Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2002-07-03-Speech-3-146"

Predicate	Value (sorted: default)
rdf:type	lpv_eu:Speech4
dcterms:Date	"2002-07-03"^^xsd:date4
dcterms:Is Part Of	lp_eu:Bekæmpelse af sult4
dcterms:Language	"en"^^xsd:language4
lpv:document identification number	"en.20020703.4.3-146"4
lpv:hasSubsequent	lp_eu:2002-07-03-Speech-3-1474
lpv:speaker	lp:Nielson4
lpv:spoken text	". – For the Commission and the European Union the summit provided an opportunity to renew the dialogue with developing countries concerning the implementation of the Rome Plan of Action and to confirm our political will to fight against hunger and malnutrition. The outcome of the summit was the adoption of a declaration containing many good elements that I hope will support and contribute to the promotion of coordinated action in order to achieve the 1996 summit target. In particular, the Commission welcomes Parliament’s reminder that food aid must be reserved for emergencies and must be granted solely in the form of donations, with supplies being purchased whenever possible locally or within the region. Nevertheless, the Commission does not endorse all the elements contained in that resolution, and in particular not the call made on the Commission itself and on EU Member States to contribute to the FAO Trust Fund established last year. I do regret that the same calls for contributions to that fund are contained in some of the motions presented to this part-session of Parliament. The opinion of the Commission remains the same as it was on the occasion of the last debate. The EC policy is to directly support national and regional development processes and programmes in the context of its regional partnership agreements. I am also firmly convinced that the multiplication of funding instruments, such as separate trust funds, etc., will not lead to the generation of additional financial flows but will only add to the diversion of funds. The Commission also agrees with the longstanding policy of the European Union that the FAO should concentrate its resources where it has the best capabilities and added value, and that is in its normative work. The orientation of the possible actions under the Trust Fund appears to be outside of that area. I would, therefore, not want the Commission to encourage this. Moreover, the FAO’s food security approach is very much production-driven and does not promote the broader concept of food security. We are, however, cooperating financially with the FAO on specific projects and programmes and will continue to do so, whenever we can see competence, added value and professional excellence that match the priorities and objectives of the Community’s development policy. The Commission therefore does not consider contributing to the FAO Special Programme for Food Security and to the Trust Fund as a priority in its development cooperation. I would add here that Parliament's resolution of 16 May 2002 was adopted, pursuant to Rule 37(2) of the Rules of Procedure, following the debate on the statement made by the Commission without any prior consultation with the Commission. So I have made quite specific reference to the new drafts in my speech here today. Considering the key role of rural development and agriculture in fighting poverty, food insecurity and environmental degradation, the Commission will present, before the end of the year, a communication to the Council and Parliament on “Fighting Rural Poverty – An EC policy and approach to rural development and sustainable natural resources management in developing countries”. In closing I would like to recall that this World Food Summit is a step in a long process, which started in Doha and Monterrey and which will end in less than two months in Johannesburg. It is my conviction that each of the major conferences that have taken place since Doha are not a response on their own to the global governance gap that we are facing. Only the totality of these different conferences give a meaningful response to the challenges of sustainable development and it is this totality that defines what we like to call the global deal. In this spirit, the summit decided to set up an intergovernmental working group with the participation of all stakeholders in order to elaborate, within a period of two years, a set of voluntary guidelines on the right to adequate food. The objective of the guidelines is to support the efforts of the member states of FAO to achieve the progressive realisation of the right to adequate food in the context of national food security. Time will tell what the impact of this decision will be. We are certainly willing to be part of that effort and to make sure that it is going in the right direction. The adoption of such a declaration supported by the whole FAO membership has certainly raised the profile of the fight against hunger on the international agenda. The Commission welcomes this positive achievement and is happy to see that the declaration reflects the views of the EU on many issues. However, in our opinion the declaration misses a key strategic line, one that has been consistently supported by the EU: the importance of elements other than agricultural production and productivity in addressing food insecurity. It is essential that the issues I will mention here be addressed simultaneously and in the framework of national poverty reduction strategies. These essential elements are: food availability, production, strategic reserves and trade in food; access to food – for example economic growth, employment, income, to make this access realistic; response to crisis situations, such as safety nets; and nutritional problems, which, in the long term, constitute the main element in all this. In particular, the summit failed to clearly denounce and clarify the most crucial overriding causes of hunger, which are bad governance and man-made disasters. Some estimates say that about 80% of the people suffering from hunger are victims of conflicts – man-made problems. There are different versions of this. Zimbabwe is one such case. The problems in Zimbabwe are, to a great extent, man-made. There is also a very real drought in southern Africa. Of course we will provide humanitarian aid, but it should be kept in mind that a lot of this is man-made. The FAO’s public statements and appeals during the preparation process and the summit itself have been placing too much emphasis on additional ODA resources and on the role of agriculture and rural development. The issue of ODA has already been reasonably successfully treated in the Monterrey Conference, and the EU remains committed both to the Monterrey Consensus and the clear commitments on increased ODA that were decided in Barcelona and presented in Monterrey, and which the Danish Minister has just gone through in greater detail. In Rome, it would have been more appropriate to re-emphasise one of the main themes of recent summits and conferences: the crucial need for developing countries to overhaul their national development and sectoral policies in order to take due account of the needs and constraints of the rural poor and food insecurity. This should lead to the formulation of national poverty-reduction strategies, including food security concerns, focusing on agriculture and rural development as appropriate. It would then be the role of the donor community to support the implementation of national policies and strategies in a coordinated manner. The European Parliament contributed to the international debate through the adoption on 16 May 2002 of the resolution on the summit. The Commission agrees with the thrust of this resolution, which contains many important elements, such as support for the Monterrey Consensus and the emphasis on the need for increased policy coherence in developed countries."@en3
lpv:translated text	"For Kommissionen og Den Europæiske Union gav topmødet en mulighed for at forny dialogen med udviklingslandene om gennemførelsen af handlingsplanen fra Rom og at bekræfte vores politiske vilje til at kæmpe mod sult og underernæring. Resultatet af topmødet var vedtagelse af en erklæring, der indeholdt mange gode elementer, som jeg håber, vil støtte og bidrage til fremme af koordineret aktion for at nå målene fra topmødet i 1996. I særdeleshed glæder Kommissionen sig over, at Parlamentet har mindet om, at fødevarebistand skal forbeholdes nødsituationer og udelukkende skal gives i form af gaver og, således at forsyningerne, når det er muligt, købes lokalt eller i den pågældende region. Ikke desto mindre kan Kommissionen ikke tilslutte sig alle elementer i denne beslutning, og i særdeleshed ikke den opfordring, der rettes til Kommissionen selv og EU-medlemsstaterne om at bidrage til den FAO-fond, der blev etableret sidste år. Jeg beklager, at de samme opfordringer til bidrag til denne fond er indeholdt i nogle af de beslutningsforslag, der er blevet stillet i denne mødeperiode. Kommissionens opfattelse er fortsat den samme, som den var under sidste debat. Det er EU's politik direkte at støtte nationale og regionale udviklingsprocesser og programmer inden for rammerne af de regionale partnerskabsaftaler. Jeg er også fast overbevist om, at udbredelsen af finansieringsinstrumenter, såsom særlige fonde osv., ikke vil føre til forøgede finansielle pengestrømme, men kun til spredning af midlerne. Kommissionen er også enig i den fast etablerede politik i Fællesskabet, at FAO bør koncentrere sine ressourcer der, hvor vi har de bedste muligheder og kan få den største gevinst, og det er i det normative arbejde. Orienteringen af mulige aktioner under en fond forekommer at ligge uden for dette område. Jeg ønsker derfor ikke, at Kommissionen skal opmuntre til dette. Desuden er FAO's holdning til fødevaresikkerhed meget orienteret mod produktion og fremmer ikke den bredere opfattelse af førevaresikkerhed. Men vi samarbejder finansielt med FAO om særlige projekter og programmer, og det vil vi stadig gøre, når som helst vi kan se kompetence, værditilvækst og fremragende professionelt arbejde, der svarer til prioriteringerne og målene for Fællesskabets udviklingspolitik. Kommissionen agter derfor ikke at give nogen høj prioritet til bidrag til FAO's særlige programmer for fødevaresikkerhed og til fonden i sit udviklingssamarbejde. Jeg vil her tilføje, at Parlamentets beslutning af 16. maj 2002 blev vedtaget uden forudgående rådslagning med Kommissionen i henhold til artikel 37, stk. 2, i forretningsordenen i forlængelse af debatten om den udtalelse, Kommissionen var fremkommet med. Så jeg har helt udtrykkeligt henvist til de nye udkast i mit indlæg her i dag. Med hensyn til den afgørende rolle, udvikling af landdistrikterne og landbruget spiller for bekæmpelse af fattigdom, usikkerhed med hensyn til fødevarer og nedbrydning af miljøet, vil Kommissionen inden udgangen af dette år forelægge en meddelelse for Rådet og Parlamentet om (Bekæmpelse af fattigdom på landet - En EU-politik og -holdning til udvikling af landdistrikterne og bæredygtig forvaltning af naturressourcerne i udviklingslandene). Afslutningsvis vil jeg gerne minde om, at Verdensfødevaretopmødet er et skridt i en lang proces, der begyndte i Doha og Monterrey, og som vil slutte om mindre end to måneder i Johannesburg. Det er min overbevisning, at alle de store konferencer, der har fundet sted siden Doha, ikke i sig selv udgør en reaktion på den globale mangel på politisk styring, som vi står over for. Kun disse forskellige konferencer under ét giver et meningsfuldt svar på udfordringen fra bæredygtig udvikling, og det er dette samlede hele, der definerer det, vi gerne vil kalde den globale aftale. I denne ånd besluttede topmødet at nedsætte en mellemstatslig arbejdsgruppe med deltagelse fra alle interesserede parter for inden for to år at udarbejde nogle frivillige retningslinjer vedrørende retten til tilstrækkelig føde. Målet for retningslinjerne er at støtte de bestræbelser, FAO's medlemsstater gør sig for at nå en gradvis virkeliggørelse af retten til tilstrækkelig ernæring inden for rammerne af national fødevaresikkerhed. Tiden vil vise, hvilken virkning denne beslutning vil få. Vi er i hvert fald villige til at deltage i denne bestræbelse og at sikre, at den går i den rigtige retning. Vedtagelsen af en sådan erklæring støttet af samtlige medlemmer af FAO har bestemt skærpet profilen for kampen mod sulten på den internationale dagsorden. Kommissionen glæder sig over det positive resultat og er glad for at se, at erklæringen afspejler EU's opfattelse i mange spørgsmål. Men efter vores mening kommer erklæringen ikke ind på en afgørende strategisk linje, som hele tiden er blevet støttet af EU: vigtigheden af andre elementer end landbrugsproduktion og produktivitet, når det gælder at afhjælpe usikkerheden med hensyn til fødevarer. Det er af afgørende betydning, at man tager fat på de spørgsmål, jeg vil nævne her, på en gang og inden for rammerne af nationale strategier til bekæmpelse af fattigdom. Disse afgørende elementer er tilstrækkelig føde, produktion, strategiske reserver og handel med fødevarer; adgang til fødevarer - f.eks. økonomisk vækst, beskæftigelse, indkomst, for at gøre denne adgang realistisk; reaktion på kriser, såsom sikkerhedsnet; og ernæringsproblemer, der i det lange løb udgør det væsentligste element i alt dette. I særdeleshed undlod man på topmødet klart at undsige og pege på de vigtigste og altoverskyggende årsager til sult, nemlig dårlig regeringsførelse og menneskeskabte katastrofer. Ifølge nogle vurderinger er omkring 80% af de mennesker, der lider af sult, ofre for konflikter - menneskeskabte problemer. Der er forskellige versioner af dette. Zimbabwe er et sådant tilfælde. Problemerne i Zimbabwe er i vid udstrækning menneskeskabte. Der er også en meget reel tørke i det sydlige Afrika. Naturligvis vil vi stille humanitær bistand til rådighed, men man bør huske på, at store dele af dette er menneskeskabt. FAO's offentlige udtalelser og appeller under forberedelsesprocessen og selve topmødet har lagt alt for stor vægt på yderligere ressourcer til udviklingsbistand og på den rolle, landbruget og udviklingen af landdistrikter spiller. Spørgsmålet om udviklingsbistand er allerede blevet håndteret med rimelig succes ved Monterrey-konferencen, og EU står fortsat fast på resultatet fra Monterrey og de klare forpligtelser til en forøgelse af udviklingsbistanden, der blev truffet beslutning om i Barcelona, og som blev forelagt i Monterrey, og som den danske minister har gennemgået i detaljer. I Rom ville det have været mere passende igen at understrege et af de vigtigste temaer ved de seneste topmøder og konferencer: det afgørende behov for, at udviklingslandene ser kritisk på deres nationale udviklings- og sektorpolitik for at tage hensyn til de behov og de begrænsninger, der udgøres af de fattige på landet og usikkerheden med hensyn til fødevarer. Dette burde føre til formulering af nationale strategier til bekæmpelse af fattigdom, herunder hensyntagen til fødevaresikkerhed, fokus på landbruget og udvikling af landdistrikterne, som det er passende. Det ville så være donorsamfundets rolle at støtte gennemførelsen af nationale politikker og strategier på koordineret måde. Europa-Parlamentet bidrog til den internationale debat via vedtagelsen den 16. maj 2002 af beslutningen om topmødet. Kommissionen er enig i tendensen i denne beslutning, der indeholder mange vigtige elementer, såsom støtte til resultatet fra Monterrey og understregningen af behovet for forøget sammenhæng i de udviklede landes politik."@da1 "Der Gipfel bot der Kommission und der Europäischen Union die Gelegenheit, den Dialog mit den Entwicklungsländern über die Umsetzung des Aktionsplans von Rom wieder aufzunehmen und unseren politischen Willen zur Bekämpfung von Hunger und Unterernährung zu bekräftigen. Das Ergebnis des Gipfels war die Verabschiedung einer Erklärung, die zahlreiche positive Elemente enthält und die, wie ich hoffe, zur Förderung der koordinierten Maßnahmen zur Erreichung des Ziels, das auf dem Gipfeltreffen von 1996 festgelegt wurde, beitragen und diese unterstützen wird. Die Kommission begrüßt insbesondere den Hinweis des Parlaments, dass Nahrungsmittelhilfe nur in Notfällen geleistet werden darf und ausschließlich in Form von Spenden gewährt werden muss. Hilfsgüter sollten, soweit dies möglich ist, grundsätzlich vor Ort oder in der Region gekauft werden. Gleichwohl kann die Kommission nicht allen Punkten dieser Entschließung zustimmen. Dies gilt insbesondere für die Forderung an die Kommission und die EU-Mitgliedstaaten, einen Beitrag zum FAO-Treuhandfonds zu leisten, der im vergangenen Jahr eingerichtet wurde. Ich bedauere, dass diese Forderungen nach einem Beitrag zu diesem Fonds auch in einigen Anträgen enthalten sind, die dem Parlament in dieser Tagung vorgelegt wurden. An der Meinung der Kommission hat sich seit der letzten Aussprache über dieses Thema nichts geändert. Die Politik der EG besteht darin, nationale und regionale Entwicklungsprozesse und Entwicklungsprogramme im Rahmen ihrer regionalen Partnerschaftsabkommen direkt zu unterstützen. Ich bin außerdem fest davon überzeugt, dass die Einrichtung weiterer Finanzierungsinstrumente, wie zum Beispiel separater Treuhandfonds usw., nicht die Bereitstellung zusätzlicher Finanzmittel bewirken wird, sondern lediglich zu einer verstärkten Aufteilung der Mittel beitragen wird. Die Kommission unterstützt darüber hinaus die seit langem bestehende Auffassung der Europäischen Union, dass die FAO ihre Ressourcen auf den Bereich konzentrieren sollte, in dem sie die höchste Sachkompetenz besitzt und den größtmöglichen zusätzlichen Nutzen erreichen kann. Dieser Bereich ist die normative Arbeit der FAO. Die Ausrichtung der Maßnahmen, die im Rahmen des Treuhandfonds gefördert werden könnten, scheint außerhalb dieses Bereichs zu liegen. Ich bin deshalb der Auffassung, dass die Kommission dies nicht unterstützen sollte. Darüber hinaus ist der Ansatz der FAO zur Ernährungssicherheit sehr stark auf die Produktion ausgerichtet und unterstützt das breitere Konzept der Ernährungssicherheit nicht. Wir kooperieren jedoch mit der FAO und stellen Finanzmittel für spezifische Projekte und Programme bereit. Wir werden diese Unterstützung auch zukünftig in all den Bereichen fortsetzen, die mit den Prioritäten und Zielen der Entwicklungspolitik der Gemeinschaft vereinbar sind und in denen wir Kompetenz, zusätzlichen Nutzen und hervorragende fachliche Qualität erkennen. Die Kommission betrachtet eine Beteiligung am Sonderprogramm für Ernährungssicherheit der FAO sowie einen Beitrag zum Treuhandfonds daher nicht als Priorität in ihrer Entwicklungszusammenarbeit. Ich möchte an dieser Stelle hinzufügen, dass die Entschließung des Parlaments vom 16. Mai 2002 gemäß Artikel 37 Absatz 2 der Geschäftsordnung nach der Aussprache über die Erklärung der Kommission ohne vorherige Konsultation der Kommission verabschiedet wurde. Deshalb bin ich in meinem heutigen Redebeitrag sehr konkret auf die neuen Vorschläge eingegangen. Angesichts der Schlüsselrolle, die der Entwicklung auf dem Lande sowie der Landwirtschaft bei der Bekämpfung der Armut, der Beseitigung der Ernährungsunsicherheit und der Verbesserung der Umweltqualität zukommt, wird die Kommission dem Rat und dem Parlament bis Ende des Jahres eine Mitteilung vorlegen über die „Bekämpfung der ländlichen Armut – eine EG-Politik und ein Ansatz zur ländlichen Entwicklung und zum nachhaltigen Umgang mit den natürlichen Ressourcen in den Entwicklungsländern“. Bevor ich meine Ausführungen beende, möchte ich daran erinnern, dass dieser Welternährungsgipfel ein Schritt in einem langen Prozess ist, der in Doha und in Monterrey seinen Anfang nahm und in knapp zwei Monaten in Johannesburg abgeschlossen werden wird. Ich bin davon überzeugt, dass keine der großen Konferenzen seit Doha für sich allein eine Antwort auf das Defizit an „Global Governance“ ist, mit dem wir konfrontiert sind. Nur in ihrer Gesamtheit sind diese unterschiedlichen Konferenzen eine sinnvolle Antwort auf die Herausforderungen der nachhaltigen Entwicklung und diese Gesamtheit steht für das, was wir gerne als den „Global Deal“ bezeichnen. In diesem Geiste wurde auf dem Gipfeltreffen die Einrichtung einer zwischenstaatlichen Arbeitsgruppe beschlossen, in der alle Akteure innerhalb von zwei Jahren gemeinsam freiwillige Leitlinien über das Recht auf angemessene Nahrung erarbeitet werden sollen. Das Ziel dieser Leitlinien besteht darin, die Anstrengungen der Mitgliedstaaten der FAO zu unterstützen, die sich dafür einsetzen, das Recht auf angemessene Nahrung im Rahmen der nationalen Ernährungssicherheit schrittweise zu verwirklichen. Im Laufe der Zeit wird sich zeigen, welche Auswirkungen diese Entscheidung tatsächlich hat. Wir sind bereit, unseren Beitrag zu leisten und werden sicherstellen, dass sie in die richtige Richtung gehen. Die Verabschiedung einer solchen Erklärung, die von allen Mitgliedern der FAO unterstützt wurde, hat zweifellos bewirkt, dass der Bekämpfung des Hungers in der internationalen Agenda größere Bedeutung beigemessen wird. Die Kommission begrüßt dieses positive Ergebnis und ist erfreut darüber, dass die Erklärung in vielen Punkten die Position der EU widerspiegelt. Aus unserer Sicht fehlt in der Erklärung jedoch ein wichtiger strategischer Aspekt, ein Aspekt, dem von der EU seit langem große Bedeutung beigemessen wird: die entscheidende Rolle, die im Kampf gegen die Ernährungsunsicherheit neben der landwirtschaftlichen Produktion und der Produktivität andere Elemente spielen. Es ist notwendig, dass die Punkte, die ich hier ansprechen werde, gleichzeitig und im Rahmen der nationalen Strategien zur Verringerung der Armut in Angriff genommen werden. Diese grundlegenden Elemente sind: Verfügbarkeit von Nahrungsmitteln, Produktion, strategische Reserven und Handel mit Nahrungsmitteln; Zugang zu Nahrungsmitteln – dazu sind zum Beispiel Wirtschaftswachstum, Beschäftigung und Einkommen nötig; Reaktion auf Krisensituationen, wie zum Beispiel Sicherheitsnetze; und Ernährungsprobleme, die langfristig gesehen das wichtigste Element bei all diesen Punkten bilden. Auf dem Gipfeltreffen wurden insbesondere versäumt, die wichtigsten Ursachen für den Hunger klar beim Namen zu nennen. Diese Ursachen sind eine schlechte Regierungsführung und vom Menschen verursachte Katastrophen. Schätzungen zufolge sind etwa 80 % aller hungernden Menschen Opfer von Konflikten und damit von Problemen, die der Mensch verursacht hat. Die Selbstverursachung geschieht in unterschiedlichen Versionen. Simbabwe ist ein solcher Fall. Die Probleme in Simbabwe sind zum großen Teil durch den Menschen verursacht. Außerdem herrscht im südlichen Afrika eine sehr schwere Dürre. Natürlich werden wir humanitäre Hilfe leisten, aber wir sollten dabei bedenken, dass ein großer Teil der Probleme durch den Menschen verursacht worden ist. In den öffentlichen Erklärungen und Aufrufen der FAO während der Vorbereitung sowie während des Gipfeltreffens standen die Forderung nach zusätzlichen Mitteln der öffentlichen Entwicklungshilfe sowie die Rolle der Landwirtschaft und der ländlichen Entwicklung zu sehr im Vordergrund. Die Frage der öffentlichen Entwicklungshilfe wurde bereits auf der Konferenz von Monterrey einigermaßen erfolgreich geklärt. Die EU fühlt sich sowohl dem Konsens von Monterrey als auch den klaren Zusagen zur Aufstockung der öffentlichen Entwicklungshilfe, die in Barcelona beschlossen und in Monterrey vorgelegt wurden, weiterhin verpflichtet. Der dänische Minister hat sie soeben ausführlicher erläutert. Es wäre sinnvoller gewesen, in Rom eines der wichtigsten Themen erneut aufzugreifen, das bei den Gipfeltreffen und Konferenzen der letzten Zeit im Vordergrund stand: die Forderung an die Entwicklungsländer, ihre nationalen Entwicklungspolitiken und sektorbezogenen Politiken zu überprüfen, um den Bedürfnissen der in Armut lebenden ländlichen Bevölkerung Rechnung tragen und Maßnahmen zur Beseitigung der Ernährungsunsicherheit treffen zu können. Auf dieser Grundlage sollten nationale Strategien zur Verringerung der Armut, darunter fällt auch die Ernährungssicherheit, formuliert werden. Im Mittelpunkt können dabei abhängig von den bestehenden Erfordernissen die Landwirtschaft und die ländliche Entwicklung stehen. Anschließend wäre es Aufgabe der Gebergemeinschaft, die koordinierte Umsetzung der nationalen Politiken und Strategien zu unterstützen. Das Europäische Parlament hat mit der Verabschiedung der Entschließung zum Welternährungsgipfel vom 16. Mai 2002 einen Beitrag zur internationalen Debatte geleistet. Die Kommission stimmt der Ausrichtung der Entschließung im Wesentlichen zu, die zahlreiche wichtige Elemente enthält, wie die Unterstützung des Konsenses von Monterrey und die Forderung nach verstärkter politischer Kohärenz in den entwickelten Ländern."@de7 "Για την Επιτροπή και την Ευρωπαϊκή Ένωση, η Διάσκεψη Κορυφής έδωσε την ευκαιρία για ανανέωση του διαλόγου με τις αναπτυσσόμενες χώρες σχετικά με την υλοποίηση του σχεδίου δράσης της Ρώμης και για επιβεβαίωση της πολιτικής μας βούλησης για την καταπολέμηση της πείνας και του υποσιτισμού. Η έκβαση της Διάσκεψης Κορυφής ήταν η έγκριση μιας δήλωσης με πολλά καλά στοιχεία, τα οποία ελπίζω ότι θα ενισχύσουν και θα συμβάλουν στην προώθηση μιας συντονισμένης δράσης για την επίτευξη του στόχου της Διάσκεψης Κορυφής του 1996. Συγκεκριμένα, η Επιτροπή χαιρετίζει την υπενθύμιση του Κοινοβουλίου ότι η επισιτιστική βοήθεια θα πρέπει να παρέχεται σε έκτακτες περιπτώσεις και μόνο υπό μορφή δωρεάς, ενώ η αγορά των προμηθειών θα γίνεται, όπου αυτό είναι δυνατό, στον συγκεκριμένο τόπο ή εντός της ευρύτερης περιοχής. Ωστόσο, η Επιτροπή δεν στηρίζει όλα τα στοιχεία που περιλαμβάνει το εν λόγω ψήφισμα και, ειδικότερα, δεν στηρίζει την έκκληση που απευθύνεται στην ίδια την Επιτροπή και στα κράτη μέλη της ΕΕ να συνεισφέρουν στο ταμείο του FAO υπέρ των αναπτυσσομένων χωρών, το οποίο συστήθηκε πέρυσι. Λυπάμαι που οι ίδιες εκκλήσεις για συνεισφορά στο εν λόγω ταμείο περιλαμβάνονται σε ορισμένες από τις προτάσεις που παρουσιάστηκαν στην παρούσα περίοδο συνόδου του Κοινοβουλίου. Η γνώμη της Επιτροπής παραμένει η ίδια με εκείνη που εξέφρασε κατά την προηγούμενη συζήτηση. Η πολιτική της ΕΚ έγκειται στην άμεση στήριξη των διαδικασιών και των προγραμμάτων εθνικής και περιφερειακής ανάπτυξης στο πλαίσιο των συμφωνιών περιφερειακής σύμπραξης. Επίσης, είμαι απόλυτα πεπεισμένος ότι ο πολλαπλασιασμός των μέσων χρηματοδότησης, όπως είναι τα χωριστά ταμεία υπέρ αναπτυσσομένων χωρών κλπ., δεν θα οδηγήσει στη δημιουργία πρόσθετων χρηματοδοτικών ροών, αλλά, αντίθετα, θα συμβάλει στην εκτροπή των κονδυλίων. Η Επιτροπή συμφωνεί, επίσης, με τη μακροπρόθεσμη πολιτική της Ευρωπαϊκής Ένωσης, σύμφωνα με την οποία ο FAO θα πρέπει να επικεντρώσει τους πόρους του εκεί, όπου έχει τις καλύτερες δυνατότητες και προστιθέμενη αξία, δηλαδή στην κανονιστική του εργασία. Ο προσανατολισμός των πιθανών δράσεων υπό το ταμείο υπέρ αναπτυσσομένων χωρών φαίνεται πως βρίσκεται έξω από αυτόν τον τομέα. Επομένως, δεν θα ήθελα η Επιτροπή να ενθαρρύνει μια τέτοια προοπτική. Επιπλέον, η προσέγγιση του FAO στο θέμα της επισιτιστικής ασφάλειας βασίζεται κατά πολύ στην παραγωγή και δεν προάγει την ευρύτερη έννοια της επισιτιστικής ασφάλειας. Ωστόσο, διατηρούμε οικονομική συνεργασία με τον FAO για συγκεκριμένα εγχειρήματα και προγράμματα και θα συνεχίσουμε κατ’ αυτόν τον τρόπο, όποτε διαπιστώνουμε ικανότητα, προστιθέμενη αξία και επαγγελματική υπεροχή, που συνάδουν με τις προτεραιότητες και τους στόχους της αναπτυξιακής πολιτικής της Κοινότητας. Επομένως, η Επιτροπή δεν θεωρεί τη συνεισφορά στο Ειδικό Πρόγραμμα για την Επισιτιστική Ασφάλεια και στο ταμείο του FAO υπέρ των αναπτυσσομένων χωρών προτεραιότητα στη συνεργασία για την ανάπτυξη. Θα ήθελα να προσθέσω σε αυτό το σημείο ότι το ψήφισμα του Κοινοβουλίου της 16ης Μαΐου 2002 εγκρίθηκε, σύμφωνα με το άρθρο 37, παράγραφος 2, του Κανονισμού, μετά από τη συζήτηση επί της δήλωσης της Επιτροπής χωρίς προηγούμενη διαβούλευση με την Επιτροπή. Επομένως, αναφέρθηκα ιδιαίτερα στα νέα σχέδια κατά τη σημερινή μου ομιλία στο Κοινοβούλιο. Όσον αφορά τον σημαντικό ρόλο που διαδραματίζει η ανάπτυξη της υπαίθρου και η γεωργία στην καταπολέμηση της φτώχειας, της επισιτιστικής ανασφάλειας και της υποβάθμισης του περιβάλλοντος, η Επιτροπή θα παρουσιάσει, πριν από το τέλος του έτους, ανακοίνωση προς το Συμβούλιο και το Κοινοβούλιο με θέμα: “Καταπολέμηση της φτώχειας στην ύπαιθρο – Μια πολιτική και προσέγγιση της ΕΚ στην ανάπτυξη της υπαίθρου και τη βιώσιμη διαχείριση των φυσικών πόρων στις αναπτυσσόμενες χώρες”. Κλείνοντας, θα ήθελα να θυμίσω ότι η εν λόγω Παγκόσμια Διάσκεψη Κορυφής για τη Διατροφή αποτελεί ένα βήμα μιας μακράς διαδικασίας, η οποία ξεκίνησε στην Ντόχα και το Μοντερέι και η οποία θα λήξει σε λιγότερο από δύο μήνες στο Γιοχάνεσμπουργκ. Πιστεύω ότι καθεμιά από τις μεγάλες διασκέψεις που έλαβαν χώρα μετά την Ντόχα δεν αποτελεί απάντηση από μόνη της στο παγκόσμιο κενό διακυβέρνησης που αντιμετωπίζουμε. Μόνο το σύνολο αυτών των διάφορων διασκέψεων προσφέρει μια ουσιαστική απάντηση στις προκλήσεις της αειφόρου ανάπτυξης και αυτό το σύνολο είναι που ορίζει αυτό που θέλουμε να αποκαλούμε παγκόσμια συμφωνία. Στο ίδιο πνεύμα, η Διάσκεψη Κορυφής αποφάσισε τη σύσταση διακυβερνητικής ομάδας εργασίας με τη συμμετοχή όλων των ενδιαφερομένων και με στόχο την εκπόνηση, μέσα σε χρονικό διάστημα δύο ετών, ενός συνόλου οικειοθελών κατευθυντηρίων γραμμών για το δικαίωμα στην επαρκή διατροφή. Ο στόχος αυτών των κατευθυντηρίων γραμμών είναι η στήριξη των προσπαθειών των κρατών μελών του FAO για την επίτευξη της προοδευτικής υλοποίησης του δικαιώματος στην επαρκή διατροφή στο πλαίσιο της εθνικής επισιτιστικής ασφάλειας. Ο χρόνος θα δείξει ποιες θα είναι οι επιπτώσεις της απόφασης αυτής. Εμείς θέλουμε οπωσδήποτε να συμμετάσχουμε στις προσπάθειες αυτές και να διασφαλίσουμε ότι κινούνται προς τη σωστή κατεύθυνση. Η έγκριση αυτής της δήλωσης, την οποία στηρίζουν όλα τα μέλη του FAO, ασφαλώς έφερε τον αγώνα για την καταπολέμηση της πείνας στο προσκήνιο της διεθνούς ημερήσιας διάταξης. Η Επιτροπή χαιρετίζει αυτό το θετικό επίτευγμα και διαπιστώνει με ικανοποίηση ότι η δήλωση αντικατοπτρίζει τις θέσεις της ΕΕ σχετικά με πολλά θέματα. Κατά τη γνώμη μας, ωστόσο, από τη δήλωση λείπει μια σημαντική στρατηγική γραμμή, η οποία έχει υποστηριχθεί με συνέπεια από την ΕΕ: η σημασία στοιχείων πέρα από τη γεωργική παραγωγή και παραγωγικότητα για την αντιμετώπιση της επισιτιστικής ανασφάλειας. Είναι βασικό τα θέματα στα οποία θα αναφερθώ να αντιμετωπισθούν ταυτόχρονα και στο πλαίσιο των εθνικών στρατηγικών για τη μείωση της φτώχειας. Τα βασικά αυτά στοιχεία είναι τα εξής: διαθεσιμότητα τροφίμων, παραγωγή, στρατηγικά αποθέματα και εμπόριο τροφίμων· πρόσβαση στα τρόφιμα – για παράδειγμα, οικονομική ανάπτυξη, απασχόληση, εισόδημα, προκειμένου η πρόσβαση αυτή να καταστεί ρεαλιστική· ανταπόκριση σε καταστάσεις κρίσης, όπως δίκτυα ασφαλείας· και διατροφικά προβλήματα, τα οποία μακροπρόθεσμα συνιστούν το βασικότερο από όλα αυτά τα στοιχεία. Συγκεκριμένα, η Διάσκεψη Κορυφής δεν κατόρθωσε να υποδείξει σαφώς και να διευκρινίσει τις ύψιστης σημασίας αιτίες της πείνας, οι οποίες είναι η κακή διακυβέρνηση και οι καταστροφές που προκαλούνται από τον άνθρωπο. Σύμφωνα με ορισμένες εκτιμήσεις, το 80% περίπου των ανθρώπων που υποφέρουν από την πείνα είναι θύματα συγκρούσεων, δηλαδή προβλημάτων που δημιουργούνται από τον ίδιο τον άνθρωπο. Υπάρχουν διάφορες όψεις του ίδιου προβλήματος. Μια τέτοια περίπτωση αποτελεί και η Ζιμπάμπουε. Τα προβλήματα που αντιμετωπίζει η Ζιμπάμπουε δημιουργήθηκαν, σε μεγάλο βαθμό, από τον άνθρωπο. Υπάρχει, επίσης, πολύ μεγάλη ξηρασία στη Νότιο Αφρική. Φυσικά, θα προσφέρουμε ανθρωπιστική βοήθεια, αλλά θα πρέπει να έχουμε υπόψη ότι πολλά από αυτά τα προβλήματα δημιουργούνται από τον ίδιο τον άνθρωπο. Οι επίσημες δηλώσεις και οι εκκλήσεις του FAO κατά την προπαρασκευαστική διαδικασία και κατά την ίδια τη Διάσκεψη Κορυφής δίνουν υπερβολική έμφαση στους πρόσθετους πόρους της ΕΑΒ και στον ρόλο της γεωργίας και της ανάπτυξης της υπαίθρου. Το θέμα της ΕΑΒ συζητήθηκε ήδη με αρκετά μεγάλη επιτυχία στη Διάσκεψη του Μοντερέι και η ΕΕ εξακολουθεί να δεσμεύεται τόσο από τη Συναίνεση του Μοντερέι όσο και από τη σαφή ανάληψη υποχρεώσεων για αυξημένη ΕΑΒ που αποφασίστηκε στη Βαρκελώνη και παρουσιάστηκε στο Μοντερέι και στην οποία μόλις αναφέρθηκε ο δανός υπουργός με περισσότερες λεπτομέρειες. Στη Ρώμη, θα ήταν πιο σωστό να είχε δοθεί εκ νέου έμφαση σε ένα από τα κύρια θέματα των πρόσφατων συνόδων και διασκέψεων κορυφής: την κρίσιμη ανάγκη να επανεξετάσουν οι αναπτυσσόμενες χώρες τις εθνικές τους αναπτυξιακές και τομεακές πολιτικές, προκειμένου να ληφθούν σοβαρά υπόψη οι ανάγκες και οι περιορισμοί της επισιτιστικής ανασφάλειας και της φτώχειας στην ύπαιθρο. Αυτό θα πρέπει να έχει ως αποτέλεσμα τη διαμόρφωση εθνικών στρατηγικών για τη μείωση της φτώχειας, συμπεριλαμβανομένης της μέριμνας για την επισιτιστική ασφάλεια, με επίκεντρο, όπου χρειάζεται, τη γεωργία και την ανάπτυξη της υπαίθρου. Στην περίπτωση αυτήν, ο ρόλος της δωρήτριας κοινότητας θα ήταν η συντονισμένη στήριξη της υλοποίησης των εθνικών πολιτικών και στρατηγικών. Το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο συνέβαλε στη διεθνή συζήτηση εγκρίνοντας, στις 16 Μαΐου 2002, ψήφισμα για τη Διάσκεψη Κορυφής. Η Επιτροπή συμφωνεί με την ουσία αυτού του ψηφίσματος, το οποίο περιλαμβάνει πολλά σημαντικά στοιχεία, όπως είναι η στήριξη της Συναίνεσης του Μοντερέι και η έμφαση στην ανάγκη για μεγαλύτερη συνεκτικότητα των πολιτικών των ανεπτυγμένων χωρών."@el8 "(EN) Para la Comisión y la Unión Europea la cumbre ha brindado la oportunidad de renovar el diálogo con los países en desarrollo acerca de la ejecución del Plan de Acción de Roma, y de confirmar nuestra voluntad política de luchar contra el hambre y la desnutrición. Resultado de la cumbre fue la adopción de una declaración que contiene muchos elementos valiosos que espero apoyen y faciliten la promoción de una acción coordinada a fin de conseguir el objetivo fijado en la cumbre de 1996. En particular, la Comisión acoge con satisfacción el recordatorio del Parlamento de que la ayuda alimentaria ha de quedar reservada para casos de emergencia y sólo debe concederse en forma de donaciones, adquiriendo siempre que sea posible los suministros en el plano local o dentro de la región. En cambio, la Comisión no apoya todos los elementos contenidos en la resolución, en particular el llamamiento hecho a la propia Comisión y a los Estados miembros de la UE para que aporten una contribución al Fondo Fiduciario de la FAO establecido el año pasado. Lamento que los mismos llamamientos en favor de aportar contribuciones a ese fondo se hagan en algunas de las propuestas presentadas en este período parcial de sesiones del Parlamento. La opinión de la Comisión sobre el particular sigue siendo la misma que expuso con ocasión del último debate. La política de la Comisión Europea consiste en apoyar directamente los programas y procesos de desarrollo nacionales y regionales en el contexto de sus acuerdos regionales de asociación. Estoy firmemente convencido también de que la multiplicación de instrumentos de financiación, como por ejemplo fondos fiduciarios separados, etc., no contribuirá a la generación de corrientes financieras adicionales sino que fomentará la desviación de fondos. La Comisión coincide también con la política de larga data de la Unión Europea de que la FAO debe concentrar sus recursos allí donde posea las mejores capacidades y genere un valor añadido, y que ésa es su labor normativa. La orientación de las posibles acciones en el marco del Fondo Fiduciario parece hallarse fuera del área mencionada, y por consiguiente no quiero que la Comisión fomente ese enfoque. Además, el enfoque de la FAO a la seguridad alimentaria está muy basado en la producción y no promueve el concepto más amplio de la seguridad alimentaria. A pesar de ello cooperamos financieramente con la FAO en programas y proyectos específicos y seguiremos haciéndolo, siempre que veamos que hay competencia, valor añadido y excelencia profesional que corresponden a las prioridades y a los objetivos de la política de desarrollo de la Comunidad. Por eso la Comisión no considera la posibilidad de contribuir al Programa Especial de la FAO para la Seguridad Alimentaria y al Fondo Fiduciario como aspectos prioritarios de su cooperación para el desarrollo. He de añadir aquí que la resolución del Parlamento del 16 de mayo de 2002 fue adoptada, con arreglo a la Regla 37. 2 del Reglamento, a raíz del debate sobre la declaración formulada por la Comisión, sin ninguna consulta previa con la Comisión. Por eso en mi discurso de hoy he mencionado aquí muy específicamente los nuevos proyectos. Estimando que el papel fundamental del desarrollo rural y de la agricultura es luchar contra la pobreza, la inseguridad alimentaria y la degradación ambiental, la Comisión presentará, antes de que acabe el año, una comunicación al Consejo y al Parlamento sobre “lucha contra la pobreza rural-política y enfoque de la Comisión Europea al desarrollo rural y a la gestión sostenible de recursos naturales en los países en desarrollo”. Para acabar me gustaría recordar que esta Cumbre Mundial sobre la Alimentación es un paso más en un largo proceso que comenzó en Doha y en Monterrey y que acabará dentro de menos de dos meses en Johannesburgo. Tengo la convicción de que cada una de las conferencias principales que han tenido lugar desde Doha no han constituido de por sí una respuesta al déficit de gobernanza mundial con que nos enfrentamos. Únicamente la totalidad de esas diversas conferencias puede dar una respuesta significativa a los problemas del desarrollo sostenible y es esa totalidad lo que define lo que nos gusta denominar negociación global. Obrando con este espíritu, la cumbre decidió establecer un grupo intergubernamental de trabajo con participación de todos los interesados directos a fin de elaborar, dentro de un período de dos años, un conjunto de directrices voluntarias sobre el derecho a una alimentación adecuada. El objetivo de las directrices es apoyar los esfuerzos de los Estados miembros de la FAO a fin de conseguir la materialización gradual del derecho a una alimentación adecuada en un contexto de seguridad alimentaria nacional. El tiempo nos dirá cuáles serán las consecuencias de esa decisión. No hace falta decir que queremos ser parte en ese esfuerzo y cerciorarnos de que se desarrolla en la buena dirección. La adopción de esa declaración apoyada por todos los Estados miembros de la FAO ha mejorado sin duda alguna el perfil de la lucha contra el hambre y su lugar en el programa de trabajo internacional. La Comisión acoge con satisfacción ese logro positivo y se alegra de ver que la declaración refleja las opiniones de la UE sobre muchas cuestiones. Ahora bien, en nuestra opinión la declaración no menciona un aspecto estratégico fundamental, un aspecto que la UE ha apoyado siempre firmemente: la importancia de elementos diferentes de la productividad y la producción agrícola, en la campaña contra la inseguridad alimentaria. Es esencial que las cuestiones que voy a mencionar se consideren simultáneamente y en el marco de las estrategias nacionales de reducción de la pobreza. Esos elementos esenciales son los siguientes: disponibilidad, producción, reservas estratégicas y comercio de alimentos; acceso a los alimentos –por ejemplo crecimiento económico, empleo, ingresos- a fin de dar real valor a dicho acceso; respuesta en caso de situaciones de crisis, como por ejemplo redes de seguridad, y problemas de nutrición, que, a fin de cuentas, son el principal elemento de todos los demás. En particular, la cumbre no denunció claramente ni aclaró las causas más importantes y supremas del hambre, que son la mala gobernanza y los desastres causados por el hombre. Algunas estimaciones dicen que aproximadamente el 80% de las personas que padecen hambre son víctimas de conflictos, o sea problemas creados por el hombre. Hay diferentes versiones de lo que acabo de decir, y Zimbabwe es uno de esos casos. Los problemas de Zimbabwe son, en gran parte, problemas causados por el hombre. Ahora bien, también hay una verdadera sequía en África meridional. Huelga decir que proporcionaremos ayuda humanitaria, pero hay que tener en cuenta que gran parte de lo que sucede es culpa del hombre. Las declaraciones y llamamientos públicos de la FAO durante el proceso de preparación y la propia cumbre han hecho demasiado hincapié en la necesidad de recursos adicionales de asistencia oficial para el desarrollo (AOD) y en el papel de la agricultura y el desarrollo rural. La cuestión de la AOD se ha tratado ya razonablemente en la Conferencia de Monterrey, y la UE sigue haciendo suyos tanto el consenso de Monterrey como los claros compromisos en favor de una mayor AOD que se acordaron en Barcelona y que se presentaron en Monterrey, a los que el Ministro danés acaba de referirse con mayor detalle. En Roma hubiera sido más apropiado volver a poner de relieve uno de los principales temas de cumbres y conferencias recientes: la necesidad crucial de que los países en desarrollo revisen su desarrollo nacional y sus políticas sectoriales a fin de tener debidamente en cuenta las necesidades y las limitaciones de la inseguridad rural en términos de alimentación y recursos. Esto debería ser preludio de la formulación de estrategias nacionales de reducción de la pobreza, con inclusión de las preocupaciones suscitadas por la seguridad alimentaria, poniendo especialmente de relieve la agricultura y el desarrollo rural cuando sea apropiado. Entonces el papel de la comunidad de donantes consistiría en apoyar la ejecución de estrategias y políticas nacionales de forma coordinada. El Parlamento Europeo contribuyó al debate internacional con la adopción, el 16 de mayo de 2002, de la resolución sobre la cumbre. La Comisión conviene con el dinamismo general de esta resolución, que contiene muchos elementos importantes como el apoyo del Consenso de Monterrey y la importancia concedida a la necesidad de que haya mayor coherencia normativa en los países desarrollados."@es12 "Komissiolle ja Euroopan unionille huippukokous tarjosi mahdollisuuden uudistaa kehitysmaiden kanssa käytävä vuoropuhelu Rooman toimintasuunnitelman toimeenpanosta sekä vahvistaa se, että meiltä löytyy poliittista tahtoa nälän ja aliravitsemuksen vastaiseen toimintaan. Huippukokouksen anti oli siellä hyväksytty julistus, johon sisältyy monia hyviä elementtejä. Toivon tämän julistuksen tukevan ja edistävän koordinoidun toiminnan aloittamista, jotta vuoden 1996 huippukokouksessa asetetut tavoitteet voitaisiin saavuttaa. Erityisesti komissio suhtautuu myönteisesti parlamentin muistutukseen siitä, että elintarvikeavun antaminen pitää rajata yksinomaan hätätilanteisiin, ja sen tulee tapahtua aina lahjoitusten muodossa sekä että apu on aina kun mahdollista hankittava paikan päältä tai lähialueilta. Komissio ei kuitenkaan tue kaikkia päätöslauselmaan sisältyviä elementtejä, eritoten sitä, että komission ja Euroopan unionin jäsenvaltioiden pitäisi lahjoittaa varoja viime vuonna perustettuun FAO:n luottorahastoon. Samoja kehotuksia varojen lahjoittamisesta kyseiseen rahastoon on valitettavasti esitetty myös joissakin parlamentin tässä istuntojaksossa tehdyissä ehdotuksissa. Komission kanta asiaan on edelleen sama kuin se oli edellisessä keskustelussa. Euroopan yhteisön politiikan periaatteena on tukea suoraan kansallisia ja alueellisia kehitysprosesseja ja -ohjelmia kyseisellä alueella toteuttamiensa kumppanuusohjelmien puitteissa. Olen täysin vakuuttunut myös siitä, että rahastojen määrällinen lisääminen, esimerkiksi erillisten luottorahastojen perustaminen, ei johda käytettävissä olevien varojen lisääntymiseen, vaan ainoastaan varojen jakautumiseen eri rahastoihin. Komissio tukee myös Euroopan unionin pitkän linjan politiikkaa, jonka mukaan FAO:n tulisi keskittää resurssinsa siihen, mihin se parhaiten kykenee ja millä on muuta lisäarvoa, eli normatiiviseen työhönsä. Kannan muodostaminen luottorahaston osalta mahdollisesti toteutettavista toimista vaikuttaa jäävän tämän alueen ulkopuolelle. Tästä syystä en halua komission rohkaisevan tätä ehdotusta. Tapa, jolla FAO lähestyy elintarvikkeiden turvallisuuteen liittyviä ongelmia, keskittyy hyvin paljon tuotantoon eikä edistä laajempaa ruoan turvallisuuden konseptia. Tästä huolimatta teemme ja tulemme jatkossakin tekemään yhteistyötä FAO:n kanssa ja jatkamaan rahoitusavun antamista yhteisön kehitysyhteistyöpolitiikassa ensisijaisiksi määritellyille ja sen tavoitteita vastaaville yksittäisille hankkeille ja ohjelmille, joilla katsomme olevan onnistumisen edellytyksiä ja lisäarvoa ja joita pidämme erittäin ammattitaitoisesti toteutettuina. Tästä syystä komissio ei aio osallistua FAO:n elintarviketurvallisuuden erityisohjelmaan eikä luottorahastoon eikä näin ollen pidä näitä hankkeita ensisijaisina kehitysyhteistyössään. Haluaisin tässä mainita lisäksi, että parlamentin 16. toukokuuta 2002 työjärjestyksen 37 artiklan 2 kohdan mukaisesti käsiteltäväksi jättämä päätöslauselmaesitys hyväksyttiin komission lausunnosta käydyn keskustelun jälkeen ilmoittamatta asiasta etukäteen komissiolle. Siksi olen puheessani täällä tänään viitannut erityisesti uusiin esityksiin. Kun otetaan huomioon se, miten merkittävä rooli maaseudun kehittämisellä ja maataloudella on köyhyyden poistamisessa, elintarvikkeiden turvallisuuden parantamisessa ja ympäristön pilaantumisen estämisessä, komissio esittelee Euroopan parlamentille ja neuvostolle vuoden loppuun mennessä maaseudun köyhyyden poistamista koskevan tiedonannon "Fighting Rural Poverty", jossa käsitellään Euroopan yhteisön politiikkaa ja lähestymistapaa kehitysmaiden maaseudun kehittämiseen ja luonnonvarojen kestävään käyttöön. Lopuksi haluaisin muistuttaa, että tämä maailman elintarvikehuippukokous on vaihe pitkässä prosessissa, joka alkoi Dohassa ja Monterreyssa ja päättyy vajaan kahden kuukauden kuluttua Johannesburgissa. Olen vakuuttunut, ettei mikään näistä Dohan tapaamisen jälkeen järjestetyistä suurista konferensseista yksin pysty ratkaisemaan kaikkia ongelmia. Vain kaikki nämä konferenssit yhdessä voivat tarjota mielekkään vastauksen kestävän kehityksen kohtaamiin haasteisiin, ja vain tämä konferensseissa saavutettu kokonaisuus määrää sen, mistä mielellään käytämme nimitystä maailmanlaajuinen jako. Tässä hengessä huippukokous päätti asettaa hallitustenvälisen työryhmän, jonka työhön kaikki osapuolet osallistuvat. Työryhmän tehtävänä on kahdessa vuodessa työstää sarja vapaaehtoisia suuntaviivoja, joissa määrätään kaikkien oikeudesta kunnolliseen ruokaan. Suuntaviivojen tarkoituksena on tukea maailman elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) jäsenvaltioita näiden ponnisteluissa kaikkien oikeutta kunnolliseen ruokaan koskevien tavoitteiden asteittaisessa toteuttamisessa ja elintarvikkeidensa turvallisuuden parantamisessa. Aika näyttää, mitä vaikutusta tällä päätöksellä on. Olemme tietenkin halukkaita osallistumaan näihin ponnistuksiin ja varmistamaan, että nämä johtavat oikeaan suuntaan. Tällaisen julistuksen hyväksyminen, jolla on kaikkien FAO:n jäsenvaltioiden tuki takanaan, on varmasti nostanut nälän vastaisen toiminnan profiilia kansainvälisellä asialistalla. Komissio suhtautuu myönteisesti tähän positiiviseen saavutukseen ja on tyytyväinen voidessaan todeta, että julistus heijastaa monilta osin Euroopan unionin edustamia näkemyksiä. Katsomme kuitenkin, että julistuksesta puuttuu olennaisin strateginen linja, jota Euroopan unioni on koko ajan tukenut: se, mikä merkitys muilla kuin maataloustuotantoon ja sen tuottavuuteen liittyvillä elementeillä on elintarvikkeiden turvallisuuden parantamisessa. On erittäin tärkeää, että näihin nyt mainitsemiini asioihin puututaan samanaikaisesti ja että ne liitetään kansallisiin köyhyyden poistamiseen tähtääviin strategioihin. Nämä olennaisen tärkeät elementit ovat: elintarvikkeiden saatavuus, tuotanto, elintarvikkeiden strategiset varastot ja kauppa, mahdollisuus hankkia elintarvikkeita (talouskasvu, työllisyys ja tulot, jotta tällä elementillä olisi edellytykset toteutua), kriisitilanteisiin reagoiminen (kuten turvaverkkojen perustaminen) ja ravitsemukseen liittyvät ongelmat, jotka pitkällä aikavälillä muodostavat koko strategian tärkeimmän osan. Erityisesti huippukokous epäonnistui siinä, ettei se tuominnut selvästi ja selvittänyt suurimpia nälkäongelmaan johtavia syitä, joilla on kaikkia muita ratkaisevampi merkitys. Näitä syitä ovat huono hallinto ja ihmisen aiheuttamat tuhot. Joidenkin arvioiden mukaan 80 prosenttia nälkää näkevistä on konfliktien, ihmisten aiheuttamien ongelmien, uhreja. Tästä on olemassa erilaisia versioita, joista Zimbabwe on yksi esimerkki. Suuri osa Zimbabwen ongelmista on ihmisen aiheuttamia, mutta eteläistä Afrikkaa vaivaa myös erittäin todellinen kuivuus. Tietenkin annamme humanitaarista apua, mutta emme saa unohtaa, että ongelmat siellä ovat suurelta osin ihmisestä johtuvia. FAO:n esittämät julkiset lausunnot ja vetoomukset valmisteluprosessin ja itse huippukokouksen aikana ovat painottaneet liikaa viralliseen kehitysapuun varattujen resurssien lisäämistä sekä maatalouden ja maaseudun kehittämisen merkitystä. Virallisen kehitysavun aihetta käsiteltiin tarpeeksi menestyksekkäästi jo Monterreyn konferenssissa, ja Euroopan unioni on jatkossakin sitoutunut sekä Monterreyn konsensukseen että Barcelonassa päätettyihin ja Monterreyssä esiteltyihin selkeisiin sitoumuksiin lisätä virallista kehitysapua, jotka Tanskan ministeri juuri kävi läpi yksityiskohtaisemmin. Olisi ollut parempi, jos Roomassa olisi painotettu uudelleen yhtä viimeaikaisten huippukokousten ja konferenssien pääteemoista: sitä, miten ratkaisevan tärkeää on, että kehitysmaat tarkastavat perin pohjin omat kansalliset kehityspolitiikkansa ja sektorikohtaiset politiikkansa, jotta maaseudun köyhyyden poistamiseen ja elintarvikkeiden turvallisuuden parantamiseen voidaan ryhtyä oikein keinoin. Näin pitäisi syntyä joukko kansallisia köyhyyden poistamiseen tähtääviä strategioita, joissa otetaan huomioon myös elintarvikkeiden turvallisuuteen liittyvät seikat ja keskitytään maatalouteen ja maaseudun kehittämiseen tarkoituksenmukaisella tavalla. Lahja-avun antajaosapuolen tehtäväksi jäisi näin kansallisten politiikkojen ja strategioiden täytäntöönpanon tukeminen koordinoidulla tavalla. Euroopan parlamentti osallistui kansainväliseen keskusteluun hyväksymällä huippukokouksen päätöslauselman 16. toukokuuta 2002. Komissio tukee tätä päätöslauselmaa, joka sisältää monia tärkeitä elementtejä. Päätöslauselmassa todetaan muun muassa, että parlamentti tukee Monterreyn konsensusta, ja painotetaan, että kehittyneiden maiden on yhdenmukaistettava politiikkojaan kehitysyhteistyön alalla."@fi5 ". Le sommet a fourni une occasion à l'Union européenne de renouer le dialogue avec les pays en développement sur la mise en œuvre du plan d'action de Rome et de confirmer notre volonté politique de lutter contre la faim et la malnutrition. Le résultat du sommet a été l'adoption d'une déclaration comportant de nombreux points positifs qui - je l'espère - soutiendra et favorisera la promotion de mesures coordonnées en vue d'atteindre les objectifs du sommet de 1996. En particulier, la Commission se réjouit que le Parlement rappelle que l'aide alimentaire doit être réservée aux urgences et doit être accordée uniquement sous forme de dons, les fournitures étant achetées, lorsque c'est possible, au niveau local ou régional. Toutefois, la Commission ne fait pas siens tous les éléments contenus dans cette résolution, notamment l'appel lancé à la Commission elle-même et aux États membres de l'UE afin d'apporter une contribution au fonds d'affectation spéciale de la FAO établi l'année dernière. Je regrette vraiment que les mêmes appels à contribuer à ce fonds aient été lancés par le biais de motions soumises au cours de cette période de session du Parlement. L'avis de la Commission demeure le même que celui exprimé lors du dernier débat. La politique de la CE consiste à soutenir directement les processus de développement nationaux et régionaux dans le contexte de ses accords de partenariat régional. J'ai également l'intime conviction que la multiplication des instruments de financement, tels que des fonds séparés, etc., ne générera pas de flux financiers supplémentaires, mais ne fera que contribuer à la dispersion des fonds. La Commission partage également la politique de l'Union européenne, menée de longue date, selon laquelle la FAO devrait concentrer ses ressources dans les domaines où elle dispose des meilleures capacités et de la valeur ajoutée la plus élevée, c'est-à-dire au niveau du travail normatif. L'orientation des actions possibles à mener au titre du fonds d'affectation spéciale semble ne pas appartenir à ce domaine. Par conséquent, je ne souhaite pas que la Commission encourage cette politique. En outre, l'approche de la FAO en matière de sécurité alimentaire est, dans une large mesure, mue par des motifs liés à la production et ne promeut pas le concept plus large de la sécurité alimentaire. Toutefois, nous coopérons financièrement avec la FAO par le biais de projets et programmes spécifiques, et nous continuerons à le faire chaque fois que nous décèlerons compétence, valeur ajoutée et excellence professionnelle qui satisfont aux priorités et objectifs de la politique de développement de la Communauté. Dès lors, la Commission ne considère pas que sa contribution au programme spécial de la FAO pour la sécurité alimentaire et au fonds d'affectation spéciale de la FAO constitue une priorité dans sa coopération au développement. J'ajouterais que la résolution du Parlement a été adoptée le 16 mai 2002, conformément à l'article 37, paragraphe 2, du règlement, à la suite du débat sur la déclaration de la Commission, sans l'avoir consultée au préalable. Dès lors, aujourd'hui, j'ai fait des références tout à fait spécifiques aux nouveaux projets. Étant donné le rôle crucial joué par le développement rural et l'agriculture dans la lutte contre la pauvreté, l'insécurité alimentaire et la dégradation environnementale, la Commission soumettra au Conseil et au Parlement, avant la fin de l'année, une communication intitulée "Lutte contre la pauvreté rurale - Une politique et une approche de la CE en matière de développement rural et de gestion durable des ressources naturelles dans les pays en développement". Pour conclure, je voudrais rappeler que ce Sommet mondial de l'alimentation constitue une étape d'un long processus qui a débuté à Doha et Monterrey et s'achèvera dans moins de deux mois à Johannesburg. Je suis convaincu que chacune des conférences majeures ne représente pas une réponse, à elle seule, au déficit mondial de gouvernance auquel nous sommes confrontés. Seule la somme de ces conférences fournit une réponse significative aux défis posés par le développement durable, et c'est cette somme qui définit ce que l'on aime appeler nouveau pacte mondial. C'est dans cet esprit qu'il a été décidé, lors de ce sommet, d'établir un groupe de travail intergouvernemental, auquel participent toutes les parties concernées, en vue d'élaborer d'ici deux ans un ensemble de lignes directrices volontaires concernant le droit à une alimentation suffisante. L'objectif de ces lignes directrices est de soutenir les efforts consentis par les États membres de la FAO afin de mettre progressivement en œuvre le droit à une alimentation suffisante dans le contexte de la sécurité alimentaire nationale. Le temps nous dira quel sera l'impact de cette décision. Nous sommes certainement désireux de faire partie de cet effort et de garantir qu'il emprunte une voie adéquate. L'adoption d'une telle déclaration, soutenue par l'ensemble des membres de la FAO, a certainement mis en exergue la lutte contre la faim dans l'agenda international. La Commission salue ce résultat positif et se réjouit de constater que la déclaration reflète les points de vue de l'UE à maints égards. Toutefois, nous estimons que la déclaration néglige un élément-clé stratégique que l'UE n'a eu de cesse de soutenir : il s'agit de l'importance d'éléments autres que la production et la productivité agricoles dans le contexte de la lutte contre l'insécurité alimentaire. Il est essentiel que les thèmes que je vais mentionner soient traités simultanément et dans le cadre des stratégies nationales de réduction de la pauvreté. Ces éléments essentiels sont les suivants : disponibilité de la nourriture, production de nourriture, réserves stratégiques et commerce dans le domaine alimentaire ; accès à la nourriture - par exemple, croissance économique, emploi, revenus, afin de rendre cet accès réaliste ; réponses apportées à des situations de crise, telles que les filets de sécurité ; ainsi que les problèmes nutritionnels, qui, à long terme, constituent l'élément principal dans ce contexte. En particulier, le sommet n'a pas dénoncé clairement et clarifié les causes les plus importantes de la faim, à savoir la mauvaise gouvernance et les catastrophes provoquées par l'homme. D'aucuns estiment que 80 % des personnes souffrant de la faim sont victimes de conflits, qui sont des problèmes causés par l'homme. Il en existe différentes versions. Le Zimbabwe en est un exemple. Dans une large mesure, les problèmes du Zimbabwe sont provoqués par l'homme. Une sécheresse réelle sévit également dans le sud de l'Afrique. Bien sûr, nous allons fournir une aide humanitaire, mais il faut garder à l'esprit que bon nombre de ces situations sont provoquées par l'homme. Les déclarations et appels publics lancés par la FAO lors du processus de préparation et du sommet lui-même ont trop mis en exergue les ressources supplémentaires relatives à l'aide publique au développement, ainsi que le rôle de l'agriculture et du développement rural. Le thème de l'aide publique au développement a déjà été traité avec un certain succès lors de la conférence de Monterrey, et l'UE poursuit son engagement vis-à-vis du consensus de Monterrey. Elle maintient également son engagement clair quant à l'augmentation des aides publiques au développement décidée à Barcelone et présentée à Monterrey, aides que vient d'évoquer le ministre danois avec davantage de détails. À Rome, il aurait été plus judicieux de mettre une nouvelle fois l'accent sur les thèmes principaux des récents sommets et conférences, à savoir la nécessité cruciale pour les pays en développement de revoir leurs politiques sectorielles et de développement nationales afin de tenir dûment compte des nécessités et contraintes de la pauvreté rurale et de l'insécurité alimentaire. Cela devrait aboutir à la formulation de stratégies nationales de réduction de la pauvreté, en ce compris les préoccupations liées à l'insécurité alimentaire, tout en mettant en évidence le développement agricole et rural, comme cela doit être fait. Il reviendrait alors à la communauté des donateurs de soutenir la mise en œuvre des politiques et stratégies nationales de manière coordonnée. Le Parlement européen a apporté sa contribution au débat international par le biais de l'adoption, le 16 mai 2002, de la résolution sur le sommet. La Commission partage l'idée centrale de la résolution, qui comporte de nombreux éléments importants, tels que le soutien au consensus de Monterrey, ainsi que l'accent mis sur la nécessité d'accroître la cohérence des politiques dans les pays développés."@fr6 "Per la Commissione e l'Unione europea, il Vertice ha costituito l'occasione per rinnovare il dialogo con i paesi in via di sviluppo circa l'attuazione del Piano d'azione di Roma, e confermare la nostra volontà politica di lottare contro la fame e la malnutrizione. Il Vertice ha portato all'adozione di una dichiarazione ricca di elementi positivi, che spero contribuirà alla promozione di un'iniziativa concordata per conseguire l'obiettivo del del 1996. In particolare, la Commissione sottoscrive il monito del Parlamento circa la necessità di destinare l'aiuto alimentare alle situazioni d'emergenza e di erogarlo esclusivamente sotto forma di donazioni, acquistando le forniture, se possibile, a livello locale o regionale. Tuttavia, la Commissione non sottoscrive tutti gli elementi della risoluzione, in particolare l'esortazione, rivolta alla Commissione stessa ed agli Stati membri dell'Unione, a contribuire al Fondo fiduciario della FAO istituito lo scorso anno. Mi rincresce che le stesse esortazioni a contribuire a tale Fondo figurino in talune delle mozioni presentate nella presente tornata parlamentare. Il parere della Commissione resta invariato rispetto allo scorso dibattito. La politica comunitaria consiste nell'appoggiare direttamente i processi e programmi di sviluppo a livello nazionale e regionale, nel contesto degli accordi regionali di partenariato. Sono altresì fermamente convinto che il moltiplicarsi degli strumenti di finanziamento, quali fondi fiduciari autonomi, non porti a generare flussi finanziari supplementari bensì non faccia altro che disperderli. La Commissione sottoscrive inoltre la tradizionale politica dell'Unione europea, ossia che la FAO debba concentrare le proprie risorse laddove essa dispone delle migliori capacità e del maggior valore aggiunto, ossia nell'ambito normativo. L'orientamento delle iniziative possibili nel contesto del Fondo fiduciario risulta al di fuori di tale ambito: non auspico quindi che la Commissione lo avalli. Inoltre, la strategia della FAO in materia di sicurezza alimentare è fortemente imperniata sulla produzione e non promuove il concetto più ampio di sicurezza alimentare. Tuttavia, stiamo cooperando finanziariamente con la FAO quanto a progetti e programmi specifici e continueremo a farlo, ogni qualvolta constateremo l'esistenza di competenza, valore aggiunto e perizia professionale che soddisfino le priorità e gli obiettivi della politica di sviluppo comunitaria. La Commissione non ritiene quindi che contribuire al Programma speciale FAO per la sicurezza alimentare ed al Fondo fiduciario costituisca una priorità della cooperazione allo sviluppo. Aggiungerei che la risoluzione del Parlamento del 16 maggio 2002 è stata adottata, in conformità dell'articolo 37, paragrafo 2, del Regolamento, a seguito del dibattito sulla dichiarazione della Commissione, senza consultarla previamente. Di conseguenza, nella mia allocuzione odierna ho fatto esplicito riferimento ai nuovi progetti. In considerazione del ruolo chiave dello sviluppo rurale e dell'agricoltura nella lotta alla povertà, all'insicurezza alimentare ed al degrado ambientale, la Commissione presenterà, entro la fine dell'anno, una comunicazione al Consiglio e al Parlamento su "Lotta alla povertà rurale - Una politica e una strategia comunitaria per lo sviluppo agricolo e la gestione sostenibile delle risorse naturali nei paesi in via di sviluppo". Concludendo, vorrei ricordare che questo Vertice mondiale sull'alimentazione costituisce solo una tappa di un lungo processo, che è iniziato a Doha e Monterrey e terminerà fra meno di due mesi a Johannesburg. Sono pervaso dal fatto che nessuna delle principali conferenze tenutesi dopo Doha sia sufficiente da sola a risolvere i problemi di presenti a livello mondiale. Soltanto nel loro insieme le conferenze possono fornire una risposta significativa alle sfide dello sviluppo sostenibile, ed è questa totalità che definisce quello che ci piace denominare il pacchetto globale. In quest'ottica, il Vertice ha deciso di istituire un gruppo di lavoro intergovernativo, con la partecipazione di tutti gli interessati, per elaborare entro due anni un insieme di linee direttrici facoltative sul diritto ad un'alimentazione adeguata. Obiettivo di tali linee guida è sostenere gli sforzi degli Stati membri della FAO volti a conseguire il graduale soddisfacimento del diritto ad un'alimentazione adeguata nel contesto della sicurezza alimentare nazionale. Il tempo ci dirà quale sarà l'impatto di tale decisione: intendiamo senz'altro parteciparvi ed accertarci che si proceda nella direzione giusta. L'adozione della dichiarazione, sostenuta da tutti i membri della FAO, ha senz'altro posto in primo piano, nell'agenda internazionale, la lotta contro la fame. La Commissione si rallegra di questo risultato positivo ed è lieta di constatare che la dichiarazione rispecchia il parere dell'Unione su numerose questioni. Tuttavia, a nostro avviso essa è sprovvista di una linea strategica chiave, costantemente ribadita dall'Unione: l'importanza di elementi diversi dalla produzione agricola e dalla produttività per far fronte all'insicurezza alimentare. E' fondamentale che le questioni da me menzionate siano affrontate parallelamente e nell'ambito delle strategie nazionali per la riduzione della povertà. Questi elementi essenziali sono: disponibilità degli alimenti, produzione, riserve strategiche e commercio di derrate alimentari; accesso al cibo, e quindi crescita economica, occupazione e reddito per rendere realistico tale accesso; risposta a situazioni di crisi, per esempio reti di sicurezza; infine, problemi nutrizionali, che, a lungo termine, costituiscono l'elemento principale in questo quadro. In particolare, il Vertice non è riuscito a denunciare apertamente e a delucidare le cause principali della fame, ossia il malgoverno e le calamità imputabili all'uomo. Secondo alcune stime, circa l'80 per cento della popolazione che soffre la fame è vittima di conflitti, vale a dire di problemi causati dall'intervento umano. Vi sono diverse varianti di questa situazione: lo Zimbabwe ne è un esempio. Le difficoltà del paese sono, in larga misura, imputabili all'uomo; inoltre, in Africa meridionale vi è un problema concreto dovuto alla siccità. Naturalmente forniremo aiuti umanitari, ma bisogna tener presente che simili problemi sono in gran parte da addebitarsi all'uomo. Le dichiarazioni pubbliche della FAO, i suoi appelli durante la fase preparatoria del Vertice ed il Vertice stesso hanno attribuito eccessiva importanza alle risorse aggiuntive ASS nonché al ruolo dell'agricoltura e dello sviluppo rurale. La questione dell'ASS è già stata trattata, con esito piuttosto soddisfacente, nel corso della Conferenza di Monterrey, e l'Unione resta vincolata sia dal consenso di Monterrey che dai chiari impegni circa l'incremento degli ASS assunti a Barcellona ed esposti a Monterrey, che il Ministro danese ha appena esaminato in modo più approfondito. A Roma, sarebbe stato più opportuno sottolineare una delle principali tematiche dei vertici e delle conferenze recenti: l'esigenza fondamentale che i paesi in via di sviluppo orientino le proprie politiche nazionali di sviluppo e di settore, per tenere debitamente conto delle esigenze e dei vincoli posti dall'indigenza delle popolazioni rurali e dall'insicurezza alimentare. Ciò dovrebbe portare alla formulazione di strategie nazionali di riduzione della povertà, anche in materia di sicurezza alimentare, concentrandosi, se del caso, sull'agricoltura e sullo sviluppo rurale. Spetterebbe quindi alla comunità dei donatori sostenere e coordinare l'attuazione di politiche e strategie nazionali. Il Parlamento europeo ha contribuito al dibattito internazionale adottando, il 16 maggio 2002, la risoluzione sul Vertice. La Commissione concorda sulla sostanza di questa risoluzione, che contiene molti elementi importanti, quali il sostegno al consenso di Monterrey, ed evidenzia la necessità di accrescere la coerenza delle politiche nei paesi industrializzati."@it9 ". – For the Commission and the European Union the summit provided an opportunity to renew the dialogue with developing countries concerning the implementation of the Rome Plan of Action and to confirm our political will to fight against hunger and malnutrition. The outcome of the summit was the adoption of a declaration containing many good elements that I hope will support and contribute to the promotion of coordinated action in order to achieve the 1996 summit target. In particular, the Commission welcomes Parliament’s reminder that food aid must be reserved for emergencies and must be granted solely in the form of donations, with supplies being purchased whenever possible locally or within the region. Nevertheless, the Commission does not endorse all the elements contained in that resolution, and in particular not the call made on the Commission itself and on EU Member States to contribute to the FAO Trust Fund established last year. I do regret that the same calls for contributions to that fund are contained in some of the motions presented to this part-session of Parliament. The opinion of the Commission remains the same as it was on the occasion of the last debate. The EC policy is to directly support national and regional development processes and programmes in the context of its regional partnership agreements. I am also firmly convinced that the multiplication of funding instruments, such as separate trust funds, etc., will not lead to the generation of additional financial flows but will only add to the diversion of funds. The Commission also agrees with the longstanding policy of the European Union that the FAO should concentrate its resources where it has the best capabilities and added value, and that is in its normative work. The orientation of the possible actions under the Trust Fund appears to be outside of that area. I would, therefore, not want the Commission to encourage this. Moreover, the FAO’s food security approach is very much production-driven and does not promote the broader concept of food security. We are, however, cooperating financially with the FAO on specific projects and programmes and will continue to do so, whenever we can see competence, added value and professional excellence that match the priorities and objectives of the Community’s development policy. The Commission therefore does not consider contributing to the FAO Special Programme for Food Security and to the Trust Fund as a priority in its development cooperation. I would add here that Parliament's resolution of 16 May 2002 was adopted, pursuant to Rule 37(2) of the Rules of Procedure, following the debate on the statement made by the Commission without any prior consultation with the Commission. So I have made quite specific reference to the new drafts in my speech here today. Considering the key role of rural development and agriculture in fighting poverty, food insecurity and environmental degradation, the Commission will present, before the end of the year, a communication to the Council and Parliament on “Fighting Rural Poverty – An EC policy and approach to rural development and sustainable natural resources management in developing countries”. In closing I would like to recall that this World Food Summit is a step in a long process, which started in Doha and Monterrey and which will end in less than two months in Johannesburg. It is my conviction that each of the major conferences that have taken place since Doha are not a response on their own to the global governance gap that we are facing. Only the totality of these different conferences give a meaningful response to the challenges of sustainable development and it is this totality that defines what we like to call the global deal. In this spirit, the summit decided to set up an intergovernmental working group with the participation of all stakeholders in order to elaborate, within a period of two years, a set of voluntary guidelines on the right to adequate food. The objective of the guidelines is to support the efforts of the member states of FAO to achieve the progressive realisation of the right to adequate food in the context of national food security. Time will tell what the impact of this decision will be. We are certainly willing to be part of that effort and to make sure that it is going in the right direction. The adoption of such a declaration supported by the whole FAO membership has certainly raised the profile of the fight against hunger on the international agenda. The Commission welcomes this positive achievement and is happy to see that the declaration reflects the views of the EU on many issues. However, in our opinion the declaration misses a key strategic line, one that has been consistently supported by the EU: the importance of elements other than agricultural production and productivity in addressing food insecurity. It is essential that the issues I will mention here be addressed simultaneously and in the framework of national poverty reduction strategies. These essential elements are: food availability, production, strategic reserves and trade in food; access to food – for example economic growth, employment, income, to make this access realistic; response to crisis situations, such as safety nets; and nutritional problems, which, in the long term, constitute the main element in all this. In particular, the summit failed to clearly denounce and clarify the most crucial overriding causes of hunger, which are bad governance and man-made disasters. Some estimates say that about 80% of the people suffering from hunger are victims of conflicts – man-made problems. There are different versions of this. Zimbabwe is one such case. The problems in Zimbabwe are, to a great extent, man-made. There is also a very real drought in southern Africa. Of course we will provide humanitarian aid, but it should be kept in mind that a lot of this is man-made. The FAO’s public statements and appeals during the preparation process and the summit itself have been placing too much emphasis on additional ODA resources and on the role of agriculture and rural development. The issue of ODA has already been reasonably successfully treated in the Monterrey Conference, and the EU remains committed both to the Monterrey Consensus and the clear commitments on increased ODA that were decided in Barcelona and presented in Monterrey, and which the Danish Minister has just gone through in greater detail. In Rome, it would have been more appropriate to re-emphasise one of the main themes of recent summits and conferences: the crucial need for developing countries to overhaul their national development and sectoral policies in order to take due account of the needs and constraints of the rural poor and food insecurity. This should lead to the formulation of national poverty-reduction strategies, including food security concerns, focusing on agriculture and rural development as appropriate. It would then be the role of the donor community to support the implementation of national policies and strategies in a coordinated manner. The European Parliament contributed to the international debate through the adoption on 16 May 2002 of the resolution on the summit. The Commission agrees with the thrust of this resolution, which contains many important elements, such as support for the Monterrey Consensus and the emphasis on the need for increased policy coherence in developed countries."@lv10 ". Voor de Commissie en de Europese Unie vormde de Top een gelegenheid om de dialoog met de ontwikkelingslanden over de uitvoering van het actieplan van Rome te vernieuwen en nog eens te laten zien dat bij ons de politieke wil aanwezig is tegen honger en ondervoeding te strijden. Het resultaat van de Top was dat er een verklaring werd aangenomen die veel goede elementen bevat en ik hoop dat dit gecoördineerde actie zal bevorderen, zodat we de doelstelling van de Top in 1996 halen. Met name is de Commissie blij met het feit dat het Parlement er nog eens op wijst dat voedselhulp moet worden gereserveerd voor noodgevallen en uitsluitend in de vorm van donaties moet worden verleend. Daarbij moet het voedsel zo mogelijk ter plaatse of in de regio worden gekocht. Toch kan de resolutie niet in alle opzichten de goedkeuring van de Commissie wegdragen en dit geldt vooral voor het beroep dat op de Commissie zelf en de EU-lidstaten wordt gedaan om bij te dragen aan het FAO-trustfonds dat vorig jaar is opgericht. Ik betreur dat deze oproep om aan het fonds bij te dragen ook voorkomt in enkele van de ontwerpresoluties die voor deze vergaderperiode van het Parlement zijn ingediend. De Commissie neemt nog steeds hetzelfde standpunt in als tijdens het laatste debat. Het beleid van de EU houdt in dat nationale en regionale ontwikkelingsprocessen en –programma’s in het kader van haar regionale partnerschapsovereenkomsten rechtstreeks worden ondersteund. Ik ben er ook vast van overtuigd dat door de toename van het aantal financieringsinstrumenten, zoals afzonderlijke trustfondsen, geen aanvullende geldstromen zullen ontstaan, maar dat de beschikbare fondsen alleen maar meer voor andere doeleinden gebruikt gaan worden. De Commissie staat tevens achter het beleid dat de Europese Unie al jaren ten opzichte van de FAO voert: deze organisatie moet haar middelen aanwenden voor zaken waarin zij deskundig is en waaraan zij toegevoegde waarde kan verschaffen, namelijk het opstellen van normen. De mogelijke acties uit hoofde van het trustfonds lijken buiten dat bereik te vallen. Daarom zou ik niet graag zien dat de Commissie deze ontwikkeling stimuleert. Bovendien is de aanpak van voedselzekerheid die de FAO voorstaat heel sterk op de productie gericht en wordt deze niet in een breder kader geplaatst. Er zijn evenwel specifieke projecten en programma’s waarin we op het financiële vlak met de FAO samenwerken en dat zullen we blijven doen zolang er sprake is van competentie, toegevoegde waarde en vakbekwaamheid overeenkomstig de prioriteiten en doelstellingen van het communautaire ontwikkelingsbeleid. Het speciale FAO-programma voor voedselzekerheid en het trustfonds vormen geen prioriteit in het beleid van de Commissie op het gebied van ontwikkelingssamenwerking en daarom wil zij daaraan geen bijdrage leveren. Ik wil hieraan toevoegen dat de resolutie van het Parlement van 16 mei 2002 overeenkomstig artikel 37, lid 2, van het Reglement is aangenomen na het debat over de verklaring van de Commissie, zonder voorafgaand overleg met de Commissie. Daarom heb ik in mijn toespraak hier vandaag vrij uitdrukkelijk naar de nieuwe ontwerpversies verwezen. Gezien de fundamentele rol die plattelandsontwikkeling en landbouw in de bestrijding van armoede, voedselonzekerheid en milieuverontreiniging spelen, zal de Commissie vóór het eind van het jaar aan de Raad en het Parlement een mededeling voorleggen getiteld “De bestrijding van armoede op het platteland – Een EG-beleid voor en –benadering van plattelandsontwikkeling en het duurzame beheer van natuurlijke hulpbronnen in ontwikkelingslanden”. Tot slot wil ik er op wijzen dat deze Wereldvoedseltop een stap in een lang proces is, dat in Doha en Monterrey is begonnen en over nog geen twee maanden in Johannesburg zal eindigen. Het is mijn overtuiging dat de grote conferenties die sinds Doha hebben plaatsgevonden niet elk afzonderlijk een oplossing bieden voor de huidige mondiale bestuursleemte. Alleen samen kunnen deze verschillende conferenties adequaat inspelen op de uitdaging van duurzame ontwikkeling, waardoor een akkoord op wereldniveau, een “Global Deal”, kan worden gesloten. In deze geest is tijdens de Top besloten een intergouvernementele werkgroep te formeren waarin alle belanghebbenden zitting hebben, met als doel binnen twee jaar een reeks vrijwillige richtsnoeren op te stellen betreffende het recht op voldoende voedsel. Met de richtsnoeren wordt beoogd steun te geven aan de pogingen van de FAO-lidstaten om in het kader van de nationale voedselzekerheid geleidelijk gedaan te krijgen dat er een recht op voldoende voedsel komt. De tijd zal leren welke consequenties dit besluit zal hebben. In ieder geval willen wij daaraan meewerken en ervoor zorgen dat er stappen in de juiste richting worden gezet. Doordat alle FAO-leden deze verklaring hebben onderschreven, is de strijd tegen de honger zeker hoger op de internationale agenda komen te staan. De Commissie is blij met dit positieve resultaat en juicht toe dat de verklaring op veel gebieden de standpunten van de EU weergeeft. Volgens ons ontbreekt er in de verklaring echter een fundamentele beleidslijn die de EU consequent ondersteund heeft: het belang van andere zaken dan landbouwproductie en -productiviteit voor het wegnemen van de voedselonzekerheid. Het is van wezenlijk belang dat de punten die ik hier zal noemen gelijktijdig worden aangepakt en wel in het kader van nationale strategieën voor armoedebestrijding. Deze wezenlijke elementen zijn: beschikbaarheid van voedsel, strategische voorraden en de handel in voedsel; toegang tot voedsel – bijvoorbeeld economische groei, werkgelegenheid en inkomen om deze toegang haalbaar te maken; reageren op crisissituaties zoals door middel van buffers; en voedingsproblemen, die op de lange termijn het belangrijkste punt vormen. Op de Top is met name verzuimd de hoofdoorzaken van honger aan de kaak te stellen en toe te lichten, namelijk slecht bestuur en rampen waarvoor de mens zelf de verantwoordelijkheid draagt. Volgens sommige schattingen is circa 80 procent van alle hongerenden het slachtoffer van intermenselijke conflicten. Hier zijn verschillende voorbeelden van. Zo worden de problemen in Zimbabwe voor een belangrijk deel door de mens veroorzaakt. Daarnaast heerst er grote droogte in zuidelijk Afrika. Uiteraard zullen we humanitaire steun verlenen, maar we moeten wel bedenken dat de mens zelf in belangrijke mate verantwoordelijk is. In de publieke uitspraken en oproepen die de FAO tijdens de voorbereiding en tijdens de Top zelf heeft gedaan, werd te zeer de nadruk gelegd op het belang van aanvullende middelen voor officiële ontwikkelingshulp en de rol van landbouw en plattelandsontwikkeling. Het vraagstuk van de officiële ontwikkelingshulp is reeds redelijk succesvol behandeld tijdens de conferentie van Monterrey en de EU staat nog steeds achter de consensus van Monterrey en de duidelijke toezeggingen met betrekking tot meer ontwikkelingshulp die in Barcelona zijn gedaan en in Monterrey zijn gepresenteerd. De Deense minister heeft daar zojuist uitvoeriger over gesproken. In Rome had men zich eigenlijk vooral moeten concentreren op een van de hoofdthema’s van recente topbijeenkomsten en conferenties: de essentiële noodzaak voor ontwikkelingslanden om hun nationale ontwikkelingsbeleid en sectorale beleid zodanig te herzien dat naar behoren rekening wordt gehouden met de behoeften en beperkingen van de armen op het platteland en met de voedselonzekerheid. Dit moet leiden tot de formulering van nationale strategieën voor armoedebestrijding, waaronder voedselzekerheidskwesties, die naar gelang de situatie op landbouw of plattelandsontwikkeling gericht zijn. Het is dan aan de donorgemeenschap om een gecoördineerde uitvoering van de nationale beleidsmaatregelen en nationale strategieën te steunen. Het Europees Parlement heeft een bijdrage aan het internationale debat geleverd door op 16 mei 2002 de resolutie betreffende de Top goed te keuren. De Commissie is het eens met de strekking van deze resolutie, die vele belangrijke elementen bevat, zoals steun voor de consensus van Monterrey en de nadruk die wordt gelegd op de noodzaak in ontwikkelingslanden een meer samenhangend beleid te bewerkstelligen."@nl2 "Para a Comissão e a União Europeia, a cimeira constituiu uma oportunidade para renovar o diálogo com países em desenvolvimento relativamente à implementação do Plano de Acção de Roma e para confirmar a nossa vontade política de lutar contra a fome e a má nutrição. O resultado da cimeira foi a aprovação de uma declaração que contém muitos elementos positivos, que espero que sirvam de apoio e de contributo para a promoção de uma acção coordenada, tendo em vista alcançar a meta estabelecida na cimeira de 1996. A Comissão saúda, especificamente, a observação feita pelo Parlamento a recordar que a ajuda alimentar tem de ser reservada para emergências e só deve ser concedida sob a forma de donativos, sendo os aprovisionamentos adquiridos, sempre que possível, a nível local ou na região em causa. Ainda assim, a Comissão não aprova todos os elementos contidos nessa resolução; não aprova, em particular, o pedido dirigido à própria Comissão e aos Estados-Membros da UE no sentido de contribuírem para o Fundo Fiduciário da FAO criado o ano passado. Lamento, de facto, que os mesmos pedidos de contribuição para esse fundo estejam contidos em algumas das propostas apresentadas neste período de sessões do Parlamento. A Comissão continua a ter a mesma opinião que tinha aquando do último debate. A política da CE é apoiar directamente processos e programas de desenvolvimento nacionais e regionais no contexto dos seus acordos de parceria regionais. Também estou firmemente convencido de que a multiplicação dos instrumentos de financiamento, como é o caso de fundos fiduciários separados, etc., não conduzirá à criação de fluxos financeiros adicionais, mas apenas aumentará a dispersão dos fundos. A Comissão concorda igualmente com a política há muito defendida pela União Europeia, segundo a qual a FAO deveria concentrar os seus recursos no sector onde tem as melhores capacidades e o melhor valor acrescentado – ou seja, no seu trabalho normativo. Ao que parece, a orientação das possíveis acções a desenvolver nos termos do Fundo Fiduciário não se inscreve nessa área. Preferia, portanto, que a Comissão não as incentivasse. Para além disso, a abordagem da segurança alimentar por parte da FAO é, em grande medida, conduzida pela produção e não promove o conceito mais alargado da segurança alimentar. No entanto, estamos a colaborar financeiramente com a FAO em matéria de projectos e programas específicos, e vamos continuar a fazê-lo sempre que virmos que a competência, o valor acrescentado e a excelência profissional associados a esses projectos e programas correspondem às prioridades e aos objectivos da política de desenvolvimento da Comunidade. Portanto, a Comissão não considera prioritário, no âmbito da sua cooperação para o desenvolvimento, contribuir para o Programa Especial para a Segurança Alimentar e para o Fundo Fiduciário da FAO. Gostaria de acrescentar neste momento que a resolução do Parlamento de 16 de Maio de 2002 foi aprovada, em aplicação do nº 2 do artigo 37º do Regimento, após o debate sobre a declaração da Comissão, sem que tenha havido qualquer consulta prévia com a Comissão. Por isso referi hoje aqui especificamente na minha intervenção as novas formulações. Tendo em conta o papel fundamental do desenvolvimento rural e da agricultura na luta contra a pobreza, a insegurança alimentar e a degradação do ambiente, a Comissão apresentará, antes do final do ano, uma comunicação ao Conselho e ao Parlamento subordinada ao título “A Luta contra a Pobreza no Meio Rural – Uma política da CE e uma abordagem do desenvolvimento rural e da gestão sustentável dos recursos naturais nos países em desenvolvimento”. A terminar a minha intervenção, gostaria de recordar que esta Cimeira Mundial da Alimentação é um passo num processo longo, que teve o seu início em Doha e Monterrey e terminará dentro de menos de dois meses em Joanesburgo. A minha convicção é que cada uma das grandes conferências realizadas desde Doha não constitui, por si só, uma resposta ao défice de governança global com que nos confrontamos. Só a totalidade das diferentes conferências é que dá uma resposta significativa aos desafios do desenvolvimento sustentável e é esta totalidade que define aquilo a que gostamos de chamar o acordo global ( ). Neste espírito, a cimeira decidiu criar um grupo de trabalho intergovernamental com a participação de todas as partes interessadas, tendo em vista a elaboração, dentro de dois anos, de um conjunto de orientações de carácter voluntário sobre o direito a uma alimentação adequada. O objectivo das orientações é apoiar os esforços dos países-membros da FAO para chegar à concretização gradual do direito a uma alimentação adequada no contexto da segurança alimentar nacional. O tempo dirá qual vai ser o impacto desta decisão. Estamos, sem dúvida, dispostos a participar nesse esforço e a garantir que ele se desenvolva na direcção certa. A aprovação de uma declaração como esta, que contou com o apoio de todos os membros da FAO, veio com certeza reforçar a importância da luta contra a fome na agenda internacional. A Comissão congratula-se com este resultado positivo e vê com agrado que a declaração reflecte os pontos de vista da UE sobre muitas questões. No entanto, na nossa opinião, a declaração não segue uma linha estratégica fundamental, linha essa que a UE tem apoiado de forma coerente: a importância, na abordagem do problema da insegurança alimentar, de outros elementos para além da produção e da produtividade agrícolas. É essencial que as questões que aqui vou mencionar sejam tratadas em simultâneo e no quadro das estratégias nacionais de redução da pobreza. Esses elementos essenciais são os seguintes: disponibilidade de alimentos, produção de alimentos, reservas estratégicas e comércio de alimentos; acesso a alimentos – por exemplo, crescimento económico, emprego, rendimento, para tornar esse acesso realista; resposta a situações de crise, como sejam as redes de segurança; e problemas de nutrição, que, a longo prazo, constituem o principal elemento em todo este contexto. Especificamente, a cimeira não denunciou claramente nem clarificou as causas da fome predominantes e mais cruciais, que são a má governação e as catástrofes provocadas pelo homem. Há estimativas que dizem que cerca de 80% das pessoas afectadas pela fome são vítimas de conflitos – problemas causados pelo homem. Há diferentes versões deste quadro. O Zimbabué é um desses casos. Os problemas do Zimbabué são, em grande medida, causados pelo homem. Também existe um problema de seca muito real na África Austral. É evidente que nós vamos prestar ajuda humanitária, mas há que ter presente que grande parte desta situação é provocada pelo homem. As declarações e os apelos públicos da FAO durante o processo de preparação e a própria cimeira têm colocado uma grande ênfase na questão dos recursos adicionais da ajuda pública ao desenvolvimento (APD) e no papel da agricultura e do desenvolvimento rural. A questão da APD já foi tratada com um êxito razoável na Conferência de Monterrey e a UE continua empenhada tanto no Consenso de Monterrey como nos compromissos claros decididos em Barcelona e apresentados em Monterrey sobre o acréscimo da APD, de que o Ministro dinamarquês acabou de falar mais pormenorizadamente. Teria sido mais adequado voltar a sublinhar, em Roma, um dos principais temas de diversas cimeiras e conferências recentes: a necessidade crucial de os países em desenvolvimento procederem a uma revisão do seu desenvolvimento nacional e das políticas sectoriais, para apurarem devidamente as necessidades e as limitações que afectam os habitantes pobres das zonas rurais e a questão da insegurança alimentar. Isto deveria conduzir à formulação de estratégias nacionais de redução da pobreza, o que inclui preocupações em matéria de segurança alimentar, com incidência na agricultura e no desenvolvimento rural, consoante as circunstâncias. O papel da comunidade dos doadores seria, então, apoiar de forma coordenada a execução de políticas e estratégias nacionais. O Parlamento Europeu contribuiu para o debate internacional através da aprovação da resolução sobre a cimeira, a 16 de Maio de 2002. A Comissão está de acordo com a tónica principal dessa resolução, que contém muitos elementos importantes, como sejam o apoio ao Consenso de Monterrey e a ênfase na necessidade de uma maior coerência em matéria de políticas em países desenvolvidos."@pt11 "För kommissionen och Europeiska unionen har toppmötet en möjlighet att förnya dialogen med utvecklingsländerna beträffande genomförandet av handlingsplanen från Rom, och att bekräfta vår politiska vilja att bekämpa hungersnöd och undernäring. Toppmötet resulterade i antagandet av en förklaring med många goda inslag, som jag hoppas kommer att stödja och bidra till att främja samordnade åtgärder för att uppnå målsättningen från toppmötet 1996. Kommissionen välkomnar särskilt parlamentets påminnelse om att livsmedelsbiståndet måste reserveras för nödfall, och enbart beviljas i form av donationer, och att livsmedlen när helst det är möjligt skall köpas lokalt eller inom regionen. Kommissionen stöder dock inte alla punkter i denna resolution, och särskilt inte kravet på att kommissionen själv och EU:s medlemsstater skall bidra till FAO:s förvaltningsfond som inrättades förra året. Jag beklagar att samma krav på bidrag till denna fond finns med i några av de förslag som lagts fram vid denna sammanträdesperiod för parlamentet. Kommissionens åsikt förblir densamma som vid förra debatten. EG:s politik är att direkt stödja nationella och regionala utvecklingsprocesser och utvecklingsprogram inom ramen för dess regionala partnerskapsavtal. Jag är också fullt och fast övertygad om att mångfaldigandet av finansieringsinstrument, som till exempel separata förvaltningsfonder etc., inte kommer att leda till att ytterligare finansiella flöden alstras, utan endast kommer att bidra till mångfaldigandet av fonder. Kommissionen håller också med om Europeiska unionens mångåriga politik att FAO borde inrikta sina resurser på de områden där den har bäst möjligheter och störst mervärde, och det är på dess normativa arbete. Inriktningen för de åtgärder som är möjliga i enlighet med förvaltningsfonden tycks falla utanför detta område. Jag skulle därför inte vilja att kommissionen uppmuntrade detta. Dessutom är FAO:s inställning till livsmedelssäkerhet till mycket stor del produktionsinriktad, och gynnar inte det bredare begreppet med livsmedelssäkerhet. Vi samarbetar dock finansiellt med FAO i fråga om specifika projekt och program, och kommer att fortsätta att göra det, när helst vi kan se en kompetens, ett mervärde och en yrkesmässig överlägsenhet som passar in på prioriteringarna och målsättningarna för gemenskapens utvecklingspolitik. Kommissionen överväger därför inte att bidra till FAO:s särskilda program för livsmedelssäkerhet och till förvaltningsfonden som en prioriterad fråga i dess utvecklingssamarbete. Jag skulle här vilja lägga till att parlamentets resolution av den 16 maj 2002, i enlighet med artikel 37.2 i arbetsordningen, antogs till följd av debatten om kommissionens uttalande, utan att kommissionen rådfrågades på förhand. Så jag har i mitt anförande här i dag hänvisat rätt så specifikt till de nya förslagen. Om man tar hänsyn till den huvudsakliga uppgiften för landsbygdsutvecklingen och jordbruket när det gäller att bekämpa fattigdomen, den bristande tillgången på livsmedel och miljöförstörelsen, kommer kommissionen att före årets slut lägga fram ett meddelande till rådet och parlamentet om ”Att bekämpa fattigdomen på landsbygden – En EG-politik och EG-strategi för landsbygdsutveckling och en hållbar förvaltning av naturresurserna i utvecklingsländerna”. Avslutningsvis skulle jag vilja påminna om att detta världstoppmöte om livsmedel är ett steg i en lång process, som startade i Doha och Monterrey, och som kommer att avslutas om mindre än två månader i Johannesburg. Det är min övertygelse att alla de viktiga konferenser som har ägt rum sedan Doha inte själva är ett svar på det tomrum i fråga om globalt styre som vi står inför. Endast samtliga dessa olika konferenser ger ett meningsfullt svar på den hållbara utvecklingens utmaningar, och det är denna helhet som definierar vad vi gärna kallar den globala överenskommelsen. I denna anda beslutade toppmötet att inrätta en mellanstatlig arbetsgrupp där alla aktörer skulle delta för att, inom en tvåårsperiod, utarbeta en uppsättning med frivilliga riktlinjer om rätten till tillräckliga livsmedel. Syftet med riktlinjerna är att stödja FAO-medlemsstaternas ansträngningar för att uppnå det gradvisa genomförandet av rätten till tillräckliga livsmedel i sammanhanget med den nationella livsmedelssäkerheten. Tiden får utvisa vad följderna av detta beslut kommer att bli. Vi är sannerligen villiga att utgöra en del av denna ansträngning, och se till att den går i rätt riktning. Antagandet av en sådan förklaring som stöds av alla FAO-medlemmar har förvisso gett kampen mot hungersnöden en starkare profil på den internationella dagordningen. Kommissionen välkomnar detta positiva resultat, och gläder sig över att se att förklaringen återspeglar EU:s åsikter i många frågor. Enligt vår åsikt förbiser man i förklaringen dock en central strategisk punkt, som kontinuerligt har fått EU:s stöd: vikten av andra faktorer än jordbruksproduktion och jordbruksproduktivitet i hanteringen av den bristande tillgången på livsmedel. Det är nödvändigt att de frågor som jag skall nämna här behandlas samtidigt, och inom ramen för de nationella strategierna för fattigdomsbekämpning. Dessa grundläggande faktorer är: livsmedelstillgänglighet, produktion, strategiska reserver och handel med livsmedel; tillgång till livsmedel – till exempel ekonomisk tillväxt, sysselsättning, inkomster, för att göra denna tillgång realistisk; hantering av krissituationer, som till exempel säkerhetsnät; och näringsmässiga problem, som på lång sikt utgör den centrala faktorn bland alla dessa. Vid toppmötet misslyckades man särskilt med att tydligt peka ut och klargöra de viktigaste dominerande orsakerna till hungersnöd, vilket är dåligt styre och människoframkallade katastrofer. Enligt vissa beräkningar är ungefär 80 procent av de människor som lider av hungersnöd offer för konflikter – alltså människoframkallade problem. Det finns olika versioner av detta. Zimbabwe är ett sådant fall. Problemen i Zimbabwe är i stor utsträckning människoframkallade. Det finns också en mycket påtaglig torka i södra Afrika. Vi kommer naturligtvis att ge humanitärt bistånd, men man borde komma ihåg att många av dessa problem är människoframkallade. FAO:s offentliga uttalanden och vädjanden under förberedelseprocessen och vid själva toppmötet har lagt för stor betoning på ytterligare ODA-resurser och på den roll som jordbruket och landsbygdsutvecklingen har. Frågan om ODA (offentligt utvecklingsbistånd) har redan tagits upp med någorlunda framgång vid Monterreykonferensen, och EU förblir trogen sitt åtagande för både samförståndet från Monterrey och de tydliga åtagandena om ökat offentligt utvecklingsbistånd som man beslutade om i Barcelona och lade fram i Monterrey, och som den danske ministern just har gått igenom i större detalj. I Rom hade det varit lämpligare att återigen betona ett av de centrala temana från senare toppmöten och konferenser: det avgörande behovet av att utvecklingsländerna går igenom sin nationella utveckling och sektorsvisa politik för att kunna ta vederbörlig hänsyn till behoven och kraven hos de fattiga människorna på landsbygden och med den bristande tillgången på livsmedel. Detta borde leda till utarbetandet av nationella strategier för fattigdomsbekämpning, inklusive livsmedelssäkerhetsfrågor, som på lämpligt sätt skulle vara inriktade på jordbruk och landsbygdsutveckling. Det skulle sedan vara givarsamhällets uppgift att på ett samordnat sätt stödja genomförandet av nationella politiska linjer och strategier. Europaparlamentet bidrog till den internationella debatten genom att den 16 maj 2002 anta resolutionen om toppmötet. Kommissionen håller med om denna huvudinriktningen i denna resolution, som innehåller många viktiga faktorer, som exempelvis stöd för samförståndet från Monterrey och betoningen på behovet av ett ökat politiskt sammanhang i utvecklingsländerna."@sv13
lpv:unclassifiedMetadata	""Fighting Rural Poverty - An EC policy and approach to rural development and sustainable natural resources management in developing countries""1 "Comisión"12 "Commission"10,3 "Nielson,"10,3,12 "global deal"5,11 "governance"9

Named graphs describing this resource:

The resource appears as object in 2 triples

Context graph