Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2001-12-12-Speech-3-142"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20011212.4.3-142"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Madame la Présidente, Madame la Ministre, Monsieur le Commissaire, je venais tout juste de rentrer d'un séjour impressionnant dans les territoires palestiniens et en Israël lorsque j'ai appris la nouvelle de l'épouvantable carnage de Jérusalem, suivi d'un second attentat à Haïfa. Horrifié par des actes aussi délibérément cruels et meurtriers, j'avais aussitôt exprimé ma profonde sympathie aux familles des victimes. Aucune cause, avais-je souligné, ne peut, ni de près ni de loin, justifier de tels massacres d'innocents. Leurs instigateurs doivent être arrêtés, jugés et châtiés.
Point n'était besoin d'être grand clerc pour comprendre que ces nouveaux crimes représentaient pour la direction palestinienne une véritable catastrophe. J'avais pu mesurer sur place la difficulté qu'il y a à contenir l'exaspération de la population, en particulier dans les camps de réfugiés, devant les violences quotidiennes de l'occupation, à plus forte raison après les assassinats irresponsables de dirigeants historiques des mouvements intégristes. Cette fois, me suis-je dit, que le gouvernement israélien décide de venger à sa manière les victimes des attentats, et l'on verra se réduire comme peau de chagrin la faible marge de manœuvre qui reste à l'Autorité palestinienne. Briser le dramatique cercle vicieux - humiliations, attentats, représailles, revanches - dans lequel ce conflit est bloqué depuis l'élection d'Ariel Sharon deviendrait alors une mission quasi impossible.
Eh bien, nous y voilà ! Et de quelle manière ! Par son déluge de feu, Israël s'est vengé des intégristes en ciblant Arafat. La police palestinienne, sommée d'arrêter les activistes du Hamas ou du Djihad islamique, est elle-même bombardée. La Journée internationale des droits de l'homme est marquée à Hébron par l'image insoutenable de deux enfants de 3 et 13 ans déchiquetés par un missile israélien vaguement destiné à un suspect. Qui peut encore douter de la volonté d'Ariel Sharon d'anéantir l'Autorité palestinienne et tout ce qu'il reste d'Oslo ?
Face au danger mortel d'une décapitation de la nation palestinienne et du raz-de-marée islamiste qui s'ensuivrait, que dit l'Europe ? Condamne-t-elle la politique du pire menée par Sharon ? Encourage-t-elle les voix courageuses qui, en Israël, réclament le retour aux négociations ? Se félicite-t-elle des premières arrestations d'activistes intégristes auxquelles l'Autorité palestinienne a pris le risque de procéder ? Déplore-t-elle les victimes civiles palestiniennes au même titre qu'israéliennes ? Réitère-t-elle pour le moins sa vieille demande d'envoi d'observateurs internationaux dans la région ? Aussi incroyable que cela puisse paraître, rien de tout cela ne figure dans le communiqué des Quinze. Au contraire, c'est à l'Autorité palestinienne que l'Europe adresse un message dont la presse souligne le ton d'une fermeté sans précédent.
Il serait dramatique qu'au moment où le seul espoir réside dans une intervention politique forte de la communauté internationale, l'Europe fasse le gros dos, laissant sans réagir Georges Bush donner son feu vert à Ariel Sharon. Je pense aux femmes et aux hommes d'Israël et de Palestine qui, à l'image de Mme Peled-Elhanan et de M. Ghazzawi, nos lauréats du prix Sakharov, comptent sur nous pour les aider à résister, à espérer et à reconstruire une voie vers une paix juste. Leur combat suffit à nous rappeler à nos responsabilités."@fr6
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Fru formand, fru minister, hr. kommissær, jeg er lige vendt tilbage fra et ophold i de palæstinensiske områder og Israel, som har gjort stærkt indtryk, da jeg fik nyheden om det frygtelige blodbad i Jerusalem efterfulgt af et andet attentat i Haifa. Da jeg var forfærdet over så forsætligt grusomme og morderiske handlinger, gav jeg straks udtryk for min dybe medfølelse med ofrenes familier. Jeg understregede, at ingen sag hverken helt eller delvis kan retfærdiggøre sådanne myrderier på uskyldige. Ophavsmændene skal anholdes, dømmes og straffes.
Man behøver ikke at være særlig kyndig for at forstå, at disse nye forbrydelser var en sand katastrofe for den palæstinensiske ledelse. Jeg kunne på stedet se, hvor vanskeligt det var at styre befolkningens forbitrelse, særlig i flygtningelejrene, over de daglige voldelige begivenheder i de besatte områder, så meget desto mere efter de uansvarlige drab på virkelige ledere af de fundamentalistiske bevægelser. Denne gang, sagde jeg til mig selv, beslutter den israelske regering at hævne ofrene for attentaterne på sin egen måde, og den snævre manøvremargen, som Den Palæstinensiske Myndighed har tilbage, vil skrumpe ind. At bryde den tragiske onde cirkel med ydmygelser, attentater, repressalier og hævn, som denne konflikt er fastlåst i efter valget af Ariel Sharon, ville således blive en næste umulig opgave.
Sådan er situationen altså! Og på hvilken måde! Med sit ildhav har Israel hævnet sig på fundamentalisterne ved at sigte på Arafat. Det palæstinensiske politi, der er blevet opfordret til at standse aktivisterne fra Hamas eller Islamisk Jihad, bliver selv beskudt med bomber. Den internationale menneskerettighedsdag blev markeret i Hebron med det uudholdelige billede af to børn på tre og 13 år, som bliver sønderflænget af et israelsk missil, der sådan lidt halvhjertet er beregnet på en mistænkt. Hvem kan stadigvæk betvivle Ariel Sharons ønske om at tilintetgøre Den Palæstinensiske Myndighed og det, der er tilbage af Oslo-aftalerne?
Hvad siger EU stillet over for den dødelige fare for en henrettelse af den palæstinensiske nation og den efterfølgende islamiske flodbølge? Fordømmer EU den politik til det værre, som Sharon fører? Opmuntrer EU de modige stemmer i Israel, der kræver tilbagevenden til forhandlinger? Glæder EU sig over de første anholdelser af fundamentalistiske aktivister, som Den Palæstinensiske Myndighed har løbet den risiko at foretage? Beklager EU de civile palæstinensiske ofre i samme grad som de israelske ofre? Genfremsætter EU i det mindste sin tidligere anmodning om at sende internationale observatører til området? Selv om det kan lyde utroligt, så indeholder De 15's officielle meddelelse intet af alt dette. EU sender tværtimod et budskab til Den Palæstinensiske Myndighed, hvis hidtil uhørt hårde tone pressen har fremhævet.
Det ville være tragisk, hvis EU vender ryggen til og uden at reagere lader præsident Bush give grønt lys til Ariel Sharon på et tidspunkt, hvor det eneste håb er en fast politisk intervention fra det internationale samfund. Jeg tænker på de kvinder og mænd i Israel og Palæstina, der i lighed med fru Peled-Elhanan og hr. Ghazzawi, som er blevet tildelt Sakharovprisen, regner med, at vi vil hjælpe dem med at gøre modstand, nære håb og genopbygge en vej hen imod en retfærdig fred. Deres kamp er nok til at minde os om vores ansvar."@da1
"Frau Präsidentin, Frau Ministerin, Herr Kommissar! Ich war gerade von einem eindrucksvollen Aufenthalt in den Palästinensergebieten und Israel zurückgekehrt, als ich von dem schrecklichen Blutbad in Jerusalem und dem zweiten Attentat in Haifa erfuhr. Voller Abscheu angesichts dieser so offensichtlich brutalen und mörderischen Taten habe ich den Familien der Opfer unverzüglich mein tiefes Mitgefühl ausgesprochen. Ich habe betont, dass nichts, aber auch gar nichts derartige Massaker an Unschuldigen rechtfertigen kann. Ihre Anstifter müssen verhaftet, verurteilt und bestraft werden.
Man muss in dieser Materie nicht besonders bewandert sein, um zu begreifen, dass diese jüngsten Verbrechen eine Katastrophe für die palästinensische Autonomiebehörde darstellen. Ich konnte mir vor Ort ein Bild davon machen, wie schwierig es ist, die Verbitterung der Bevölkerung, vor allem in den Flüchtlingslagern, angesichts der alltäglichen Gewalt durch die Besatzungskräfte im Zaume zu halten, insbesondere nach den verantwortungslosen Morden an historischen Führern der Extremistenbewegungen. Wenn sich diesmal, habe ich mir gesagt, die israelische Regierung wieder dazu entschließen sollte, sich auf ihre Art für die Opfer der Attentate zu rächen, wird der ohnehin schon geringe Spielraum der palästinensischen Autonomiebehörde auf ein Nichts zusammenschrumpfen. Die Überwindung des schrecklichen Teufelskreises aus Erniedrigungen, Attentaten, Repressalien, Racheakten, in den dieser Konflikt seit der Wahl von Ariel Sharon geraten ist, wird dann zu einer schier unmöglichen Aufgabe.
Und doch ist es geschehen, und in welcher Weise! Israel hat sich mit einem Feuerregen an den Fundamentalisten gerächt und dabei Arafat ins Visier genommen. Selbst die palästinensische Polizei, die mit der Festnahme von Hamas- und Dschihad-Aktivisten beauftragt wurde, wird beschossen. Der internationale Tag der Menschenrechte wird in Hebron von dem entsetzlichen Bild zweier Kinder im Alter von 3 und 13 Jahren geprägt, die von einer auf einen angeblichen Verdächtigen gerichteten israelischen Rakete zerfetzt wurden. Wer kann noch an der Absicht von Ariel Sharon zweifeln, die palästinensische Autonomiebehörde und das, was von Oslo noch übrig ist, zunichte zu machen?
Wie verhält sich Europa angesichts der tödlichen Gefahr einer Ausrottung der politischen Führung der palästinensischen Nation und der Flut islamistischer Attentate, die darauf folgen würde? Verurteilt es die verhängnisvolle Politik Ariel Sharons? Ermutigt es die beherzten Stimmen, die in Israel eine Rückkehr an den Verhandlungstisch fordern? Begrüßt es die ersten Inhaftierungen fundamentalistischer Aktivisten, die palästinensische Autonomiebehörde unter erheblichen Risiken vorgenommen hat? Bedauert es die zivilen Opfer unter den Palästinensern im gleichen Maße wie die getöteten Israelis? Wiederholt es zumindest seine alte Forderung nach Entsendung internationaler Beobachter in die Region? So unglaublich dies erscheinen mag, aber nichts von alledem ist in dem Kommuniqué der Fünfzehn zu finden. Europa richtet ganz im Gegenteil eine Botschaft an die palästinensische Autonomiebehörde, deren beispiellose Nachdrücklichkeit von der Presse hervorgehoben wird.
Es wäre dramatisch, wenn Europa zu einem Zeitpunkt, an dem die alleinige Hoffnung in einer starken politischen Intervention der internationalen Gemeinschaft besteht, sich bedeckt hielte und tatenlos zusähe, wie George Bush Ariel Sharon grünes Licht erteilt. Ich denke an die Frauen und Männer in Israel und Palästina, die wie unsere Sacharow-Preisträger, Frau Peled-Elhanan und Herr Ghazzawi, darauf zählen, dass wir sie dabei unterstützen, Widerstand zu leisten, zu hoffen und den Weg zu einem gerechten Frieden wieder zu eröffnen. Allein ihr Kampf sollte uns an unsere Verantwortung erinnern."@de7
"Κυρία Πρόεδρε, κυρία Υπουργέ, κύριε Επίτροπε, μόλις επέστρεψα από μια συγκλονιστική επίσκεψη στα παλαιστινιακά εδάφη και το Ισραήλ, πληροφορήθηκα την είδηση για τη φοβερή σφαγή στην Ιερουσαλήμ, η οποία συνοδεύτηκε από μια δεύτερη επίθεση στη Χάιφα. Αισθανόμενος φρίκη για τις τόσο σκόπιμα άγριες και δολοφονικές αυτές πράξεις, εξέφρασα αμέσως τη βαθιά μου συμπάθεια προς τις οικογένειες των θυμάτων. Κανένας σκοπός, τόνισα, δεν μπορεί να δικαιολογήσει ούτε λίγο ούτε πολύ ανάλογες σφαγές αθώων. Οι πρωταίτιοι θα πρέπει να συλληφθούν, να δικαστούν και να τιμωρηθούν.
Δεν χρειάζεται να έχει κανείς πολύ μυαλό για να κατανοήσει ότι τα νέα αυτά εγκλήματα συνιστούσαν πραγματική καταστροφή για την παλαιστινιακή ηγεσία. Μπόρεσα να σταθμίσω επί τόπου πόσο δύσκολο είναι να συγκρατηθεί η απόγνωση του πληθυσμού, ειδικά στα στρατόπεδα των προσφύγων, μπροστά στις καθημερινές βιαιότητες του στρατού κατοχής, ειδικά μετά τις ανεύθυνες δολοφονίες ιστορικών ηγετών των φονταμενταλιστικών κινημάτων. Αυτή τη φορά, σκέφτηκα, αν η ισραηλινή κυβέρνηση αποφασίσει να πάρει εκδίκηση με τον δικό της τρόπο για τα θύματα των επιθέσεων, θα εξανεμιστεί κυριολεκτικά το μικρό περιθώριο ελιγμών που εξακολουθεί να διαθέτει η Παλαιστινιακή Αρχή. Το να σπάσει λοιπόν ο δραματικός αυτός φαύλος κύκλος – ταπεινώσεις, επιθέσεις, αντίποινα, αντεκδικήσεις – στον οποίο έχει καθηλωθεί η διαμάχη αυτή από την εκλογή του Αριέλ Σαρόν θα καθίστατο πια μια σχεδόν ανέφικτη αποστολή.
Και να που έγινε! Και με τι τρόπο! Με έναν καταιγισμό πυρών, το Ισραήλ πήρε εκδίκηση από τους φονταμενταλιστές στοχεύοντας τον Αραφάτ. Η παλαιστινιακή αστυνομία, εντεταλμένη να συλλάβει τους ακτιβιστές της Χαμάς ή της ισλαμικής Τζιχάντ, βομβαρδίστηκε και η ίδια. Η Διεθνής Ημέρα των Ανθρωπίνων Δικαιωμάτων σημαδεύτηκε στη Χεβρώνα από την ανυπόφορη εικόνα δύο παιδιών, 3 και 13 ετών, διαμελισμένων από έναν ισραηλινό πύραυλο που στόχευε γενικώς και αορίστως έναν ύποπτο. Ποιος μπορεί να συνεχίσει να αμφιβάλλει για τη βούληση του Αριέλ Σαρόν να εκμηδενίσει την Παλαιστινιακή Αρχή και ό,τι έχει απομείνει από το αΟσλο;
Μπροστά στο θανάσιμο κίνδυνο του αποκεφαλισμού του παλαιστινιακού έθνους και της συνακόλουθης ισλαμικής λαίλαπας, τι λέει η Ευρώπη; Καταδικάζει την πολιτική του χείριστου που ασκεί ο Σαρόν; Ενθαρρύνει τις θαρραλέες φωνές που ζητούν στο Ισραήλ την επανάληψη των διαπραγματεύσεων; Εκφράζει την ικανοποίησή της για τις πρώτες συλλήψεις φονταμενταλιστών ακτιβιστών στις οποίες η Παλαιστινιακή Αρχή διακινδύνευσε να προχωρήσει; Εκφράζει τη θλίψη της για τα θύματα, τόσο για τους Παλαιστινίους όσο και για τους Ισραηλινούς αμάχους; Επανέρχεται τουλάχιστον στο παλαιό αίτημά της για αποστολή διεθνών παρατηρητών στην περιοχή; Όσο απίστευτο και αν φαίνεται, στο ανακοινωθέν των Δεκαπέντε δεν υπάρχει τίποτα από όλα αυτά. Αντιθέτως, η Ευρώπη απηύθυνε μήνυμα στην Παλαιστινιακή Αρχή, τον άνευ προηγουμένου αυστηρό τόνο του οποίου υπογραμμίζει ο Τύπος.
Θα ήταν δραματικό, τη στιγμή όπου μία μόνο ελπίδα υπάρχει, μια ισχυρή πολιτική παρέμβαση της διεθνούς κοινότητας, η Ευρώπη να κλείσει τα αυτιά της και να αφήσει χωρίς καμία αντίδραση τον Τζόρτζ Μπους να δώσει το πράσινο φως στον Αριέλ Σαρόν. Σκέφτομαι τις γυναίκες και τους άντρες στο Ισραήλ και την Παλαιστίνη, οι οποίοι όπως η κ. Peled-Elhanan και ο κ. Ghazzawi, που έχουν τιμηθεί με το βραβείο Ζαχάρωφ, στηρίζονται πάνω μας για να τους βοηθήσουμε να αντισταθούν, να ελπίζουν και να ανοίξουν και πάλι ένα δρόμο προς μιας δίκαιη ειρήνη. Ο αγώνας τους αρκεί για να μας υπενθυμίσει τις ευθύνες μας."@el8
"Madam President, Minister, Commissioner, I had just returned from a memorable trip to the Palestinian territories and Israel when I heard the news of the terrible carnage in Jerusalem, followed by a second attack in Haifa. I was horrified by these deliberate and cruel acts of murder and I immediately expressed my deepest sympathy to the families of the victims. I stressed that no cause can in any way justify the killing of innocent people. Those responsible must be arrested, tried and punished.
You do not have to be a genius to understand that these latest crimes are disastrous for the Palestinian Authority. During my visit to the region I was able to appreciate the difficulty in containing the exasperation of the people, especially those living in the refugee camps, in the face of the daily violent attacks by the occupying forces, and especially after the irresponsible assassinations of the long-established leaders of the fundamentalist groups. I thought to myself, if the Israeli Government has decided to take revenge for the victims of attacks in its own way, the Palestinian Authority’s remaining small margin for manoeuvre will be greatly reduced. It would then become almost impossible to break the terrible vicious circle of humiliations, attacks, reprisals and revenge which the conflict has been in since the election of Ariel Sharon.
Now this has all come true, and how terribly! Israel has wreaked revenge on the fundamentalists in a barrage of fire targeting Arafat. The Palestinian police force, charged with arresting Hamas and Islamic Jihad activists, has itself been bombarded. International Human Rights Day was marked in Hebron by the intolerable image of two children aged three and 13 blown apart by an Israeli missile that missed its suspect target. Who can now doubt Ariel Sharon’s desire to destroy the Palestinian Authority and all that remains of the Oslo process?
What is Europe saying in the face of the very real danger of the total annihilation of the Palestinian nation and the overwhelming tidal wave of the fundamentalist reaction that would follow? Do we condemn Sharon’s policy of adopting the worst possible line? Are we encouraging those courageous people in Israel who are calling for the resumption of negotiations? Are we congratulating the Palestinian Authority on its first arrests of fundamentalist activists, at some risk? Do we deplore the death of Palestinian civilians as much as we deplore the death of Israeli civilians? Do we at least repeat our long-standing call for international observers to be sent to the region? However unbelievable it may seem, none of the points I have mentioned appear in the European Union’s press release. On the contrary, the European Union has sent a message to the Palestinian Authority, whilst the press has highlighted the unprecedented severity of its tone.
Now the only hope rests on strong political intervention from the international community. At this time, it would be a tragedy if Europe were to turn a blind eye to the situation, and do nothing to stop George Bush from giving the green light to Ariel Sharon. I think of the men and women of Israel and Palestine, who, like our Sakharov prize-winners Mrs Peled-Elhanan and Mr Ghazzawi, are counting on us to support their resistance, their hopes and their work towards a just peace. Their struggle must remind us of our responsibilities."@en3
"(FR) Señora Presidenta, señora Ministra, señor Comisario, acababa precisamente de regresar de un viaje emotivo por los Territorios palestinos y por Israel cuando me enteré de la nueva y espantosa matanza de Jerusalén, seguida de un segundo atentado en Haifa. Horrorizado por estos actos tan deliberadamente crueles y asesinos, manifesté inmediatamente mi profunda simpatía a las familias de las víctimas. Ninguna causa, señalé, puede, ni de cerca ni de lejos, justificar esas masacres de inocentes. Sus instigadores deben ser detenidos, juzgados y castigados.
No es necesario ser un entendido para comprender que esos nuevos crímenes representaban para la dirección palestina una verdadera catástrofe. Pude medir sobre el terreno la dificultad que hay para contener la exasperación de la población, en especial en los campos de refugiados, ante los actos de violencia cotidianos de la ocupación, con mayor razón después de los asesinatos irresponsables de dirigentes históricos de los movimientos integristas. Esta vez, me dije, que el Gobierno israelí decida vengar a su manera a las víctimas de los atentados y se verá cómo se reduce al máximo el débil margen de maniobra que le queda a la Autoridad Palestina. Romper el dramático círculo vicioso - humillaciones, atentados, represalias, revanchas - en el que está bloqueado este conflicto desde la elección de Ariel Sharon sería una misión casi imposible.
Pues bien, aquí estamos, y de qué manera. Mediante su diluvio de fuego, Israel se ha vengado de los integristas apuntando a Arafat. La policía palestina, conminada a detener a los activistas de Hamas o de la Yihad islámica, se ve bombardeada. El Día Internacional de los Derechos Humanos está marcado en Hebrón por la imagen insostenible de dos niños de 3 y de 13 años despedazados por un misil israelí vagamente destinado a un sospechoso. ¿Quién puede dudar aún de la voluntad de Ariel Sharon de eliminar a la Autoridad Palestina y todo lo que queda de Oslo?
Frente al peligro mortal de una decapitación de la nación palestina y del maremoto islamista que seguiría, ¿qué dice Europa? ¿Condena la política execrable emprendida por Sharon? ¿Estimula las voces valientes que, en Israel, reclaman el retorno a las negociaciones? ¿Se felicita por las primeras detenciones de activistas integristas cuyo riesgo ha asumido la Autoridad Palestina? ¿Lamenta las víctimas civiles palestinas al mismo nivel que las israelíes? ¿Reitera cuando menos su vieja demanda de envío de observadores internacionales a la región? Por muy increíble que pueda parecer, nada de esto figura en el comunicado de los Quince. Al contrario, es a la Autoridad Palestina a quien Europa envía un mensaje del que la prensa señala un tono de firmeza sin precedentes.
Sería dramático que en el momento en el que la única esperanza reside en una intervención política decidida de la comunidad internacional, Europa arquee el lomo, permitiendo sin reaccionar que George Bush dé luz verde a Ariel Sharon. Pienso en las mujeres y los hombres de Israel y de Palestina que, a imagen de la Sra. Peled-Elhanan y del Sr. Ghazzawi, nuestros galardonados con el Premio Sajarov, cuenten con nosotros para ayudarles a resistir, a tener esperanza y a reconstruir una vía hacia una paz justa. Su combate basta para recordarnos nuestras responsabilidades."@es12
"Arvoisa puhemies, arvoisa ministeri, arvoisa komission jäsen, olin juuri palannut mieleenpainuvalta matkalta palestiinalaisalueilta ja Israelista, kun sain kuulla Jerusalemin hirvittävästä verilöylystä, jota seurasi toinen isku Haifassa. Tarkoituksellisesti julmien ja murhanhimoisten tekojen kauhistuttamana ilmaisin välittömästi syvän myötätuntoni uhrien perheille. Korostin, ettei mikään syy voi ikinä oikeuttaa tällaisia viattomien murhia. Niiden taustavoimat on pidätettävä, tuomittava ja rangaistava.
Ei tarvinnut olla mikään suuri tietäjä ymmärtääkseen, että uudet rikokset olivat Palestiinan johdolle todellinen katastrofi. Näin paikan päällä, kuinka vaikeaa etenkin pakolaisleireillä on hillitä väestön raivoa miehittäjien jokapäiväisiä julmuuksia kohtaan, varsinkin ääriliikkeiden historiallisten johtajien edesvastuuttomien murhien jälkeen. Mietin, että kun Israelin hallitus nyt päättää kostaa omalla tavallaan iskujen uhrit, palestiinalaishallinnolle jäänyt hienoinen liikkumavara supistuu olemattomiin. Sen dramaattisen noidankehän – nöyryytykset, iskut, vastaiskut, kostot – rikkominen, johon konflikti on juuttunut Ariel Sharonin vaalivoiton jälkeen, kävisi lähes mahdottomaksi.
Tässä sitä nyt ollaan! Ja millä tavalla! Israel kosti ääriliikkeille suoltamalla ohjuksia Arafatia kohti. Palestiinan poliisi, jonka piti pidättää Hamasin ja Islamilainen Jihad -ryhmän aktivisteja, joutui itse pommitusten kohteeksi. Kansainvälistä ihmisoikeuspäivää leimasi Hebronissa sietämätön näky kahdesta lapsesta, 3- ja 13-vuotiaasta, jotka joutuivat jotain epäiltyä kohti epämääräisesti suunnattujen israelilaisohjusten silpomiksi. Kuka epäilee enää Ariel Sharonin tahtoa hävittää palestiinalaishallinto ja kaikki, mitä Oslon sopimuksista on jäljellä?
Mitä Eurooppa sanoo palestiinalaisvaltion johdon tuhon ja siitä seuraavan islamilaisen hyökyaallon vaaran edessä? Tuomitseeko se pääministeri Sharonin tuhoisan politiikan? Kannustaako se niitä rohkeita ihmisiä, jotka Israelissa vaativat neuvottelujen uudelleen käynnistämistä? Iloitseeko se ensimmäisistä ääri-islamilaisten aktivistien pidätyksistä, jotka palestiinalaishallinto uskalsi tehdä? Sureeko se palestiinalaisia siviiliuhreja yhtä paljon kuin israelilaisia? Uudistaako se edes vanhan pyyntönsä kansainvälisten tarkkailijoiden lähettämisestä alueelle? Niin uskomattomalta kuin se vaikuttaa, mitään näistä ei löydy 15 jäsenvaltion tiedonannosta. Päinvastoin, Eurooppa osoittaa palestiinalaishallinnolle viestin, jonka ennennäkemättömän tiukkaa äänensävyä lehdistö korostaa.
Olisi murheellista, jos nyt, kun ainoa toivo on kansainvälisen yhteisön voimakkaassa poliittisessa väliintulossa, Eurooppa kääntäisi selkänsä ja antaisi vastustelematta George Bushin näyttää vihreää valoa Ariel Sharonille. Ajatukseni ovat niiden Israelin ja Palestiinan naisten ja miesten luona, jotka Saharov-palkinnon saavien Nurit Peled-Elhananin ja Izzat Ghazzawin tavoin luottavat siihen, että me autamme heitä kestämään, toivomaan ja rakentamaan tietä kohti oikeudenmukaista rauhaa. Heidän taistelunsa riittää muistuttamaan meitä vastuustamme."@fi5
"Signora Presidente, signora Ministro, signor Commissario, ero appena rientrato da un soggiorno impressionante nei territori palestinesi e in Israele quando ho appreso la notizia dello spaventoso massacro di Gerusalemme, seguito da un secondo attentato ad Haifa. Inorridito da atti così deliberatamente crudeli e portatori di morte avevo subito espresso la mia profonda solidarietà alle famiglie delle vittime. Avevo sottolineato che nessuna causa può mai giustificare tali massacri d'innocenti. I loro istigatori devono essere arrestati, processati e puniti.
Non era necessario essere grandi esperti per capire che questi nuovi crimini rappresentavano per la dirigenza palestinese una vera e propria catastrofe. Avevo avuto modo di constatare sul posto la difficoltà a contenere l'esasperazione della popolazione, in particolare nei campi profughi, di fronte alle violenze quotidiane dell'occupazione, a maggior ragione dopo le irresponsabili uccisioni di dirigenti storici dei movimenti integralisti. Questa volta, mi sono detto, il governo israeliano avrebbe deciso di vendicare a modo suo le vittime degli attentati ed avremmo assistito alla progressiva riduzione del debole margine di manovra che resta all'Autorità palestinese; sarebbe perciò diventata missione quasi impossibile spezzare il drammatico circolo vizioso di umiliazioni, attentati, rappresaglie e vendette nel quale il conflitto si è bloccato dopo l'elezione di Sharon.
Ed eccoci qua! E in che modo! Con la sua pioggia di fuoco Israele si è vendicata degli integralisti con l'obiettivo di colpire Arafat. La stessa polizia palestinese, cui è stato ordinato di arrestare gli attivisti di
o della
islamica, è sotto tiro. La Giornata internazionale dei diritti dell'uomo è stata segnata a Hebron dall'insopportabile immagine di due bambini di 3 e 13 anni dilaniati da un missile israeliano vagamente destinato a un sospetto. Chi può ancora dubitare della volontà di Sharon di annientare l'Autorità palestinese e tutto ciò che resta di Oslo?
Di fronte al mortale pericolo di una decapitazione della nazione palestinese e dell'insurrezione islamica che ne deriverebbe, che cosa dice l'Europa? Condanna la politica del "tanto peggio tanto meglio" condotta da Sharon? Incoraggia le voci coraggiose che in Israele invocano il ritorno ai negoziati? Si compiace dei primi arresti di attivisti integralisti a cui l'Autorità palestinese si è assunta il rischio di procedere? Deplora le vittime civili palestinesi al pari di quelle israeliane? Ribadisce per lo meno la sua antica richiesta di invio di osservatori internazionali nella regione? Per quanto incredibile possa sembrare, di tutto ciò non vi è alcuna traccia nel comunicato dei Quindici. Al contrario, l'Europa indirizza all'Autorità palestinese un messaggio di cui la stampa sottolinea il tono di una fermezza senza precedenti.
Sarebbe tragico se, in un momento in cui l'unica speranza consiste in un deciso intervento politico della comunità internazionale, l'Europa rimanesse con le mani in mano, consentendo impassibile a Bush di dare il via libera a Sharon. Penso alle donne e agli uomini di Israele e della Palestina che, come la signora Peled-Elhanan ed il signor Ghazzawi, i vincitori del premio Sacharov, contano su di noi per aiutarli a resistere, a sperare e a ricostruire una via verso una pace giusta. La loro lotta è sufficiente per richiamarci alle nostre responsabilità."@it9
"Madam President, Minister, Commissioner, I had just returned from a memorable trip to the Palestinian territories and Israel when I heard the news of the terrible carnage in Jerusalem, followed by a second attack in Haifa. I was horrified by these deliberate and cruel acts of murder and I immediately expressed my deepest sympathy to the families of the victims. I stressed that no cause can in any way justify the killing of innocent people. Those responsible must be arrested, tried and punished.
You do not have to be a genius to understand that these latest crimes are disastrous for the Palestinian Authority. During my visit to the region I was able to appreciate the difficulty in containing the exasperation of the people, especially those living in the refugee camps, in the face of the daily violent attacks by the occupying forces, and especially after the irresponsible assassinations of the long-established leaders of the fundamentalist groups. I thought to myself, if the Israeli Government has decided to take revenge for the victims of attacks in its own way, the Palestinian Authority’s remaining small margin for manoeuvre will be greatly reduced. It would then become almost impossible to break the terrible vicious circle of humiliations, attacks, reprisals and revenge which the conflict has been in since the election of Ariel Sharon.
Now this has all come true, and how terribly! Israel has wreaked revenge on the fundamentalists in a barrage of fire targeting Arafat. The Palestinian police force, charged with arresting Hamas and Islamic Jihad activists, has itself been bombarded. International Human Rights Day was marked in Hebron by the intolerable image of two children aged three and 13 blown apart by an Israeli missile that missed its suspect target. Who can now doubt Ariel Sharon’s desire to destroy the Palestinian Authority and all that remains of the Oslo process?
What is Europe saying in the face of the very real danger of the total annihilation of the Palestinian nation and the overwhelming tidal wave of the fundamentalist reaction that would follow? Do we condemn Sharon’s policy of adopting the worst possible line? Are we encouraging those courageous people in Israel who are calling for the resumption of negotiations? Are we congratulating the Palestinian Authority on its first arrests of fundamentalist activists, at some risk? Do we deplore the death of Palestinian civilians as much as we deplore the death of Israeli civilians? Do we at least repeat our long-standing call for international observers to be sent to the region? However unbelievable it may seem, none of the points I have mentioned appear in the European Union’s press release. On the contrary, the European Union has sent a message to the Palestinian Authority, whilst the press has highlighted the unprecedented severity of its tone.
Now the only hope rests on strong political intervention from the international community. At this time, it would be a tragedy if Europe were to turn a blind eye to the situation, and do nothing to stop George Bush from giving the green light to Ariel Sharon. I think of the men and women of Israel and Palestine, who, like our Sakharov prize-winners Mrs Peled-Elhanan and Mr Ghazzawi, are counting on us to support their resistance, their hopes and their work towards a just peace. Their struggle must remind us of our responsibilities."@lv10
"Mevrouw de Voorzitter, mevrouw de minister, mijnheer de commissaris, ik was nog maar net terug van een indrukwekkend verblijf in de Palestijnse gebieden en Israël toen ik het nieuws van het verschrikkelijke bloedbad in Jeruzalem en de daaropvolgende aanslag in Haifa vernam. Ontsteld over deze opzettelijk wrede daden heb ik toen onmiddellijk mijn innige medeleven betuigd aan de gezinnen van de slachtoffers. Ik heb toen benadrukt dat geen enkel doel een dergelijke slachting van onschuldige burgers kan rechtvaardigen. De aanstichters tot deze aanslagen moeten worden gearresteerd, veroordeeld en gestraft.
Iedereen begrijpt dat deze recente misdaden een grote ramp zijn voor het Palestijnse bestuur. Ik heb ter plekke kunnen constateren hoe moeilijk het voor de Palestijnse Autoriteit is om haar bevolking, die door de dagelijkse gewelddadigheden die met de bezetting gepaard gaan tot het uiterste is gedreven, in bedwang te houden. Dit geldt in het bijzonder voor de Palestijnen in de vluchtelingenkampen. De situatie is er na de onverantwoorde moordaanslagen op de historische leiders van de fundamentalistische bewegingen beslist niet beter op geworden. Als de Israëlische regering ook ditmaal besluit om de slachtoffers van de aanslagen op haar manier te wreken, zal de beperkte bewegingsruimte waarover de Palestijnse Autoriteit nu nog beschikt tot nul worden gereduceerd. Het zal in dat geval een onmogelijke taak worden om de dramatische vicieuze cirkel van vernederingen, aanslagen en represailles te doorbreken waarin dit conflict sinds de verkiezing van Ariel Sharon gevangen zit.
Zo is de situatie op dit moment. Met vergeldingsacties tegen Arafat heeft Israël zich op de fundamentalisten gewroken. De Palestijnse politie die gesommeerd werd om de activisten van Hamas en de Islamistische Jihad te arresteren, is vervolgens zelf gebombardeerd. De internationale dag van de mensenrechten staat in ons geheugen gegrift als de dag waarop in Hebron twee kinderen van 3 en 13 jaar uiteen zijn gereten door een Israëlische bom die bestemd zou zijn geweest voor een verdachte. Wie twijfelt er nog aan de wens van Ariel Sharon om de Palestijnse Autoriteit en alles wat er van Oslo over is om zeep te brengen?
De Palestijnse natie dreigt als het ware onthoofd te worden, en dat zal aanleiding geven tot een islamitisch-fundamentalistische uitbarsting. Het is de vraag wat Europa tegen deze ernstige dreiging kan ondernemen. Veroordeelt de Unie het verschrikkelijke beleid van Sharon? Schaart ze zich achter de moedige Israëlische voorstanders van terugkeer naar de onderhandelingstafel? Toont ze zich ingenomen met de eerste arrestaties van fundamentalistische activisten door de Palestijnse Autoriteit, met alle risico’s die deze arrestaties met zich meebrengen? Is ze in dezelfde mate begaan met het lot van de Palestijnse burgerslachtoffers als met dat van de Israëlische? Herhaalt ze op zijn minst haar oude eis om internationale waarnemers naar de regio te sturen? Hoe ongelooflijk het ook klinkt, wij vinden niets van dit alles terug in het communiqué van de vijftien lidstaten. Europa richt daarentegen een boodschap tot de Palestijnse Autoriteit, die volgens de media in bijzonder strenge bewoordingen is opgesteld.
Nu alleen nog een krachtige politieke interventie van de internationale gemeenschap uitkomst zou kunnen bieden, zou het verschrikkelijk zijn als Europa een hoge rug zou opzetten en stilzwijgend zou toezien hoe George Bush Ariel Sharon zijn gang laat gaan. Ik denk aan de vrouwen en mannen in Israël en Palestina die, net als onze winnaars van de Sacharov-Prijs, mevrouw Peled-Elhanan en de heer Ghazzawi, op onze steun rekenen in hun verzet en hoop op een oplossing ten behoeve van een rechtvaardige vrede. Met hun strijd wijzen ze ons op onze verantwoordelijkheden."@nl2
"Senhora Presidente, Senhora Ministra, Senhor Comissário, eu acabava precisamente de chegar de uma visita inesquecível aos Territórios Palestinianos e a Israel, quando soube da terrível carnificina de Jerusalém, seguida de outro atentado em Haifa. Horrorizado com actos tão deliberadamente cruéis e mortíferos, manifestei de imediato a minha profunda simpatia às famílias das vítimas. Nenhum fim, salientei, pode, de modo algum, justificar esses massacres de inocentes. Os seus instigadores devem ser presos, julgados e punidos.
Não era preciso ser muito inteligente para compreender que estes novos crimes representavam para os dirigentes palestinianos uma verdadeira catástrofe. Eu pude verificar
a dificuldade que há em conter a exasperação da população, em especial nos campos de refugiados, perante a violência diária da ocupação e, sobretudo, depois dos assassinatos irresponsáveis de dirigentes históricos dos movimentos fundamentalistas. Desta vez, disse para comigo, se o Governo israelita decidir vingar à sua maneira as vítimas dos atentados, a estreita margem de manobra que ainda resta à Autoridade Palestiniana esfumar-se-á. Quebrar o dramático círculo vicioso de humilhações, atentados, represálias e vinganças que bloqueia o conflito, desde a eleição de Ariel Sharon, tornar-se-ia então uma missão impossível.
Ora, aí temos, e de que maneira! Israel vingou-se dos fundamentalistas apontando para Yasser Arafat o seu dilúvio de fogo. A própria polícia palestiniana, encarregada da detenção dos activistas do Hamas e da Jiad islâmica, foi bombardeada. O Dia Internacional dos Direitos do Homem ficou marcado em Hebron pela imagem insustentável de duas crianças de três e treze anos dilaceradas por um míssil israelita, vagamente destinado a um suspeito. Quem pode continuar a duvidar da vontade de Ariel Sharon de derrubar a Autoridade Palestiniana e tudo o que resta de Oslo?
Perante o perigo extremo de uma decapitação da nação palestina e da sublevação islâmica que daí adviria, que diz a Europa? Será que condena a política de terra queimada levada a cabo por Ariel Sharon, será que apoia a posição corajosa dos que, em Israel, reclamam o reatar das negociações, será que se felicita com as primeiras detenções de activistas fundamentalistas a que a Autoridade Palestiniana correu o risco de proceder, que deplora as vítimas civis palestinianas tanto como as israelitas ou que reitera, pelo menos, o seu velho pedido de envio de observadores internacionais para a região? Por muito incrível que pareça, nada disso consta do comunicado dos Quinze. Pelo contrário, como se pode ver na imprensa, é à Autoridade Palestiniana que a Europa se dirige num tom de uma firmeza sem precedentes.
Seria dramático que, no momento em que a única esperança reside numa intervenção política forte da comunidade internacional, a Europa se alheasse, deixando impavidamente George Bush dar o seu assentimento a Ariel Sharon. Eu penso nas mulheres e nos homens de Israel e da Palestina, que, tal como Nurit Peled-Elhanan e Izzat Ghazzawi, galardoados com o Prémio Sakharov, contam connosco para os ajudarmos a resistir, a manter a esperança e a reconstruir uma via que conduza a uma paz justa. O seu combate deveria bastar para tomarmos consciência das nossas responsabilidades."@pt11
"Fru talman, fru minister, herr kommissionär! Jag hade just kommit tillbaka från en imponerande vistelse på de palestinska territorierna och i Israel, när jag fick höra nyheten om den fruktansvärda massakern i Jerusalem, följd av ett andra attentat i Haifa. Jag var chockerad av dessa avsiktligt grymma och dödliga handlingar och uttryckte omedelbart mitt djupa medlidande med offrens familjer. Inga skäl – framhöll jag – kan under några omständigheter rättfärdiga massakrer på oskyldiga. Anstiftarna måste arresteras, dömas och straffas.
Man behövde knappast vara särskilt klok för att förstå att dessa nya brott var en verklig katastrof för den palestinska ledningen. Jag kunde på plats se den svårighet det innebär att hålla tillbaka befolkningens vrede mot ockupationens vardagliga våld, särskilt i flyktinglägren, något som har så mycket starkare skäl efter de oansvariga morden på de traditionalistiska rörelsernas historiska ledare. Om den israeliska regeringen den här gången bestämmer sig för att på sitt sätt hämnas offren för attentaten, sade jag till mig själv, då kommer vi att få se den palestinska myndighetens lilla handlingsutrymme praktiskt taget försvinna. Att bryta den tragiska onda cirkeln av förödmjukelser, attentat, vedergällningar och hämnd – som har blockerat denna konflikt alltsedan Ariel Sharon valdes – skulle då bli en nästan omöjlig uppgift.
Och så har vi kommit dit! Och på vilket sätt! Med oupphörlig eldgivning har Israel hämnats på traditionalisterna genom att rikta in sig på Arafat. Den palestinska polisen, som har order att arrestera aktivister i Hamas och det islamiska Jihad, har också bombats. Den internationella dagen för mänskliga rättigheter markerades i Hebron av en outhärdlig bild på två barn på 3 respektive 13 år som slets i stycken av en israelisk missil, vagt riktad på en misstänkt. Vem kan ännu tvivla på Ariel Sharons vilja att tillintetgöra den palestinska myndigheten och allt som återstår av Osloavtalen?
Inför den dödliga faran som halshuggningen av den palestinska nationen innebär, och det islamiska jordskred som kommer att följa, vad säger Europa? Fördömer vi den värsta vägens politik som förs av Sharon? Uppmuntrar vi de modiga röster i Israel som kräver en återgång till förhandlingarna? Gläder vi oss åt de första arresteringar av traditionalistiska aktivister som den palestinska myndigheten tog risken att genomföra? Beklagar vi de palestinska civila offren på samma sätt som de israeliska? Upprepar vi åtminstone vår gamla begäran om att internationella observatörer bör sändas till regionen? Hur otroligt det än kan framstå förekommer ingenting av detta i de femtons kommuniké. Tvärtom är det till den palestinska myndigheten som Europa sänder ett budskap, som enligt tidningarna har en ton med en bestämdhet som aldrig har funnits tidigare.
I ett skede när det enda hoppet ligger i ett kraftfullt ingripande från världssamfundets sida vore det tragiskt om Europa sköt rygg och utan att reagera lät George Bush ge grönt ljus till Ariel Sharon. Jag tänker på Israels och Palestinas kvinnor och män som, i likhet med Peled-Elhanan och Ghazzawi, mottagarna av vårt Sacharovpris, räknar med att vi skall hjälpa dem att göra motstånd, hoppas och återuppbygga en väg till en rättvis fred. Deras strid räcker för att påminna oss om vårt ansvar."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"(Aplausos)"12,11
"(Applause)"10,10,3
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples