Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2002-05-15-Speech-3-151"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20020515.7.3-151"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Señor Presidente, se producen en estos días en la sociedad y en el Estado israelíes acontecimientos dispares y contradictorios. Los 100 000 manifestantes por la paz en Tel Aviv del pasado día 11, introducen, es verdad, la esperanza de una reacción social a la barbarie de Sharon. El lema de esta manifestación era suficientemente significativo: "Por la salvación de Israel, retirémonos de los territorios ocupados".
Sin embargo, otras fuerzas de naturaleza distinta trabajan con denuedo para eliminar no ya el proceso, sino incluso el espíritu de Oslo. Es cierto que Netanyahu se encargó, antes de perder el poder en 1999 de fabricar un comité central del Likud a su manera. Tal vez ello relativice la reciente votación de este organismo en contra de la constitución de un Estado palestino, pero la resolución está ahí.
Por si fuera poco, Netanyahu acaba de decir: Un Estado, con todos los derechos de un Estado (palestino, se entiende), no es posible. No con Arafat; no con otro líder; no hoy ni tampoco mañana. El Likud acaba de actuar horas después de que los Jefes de Estado de Egipto, Jordania y Siria -nada menos que Siria, y lo recalco- manifestaran textualmente: Rechazamos la violencia en todas sus formas; nos reafirmamos en una verdadera paz con Israel.
Ayer, como sabemos, el Parlamento israelí se comprometió a que Israel no reabra negociaciones políticas con los palestinos hasta que se cumplan dos requisitos: por un lado, el fin absoluto de la violencia -recalco el adjetivo "absoluto"- y una profunda reforma de la administración palestina. Y Sharon pone la guinda: No habrá paz con un régimen dictatorial, corrupto y tiránico. Debe haber otra Autoridad Palestina.
Hace unas horas, el Presidente Arafat ha hecho gala de excelentes reflejos: encajando la injerencia externa ha anunciado ante su Parlamento que es hora de cambios, reformas y elecciones y ha condenado los ataques suicidas. Sharon -cómo no- acaba de manifestar que Arafat no ha dicho nada nuevo. A la espera de que invente a corto plazo un nuevo pretexto para impedir la creación del Estado palestino y el arribo de la paz, el famoso Cuarteto, en mi opinión, debería movilizarse ya en un sentido exactamente opuesto."@es12
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Hr. formand, i disse dage finder der forskellige og modsætningsfyldte begivenheder sted i det israelske samfund og den israelske stat. De 100.000 demonstranter for fred i Tel Aviv den 11. maj giver virkelig håb om en samfundsmæssig reaktion på Sharons barbari. Demonstrationens slagord var tilstrækkeligt betegnende: "Lad os trække os ud af de besatte områder for at frelse Israel".
Der er imidlertid andre kræfter, som arbejder indædt på at borteliminere ikke bare processen, men også ånden fra Oslo. Det er rigtigt, at Netanyahu, før han måtte give afkald på magten i 1999, sørgede for at oprette en hovedbestyrelse i Likud efter sig eget hoved. Det relativiserer muligvis det organs afstemning for nylig mod oprettelsen af en palæstinensisk stat, men beslutningen er der.
Ikke nok med det, Netanyahu har netop udtalt, at en stat med alle en stats rettigheder (palæstinensisk, forstås) ikke er mulig. Ikke med Arafat og ikke med en anden leder. Ikke i dag og heller ikke i morgen. Likud optrådte nogle timer efter, at statscheferne for Egypten, Jordan og Syrien - intet mindre end Syrien, og det understreger jeg - ordret erklærede: Vi fordømmer vold af enhver art. Vi bekræfter vores tilsagn om reel fred med Israel.
I går forpligtede det israelske parlament sig som bekendt til, at Israel ikke vil genoptage de politiske forhandlinger med palæstinenserne, før to krav er opfyldt: fuldstændigt ophør af volden - jeg fremhæver adjektivet "fuldstændigt" - og en gennemgribende reform af den palæstinensiske forvaltning. Og Sharon sætter prikken over i'et: Der vil ikke blive fred med et diktatorisk, korrupt og tyrannisk regime. Der bør være en ny Palæstinensisk Myndighed.
For nogle timer siden udmærkede præsident Arafat sig ved nogle glimrende overvejelser: Idet han inddrog udefrakommende indflydelse, meddelte han sit parlament, at det er på tide med ændringer, reformer og valg, og han fordømte selvmordsangrebene. Sharon har naturligvis lige udtalt, at Arafat ikke har sagt noget nyt. I forventning om, at han inden længe vil finde på en ny undskyldning for at forhindre oprettelsen af en palæstinensisk stat og fredens indtræden, burde den berømte kvartet efter min mening nu reagere i den stik modsatte retning."@da1
"Herr Präsident, in diesen Tagen vollziehen sich im israelischen Staat und in seiner Gesellschaft unterschiedliche und widersprüchliche Ereignisse. Die 100 000 Demonstranten für den Frieden in Tel Aviv vom 11. Mai wecken in der Tat die Hoffnung auf eine soziale Reaktion auf die Barbarei von Sharon. Das Leitmotiv dieser Kundgebung war bedeutungsvoll genug: „Für die Rettung Israels ziehen wir uns aus den besetzten Gebieten zurück.“
Allerdings arbeiten einige Kräfte anderer Wesensart unbeirrt daran, nicht mehr nur den Prozess, sondern auch den Geist von Oslo zu beseitigen. Netanyahu hatte sich, bevor er 1999 die Macht verlor, die Aufgabe gestellt, ein Zentralkomitee des Likud nach seinem Bilde zu schaffen. Vielleicht relativiert dies die jüngste Abstimmung dieses Gremiums gegen die Gründung eines palästinensischen Staats, aber der Beschluss ist gefasst.
Als wäre das nicht genug, sagte Netanyahu erst vor ganz kurzem: Ein Staat mit allen Rechten eines Staates [gemeint ist ein palästinensischer] ist nicht möglich. Nicht mit Arafat; nicht mit einem anderen Führer, weder heute noch morgen. Der Likud handelte nur Stunden, nachdem die Staatschefs Ägyptens, Jordaniens und Syriens – kein geringerer als der syrische, das betone ich – wörtlich erklärten: Wir lehnen die Gewalt in allen ihren Formen ab, wir wollen einen wirklichen Frieden mit Israel.
Bekanntlich teilte das israelische Parlament gestern mit, dass Israel die politischen Verhandlungen mit den Palästinensern nicht wieder aufnehmen werde, solange nicht zwei Voraussetzungen erfüllt sind: Zum einen das absolute Ende der Gewalt – ich unterstreiche das Adjektiv „absolut“ – und eine tief greifende Reform der palästinensischen Verwaltung. Und Sharon setzt den i-Punkt: Mit einem diktatorischen, korrupten und tyrannischen Regime werde es keinen Frieden geben. Es sei eine andere Palästinensische Autonomiebehörde vonnöten.
Vor einigen Stunden glänzte Präsident Arafat mit ausgezeichneten Erwiderungen: Indem er die Einmischung von außen wegsteckte, erklärte er vor seinem Parlament, dass die Zeit reif für Veränderungen, Reformen und Wahlen sei, und verurteilte die Selbstmordanschläge. Sharon konterte – natürlich – soeben, Arafat habe nichts Neues gesagt. In der Erwartung, dass er in kurzer Zeit einen neuen Vorwand erfindet, um die Schaffung eines palästinensischen Staates und den Einzug des Friedens zu verhindern, müsste sich das berühmte Quartett meiner Ansicht nach jetzt in eine genau entgegengesetzte Richtung bewegen."@de7
"Κύριε Πρόεδρε, αυτές τις μέρες στην κοινωνία και στο κράτος του Ισραήλ συμβαίνουν ανόμοια και αντιφατικά γεγονότα. Είναι αλήθεια ότι οι 100 000 διαδηλωτές υπέρ της ειρήνης στο Τελ Αβίβ στις 11 του μηνός γεννούν την ελπίδα κάποιας κοινωνικής αντίδρασης στη βαρβαρότητα του Σαρόν. Το σύνθημα αυτής της διαδήλωσης ήταν αρκετά ενδεικτικό: “Για τη σωτηρία του Ισραήλ, να αποσυρθούμε από τα κατεχόμενα εδάφη”.
Ωστόσο, άλλες δυνάμεις διαφορετικής φύσεως εργάζονται τολμηρά για να κατεδαφίσουν όχι μόνο τη διαδικασία, αλλά και το ίδιο το πνεύμα του Όσλο. Είναι γεγονός ότι ο Νετανιάχου, πριν απολέσει την εξουσία το 1999, ανέλαβε να κατασκευάσει μια κεντρική επιτροπή του Likud κομμένη και ραμμένη στα μέτρα του. Ίσως αυτό να μετριάζει τη σημασία της πρόσφατης ψηφοφορίας αυτού του οργάνου κατά της σύστασης ενός παλαιστινιακού κράτους, όμως η απόφαση έχει ληφθεί.
Σαν να μην έφθανε αυτό, ο Νετανιάχου είπε πρόσφατα το εξής: “Ένα κράτος [παλαιστινιακό εννοείται], με όλα τα δικαιώματα του κράτους, δεν είναι εφικτό. Ούτε με τον Αραφάτ ούτε με άλλον ηγέτη, ούτε σήμερα ούτε αύριο.” Το Likud ενήργησε λίγες μόνο ώρες αφού οι αρχηγοί των κρατών της Αιγύπτου, της Ιορδανίας και της Συρίας – ακόμη και της Συρίας, το υπογραμμίζω – δήλωσαν κυριολεκτικά τα εξής: “Καταδικάζουμε τη βία σε όλες τις μορφές της, επαναλαμβάνουμε τη βούλησή μας για μια πραγματική ειρήνη με το Ισραήλ.”
Χθες, όπως γνωρίζουμε, το ισραηλινό Κοινοβούλιο ανέλαβε τη δέσμευση ότι το Ισραήλ δεν θα ξαναρχίσει πολιτικές διαπραγματεύσεις με τους Παλαιστίνιους μέχρις ότου εκπληρωθούν οι εξής δύο προϋποθέσεις: αφενός, ο πλήρης τερματισμός της βίας – υπογραμμίζω το επίθετο “πλήρης” – και, αφετέρου, μια βαθιά μεταρρύθμιση της παλαιστινιακής διοίκησης. Και ο Sharon βάζει το “κερασάκι”: “Δεν θα υπάρξει ειρήνη με ένα δικτατορικό, διεφθαρμένο και τυραννικό καθεστώς. Πρέπει να υπάρξει μια άλλη Παλαιστινιακή Αρχή.”
Πριν από μερικές ώρες, ο Πρόεδρος Αραφάτ μάς κατέπληξε με μερικούς εξαίρετους συλλογισμούς: αναφερόμενος στην εξωτερική επέμβαση, εξήγγειλε ενώπιον του Κοινοβουλίου του πως είναι ώρα για αλλαγές, για μεταρρυθμίσεις και για εκλογές και καταδίκασε τις επιθέσεις αυτοκτονίας. Ο Σαρόν, όπως ήταν αναμενόμενο, δήλωσε προ ολίγου ότι ο Αραφάτ δεν είπε τίποτα το καινούριο. Περιμένοντας να επινοηθεί σύντομα ένα νέο πρόσχημα για την παρεμπόδιση της δημιουργίας του παλαιστινιακού κράτους και της έλευσης της ειρήνης, η περίφημη Τετραμερής, θα πρέπει, κατά τη γνώμη μου, να κινηθεί ήδη προς τη διαμετρικά αντίθετη κατεύθυνση."@el8
"Mr President, inconsistent and contradictory events are currently taking place within the Israeli State and society. It is true that the 100 000 peace demonstrators in Tel Aviv on 11 May offered the hope of a social reaction to the barbarity of Sharon. The slogan of that demonstration was meaningful enough: "For the sake of Israel’s salvation, we must withdraw from the occupied territories".
However, other forces of a different kind are working hard to eliminate not just the process, but also the spirit of Oslo. It is true that Netanyahu took it upon himself to create a Likud central committee according to his own wishes before losing power in 1999. Perhaps this puts the recent vote of that body against the creation of a Palestinian States into perspective, but the resolution exists.
As if that were not enough, Netanyahu has just said: A state, with all the rights of a State [a Palestinian State, that is], is not possible. Not with Arafat; not with any other leader; not today and not tomorrow. Likud has acted just hours after the Heads of State of Egypt, Jordan and Syria – Syria, no less, and I stress this – said literally: we reject all forms of violence; we confirm our desire for a genuine peace with Israel.
As we know, the Israeli Parliament yesterday agreed that Israel would not reopen political negotiations with the Palestinians until two requirements are met: a complete end to violence – I stress the adjective ‘complete’ – and a thorough reform of the Palestinian administration. Sharon stresses this: there will be no peace with a dictatorial, corrupt and tyrannical regime. There must be another Palestinian Authority.
A few hours ago, President Arafat made some excellent comments: accepting external involvement, he told his Parliament that the time has come for changes, reforms and elections and he condemned suicide attacks. Sharon – of course – has just said that Arafat has said nothing new. Since we can expect him soon to invent a new pretext for preventing the creation of a Palestinian State and the onset of peace, I believe that the famous Quartet should take precisely the opposite stance."@en3
"Arvoisa puhemies, Israelin yhteiskunnassa ja valtiossa on näinä päivinä nähty toisistaan poikkeavia ja ristiriitaisia tilanteita. Tel Avivissa 11. toukokuuta rauhaa vaatineet 100 000 mielenosoittajaa antavat tosin toivoa siitä, että yhteiskunta reagoi Ariel Sharonin julmuuteen. Mielenosoituksen iskulause oli hyvin merkityksellinen: "Jotta Israel pelastuisi, meidän on vetäydyttävä miehitetyiltä alueilta."
Kuitenkin on myös toisenlaisia voimia, jotka eivät enää pyri nujertamaan itse prosessia mutta kylläkin Oslon hengen. Pitää paikkansa, että Benjamin Netanjahu tehtaili Likudin keskuskomitean mieleisekseen, ennen kuin hän menetti vallan vuonna 1999. Ehkäpä tämä auttaa asettamaan oikeisiin mittasuhteisiin kyseisen elimen äskettäisen äänestyksen, jossa se vastusti Palestiinan valtion perustamista, mutta päätöslauselma on silti olemassa.
Kaiken kukkuraksi Benjamin Netanjahu sanoi äskettäin, että valtio, jolla on kaikki valtion oikeudet (toisin sanoen Palestiinan valtio), ei ole mahdollinen. Ei, jos Arafat on vallassa; ei, vaikka vallassa olisi joku muu johtaja; ei tänään eikä huomenna. Likud toimi vain tunteja sen jälkeen, kun Egyptin, Jordanian ja Syyrian valtionpäämiehet – jopa Syyrian valtionpäämies, ja korostan tätä – olivat julistaneet, että he torjuvat väkivallan sen kaikissa muodoissa ja että he haluavat todellisen rauhan Israelin kanssa.
Kuten tiedämme, Israelin parlamentti vahvisti eilen, että Israel ei jatka poliittisia neuvotteluja palestiinalaisten kanssa, ennen kuin kaksi edellytystä täyttyy: väkivallan ehdoton lopettaminen – korostan adjektiivia "ehdoton" – ja palestiinalaishallinnon perusteellinen uudistaminen. Ariel Sharon lisää vielä, että rauhaa ei tule diktatorisen, korruptoituneen ja tyrannimaisen hallinnon kanssa ja että tarvitaan toisenlainen palestiinalaishallinto.
Muutama tunti sitten presidentti Arafat väläytti erinomaisia refleksejään: ulkopuolisten tungettelun välttämiseksi hän ilmoitti parlamentille, että nyt on muutosten, uudistusten ja vaalien aika, ja hän tuomitsi itsemurhaiskut. Ariel Sharon – kuinkas muutenkaan – julisti juuri, että presidentti Arafat ei sanonut mitään uutta. Ennen kuin kohta keksitään jälleen uusi veruke, jolla estetään Palestiinan valtion perustaminen ja rauhan aikaansaaminen, kuuluisan kvartetin olisi mielestäni liikahdettava täysin vastakkaiseen suuntaan."@fi5
"Monsieur le Président, des événements disparates et contradictoires se produisent ces jours-ci au sein de la société et de l’État israéliens. À Tel-Aviv, les 100 000 manifestants pour la paix du 11 mai dernier apportent, il est vrai, l’espoir d’une réaction sociale face à la barbarie de Sharon. Le leitmotiv de cette manifestation était suffisamment éloquent : "Pour le salut d'Israël, retirons-nous des territoires occupés".
Cependant, d’autres forces de nature distincte œuvrent avec acharnement pour éliminer non plus le processus mais l’esprit même d’Oslo. Il est vrai que Netanyahou s’est chargé, avant de perdre le pouvoir en 1999, de façonner à sa manière un comité central du Likoud. Ceci relativisera peut-être le vote récent de cet organisme contre la constitution d’un État palestinien mais la résolution existe bel et bien.
Comme si cela n’était pas suffisant, Netanyahou vient de déclarer : "un État, jouissant de tous les droits d’un État [palestinien, faut-il comprendre], n’est pas possible. Pas avec Arafat ; pas avec un autre dirigeant ; ni aujourd’hui ni demain". Le Likoud vient d’agir de la sorte quelques heures après que les chefs d’État égyptien, jordanien et syrien - rien moins que la Syrie et je le souligne - ont manifesté textuellement : "Nous rejetons la violence sous toutes ses formes ; nous réaffirmons notre engagement pour une paix véritable avec Israël".
Hier, comme nous le savons, le parlement israélien s’est engagé à ce qu’Israël ne rouvre pas de négociations politiques avec les Palestiniens jusqu’à ce que deux conditions soit respectées : d’une part, la fin totale de la violence - je souligne l’adjectif "total" - et, d’autre part, une réforme en profondeur de l’administration palestinienne. La cerise sur le gâteau nous vient de Sharon : "Nous ne ferons pas la paix avec un régime dictatorial, corrompu et tyrannique. Il faut une autre Autorité palestinienne".
Il y a quelques heures, le président Arafat a fait montre d’excellents réflexes : emboîtant le pas à l’ingérence extérieure, il a annoncé devant son parlement que l’heure des changements, des réformes et des élections était arrivée et il a condamné les attentats-suicides. Sharon - bien entendu - vient de déclarer qu’Arafat n’avait rien dit de nouveau. En attendant qu’il invente à court terme un nouveau prétexte pour empêcher la création de l’État palestinien et la venue de la paix, le fameux quatuor, à mon avis, devrait déjà se mobiliser dans le sens exactement inverse."@fr6
"Signor Presidente, in questi giorni nella società e nello Stato d'Israele si sono verificati avvenimenti diversi e contraddittori. I 100 000 manifestanti per la pace a Tel Aviv dell'11 maggio scorso, inducono a sperare in una reazione sociale alla barbarie di Sharon. Lo
della manifestazione era abbastanza significativo: "Per la salvezza di Israele, ritiriamoci dai territori occupati".
Tuttavia, altre forze di diversa natura lavorano accanitamente allo scopo di demolire non solo il processo, ma addirittura lo spirito di Oslo. Netanyahu, prima di perdere il potere nel 1999, si era preoccupato di costituire un comitato centrale del
alla sua maniera. Forse ciò può ridimensionare l'importanza della recente votazione da parte di tale organismo contro la creazione di uno Stato palestinese, ma la risoluzione resta.
Come se non bastasse, Netanyahu ha appena dichiarato che uno Stato con tutti i diritti di uno Stato (palestinese, s'intende), non è realizzabile. Non con Arafat, e nemmeno con un altro
; non oggi, ma neppure domani. Il
ha preso questa iniziativa poche ore dopo che i Capi di Stato di Egitto, Giordania e Siria - anche la Siria, desidero sottolinearlo - avevano detto espressamente: "Respingiamo la violenza in tutte le sue forme; vogliamo una vera pace con Israele".
Ieri, come sappiamo, il parlamento israeliano si è impegnato a non riaprire negoziati politici con i palestinesi finché questi non rispetteranno due condizioni: da una parte, la cessazione definitiva della violenza - e sottolineo l'aggettivo "definitivo" - e dall'altra una profonda riforma dell'amministrazione palestinese. Sharon ha aggiunto: "Non ci sarà pace con un regime dittatoriale, corrotto e tirannico. Deve nascere un'altra Autorità palestinese".
Qualche ora fa, il Presidente Arafat ha dato prova di eccellenti riflessi: incassando il colpo dell'ingerenza esterna, ha annunciato al Parlamento che è giunta l'ora di cambiamenti, riforme ed elezioni, e ha condannato gli attacchi suicidi. Sharon, naturalmente, ha appena dichiarato che Arafat non dice nulla di nuovo. Nell'attesa che a breve inventi un nuovo pretesto per impedire la creazione dello Stato palestinese nonché il raggiungimento della pace, il famoso Quartetto dovrebbe, a mio parere, mobilitarsi immediatamente in direzione esattamente opposta."@it9
"Mr President, inconsistent and contradictory events are currently taking place within the Israeli State and society. It is true that the 100 000 peace demonstrators in Tel Aviv on 11 May offered the hope of a social reaction to the barbarity of Sharon. The slogan of that demonstration was meaningful enough: "For the sake of Israel’s salvation, we must withdraw from the occupied territories".
However, other forces of a different kind are working hard to eliminate not just the process, but also the spirit of Oslo. It is true that Netanyahu took it upon himself to create a Likud central committee according to his own wishes before losing power in 1999. Perhaps this puts the recent vote of that body against the creation of a Palestinian States into perspective, but the resolution exists.
As if that were not enough, Netanyahu has just said: A state, with all the rights of a State [a Palestinian State, that is], is not possible. Not with Arafat; not with any other leader; not today and not tomorrow. Likud has acted just hours after the Heads of State of Egypt, Jordan and Syria – Syria, no less, and I stress this – said literally: we reject all forms of violence; we confirm our desire for a genuine peace with Israel.
As we know, the Israeli Parliament yesterday agreed that Israel would not reopen political negotiations with the Palestinians until two requirements are met: a complete end to violence – I stress the adjective ‘complete’ – and a thorough reform of the Palestinian administration. Sharon stresses this: there will be no peace with a dictatorial, corrupt and tyrannical regime. There must be another Palestinian Authority.
A few hours ago, President Arafat made some excellent comments: accepting external involvement, he told his Parliament that the time has come for changes, reforms and elections and he condemned suicide attacks. Sharon – of course – has just said that Arafat has said nothing new. Since we can expect him soon to invent a new pretext for preventing the creation of a Palestinian State and the onset of peace, I believe that the famous Quartet should take precisely the opposite stance."@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, momenteel zijn de Israëlische staat en samenleving het toneel van uiteenlopende en tegenstrijdige gebeurtenissen. De honderdduizend burgers die op 11 mei gedemonstreerd hebben voor de vrede, laten hopen dat de samenleving reageert op de barbaarsheid van Sharon. De leus van de demonstratie sprak voor zich: “laten we ons terugtrekken uit de bezette gebieden om Israël te redden”.
Maar tegelijkertijd zetten andere kringen alles in het werk om niet alleen het proces, maar ook de geest van Oslo om zeep te helpen. Het is een feit dat Netanyahu voordat hij de macht in 1999 verloor ervoor heeft gezorgd dat er een centraal comité van de Likud in het leven werd geroepen dat in zijn straatje ligt. Wellicht wordt hierdoor de resolutie van dit orgaan tegen de oprichting van een Palestijnse staat ietwat gerelativeerd, maar de resolutie is een feit.
Alsof dat niet genoeg was, heeft Netanyahu hieraan toegevoegd dat er geen - Palestijnse, wel te verstaan - staat met alle rechten van een staat kan komen: niet met Arafat en niet met een andere leider, niet vandaag en ook niet morgen. De Likud heeft zijn resolutie aangenomen luttele uren nadat de staatshoofden van Egypte, Jordanië en Syrië - let wel: Syrië - letterlijk hadden gezegd af te willen zien van iedere vorm van geweld en te willen streven naar echte vrede met Israël.
Gisteren heeft zoals u weet het Israëlische parlement besloten dat Israël pas weer politieke onderhandelingen met de Palestijnen zal voeren wanneer aan de volgende voorwaarden is voldaan: ten eerste moet het geweld volledig, en ik benadruk “volledig”, worden beëindigd, ten tweede moet de Palestijnse administratie grondig worden hervormd. Sharon gooit de knuppel in het hoenderhok: geen vrede met een dictatoriaal, corrupt en tiranniek regime. Hij wil dus een andere Palestijnse Autoriteit.
Een aantal uren geleden heeft president Arafat blijk gegeven van uitstekende reflexen en als reactie op de inmenging van buiten af ten overstaan van zijn parlement gezegd dat het tijd is voor veranderingen, hervormingen en verkiezingen en heeft de zelfmoordaanslagen veroordeeld. Sharon heeft - hoe kan het ook anders - verklaard dat Arafat niets nieuws heeft gezegd. Het zal niet lang duren of hij komt met een nieuwe smoes om de oprichting van de Palestijnse staat en de totstandbrenging van de vrede te verhinderen. Ik ben daarom van mening dat het beroemde Kwartet nu al stappen in de tegenovergestelde richting moet zetten."@nl2
"Senhor Presidente, assistimos, nos últimos dias, na sociedade e no Estado israelitas a acontecimentos díspares e contraditórios. As 100 000 pessoas que desfilaram pela paz em Telavive no passado dia 11 fazem renascer, sem dúvida, a esperança de uma reacção social à barbárie de Ariel Sharon. A palavra de ordem desta manifestação era suficientemente significativa: "Para salvar Israel, retiremo-nos dos territórios ocupados".
Todavia, outras forças de natureza diversa trabalham afincadamente para eliminar, não já o processo, mas o próprio espírito de Oslo. Benjamin Netanyahu encarregou-se, é certo, antes de perder o poder em 1999, de fabricar um comité central do Likud à sua maneira. O que, porventura, relativiza o recente sentido de voto deste organismo contra a constituição de um Estado palestiniano, mas a resolução é uma realidade.
Como se isso não bastasse, Netanyahu afirmou que um Estado, com todos os direitos de um Estado [palestiniano, entenda-se], não é possível. Não com Arafat; não com outro líder; nem hoje nem sequer amanhã. O Likud interveio algumas horas após os Chefes de Estado do Egipto, da Jordânia e da Síria - da Síria, e friso-o bem - terem manifestado textualmente: Rejeitamos a violência em todas as suas formas; reafirmamo-nos numa verdadeira paz com Israel.
Ontem, como é sabido, o Parlamento israelita comprometeu-se a que Israel não retome as negociações políticas com os palestinianos até estarem preenchidos dois requisitos: por um lado, a erradicação absoluta da violência - sublinho o adjectivo "absoluta" - e uma profunda reforma da administração palestiniana. Ariel Sharon coloca ainda a cereja para rematar: Não haverá paz com um regime ditatorial, corrupto e tirânico. Tem de haver outra Autoridade Palestiniana.
Há algumas horas, o Presidente Arafat fez prova de excelentes reflexos: enfrentando a ingerência externa, anunciou perante o seu Parlamento que é chegada a hora de mudanças, de reformas e de eleições e condenou os ataques suicidas. Ariel Sharon - naturalmente - acaba de manifestar que Arafat não afirmou nada de novo. Aguardando que invente, a curto trecho, um novo pretexto para impedir a criação do Estado Palestiniano e a vitória da paz, o famoso "Quarteto", na minha opinião, deveria mobilizar-se desde já no sentido exactamente oposto."@pt11
"Herr talman! Olika motsägelsefulla och skilda händelser sker under dessa dagar i det israeliska samhället och staten. De 100 000 fredsdemonstranterna i Tel Aviv den 11 maj medför sannerligen hopp om en social reaktion på Sharons barbari. Temat för denna demonstration var tillräckligt betydande: ”För att rädda Israel måste vi dra oss tillbaka från de ockuperade områdena”.
Dock arbetar andra krafter av annan karaktär med tapperhet för att förhindra inte bara processen utan också Osloandan. Det är sant att Netanyahu innan han förlorade makten 1999 såg till att skapa en centralkommitté i Likud på sitt sätt. Det kanske relativiserar den nyligen genomförda omröstningen i detta organ mot bildandet av en palestinsk stat, men lösningen är där.
Som om det skulle vara lite har Netanyahu just sagt: En stat med alla en stats rättigheter (underförstått en palestinsk stat) är inte möjlig. Inte med Arafat, inte med någon annan ledare, varken i dag eller i morgon. Likud agerade några timmar efter det att statscheferna i Egypten, Jordanien och Syrien – ingen mindre än från Syrien, och det understryker jag – bokstavligen uttryckte: Vi förkastar våld av alla slag, vi står fast vid en verklig fred i Israel.
Vi vet att det israeliska parlamentet i går lovade att Israel inte kommer att återuppta politiska förhandlingar med palestinierna förrän två krav uppfylls. Å ena sidan, ett totalt slut på våldet – jag understryker adjektivet ”totalt” – och en djupgående reform av den palestinska förvaltningen. Och Sharon kommer med grädden på moset: det blir ingen fred med en diktatorisk, korrupt och tyrannisk regim. Det måste finnas en annan palestinsk myndighet.
För några timmar sedan ståtade ordförande Arafat med utmärkta reflexer. I samklang med den externa inblandningen talade han om för sitt parlament att det är dags för förändringar, reformer och val och han fördömde självmordsbombningarna. Sharon har just sagt -naturligtvis- att Arafat inte sagt något nytt. Under väntan att han på kort sikt hittar på en ny förevändning för att inte skapa den palestinska staten och fredens ankomst, borde den berömda kvartetten enligt mitt synsätt mobilisera sig i en helt motsatt riktning."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples