Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2002-09-04-Speech-3-113"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20020904.4.3-113"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Herr Präsident, Herr Ratspräsident, Herr Kommissar! Der Jahrestag des 11. September steht bevor, jenes Tages, an dem zwei Flugzeuge, gesteuert von El-Kaida-Terroristen, in das World Trade Center rasten, die beiden Türme zum Einsturz brachten, Tausende Menschen in den Tod rissen und die Welt mit einem Schlag veränderten. Zumindest dachten wir dies damals. Änderungen hat es in der Tat gegeben. Eine Allianz gegen den Terror wurde geschmiedet unter einem UNO-Mandat. Erstmals wurde eine Krise zum Nato-Fall erklärt, der Artikel 5 trat in Kraft. Der amerikanische Präsident Bush forderte den Kopf Osama Bin Ladens, des saudischen Milliardärs, der an der Spitze des El-Kaida-Netzwerkes stand, und der Krieg gegen den Terror hatte einen ersten wesentlichen Erfolg in Afghanistan selbst durch die Vertreibung des fundamentalistischen, im allgemeinen menschen- und im besonderen frauenfeindlichen Taliban-Regimes und die Etablierung einer in den demokratischen Anfängen stehenden Übergangsregierung unter Präsident Karsai. Ein Jahr danach sind wir uns natürlich alle bewusst, dass der Kampf gegen den Terror, wie Präsident Bush auch einmal sagte, lange dauern wird, auf verschiedenen Ebenen stattfindet und rasche Erfolge illusorisch sind.
In Afghanistan selbst herrscht die Regierung Karsai de facto nur in Kabul. Die Autorität der verschiedenen Volksstämmen angehörigen diversen Provinzfürsten ist ungebrochen oder hat sich sogar gefestigt. Die Ermordung von Kommandant Massoud ist dafür ebenso ein Beweis wie der Mord an Afghanistans Vizepräsident Abdul Kadir, dessen Feinde rivalisierende Drogenbarone, Anhänger Osama Bin Ladens und der Taliban, möglicherweise aber auch Verbündete aus der Nordallianz waren, die sich übergangen fühlten. Auch ist völlig unklar, ob Osama Bin Laden noch am Leben ist oder nicht.
Fest steht, dass sich das El-Kaida-Netzwerk wieder regeneriert hat, sowohl was die Organisation der Guerilla betrifft, die sich nicht nur im benachbarten Pakistan reorganisiert, als auch was die Finanzquellen angeht, die nach wie vor kräftig sprudeln. Wer immer heute die
gelesen hat, wird mit Ernüchterung den Bericht über Goldtransfers in den Sudan über Kanäle aus Pakistan und Iran zur Kenntnis genommen haben. Das heißt, dass das El-Kaida-Netzwerk und die Taliban-Milizen immer noch über große Finanzreserven verfügen, die aus dem Opiumanbau und -handel kommen. Gegen diese Summen, die hier involviert sind, macht sich die Hilfe der Europäischen Union zur Stabilisierung der Lage in Afghanistan relativ bescheiden aus, auch wenn die EU hier mittlerweile zum größten Geldgeber geworden ist. Keine Frage, wir müssen es tun, um dieses von sowjetkommunistischer Okkupation und jahrzehntelangem Bürgerkrieg zerrüttete Land zu befrieden und damit einen Beitrag zur Konsolidierung der Krisenregion zwischen Pakistan, Iran, Indien und dem labilen asiatischen Teil der ehemaligen Sowjetunion zu leisten. Wir müssen es aber auch aus Selbstschutz tun. Europa ist das Zielgebiet nicht nur afghanischer Drogen, sondern auch illegaler Einwanderer, deren Zunahme an den Grenzen zwischen Tschechien, der Slowakei und Österreich im letzten Jahr signifikant war.
Es bedarf daher der Hilfe im humanitären Bereich ebenso wie der gezielten Maßnahmen im Kampf gegen den Terror und das organisierte Verbrechen. Wir werden diesen Kampf sicherlich noch lange zu führen haben und dürfen uns hier keine raschen Erfolge erwarten. Wir müssen dies aber auch tun, um den USA zu zeigen, dass wir als Partner einer Allianz gegen den Terror ernst zu nehmen sind.
Die Beziehungen zu den USA waren seit dem 11. September Irritationen ausgesetzt, um es milde zu formulieren. Wir Europäer sind über die amerikanischen Alleingänge, die USA über die politische Uneinigkeit, aber auch militärische Schwäche der Europäischen Union verstört. Dies zeigt sich an der bisher nicht sehr kohärenten Linie der EU gegenüber dem Irak. Dies zeigt sich aber auch an den nicht immer glaubwürdigen Drohgebärden der USA gegenüber Bagdad.
Was Not tut, ist diesseits und jenseits des Atlantik ein kohärentes Krisenmanagement, das nicht nur die Symptome des internationalen Terrorismus bekämpft, sondern vor allem seine Ursachen, wie der einstige Sicherheitsberater im Weißen Haus Zbigniew Brzezinski zu Recht einfordert. Zur Entwicklung einer derartigen Strategie zur Austrocknung der Krisen im Nahen Osten, zur Beilegung des Konflikts zwischen Israel und den Palästinensern, zur Neutralisierung des islamischen politischen Fundamentalismus, wo immer er auftritt, der eben auch in Europa seine Nischen findet, kann und muss die Europäische Union einen wesentlichen Beitrag leisten. Die Hilfe der EU in Afghanistan ist ein wesentlicher Baustein dazu."@de7
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Hr. formand, hr. formand for Rådet, hr. kommissær, årsdagen for den 11. september er nært forestående, den dag, hvor to fly, styret af al-Qaeda-terrorister, fløj ind i World Trade Center, hvorefter begge tårne styrtede sammen, rev tusinder af mennesker med i døden og med ét slag forandrede verden. Det var i det mindste det, vi tænkte dengang. Og ændringer har der i sandhed været. Der blev smedet en antiterrorkoalition under FN-mandat. For første gang blev en krise erklæret som en NATO-sag, artikel 5 trådte i kraft. USA's præsident Bush krævede Osama bin Ladens hoved, den saudiske milliardær, der stod i spidsen for al-Qaeda-netværket, og krigen mod terrorisme fik sin første væsentlige sejr i Afghanistan med fordrivelsen af det fundamentalistiske, generelt menneske- og især kvindefjendske Taleban-styre og etableringen af en overgangsregering under præsident Karzai, der skulle gøre de første forsøg med demokratiet. Et år efter er vi naturligvis bevidste om, at kampen mod terrorisme, som præsident Bush også engang sagde, kommer til at vare længe, vil finde sted på forskellige niveauer, og at hurtige succeser er en illusion.
I Afghanistan selv hersker Karzai-regeringen de facto kun i Kabul. Autoriteten hos de forskellige provinsfyrster i forskellige folkestammer er intakt eller er endda blevet styrket. Mordet på general Massoud er et bevis derpå på samme måde som mordet på Afghanistans vicepræsident Abdul Kadir, hvis fjender var rivaliserende narkobaroner, tilhængere af Osama bin Laden og Taleban-styret, men muligvis også medlemmer af Den Nordlige Alliance, der følte sig ignoreret. Det står heller ikke på nogen måde klart, om Osama bin Laden stadig er i live eller ej.
Det står klart, at al-Qaeda-netværket har reorganiseret sig, både hvad angår guerillaorganisationen, der ikke kun har reorganiseret sig i nabolandet Pakistan, men også hvad angår de finansielle kilder, der stadig bobler lystigt. De, der har læst
i dag, vil desillusioneret have taget beretningen om guldtransporter til Sudan via kanaler fra Pakistan og Iran til efterretning. Det vil sige, at al-Qaeda-netværket og Taleban-militserne stadig råder over store finansielle reserver, der stammer fra opiumsdyrkning og -handel. I forhold til de summer, der er involveret her, er EU's hjælp til stabilisering af situationen i Afghanistan relativt beskeden, selv om EU nu udgør den største bidragyder. Der er ingen tvivl om, at vi skal gøre det for at befri dette land, der ligger i ruiner efter sovjetkommunistisk besættelse og borgerkrig i årtier, og dermed yde et bidrag til konsolidering af kriseregionen Pakistan, Iran, Indien og den labile asiatiske del af det tidligere Sovjetunionen. Vi skal imidlertid også gøre det for at beskytte os selv. Europa er ikke kun målområde for afghansk narko, men også for illegale indvandrere, hvis antal ved grænserne mellem Tjekkiet, Slovakiet og Østrig steg signifikant sidste år.
Der er derfor brug for humanitær bistand og ligeledes målrettede foranstaltninger i kampen mod terrorisme og organiseret kriminalitet. Vi kommer helt sikkert til at kæmpe denne kamp længe og må ikke forvente hurtige succeser her. Vi må dog også gøre dette for at vise USA, at vi skal tages alvorligt som partner i en antiterrorkoalition.
Forbindelserne til USA har siden den 11. september været præget af irritationer for at sige det mildt. Vi europæere er forvildede over USA's enegang, USA over den politiske uenighed, men også den militære svaghed i EU. Det kommer til udtryk i EU's hidtil ikke særligt sammenhængende linje over for Irak. Det kommer imidlertid også til udtryk i USA's ikke altid troværdige trusler mod Baghdad.
Det, der er nødvendigt, er en sammenhængende krisestyring på denne side og den anden side af Atlanten, der ikke kun bekæmper symptomerne på den internationale terrorisme, men frem for alt dens årsager, som den tidligere sikkerhedsrådgiver i Det Hvide Hus, Zbigniew Brzezinski, med rette kræver. Hvis der skal udvikles en sådan strategi til udtørring af krisen i Mellemøsten, hvis konflikten mellem Israel og palæstinenserne skal bilægges, hvis den islamiske politiske fundamentalisme, uanset hvor den optræder, for den har også fundet sine nicher i Europa, skal neutraliseres, kan og skal EU yde et væsentligt bidrag. Her udgør EU's bistand i Afghanistan et væsentligt element."@da1
".
Κύριε Πρόεδρε, κύριε Προεδρεύων του Συμβουλίου, Επίτροπε, επίκειται η πρώτη επέτειος της 11ης Σεπτεμβρίου, εκείνης της ημέρας που δύο αεροπλάνα με τρομοκράτες της Αλ Κάιντα για πιλότους συνετρίβησαν στο Παγκόσμιο Κέντρο Εμπορίου, γκρεμίζοντας τους δύο πύργους, στέλνοντας στον θάνατο χιλιάδες ανθρώπων και αλλάζοντας διά μιας τον κόσμο. Τουλάχιστον αυτό σκεφτήκαμε τότε. Και πραγματικά υπήρξαν αλλαγές. Δημιουργήθηκε ένας συνασπισμός κατά της τρομοκρατίας υπό εντολή του ΟΗΕ. Για πρώτη φορά μια κρίση χαρακτηρίσθηκε υπόθεση του ΝΑΤΟ και το άρθρο 5 τέθηκε σε ισχύ. Ο αμερικανός πρόεδρος Μπους ζήτησε την κεφαλή του Οσάμα Μπιν Λάντεν, του σαουδάραβα δισεκατομμυριούχου και ηγέτη του δικτύου της Αλ Κάιντα, και ο πόλεμος κατά της τρομοκρατίας σημείωσε μια πρώτη σημαντική επιτυχία στο ίδιο το Αφγανιστάν, διώχνοντας το φονταμενταλιστικό καθεστώς των Ταλιμπάν, που ήταν γενικά απάνθρωπο και εχθρικό ειδικά προς τις γυναίκες, και εγκαθιστώντας μια μεταβατική κυβέρνηση υπό την ηγεσία του προέδρου Καρζάι, η οποία έχει αρχίσει να εξελίσσεται προς την κατεύθυνση της δημοκρατίας. Έναν χρόνο αργότερα είναι φυσικά σε όλους μας φανερό ότι, όπως είπε κάποτε ο ίδιος ο πρόεδρος Μπους, ο αγώνας κατά της τρομοκρατίας θα διαρκέσει πολύ και θα διεξαχθεί σε διάφορα επίπεδα, και ότι οι γρήγορες επιτυχίες είναι απατηλές.
Στο Αφγανιστάν, η κυβέρνηση Καρζάι έχει πραγματική εξουσία μόνο στην Καμπούλ. Η εξουσία διαφόρων επαρχιακών ηγεμόνων που ανήκουν σε διάφορες φυλές συνεχίζει να παραμένει αμείωτη και σε μερικές περιπτώσεις έχει μάλιστα εδραιωθεί περισσότερο. Απόδειξη είναι η δολοφονία του διοικητή Μασούντ, καθώς και του αντιπροέδρου του Αφγανιστάν Abdul Kadir, που είχε προκαλέσει την έχθρα ανταγωνιστών του βαρόνων του εμπορίου ναρκωτικών, υποστηρικτών του Οσάμα Μπιν Λάντεν και των Ταλιμπάν και ενδεχομένως και μελών της Βόρειας Συμμαχίας, οι οποίοι αισθάνθηκαν παραμερισμένοι. Επίσης, παραμένει ασαφές εάν ο Οσάμα Μπιν Λάντεν είναι ακόμη ζωντανός.
Βέβαιο είναι, όμως, ότι το δίκτυο της Αλ Κάιντα έχει ανανεωθεί και έχει αναδιοργανώσει, αφενός, τις αντάρτικες ομάδες του, οι οποίες δεν δρουν μόνο στο γειτονικό Πακιστάν, και, αφετέρου, τις πηγές χρηματοδότησής του, από τις οποίες εξακολουθεί να ρέει άφθονο χρήμα. Όποιος διάβασε τη σημερινή
θα είδε το απογοητευτικό άρθρο για τη μεταφορά χρυσού προς το Σουδάν μέσω διαύλων από το Πακιστάν και το Ιράν. Τούτο σημαίνει ότι το δίκτυο της Αλ Κάιντα και ο στρατός των Ταλιμπάν διαθέτουν ακόμα μεγάλα οικονομικά αποθέματα τα οποία προέρχονται από την καλλιέργεια και το εμπόριο οπίου. Σε σύγκριση με τα ποσά που εμπλέκονται εδώ, η βοήθεια που χορηγεί η Ευρωπαϊκή Ένωση για τη σταθεροποίηση της κατάστασης στο Αφγανιστάν ωχριά μπροστά τους, ακόμα και εάν η ΕΕ έχει γίνει στο μεταξύ ο μεγαλύτερος χορηγός. Δεν υπάρχει αμφιβολία ότι πρέπει να το κάνουμε αυτό, προκειμένου να φέρουμε την ειρήνη σε αυτήν τη χώρα που δέχθηκε τεράστια πλήγματα από την κατοχή των σοβιετικών κομμουνιστών και τον εμφύλιο πόλεμο δεκαετιών. Έτσι, θα συμβάλουμε στη σταθεροποίηση της περιοχής των κρίσεων η οποία εκτείνεται μεταξύ Πακιστάν, Ιράν, Ινδίας και του ασταθούς ασιατικού τμήματος της πρώην Σοβιετικής Ένωσης. Πρέπει επίσης να το κάνουμε για να προστατεύσουμε και τον ίδιο μας τον εαυτό. Η Ευρώπη είναι η περιοχή που θεωρείται ο προορισμός όχι μόνο των ναρκωτικών ουσιών που παράγονται στο Αφγανιστάν αλλά και των λαθρομεταναστών, των οποίων ο αριθμός αυξήθηκε πέρυσι σημαντικά στα σύνορα μεταξύ της Τσεχικής Δημοκρατίας, της Σλοβακίας και της Αυστρίας.
Ως εκ τούτου, είναι αναγκαία η παροχή ανθρωπιστικής βοήθειας, καθώς και η λήψη στοχοθετημένων μέτρων στον αγώνα κατά της τρομοκρατίας και του οργανωμένου εγκλήματος. Θα χρειαστεί ασφαλώς να συνεχίσουμε για πολύ τον αγώνα αυτόν και δεν πρέπει να αναμένουμε γρήγορες επιτυχίες. Πρέπει, όμως, επίσης να το κάνουμε για να δείξουμε στις ΗΠΑ ότι θα πρέπει να μας λαμβάνει σοβαρά υπόψη ως εταίρους ενός συνασπισμού κατά της τρομοκρατίας.
Μετά τα γεγονότα της 11ης Σεπτεμβρίου, επικρατούσε αμηχανία στις σχέσεις μας με τις ΗΠΑ, για να χρησιμοποιήσουμε έναν επιεική χαρακτηρισμό. Αισθανθήκαμε και οι δύο θλίψη – εμείς οι Ευρωπαίοι με τις μονομερείς δράσεις των ΗΠΑ και εκείνες από την πλευρά τους με την πολιτική ασυμφωνία μας και τη στρατιωτική αδυναμία της Ευρωπαϊκής Ένωσης που εκδηλώθηκε με τη μη συνεκτική γραμμή που ακολουθεί η ΕΕ μέχρι σήμερα απέναντι στο Ιράκ. Χαρακτηριστικό αυτής της κατάστασης είναι, επίσης, οι όχι πάντα αξιόπιστες απειλές των ΗΠΑ απέναντι στη Βαγδάτη.
Αυτό που χρειάζεται και από τις δύο πλευρές του Ατλαντικού είναι μια συνεκτική διαχείριση κρίσεων που δεν καταπολεμά μόνο τα συμπτώματα της διεθνούς τρομοκρατίας αλλά προπάντων και ειδικά τις αιτίες της, όπως ζητά δικαιολογημένα ο πρώην σύμβουλος ασφαλείας του Λευκού Οίκου Zbigniew Brzezinski. Η Ευρωπαϊκή Ένωση μπορεί και πρέπει να συμβάλει σημαντικά στην ανάπτυξη μιας τέτοιας στρατηγικής για την εξομάλυνση των κρίσεων στη Μέση Ανατολή, για τη διευθέτηση της σύρραξης μεταξύ Ισραήλ και Παλαιστινίων, για την εξουδετέρωση του ισλαμικού πολιτικού φονταμενταλισμού, όπου και αν κάνει αυτός την εμφάνισή του, μια και έχει και στην Ευρώπη θύλακες. Η βοήθεια που χορηγεί η ΕΕ στο Αφγανιστάν αποτελεί θεμελιώδες στοιχείο για την επίτευξη αυτού του σκοπού."@el8
"Mr President, Mr President-in-Office of the Council, Commissioner, 11 September is almost upon us, the first anniversary of that day when two aircraft, piloted by terrorists belonging to al—Qa’ida, crashed into the World Trade Centre, caused both towers to collapse, killed thousands of people and, at a stroke, changed the world – or, at least so we thought at the time. There have indeed been changes. Under UN mandate, an alliance against terrorism was forged. For the first time, a crisis was declared to be a matter for NATO, Article 5 of whose Treaty was invoked. The American President Bush called for the head of Osama Bin Laden, the Saudi billionaire who headed up the al—Qa’ida network, and the war against terrorism met with its first significant success in Afghanistan itself, where the fundamentalist Taliban regime, which was generally inhumane and in particular hostile to women, was driven from power and an interim government under President Karzai, which is putting down democratic roots, was established. One year on, we are of course all aware that the struggle against terrorism, as President Bush himself once said, will be a long one at various levels, and that quick victories are illusory.
In Afghanistan itself, the Karzai government enjoys de facto power only in Kabul. The authority of the various provincial rulers belonging to different tribes is undiminished, and has, in some instances, even been reinforced, a fact demonstrated just as much by the murder of Commander Massoud as by the murder of Afghanistan's Vice-President Abdul Qadir, who had incurred the enmity of rival drug baron, supporters of Osama Bin Laden and of the Taliban, but possibly also of members of the Northern Alliance who had felt themselves bypassed. It is also far from clear whether or not Osama Bin Laden is still alive.
What is beyond doubt is that the al—Qa’ida network has regenerated itself and reorganised both its guerrilla organisation, which is active not only in the neighbouring Pakistan, and also its sources of finance, which continue to flow in abundance. Anyone reading today's
will find a sobering report on the transfers of gold to Sudan through channels running from Pakistan and Iran. This means that the al—Qa’ida network and the Taliban militias still have large reserves of finance at their disposal, derived from the cultivation and sale of opium. Set against the sums involved here, the aid given by the European Union towards stabilising the situation in Afghanistan looks rather modest, even though the EU has become the largest donor of funds for this purpose. There is no doubt that we have to do this in order to bring peace to this country once under Soviet Communist occupation and ravaged by decades of civil war and thus make a contribution to consolidating the crisis region between Pakistan, Iran, India and the unstable Asiatic part of the former Soviet Union. We also have to do it for reasons of self-protection. Europe is a destination not only for Afghan drugs, but also for illegal immigrants, in the number of whom there has been a significant increase on the borders between the Czech Republic, Slovakia and Austria over the past year.
There is, then, a need for humanitarian aid just as much as for targeted measures in the fight against terrorism and organised crime, a fight we will certainly have to carry on for a long time yet, and one in which we can expect no quick victories. Yet do it we must, if we are to demonstrate to the USA that we are to be taken seriously as a partner in an alliance against terrorism.
Relations with the USA in the aftermath of 11 September have, to put it mildly, been beset by irritations. We are both saddened – Europeans when America goes it alone, and the USA by the European Union's lack of political unity and its military weakness, both exemplified by the EU's line on Iraq, which has to date been less than coherent. Also symptomatic of this are the USA's threatening gestures directed at Baghdad, which are not always credible.
What is needed on both sides of the Atlantic is coherent crisis management combating not only the symptoms of international terrorism, but also and especially its causes, as rightly demanded by the former White House security adviser Zbigniew Brzezinski. Developing such a strategy to pull the plug on the crises in the Middle East, settle the conflict between Israel and the Palestinians, and neutralise Islamic political fundamentalism wherever it rears its head – and it has its boltholes in Europe itself – to all these things, the European Union can and must make a substantial contribution. EU aid in Afghanistan is an essential building block in this."@en3
"Señor Presidente, señor Presidente en ejercicio del Consejo, Comisario, el 11 de septiembre está prácticamente a la vuelta de la esquina, el primer aniversario del día en que dos aviones, pilotados por dos terroristas de Al Qaeda, se estrellaron contra el World Trade Centre, provocando el derrumbamiento de las dos torres y la muerte de miles de personas. En un momento, el mundo cambió, o al menos eso creímos en aquel instante. Y en efecto ha habido cambios. Bajo el mandato de la ONU, se forjó una alianza contra el terrorismo. Por primera vez se declaró que una crisis era competencia de la ONU y se invocó el artículo 5 del Tratado de esta organización. El Presidente norteamericano, Bush, pidió la cabeza de Osama Bin Laden, el multimillonario saudí que encabezaba la red de Al Qaeda. La guerra contra el terrorismo tuvo su primer éxito significativo en el propio Afganistán, donde el régimen fundamentalista de los talibanes, en general inhumano y particularmente hostil a las mujeres, fue eliminado del poder, estableciéndose un gobierno provisional con el Presidente Karzai a la cabeza, quien se está encargando de asentar las raíces democráticas. Un año más tarde, por supuesto todos somos conscientes de que la lucha contra el terrorismo, como ya advirtió en una ocasión el propio Presidente Bush, será larga y deberá librarse en varios planos, y que las victorias rápidas son ilusorias.
En Afganistán, el gobierno de Karzai goza de poder
únicamente en la ciudad de Kabul. La autoridad de los gobernantes provinciales pertenecientes a diferentes tribus no ha disminuido y, en algunos casos, incluso se ha reforzado, como lo demuestran los asesinatos del comandante Masud y del Vicepresidente de Afganistán, Abdul Qadir, quien se había granjeado la enemistad del barón rival de la droga, de los defensores de Osama Bin Laden y de los talibanes, así como de los miembros de la Alianza del Norte, quienes sintieron que se había prescindido de ellos. Asimismo, dista mucho de estar claro si Osama Bin Laden sigue vivo o no.
De lo que no se tiene ninguna duda es de que la red de Al Qaeda se ha regenerado y reorganizado, y que sigue activa en otros países además del vecino Pakistán. Esta organización ha vuelto a organizar también sus fuentes de financiación, que continúa recibiendo en abundancia. Cualquiera que lea hoy el periódico
encontrará un informe detallado sobre las transferencias de oro a Sudán a través de canales que parten de Pakistán e Irán. Esto significa que la red Al Qaeda y las milicias talibanes siguen teniendo grandes reservas financieras a su disposición, derivadas del cultivo y la venta de opio. Si las comparamos con las cifras de que se habla aquí, las ayudas de la Unión Europea destinadas a la estabilización de la situación en Afganistán parecen bastante modestas, a pesar de que la UE se ha convertido en el mayor donante de fondos asignados a esta causa. No hay duda de que estas donaciones son necesarias para llevar la paz a Afganistán, país que en el pasado sufrió la ocupación comunista soviética y las devastadoras consecuencias de décadas de guerra civil. Por lo tanto, se trata de una contribución a la consolidación de esta región en crisis que abarca Pakistán, Irán, India y la inestable parte asiática de la antigua Unión Soviética. También debemos hacerlo por razones de autoprotección. Europa es destino no sólo de las drogas afganas, sino de inmigrantes ilegales, cuyo número ha aumentado de manera significativa en las fronteras de la República Checa, Eslovaquia y Austria a lo largo del año pasado.
Así pues, existe una necesidad de ayuda humanitaria al igual que para las medidas ya previstas en la lucha contra el terrorismo y el crimen organizado, una lucha que deberemos continuar sin duda aún durante mucho más tiempo y en la cual no podemos esperar victorias inmediatas. Sin embargo, es algo que debemos hacer si queremos demostrar a los Estados Unidos que nos deben considerar como un socio serio en la alianza contra el terrorismo.
Las relaciones con los Estados Unidos después del 11 de septiembre se han visto dificultadas por la aparición de algunas susceptibilidades, por decirlo de forma suave. Tanto norteamericanos como europeos nos sentimos entristecidos; los europeos cuando los Estados Unidos actúan en solitario, y los estadounidenses por la falta de unidad política de la Unión Europea y por su debilidad militar, ambas ejemplificadas por los argumentos de la UE en el caso de Iraq, que hasta la fecha han sido menos que coherentes. Un ejemplo sintomático de esto son los gestos amenazantes de los Estados Unidos hacia Bagdad, que no siempre resultan creíbles.
Lo que necesitamos a ambos lados del Atlántico es una gestión coherente de las crisis a la hora de combatir no sólo los síntomas del terrorismo internacional, sino sobre todo sus causas, como ha recomendado muy acertadamente el ex consejero de seguridad de la Casa Blanca, Zbigniew Brzezinski. Para desarrollar una estrategia destinada a ofrecer soluciones a las crisis de Oriente Próximo, resolver el conflicto entre Israel y los palestinos, y neutralizar el fundamentalismo político islámico allá donde extienda sus alas (hay que tener en cuenta que tiene apoyos en la propia Europa), la Unión Europea puede y debe realizar una importante contribución. En este sentido, la ayuda de la UE en Afganistán constituye un componente esencial."@es12
"Arvoisa puhemies, arvoisa neuvoston puheenjohtaja, arvoisa komission jäsen, kohta on taas syyskuun 11. päivä, sen päivän ensimmäinen vuosipäivä, jolloin Al-Qaida-järjestöön kuuluvien terroristien ohjaamat kaksi lentokonetta törmäsivät World Trade Centreen aiheuttaen kummankin tornin romahtamisen, tuhansien ihmisten kuoleman ja maailman muuttumisen kerralla – tai ainakin me tuolloin ajattelimme niin. Itse asiassa muutoksia on tapahtunut. YK:n valtuutuksella perustettiin terrorismin vastainen liittoutuma. Ensimmäisen kerran kriisiin katsottiin voitavan soveltaa Naton perussopimuksen 5 artiklaa. Yhdysvaltojen presidentti Bush vaati Al-Qaida-verkostoa johtaneen saudimiljonääri Osama bin Ladenin kiinniottamista, ja juuri Afganistanissa terrorismin vastaisessa sodassa saavutettiin ensimmäinen merkittävä voitto, kun yleisesti epäinhimillinen ja erityisen vihamielisesti naisia kohteleva fundamentalistinen Taliban-hallinto syöstiin vallasta ja presidentti Karzain demokraattiseen kehitykseen pyrkivä väliaikainen hallitus perustettiin. Kun vuosi on kulunut, olemme kaikki ilman muuta tietoisia siitä, että terrorismin vastainen kamppailu, kuten presidentti Bush itse kerran totesi, kestää kauan monessakin suhteessa ja että nopeita voittoja on turha odottaa.
Afganistanissa Karzain hallituksen hallussa on tosiasiallisesti vain Kabulin kaupunki. Eri heimoihin kuuluvien useiden alueellisten hallitsijoiden valta ei ole vähentynyt vaan on joissain tapauksissa jopa vahvistunut. Tämä käy ilmi siitä, että on murhattu sekä komentaja Massoud että Afganistanin varapresidentti Abdul Qadir, joka oli saanut vihamiehikseen kilpailevan huumeparonin, Osama bin Ladenin ja talebanien kannattajat, mutta mahdollisesti myös Pohjoisen liiton jäsenet, jotka katsoivat, että heidät oli sivuutettu. On myös hyvin epäselvää, onko Osama bin Laden yhä elossa.
Päivänselvää on sen sijaan se, että Al-Qaida-verkosto on koonnut itsensä uudelleen ja järjestänyt uudelleen sissi-organisaationsa, joka toimii aktiivisesti muuallakin kuin naapurimaassa Pakistanissa, ja myös rahoituslähteensä, joista virtaa edelleen runsaasti rahaa. Jokainen joka lukee tämän päivän
lehden, voi löytää siitä ajatuksia herättävän raportin kullan siirroista Sudaniin Pakistanista ja Iranista lähtevien väylien kautta. Tämä tarkoittaa, että Al-Qaida-verkostolla ja Taliban-aktivisteilla on edelleen oopiumin viljelyllä ja myynnillä hankitut laajat rahavarat käytössään. Euroopan unionin Afganistanin tilanteen vakauttamiseen antama tuki vaikuttaa näihin rahamääriin verrattuna melko vaatimattomalta, vaikka EU:sta onkin tullut suurin tähän tarkoitukseen tukea jakava avunantaja. Meidän on epäilemättä toimittava juuri näin aikanaan neuvostokommunistien miehittämän ja vuosikymmenten ajan sisällissodan raunioittaman maan rauhoittamiseksi. Tällä tavoin voimme osallistua Pakistanin, Iranin ja Intian välisen kriisialueen sekä entisen Neuvostoliiton epävakaan Aasian puoleisen osan vakauttamiseen. Meidän on toimittava näin myös itseämme suojellaksemme. Eurooppaan kulkeutuu Afganistanista peräisin olevien huumeiden lisäksi myös laittomia maahanmuuttajia, joiden määrissä on viime vuonna tapahtunut merkittävä lisäys Tšekin tasavallan, Slovakian ja Itävallan rajoilla.
Lisäksi tarvitaan yhtä paljon sekä humanitaarista apua että terrorismin ja järjestäytyneen rikollisuuden torjumiseen tarkoitettuja kohdennettuja toimia. Taistelua meidän on varmasti jatkettava vielä kauan, emmekä voi odottaa nopeita voittoja. Kuitenkin meidän on jatkettava sitä, jos haluamme osoittaa Yhdysvalloille, että meitä on syytä pitää varteenotettavina kumppaneina terrorismin vastaisessa liittoutumassa.
Syyskuun 11. päivän jälkimainingeissa suhteissa Yhdysvaltoihin on ilmennyt lievästi sanottuna monenlaista närää. Kumpikin osapuoli on pahoillaan – eurooppalaiset siksi, että Yhdysvallat toimii yksin, ja Yhdysvallat siksi, että Euroopan unioni ei ole poliittisesti yhtenäinen, ja sen sotilaallisen heikkouden vuoksi. Kummastakin käy esimerkiksi EU:n Irakin linjaus, joka on toistaiseksi ollut lähinnä epäjohdonmukainen. Samaan asiaan liittyvät myös Yhdysvaltojen Bagdadiin suuntaamat uhkaavat eleet, jotka eivät ole aina uskottavia.
Atlantin kummallakin puolella tarvitaan siis johdonmukaista kriisinhallintaa, jonka avulla ei torjuta pelkästään kansainvälisen terrorismin seurauksia vaan myös ja nimenomaan sen syitä, kuten Valkoisen talon entinen turvallisuusneuvonantaja Zbigniew Brzezinski oikeutetusti vaati. Tällainen strategia on kehitettävä Lähi-idän kriisien purkamiseksi, Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin ratkaisemiseksi ja islamilaisen poliittisen fundamentalismin tyrehdyttämiseksi, missä tahansa fundamentalismi nostaakaan päätään – ja sillähän on jalansijansa myös Euroopassa. Euroopan unioni voi ja sen täytyykin osallistua huomattavassa määrin näiden seikkojen edistämiseen. EU:n Afganistanin apu on olennainen osa näitä pyrkimyksiä."@fi5
"Monsieur le Président, Monsieur le Président du Conseil, Monsieur le Commissaire, l'anniversaire du 11 septembre, jour lors duquel deux avions ont été détournés par des terroristes Al-Qaïda et projetés contre le World Trade Center, provoquant l'effondrement des tours jumelles, la mort de milliers de personnes et changeant d'un seul coup la face du monde, se profile. Du moins, c'est ce que nous pensions à l'époque. Il y a en fait eu des changements. Une alliance contre le terrorisme a été forgée dans le cadre d'un mandat de l'ONU. Pour la première fois, une crise a été déclarée comme incombant à l'OTAN, l'article 5 de son Traité ayant été invoqué. Le président américain, George Bush, a exigé la tête d'Oussama Ben Laden, le milliardaire saoudien qui dirige le réseau Al-Qaïda, et la guerre contre le terrorisme a connu une première victoire via la chute du régime fondamentaliste, misanthrope en général et misogyne en particulier, des talibans, et par l'établissement d'un gouvernement provisoire sous la direction du président Karzai pour les débuts démocratiques du pays. Un an après, nous sommes naturellement tous conscients du fait que la lutte contre le terrorisme, comme l'a dit un jour le président Bush, va durer longtemps, qu'elle se joue sur différentes scènes et que des succès rapides sont illusoires.
En Afghanistan même, le gouvernement Karzai ne règne
que sur Kaboul. L'autorité des princes de province sur les différentes tribus n'a pas disparu, elle s'est même parfois renforcée. L'assassinat du commandant Massoud en est une preuve, tout comme le meurtre du vice-président afghan Abdul Kadir, qui avait pour ennemis des barons de la drogue rivaux, des partisans d'Oussama Ben Laden et des talibans, mais éventuellement aussi des membres de l'Alliance du Nord qui se sont sentis trahis. Il n'est également pas clair du tout si Oussama Ben Laden est encore en vie ou non.
Ce qui est sûr, c'est que le réseau Al-Qaïda s'est régénéré, tant pour ce qui est de l'organisation de la guérilla, qui ne s'est pas seulement réorganisée au Pakistan voisin, que pour ce qui est des sources financières qui, comme auparavant, foisonnent. Toute personne qui a lu le "Herald Tribune" aujourd'hui a pris connaissance avec désillusion du rapport sur les transferts d'or au Soudan par des canaux pakistanais et iraniens. Cela signifie que le réseau Al-Qaïda et les milices des talibans disposent encore d'importantes réserves financières qui proviennent de la production et de la vente d'opium. Par rapport aux sommes qui sont impliquées ici, les aides de l'Union européenne pour la stabilisation de la région paraissent bien modestes, même si l'UE est entre-temps devenue le principal bailleur de fonds. Il est évident que nous devons le faire pour pacifier ce pays déchiré par l'occupation soviétique et des dizaines d'années de guerre civile et contribuer ainsi à la consolidation de cette région en crise entre le Pakistan, l'Iran, l'Inde et l'instable partie asiatique de l'ex-Union soviétique. Mais nous devons également le faire afin de nous protéger nous-mêmes. L'Europe est la région visée non seulement par la drogue afghane, mais aussi par les immigrants clandestins, dont l'augmentation aux frontières entre la Tchéquie, la Slovaquie et l'Autriche l'année dernière était significative.
L'aide dans le domaine humanitaire ainsi que des mesures ciblées sont donc nécessaires pour lutter contre le terrorisme et le crime organisé. Nous devrons certainement encore mener longtemps ce combat et nous ne pouvons nous attendre à des succès rapides. Mais nous devons aussi le faire, pour montrer aux USA que nous sommes des partenaires à prendre au sérieux dans une alliance contre le terrorisme.
Les relations avec les USA étaient, depuis le 11 septembre, exposées aux irritations, pour dire les choses gentiment. Nous, Européens, sommes effarés par le comportement de cavalier seul des Américains, les USA le sont par les divergences politiques mais aussi par la faiblesse militaire de l'Union européenne. Cela se voit dans la ligne politique jusqu'ici pas très cohérente de l'UE par rapport à l'Irak. Mais cela se manifeste aussi dans les gestes de menace pas toujours crédibles des USA par rapport à Bagdad.
Ce qui est nécessaire, tant de ce côté de l'Atlantique que de l'autre, c'est d'adopter une gestion cohérente de la crise qui ne combat pas seulement les symptômes du terrorisme international mais qui, avant tout, s'attaque à ses causes, comme le réclame avec raison l'ancien conseiller en matière de sécurité de la Maison blanche, Zbigniew Brzezinski. Pour développer une telle stratégie visant à mettre un terme aux crises qui frappent le Proche-Orient, pour régler le conflit qui oppose Israël aux Palestiniens, pour neutraliser le fondamentalisme politique islamique où qu'il apparaisse - et il trouve également des créneaux en Europe -, l'Union européenne peut et doit apporter une contribution substantielle. L'aide de l'UE en Afghanistan est un pas important dans ce sens."@fr6
"Signor Presidente, Signor Presidente in carica del Consiglio, signor Commissario, siamo ormai vicini all’11 settembre, il primo anniversario del giorno in cui due aerei, pilotati da terroristi appartenenti ad
si sono abbattuti sul World Trade Center, causando il crollo di entrambe le torri, uccidendo migliaia di persone e, contemporaneamente, cambiando il mondo – o, almeno, così abbiamo pensato in quel momento. Senza dubbio i cambiamenti vi sono stati. Con il mandato dell’ONU, è stata creata un’alleanza contro il terrorismo. Per la prima volta, una crisi è stata dichiarata di competenza della NATO, di cui è stato invocato il trattato all’articolo 5. Il Presidente americano Bush ha chiesto la testa di Osama bin Laden, il miliardario saudita a capo della rete di
e la guerra contro il terrorismo ha registrato il suo primo successo significativo in Afghanistan, dove il regime fondamentalista dei talebani, disumano in generale e particolarmente ostile alle donne, è stato rimosso e dove è stato insediato un governo
guidato dal Presidente Karzai, che sta mettendo radici democratiche. Un anno più tardi, siamo tutti consapevoli, naturalmente, che la lotta contro il terrorismo, come ha detto una volta lo stesso Presidente Bush, sarà lunga e verrà combattuta a vari livelli, e che le vittorie rapide sono illusorie.
In Afghanistan, il governo di Karzai detiene il potere di fatto soltanto a Kabul. L’autorità dei vari governanti delle province appartenenti a diverse tribù non è diminuita e, in alcuni casi, si è anzi rafforzata, un fatto dimostrato sia dall’assassinio del comandante Massoud sia dall’uccisione del vicepresidente dell’Afghanistan Abdul Qadir, che si era inimicato i magnati della droga, sostenitori di Osama bin Laden e dei talebani, ma forse anche i membri dell’Alleanza del nord, che si sono sentiti scavalcati. Inoltre, non è chiaro se Osama bin Laden sia ancora vivo o meno.
E’ però indubbio che la rete di
si è rigenerata e ha riorganizzato sia la sua struttura di guerriglia, attiva non soltanto nel vicino Pakistan, sia le sue fonti di finanziamento, che continuano ad affluire in abbondanza. L’
di oggi pubblica un rapporto rivelatore sui trasferimenti di oro in Sudan attraverso canali che passano dal Pakistan e dall’Iran. Ciò significa che la rete di
e i militanti talebani hanno ancora grandi riserve finanziarie a disposizione, derivanti dalla coltivazione e dalla vendita di oppio. A paragone con le somme coinvolte in questi traffici, gli aiuti stanziati dall’Unione europea per stabilizzare la situazione in Afghanistan appaiono piuttosto modesti, anche se l’UE è divenuta il maggiore donatore di fondi a questo scopo. Non vi è alcun dubbio sulla necessità dei nostri aiuti, al fine di portare la pace in questo paese un tempo sotto l’occupazione sovietica e devastato da decenni di guerra civile, contribuendo così a consolidare la regione in crisi compresa tra il Pakistan, l’Iran, l’India e l’instabile area asiatica dell’
Unione Sovietica. Dobbiamo agire anche per ragioni di autotutela. L’Europa è meta non soltanto delle droghe afghane, ma anche degli immigrati clandestini, il cui numero è notevolmente aumentato in quest’ultimo anno alle frontiere tra la Repubblica ceca, la Slovacchia e l’Austria.
Sono quindi ugualmente necessari gli aiuti umanitari e le misure mirate per la lotta contro il terrorismo e la criminalità organizzata, una lotta che dovremo certamente portare avanti per lungo tempo e in cui non possiamo aspettarci vittorie rapide. Ma dobbiamo procedere in questa direzione, se vogliamo dimostrare agli Stati Uniti che dobbiamo essere presi sul serio come
nell’alleanza contro il terrorismo.
Le relazioni con gli USA dopo l’11 settembre sono state, a dir poco, irte di motivi di irritazione. Siamo entrambi insoddisfatti – gli europei quando l’America vuole far da sola e gli Stati Uniti per la mancanza di unità politica e la debolezza militare dell’Unione europea, entrambe esemplificate dalla linea di comportamento dell’UE riguardo all’Iraq, che si è dimostrata sinora poco coerente. Altrettanto sintomatiche di questa situazione sono le minacce degli USA dirette a Baghdad, non sempre credibili.
Ciò che si rende necessario su entrambi i lati dell’Atlantico è una gestione coerente delle crisi, che combatta non soltanto i sintomi del terrorismo internazionale, ma anche e soprattutto le cause, come ha chiesto giustamente l’
consigliere per la sicurezza alla Casa Bianca Zbigniew Brzezinski. Per elaborare una strategia mirata a disinnescare le crisi in Medio Oriente, risolvere il conflitto tra Israele e i palestinesi e neutralizzare il fondamentalismo politico islamico ovunque alzi la testa – e non dobbiamo dimenticare che ha covi anche in Europa – per tutte queste cose, l’Unione europea può e deve dare un contributo sostanziale. Gli aiuti comunitari in Afghanistan sono, in questa prospettiva, un elemento essenziale."@it9
"Mr President, Mr President-in-Office of the Council, Commissioner, 11 September is almost upon us, the first anniversary of that day when two aircraft, piloted by terrorists belonging to al—Qa’ida, crashed into the World Trade Centre, caused both towers to collapse, killed thousands of people and, at a stroke, changed the world – or, at least so we thought at the time. There have indeed been changes. Under UN mandate, an alliance against terrorism was forged. For the first time, a crisis was declared to be a matter for NATO, Article 5 of whose Treaty was invoked. The American President Bush called for the head of Osama Bin Laden, the Saudi billionaire who headed up the al—Qa’ida network, and the war against terrorism met with its first significant success in Afghanistan itself, where the fundamentalist Taliban regime, which was generally inhumane and in particular hostile to women, was driven from power and an interim government under President Karzai, which is putting down democratic roots, was established. One year on, we are of course all aware that the struggle against terrorism, as President Bush himself once said, will be a long one at various levels, and that quick victories are illusory.
In Afghanistan itself, the Karzai government enjoys de facto power only in Kabul. The authority of the various provincial rulers belonging to different tribes is undiminished, and has, in some instances, even been reinforced, a fact demonstrated just as much by the murder of Commander Massoud as by the murder of Afghanistan's Vice-President Abdul Qadir, who had incurred the enmity of rival drug baron, supporters of Osama Bin Laden and of the Taliban, but possibly also of members of the Northern Alliance who had felt themselves bypassed. It is also far from clear whether or not Osama Bin Laden is still alive.
What is beyond doubt is that the al—Qa’ida network has regenerated itself and reorganised both its guerrilla organisation, which is active not only in the neighbouring Pakistan, and also its sources of finance, which continue to flow in abundance. Anyone reading today's
will find a sobering report on the transfers of gold to Sudan through channels running from Pakistan and Iran. This means that the al—Qa’ida network and the Taliban militias still have large reserves of finance at their disposal, derived from the cultivation and sale of opium. Set against the sums involved here, the aid given by the European Union towards stabilising the situation in Afghanistan looks rather modest, even though the EU has become the largest donor of funds for this purpose. There is no doubt that we have to do this in order to bring peace to this country once under Soviet Communist occupation and ravaged by decades of civil war and thus make a contribution to consolidating the crisis region between Pakistan, Iran, India and the unstable Asiatic part of the former Soviet Union. We also have to do it for reasons of self-protection. Europe is a destination not only for Afghan drugs, but also for illegal immigrants, in the number of whom there has been a significant increase on the borders between the Czech Republic, Slovakia and Austria over the past year.
There is, then, a need for humanitarian aid just as much as for targeted measures in the fight against terrorism and organised crime, a fight we will certainly have to carry on for a long time yet, and one in which we can expect no quick victories. Yet do it we must, if we are to demonstrate to the USA that we are to be taken seriously as a partner in an alliance against terrorism.
Relations with the USA in the aftermath of 11 September have, to put it mildly, been beset by irritations. We are both saddened – Europeans when America goes it alone, and the USA by the European Union's lack of political unity and its military weakness, both exemplified by the EU's line on Iraq, which has to date been less than coherent. Also symptomatic of this are the USA's threatening gestures directed at Baghdad, which are not always credible.
What is needed on both sides of the Atlantic is coherent crisis management combating not only the symptoms of international terrorism, but also and especially its causes, as rightly demanded by the former White House security adviser Zbigniew Brzezinski. Developing such a strategy to pull the plug on the crises in the Middle East, settle the conflict between Israel and the Palestinians, and neutralise Islamic political fundamentalism wherever it rears its head – and it has its boltholes in Europe itself – to all these things, the European Union can and must make a substantial contribution. EU aid in Afghanistan is an essential building block in this."@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, mijnheer de voorzitter van de Raad, mijnheer de commissaris, het is nu bijna een jaar geleden dat op 11 september twee vliegtuigen, bestuurd door terroristen van ‘Al Qa’ida, de twee WTC-torens indoken en van de kaart veegden, duizenden mensen de dood injoegen en de wereld op slag veranderden. Althans, daar gingen wij toentertijd van uit. Er is inderdaad het een en ander veranderd. Er werd met het mandaat van de VN een antiterrorismecoalitie gesmeed. De crisis werd als een zaak van de NAVO opgevat waarbij artikel 5 in werking werd gesteld. De Amerikaanse president eiste het hoofd van Osama Bin Laden, de Saoedische miljardair en leider van het ‘Al Qa’ida-netwerk. Het eerste echte succes in de oorlog tegen het terrorisme werd geboekt in Afghanistan zelf door de verdrijving van het fundamentalistische, wrede en vooral vrouwvijandige Taliban-bewind en de instelling van een prille democratische overgangsregering onder president Karzai. Een jaar later is het ons allemaal duidelijk - ook president Bush heeft dat laten blijken - dat de strijd tegen het terrorisme een kwestie van de lange adem zal zijn. Het is een strijd die zich afspeelt op verschillende niveaus en waarvan we niet mogen verwachten dat die snelle successen op zal leveren.
In Afghanistan zelf is de macht van de regering-Karzai de facto beperkt tot Kaboel. De macht van de lokale krijgsheren, de verschillende stamhoofden, is ongebroken of zelfs toegenomen. De dodelijke aanslag op commandant Massoed is daar een voorbeeld van, evenals de moord op de Afghaanse vice-president Abdul Kadir, die vijanden had onder rivaliserende drugsbaronnen, aanhangers van Osama Bin Laden en de Taliban, en mogelijk ook onder bondgenoten van de Noordelijke Alliantie die zich aan de kant gezet voelden. Bovendien weten we nog steeds niet of Osama Bin Laden nog in leven is.
Het staat vast dat ‘Al Qa’ida weer aan het opkrabbelen is. De guerrilla is zich aan het herorganiseren, en niet alleen in het buurland Pakistan. De financiële bronnen stromen weer net zo overvloedig toe als voorheen. Op lezers van de
zal het artikel over de goudtransfer in Soedan via kanalen uit Pakistan en Iran een ontnuchterend effect hebben gehad. Het laat zien dat het ‘Al Qa’ida-netwerk en de Taliban-milities nog steeds uit aanzienlijke financiële reserves kunnen putten die voortkomen uit de opiumteelt en de opiumhandel. Als we zien wat voor bedragen daarmee gemoeid zijn maken de hulpbedragen van de Europese Unie voor de stabilisering van de situatie in Afghanistan maar een bescheiden indruk, ook al is de EU inmiddels de grootste financiële donor. Vanzelfsprekend moeten wij doorgaan met de hulpverlening om de rust te herstellen in dit land dat door de communistische bezetting van de Sovjets en tientallen jaren burgeroorlog danig is ontwricht. Bovendien leveren wij daarmee een bijdrage aan de stabilisering van de crisisregio tussen Pakistan, Iran, India en het labiele Aziatische deel van de voormalige Sovjet-Unie. Daarnaast is het ook een kwestie van zelfbescherming. Europa is het mikpunt van niet alleen de Afghaanse drugshandel, maar ook de illegale immigranten waarvan het aantal vorig jaar aan de grenzen tussen Tsjechië, Slowakije en Oostenrijk sterk is gestegen.
Humanitaire hulpverlening en doelgerichte maatregelen zijn daarom noodzakelijk in de strijd tegen terreur en georganiseerde misdaad. Het zal een langdurige strijd zijn waarvan wij geen snelle successen mogen verwachten. Het is ook een strijd die wij moeten voeren om de Amerikanen te laten zien dat wij als partner van een coalitie tegen terreur serieus genomen moeten worden.
De betrekkingen met de VS sinds 11 september gingen, zacht uitgedrukt, nog al eens gepaard met irritaties over en weer. De Europeanen toonden zich verontwaardigd over de Amerikaanse solotoer en de VS ergerden zich aan de politieke verdeeldheid en de militaire zwakheid van de Europese Unie. Illustratief in dit verband zijn de huidige, niet bepaald gelijkluidende standpunten binnen de EU ten aanzien van Irak, maar ook de niet altijd even geloofwaardige dreigementen van de VS aan het adres van Bagdad.
Aan deze en gene zijde van de Atlantische Oceaan is dringend behoefte aan een coherent crisismanagement waarmee niet alleen de symptomen maar vooral ook de oorzaken van het internationale terrorisme worden bestreden. De voormalige veiligheidsadviseur van het Witte Huis, Zbigniew Brzezinski, heeft hier terecht op gewezen. Aan de ontwikkeling van een strategie voor de oplossing van de crises in het Midden-Oosten, de beëindiging van het conflict tussen Israël en de Palestijnen en aan de uitschakeling van het islamitisch politiek fundamentalisme - waar het zich ook voordoet, en dat zich ook in Europa heeft genesteld - kan en moet de Europese Unie een belangrijke bijdrage leveren. De hulpverlening van de EU in Afghanistan speelt hierin een belangrijke rol."@nl2
"Senhor Presidente, Senhor Presidente do Conselho, Senhor Comissário, estamos nas vésperas do 11 de Setembro, do primeiro aniversário daquele dia em que dois aviões, pilotados por terroristas da Al-Qaeda, chocaram com o World Trade Center, causando a derrocada das duas torres, matando milhares de pessoas e mudando o mundo, de um só golpe. Pelo menos, foi o que pensámos naquela altura. Houve, de facto, mudanças. Constituiu-se uma aliança contra o terrorismo sob mandato da ONU. Foi a primeira vez que uma crise foi declarada como um assunto da NATO, cujo artigo 5º foi invocado. O Presidente americano Bush exigiu a cabeça de Osama bin Laden, o multimilionário saudita que liderava a rede da Al-Qaeda, e a guerra contra o terrorismo registou o seu primeiro sucesso significativo no próprio Afeganistão, onde o regime talibã fundamentalista, desumano, em geral, e hostil às mulheres, em particular, foi derrubado, tendo sido estabelecido um governo de transição governado pelo Presidente Karzai, que está agora a dar os seus primeiros passos democráticos. Passado um ano, todos temos, naturalmente, consciência de que a luta contra o terrorismo, tal como o próprio Presidente Bush disse uma vez, será longa e a vários níveis e que é ilusório pensar em vitórias rápidas.
No próprio Afeganistão, o Governo de Karzai governa de facto apenas em Cabul. A autoridade dos diversos chefes locais, pertencentes às diferentes tribos, não diminuiu, tendo sido até reforçada em alguns aspectos, facto demonstrado tanto pelo assassinato do comandante Massoud, como pelo assassinato do Vice-presidente do Afeganistão, Abdul Qadir, que incorreu na inimizade de barões da droga rivais, apoiantes de Osama bin Laden e dos talibãs, mas, possivelmente, também de membros da Aliança do Norte, que se sentiram ultrapassados. Também não está de todo esclarecido se Osama bin Laden ainda está vivo ou não.
Certo é que a rede da Al-Qaeda voltou a reconstituir-se e a reestruturar tanto a sua organização de guerrilha, activa não só no vizinho Paquistão, mas também as suas fontes financeiras, que continuam a correr abundantemente. Qualquer pessoa que leia hoje o
encontrará um relatório desanimador sobre as transferências de ouro para o Sudão através de canais que passam pelo Paquistão e o Irão. Isto significa que a rede da Al-Qaeda e as milícias talibãs continuam a dispor de grandes reservas financeiras, provenientes das plantações e do negócio do ópio. Em comparação com os montantes aqui envolvidos, a ajuda da União Europeia para a estabilização da situação no Afeganistão parece relativamente modesta, apesar de a UE se ter tornado, entretanto, o maior doador de fundos para este objectivo. É indiscutível que temos de o fazer a fim de pacificar este país, em tempos, sob a ocupação dos comunistas soviéticos e destroçado por décadas de guerra civil, e a fim de contribuirmos para a consolidação da região de crise entre o Paquistão, o Irão, a Índia e a instável parte asiática da antiga União Soviética. Temos de o fazer também por motivos de auto-protecção. A Europa constitui um destino não só para as drogas afegãs, mas também para imigrantes ilegais, cujo número aumentou significativamente no ano passado nas fronteiras entre a República Checa, a Eslováquia e a Áustria.
Existe, por isso, tanto uma necessidade de ajuda humanitária, como de medidas específicas na luta contra o terrorismo e contra o crime organizado, luta essa que teremos, certamente, de travar durante muito tempo ainda e na qual não podemos esperar vitórias rápidas. No entanto, temos de o fazer, se queremos demonstrar aos EUA que temos de ser levados a sério como parceiros numa aliança contra o terrorismo.
As relações com os EUA sofreram crispações desde o 11 de Setembro, para o formular de uma maneira suave. Estamos ambos contristados – os europeus, quando a América age sozinha, e os EUA, por causa da desunião política e da fraqueza militar da União Europeia, ambas exemplificadas pela linha da UE em relação ao Iraque, que, até agora, tem sido tudo menos coerente. Os gestos ameaçadores dos EUA em relação a Bagdade, nem sempre credíveis, são também sintomáticos disto mesmo.
O que é necessário de ambos os lados do Atlântico é uma gestão coerente da crise, que combata não só os sintomas do terrorismo internacional, mas também e especialmente as suas causas, como exigido acertadamente pelo ex-conselheiro de segurança da Casa Branca, Zbigniew Brzezinski. A União Europeia pode e deve dar um contributo substancial no sentido do desenvolvimento de uma estratégia desse tipo para o desanuviamento das crises no Médio Oriente, para a resolução do conflito entre Israel e os palestinianos e para a neutralização do fundamentalismo político islâmico, seja onde for que ele se manifeste, fundamentalismo esse que também possui os seus nichos na própria Europa. A ajuda da UE ao Afeganistão constitui um componente essencial neste sentido."@pt11
".
Herr talman, herr rådsordförande, herr kommissionär! Årsdagen av den 11 september står för dörren, den dag då två flygplan, manövrerade av al-Qaida-terrorister körde in i World Trade Center, fick bägge tornen att störta samman, drog med sig tusentals människor i döden och förändrade världen i ett enda slag. Åtminstone var det så vi tänkte då. Och förändringar har verkligen gjorts. En antiterrorkoalition smiddes samman med FN-mandat. För första gången förklarades en kris vara ett fall för FN, och artikel 5 trädde i kraft. USA:s president Bush krävde Usama bin Ladins huvud, den saudiske miljardären som stod i spetsen för al-Qaida-nätverket, och kriget mot terrorismen skördade sin första stora framgång i Afghanistan redan genom att den fundamentalistiska, allmänt människoföraktande men framför allt kvinnofientliga talibanregimen fördrevs. I stället etablerades en övergångsregering i lindan av sin demokratisering under president Karzai. Ett år senare är var och en givetvis medveten om att kampen mot terrorn kommer att ta tid, precis som president Bush också en gång sade, att den kommer att föras på olika nivåer och att snabba framgångar är en illusion.
I verkligheten styr Karzais afghanska regering dock endast i Kabul. De lokala furstarnas makt inom olika folkstammar är antingen obruten eller till och med befäst. Ett bevis på detta är mordet på Norra alliansens ledare Massoud, precis som mordet på den afghanske vice presidenten Abdul Kadir, vars fiender var rivaliserande drogbaroner och anhängare till Usama bin Ladin och talibanerna, men kanske även anhängare till Norra alliansen som kände sig överkörda. Det är också fortfarande helt oklart om Usama bin Ladin fortfarande är vid liv eller inte.
Klart är i alla fall att al-Qaida-nätverket har återbildats, såväl när det gäller gerillans organisation, vilken har omorganiserats inte bara i grannlandet Pakistan, som när det gäller de finansiella källor som porlar lika kraftigt som tidigare. Den som har läst dagens
lär ha kommit ned på jorden efter rapporten om överföringen av guld via olika kanaler från Pakistan och Iran till Sudan. Detta innebär att al-Qaida-nätverket och talibanmilisen fortfarande förfogar över stora finansreserver som kommer från odling och handel med opium. Jämfört med de summor som är inblandade ter sig EU:s stabiliseringsstöd för läget i Afghanistan relativt blygsamt, även om EU numera har blivit den största givaren av pengar. Detta är utan tvekan något vi måste göra för att befria det av sovjetkommunisterna ockuperade landet som har skakats av flera decenniers inbördeskrig, och på så sätt bidra till att konsolidera krisregionen mellan Pakistan, Iran, Indien och den labila asiatiska delen av före detta Sovjetunionen. Men vi gör det även för att skydda oss själva. Europa är målområdet inte bara för afghanska droger utan även för illegala invandrare, som har ökat signifikant i antal det senaste året vid gränserna mellan Tjeckien, Slovakien och Österrike.
Därför behövs hjälpen på det humanitära området i samma utsträckning som de riktade åtgärderna i kampen mot terrorismen och den organiserade brottsligheten. Säkert är detta en kamp som vi måste föra länge ännu, vi skall inte vänta oss snabba resultat. Detta är också något vi måste göra för att visa USA att vi är en seriös partner i en allians mot terrorismen.
I förbindelserna med USA har det sedan den 11 september förekommit en viss irritation, för att uttrycka sig milt. I Europa är vi chockade över USA:s solonummer och USA över den politiska oenigheten inom EU men även över vår militära svaghet. Detta förtydligas genom att EU:s linje gentemot Irak ännu inte är särskilt samstämmig. Men även genom att USA:s hotfulla utspel gentemot Bagdad inte alltid är trovärdiga.
Vad nöden kräver, både här och på andra sidan Atlanten, är en samstämmig krishantering som inte bara bekämpar symtomen av den internationella terrorismen utan framför allt dess orsaker, vilket före detta säkerhetsrådgivaren i Vita huset, Zbigniew Brzezinski, med rätta kräver. Europeiska unionen både kan och måste bidra starkt till att utveckla en strategi för att lösa krisen i Mellanöstern, för att lösa konflikten mellan Israel och palestinierna och för att neutralisera den islamiska politiska fundamentalismen varhelst den tar sig uttryck, den hittar ju även sin nisch här i Europa. EU:s hjälp i Afghanistan är ett viktigt steg på vägen."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"(Aplausos)"12,11
"(Applause)"10,10,3
"Her"8
"Herald Tribune"13,2,7,11
"Herald Tribune"5,10,3,12,9
"Herold Tribune"1
"a"8
"de facto"12,6
"ex"9
"ld Tribune"8
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples