Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2002-06-10-Speech-1-086"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20020610.4.1-086"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Herr Präsident, liebe verbliebenen Masochistinnen und Masochisten auf den Besucherrängen, liebe Masochistinnen und Masochisten hier im Plenum - 20 sind es noch! "Viel Lärm um nichts" findet hier statt. Ist das hier im Plenum "Wie es Euch gefällt", und ist das hier das "Was Ihr wollt"? Sicherlich nicht. Darum wollen wir unsere Geschäftsordnung ändern, aber wir trauen uns nicht wirklich. Wir gehen nur ein ganz kleines Stückchen dorthin, wo wir hin müssen, in einer Zeit, in der es doch nicht mehr um große Industriearmeen, große Arbeiterheere, Parteisoldaten geht, sondern um Netzwerke, um Verbindungen, um den Einzelnen.
Wir müssten eine Geschäftsordnung haben, in der der Einzelne möglichst viele Rechte hat. Hat er nicht. Aber ein bisschen traut sich Richard Corbett, der die Geschäftsordnung besser kennt als sie sich selbst, oder vielmehr er darf sich trauen. Dafür einen Glückwunsch! Was wir uns allerdings immer noch nicht zutrauen, sind offene Debatten. Warum denn eigentlich nicht? Wovor haben wir selbst Angst? Dass uns die Leute wirklich zuschauen? Dass sie sich nicht mehr als Masochistinnen und Masochisten empfinden, sondern hier wirklich das erleben, was man in der Schule lernt, was gelebte Demokratie bedeuten würde? Das kann es doch nicht sein. Wir können aber daran arbeiten, und darum ist das, was wir hier gerade debattieren, so wichtig wie Veränderungen im Fußballspiel, wenn es um die Abseitsregel geht. Es ist eine abstrakte Debatte hinter verschlossenen Türen, jetzt noch einmal kurz von einigen Kollegen dargelegt, aber mit sehr weit reichenden Auswirkungen.
Ich denke, dass der Einstieg zumindest in die Überlegung, wie wir öffentlichkeitswirksame Debatten stattfinden lassen können, wobei der einzelne Parlamentarier hier auch Rechte hat, Unterstützung verdient. Es würde dazu führen - wenn wir so weitermachen -, dass am Ende alles gut wäre. Auch das ein Stück von Shakespeare, 1601 geschrieben. Wenn man Skeptiker ist, blickt man ins Jahr 1610 und dann bleibt nur noch der Sturm. Wollt Ihr das?"@de7
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Hr. formand, kære masochister på tilskuerpladserne, som stadig er der, kære masochister her i plenarforsamlingen - der er stadig 20. "Stor ståhej for ingenting" finder sted her. Er det her i plenarforsamlingen, "som man behager", og er det her det, I vil? Sikkert ikke. Derfor ønsker vi at ændre forretningsordenen, men vi tør ikke rigtigt. Vi går kun et ganske lille stykke i den retning, hvor vi skal hen, i en tid, hvor det ikke længere handler om store industrihære, store arbejderskarer eller partisoldater, men om netværk, om forbindelser, om den enkelte.
Vi burde have en forretningsorden, hvor den enkelte har så mange rettigheder som muligt. Det har han ikke. Men Richard Corbett, der kender forretningsordenen bedre end den selv, tør en smule eller har snarere lov til at turde. Tillykke med det! Hvad vi dog stadig ikke tør, er at have åbne debatter. Hvorfor egentlig ikke? Hvad er vi selv bange for? At folk virkelig ser os? At de ikke længere føler sig som masochister, men virkelig oplever, hvad man lærer i skolen, hvad virkelig demokrati ville betyde? Det kan det da ikke være. Men vi kan arbejde på det, og derfor er det, vi diskuterer her, lige så vigtigt som ændringer i fodbold, når det handler om offsidereglerne. Det er en abstrakt diskussion bag lukkede døre, kun fremlagt kort af nogle kolleger endnu en gang, men med meget vidtrækkende konsekvenser.
Det fortjener støtte at starte på i det mindste at overveje, hvordan vi skal lade virkningsfulde offentlige debatter finde sted, hvor det enkelte parlamentsmedlem også har rettigheder. Det ville medføre - hvis vi fortsætter sådan - at enden er god. Også dette er et stykke af Shakespeare, skrevet i 1601. Hvis man er skeptiker, ser man tilbage på 1610, og her er der kun stormen tilbage. Vil I det?"@da1
".
Κύριε Πρόεδρε, αγαπητοί μαζοχιστές που παραμένετε στα έδρανα των επισκεπτών, αγαπητοί μαζοχιστές εδώ στην Ολομέλεια – 20 είμαστε ακόμα! “Πολύς θόρυβος για το τίποτα” είναι αυτό που γίνεται εδώ. Είναι τα πράγματα εδώ στην Ολομέλεια “Όπως σας αρέσει” και είναι “Αυτό που θέλετε”; Σίγουρα όχι. Για τον λόγο αυτόν, θέλουμε να τροποποιήσουμε τον Κανονισμό μας, δεν τολμούμε όμως πραγματικά να το κάνουμε. Κάνουμε μονάχα ένα μικρό βηματάκι προς την κατεύθυνση την οποία πρέπει να ακολουθήσουμε, σε μια εποχή κατά την οποία δεν μας απασχολούν πλέον τα μεγάλα βιομηχανικά στρατεύματα, οι μεγάλες στρατιές εργατών, οι κομματικοί στρατιώτες, αλλά τα δίκτυα, οι συνδέσεις, το μεμονωμένο άτομο.
Θα έπρεπε να έχουμε έναν Κανονισμό, στον οποίο το μεμονωμένο άτομο θα έχει όσο το δυνατόν περισσότερα δικαιώματα. Αλλά δεν τα έχει. Λιγάκι όμως τολμά ο Richard Corbett, ο οποίος γνωρίζει τον Κανονισμό καλύτερα και από τον εαυτό του, ή μάλλον του επιτρέπεται να τολμήσει. Τα συγχαρητήριά μας! Εκείνο, όμως, το οποίο δεν τολμούμε είναι οι ανοιχτές συζητήσεις. Γιατί άραγε; Τι φοβόμαστε; Ότι ο κόσμος θα μας παρακολουθεί στ’ αλήθεια; Ότι δεν θα αισθάνονται πλέον μαζοχιστές, αλλά θα ζήσουν στ’ αλήθεια εδώ όσα μαθαίνουν στο σχολείο για το τι σημαίνει βιωμένη δημοκρατία; Μα δεν μπορεί να είναι αυτός ο λόγος. Μπορούμε όμως να εργαστούμε για το εν λόγω ζήτημα και, ως εκ τούτου, το θέμα για το οποίο συζητούμε εδώ είναι τόσο σημαντικό όσο οι τροποποιήσεις στο ποδόσφαιρο, όταν πρόκειται για τους κανόνες που ρυθμίζουν τα οφσάιντ. Είναι μια αφηρημένη συζήτηση πίσω από κλειστές πόρτες – ένα θέμα που ανέπτυξαν συνοπτικά για άλλη μια φορά μερικοί συνάδελφοι – μια συζήτηση με πολύ σοβαρές επιπτώσεις όμως.
Πιστεύω πως αξίζει να υποστηριχτεί τουλάχιστον το ξεκίνημα του προβληματισμού σχετικά με τον τρόπο με τον οποίο μπορούν να διαμορφωθούν οι συζητήσεις μας, ώστε να επενεργούν στην κοινή γνώμη και ταυτόχρονα το κάθε μεμονωμένο μέλος του Κοινοβουλίου να έχει στις συζητήσεις αυτές και δικαιώματα. Αυτό θα οδηγούσε – αν συνεχίσουμε έτσι – στο να είναι όλα καλά όταν τελειώνουν καλά. Επίσης ένα έργο του Σαίξπηρ γραμμένο το 1601. Αν είναι κανείς επιφυλακτικός, τότε κοιτάζει στο έτος 1610, και έπειτα μένει μόνον η καταιγίδα; Αυτό θέλετε;"@el8
"Mr President, masochists still in the visitors' galleries, masochists here in plenary – all twenty of you! – what is being played here is ‘Much Ado About Nothing’. Is what is going on here in plenary ‘As You Like It’? Is it even ‘What You Will’? Surely not. That is why we want to alter our Rules of Procedure, but we do not really dare to. We will just go a little bit in the direction we have to go in, at a time when it is no longer great industrial armies, hosts of workers, or political parties' foot soldiers that count, but networks, connections and the individual.
We had to have Rules of Procedure in which individuals had as many rights as possible. They do not. Yet Mr Corbett is a bit daring, for he knows the Rules of Procedure inside out, or rather, he is allowed to take the risk. Well done! What we do not yet, though, trust ourselves to have, is an open debate. Why not? What are we ourselves afraid of? Of people actually watching us? Of them no longer seeing themselves as masochists, but rather really experiencing here what they learn at school, what democracy would mean if it were lived out? It cannot be that. But we can work at it, and that is why what we are debating here at the moment is as important as changes to the offside rule in football. This is an abstract debate behind closed doors, now being played out again briefly by a number of Members, but with very wide-ranging effects.
I do think that we should support the attempt, at least, at considering how we can allow debates to be held which have an effect on the public and in which individual MEPs have rights too. If we were to carry on that way, it would also mean that ‘All's Well That Ends Well’. That too is a play by Shakespeare, which he wrote in 1601. If you are a sceptic, you look to 1610, when only the tempest is left. Is that what you want?"@en3
". – (DE) Señor Presidente, estimadas y estimados masoquistas que aún quedan en los asientos de visitantes, estimadas y estimados masoquistas aquí en el Pleno, aún quedan 20. Aquí tiene lugar "Mucho ruido por nada". ¿Es aquí en el Pleno "Como os guste" y "Qué queréis"? Sin duda, no. Por ello, queremos modificar nuestro Reglamento, pero no nos atrevemos realmente. Avanzamos sólo un trocito muy pequeño hasta donde tenemos que llegar, en una época en la que ya no se trata de grandes ejércitos industriales, de trabajadores o de partidos sino de redes, de conexiones y del individuo.
Deberíamos tener un Reglamento en el que el individuo tenga el mayor número posible de derechos. No los tiene. Un poquito se atreve Richard Corbett, quien conoce el Reglamento mejor que lo que éste se conoce a sí mismo. O mejor dicho, puede atreverse. Mis felicitaciones por ello. Pero lo que aún no nos atrevemos es a los debates abiertos. ¿Porqué no? ¿De qué tenemos miedo? ¿De que nos mire la gente? ¿De que ya no se sienten como masoquistas sino que experimenten aquí lo que se aprende en la escuela sobre lo que significa una democracia viva? No puede ser. Pero podemos trabajar en ello y por eso, lo que aquí precisamente debatimos es tan importante como las modificaciones en el fútbol cuando se trata de las normas de trabajo. Es un debate abstracto tras puertas cerradas, de nuevo ahora ante algunos colegas, pero con unas repercusiones muy amplias.
Creo que merece apoyo el inicio, al menos en la consideración sobre cómo podemos celebrar debates que tengan repercusión ante la opinión pública, si bien cada diputado tiene aquí derechos. Si proseguimos así, conduciría a que al final todo estaría bien. Esto es también un poco de Shakespeare, escrito en 1601. Si se es escéptico, se mira al año 1610 y entonces sólo queda la tormenta. ¿Queréis esto?"@es12
".
Arvoisa puhemies, hyvät yleisölehtereille jääneet masokistit, hyvät täällä täysistunnossa olevat masokistit – teitä on vielä 20! Täällä on paljon melua tyhjästä. Onko meno täällä täysistunnossa kuten haluatte tai mitä mielitte? Ei varmaankaan. Sen vuoksi me haluamme muuttaa työjärjestystämme, mutta emme kuitenkaan oikein uskalla. Me kuljemme vain hyvin pienen matkan sinne, minne meidän pitää kulkea; näin aikana, jolloin ei kuitenkaan enää ole kyse suurista teollisuusarmeijoista, suurista työläisjoukoista, uskollisista puoluejäsenistä, vaan verkostoista, yhteyksistä, yksittäisistä ihmisistä.
Meillä olisi oltava työjärjestys, jossa yksittäisellä jäsenellä on mahdollisimman paljon oikeuksia. Niitä hänellä ei ole. Hiukan uskallusta on kuitenkin Richard Corbettilla, joka tuntee työjärjestyksen paremmin kuin se itse tuntee itseään, tai pikemminkin, hän saa uskaltaa. Siitä parhaat onnitteluni! Asia, johon meillä ei tosin vieläkään ole rohkeutta, ovat avoimet keskustelut. Miksi oikeastaan on näin? Mitä me itse pelkäämme? Sitäkö, että ihmiset todellakin katsovat meitä? Sitäkö, etteivät he enää tunne itseään masokisteiksi, vaan todellakin kokevat täällä asiat, jotka opitaan koulussa, mikä merkitsisi elettyä demokratiaa? Tästä siinä ei voi kuitenkaan olla kyse. Mutta me voimme tehdä työtä sen hyväksi, ja siksi asia, josta me täällä parhaillaan keskustelemme, on yhtä tärkeä kuin muutokset jalkapallopelissä, kun kyse on paitsiosäännöstä. Se on suljetuin ovin käyty abstrakti keskustelu, jota muutamat kollegat ovat täällä vielä kuvanneet, mutta sillä on erittäin pitkälle ulottuvat vaikutukset.
Mielestäni on kannatettava asia, että ryhdymme pohtimaan ainakin sitä, kuinka voimme saada aikaan julkisuutta ajatellen vaikuttavia keskusteluja, joissa yksittäisellä parlamentin jäsenelläkin on oikeuksia. Siitä olisi tuloksena – jos jatkamme sillä tiellä –, loppu hyvin, kaikki hyvin. Sekin on Shakespearen näytelmä, jonka hän kirjoitti vuonna 1601. Jos ryhdytään skeptisiksi, katsotaan vuoteen 1610, ja silloin jäljelle jää enää myrsky. Haluatteko sitä?"@fi5
"Monsieur le Président, chers masochistes restés dans les rangs réservés aux visiteurs, chers masochistes ici présents pour cette séance plénière - nous sommes encore 20 ! "Beaucoup de bruit pour rien", pourrait-on dire à propos de ce qui se passe ici. Les principes appliqués en plénière se résument-ils à "Comme il vous plaît" et "Comme vous voulez" ? Certainement pas. C'est précisément la raison pour laquelle nous voulons modifier notre règlement mais nous n'avons pas vraiment confiance en nous. Nous avançons à tout petits pas vers notre destination, à une époque où il n'est pourtant plus question de grandes armées industrielles, de grands leaders ouvriers ni de grands militants politiques, mais bien de réseaux, de relations et d'individus.
Nous devrions adopter un règlement qui accorde le plus de droits possible à l'individu. Il ne les a pas. Richard Corbett, qui connaît mieux le règlement que vous ne vous connaissez vous-mêmes, ose - ou, plutôt, peut oser - faire montre d'un peu de confiance. Toutes nos félicitations ! Nous ne nous sentons pourtant pas encore de taille à nous lancer dans des débats publics. Pourquoi pas, en fait ? De quoi avons-nous peur ? Du regard des gens ? Qu'ils ne se considèrent plus comme des masochistes mais qu'ils fassent ici l'expérience concrète de ce que l'on apprend à l'école, de ce que signifierait la démocratie vécue ? Ce n'est cependant pas possible. Nous pouvons toutefois travailler dans ce sens et c'est pourquoi l'objet des discussions qui se déroulent ici même - à savoir, le règlement de travail - est aussi important que ne le serait l'introduction de modifications visant la règle du hors-jeu dans un match de football. Comme certains collègues viennent encore de le souligner, il s'agit d'un débat abstrait mené derrière des portes closes mais ses implications ont une portée extrêmement étendue.
À mon sens, la volonté de s'interroger sur la façon dont nous pouvons organiser des débats publics où le député jouit également de droits à titre individuel mérite notre soutien. Si nous poursuivons dans cette voie, on pourrait conclure "Tout est bien qui finit bien" - encore une œuvre de Shakespeare, écrite en 1601. Les sceptiques tourneront leurs regards vers l'an 1610 et il ne subsistera plus que "La tempête". Est-ce ce que vous voulez ?"@fr6
".
Signor Presidente, care masochiste e masochisti rimasti nella tribuna dei visitatori, care masochiste e masochisti qui in plenaria: ce ne sono ancora 20! "Molto rumore per nulla", è quanto sta avvenendo in questa sede. Ciò che accade qui in Plenaria è "Come vi piace" e "Quel che volete"? Sicuramente no. Per questo vogliamo riformare il nostro Regolamento ma non osiamo farlo veramente. Facciamo soltanto un piccolo passo nella direzione in cui dobbiamo andare in un'epoca in cui non hanno più peso i grandi schieramenti industriali, le grandi masse di lavoratori, i militanti di partito, bensì le reti, i collegamenti, i singoli.
Dovremmo adottare un Regolamento nel quale al singolo spetti il maggior numero possibile di diritti. Ma non è così. Comunque l'onorevole Richard Corbett, che conosce il Regolamento a menadito, osa un pochino o meglio è autorizzato ad osare. Congratulazioni! Ciò che tuttavia ancora non osiamo fare sono i dibattiti aperti. Perché no? Di che cosa abbiamo paura? Che la gente ci guardi veramente? Che non ci si senta più masochisti ma che si possa davvero sperimentare qui ciò che si impara a scuola, ciò che significherebbe la democrazia vissuta? Questo non è possibile. Possiamo tuttavia lavorare a tal fine e per questo ciò di cui stiamo discutendo in questo momento è altrettanto importante dei cambiamenti da introdurre nel calcio, quando si tratta di modificare le regole del fuorigioco. E' stata una discussione astratta a porte chiuse quella condotta ancora una volta poco fa da alcuni colleghi ma con conseguenze di assai vasta portata.
Credo che meriti sostegno perlomeno l'avvio della discussione sul modo in cui possono svolgersi dibattiti efficaci per l'opinione pubblica, in cui al singolo parlamentare spettino anche dei diritti. Ciò avrebbe come conseguenza - se proseguiremo in questa direzione - che "Tutto è bene quel che finisce bene" Anche questa è un'opera di Shakespeare scritta nel 1601. Chi è scettico può guardare nell'anno 1610 e poi resta soltanto la "Tempesta". E' "Quel che volete"?"@it9
"Mr President, masochists still in the visitors' galleries, masochists here in plenary – all twenty of you! – what is being played here is ‘Much Ado About Nothing’. Is what is going on here in plenary ‘As You Like It’? Is it even ‘What You Will’? Surely not. That is why we want to alter our Rules of Procedure, but we do not really dare to. We will just go a little bit in the direction we have to go in, at a time when it is no longer great industrial armies, hosts of workers, or political parties' foot soldiers that count, but networks, connections and the individual.
We had to have Rules of Procedure in which individuals had as many rights as possible. They do not. Yet Mr Corbett is a bit daring, for he knows the Rules of Procedure inside out, or rather, he is allowed to take the risk. Well done! What we do not yet, though, trust ourselves to have, is an open debate. Why not? What are we ourselves afraid of? Of people actually watching us? Of them no longer seeing themselves as masochists, but rather really experiencing here what they learn at school, what democracy would mean if it were lived out? It cannot be that. But we can work at it, and that is why what we are debating here at the moment is as important as changes to the offside rule in football. This is an abstract debate behind closed doors, now being played out again briefly by a number of Members, but with very wide-ranging effects.
I do think that we should support the attempt, at least, at considering how we can allow debates to be held which have an effect on the public and in which individual MEPs have rights too. If we were to carry on that way, it would also mean that ‘All's Well That Ends Well’. That too is a play by Shakespeare, which he wrote in 1601. If you are a sceptic, you look to 1610, when only the tempest is left. Is that what you want?"@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, geachte masochisten op de publieke tribune, geachte masochisten in de plenaire vergadering – waarvan er nog 20 aanwezig zijn! “Much ado about nothing”. Zo laat het debat hier zich kenmerken. Gaat het in de plenaire vergadering geheel naar uw wens, of liever gezegd, “As you like it”? Absoluut niet. Daarom willen wij ons Reglement herzien. Wij doen dat echter op een manier die getuigt van weinig zelfvertrouwen. Schoorvoetend zetten wij een miniem stapje voorwaarts in de juiste richting, en dat doen wij in een tijd waarin het niet langer gaat om grote industriële complexen, grote arbeiderslegers en partijsoldaten, maar om netwerken, om connecties, om het individu.
Wij zouden een Reglement moeten hebben waarin het individu over zoveel mogelijk rechten beschikt. Dat is niet het geval, maar de heer Corbett, die het Reglement als zijn broekzak kent, doet een poging in die richting, of liever gezegd hij mag een dergelijke poging wagen. Ik wens hem daarmee veel succes! Wat wij echter nog steeds niet aandurven, zijn open debatten. Waarom eigenlijk niet? Waar zijn wij bang voor? Dat de mensen echt toestromen om te kijken? Dat de mensen zich geen masochist meer hoeven te voelen omdat zij het gevoel hebben getuige te zijn van een levende democratie waarover zij op school hebben geleerd? Het lijkt me niet. Het zou goed zijn als wij ons hierop zouden bezinnen. Het belang van het onderwerp waarover wij vandaag debatteren is te vergelijken met veranderingen in de buitenspelregel bij het voetbal. Er wordt een abstract debat gevoerd achter gesloten deuren en daarna zetten een paar collega’s nog eens kort de grote lijnen uiteen. De gevolgen van de besluiten zijn echter uitermate verstrekkend.
Ik denk dat er in ieder geval steun gegeven moet worden aan een wijze van debatteren in het Parlement waarin een rol is weggelegd voor het publiek en waarbij elke afzonderlijke parlementariër over rechten beschikt. “All’s well that ends well”, daar zou het op uitlopen als wij op die voet doorgaan. Zo heet ook een drama van Shakespeare uit 1601. Een scepticus kijkt vooruit naar het jaar 1610 en ziet dan alleen nog “The tempest”. Is dat wat u wilt?"@nl2
"Senhor Presidente, minhas Senhoras e meus Senhores masoquistas que se encontram nas fileiras dos visitantes, caros colegas masoquistas que aqui se encontram no plenário – ainda aqui temos 20! “Muito barulho para nada” é a peça que aqui se representa hoje. Será que o plenário representa o “Como lhe aprouver” ou será antes um “Que é que vocês querem?” Seguramente que não. É por esta razão que pretendemos modificar o nosso Regimento, mas não estamos verdadeiramente confiantes. Avançamos apenas um bocadinho até ao sítio que pretendemos, isto numa época em que não se trata de grandes exércitos industriais, grandes aglomerados de trabalhadores, de militantes, numa época em que se trata redes, de interligações, de indivíduos.
Temos de ter um Regimento no qual o indivíduo tenha o maior número possível de direitos. Não tem. Mas Richard Corbett atreve-se um pouquinho, ele que conhece o Regimento como ninguém. Ou antes, ele tem poder para se atrever. Felicitações! Mas aquilo a que nós ainda não nos atrevemos é a efectuar debates abertos. Mas qual a razão para não o fazer? De que temos medo? De as pessoas olharem para nós? De que deixem de se sentir masoquistas e sintam verdadeiramente aquilo que aprenderam na escola, aquilo que é a democracia vivida? Não pode ser. Apenas podemos trabalhar nesse sentido e é isso precisamente que aqui debatemos, algo tão importante como as modificações num jogo de futebol quando se está a falar da regra de “fora-de-jogo”. Trata-se de um debate abstracto por detrás de portas fechadas, agora representado por alguns colegas, mas com amplas repercussões.
Penso que merece apoio a bordagem, pelo menos, desta reflexão sobre a forma como podemos realizar debates eficazes em termos de opinião pública, conferindo também direitos ao parlamentar individual. Teríamos como resultado – prosseguindo política esta via – que no fim “Tudo está bem quando acaba bem”. Mas trata-se de uma peça de Shakespeare, escrita em 1601. Quem estiver céptico que olhe para o ano 1601. Querem fazê-lo?"@pt11
".
Herr talman, ärade återstående självplågare på åhörarläktarna, ärade självplågare här i plenum – fortfarande 20 kvar! I afton ges ”Mycket väsen för ingenting”. Är detta ”Som ni behagar” ha det i plenum, och är detta ”Som ni vill ha det”? Absolut inte. Därför vill vi ändra vår arbetsordning, men vi vågar inte riktigt. Vi rör oss bara en liten bit i den riktning vi måste gå i en tid då det ju inte längre handlar om stora industriarméer, stora härar av arbetare och partisoldater, utan om nätverk, kontakter och om individen.
Vi borde ha en arbetsordning som ger individen så mycket rättigheter som möjligt. Det har vi inte. Men lite vågar Richard Corbett, som känner arbetsordningen bättre än sig själv, eller snarare tillåts han våga. Jag vill gratulera till detta! Vad vi dock fortfarande inte tror oss om är öppna debatter. Varför inte det egentligen? Vad är vi själva rädda för? Att folk faktiskt skall titta på? Att de skall sluta känna sig som självplågare och i stället faktiskt uppleva det man lär sig i skolan, vad praktiserad demokrati innebär? Det är ju uteslutet. Vi kan dock arbeta på detta, och därför är de förändrade arbetsregler vi nu diskuterar lika viktiga som ändringar inom fotbollen. Det är en abstrakt debatt bakom stängda dörrar, nu ännu en gång kort beskriven av några få kolleger, men med mycket långtgående följder.
Jag tror att det finns skäl att stödja åtminstone ansatsen till överläggningar om hur vi kan arrangera offentligt fungerande debatter samtidigt som den enskilde parlamentarikern också har rättigheter. Om vi fortsätter in på den vägen blir Slutet gott, allting gott. Även det ett stycke av Shakespeare, skrivet 1601. Är man skeptiker vänder man blicken mot år 1610, och då återstår bara Stormen. Är det vad ni vill?"@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples