin samassa tilanteessa Saddam Husseinin kanssa ja nähneet, miten hän peittelee tarkoitusperiään jossittelemalla ja sopivan hetken tullen peruu lupauksensa ja sitoumuksensa. Euroopan unioni on suhtautunut erittäin myönteisesti presidentti Bushin päätökseen toimia Irakin kysymyksessä YK:n järjestelmän kautta. Euroopan unioni uskoo tämän olevan toistaiseksi paras ja ehdottomasti tehokkain tapa edetä asiassa. Ei ole mitään varteenotettavaa vaihtoehtoa arvoihin ja kansainvälisiin sääntöihin perustuvalle YK:n järjestelmälle, jonka maailman johtajat perustivat ja hyväksyivät ylläpitämään maailman turvallisuutta. Sen avulla voidaan parhaiten välttää tuhoisat seuraukset, joita mahdollisesti aiheutuu laajoista yksipuolisista toimista, joiden väitetään "ratkaisevan" alueelliset kiistat. YK:n kautta tapahtuva toiminta takaa joskus välttämättömien toimien legitiimiyden ja niistä vallitsevan moraalisen yksimielisyyden. Parin viime viikon aikana lisäksi yksi EU:n jäsenvaltio – sanotaan salaperäisesti, että se, jonka tunnen parhaiten – on julkistanut yksityiskohtaisen arvion Irakin kemiallisten, biologisten ja mahdollisesti myös ydinaseiden hallussapidosta sekä mahdollisuuksista käyttää niitä. Kyseisessä kertomuksessa on osoitettu vaarat, joita nämä aseet aiheuttavat Lähi-idän alueelliselle vakaudelle. Useat arvovaltaiset laitokset ovat yhtyneet näihin arvioihin Irakin hallinnon uhkasta koko maailman turvallisuudelle. Ne kaikki yhtyvät näkemykseen, että Saddam pyrkii taas vahvistamaan joukkotuhoaseisiin liittyviä mahdollisuuksiaan käyttäen hyväksi sitä, että asetarkastajat ovat olleet poissa viimeiset neljä vuotta. Haluaisin ohimennen mainita, ettei näille tarkastajille anneta useinkaan tarpeeksi tunnustusta heidän aikaisemmin tekemästään työstä. Voi olla aiheellista keskustella siitä, kuinka välittömän vaaran tämä tappavien aseiden varasto aiheuttaa, mutta en näe yhtään vakavasti otettavaa syytä kiistää sen olemassaoloa. EU:n jäsenvaltioiden kanssa ja niiden kesken käydään parhaillaan keskusteluja uudesta YK:n päätöslauselmasta, jonka on tarkoitus pohjustaa YK:n asetarkastajien täysimääräistä ja rajoittamatonta paluuta Irakiin. Kuten parlamentin jäsenet hyvin tietävät, harkittavana on erilaisia vaihtoehtoja, joista muutamat ovat syntyneet jäsenvaltioiden aloitteesta. Kuten neuvoston puheenjohtaja selvästi sanoi, EU:n ministerit keskustelivat Irakin tilanteesta viimeksi maanantaina 31. syyskuuta pidetyssä yleisten asioiden neuvostossa. He toistivat kuukausi aikaisemmin Helsingørissä muodostamansa kannan, jossa todetaan, että yleistavoitteena on hävittää joukkotuhoaseet, että YK:n asetarkastajat on päästettävä takaisin ehdoitta ja että heillä on oltava vapaa pääsy kaikkialle Irakiin ja että tilannetta on käsiteltävä edelleen YK:n turvallisuusneuvoston johdolla. Ottaen huomioon tehostetun kansainvälisen diplomatian kaikkien pitäisi mielestäni pohtia ennen kaikkea seuraavia asioita – ja toivon parlamentin yhtyvän näkemykseeni. Viime viikkojen aikana johtajat eri puolilla maailmaa ovat ensinnäkin jatkuvasti vaatineet monenvälistä toimintaa Irakin synnyttämään haasteeseen vastaamiseksi. He ovat korostaneet, että unilateraalinen toiminta olisi erittäin harkitsematon vaihtoehto. Maailman johtajien ohella kansalaisemmekin ovat vahvasti sitä mieltä, että monenvälinen toiminta on oikea tapa ratkaista Irakin ongelma. Euroopassa ja Yhdysvalloissa tehdyt tuoreet mielipidetutkimukset sekä yleiset mielenosoitukset todistavat kansalaisten haluavan, että kaikki Irakia koskevat päätökset tehdään Yhdistyneiden Kansakuntien järjestelmän kautta."@fi5 ". Monsieur le Président, j'ai déjà parlé à deux reprises de l'Irak dans cette Assemblée. Ma dernière intervention sur le sujet date d'il y a un mois, à savoir le 4 septembre, juste après la réunion informelle des ministres UE à Elseneur. Depuis lors, l'Irak est resté, pour des raisons évidentes, le plus important sujet du débat international, bien qu'il n'y ait pas toute la substance que la Commission peut ajouter à ce qui a été dit ou, plus franchement, à ce qui est rapporté quotidiennement dans les médias. Deuxièmement, le principal raisonnement qui sous-tend toute intervention de l'ONU repose sur la perception selon laquelle la communauté internationale est confrontée à la détention par un régime dangereux d'armes de destruction massive. Il existe des inquiétudes avérées et justifiées tant par rapport à leur utilisation qu'à leur prolifération. En outre, on a prétendu que ces armes pourraient être fournies à des réseaux terroristes, bien que des personnalités publiques comme Brent Scowcroft, ancien conseiller en sécurité nationale pour le président Bush père, a exprimé son scepticisme sur ce point. D'autres ont encore affirmé qu'il pourrait exister certains liens entre l'Irak et les organisations terroristes ayant des ramifications dans le monde entier, comme Al-Qaïda par exemple. Je n'ai pas connaissance de preuves publiques convaincantes sur ce point, mais peut-être ai-je omis certaines choses. Le recours à un usage préventif de la force n'est pas une nouvelle idée. La communauté internationale a par exemple décidé d'intervenir au Kosovo pour des raisons humanitaires. Le concept d'intervention humanitaire était soutenu par le secrétaire général des Nations unies, Kofi Annan dans un discours extraordinaire, il y a trois ans. Par son action au Kosovo, la communauté internationale a prouvé qu'il n'était plus possible pour les dirigeants du monde de s'abriter derrière le concept de souveraineté nationale pour faire ce qu'ils veulent à l'intérieur de leurs propres frontières. Il a été reconnu que les peuples avaient eux aussi des droits, pas uniquement les États dans lesquels ils vivent. Cela me semble être une avancée qu'il convient de saluer. Toutefois, ce qui ressort clairement des débats qui se poursuivent sur l'ensemble du globe est qu'il nous faut développer un cadre juridique international nous permettant de faire face à de telles situations. L'Irak ne peut pas être contemplé séparément d'autres cas aussi sensibles. Ne devrions-nous pas veiller au respect de ces principes pour guider notre action internationale et identifier les situations qui peuvent justifier une intervention internationale lorsque le danger est manifeste, que ce soit à l'intérieur d'un État souverain ou à l'extérieur de ses frontières ? La perception du droit international qui a plus ou moins prévalu depuis le traité de Westphalie - comme les personnes qui étudient le travail du Dr Kissinger le savent - n'est plus tout à fait valide. Je pense toutefois qu'il est difficile de croire que toute autre solution acceptable ne devrait pas s'appuyer principalement sur les mécanismes et procédures de l'ONU. Troisièmement, je suis certain que ceux qui envisagent la nécessité d'une nouvelle résolution prendront en considération toutes les options et tous les scénarios. La communauté internationale doit se pencher sur la manière dont il est possible d'élaborer une résolution de l'ONU ou les résolutions sur l'Irak. Elle doit également réfléchir à ce qu'il convient de faire en cas de non-respect d'une résolution. Il s'agit d'une question générale de la plus haute importance, étant donné qu'elle concerne la crédibilité du système multilatéral. Il nous faut préserver l'autorité de l'ONU et du Conseil de sécurité, dont les résolutions ont sans cesse été violées. Dans le cas présent, il s'agit d'une résolution violée par l'Irak, mais il existe d'autres pays qui sont dans une situation similaire. Nous avons à présent atteint un point où un tel manque de respect des décisions de l'ONU doit être résolu de manière objective, sérieuse et cohérente. J'espère que quand les événements surviendront dans les mois à venir, nous considérerons qu'une réaffirmation de l'autorité de l'ONU a des effets bénéfiques pour l'Irak, sa région et donc pour le reste du monde. Nous pourrons alors concentrer nos efforts de manière constructive sur la crise sanguinaire persistante qui touche le Moyen-Orient. Toute autre perspective me semblerait profondément dérangeante. L'évolution la plus encourageante depuis ma dernière intervention a été le discours du président Bush que j'ai entendu à l'Assemblée générale des Nations unies le 12 septembre, et la présidence a également fait référence au discours qu'il vient de faire à Cincinnati. Ce discours était bien entendu important, car M. Bush a fait part du souhait de l'administration américaine de travailler, si possible, par le biais de la structure de l'ONU pour faire face aux menaces posées par le régime irakien. De tous les coins du globe, les dirigeants du monde ont accueilli positivement la décision des USA, et virtuellement, chacun a exercé une forte pression sur l'Irak pour qu'il respecte les résolutions de l'ONU. L'extension des efforts diplomatiques réitérés par le monde arabe pour obliger l'Irak à autoriser la reprise des inspections a été d'une importance toute particulière. L'augmentation de ces pressions a clairement contribué à contraindre Saddam Hussein à proposer le retour des inspecteurs, même si son offre doit être traitée avec une bonne part de scepticisme. Nous nous sommes retrouvés ici avec Saddam Hussein auparavant, l'observant par la suite revenir sur les promesses et les engagements qu'il avait donnés, derrière un écran de fumée de si, de mais et de peut-être. L'Union européenne a chaleureusement accueilli la décision du président Bush d'envisager le problème irakien dans le cadre de l'ONU. Au sein de l'Union, nous pensons que c'est de loin la meilleure manière et, sans comparaison aucune, la manière la plus efficace pour faire avancer les choses. Il n'existe pas de réelle solution alternative au système de valeurs et aux règles internationales de l'ONU mises en place et approuvées par les grands dirigeants de la planète pour préserver la sécurité mondiale. Ce système offre la meilleure chance d'éviter les conséquences potentiellement désastreuses d'une prolifération d'actions unilatérales prétendument entreprises pour résoudre des conflits régionaux. Travailler via l'ONU confère une légitimité et un sens du consensus moral aux actions qu'il est parfois nécessaire d'entreprendre. Au cours des dernières semaines, un des États membres de l'UE - celui, comme on le dit avec coquetterie, que je connais le mieux - a rendu publique une évaluation détaillée de la détention par l'Irak d'armes chimiques, biologiques et, peut-être, nucléaires et des moyens de les livrer. Ce rapport a montré les risques que ces armes posent pour la stabilité régionale au Moyen-Orient. Plusieurs instituts renommés ont également fait part de leurs évaluations des menaces que pose le régime irakien pour la sécurité mondiale. Ils s'accordent tous sur les tentatives faites par Saddam Hussein en vue de reconstruire son stock d'armes de destruction massive, en profitant de l'absence d'inspecteurs au cours des quatre dernières années. Je voudrais à ce propos souligner que ces inspecteurs avaient précédemment réalisé un travail bien meilleur que ce qu'on en dit parfois. L'on pourrait débattre de l'imminence du danger que pose un stock d'armes de destruction massive, mais je ne détecte aucune divergence sérieuse par rapport à son existence. En ce moment, des discussions se tiennent avec et entre les États membres sur les termes d'une nouvelle résolution du Conseil de sécurité de l'ONU destinée à préparer un retour inconditionnel des inspecteurs de l'ONU en Irak. Comme les membres de cette Assemblée le savent, il existe diverses options à prendre en considération, dont certaines sont l'instigation des États membres. Comme la présidence l'a précisé, les ministres européens ont discuté de la situation de l'Irak le lundi 31 septembre au Conseil "Affaires Générales". Ils ont répété la position prise un mois plus tôt à Elseneur, l'objectif général visant à l'élimination des armes de destruction massive, la nécessité d'un retour inconditionnel des inspecteurs de l'ONU avec accès illimité à toutes les régions de l'Irak, et la nécessité de continuer à régler cette question selon la voie tracée par le Conseil de sécurité de l'ONU. Dans ce contexte d'intensification de la diplomatie internationale, je pense - et j'espère que le Parlement partage mon point de vue - que les considérations suivantes devraient être les choses primordiales qu'il nous faut garder à l'esprit. Tout d'abord, au cours des dernières semaines, les dirigeants du monde entier n'ont cessé de réitérer leurs appels en faveur d'une réponse multilatérale au défi posé par l'Irak. Ils ont clairement affirmé que la solution alternative, à savoir une réponse unilatérale, ne serait pas très avisée. Ce point de vue n'est pas uniquement défendu par les dirigeants de la planète. Nos citoyens pensent clairement que c'est la bonne manière de résoudre le problème de l'Irak. De récents sondages réalisés en Europe et aux USA, ainsi que des manifestations, montrent que les citoyens voudraient que toute décision relative à l'Irak soit prise dans le cadre du système des Nations unies."@fr6 "Signor Presidente, sono già intervenuto due volte in Aula sulla situazione in Iraq. Il mio ultimo intervento risale ad appena un mese fa, il 4 settembre, subito dopo la riunione informale dei ministri dell’Unione europea a Elsinore. D’allora l’Iraq, per ovvie ragioni, è rimasto il più importante argomento di dibattito internazionale, anche se la Commissione non ha molto da aggiungere a quanto è già stato affermato o, a essere sinceri, a quanto viene riportato quotidianamente sulla stampa. In secondo luogo, la principale motivazione alla base di un eventuale intervento delle Nazioni Unite è la sensazione che la comunità internazionale sia minacciata dal possesso di armi di distruzione di massa da parte di un pericoloso regime. Esiste una preoccupazione reale e giustificata che riguarda sia l’uso sia la proliferazione di tali armi. E’ stato anche affermato che tali armi potrebbero essere fornite a reti terroristiche, sebbene alcune figure pubbliche di rilievo, per esempio Brent Scowcroft, consulente per la sicurezza nazionale del Presidente Bush siano scettiche al riguardo. Altri ancora sostengono che potrebbero esistere legami tra l’Iraq e organizzazioni terroristiche con collegamenti globali come . Non sono a conoscenza di prove pubbliche convincenti al riguardo, ma potrebbe essermi sfuggito qualcosa. Il ricorso all’uso preventivo della forza non è un’idea nuova. La comunità internazionale, per esempio, ha deciso di intervenire in Kosovo per motivi umanitari. Il concetto di intervento umanitario è stato perorato dal Segretario generale delle Nazioni Unite, Kofi Annan, in uno straordinario discorso pronunciato tre anni fa. Con l’intervento in Kosovo, la comunità internazionale ha reso esplicito che i mondiali non possono più nascondersi dietro il concetto di sovranità nazionale per fare ciò che vogliono all’interno dei loro confini. E’ stato riconosciuto che anche i cittadini hanno diritti, non solo gli Stati in cui vivono. A mio parere, questo è un progresso salutare. Tuttavia, ciò che risulta evidente dai dibattiti in corso in tutto il mondo è la necessità di sviluppare un qualche tipo di quadro normativo internazionale che consenta di far fronte a queste situazioni. L’Iraq non può essere considerato un caso isolato da altri casi altrettanto delicati. Non dovremmo piuttosto esaminare i principi che informano la nostra azione internazionale e individuare le circostanze che possono giustificare l’intervento internazionale in presenza di un pericolo evidente e reale sia all’interno di uno Stato sovrano sia al di fuori dei suoi confini? L’interpretazione del diritto internazionale che è più o meno prevalsa in seguito al Trattato di Vestfalia – come ben sapranno gli studenti del dottor Kissinger – non è più interamente valida. In ogni caso, mi è difficile credere che qualsiasi orientamento alternativo accettabile non debba basarsi primariamente sui meccanismi e sulle procedure delle Nazioni Unite. In terzo luogo, sono certo che coloro che stanno valutando la necessità di una nuova risoluzione terranno conto di tutte le possibilità e di tutti gli scenari. La comunità internazionale deve trovare il modo in cui inquadrare una o più risoluzioni del Consiglio di sicurezza delle Nazioni Unite sull’Iraq, ma deve anche riflettere sul comportamento da adottare in caso di inosservanza. Si tratta di una questione generale della massima importanza, in quanto riguarda la credibilità del sistema multilaterale. Dobbiamo preservare l’autorità delle Nazioni Unite e del Consiglio di sicurezza, le cui risoluzioni sono state reiteratamente ignorate. In questo caso, si tratta dell’inosservanza da parte dell’Iraq, ma ve ne sono altre altrettanto disattese. Abbiamo ora raggiunto il punto in cui è necessario affrontare tale mancanza di conformità alle decisioni delle Nazioni Unite in modo oggettivo, serio e coerente. Mi auguro che, con l’evolversi della situazione nei prossimi mesi, venga riconfermata l’autorità delle Nazioni Unite, con effetti positivi per l’Iraq, per tale regione geografica e per il mondo intero. Forse allora potremo anche riuscire a concentrare i nostri sforzi in modo più costruttivo sul persistere della crisi sanguinosa in Medio Oriente. Non ho bisogno di dire che qualsiasi prospettiva alternativa mi sembra profondamente inquietante. Lo sviluppo più incoraggiante in seguito al mio ultimo intervento è stato il discorso del Presidente Bush all’Assemblea generale delle Nazioni Unite il 12 settembre, oltre a quello pronunciato di recente a Cincinnati cui ha accennato la Presidenza. E’ stato importante perché il Presidente Bush ha espresso l’intenzione dell’amministrazione americana di operare, se possibile, nel quadro delle Nazioni Unite per rispondere alle minacce poste dal regime iracheno. Da tutti gli angoli del globo, i mondiali hanno accolto con favore la decisione degli Stati Uniti e praticamente tutti hanno esercitato forti pressioni sull’Iraq affinché si conformi alle risoluzioni delle Nazioni Unite. Di particolare rilevanza è la portata dei nuovi sforzi diplomatici profusi dal mondo arabo per persuadere l’Iraq a consentire la ripresa delle ispezioni. Le crescenti pressioni hanno chiaramente contribuito a indurre Saddam Hussein ad acconsentire al ritorno degli ispettori, sebbene la sua offerta debba essere esaminata con una buona dose di scetticismo. Siamo già arrivati a questo punto con Saddam Hussein in passato, per poi vederlo recedere dalle promesse fatte e dagli impegni assunti, dietro una cortina di fumo fatta di se, ma e forse. L’Unione europea ha accolto con grande favore la decisione del Presidente Bush di affrontare la questione irachena attraverso il sistema delle Nazioni Unite. In quanto Unione, riteniamo che questa sia di gran lunga la migliore soluzione e senza dubbio il modo più efficace di procedere. Non esiste alcuna alternativa reale al sistema di valori e di norme internazionali delle Nazioni Unite, istituito e approvato dai mondiali per salvaguardare la sicurezza globale. Offre la migliore speranza di evitare le conseguenze potenzialmente disastrose di una proliferazione di azioni unilaterali pretestuosamente dirette a “risolvere” controversie regionali. Operare attraverso le Nazioni Unite conferisce legittimità e consenso morale ai provvedimenti che talvolta è necessario prendere. Inoltre, nel corso delle ultime due settimane, uno degli Stati membri dell’Unione – quello che, come diciamo modestamente, conosco meglio – ha reso pubblica una valutazione dettagliata sul possesso di armi chimiche, biologiche e forse nucleari da parte dell’Iraq e sui mezzi per utilizzarle. La relazione illustra i rischi che tali armi comportano per la stabilità regionale in Medio Oriente. Anche alcuni autorevoli istituti hanno reso disponibili le loro valutazioni sulle minacce per la sicurezza globale poste dal regime iracheno. Sono tutte concordi sui tentativi di Saddam Hussein di ricostituire i suoi arsenali di armi di distruzione di massa sfruttando l’assenza degli ispettori durante gli ultimi quattro anni. Vorrei rilevare, tra parentesi, che tali ispettori a suo tempo hanno svolto un lavoro migliore rispetto a quello che talvolta viene loro attribuito. Si può forse dibattere sull’imminenza del pericolo posto dall’arsenale di armi letali di Saddam Hussein, ma non rilevo seri dubbi in merito alla sua esistenza. Sono ora in corso discussioni con e tra gli Stati membri dell’Unione riguardo ai termini di una nuova risoluzione del Consiglio di sicurezza delle Nazioni Unite, intesa a spianare la strada per il ritorno incondizionato degli ispettori ONU in Iraq. Come gli onorevoli deputati ben sanno, sono al vaglio diverse possibilità, alcune su proposta degli Stati membri. Come ha precisato la Presidenza, i ministri europei hanno da ultimo discusso la situazione dell’Iraq lunedì 30 settembre in seno al Consiglio “Affari generali”. Hanno confermato la posizione definita un mese prima a Elsinore, tra cui l’obiettivo generale dell’eliminazione delle armi di distruzione di massa, la necessità di un ritorno incondizionato degli ispettori delle Nazioni Unite con libero accesso ad ogni zona dell’Iraq, nonché la necessità di continuare a esaminare la situazione seguendo la linea del Consiglio di sicurezza delle Nazioni Unite. In questo contesto d’intensificazione degli sforzi diplomatici internazionali, ritengo – e mi auguro che il Parlamento condivida il mio parere – che le seguenti considerazioni debbano ricevere la massima attenzione. In primo luogo, nel corso delle ultime settimane i di tutto il mondo hanno continuato a ribadire l’esigenza di una risposta multilaterale alla sfida posta dall’Iraq. Hanno chiaramente affermato che l’alternativa di una risposta unilaterale sarebbe davvero poco saggia. Ciò non è sostenuto solo dai mondiali: i nostri cittadini sono fermamente convinti che questo sia il modo corretto di risolvere il problema dell’Iraq. Recenti sondaggi in Europa e negli Stati Uniti, così come le manifestazioni pubbliche, dimostrano che i cittadini ritengono che qualsiasi decisione sull’Iraq debba essere adottata nel quadro del sistema della Nazioni Unite."@it9 ". – Mr President, I have already spoken twice about Iraq in this Chamber. My last intervention was just one month ago, on 4 September, right after the informal meeting of EU Ministers in Elsinore. Since then, Iraq has, for obvious reasons, remained the most important topic of international debate, though there is not all that much of substance that the Commission can add to what has just been said, or, frankly, to what is reported daily in the press. Second, the main reasoning behind any UN intervention is the perception that the international community is confronted with the possession of weapons of mass destruction by a dangerous regime. There is a genuine and justified worry about both use and proliferation. In addition it has been suggested that these weapons could be supplied to terrorist networks, though some notable public figures, for example Brent Scowcroft, National Security Advisor to President Bush Senior, have expressed scepticism on this point. Others still have argued that there may be some links between Iraq and terrorist organisations with global links such as Al-Qa'ida. I am not aware of any convincing public evidence on this point, but perhaps I have overlooked something. The resort to the pre-emptive use of force is not a new idea. The international community for example decided to intervene in Kosovo on humanitarian grounds. The concept of humanitarian interventions was supported by UN Secretary General Kofi Annan in an outstanding speech three years ago. Through the action in Kosovo, the international community made clear that it was no longer possible for world leaders to hide behind the concept of national sovereignty to do whatever they wished within their own borders. It was recognised that people too have rights, not just the states in which they live. That seems to me to be a welcome advance. However, what is clear from the debates going on around the world is that we need to develop some kind of framework of international law to address such circumstances. Iraq cannot be seen in isolation from other equally sensitive cases. Should we not look at the principles to guide our international action and identify the circumstances that may justify international intervention when there is a clear and present danger, either within a sovereign state or outside its borders? The view of international law that has more or less prevailed since the Treaty of Westphalia – as students of the work of Dr Kissinger will know – is no longer wholly valid. But I find it difficult to believe that any acceptable alternative view should not rest principally on UN mechanisms and procedures. Third, I am sure that those who are considering the need for a new resolution will be taking into account all options and scenarios. The international community needs to address how to frame a UN Security Council resolution or resolutions on Iraq. But they also need to think about what to do in case of non-compliance. This is a general issue of the utmost importance since it is related to the credibility of the multilateral system. We need to preserve the authority of the UN and the Security Council whose resolutions we have seen defied again and again. In this case, it is defiance by Iraq, but there are others in a similar situation of non-compliance. We have now reached the point when such lack of compliance with UN decisions needs to be addressed in an objective, serious and coherent manner. I hope that as events unfold in the coming months, we see a re-assertion of the authority of the UN with beneficial effects for Iraq, for its region and indeed for the whole world. We may then, in addition, be able to focus our efforts more constructively on the continuing bloody crisis in the Middle East. I cannot say that I find any alternative outlook anything other than profoundly disturbing. The most encouraging development since I last spoke was President Bush’s speech which I heard at the UN General Assembly on 12 September and the Presidency referred also to the speech that he has just made in Cincinnati. It was important, of course, because Mr Bush signalled the American administration’s wish, if possible, to work through the UN framework to tackle the threats posed by the Iraqi regime. From all corners of the globe, leaders of the world welcomed the US decision, and virtually everyone has put strong pressure on Iraq to comply with UN Resolutions. Of particular relevance was the extent of the renewed diplomatic efforts of the Arab world to press Iraq to allow the resumption of the inspections. These growing pressures have clearly helped drive Saddam to offer the return of the inspectors, even if his offer needs to be treated with a good deal of scepticism. We have been here with Saddam Hussein before, watching him in due course resile from promises made and commitments given, behind a smoke-screen of ifs, buts and maybes. The European Union has warmly welcomed President Bush’s decision to deal with Iraq through the UN system. As a Union, we believe this is by far the best and incomparably the most effective way to take things forward. There is no real alternative to the UN system of values and international rules that was set in place and agreed by world leaders to preserve global security. It offers the best hope of avoiding the potentially disastrous consequences of a spread of unilateral actions allegedly to ‘solve’ regional disputes. Working through the UN confers legitimacy and a sense of moral consensus on the actions that it is sometimes necessary to take. Also in the last couple of weeks, one of the EU Member States – the one as we say coyly that I know best – has made public a detailed assessment of Iraq’s possession of chemical, biological and, possibly, nuclear weapons and the means to deliver them. This report has shown the risks that these weapons pose to regional stability in the Middle East. A number of eminent institutes have also shared their assessments of the threats to global security posed by the Iraqi regime. They all agree on Saddam’s attempts to rebuild his capabilities in weapons of mass destruction, taking advantage of the absence of the inspectors over the last four years. I would like to point out, incidentally, that these inspectors had previously done a better job than they are sometimes given credit for. There may be room for debate about how imminent a danger is posed by this armoury of lethal weapons, but I do not detect any serious dispute about its existence. Currently, discussions are taking place with and between EU Member States on the terms of a new UN Security Council Resolution designed to pave the way for a completely unconditional return of UN inspectors to Iraq. As honourable Members well know, there are various options under consideration, some of them at the instigation of Member States. As the Presidency made clear, European Ministers last discussed the situation of Iraq on Monday 31 September at the General Affairs Council. They reiterated the position set out one month earlier in Elsinore, including the overall aim of the elimination of weapons of mass destruction, the need for the unconditional return of UN inspectors with unfettered access to every part of Iraq, and the need for the situation to continue to be addressed along the UN Security Council track. Against this background of intensified international diplomacy, I believe – and I hope the Parliament shares this view with me – that the following considerations should be uppermost in everybody’s minds: First, over recent weeks, leaders around the world have continued to repeat their calls for a multilateral response to the challenge posed by Iraq. They have clearly argued that the alternative of a unilateral response would be very unwise. And it is not just world leaders; our citizens clearly believe strongly that this is the right way to solve the problem of Iraq. Recent polls in Europe and the US, as well as public demonstrations, show that citizens would like any decision on Iraq to be taken within the framework of the United Nations system."@lv10,10 ". Mijnheer de Voorzitter, ik heb in dit Parlement reeds tweemaal over Irak gesproken. De laatste keer was nog maar een maand geleden, op 4 september, direct na de informele bijeenkomst van EU-ministers in Helsingør. Sindsdien is Irak, om voor de hand liggende redenen, het belangrijkste onderwerp gebleven in het internationale debat, maar de Commissie heeft niet zo heel veel toe te voegen aan wat zojuist gezegd is – of, eerlijk gezegd, aan wat dagelijks in de pers gemeld wordt. Ten tweede is de voornaamste reden voor iedere VN-interventie het besef dat de internationale gemeenschap geconfronteerd wordt met een gevaarlijk regime dat over massavernietigingswapens beschikt. Er heerst oprechte en gerechtvaardigde bezorgdheid over zowel het gebruik als de verspreiding van dergelijke wapens. Daar komt bij dat volgens sommigen deze wapens aan terroristische netwerken zouden kunnen worden geleverd, hoewel dit in twijfel wordt getrokken door enkele vooraanstaande personen, waaronder Brent Scowcroft, voormalig nationaal veiligheidsadviseur van de vader van de huidige president. Weer anderen hebben aangevoerd dat er connecties kunnen zijn tussen Irak en terroristische organisaties met wereldwijde netwerken, zoals Al-Qaida. Voor zover ik weet bestaan hiervoor geen overtuigende openbare bewijzen, maar wellicht heb ik iets over het hoofd gezien. Het preventief inzetten van strijdkrachten is niet nieuw. Zo besloot de internationale gemeenschap op humanitaire gronden in te grijpen in Kosovo. De secretaris-generaal van de Verenigde Naties, Kofi Annan, betuigde drie jaar geleden in een voortreffelijke toespraak zijn steun aan de idee van humanitaire interventies. Door het ingrijpen in Kosovo gaf de internationale gemeenschap het duidelijke signaal dat regeringsleiders niet langer alles kunnen doen en laten wat ze willen binnen de eigen grenzen onder het mom van nationale soevereiniteit. Men zag in dat ook mensen rechten hebben en niet alleen de staten waarin zij wonen. Dat lijkt mij een welkome vooruitgang. Wat evenwel duidelijk wordt uit de debatten die overal ter wereld gaande zijn is dat wij voor dergelijke situaties een soort internationaal rechtskader nodig hebben. We kunnen de kwestie-Irak niet los zien van andere, evenzeer gevoelige kwesties. Moeten we ons niet eens beraden over de beginselen die ten grondslag zouden moeten liggen aan ons internationale optreden en bepalen onder welke omstandigheden internationale interventie gerechtvaardigd is wanneer duidelijk sprake is van een gevaarlijke situatie, zowel binnen een soevereine staat als daarbuiten? De visie op internationaal recht die min of meer de overhand heeft gehad sinds het Verdrag van Westfalen – zoals degenen die het werk van dr. Kissinger gelezen hebben weten – is niet langer volkomen van toepassing. Een aanvaardbaar alternatief moet echter in de eerste plaats gebaseerd zijn op VN-mechanismen en -procedures; dat is althans mijn overtuiging Ten derde ben ik ervan overtuigd dat degenen die een nieuwe resolutie overwegen alle opties en scenario’s in aanmerking nemen. De internationale gemeenschap moet nadenken over de formulering van een of meer resoluties van de VN-Veiligheidsraad over Irak. Zij moet echter eveneens nadenken over wat haar te doen staat als Irak zich niet aan een resolutie houdt. Dit is een algemene kwestie van uitermate groot belang, aangezien dit raakt aan de geloofwaardigheid van het multilaterale systeem. Wij moeten ervoor zorgen dat de VN en de Veiligheidsraad – van wie de resoluties keer op keer in de wind worden geslagen – niet aan gezag inboeten. In dit geval is het Irak dat zich niet aan resoluties houdt, maar er zijn meer landen die zich op vergelijkbare wijze opstellen. Wij hebben nu het punt bereikt dat we een dergelijke niet-naleving van VN-besluiten moeten aanpakken op een objectieve, serieuze en samenhangende manier. Ik hoop dat het gezag van de VN, naar gelang de gebeurtenissen zich de komende maanden ontwikkelen, weer wordt hersteld, met gunstige gevolgen voor Irak, de regio en de hele wereld. Dan kunnen wij vervolgens misschien onze inspanningen op een meer constructieve wijze richten op de voortdurende bloedige crisis in het Midden-Oosten. Alle alternatieve vooruitzichten zijn mijns inziens uitermate verontrustend. De meest bemoedigende ontwikkeling sinds de laatste keer dat ik over dit onderwerp sprak was de toespraak die president Bush op 12 september gehouden heeft bij de Algemene Vergadering van de VN, en ook de speech die hij onlangs in Cincinnati heeft gehouden, waarnaar het voorzitterschap al verwees. Deze ontwikkeling was uiteraard van belang omdat de heer Bush aangaf dat de Amerikaanse regering zo mogelijk binnen het kader van de VN wenste te opereren om de dreiging te keren die uitgaat van het Irakese regime. Wereldleiders uit alle windstreken begroetten het besluit van de VS met instemming, en vrijwel iedereen heeft Irak onder grote druk gezet om zich te houden aan de VN-resoluties. Wat met name van belang was, was de mate waarin de Arabische wereld zijn diplomatieke inspanningen hernieuwde om Irak ertoe te bewegen toe te staan dat de inspecties hervat worden. Het is duidelijk, mede dankzij deze toenemende druk, dat Saddam zich gedwongen heeft gezien aan te bieden dat de inspecteurs terug mogen keren, al moet zijn aanbod met een behoorlijke dosis scepsis worden bekeken. Wij hebben dit al eerder meegemaakt met Saddam Hoessein; we hebben gezien hoe hij zijn beloften en toezeggingen gaandeweg introk en zich verschuilde achter een rookgordijn van mitsen en maren. De Europese Unie heeft het besluit van president Bush om Irak aan te pakken via het VN-systeem van harte toegejuicht. Als Unie zijn wij van mening dat dit verreweg de beste en zonder meer de meest effectieve manier is om vooruitgang te boeken. Er is geen daadwerkelijk alternatief voor het VN-systeem van waarden en internationale regels dat is opgezet met het oog op wereldwijde veiligheid en waarover wereldleiders overeenstemming hebben bereikt. Dit systeem biedt de meeste hoop op het vermijden van allerlei unilaterale acties - en hun mogelijk catastrofale gevolgen - die zogenaamd bedoeld zijn om regionale geschillen ‘op te lossen’. Wanneer gewerkt wordt via de VN verleent dat legitimiteit en een vorm van morele consensus aan de maatregelen die men soms wel moet nemen. Voorts heeft een van de lidstaten – de lidstaat die ik het beste ken, zullen we maar zeggen – onlangs een gedetailleerde schatting gepubliceerd van de chemische, biologische en mogelijk nucleaire wapens die Irak bezit en van de middelen die het land ter beschikking staan om deze wapens in te zetten. Uit dit rapport blijkt welke risico’s deze wapens vormen voor de regionale stabiliteit in het Midden-Oosten. Een aantal uitnemende instellingen heeft eveneens beoordelingen ter tafel gelegd van de bedreiging die het Irakese regime vormt voor de wereldvrede. Zij zijn het er allemaal over eens dat Saddam het feit dat de inspecteurs de afgelopen vier jaar afwezig zijn geweest uitbuit in een poging zijn voorraad massavernietigingswapens weer op te bouwen. Ik wil er tussen twee haakjes op wijzen dat deze inspecteurs voordien beter werk hadden verricht dan soms wordt erkend. Er kan wellicht over gediscussieerd worden hoe groot de dreiging is die dit arsenaal aan dodelijke wapens vormt, maar dat dit arsenaal bestaat wordt niet serieus betwijfeld. Op dit ogenblik vinden besprekingen plaats met en tussen EU-lidstaten over de voorwaarden van een nieuwe ontwerpresolutie van de VN-Veiligheidsraad waarmee de weg moet worden gebaand voor een volstrekt onvoorwaardelijke terugkeer van de VN-inspecteurs in Irak. Zoals de geachte afgevaardigden weten worden verschillende alternatieven overwogen, waarvan sommige door lidstaten zijn voorgesteld. Zoals het voorzitterschap al aangaf hebben de Europese ministers de kwestie-Irak voor het laatst besproken tijdens de Raad Algemene Zaken op maandag 31 september. Zij herhaalden het standpunt dat een maand eerder in Helsingør was bekendgemaakt. Daarbij onderstreepten zij onder meer de algehele doelstelling dat massavernietigingswapens vernietigd zouden worden, evenals de eis dat VN-inspecteurs onvoorwaardelijk mochten terugkeren en vrij toegang zouden krijgen tot alle delen van Irak, en wezen zij erop dat de VN-Veiligheidsraad het aangewezen orgaan bleef om in deze situatie op te treden. Tegen deze achtergrond van geïntensiveerde internationale diplomatie ben ik van mening – en ik hoop dat het Parlement deze mening deelt – dat de volgende overwegingen voor eenieder primair moeten zijn: Ten eerste hebben leiders van overal ter wereld de afgelopen weken voortdurend opgeroepen tot een multilateraal antwoord op de uitdaging waarvoor Irak ons stelt. Zij hebben onomwonden gesteld dat het alternatief, een unilaterale reactie, zeer onverstandig zou zijn. En niet alleen de wereldleiders vinden dat; het is duidelijk dat ook onze burgers er stellig van overtuigd zijn dat dit de juiste manier is om de problemen met Irak op te lossen. Recente enquêtes in Europa en de VS en demonstraties laten zien dat burgers willen dat iedere beslissing aangaande Irak genomen wordt binnen het kader van de Verenigde Naties."@nl2 "Senhor Presidente, já falei duas vezes sobre o Iraque nesta Câmara. A minha última intervenção foi precisamente há um mês, a 4 de Setembro, imediatamente a seguir à reunião informal dos Ministros da União Europeia em Elsinore. De então para cá o Iraque tem continuado a ser, por razões óbvias, o tópico mais importante de debate a nível internacional, embora não haja muito de verdadeiramente substantivo que a Comissão possa acrescentar ao que já foi dito ou, sinceramente, ao que é noticiado diariamente na imprensa. Em segundo lugar, o principal raciocínio por trás de qualquer intervenção da ONU é a percepção de que a comunidade internacional se vê confrontada com a existência de armas de destruição maciça nas mãos de um regime perigoso. É real e justificada a preocupação tanto com o uso como com a proliferação dessas armas. Para além disso, foi sugerido que essas armas poderão ser fornecidas a redes terroristas, embora algumas figuras públicas notáveis, como por exemplo Brent Scowcroft, Conselheiro do Presidente Bush pai em matéria de segurança nacional, se tenham mostrado cépticas quanto a esse aspecto. Outros ainda argumentam que poderá haver elos entre o Iraque e organizações terroristas com ligações em todo o mundo, como a Al-Qaeda. Não tenho conhecimento de quaisquer provas convincentes sobre esta questão que sejam do domínio público, mas talvez me tenha escapado qualquer coisa. O recurso ao uso preemptivo da força não é uma ideia nova. Por exemplo, a comunidade internacional decidiu intervir no Kosovo por razões de carácter humanitário. O conceito de intervenções por motivos humanitários foi apoiado pelo Secretário Geral da ONU, Kofi Annan, num discurso notável que fez há três anos. Através da sua actuação no Kosovo, a comunidade internacional tornou claro que já não era possível os líderes mundiais escudarem-se atrás do conceito da soberania nacional para fazerem tudo o que lhes apetecesse dentro das suas fronteiras. Foi reconhecido que as pessoas também têm direitos, não são só os Estados onde elas vivem. Este parece-me ser um progresso bem-vindo. No entanto, o que resulta claro dos debates travados em todo o mundo é que precisamos de criar um qualquer tipo de quadro no âmbito do direito internacional para lidar com circunstâncias como as que foram referidas. O Iraque não pode ser visto isoladamente, separado de outros casos igualmente sensíveis. Será que não deveríamos proceder a uma análise dos princípios que devem nortear a nossa acção a nível internacional e identificar as circunstâncias que possam justificar uma intervenção internacional quando exista um perigo claro e presente, seja dentro das fronteiras de um Estado soberano seja fora delas? A visão do direito internacional que mais ou menos tem prevalecido desde o Tratado de Vestefália – como decerto sabem os estudiosos da obra de Henry Kissinger – já não é inteiramente válida. Mas tenho dificuldade em acreditar em qualquer visão alternativa aceitável que não assente principalmente em mecanismos e procedimentos das Nações Unidas. Em terceiro lugar, estou certo de que os que ponderam a necessidade de uma nova resolução levarão em conta todas as opções e todos os cenários. A comunidade internacional tem necessidade de se debruçar sobre a maneira de formular uma resolução ou resoluções do Conselho de Segurança das Nações Unidas sobre o Iraque. Mas também têm necessidade de pensar sobre o que fazer em caso de não observância dessa resolução ou dessas resoluções. Esta é uma questão geral da máxima importância, visto estar relacionada com a credibilidade do sistema multilateral. É necessário que preservemos a autoridade da ONU e do Conselho de Segurança, cujas resoluções vimos serem desafiadas repetidas vezes. Neste caso é o Iraque a desafiar, mas há outros países em situação semelhante de desrespeito. Chegámos agora ao ponto em que essa falta de observância de decisões da ONU tem necessariamente de ser tratada de uma forma objectiva, séria e coerente. Espero que, à medida que os acontecimentos se forem desenrolando nos próximos meses, assistamos a uma reafirmação da autoridade da ONU com efeitos benéficos para o Iraque, para a respectiva região e, na verdade, para todo o mundo. Talvez possamos então fazer incidir também os nossos esforços de uma forma mais construtiva na crise sangrenta que se continua a viver no Médio Oriente. Não consigo descrever qualquer panorama alternativo com outras palavras que não sejam “profundamente perturbador”. O desenvolvimento mais animador desde a última vez que aqui falei foi o discurso do Presidente Bush que ouvi nas Assembleia Geral das Nações Unidas no dia 12 de Setembro e a Presidência também se referiu ao discurso que George W. Bush fez muito recentemente em Cincinnati. É claro que foi importante porque o Presidente Bush assinalou o desejo da Administração norte-americana de, se possível, actuar no quadro das Nações Unidas para tratar da questão das ameaças colocadas pelo regime iraquiano. Os líderes mundiais de todos os cantos do globo saudaram a decisão dos EUA e quase todos eles pressionaram fortemente o Iraque para que respeite as resoluções das Nações Unidas. Revestiu-se de particular relevância a dimensão dos esforços diplomáticos renovados desenvolvidos pelo mundo árabe para pressionar o Iraque a permitir o reinício das inspecções. Estas pressões crescentes contribuíram obviamente para levar Saddam a propor o regresso dos inspectores, muito embora seja necessário lidar com essa proposta com uma boa dose de cepticismo. Já estivemos neste mesmo ponto da situação com Saddam Hussein e vimo-lo, a determinada altura, voltar atrás relativamente a promessas feitas e compromissos assumidos, por trás de uma cortina de fumo de “ses”, “mas” e “talvez”. A União Europeia acolheu calorosamente a decisão do Presidente Bush de tratar dos problemas com o Iraque através do sistema estabelecido pelas Nações Unidas. Como União, consideramos ser esta, de longe, a melhor maneira e, incomparavelmente, a mais eficaz, de fazer avançar as coisas. Não existe uma verdadeira alternativa ao sistema de valores e de normas internacionais das Nações Unidas, sistema que foi criado e acordado pelos líderes mundiais para preservar a segurança global. Esse sistema oferece a melhor esperança de evitar as consequências potencialmente desastrosas de uma disseminação de acções unilaterais para, alegadamente, “resolver” conflitos regionais. A actuação no quadro das Nações Unidas confere legitimidade e um sentido de consenso moral às acções que por vezes é necessário praticar. Também nestas duas últimas semanas, um dos Estados-Membros da UE – o que eu conheço melhor, como dizemos com modéstia – divulgou uma avaliação pormenorizada do facto de o Iraque possuir armas químicas, biológicas e, possivelmente, nucleares e os meios de as produzir. Esse relatório demonstrou o risco que essas armas representam para a estabilidade regional do Médio Oriente. Diversos institutos de renome partilharam igualmente as avaliações que fazem das ameaças que o regime iraquiano coloca à segurança global. Todos estão de acordo no que respeita às tentativas de Saddam para reconstituir as suas capacidades em matéria de armas de destruição maciça, tirando partido da ausência dos inspectores nos últimos quatro anos. Gostaria de assinalar, a propósito, que esses inspectores tinham efectuado um trabalho melhor do que aquele que por vezes lhes é reconhecido. A iminência do perigo que este arsenal de armas mortíferas representa poderá ser discutível, mas não consigo descortinar quaisquer divergências sérias acerca da sua existência. Actualmente estão em curso discussões com Estados-Membros e entre Estados-Membros da UE sobre os termos de uma nova resolução do Conselho de Segurança das Nações Unidas destinada a preparar o caminho para um regresso totalmente incondicional dos inspectores da ONU ao Iraque. Como é do perfeito conhecimento dos senhores deputados, são diversas as opções em apreço, algumas delas por insistência de Estados-Membros. Como a Presidência tornou claro, os Ministros europeus debateram pela última vez a situação no Iraque na segunda-feira, 30 de Setembro, no Conselho “Assuntos Gerais”. Reiteraram a posição tomada um mês antes, em Elsinore, da qual fazia parte o objectivo global da eliminação de armas de destruição maciça, a necessidade do regresso incondicional dos inspectores da ONU com acesso ilimitado a todas as partes do Iraque e a necessidade de se continuar a tratar da situação nos moldes estabelecidos pelo Conselho de Segurança da ONU. Neste cenário de intensificada diplomacia internacional, estou convencido – e espero que o Parlamento partilhe desta minha opinião – que deverão ser as seguintes as principais considerações presentes no espírito de todos: Em primeiro lugar, os dirigentes de todo o mundo têm continuado a repetir, ao longo das últimas semanas, os seus apelos a que seja dada uma resposta multilateral ao desafio colocado pelo Iraque. Argumentam claramente que seria muito imprudente a alternativa de uma resposta unilateral. E não são só os dirigentes mundiais; é evidente que os nossos cidadãos estão firmemente convencidos de que esta é a maneira certa de resolver o problema do Iraque. Sondagens recentes efectuadas na Europa e nos Estados Unidos, e também manifestações públicas, demonstram que os cidadãos gostariam que qualquer decisão relativa ao Iraque fosse tomada no quadro do sistema das Nações Unidas."@pt11 "Herr talman! Jag har redan uttalat mig två gånger om Irak i denna kammare. Mitt senaste inlägg var för bara en månad sedan, den 4 september, just efter det informella mötet mellan EU:s ministrar i Helsingör. Sedan dess har Irak, av lättförklarliga skäl, fortsatt att vara det viktigaste ämnet i den internationella debatten, men det finns inte vidare mycket för kommissionen att tillägga till vad som nyss har blivit sagt, eller ärligt talat, till vad som dagligen rapporteras i pressen. För det andra, det huvudsakliga resonemanget bakom ett eventuellt ingripande av FN är uppfattningen att världssamfundet står inför en farlig regims innehav av massförstörelsevapen. Det finns en äkta och motiverad oro för att dessa skall användas eller spridas. Det har dessutom föreslagits att dessa vapen skulle kunna levereras till terroristnätverk, även om vissa framstående offentliga personer, t.ex. Brent Scowcroft, nationell säkerhetsrådgivare åt president Bush den äldre, har uttryckt en tvivlande inställning till detta. Ytterligare andra har argumenterat att det skulle kunna finnas förbindelser mellan Irak och terroristorganisationer med global anknytning, såsom al-Qaida. Jag känner inte till något övertygande offentligt bevis för detta, men kanske har jag förbisett något. Utvägen att i förebyggande syfte använda våld är inte någonting nytt. Till exempel beslutade världssamfundet att ingripa i Kosovo av humanitära skäl. Principen om ett humanitärt ingripande stöddes av FN:s generalsekreterare Kofi Annan i ett enastående tal för tre år sedan. Genom aktionen i Kosovo klargjorde man från världssamfundets sida att det inte längre var möjligt för ledare i världen att gömma sig bakom principen om den nationella suveräniteten för att kunna utföra vad än de önskar innanför de egna gränserna. Man erkände att även människorna har rättigheter, och inte bara staterna inom vilka de lever. Det var enligt min uppfattning ett välkommet framsteg. Vad som emellertid tydligt framgår av de diskussioner som pågår runt om i världen är att vi behöver utveckla någon form av internationellt rättsligt ramverk för att hantera sådana omständigheter. Irak bör inte betraktas isolerat från andra likadana känsliga fall. Borde vi inte se över metoderna för att kunna styra våra internationella aktioner och identifiera de omständigheter som skulle kunna motivera ett internationellt ingripande när det finns en påtaglig och närvarande fara, både inom en suverän stat eller utanför dess gränser? Uppfattningen om den internationella rätten, som mer eller mindre har varit förhärskande sedan den westfaliska freden – vilket personer som har läst Dr Kissingers verk torde känna till – är inte längre helt giltig. Men jag har svårt att tro att en godtagbar alternativ uppfattning inte i främsta rummet skulle grunda sig på FN:s funktionssätt och förfaranden. För det tredje, jag är säker på att de som anser att det finns ett behov av en ny resolution kommer att ta hänsyn till samtliga alternativ och scenarier. Världssamfundet bör ta itu med hur man skall utforma en resolution från FN:s säkerhetsråd eller en Irakresolution. Men de bör också tänka på vad man skall göra i händelse av att Irak vägrar foga sig. Det här är en allmän fråga av yttersta vikt eftersom den har att göra med det multilaterala systemets trovärdighet. Vi måste bevara FN:s och säkerhetsrådets maktbefogenheter, vars resolutioner vi har sett trotsas gång efter annan. I det här fallet är det Irak som trotsar, men det finns även andra i liknande situationer där motsträvighet förekommer. Vi har nu nått fram till den punkt där en sådan brist på anpassning till FN:s beslut måste behandlas på ett objektivt, seriöst och sammanhängande sätt. Jag hoppas att vi under de följande månadernas händelseutveckling kommer att få erfara ett återförstärkande av FN:s maktbefogenheter, med fördelaktiga följder för Irak, dess region och förvisso hela världen. Vi skulle då dessutom vara i stånd att fokusera våra ansträngningar mer konstruktivt på den pågående blodiga krisen i Mellanöstern. Jag kan inte säga att jag finner några alternativa utsikter annat än djupt oroande. Den mest uppmuntrande utvecklingen sedan jag senast talade var det tal som hölls av president Bush och som jag hörde vid FN:s generalförsamling den 12 september, och ordförandeskapet hänvisade även till det tal som han nyligen gjorde i Cincinnati. Det var sannerligen viktigt, eftersom Bush signalerade den amerikanska ledningens önskan att man, om möjligt, skulle verka inom ramen för FN för att tackla hoten från den irakiska regimen. Från jordens alla hörn har världens ledare välkomnat Förenta staternas beslut, och så gott som alla har utövat starka påtryckningar mot Irak att rätta sig efter FN:s resolutioner. Av särskild betydelse var omfattningen av de återupptagna diplomatiska ansträngningarna från Arabvärldens sida att försöka förmå Irak att bevilja inspektörerna att återvända. De ökade påtryckningarna har tydligt bidragit till att få Saddam att gå med på inspektörernas återvändande, även om hans bud bör behandlas med mycket skepticism. Vi har befunnit oss i den här situationen med Saddam Hussein tidigare, och vi har sett hur han i vederbörlig ordning dragit sig tillbaka från sina uttalade löften och givna utfästelser till en rökridå av om, men och kanske. Europeiska unionen har varmt välkomnat beslutet från president Bush att ta itu med Irak genom FN:s system. I egenskap av union anser vi att detta är det absolut bästa och ojämförbart det mest effektiva sättet att föra ärendet framåt. Det finns egentligen inget alternativ till FN-systemets normer och internationella bestämmelser som världens ledare har fastställt och enats om för att bevara den globala säkerheten. De erbjuder den största förhoppningen att kunna undvika de potentiellt katastrofala konsekvenserna av unilaterala handlingar som påstås kunna ”lösa” regionala konflikter. Att verka genom FN skänker legitimitet och en känsla av moraliskt samförstånd åt de åtgärder som man ibland tvingas vidta. Även under de senaste veckorna har en av EU:s medlemsstater – den som jag försynt säger mig känna till bäst – offentliggjort en detaljerad utvärdering av Iraks innehav av kemiska, biologiska och eventuellt också kärnvapen, och deras möjligheter att använda dem. Den här rapporten påvisar de risker som dessa vapen innebär för den regionala stabiliteten i Mellanöstern. Ett antal framstående institut har också delgett sin bedömning angående de hot mot den globala säkerheten som den Irakiska regimen utgör. De är alla överens om att Saddam har försökt återupprätta sina möjligheter att utveckla massförstörelsevapen, genom att utnyttja inspektörernas frånvaro under de senaste fyra åren. Jag skulle i förbigående vilja poängtera att det jobb som dessa inspektörer tidigare utfört förtjänar mer beröm än vad som ibland tillskrivits dem. Det kanske skulle finnas utrymme för en debatt om hur pass överhängande faran är; den fara som utgörs av denna arsenal av dödliga vapen, men jag har inte upptäckt några egentliga kontroverser angående dess befintlighet. För närvarande pågår diskussioner med och emellan EU:s medlemsstater angående villkoren för en ny resolution från FN:s säkerhetsråd avsedd att bana väg för FN-inspektörernas fullständigt villkorslösa återvändande till Irak. Som de ärade ledamöterna väl känner till så finns det åtskilliga alternativ under övervägande, och några av dem på tillskyndan av medlemsstaterna. Som ordförandeskapet har klargjort, diskuterade de europeiska ministrarna situationen Irak senast i rådet (allmänna frågor) måndagen den 31 september. De upprepade den ståndpunkt som intagits en månad tidigare i Helsingör, och som innebär en övergripande målsättning att eliminera massförstörelsevapnen, kravet på ett villkorslöst återvändande för FN-inspektörerna med fritt tillträde till alla delar av Irak, och kravet att situationen fortsätter att behandlas inom ramen för FN:s säkerhetsråd. Mot bakgrund av denna intensifierade internationella diplomati, anser jag – och jag hoppas att parlamentet delar denna åsikt – att det som huvudsakligen bör uppta våra tankar är följande: För det första, under de senaste veckorna har ledare över hela världen fortsatt att återupprepa sina krav på ett multilateralt bemötande av utmaningen från Irak. De har tydligt hävdat att ett alternativ av en unilateral reaktion skulle vara väldigt oklokt. Och inte bara världens ledare; det är påtagligt att våra medborgare absolut anser att det här är den rätta vägen att lösa problemet med Irak. Nyligen genomförda undersökningar i Europa och Förenta staterna, såväl som allmänna demonstrationer, bevisar att medborgarna vill att eventuella beslut angående Irak skall fattas inom ramen för FN-systemet."@sv13
lpv:unclassifiedMetadata	"(Aplausos)"12,11 "(Applaudissements)"6 "(Applaus)"2 "(Applause)"10,10,3 "(Applausi)"9 "(Applåder)"13 "(Beifall)"7 "(Bifald)"1 "(Suosionosoituksia)"5 "(Χειροκροτήματα)"8 "Al-Qaeda"9 "Commission"10,3 "Patten,"10,3 "leader"9 "senior"9

Named graphs describing this resource:

The resource appears as object in 2 triples

Context graph