Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2002-09-02-Speech-1-075"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20020902.7.1-075"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Monsieur le Président, ce n'est pas le rappel des chiffres sur l'extrême pauvreté des populations en voie de développement qui est indécent mais la surdité coupable des pays riches qui, malgré l'horreur de cette réalité, n'en continuent pas moins dans la même voie. C'est dans ce contexte que le fait de mêler toujours davantage les notions de commerce et de développement fait débat y compris ici, au sein de la commission du développement.
Pour réussir, la lutte contre la pauvreté et l'insécurité alimentaire ne peut s'en remettre au "tout commerce". Elle doit s'attaquer aux causes structurelles génératrices de l'appauvrissement des populations dans les pays en voie de développement. La priorité est à la transformation structurelle de leurs économies en vue d'augmenter leur part de produits élaborés et diversifiés, y compris dans le secteur agricole. C'est pourquoi il est indispensable de promouvoir l'accès équitable à la terre, à l'eau, aux ressources de la biodiversité ainsi qu'une politique de soutien local aux petites exploitations agricoles. Pour y parvenir, trois éléments sont à prendre en compte.
Tout d'abord, de nouveaux engagements internationaux sont nécessaires et doivent surtout être tenus. Je reviens de Johannesburg. Après les sommets décevants de Monterrey et celui de l'alimentation, Johannesburg est une nouvelle occasion pour les chefs d'États du Nord de redire combien il est important d'aider les populations du Sud mais aussi de s'en donner les véritables moyens. D'accord ! Mais à quand les engagements forts réellement suivis d'actes concrets ?
Deuxièmement, l'approche concernant les négociations commerciales multilatérales est sans doute à revoir en profondeur. En effet, dans le cadre de l'OMC, ces négociations ne sont pas menées dans la perspective d'atteindre les priorités fixées au sein des Nations unies mais sont dominées par la logique du "donnant-donnant". De plus, les rythmes et les méthodes de négociation excluent de facto de nombreux pays en voie de développement. Pourquoi refuser les protections qui ont permis aux pays développés eux-mêmes d'assurer leur propre industrialisation ? Quant aux accords ADPIC, ils limitent les possibilités d'accès des populations locales du Sud à leurs propres ressources naturelles et sont incompatibles avec l'objectif de sécurité alimentaire. En outre, la pression pour la libéralisation des services met en danger leurs services publics, tels que l'eau, l'énergie, les communications, la santé et l'éducation.
Enfin, de nouveaux financements sont à trouver d'urgence. Le Président français, Jacques Chirac, vient de proposer à Johannesburg de prélever une petite part des richesses créées par la mondialisation pour financer la lutte contre ses effets négatifs. Chiche ! Pourquoi ne pas envisager également que les pays riches consacrent l'équivalent de 5 % de l'argent qu'ils dépensent en subventions pour leur agriculture pour combattre la faim dans les pays en voie de développement ? Johannesburg est aussi et surtout un fabuleux écho donné aux témoignages, colères mais aussi espoirs de ces innombrables ONG, associations, hommes et femmes de tous les continents qui se rassemblent pour construire d'autres voies et définir des propositions efficaces. Écoutons-les. À M. Berlusconi qui a déclaré en juillet dernier que ce n'est pas de la faute des pays riches s'ils détiennent 80 % de la richesse mondiale, je veux rétorquer qu'aux portes de ce monde dit "riche", les trois quarts de la planète meurent à petit feu. Il est de la responsabilité et du devoir des pays riches, par justice comme par efficacité économique, de ne pas en rester aux engagements formels, aux directives volontaires ou au "tout commerce", mais de définir un véritable code de conduite contraignant et pénalisant pour les pays qui n'accordent pas l'aide nécessaire aux populations les plus pauvres. Il en va de même pour les sociétés transnationales dont le pouvoir exceptionnel doit être d'urgence régulé et contrôlé. Le rapport Deva, s'il ne manifeste pas une volonté radicale de briser le carcan d'une libéralisation à tout crin du commerce, n'en évoque pas moins la nécessaire protection des économies des pays pauvres comme l'annulation de toute ou partie de la dette. Il s'agit d'un point de départ appréciable."@fr6
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Hr. formand, det er ikke henvisningen til talmaterialet om udviklingsbefolkningernes ekstreme fattigdom, der er uanstændig. Det er derimod de rige landes utilgivelige tunghørhed, når de på trods af denne virkeligheds rædsler ikke desto mindre fortsætter ad samme spor. Det er i den forbindelse, at det, at vi blander begreberne handel og udvikling mere og mere, skaber debat, også i Udviklingsudvalget.
Hvis bekæmpelsen af fattigdommen og fødevareusikkerheden skal lykkes, kan vi ikke forlade os på "handel alene". Vi skal gå til angreb på de strukturelle årsager, der ligger til grund for den stigende fattigdom blandt befolkningerne i udviklingslandene. Fokus er rettet mod en strukturel ændring af deres økonomier med henblik på at øge deres andel af forarbejdede og diversificerede produkter også i landbrugssektoren. Derfor er det tvingende nødvendigt at fremme lige adgang til jord, vand og naturlige ressourcer samt en lokal politik for støtte til små landbrugsbedrifter. For at projektet skal lykkes, skal der tages hensyn til tre ting.
Først og fremmest er det nødvendigt med nye internationale forpligtelser, som frem for alt skal overholdes. Jeg er netop hjemvendt fra Johannesburg. Efter de skuffende Monterrey- og fødevaretopmøder giver Johannesburg de nordlige landes statsledere en ny lejlighed til at gentage, hvor vigtigt det er at hjælpe de sydlige landes befolkninger, men også til at skaffe os effektive midler hertil. Enig! Men hvornår bliver de skrappe forpligtelser fulgt op af konkrete handlinger?
Dernæst er tiltaget omkring multilaterale handelsforhandlinger utvivlsomt noget, der skal behandles indgående. Faktisk føres disse forhandlinger inden for rammerne af WTO ikke med henblik på at nå de mål, som er fastsat i FN-regi, de er derimod styret af "noget for noget"-princippet. Endvidere er det en kendsgerning, at forhandlingskadencen og -metoderne udelukker mange udviklingslande. Hvorfor skulle man sige nej til de beskyttelsesforanstaltninger, som har gjort det muligt for de udviklede lande at sikre deres egen industrialisering? Hvad angår TRIPs-aftalerne, begrænser de de lokale befolkninger i de sydlige landes adgang til deres egne naturlige ressourcer og er uforenelige med målsætningen om fødevaresikkerhed. Desuden bringer presset for liberalisering af tjenesteydelserne deres offentlige tjenester i fare på f.eks. vand-, energi-, kommunikations-, sundheds- og uddannelsesområdet.
Endelig skal der hurtigst muligt findes nye finansieringskilder. Den franske præsident Jacques Chirac har netop på mødet i Johannesburg foreslået at henlægge en lille del af de rigdomme, der er skabt af globaliseringen, til finansiering af bekæmpelsen af dens negative virkninger. Gør han nar af os! Hvorfor ikke samtidig forlange, at de rige lande afsætter et beløb, der svarer til 5% af de penge, de bruger på landbrugsstøtte, til at bekæmpe sult i udviklingslandene? Johannesburg er også og især et fremragende billede på folks erfaringer og vrede, men også på håb hos de utallige ngo'er, foreninger, mænd og kvinder fra alle verdensdele, som går sammen om at finde nye veje og udarbejde effektive forslag. Lad os lytte til dem. Til hr. Berlusconi, som i juli erklærede, at det ikke er de rige landes skyld, hvis de ejer 80% af verdens rigdomme, vil jeg replicere, at lige uden for dørene til denne såkaldt "rige" verden er tre fjerdedele af verdens befolkning ved at dø en langsom død. Det er de rige landes ansvar og pligt af retfærdighed såvel som økonomiske effektivitetshensyn ikke at begrænse sig selv til formelle forpligtelser, frivillige direktiver og "handel alene", men at definere en egentlig, bindende adfærdskodeks med strafansvar for de lande, der ikke yder den nødvendige bistand til de fattigste befolkninger. Det samme gælder de transnationale virksomheder, hvis exceptionelle magt hurtigst muligt skal reguleres og kontrolleres. Deva-betænkningen nævner, selv om den ikke viser nogen radikal vilje til at bryde denne jernring af fuldblods handelsliberalisering, ikke desto mindre eftergivelsen af hele eller dele af gælden som en nødvendighed for at beskytte de fattige landes økonomier. Det er et velkomment udgangspunkt."@da1
"Herr Präsident, nicht das ständige Wiederholen von Zahlen zur extremen Armut der Bevölkerung in den Entwicklungsländern ist deplatziert, sondern die sträfliche Taubheit der reichen Länder, die trotz dieser entsetzlichen Realität ihren gewohnten Weg weitergehen. In diesem Zusammenhang steht die Tatsache zur Debatte, dass die Begriffe Handel und Entwicklung in zunehmendem Maße miteinander vermengt werden, und zwar auch hier, im Ausschuss für Entwicklung.
Wenn der Kampf gegen die Armut und die Ernährungsunsicherheit erfolgreich geführt werden soll, kann man sich dabei nicht ausschließlich auf den Handel verlassen. Dieser Kampf muss bei den strukturellen Ursachen ansetzen, die zur Verarmung der Bevölkerung in den Entwicklungsländern führen. Dabei ist der strukturellen Umwandlung ihrer Wirtschaften die Priorität einzuräumen, um ihren Anteil an entwickelten und diversifizierten Produkten einschließlich im Landwirtschaftssektor zu erhöhen. Daher ist es unerlässlich, den gerechten Zugang zu Grund und Boden, zu Wasser und zu den Ressourcen der biologischen Vielfalt sowie eine Politik zur örtlichen Unterstützung der kleinen landwirtschaftlichen Betriebe zu fördern. Um dies zu erreichen, sind drei Elemente zu berücksichtigen.
Zunächst sind neue internationale Verpflichtungen erforderlich, die vor allem erfüllt werden müssen. Ich möchte auf Johannesburg zurückkommen. Nach dem enttäuschenden Gipfel von Monterrey und dem Welternährungsgipfel bietet Johannesburg den Staatschefs der Länder des Nordens eine weitere Gelegenheit, erneut zum Ausdruck zu bringen, wie wichtig es ist, der Bevölkerung der Länder des Südens zu helfen, aber auch die entsprechenden Mittel dafür vorzusehen. Einverstanden! Aber wann folgen den vielen Versprechungen wirklich konkrete Taten?
Zweitens muss die Herangehensweise bezüglich der multilateralen Handelsverhandlungen ohne Zweifel gründlich revidiert werden. Im Rahmen der WTO werden diese Verhandlungen ja nicht mit dem Ziel geführt, die innerhalb der Vereinten Nationen festgelegten Prioritäten zu erzielen, sondern werden von der Logik „Gibst du mir – geb ich Dir“ beherrscht. Außerdem werden durch Verhandlungstempo und -methoden zahlreiche Entwicklungsländer de facto ausgeschlossen. Warum sollte man die Schutzmaßnahmen ablehnen, die es den Entwicklungsländern ermöglicht haben, ihre eigene Industrialisierung erfolgreich durchzuführen? Was die TRIPS-Abkommen anbelangt, so schränken diese die Möglichkeiten des Zugangs der einheimischen Bevölkerungen des Südens zu ihren eigenen natürlichen Ressourcen ein und sind mit dem Ziel der Ernährungssicherheit unvereinbar. Darüber hinaus werden durch den Druck zur Liberalisierung von Dienstleistungen ihre öffentlichen Sektoren wie Wasser, Energie, Verkehr, Gesundheit und Bildung in Gefahr gebracht.
Schließlich müssen dringend neue Finanzierungsmöglichkeiten gefunden werden. Der französische Präsident, Jacques Chirac, hat soeben in Johannesburg vorgeschlagen, einen kleinen Teil der durch die Globalisierung geschaffenen Reichtümer zu verwenden, um den Kampf gegen deren negativen Auswirkungen zu finanzieren. Einverstanden! Warum sollte man nicht auch ins Auge fassen, dass die reichen Länder den Gegenwert von 5 % der Gelder, welche sie als Subventionen für ihre Landwirtschaft ausgeben, für die Bekämpfung des Hungers in den Entwicklungsländern einsetzen? Johannesburg ist auch und vor allem ein phantastisches Forum für die Zeugenberichte und Zornesausbrüche, aber auch für die Hoffnungen all dieser zahllosen NGO, Vereinigungen, Männer und Frauen aller Kontinente, die sich zusammenfinden, um andere Wege zu beschreiten und wirksame Vorschläge zu erarbeiten. Hören wir Ihnen zu! Herrn Berlusconi, der im Juli dieses Jahres erklärt hat, dass es nicht die Schuld der reichen Länder sei, wenn 80 % des Reichtums in der Welt auf sie entfallen, möchte ich erwidern, dass vor den Toren dieser so genannten „reichen“ Welt, drei Viertel der Weltbevölkerung langsam zugrunde gehen. Es ist die Verantwortung und die Pflicht der reichen Länder, aus Gründen der Gerechtigkeit und der wirtschaftlichen Effektivität nicht bei formalen Verpflichtungen, freiwilligen Richtlinien oder beim Handel als Allheilmittel stehen zu bleiben, sondern einen regelrechten Verhaltenskodex zu definieren, der verbindlich ist und die Länder bestraft, die den ärmsten Bevölkerungen nicht die notwendige Hilfe gewähren. Gleiches gilt für die transnationalen Unternehmen, deren außerordentliche Macht dringend reguliert und kontrolliert werden muss. Auch wenn der Bericht Deva nicht den radikalen Willen erkennen lässt, die Fesseln einer schrankenlosen Liberalisierung des Handels zu sprengen, so weist er dennoch auf den notwendigen Schutz der Wirtschaften der armen Länder sowie auf den vollständigen oder teilweisen Erlass der Schulden hin. Er ist somit eine beachtliche Ausgangsbasis."@de7
"Κύριε Πρόεδρε, αυτό που είναι απρεπές δεν είναι η υπενθύμιση των αριθμών σχετικά με την υπερβολικά μεγάλη φτώχεια των αναπτυσσόμενων πληθυσμών, αλλά η εθελοτυφλία των πλούσιων χωρών, οι οποίες, παρά τη φρίκη αυτής της πραγματικότητας, δεν παύουν να ακολουθούν την ίδια οδό. Σε αυτό ακριβώς το πλαίσιο πρέπει να εξετάσουμε το γεγονός της όλο και μεγαλύτερης αλληλεπικάλυψης μεταξύ εμπορίου και ανάπτυξης, ακόμα και εδώ, στους κόλπους της Επιτροπής Ανάπτυξης και Συνεργασίας.
Για να αποφέρει καρπούς, η καταπολέμηση της φτώχειας και της επισιτιστικής ανασφάλειας δεν μπορεί να βασίζεται στην επιχειρηματική κοινότητα. Πρέπει να καταπολεμά τα διαρθρωτικά αίτια της φτώχειας των πληθυσμών των αναπτυσσόμενων χωρών. Προτεραιότητα πρέπει να δοθεί στον διαρθρωτικό μετασχηματισμό των οικονομιών τους προκειμένου να επιτευχθεί αυξημένη και περισσότερο διαφοροποιημένη παραγωγή, συμπεριλαμβανομένου του γεωργικού τομέα. Γι’ αυτό είναι απαραίτητο να προαχθεί η δίκαιη πρόσβαση στη γη, στο νερό και στους πόρους που προσφέρει η βιοποικιλότητα και να προωθηθεί μια πολιτική για την επί τόπου στήριξη των μικρών γεωργικών εκμεταλλεύσεων. Για να επιτευχθεί κάτι παρόμοιο, πρέπει να συνεκτιμηθούν τρία στοιχεία.
Πρώτα από όλα, κρίνεται απαραίτητο να αναληφθούν, και ιδίως να τηρηθούν, νέες διεθνείς δεσμεύσεις. Μόλις επέστρεψα από το Γιοχάνεσμπουργκ. Μετά την απογοητευτική διάσκεψη κορυφής του Μοντερέι και τη διάσκεψη σχετικά με τον επισιτισμό, το Γιοχάνεσμπουργκ δίνει μια νέα ευκαιρία στους ηγέτες των κρατών του Βορρά να επαναλάβουν πόσο σημαντικό είναι να βοηθήσουμε τους πληθυσμούς του Νότου, αλλά και να αποκτήσουμε τα κατάλληλα μέσα για να το κάνουμε. Σύμφωνοι! Πότε, όμως, θα δούμε αυτές τις σημαντικές δεσμεύσεις να συνοδεύονται αληθινά από συγκεκριμένες δράσεις;
Δεύτερον, η προσέγγιση που αφορά τις πολυμερείς εμπορικές διαπραγματεύσεις πρέπει οπωσδήποτε να επανεξεταστεί εις βάθος. Πράγματι, στο πλαίσιο του ΠΟΕ, αυτές οι διαπραγματεύσεις δεν διεξάγονται με την προοπτική να επιτευχθούν οι προτεραιότητες που προσδιορίστηκαν στους κόλπους των Ηνωμένων Εθνών, αλλά διέπονται από τη λογική της “δοσοληψίας”. Επιπλέον, οι ρυθμοί και οι μέθοδοι διαπραγμάτευσης αποκλείουν εκ των πραγμάτων πολλές αναπτυσσόμενες χώρες. Γιατί, λοιπόν, να αρνούμαστε την προστασία που επέτρεψε στις αναπτυγμένες χώρες να διασφαλίσουν οι ίδιες τη δική τους βιομηχανοποίηση; Όσον αφορά τις συμφωνίες TRIPS, περιορίζουν τις δυνατότητες πρόσβασης των τοπικών πληθυσμών του Νότου στους δικούς τους φυσικούς πόρους και δεν είναι συμβατές με τον στόχο για επισιτιστική ασφάλεια. Η πίεση, εξάλλου, για την απελευθέρωση των υπηρεσιών θέτει σε κίνδυνο τις δημόσιες υπηρεσίες τους όπως, για παράδειγμα, τις υπηρεσίες ύδρευσης, ενέργειας, επικοινωνιών, υγείας και εκπαίδευσης.
Τέλος, πρέπει να βρεθούν επειγόντως νέες χρηματοδοτήσεις. Ο Πρόεδρος της Γαλλίας, ο κ. Ζακ Σιράκ, πρότεινε στο Γιοχάνεσμπουργκ τη διάθεση μικρού ποσού από τον πλούτο που γέννησε η παγκοσμιοποίηση, προκειμένου να χρηματοδοτήσουμε τον αγώνα κατά αυτών των αρνητικών επιπτώσεων. Ποιον προσπαθεί να κοροϊδέψει; Γιατί να μην περιμένουμε από τις πλούσιες χώρες να αφιερώσουν ποσό ίσο με το 5% των χρημάτων που ξοδεύουν σε επιχορηγήσεις για τη γεωργία τους προκειμένου να καταπολεμήσουν την πείνα στις αναπτυσσόμενες χώρες; Το Γιοχάνεσμπουργκ, επίσης, είναι κυρίως ένα εξαιρετικό βήμα για την παρουσίαση μαρτυριών, την έκφραση του θυμού, αλλά και των ελπίδων αναρίθμητων ΜΚΟ, ενώσεων, ανδρών και γυναικών σε όλες τις ηπείρους που συγκεντρώνονται για να βρουν εναλλακτικές λύσεις και να καταλήξουν σε αποτελεσματικές προτάσεις. Ας τους ακούσουμε. Στον κ. Μπερλουσκόνι, ο οποίος δήλωσε, τον περασμένο Ιούλιο, ότι δεν φταίνε οι πλούσιες χώρες που διαθέτουν το 80% του παγκόσμιου πλούτου, θέλω να πω ότι στο κατώφλι αυτού του υποτιθέμενου “πλούσιου” κόσμου αργοπεθαίνουν τα τρία τέταρτα του πλανήτη. Είναι ευθύνη και χρέος των πλούσιων χωρών, για λόγους δικαιοσύνης αλλά και οικονομικής αποτελεσματικότητας, να μην αρκεστούν στις τυπικές δεσμεύσεις, τις εκούσιες κατευθυντήριες γραμμές ή την επιχειρηματική κοινότητα, αλλά να προσδιορίσουν έναν πραγματικό κώδικα συμπεριφοράς ο οποίος θα θέτει περιοριστικά μέτρα και θα τιμωρεί τις χώρες που δεν προσφέρουν την απαραίτητη βοήθεια στους πληθυσμούς των φτωχότερων χωρών. Το ίδιο ισχύει, βέβαια, και για τις διεθνείς εταιρείες, των οποίων η εξαιρετική εξουσία πρέπει, κατεπειγόντως, να ρυθμιστεί και να ελεγχθεί. Η έκθεση Deva, αν και δεν εκδηλώνει ριζική θέληση να σπάσει τον κλοιό μιας απόλυτης απελευθέρωσης του εμπορίου, δεν παύει να επικαλείται την απαραίτητη προστασία των οικονομιών των φτωχών χωρών, όσο και την ακύρωση μέρους ή του συνόλου του χρέους. Πρόκειται για ένα αξιοσημείωτο σημείο εκκίνησης."@el8
"Mr President, there is nothing indecent about stating the figures on extreme poverty in developing countries. What is indecent is the wilful blind eye turned by rich countries, who, despite the horror of the situation, still carry on in the same way. It is in this context that the increasing overlap between business and development should be viewed, including here, within the Committee on Development and Cooperation.
If the fight against poverty and food insecurity is to succeed, it cannot be left up to the business community. It must attack the structural causes of poverty in developing countries. Priority must be given to structural change in their economies in order to increase their share of products produced and diversified, including in the agricultural sector. That is why it is essential to promote fair access to land, water and the resources of biodiversity as well as a policy of local support for agricultural smallholdings. In order to achieve this, we must take account of three factors.
Firstly, new international commitments are needed and, most of all, must be honoured. I have just come from Johannesburg. After the disappointing Monterrey and Food Summits, Johannesburg is a new opportunity for the northern Heads of State to repeat how important it is to help the people of the South but also to provide ourselves with the proper means to do so. All well and good, but when will these significant commitments be followed up by practical action?
Secondly, the approach concerning multilateral trade relations should definitely be thoroughly reviewed. Within the WTO, these relations do not actually take place with a view to achieving the priorities set by the United Nations, but are dominated by the ‘give-and-take’ philosophy. What is more, the negotiation methods and pace automatically exclude many developing countries. Why refuse the protection that has enabled developing countries to implement their own industrialisation? As for the ADPIC agreements, these restrict access for local peoples in the South to their own natural resources and are incompatible with the objective of food security. Moreover, pressure in favour of the liberalisation of services endangers their public services, such as water, energy, communications, health and education.
Lastly, new funding must be found urgently. In Johannesburg, the French President, Jacques Chirac, suggested taking a small percentage of the wealth created by globalisation to finance the fight against its negative effects. Who is he trying to kid? Why not suggest that the rich countries set aside the equivalent of 5% of the money they spend on subsidies for their own agriculture in order to fight hunger in developing countries? Johannesburg, in particular, is also an excellent reflection of people’s experiences and anger, but also the hopes of the numerous NGOs, associations, men and women from all continents who meet to find alternatives and draw up effective proposals. We must listen to them. To Mr Berlusconi, who said in July that it is not the fault of rich countries if they have 80% of the world’s wealth, I would say that three quarters of the world are slowly dying on the doorstep of this so-called ‘rich’ world. It is the responsibility and duty of rich countries, for the sake of fairness as well as of economic efficiency, not to limit themselves to formal commitments, voluntary guidelines or the business community, but to define a proper, restrictive code of conduct that penalises countries which fail to give the necessary aid to the poorest countries. The same applies to transnational corporations, whose exceptional power must be regulated and controlled as a matter of urgency. Although the Deva report does not demonstrate a radical will to throw off the shackles of die-hard commercial globalisation, it still raises the need to protect the economies of poor countries and cancel all or part of the debt. This is a significant starting point."@en3
"Señor Presidente, no resulta en absoluto indecente mencionar las cifras de extrema pobreza en los países en desarrollo. Lo que resulta indecente es el modo deliberado en que hacen la vista gorda los países ricos, que, a pesar del horror de la situación, siguen comportándose del mismo modo. Este es el contexto en que debería tratarse la creciente interconexión entre comercio y desarrollo, también aquí, en la Comisión de Desarrollo y Cooperación.
Para que la lucha contra la pobreza y la inseguridad alimentaria tenga éxito, no se puede dejar en manos de la comunidad empresarial. Debe atacar las causas estructurales de la pobreza en los países en vías de desarrollo. Hay que dar prioridad al cambio estructural de estas economías para aumentar su cuota de productos producidos y diversificados, incluido el sector agrícola. Por eso resulta esencial fomentar el acceso equitativo a la tierra, el agua y los recursos de la biodiversidad, así como una política de ayuda local a las pequeñas explotaciones rurales. Para conseguir este propósito, debemos tener en cuenta tres factores.
En primer lugar, se necesitan nuevos compromisos internacionales y, por encima de todo, estos deben respetarse. Acabo de llegar de Johanesburgo. Tras las decepciones de las cumbres de Monterrey y la cumbre de la alimentación, Johanesburgo es una nueva oportunidad para que los Jefes de Estado del norte manifiesten que es muy importante ayudar a los pueblos del sur, pero que también lo es hacernos con los medios adecuados para llevarlo a cabo. Todo esto suena muy bien, pero ¿cuándo vendrá una acción práctica tras estos compromisos significativos?
En segundo lugar, el enfoque de las relaciones comerciales multilaterales debería revisarse por completo de una vez por todas. Dentro de la OMC, estas relaciones no se producen con vistas a respetar las prioridades establecidas por las Naciones Unidas, sino que están dominadas por la filosofía del
Además, los métodos y el ritmo de la negociación excluyen automáticamente a muchos países en desarrollo. ¿Por qué negar la protección que ha permitido a los países en desarrollo llevar a cabo su propia industrialización? En cuanto a los Acuerdos ADPIC, restringen el acceso de los pueblos locales del sur a sus propios recursos naturales y son incompatibles con el objetivo de la seguridad alimentaria. Además, la presión a favor de la liberalización de los servicios pone en peligro los servicios públicos de estos países, como el agua, la energía, las comunicaciones, la sanidad y la educación.
Por último, hay que encontrar urgentemente nuevas formas de financiación. En Johanesburgo, el presidente francés, Jacques Chirac, sugirió tomar un pequeño porcentaje de la riqueza creada por la globalización para financiar la lucha contra sus efectos negativos. ¿A quién pretende engañar? ¿Por qué no sugerir que los países ricos dediquen el equivalente al 5% del dinero que gastan en subvenciones para su propia agricultura a luchar contra el hambre en los países en desarrollo? Johanesburgo, en particular, es también un excelente reflejo de las experiencias y la frustración de la gente, pero también de las esperanzas de numerosas ONG, hombres y mujeres de todos los continentes que se reúnen para encontrar alternativas y elaborar propuestas efectivas. Debemos escucharles. Al Sr. Berlusconi, que dijo en julio que no es culpa de los países ricos si tienen el 80% de la riqueza mundial, le contestaría que tres cuartas partes del mundo agonizan a las puertas de este mundo «rico». Es la responsabilidad y la obligación de los países ricos, por justicia, y también por eficiencia económica, no limitarse a compromisos formales, a directrices voluntarias o a la comunidad empresarial, sino definir un código de conducta restrictivo, adecuado, que penalice a los países que no proporcionen la ayuda necesaria a los países más pobres. Esto mismo debe aplicarse a las empresas transnacionales, cuyo poder excepcional debe regularse y controlarse urgentemente. Aunque el informe Deva no muestra una voluntad radical de liberarse de los grilletes de la globalización comercial salvaje, plantea la necesidad de proteger las economías de los países pobres y condonar toda o parte de su deuda. Este es un punto de partida significativo."@es12
".
Arvoisa puheenjohtaja, ei ole asiatonta muistuttaa kehitysmaiden väestöjen äärimmäistä köyhyyttä kuvaavista luvuista, vaan asiatonta on se, etteivät rikkaat maat ota niitä kuuleviin korviinsa vaan jatkavat samaa rataa kauhistuttavasta todellisuudesta huolimatta. Juuri tässä yhteydessä kaupan ja kehityksen käsitteiden sekoittaminen aiheuttaa keskustelua, kuten nyt kehitysyhteistyövaliokunnassa.
Jotta köyhyyttä saadaan vähennettyä ja elintarviketurvaa lisättyä, ei voida luottaa ainoastaan kaupan myönteisiin vaikutuksiin. On käsiteltävä kehitysmaiden väestöjen köyhtymisen rakenteellisia syitä. Ensisijaisena tavoitteena on maiden talousjärjestelmien rakenteellinen muutos, jotta niiden valmistamien ja jalostamien tuotteiden osuutta saataisiin lisättyä myös maatalouden alalla. Tästä syystä on edistettävä yhtäläisiä mahdollisuuksia hyödyntää viljelysmaata, vettä ja biologista monimuotoisuutta edustavia resursseja sekä politiikkaa, jolla tuetaan paikallista pienimuotoista maataloutta. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi on otettava huomioon kolme tekijää.
Ensinnäkin tarvitaan uusia kansainvälisiä sitoumuksia, joista on ennen kaikkea pidettävä kiinni. Palasin juuri Johannesburgista. Monterreyn huippukokouksen ja elintarvikehuippukokouksen pettymysten jälkeen Johannesburgin kokous on pohjoisen valtionpäämiehille uusi mahdollisuus toistaa, että on tärkeää paitsi auttaa etelän väestöjä myös tarjota siihen todelliset keinot. Näin on, mutta milloin näiden sitoumusten perusteella toteutetaan konkreettisia toimia?
Toiseksi monenvälisissä kauppaneuvotteluissa noudatettua lähestymistapaa on ehdottomasti kokonaisuudessaan tarkistettava. WTO:ssa käydyissä neuvotteluissa ei pyritä saavuttamaan YK:ssa vahvistettuja ensisijaisia tavoitteita, vaan niissä on vallalla logiikka, jossa mitään ei anneta ilmaiseksi. Lisäksi useat kehitysmaat on tosiasiassa jätetty neuvottelurytmin ja -menetelmien ulkopuolelle. Miksi luopuisimme niistä suojatoimenpiteistä, joiden avulla teollisuusmaat ovat voineet varmistaa oman teollistumisensa etenemisen? TRIPS-sopimuksilla rajoitetaan etelän paikallisväestöjen mahdollisuuksia hyödyntää omia luonnonvarojaan, eivätkä ne ole yhteensopivat elintarviketurvan tavoitteen kanssa. Paineet palvelujen vapauttamiseksi vaarantavat näiden maiden julkiset palvelut, kuten vesihuollon, energiahuollon, tietoliikenteen, terveydenhuollon ja koulutuksen.
Lisäksi on nopeasti löydettävä uusia rahoituslähteitä. Ranskan presidentti Jacques Chirac ehdotti Johannesburgissa, että maailmanlaajuistumisen myötä syntyneistä rikkauksista olisi varattava pieni osa sen kielteisien vaikutusten torjumiseen. Ketä hän yrittää huijata. Miksei samalla ehdotettaisi, että rikkaat valtiot osoittavat omalle maataloudelleen osoittamasta tuesta 5 prosenttia kehitysmaiden nälänhädän torjumiseen? Johannesburgin kokous on ennen kaikkea mahdollisuus antaa vastakaikua eri maanosien niiden lukuisten kansalaisjärjestöjen ja yhdistysten, miesten ja naisten kertomuksille, vihanilmauksille ja myös toiveille, jotka ovat kokoontuneet luodakseen vaihtoehtoisia toimintatapoja ja määritelläkseen tehokkaita ehdotuksia. Kuunnelkaamme heitä. Berlusconille, joka julisti viime heinäkuussa, ettei ole rikkaiden maiden vika, jos niillä on hallussaan 80 prosenttia maailman rikkauksista, haluaisin sanoa, että näiden niin sanotusti rikkaiden maiden rajojen takana kolme neljäsosaa planeetastamme kuolee vähitellen. Rikkaiden maiden vastuulla ja velvollisuutena on oikeuskäsityksen ja maiden taloudellisen painoarvon perusteella ryhtyä sanoista tekoihin, eikä tyytyä vain muodollisiin sitoumuksiin ja vapaaehtoisesti sovellettaviin suuntaviivoihin tai liiketoimintayhteisöön. Niiden on määriteltävä todellinen sitova toimintasäännöstö, jossa rankaistaan maita, jotka eivät ole myöntäneet kaikkein köyhimmille väestöille niiden tarvitsemaa tukea. Sama koskee ylikansallisia yhtiöitä, joiden poikkeuksellista valtaa on pystyttävä nopeasti sääntelemään ja valvomaan. Devan mietintö ei välttämättä ole jyrkkä ilmaisu halusta rikkoa maailmanlaajuistuvan kaupan kahleet, mutta siinä ilmaistaan kuitenkin tarve suojella köyhien maiden taloutta mitätöimällä niiden velkataakka kokonaan tai osittain. Tämä on hyvä lähtökohta."@fi5
"Signor Presidente, non è certo l’elenco delle cifre sulla povertà estrema delle popolazioni in via di sviluppo ad essere indecente; lo è la colpevole sordità dei paesi ricchi che, malgrado l’orrore di questa realtà, continuano per la loro strada. E’ in tale contesto che il fatto di confondere sempre più i concetti di commercio e sviluppo diventa fonte di discussione anche qui, in seno alla commissione per lo sviluppo.
Per aver successo, la lotta contro la povertà e l’insicurezza alimentare non può affidarsi unicamente al commercio, ma deve affrontare le cause strutturali della povertà che affligge le popolazioni dei paesi in via di sviluppo. Deve essere assegnata priorità alla trasformazione strutturale dell’economia al fine di accrescere la quota di prodotti trasformati e diversificati anche nel settore agricolo; per questo è indispensabile favorire un accesso equo alla terra, all’acqua e alle risorse della biodiversità, nonché una politica di sostegno locale alle piccole aziende agricole. Per raggiungere tale obiettivo, si deve tener conto di tre elementi.
Innanzitutto è necessario assumersi, ma soprattutto rispettare, nuovi impegni internazionali. Sono appena tornata da Johannesburg. Dopo le delusioni del Vertice di Monterrey e di quello sull’alimentazione, Johannesburg offre ai Capi di Stato dell’emisfero settentrionale una nuova occasione di affermare l’importanza degli aiuti all’emisfero meridionale, ma anche di dotarsi di strumenti efficaci. Va benissimo, ma a quando gli impegni forti, seguiti da azioni davvero concrete?
In secondo luogo l’atteggiamento assunto nei negoziati commerciali multilaterali deve mutare profondamente. In effetti, nell’ambito OMC tali negoziati non vengono condotti mirando a raggiungere le priorità fissate dalle Nazioni Unite, ma sono invece dominati dalla logica del
. Inoltre, i ritmi e i metodi dei negoziati escludono
numerosi paesi in via di sviluppo. Perché negare loro quelle forme di protezione che hanno consentito ai paesi sviluppati di industrializzarsi? Per ciò che riguarda gli accordi sugli aspetti dei diritti di proprietà intellettuale attinenti al commercio, essi limitano le possibilità delle popolazioni locali dell’emisfero meridionale di accedere alle proprie risorse naturali, e sono incompatibili con l’obiettivo della sicurezza alimentare. Peraltro, le pressioni esercitate per liberalizzare i servizi mettono a repentaglio i loro servizi pubblici, come l’acqua, l’energia, le comunicazioni, la sanità e l’istruzione.
Infine, vanno reperiti con urgenza nuovi finanziamenti. Il Presidente francese Jacques Chirac ha appena proposto a Johannesburg di prelevare una piccola parte delle ricchezze prodotte dalla globalizzazione per finanziare la lotta contro gli effetti negativi di tale fenomeno. Ma chi vuol prendere in giro? Perché non prevedere anche che i paesi ricchi devolvano il 5 per cento dei fondi spesi per sovvenzionare la propria agricoltura a favore della lotta contro la fame nei paesi in via di sviluppo? Johannesburg è anche e soprattutto l’eco straordinaria delle testimonianze, delle manifestazioni di rabbia, ma anche delle speranze delle numerose ONG, associazioni, uomini e donne di tutti i continenti che si uniscono per cercare nuove vie e avanzare proposte efficaci. Ascoltiamole. Al Presidente del Consiglio italiano Berlusconi, il quale nel luglio scorso ha dichiarato che non è colpa dei paesi ricchi il fatto di detenere l’80 per cento della ricchezza mondiale, vorrei replicare che ai confini di quel mondo detto “ricco” i tre quarti del pianeta si stanno lentamente estinguendo. Per amor di giustizia e di efficienza economica, i paesi ricchi hanno, tra l’altro, anche la responsabilità e il dovere di non limitarsi agli impegni formali, alle direttive volontarie o al “commercio totale”, ma di definire un vero codice di condotta vincolante e dotato di potere sanzionatorio per i paesi che non concedono gli aiuti necessari alle popolazioni più povere. Lo stesso vale per le società transnazionali, il cui strapotere va urgentemente disciplinato e controllato. La relazione Deva, pur non manifestando la volontà di spezzare una volta per tutte il giogo di una liberalizzazione incontrollata del commercio, invoca tuttavia la necessità di proteggere le economie dei paesi poveri e di cancellare totalmente o parzialmente il debito. Si tratta di un punto di partenza apprezzabile."@it9
"Mr President, there is nothing indecent about stating the figures on extreme poverty in developing countries. What is indecent is the wilful blind eye turned by rich countries, who, despite the horror of the situation, still carry on in the same way. It is in this context that the increasing overlap between business and development should be viewed, including here, within the Committee on Development and Cooperation.
If the fight against poverty and food insecurity is to succeed, it cannot be left up to the business community. It must attack the structural causes of poverty in developing countries. Priority must be given to structural change in their economies in order to increase their share of products produced and diversified, including in the agricultural sector. That is why it is essential to promote fair access to land, water and the resources of biodiversity as well as a policy of local support for agricultural smallholdings. In order to achieve this, we must take account of three factors.
Firstly, new international commitments are needed and, most of all, must be honoured. I have just come from Johannesburg. After the disappointing Monterrey and Food Summits, Johannesburg is a new opportunity for the northern Heads of State to repeat how important it is to help the people of the South but also to provide ourselves with the proper means to do so. All well and good, but when will these significant commitments be followed up by practical action?
Secondly, the approach concerning multilateral trade relations should definitely be thoroughly reviewed. Within the WTO, these relations do not actually take place with a view to achieving the priorities set by the United Nations, but are dominated by the ‘give-and-take’ philosophy. What is more, the negotiation methods and pace automatically exclude many developing countries. Why refuse the protection that has enabled developing countries to implement their own industrialisation? As for the ADPIC agreements, these restrict access for local peoples in the South to their own natural resources and are incompatible with the objective of food security. Moreover, pressure in favour of the liberalisation of services endangers their public services, such as water, energy, communications, health and education.
Lastly, new funding must be found urgently. In Johannesburg, the French President, Jacques Chirac, suggested taking a small percentage of the wealth created by globalisation to finance the fight against its negative effects. Who is he trying to kid? Why not suggest that the rich countries set aside the equivalent of 5% of the money they spend on subsidies for their own agriculture in order to fight hunger in developing countries? Johannesburg, in particular, is also an excellent reflection of people’s experiences and anger, but also the hopes of the numerous NGOs, associations, men and women from all continents who meet to find alternatives and draw up effective proposals. We must listen to them. To Mr Berlusconi, who said in July that it is not the fault of rich countries if they have 80% of the world’s wealth, I would say that three quarters of the world are slowly dying on the doorstep of this so-called ‘rich’ world. It is the responsibility and duty of rich countries, for the sake of fairness as well as of economic efficiency, not to limit themselves to formal commitments, voluntary guidelines or the business community, but to define a proper, restrictive code of conduct that penalises countries which fail to give the necessary aid to the poorest countries. The same applies to transnational corporations, whose exceptional power must be regulated and controlled as a matter of urgency. Although the Deva report does not demonstrate a radical will to throw off the shackles of die-hard commercial globalisation, it still raises the need to protect the economies of poor countries and cancel all or part of the debt. This is a significant starting point."@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, het noemen van de cijfers inzake extreme armoede onder de volkeren in ontwikkelingslanden is niet ongemanierd. Wel is het ongemanierd dat de rijke landen opzettelijk de andere kant uit kijken en ondanks de verschrikkingen van de huidige situatie op dezelfde voet voortgaan. Het is dan ook in dit licht dat wij de toenemende vermenging van handel en ontwikkeling moeten begrijpen die ook hier, in de Commissie ontwikkelingssamenwerking, om zich heen grijpt.
Als wij de strijd tegen armoede en voedselonveiligheid willen winnen, mogen wij die niet overlaten aan het bedrijfsleven. De structurele oorzaken van de armoede in de ontwikkelingslanden moeten worden aangepakt. Er moet prioriteit worden verleend aan een structurele hervorming van de economie, opdat deze landen hun aandeel in de productie en diversificatie van producten verhogen, ook in de landbouw. Daarom is het van essentieel belang om de eerlijke toegang tot land, water en de hulpbronnen van biodiversiteit te bevorderen, en om een beleid te voeren dat gericht is op de lokale ondersteuning van kleine landbouwbedrijfjes. Hierbij moeten wij drie factoren in het oog houden.
In de eerste plaats moeten er nieuwe internationale afspraken worden gemaakt en, bovenal, nageleefd. Ik ben juist terug uit Johannesburg. Na de teleurstelling van Monterrey en de topconferenties over voedsel geeft Johannesburg de noordelijke staatshoofden een nieuwe kans om nogmaals het belang van hulp aan de mensen in het zuiden te benadrukken, maar ook om ons hiertoe de middelen te verschaffen. Dit is allemaal goed en wel. Maar wanneer zal het komen tot krachtige toezeggingen die bovendien worden nageleefd?
In de tweede plaats moet de aanpak van de multilaterale handelsbesprekingen eindelijk grondig worden herzien. De WTO-besprekingen worden niet gevoerd om door de Verenigde Naties opgestelde prioriteiten te verwezenlijken, maar worden gedomineerd door het beginsel van “geven en nemen”. Sterker nog, veel ontwikkelingslanden worden automatisch door het ritme en de methodes van de besprekingen uitgesloten. Waarom zouden wij landen de bescherming ontzeggen die in andere landen de ontwikkeling van de industrie mogelijk heeft gemaakt? Voorts beperken de ADPIC-akkoorden de toegang van de lokale bevolking in het zuiden tot hun eigen natuurlijke hulpbronnen en staan zij haaks op de doelstelling van voedselveiligheid. Bovendien brengt de druk voor de liberalisering van diensten openbare voorzieningen als water, energie, communicatie, volksgezondheid en onderwijs in gevaar.
Ten slotte moeten er spoedig nieuwe middelen worden gevonden. De president van Frankrijk, Jacques Chirac, stelde in Johannesburg voor om een klein deel van de door de globalisering gegenereerde rijkdom te bestemmen voor de bestrijding van de negatieve gevolgen ervan. Wie probeert hij een rad voor ogen te draaien? Waarom zouden wij niet voorstellen dat de rijke landen een bedrag dat overeenkomt met 5 procent van het geld dat zij besteden aan de subsidie van hun eigen landbouw opzij te zetten voor de bestrijding van honger in de ontwikkelingslanden? Niet in de laatste plaats geeft Johannesburg een duidelijke weerslag van de ervaringen en de woede, maar ook van de hoop van talrijke NGO’s, verenigingen, mannen en vrouwen van alle continenten die bijeenkomen om alternatieven te zoeken en doelmatige voorstellen te formuleren. Wij moeten naar hen luisteren. De heer Berlusconi, die in juli verklaarde dat het niet de schuld van de rijke landen is dat zij 80 procent van de rijkdom van de wereld bezitten, wil ik erop wijzen dat driekwart van de wereld langzaam verkommert op de drempel van deze zogenaamde “rijke” wereld. Zowel omwille van de eerlijkheid als om redenen van economische doelmatigheid hebben de rijke landen de verantwoordelijkheid en de plicht zich niet te verschuilen achter formele toezeggingen, vrijwillige richtsnoeren en handel. Er moet een echte, dwingende gedragscode komen die landen bestraft die de armste landen niet de noodzakelijke hulp bieden. Hetzelfde geldt voor transnationale ondernemingen, wier enorme macht dringend moet worden gereguleerd en aan banden moet worden gelegd. Hoewel het verslag-Deva niet de radicale wil toont om het dictaat van de liberalisering van de handel af te wijzen, wijst het niettemin op de noodzaak van de bescherming van de economieën van de arme landen en van de gehele of gedeeltelijke kwijtschelding van de schulden van deze landen. Dit is een belangrijk begin."@nl2
"Senhor Presidente, não é a recordação dos números sobre a extrema pobreza das populações em vias de desenvolvimento que é indecente, mas sim a cegueira propositada dos países ricos que, apesar do horror dessa realidade, nem por isso deixam de continuar em frente. É neste contexto que deve ser encarado o crescente desnível entre comércio e desenvolvimento, nomeadamente aqui, no seio da Comissão para o Desenvolvimento e a Cooperação.
Para ter êxito, a luta contra a pobreza e a insegurança alimentar não pode limitar-se exclusivamente ao aspecto comercial. Tem de atacar as causas estruturais geradoras do empobrecimento das populações nos países em vias de desenvolvimento. Deve dar-se prioridade à transformação estrutural das suas economias, com vista a aumentar a sua percentagem de produtos fabricados e diversificados, nomeadamente no sector agrícola. É por isso que é indispensável promover o acesso equitativo à terra, à água, aos recursos da biodiversidade, assim como uma política de apoio local às pequenas explorações agrícolas. Para o conseguirmos, têm de ser tomados em consideração três elementos.
Em primeiro lugar, são necessários - e têm sobretudo de ser cumpridos - novos compromissos internacionais. Acabo de regressar de Joanesburgo. Após as decepcionantes Cimeira de Monterrey e Cimeira Alimentar, Joanesburgo representa uma nova ocasião para os Chefes de Estado dos países do Norte reafirmarem a importância de ajudar as populações do Sul, mas também dotarem-se dos respectivos meios. Muito bem! Mas para quando os compromissos fortes, seguidos de facto de actos concretos?
Em segundo lugar, a abordagem relativa às negociações comerciais multilaterais tem sem dúvida de ser revista em profundidade. Com efeito, no âmbito da OMC, essas negociações não são conduzidas na perspectiva de atingir as prioridades definidas no seio das Nações Unidas, são sim dominadas pela lógica do "toma lá dá cá". Além disso, o ritmo e os métodos de negociação excluem de facto numerosos países em vias de desenvolvimento. Porquê recusar as protecções que permitiram aos próprios países desenvolvidos assegurar a sua própria industrialização? Pelo seu lado, os acordos ADPIC, ao limitarem o acesso das populações locais do Sul aos seus próprios recursos naturais, são incompatíveis com o objectivo de segurança alimentar. Além disso, a pressão para a liberalização dos serviços põe em perigo os seus serviços públicos, como a água, a energia, as comunicações, a saúde e a educação.
Por fim, há que encontrar urgentemente novos financiamentos. O Presidente francês, Jacques Chirac, acaba de propor em Joanesburgo reter uma pequena parte das riquezas geradas pela globalização para financiar a luta contra os seus efeitos negativos. Quem é que ele pretende iludir? Porque não colocar a hipótese de os países ricos destinarem o equivalente a 5% do dinheiro que gastam a subsidiar a sua agricultura para combaterem a fome nos países em vias de desenvolvimento? Joanesburgo representa também e sobretudo um extraordinário eco dos testemunhos, da cólera, mas também das esperanças das inúmeras ONG, associações, homens e mulheres de todos os continentes que se juntam para construírem alternativas e definirem propostas eficazes. Ouçamo-los. Ao senhor Berlusconi, que declarou em Julho passado que não é culpa dos países ricos o facto de deterem 80% da riqueza mundial, quero responder que, às portas desse mundo dito "rico", três quartos do planeta morrem lentamente. É da responsabilidade e dever dos países ricos, por uma questão de justiça como por uma questão de eficácia económica, não se ficarem pelos compromissos formais, pelas directivas voluntárias ou pelo aspecto exclusivamente comercial, mas sim definirem um verdadeiro código de conduta coercivo e que penalize os países que não concedem a ajuda necessária às populações mais pobres. O mesmo se aplica às sociedades transnacionais, cujo poder excepcional tem urgentemente de ser regulado e controlado. O relatório Deva, embora não manifeste uma vontade radical de quebrar a obrigatoriedade de uma liberalização integral do comércio, nem por isso deixa de referir a necessária protecção das economias dos países pobres, assim como a anulação total ou parcial da dívida. Trata-se de um ponto de partida notável."@pt11
"Herr talman! Det otillständiga är inte att vi påminns om siffrorna över den extrema fattigdomen bland befolkningarna i utvecklingsländerna, utan det är de rika ländernas skuldmedvetna ovilja att lyssna när de trots denna fasansfulla verklighet fortsätter på den inslagna vägen. Det är mot den bakgrunden det faktum att begreppen handel och utveckling alltmer blandas samman väcker debatt i utskottet för utveckling och samarbete, liksom här i kammaren.
För att lyckas får man inte förlita sig på handeln som enda styrmedel för att bekämpa fattigdomen och trygga livsmedelsförsörjningen. Det gäller att angripa de strukturella orsaker som ligger bakom utarmningen av befolkningarna i utvecklingsländerna. Vad som skall prioriteras är en strukturomvandling av ländernas ekonomi i syfte att öka andelen bearbetade och diversifierade produkter, även inom jordbruket. Därför är det helt nödvändigt att främja rättvist tillträde till mark, vatten, de naturresurser som den biologiska mångfalden erbjuder, liksom att bedriva en politik för att stödja mindre jordbruk på lokal nivå. För att lyckas med detta måste följande tre aspekter beaktas.
Först och främst krävs nya internationella åtaganden, och framför allt måste dessa hållas. Jag har nyss kommit hem från Johannesburg. Efter de nedslående toppmötena i Monterrey och livsmedelstoppmötet är Johannesburg ännu ett tillfälle för nordländernas statschefer att upprepa hur viktigt det är att hjälpa befolkningarna i syd, och att man måste förse sig med de rätta instrumenten. Javisst! Men när får vi se kraftfulla åtaganden följas av konkreta åtgärder?
För det andra måste strategin för de multilaterala handelsförhandlingarna troligen ses över från grunden. Inom ramen för WTO förs nämligen inte dessa förhandlingar med sikte på att uppnå i FN fastställda prioriteringar, utan de styrs i stället av principen att man måste ge för att kunna få. Förhandlingarnas tempo och metoder utesluter också i praktiken många utvecklingsländer. Varför neka dem det skydd som hjälpt industriländerna själva att trygga sin egen industriella utveckling? När det gäller Trips-avtalen begränsar de möjligheterna för lokalbefolkningen i syd att få tillgång till sina egna naturresurser och är oförenliga med målet att trygga livsmedelsförsörjningen. Dessutom leder trycket på en avreglering av tjänsterna till att deras allmännyttiga tjänster äventyras, exempelvis vatten, energi, kommunikationer, hälsa och utbildning.
Slutligen brådskar det att hitta nya finansieringsmöjligheter. Frankrikes president Jacques Chirac föreslog nyligen i Johannesburg att en mindre del av de tillgångar som globaliseringen skapar skall gå till att finansiera kampen mot dess negativa effekter. Snålt! Varför inte också tänka sig att de rika länderna satsar ett belopp motsvarande fem procent av vad man lägger på subventioner till det egna jordbruket för att bekämpa svälten i utvecklingsländerna? Johannesburg har också och framför allt givit ett enastående eko åt vittnesmålen, vreden men också hoppet hos alla dessa frivilligorganisationer, föreningar, män och kvinnor från alla världsdelar som samlades för att skapa nya alternativ och formulera kraftfulla förslag. Låt oss lyssna till dem. Till Berlusconi som i juli förklarade att det inte är de rika ländernas fel att de sitter på 80 procent av världens tillgångar, vill jag svara att tre fjärdedelar av planeten sakta tynar bort utanför dörren till denna så kallade rika värld. Av rättviseskäl likaväl som av ekonomiska effektivitetsskäl är det de rika ländernas ansvar och skyldighet att inte stanna vid formella åtaganden och frivilliga direktiv eller låta handeln styra allt, utan utarbeta en verklig uppförandekod som skall vara tvingande och medföra sanktioner för de länder som inte ger de fattigaste befolkningarna nödvändigt bistånd. Detsamma gäller de transnationella företagen, vars mycket starka maktställning omedelbart måste regleras och kontrolleras. Även om Deva-betänkandet inte ger prov på någon radikal vilja att kasta av sig den tvättäkta handelsliberaliseringens tvångströja tar det ändå upp behovet av att skydda de fattiga ländernas ekonomi, exempelvis genom att skriva av hela eller delar av deras skuld. Detta är en bra början."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"quid pro quo."12
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples