Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2001-11-12-Speech-1-093"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20011112.8.1-093"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
". - Senhor Presidente, Senhor Comissário, singularmente, dois Estados europeus que nunca aderiam à Europa, a Noruega e a Islândia, foram os primeiros a lançar, numa base regional, um espaço de liberdade de circulação de pessoas. Nos idos de 1957, através da União Nórdica de Passaportes, a Dinamarca, a Suécia, a Finlândia, a Noruega e a Islândia, cinco Estados europeus, abriram as suas fronteiras a pessoas, enquanto outros seis desenhavam um mercado comum, privilegiando a circulação de mercadorias numa união aduaneira. Diferentes foram os caminhos seguidos pelos dois grupos de Estados. Os primeiros, dando corpo à EFTA, os segundos, ambicionando uma Europa unida para além do económico. Felizmente, o projecto encarnado pelos Seis, hoje Quinze, amanhã quase o dobro, apesar de mais ambicioso e complexo, triunfou sobre o livre comércio ou sobre as simples facilidades de passagem de fronteira. Atraiu muitos fundadores das instituições nórdicas e por isso mesmo estamos agora, neste relatório, a tratar de dar um certo sentido às contradições e aos percalços da História, integrando a Noruega e a Islândia no espaço de Schengen, e muito particularmente, como é o caso da iniciativa sueca, num espaço de Liberdade, de Segurança e de Justiça da União Europeia.
Alarga-se assim, com esta iniciativa sueca, o espaço de liberdade de circulação da União para além da geografia formal da Europa, com as correspondentes consequências no universo judiciário, fazendo da Noruega e da Islândia países onde passam a aplicar-se as regras sobre extradição comuns ao acervo de Schengen. Quem o diria possível há 45 anos atrás?
Nesta evolução histórica, ou melhor, nesta necessidade - que faz novas exigências e compromissos, e assim evolui, e assim se impõe o progresso da Europa - se funda a certeza de que o programa de Tampere, que implica a passagem do método intergovernamental para o método comunitário, levará à comunitarização da cooperação judicial, porque assim o quiseram os governos dos Quinze, porque o trabalho da Comissão e o do Senhor Comissário António Vitorino não podem ser traídos por reticências crónicas de base soberanista, e fundamentalmente porque os tempos que correm exigem que a Europa se dote de uma armadura jurídico-penal que sirva de instrumento primeiro para o combate ao crime internacional e transfronteiriço.
A diferença verdadeira de que nos podemos orgulhar, nós, europeus, não está no arsenal bélico, está na qualidade das novas normas europeias que nós, nesta Casa, ajudamos ou ajudaremos a construir, capazes de conciliar dissuasão e respeito pelas liberdades sem agredir diferenças filosóficas e culturais que influenciam as normas penais de qualquer Estado-Membro. O mandato de captura europeu, assente no princípio do reconhecimento mútuo das decisões judiciais nacionais, é, na forma como é proposto pelo Senhor Comissário António Vitorino, um exemplo a seguir para os demais aspectos de Tampere, particularmente para a harmonização da legislação penal.
Por tudo isto, o meu voto é que esta iniciativa sueca, que saudamos porque oportuna e necessária, depressa se torne obsoleta porque ultrapassada pela eficácia das normas comunitárias, designadamente sobre o mandato de captura, fazendo desaparecer as duas convenções da União, de boa intenção, é certo, mas de fraco efeito. A lógica é que elas venham a ser substituídas pelo reconhecimento mútuo das decisões judiciais e pela mera transferência de lugar de pessoas que cometeram crimes, criando-se assim, Senhor Comissário, um espaço único europeu para a extradição."@pt11
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Hr. formand, hr. kommissær, to stater, der aldrig har tilsluttet sig EU, Norge og Island, var de første til på regionalt grundlag at åbne for den frie bevægelighed for personer. Så langt tilbage som i 1957 åbnede Danmark, Sverige, Finland, Norge og Island, fem europæiske lande, gennem Den Nordiske Pasunion deres grænser for personer, mens seks andre lande oprettede et fælles marked, der befordrede den frie bevægelighed for varer i en toldunion. Disse to grupper af lande har fulgt ganske forskellige veje. De første trådte ind i EFTA, de andre ønskede et Europa, der var forenet om mere end blot økonomi. Heldigvis sejrede det projekt, som de seks, i dag 15, i morgen næsten det dobbelte, stod for, også selv om det var det mest ambitiøse og komplekse, over frihandel og let passage over grænser. Det har tiltrukket mange af grundlæggerne af de nordiske institutioner, og netop derfor forsøger vi i denne betænkning at råde bod på historiens modsigelser og tilfældigheder ved at integrere Norge og Island i Schengen-området og - sådan som det svenske initiativ lægger op til - særligt i EU's område med frihed, sikkerhed og retfærdighed.
EU's område for fri bevægelighed udvides med dette svenske initiativ hinsides EU's formelle geografiske grænser med de dertil hørende retlige konsekvenser, idet Norge og Island bliver lande, hvor de fælles Schengen-udleveringsregler kommer til at gælde. Hvem ville have troet det for 45 år siden?
På denne historiske udvikling, eller rettere sagt, på denne nødvendighed - der betyder nye udfordringer og forpligtelser, men sådan går det europæiske samarbejde fremad - hviler visheden om, at Tampere-programmet, der omdanner dette samarbejde fra et mellemstatsligt til et fællesskabsanliggende, vil gøre også det retslige samarbejde til et fællesskabsanliggende. Således har de 15 staters regeringer nemlig ønsket det, og der må ikke kastes vrag på det arbejde, som Kommissionen og kommissær António Vitorino har udført, på grund af kronisk fodslæberi med henvisning til landenes suverænitet. Således må det ikke mindst også være, fordi tidens hændelser kræver, at EU udstyres med et strafferetligt arsenal, som kan bruges i bekæmpelsen af den internationale og grænseoverskridende kriminalitet.
Den virkelige forskel, som vi kan være stolte over, vi europæere, ligger ikke i de krigsvåben, som dette arsenal indeholder, men i de nye, effektive europæiske bestemmelser, som vi i Europa-Parlamentet har bistået med og fortsat vil bistå med at udforme, og som kan bygge bro over forskelle og værne om de borgerlige friheder uden at antaste det filosofiske og kulturelle grundlag for den enkelte medlemsstats strafferetlige bestemmelser. Den europæiske arrestordre, der hviler på den gensidige anerkendelse af retsafgørelser staterne imellem, er i den form, som den foreslås af kommissær António Vitorino, et eksempel til efterfølgelse også for de andre dele af Tampere-programmet, især harmoniseringen af straffelovgivningen.
Af alle disse årsager er det mit ønske, at dette svenske initiativ, som vi hilser velkomment, da det løser en vigtig opgave i den aktuelle situation, hurtigt kommer til at gå over i historien, fordi det overhales af mere effektive fællesskabsbestemmelser om navnlig arrestordre, der tilbagelægger disse to velmente EU-konventioner, hvis rækkevidde er for beskeden. Det vil være logisk, at de erstattes af den gensidige anerkendelse af retsafgørelser og af en enkelt procedure med overdragelse af personer, der har begået kriminalitet, således at der, hr. kommissær, skabes et fælles europæisk retsområde for udlevering."@da1
".
Herr Präsident, Herr Kommissar! Es waren im Einzelnen zwei europäische Staaten – Norwegen und Island –, die Europa nicht beigetreten sind, die als Erste auf regionaler Ebene einen Raum des freien Personenverkehrs ins Leben gerufen haben. Mitte des Jahres 1957 haben fünf europäische Staaten – Dänemark, Schweden, Finnland, Norwegen und Island – mit der Nordischen Passunion ihre Grenzen für den Personenverkehr geöffnet, während weitere sechs Staaten einen Gemeinsamen Markt entwarfen, auf dem der freie Warenverkehr in einer Zollunion Vorrang erhielt. So beschritten die beiden Staatengruppen unterschiedliche Wege. Die eine gestaltete die EFTA, die andere setzte über den wirtschaftlichen Aspekt hinaus auf ein geeintes Europa. Glücklicherweise triumphierte das von den Sechs – heute Fünfzehn und morgen fast doppelt so vielen – verfolgte Vorhaben, auch wenn es anspruchsvoller und komplexer war, über den freien Handel bzw. die simplen Erleichterungen bei der Grenzüberschreitung. Es zog viele Gründer der nordischen Institutionen in seinen Bann und deswegen versuchen wir jetzt, in diesem Bericht, den Widersprüchen und den Misslichkeiten der Geschichte durch die Integration Norwegens und Islands in den Schengen-Raum und vor allem – wie bei der schwedischen Initiative – in den Raum der Freiheit, der Sicherheit und des Rechts der Europäischen Union einen gewissen Sinn zu geben.
So wird mit dieser schwedischen Initiative der Raum der Freiheit und der Freizügigkeit der Union über die formale Geographie Europas hinaus mit den entsprechenden Folgen im justiziellen Bereich erweitert, indem Norwegen und Island dazu übergehen, die gemeinsamen Bestimmungen des Schengen-Besitzstandes über Auslieferungsverfahren umzusetzen. Wer hätte das vor 45 Jahren für möglich gehalten?
Auf dieser historischen Entwicklung, oder besser, Notwendigkeit – die zu neuen Anforderungen und Verpflichtungen führt und so den Fortschritt Europas voranbringt und durchsetzt – gründet sich die Gewissheit, dass das Programm von Tampere, das den Übergang von der zwischenstaatlichen zur gemeinschaftlichen Methode voraussetzt, zur Vergemeinschaftung der justiziellen Zusammenarbeit führt, denn so wollten es die Regierungen der Fünfzehn, denn die Arbeit der Kommission und von Herrn Kommissar António Vitorino darf nicht durch chronische, auf der Souveränität basierende Andeutungen verraten werden, vor allem, da die gegenwärtige Zeit erfordert, dass sich Europa mit einem Strafrecht als erstrangiges Instrument für den Kampf gegen das internationale und grenzübergreifende Verbrechen wappnet.
Der wahre Unterschied, auf den wir Europäer stolz sein können, liegt nicht im Kriegsarsenal, sondern in der Qualität der neuen europäischen Normen, die wir hier in diesem Hohen Haus aufzubauen helfen bzw. helfen werden, mit denen Abrede und Achtung der Freiheiten in Einklang gebracht werden können, ohne philosophische und kulturelle Unterschiede anzutasten, die die strafrechtlichen Normen eines Mitgliedstaates beeinflussen. So gibt der europäische Haftbefehl, der auf dem Grundsatz der gegenseitigen Anerkennung von nationalen Gerichtsurteilen basiert und wie er von Herrn Kommissar António Vitorino vorgeschlagen wurde, ein Beispiel für das Vorgehen in den anderen Bereichen von Tampere, insbesondere der Harmonisierung der Strafgesetzgebung.
Aus all diesen Gründen bin ich dafür, dass diese schwedische Initiative, die wir begrüßen, da sie zeitgemäß und notwendig ist, schnell obsolet wird, d. h. überholt wegen der Wirksamkeit der Gemeinschaftsvorschriften, vor allem hinsichtlich des Haftbefehls, und die beiden Übereinkommen der Union, hinter denen sicher gute Absichten stehen, die jedoch geringe Wirkung zeigen, überflüssig werden lässt. Sie werden doch in der Folge durch die gegenseitige Anerkennung von Gerichtsurteilen und durch die einfache Überstellung von Straftätern aufgehoben, womit, Herr Kommissar, ein einheitlicher europäischer Raum für die Auslieferung geschaffen wird."@de7
". – (
) Κύριε Πρόεδρε, κύριε Επίτροπε, περιέργως, δύο ευρωπαϊκά κράτη που ποτέ δεν προσχώρησαν στην Ευρώπη, η Νορβηγία και η Ισλανδία, υπήρξαν από τα πρώτα που εφάρμοσαν, σε περιφερειακή βάση, έναν χώρο ελεύθερης κυκλοφορίας των ατόμων. Από το 1957, μέσω της Βόρειας Ένωσης Διαβατηρίων, η Δανία, η Σουηδία, η Φινλανδία, η Νορβηγία και η Ισλανδία, πέντε ευρωπαϊκά κράτη, άνοιξαν τα σύνορά τους για τα άτομα, ενώ άλλα έξι κράτη σχεδίαζαν μία κοινή αγορά, δίνοντας προτεραιότητα στην κυκλοφορία των προϊόντων σε μία τελωνειακή ένωση. Οι πορείες που ακολούθησαν οι δύο ομάδες κρατών ήταν διαφορετικές. Τα πρώτα υλοποίησαν την ΕΖΕΣ, τα δεύτερα είχαν για φιλοδοξία τους μία ενοποιημένη Ευρώπη πέρα από την οικονομική διάσταση. Ευτυχώς, το σχέδιο που ενσάρκωσαν οι έξι χώρες, σήμερα δεκαπέντε, αύριο σχεδόν οι διπλάσιες, αν και πολύ φιλόδοξο και σύνθετο, επικράτησε επί των ελεύθερων συναλλαγών ή των απλών διευκολύνσεων διέλευσης των συνόρων. Προσέλκυσε πολλούς από τους ιδρυτές των βόρειων θεσμών και για τον λόγο αυτόν επιχειρούμε τώρα, στην έκθεση αυτή, να δώσουμε κάποιο νόημα στις αντιφάσεις και τα ατυχήματα της Ιστορίας, εντάσσοντας τη Νορβηγία και την Ισλανδία στον χώρο του Σένγκεν και ειδικότερα, όπως συμβαίνει στην περίπτωση της σουηδικής πρωτοβουλίας, σε έναν χώρο Ελευθερίας, Ασφάλειας και Δικαιοσύνης της Ευρωπαϊκής Ένωσης.
Διευρύνεται, επομένως, με τη σουηδική πρωτοβουλία ο χώρος ελεύθερης κυκλοφορίας της Ένωσης πέρα από την τυπική γεωγραφία της Ευρώπης, με τις αντίστοιχες συνέπειες στο δικαστικό πεδίο, καθιστώντας τη Νορβηγία και την Ισλανδία χώρες όπου θα εφαρμόζονται οι κανόνες για την έκδοση που είναι κοινοί στον χώρο του Σένγκεν. Ποιος πίστευε ότι αυτό θα ήταν δυνατό πριν από 45 χρόνια;
Σε αυτήν την ιστορική εξέλιξη, ή μάλλον σε αυτήν την αναγκαιότητα – που θέτει νέες απαιτήσεις και δεσμεύσεις και με τον τρόπο αυτόν αναπτύσσεται και επιβάλλεται η πρόοδος της Ευρώπης – θεμελιώνεται η βεβαιότητα ότι το πρόγραμμα του Τάμπερε, που συνεπάγεται τη μετάβαση από τη διακυβερνητική μέθοδο στην κοινοτική μέθοδο, θα οδηγήσει στην κοινοτικοποίηση της δικαστικής συνεργασίας, διότι αυτή ήταν η επιθυμία των Δεκαπέντε, διότι το έργο της Επιτροπής και του Επιτρόπου κ. António Vitorino δεν μπορεί να προδοθεί λόγω των χρόνιων δισταγμών που στηρίζονται στην εθνική κυριαρχία και, βασικά, διότι η περίοδος που διανύουμε απαιτεί να αποκτήσει η Ευρώπη μία δικαστικό-ποινική πανοπλία, η οποία θα χρησιμεύσει ως πρωταρχικό εργαλείο για την καταπολέμηση του διεθνούς και διασυνοριακού εγκλήματος.
Η πραγματική διαφορά για την οποία μπορούμε εμείς οι Ευρωπαίοι να υπερηφανευόμαστε δεν βρίσκεται στο πολεμικό οπλοστάσιο, βρίσκεται στην ποιότητα των νέων ευρωπαϊκών κανόνων που εμείς, στο Σώμα αυτό, βοηθάμε ή θα βοηθήσουμε να οικοδομηθούν, ικανοί να συμβιβάσουμε την αποτροπή και το σεβασμό των ελευθεριών χωρίς να πλήξουμε τις φιλοσοφικές και πολιτιστικές διαφορές που επηρεάζουν τους ποινικούς κανόνες του κάθε κράτους μέλους. Το ευρωπαϊκό ένταλμα σύλληψης, που βασίζεται στην αρχή της αμοιβαίας αναγνώρισης των εθνικών δικαστικών αποφάσεων, αποτελεί, υπό τη μορφή που το προτείνει ο Επίτροπος κ. Αntónio Vitorino, ένα παράδειγμα που πρέπει να ακολουθήσουμε όσον αφορά τις υπόλοιπες πτυχές του Τάμπερε, ιδίως την εναρμόνιση της ποινικής νομοθεσίας.
Για όλους αυτούς τους λόγους, εύχομαι η σουηδική πρωτοβουλία, την οποία χαιρετίζουμε διότι είναι πρόσφορη και αναγκαία, να περιπέσει σύντομα σε αχρηστία, αφού θα ξεπεραστεί από την αποτελεσματικότητα των κοινοτικών κανόνων, κυρίως των κανόνων σχετικά με το ένταλμα σύλληψης, καταργώντας τις δύο συμβάσεις της Ένωσης, που είναι ασφαλώς καλών προθέσεων αλλά με αδύναμα αποτελέσματα. Η λογική είναι ότι θα αντικατασταθούν από την αμοιβαία αναγνώριση των δικαστικών αποφάσεων και από την απλή μεταφορά ατόμων που διέπραξαν εγκλήματα, δημιουργώντας έτσι, κύριε Επίτροπε, έναν ενιαίο ευρωπαϊκό χώρο για την έκδοση."@el8
".
Mr President, Commissioner, curiously, two European States that have never been members of the European Union, Norway and Iceland, were the first to establish, on a regional basis, an area for the free movement of persons. Towards the end of 1957, through the Nordic Passport Union, Denmark, Sweden, Finland, Norway and Iceland, five European States, opened their borders to people while another six sketched out a common market, giving priority to the movement of goods in a Customs Union. The two groups of States chose to take quite different routes: the first establishing EFTA, and the second aiming for a Europe that would be united in more than just economic terms. Fortunately, the project embodied by the Six, which are today Fifteen and will soon be almost double that, although the more ambitious and complex of the two, has proved to be more than just a facilitator of free trade or of border crossing. It has proved to be attractive to many of the founders of the Nordic institutions and, for that very reason, our report attempts to make sense of the contradictions and the chance events of history, by integrating Norway and Iceland into the Schengen area and, most importantly, in the case of the Swedish initiative, into the European Union’s area of freedom, security and justice.
Thus, this Swedish initiative extends the Union’s area of free movement beyond the official geographical borders of Europe, with the corresponding consequences for the legal and judicial sphere, making Norway and Iceland countries in which the common rules on extradition contained in the Schengen acquis will apply. Who could have imagined, 45 years ago, that this would be possible?
Underpinning this historical development, or rather, this need, which implies new requirements and commitments, and thereby changes Europe and requires it to make progress, is the certainty that the Tampere programme, which involves moving from the intergovernmental method to the Community method, will lead to the communitisation of judicial cooperation, because this is what the governments of the Fifteen wanted, because the work of the Commission and of Commissioner Vitorino must not be betrayed by ongoing hesitancy on the grounds of sovereignty and, most importantly, because the situation today requires Europe to have a legal and criminal protection system that serves as the primary instrument for combating international and cross-border crime.
The real difference, which should make us proud to be Europeans, does not lie in our military arsenal but in the quality of the new European laws that we in this House are helping, or will help to construct. These laws will have the power to reconcile deterrence and respect for freedoms without attacking the philosophical and cultural differences that shape the criminal law of any Member State. The European arrest warrant, based on the principle of mutual recognition of national court sentences, is, in the form proposed by Commissioner Vitorino, an example we should follow when considering the other aspects of Tampere, particularly the harmonisation of criminal law.
For all of these reasons, I hope that this Swedish initiative, which we welcome as timely and necessary, rapidly becomes obsolete, having been superseded by effective Community law, specifically on the arrest warrant, eliminating the two Union conventions, which were, admittedly, well-intentioned, but of limited effect. The idea is that these will be replaced by the mutual recognition of court sentences and the simple transfer of persons guilty of committing crimes, a step, Commissioner, which will create a single European area for extradition."@en3
"(PT) Señor Presidente, señor Comisario, resulta singular que dos Estados europeos que nunca se han adherido a la Unión Europea -Noruega e Islandia- fueran los primeros en lanzar un espacio de libre circulación de personas con base regional. Por los
de 1957, Dinamarca, Suecia, Finlandia, Noruega e Islandia, cinco Estados europeos, abrieron sus fronteras, mediante la Unión Nórdica de Pasaportes, a las personas, mientras otros seis diseñaban un mercado común, con lo que concedían preferencia a las circulación de mercancías en una unión aduanera. Los caminos seguidos por los dos grupos de Estados fueron diferentes. Los primeros, dando cuerpo a la AELC; los segundos, ambicionando una Europa unida, y no sólo en lo económico. Por fortuna, el proyecto encarnado por los Seis, hoy Quince, mañana casi el doble, pese a ser más ambicioso y complejo, triunfó sobre el libre comercio o sobre las simples facilidades de cruce de fronteras. Atrajo a muchos fundadores de las instituciones nórdicas y por eso mismo estamos ahora, en este informe, intentando dar algún sentido a las contradicciones y a las dificultades de la Historia, integrando a Noruega y a Islandia en el espacio de Schengen, y muy en particular, como en el caso de la iniciativa sueca, en un espacio de Libertad, Seguridad y Justicia de la Unión Europea.
Se amplía así, con esta iniciativa sueca, el espacio de libre circulación de la Unión más allá del territorio oficial de la Unión Europea, con las correspondientes consecuencias en el universo judicial, al hacer de Noruega e Islandia países en los que pasan a aplicarse las normas sobre extradición comunes al acervo de Schengen. ¿Quién lo habría considerado posible 45 años atrás?
En esa evolución histórica o, mejor dicho, en esa necesidad -que crea nuevas exigencias y compromisos y así evoluciona y se impone el avance de Europa- se basa la certeza de que el programa de Tampere, que entraña el paso del método intergubernamental al método comunitario, propiciará la comunitarización de la cooperación judicial, porque así lo quisieron los gobiernos de los Quince, porque la labor de la Comisión y del Comisario António Vitorino no pueden ser traicionadas por reticencias crónicas de base soberanista y fundamentalmente porque los tiempos que corren exigen que Europa se dote de una armadura jurídico-penal que sirva de primer instrumento para la lucha contra la delincuencia internacional y transfronteriza.
La diferencia verdadera de que podemos enorgullecernos, nosotros, los europeos, no radican en el arsenal bélico, sino en la calidad de las nuevas normas europeas que nosotros, en esta Asamblea, contribuimos o contribuiremos a construir, aptas para conciliar disuasión y respeto de las libertades sin afectar a las diferencias filosóficas y culturales que influyen en las normas penales de cualquier Estado miembro. La orden europea de busca y captura, basada en el principio del reconocimiento mutuo de las decisiones judiciales nacionales, es, de la forma propuesta por el Comisario António Vitorino, un ejemplo que seguir para los demás aspectos de Tampere, en particular para la armonización de la legislación penal.
Por todo esto, mi voto es el de que esta iniciativa sueca, que acogemos con beneplácito porque es oportuna y necesaria, resulte muy pronto obsoleta porque quede superada por la eficacia de las normas comunitarias, en particular sobre la orden de busca y captura, con lo que haga desaparecer los dos convenios de la Unión, bienintencionados, desde luego, pero de efectos escasos. La lógica es que sean substituidos por el reconocimiento mutuo de las decisiones judiciales y por el mero traslado de lugar de las personas que cometan delitos, con lo que se creará, señor Comisario, un espacio único europeo para la extradición."@es12
".
Arvoisa puhemies, arvoisa komission jäsen, erikoista kyllä, Norja ja Islanti, kaksi Euroopan valtiota, jotka eivät ole liittyneet Euroopan unioniin, ottivat ensimmäisinä alueellisesti käyttöön henkilöiden vapaan liikkuvuuden alueen. Jo vuonna 1957 Tanska, Ruotsi, Suomi, Norja ja Islanti avasivat Pohjoismaiden passiunionin myötä rajansa henkilöiden liikkuvuudelle kun taas kuusi muuta, jotka panivat etusijalle tavaroiden liikkumisen tulliliitossa, suunnittelivat yhteisiä markkinoita. Nämä kaksi valtioryhmää kulkivat eri polkuja. Edelliset perustivat Eftan ja jälkimmäiset haaveilivat taloudellisia näkökohtia laajemmin yhdistyneestä Euroopasta. Onneksi jäsenvaltioiden, joita oli silloin kuusi, nyt 15 ja kohta melkein puolet enemmän, aloittama hanke sai enemmän kannatusta osakseen kuin vapaakauppa tai pelkkä rajojen ylittämisen helpottaminen, vaikka se olikin niitä kunnianhimoisempi ja mutkikkaampi. Se kiehtoi monia pohjoismaisten toimielinten perustajia, ja juuri siksi yritämme tässä mietinnössä oikaista jossakin määrin
historian ristiriitoja ja harhapolkuja liittämällä Norjan ja Islannin osaksi Schengenin aluetta ja aivan erityisesti, kuten Ruotsin aloitteen yhteydessä, Euroopan unionin vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvaa aluetta.
Ruotsin aloitteen myötä unionin vapaan liikkuvuuden aluetta laajennetaan siis Euroopan unionin maantieteellisten rajojen ulkopuolelle, mistä on juridiset seurauksensa, kun Norjasta ja Islannista tulee maita, joissa sovelletaan Schengenin säännöstön yhteisiä luovuttamista koskevia sääntöjä. Kuka olisi uskonut sen olevan mahdollista 45 vuotta sitten?
Tämä historiallinen kehitys, tai pikemminkin tarve joka synnyttää uusia vaatimuksia ja sitoumuksia ja kehittää siten Eurooppaa ja vauhdittaa sen edistymistä on pohjana sille varmuudelle, että Tampereen ohjelma, joka edellyttää siirtymistä hallitustenvälisestä menettelystä yhteisölliseen toimintatapaan, johtaa oikeudellisen yhteistyön yhteisöllistämiseen. Sitä ovat halunneet 15 jäsenvaltion hallitukset, eikä komission ja komission jäsen António Vitorinon vaivannäköä saa tehdä tyhjäksi jatkuvan valtioiden suvereniteettiin pohjaavan vastahakoisuuden takia. Lisäksi yhteisöllistäminen on tarpeen ennen kaikkea siksi, että aikakautemme edellyttää, että Euroopalla on käytössään rikosoikeudellinen aseistus, joka toimii ensisijaisena välineenä kansainvälisten ja rajatylittävien rikosten torjunnassa.
Erilaisuus, josta me eurooppalaiset voimme varsinaisesti olla ylpeitä, ei ole sotavarustuksessamme, vaan niissä uusissa eurooppalaisissa säädöksissä, joita me parlamentissa autamme laatimaan nyt tai vastaisuudessa ja joiden avulla kyetään sovittamaan yhteen pelotteet ja vapauksien kunnioittaminen ilman, että puututtaisiin niihin filosofisiin ja kulttuurisiin eroihin, jotka vaikuttavat kunkin jäsenvaltion rikosnormeihin. Jäsenvaltioiden tuomioiden keskinäisen tunnustamisen periaatteelle perustuva Euroopan laajuinen pidätysmääräys toimii komission jäsen António Vitorinon esittämässä muodossa esimerkkinä, jota kannattaa seurata Tampereen ohjelman muissakin kohdissa, erityisesti rikoslainsäädännön yhdenmukaistamisessa.
Kaiken edellä mainitun takia mielipiteeni on, että ajankohtaisena ja tarpeellisena pitämämme Ruotsin aloite vanhenee pian, koska yhteisön määräykset erityisesti pidätysmääräys, jonka ansiosta häviää unionin kaksi hyvää tarkoittavaa mutta heikkovaikutteista yleissopimusta ajavat sen ohi. Arvoisa komission jäsen, ajatuksena on, että yleissopimukset korvataan yksinkertaisesti tuomioiden keskinäisellä tunnustamisella ja rikollisten siirtämisellä ja luodaan täten luovuttamista koskeva yhtenäinen alue."@fi5
"Monsieur le Président, Monsieur le Commissaire, singulièrement, deux États européens qui n’ont jamais adhéré à l’Europe, la Norvège et l’Islande, ont été les premiers à créer, au niveau régional, un espace de libre circulation des personnes. Aux ides de 1957, à travers l’Union nordique des passeports, le Danemark, la Suède, la Finlande, la Norvège et l’Islande, cinq États européens, ont ouvert leurs frontières aux personnes, alors que six autres États européens concevaient un marché commun, en privilégiant la circulation des marchandises au sein d’une union douanière. Les chemins parcourus par les deux groupes d’États ont été différents. Le premier a donné naissance à l’AELE, le second avait l’ambition d’une Europe unie au-delà de l’économique. Heureusement, le projet incarné par les Six, aujourd'hui au nombre de Quinze, demain presque le double, malgré qu’il fût plus ambitieux et complexe, l’a emporté sur le libre échange ou sur les simples facilités de franchissement des frontières. Il a séduit de nombreux pays fondateurs des institutions nordiques, raison pour laquelle nous visons à présent dans ce rapport à donner un certain sens aux contradictions et contretemps de l’histoire, en intégrant la Norvège et l’Islande dans l’espace Schengen, et plus particulièrement, comme c’est le cas de l’initiative suédoise, dans un espace de liberté, de sécurité et de justice de l’Union européenne.
Grâce à cette initiative suédoise, on élargit l’espace de libre circulation de l’Union au-delà de la géographie formelle de l’Europe, avec les conséquences correspondantes sur l’univers judiciaire, en faisant de la Norvège et de l’Islande des pays qui appliquent les règles communes d’extradition à l’acquis de Schengen. Qui l’eût cru il y a 45 ans ?
C’est dans cette évolution historique, ou mieux dans cette nécessité - qui entraîne de nouvelles exigences et engagements, c’est ainsi que le progrès a évolué, c’est ainsi qu’il s’est imposé en Europe - que réside la certitude que le programme de Tampere, qui implique le passage de la méthode intergouvernementale à la méthode communautaire, conduira à la communautarisation de la coopération judiciaire, parce que c’est ce que les gouvernements des Quinze ont voulu, parce que le travail de la Commission et celui du commissaire António Vitorino ne peuvent être trahis par des réticences chroniques liées à la souveraineté et, fondamentalement, parce que les temps présents exigent que l’Europe se dote d’une armature juridique et pénale qui serve d’instrument premier à la lutte contre le crime international et transfrontalier.
La véritable différence dont nous pouvons nous enorgueillir, nous les Européens, ne réside pas dans notre arsenal militaire, mais dans la qualité des nouvelles normes européennes que nous aidons ou que nous aiderons à forger, dans cette Assemblée, et qui sont capables de concilier la dissuasion et le respect des libertés sans heurter les différences philosophiques et culturelles qui influencent les normes pénales d’un État membre. Le mandat d’arrêt européen repose sur le principe de la reconnaissance mutuelle des décisions judiciaires nationales. Dans la forme proposée par le commissaire António Vitorino, c’est un exemple à suivre pour les autres aspects de Tampere, en particulier pour l’harmonisation de la législation pénale.
Pour toutes ces raisons, je fais le vœu que cette initiative suédoise, que nous saluons parce qu’elle est opportune et nécessaire, devienne vite obsolète car dépassée par l’efficacité des normes communautaires, notamment en ce qui concerne le mandat d’arrêt, en faisant disparaître les deux conventions de l’Union, dont l’intention est certainement bonne mais dont l’effet est faible. La logique voudrait qu’elles soient remplacées par la reconnaissance mutuelle des décisions judiciaires et par le simple transfert des personnes ayant commis un délit, en créant ainsi, Monsieur le Commissaire, un espace unique européen en matière d’extradition."@fr6
"Signor Presidente, signor Commissario, stranamente, due Stati europei che non hanno mai aderito all’Europa, la Norvegia e l’Islanda, sono stati i primi a varare, su base regionale, uno spazio di libertà di circolazione delle persone. Alla metà del 1957, con l’Unione nordica dei passaporti, la Danimarca, la Svezia, la Finlandia, la Norvegia e l’Islanda, cinque Stati europei, hanno aperto le loro frontiere alle persone, mentre altri sei Stati costruivano un mercato comune privilegiando la circolazione delle merci grazie a un’unione doganale. Le strade seguite dai due gruppi di Stati sono state diverse. I primi hanno creato l’EFTA e i secondi hanno ambito a un’Europa unita che trascendesse gli aspetti economici. Per fortuna, il progetto prefigurato dai Sei, oggi Quindici e domani quasi il doppio, malgrado fosse ambizioso e complesso ha trionfato sul libero scambio o sulla semplice agevolazione del passaggio di frontiera. Ha attirato molti fondatori delle istituzioni nordiche e per questa ragione, anche in questa relazione, stiamo ancora cercando di dare un senso alle contraddizioni e agli incerti della Storia, includendo la Norvegia e l’Islanda nello spazio di Schengen, e in particolare, come nell’iniziativa svedese, in uno spazio di libertà, sicurezza e giustizia dell’Unione europea.
Con questa iniziativa svedese, viene esteso lo spazio di libertà di circolazione dell’Unione oltre alla geografia formale dell’Europa, con le corrispondenti conseguenze nell’universo giudiziario, facendo della Norvegia e dell’Islanda paesi in cui si applicheranno le regole di estradizione comuni all’
di Schengen. Chi l’avrebbe detto possibile 45 anni fa?
Su questa evoluzione storica, o meglio, su questa necessità – creatrice di nuove esigenze e impegni che portano all’evoluzione e all’affermarsi del progresso dell’Europa – si fonda la certezza che il programma di Tampere, che implica il passaggio dal metodo intergovernativo al metodo comunitario, porterà alla comunitarizzazione della cooperazione giudiziaria, perché così hanno voluto i governi dei Quindici, perché il lavoro della Commissione e del Commissario Antonio Vitorino non possono essere traditi da reticenze croniche connesse alla sovranità ed essenzialmente perché i tempi esigono che l’Europa si doti di una struttura giuridico-penale che serva da strumento primario volto a lottare contro la criminalità internazionale e transfrontaliera.
La vera differenza di cui possiamo andare orgogliosi noi europei non è l’arsenale bellico, è la qualità delle nuove norme europee che noi, in questa Assembla, aiutiamo o aiuteremo a elaborare, in grado di conciliare dissuasione e rispetto per le libertà senza attaccare le differenze filosofiche e culturali che influenzano le norme penali di qualsiasi Stato membro. Il mandato di cattura europeo, poggia sul principio del reciproco riconoscimento delle decisioni giudiziarie nazionali e, nella forma proposta dal Commissario Antonio Vitorino, è un esempio da seguire per gli altri aspetti di Tampere in particolare per l’armonizzazione della legislazione penale.
Per tutte queste ragioni, auspico che l’iniziativa svedese, che accogliamo con favore perché opportuna e necessaria, diventi rapidamente obsoleta perché superata dall’efficacia delle norme comunitarie, segnatamente per quanto attiene al mandato di cattura, facendo scomparire le due convenzioni dell’Unione, di buon intento certamente ma di debole efficacia. La logica vuole che siano sostituite dal reciproco riconoscimento delle sentenze giudiziarie e dal semplice trasferimento delle persone che hanno commesso i reati, creando in tal modo, signor Commissario, uno spazio unico europeo per l’estradizione."@it9
".
Mr President, Commissioner, curiously, two European States that have never been members of the European Union, Norway and Iceland, were the first to establish, on a regional basis, an area for the free movement of persons. Towards the end of 1957, through the Nordic Passport Union, Denmark, Sweden, Finland, Norway and Iceland, five European States, opened their borders to people while another six sketched out a common market, giving priority to the movement of goods in a Customs Union. The two groups of States chose to take quite different routes: the first establishing EFTA, and the second aiming for a Europe that would be united in more than just economic terms. Fortunately, the project embodied by the Six, which are today Fifteen and will soon be almost double that, although the more ambitious and complex of the two, has proved to be more than just a facilitator of free trade or of border crossing. It has proved to be attractive to many of the founders of the Nordic institutions and, for that very reason, our report attempts to make sense of the contradictions and the chance events of history, by integrating Norway and Iceland into the Schengen area and, most importantly, in the case of the Swedish initiative, into the European Union’s area of freedom, security and justice.
Thus, this Swedish initiative extends the Union’s area of free movement beyond the official geographical borders of Europe, with the corresponding consequences for the legal and judicial sphere, making Norway and Iceland countries in which the common rules on extradition contained in the Schengen acquis will apply. Who could have imagined, 45 years ago, that this would be possible?
Underpinning this historical development, or rather, this need, which implies new requirements and commitments, and thereby changes Europe and requires it to make progress, is the certainty that the Tampere programme, which involves moving from the intergovernmental method to the Community method, will lead to the communitisation of judicial cooperation, because this is what the governments of the Fifteen wanted, because the work of the Commission and of Commissioner Vitorino must not be betrayed by ongoing hesitancy on the grounds of sovereignty and, most importantly, because the situation today requires Europe to have a legal and criminal protection system that serves as the primary instrument for combating international and cross-border crime.
The real difference, which should make us proud to be Europeans, does not lie in our military arsenal but in the quality of the new European laws that we in this House are helping, or will help to construct. These laws will have the power to reconcile deterrence and respect for freedoms without attacking the philosophical and cultural differences that shape the criminal law of any Member State. The European arrest warrant, based on the principle of mutual recognition of national court sentences, is, in the form proposed by Commissioner Vitorino, an example we should follow when considering the other aspects of Tampere, particularly the harmonisation of criminal law.
For all of these reasons, I hope that this Swedish initiative, which we welcome as timely and necessary, rapidly becomes obsolete, having been superseded by effective Community law, specifically on the arrest warrant, eliminating the two Union conventions, which were, admittedly, well-intentioned, but of limited effect. The idea is that these will be replaced by the mutual recognition of court sentences and the simple transfer of persons guilty of committing crimes, a step, Commissioner, which will create a single European area for extradition."@lv10
". −
Mijnheer de Voorzitter, mijnheer de commissaris, vreemd genoeg stonden twee Europese staten die nooit zijn toegetreden tot de Europese Unie aan de basis van een ruimte met vrij verkeer van personen op regionale schaal. In het jaar 1957 openden vijf Europese landen − Denemarken, Zweden, Finland, Noorwegen en IJsland − met de oprichting van de Noordse Paspoortunie hun grenzen voor het vrij verkeer van personen, terwijl zes andere Europese staten die de voorkeur gaven aan het vrij verkeer van goederen binnen een douane-unie een gemeenschappelijke markt gingen vormen. Die twee groepen landen zijn verschillende wegen ingeslagen. De eerste groep vormde de EVA, terwijl de tweede groep een verenigd Europa nastreefde dat niet louter een economische eenheid moest zijn. Gelukkig heeft het plan van de zes landen − nu vijftien en in de nabije toekomst bijna het dubbele daarvan − gezegevierd over plannen voor louter vrijhandel of eenvoudige faciliteiten voor het overschrijden van de grenzen. Hoewel het plan van de zes ambitieuzer en complexer was, heeft het verschillende landen aangetrokken die betrokken waren bij de oprichting van de Noordse instellingen. Daarom proberen wij met dit verslag dan ook een zekere zin te geven aan de tegenstrijdigheden en onverwachte tegenslagen van de geschiedenis, nu wij Noorwegen en IJsland bij de ruimte van Schengen betrekken. Dat geldt nog sterker voor het Zweeds initiatief om deze twee landen op te nemen in de ruimte van vrijheid, veiligheid en rechtvaardigheid van de Europese Unie.
Dit Zweeds initiatief breidt de ruimte van het vrije verkeer binnen de Europese Unie uit tot buiten de formele grenzen van de Unie. Dat heeft ook gevolgen op gerechtelijk vlak, want ook in Noorwegen en IJsland zullen de regels voor uitlevering van het Schengenacquis gelden. Wie zou dat 45 jaar geleden voor mogelijk hebben gehouden?
Deze noodzakelijke evolutie van de geschiedenis geeft aanleiding tot nieuwe eisen en compromissen, en zo krijgt de ontwikkeling, de vooruitgang van Europa de overhand. Op die historische context baseren wij de zekerheid dat het programma van Tampere, dat de overgang van de intergouvernementele naar de communautaire methode veronderstelt, tot de communautarisering van de justitiële samenwerking zal leiden. De regeringen van de lidstaten wensen dat immers, en het werk van de Commissie en van commissaris António Vitorino mag niet het slachtoffer worden van de chronische huiver voor het overdragen van soevereiniteit. Maar het zijn vooral de huidige ontwikkelingen die eisen dat Europa zich toerust met een strafrechtelijk instrument dat als belangrijkste wapen in de strijd tegen de internationale en grensoverschrijdende misdaad kan worden gebruikt.
Het echte verschil waar wij als Europeanen trots op kunnen zijn is niet ons wapenarsenaal, maar de kwaliteit van de nieuwe Europese regelgeving die wij in deze Vergadering tot stand helpen brengen. Die regelgeving moet afschrikken, maar moet ook de vrijheden respecteren, zonder de filosofische en culturele ideeën die bepalend zijn voor het strafrecht van de verschillende lidstaten geweld aan te doen. Het Europees aanhoudingsbevel is gebaseerd op de wederzijdse erkenning van rechterlijke uitspraken. Het desbetreffende voorstel van commissaris António Vitorino kan tot voorbeeld dienen voor de verwezenlijking van andere besluiten van Tampere, met name voor de harmonisering van het strafrecht.
Wij juichen het Zweeds initiatief toe, daar het opportuun en noodzakelijk is. Om al de hiervoor genoemde redenen hoop ik echter dat het initiatief spoedig achterhaald zal zijn door communautaire regels, met name voor het aanhoudingsbevel. Dan kunnen de twee overeenkomsten opgeborgen worden; die zitten wel vol goede bedoelingen, maar sorteren weinig effect. De logica wil dat die overeenkomsten vervangen worden door de wederzijdse erkenning van rechterlijke uitspraken en de simpele overdracht van misdadigers door de lidstaten. Zo, mijnheer de commissaris, creëren wij een Europese ruimte voor uitlevering."@nl2
"Herr talman, herr kommissionär! Lustigt nog var det två europeiska länder som aldrig har anslutit sig till Europeiska unionen, Norge och Island, som var de första länderna att lansera en fri rörlighet för personer på regional nivå. Kring 1957 öppnades, via den nordiska passunionen, Danmark, Sverige, Finland, Norge och Island, gränserna i fem europeiska länder för personer, samtidigt som sex andra länder utformade en gemensam marknad där man gynnade den fria rörligheten för varor i en tullunion. De två grupperna av länder gick olika vägar. De första gav liv åt Efta, de andra strävade efter ett enat Europa bortom det ekonomiska. Det projekt som de sex länder, i dag 15 och i morgon nästan dubbelt så många, förkroppsligade lyckades som tur var med att komma längre än bara till den fria handeln eller förenklingarna vid gränspassagerna. Det lockade många grundare till de nordiska institutionerna och just därför ger vi här, i detta betänkande, en viss mening åt motsättningar och historiska svårigheter genom att integrera Norge och Island i Schengenområdet, och alldeles särskilt, genom det svenska initiativet, i ett område med frihet, säkerhet och rättvisa i Europeiska unionen.
Genom det svenska initiativet utvidgas alltså unionens område med fri rörlighet utanför EU:s formellt geografiska område, med de rättsliga konsekvenser som gör Norge och Island till länder där gemensamma utlämningsregler kommer att tillämpas enligt Schengenregelverket. Vem hade trott för 45 år sedan att det skulle vara möjligt?
I denna historiska utveckling, eller rättare sagt i det behov som skapar nya krav och åtaganden och därigenom utvecklar och skapar framsteg i Europa, grundas övertygelsen om att Tammerforsprogrammet, som innebär att man går över från den mellanstatliga metoden till gemenskapsmetoden, kommer att leda till en harmonisering av det rättsliga samarbetet, för detta ville medlemsstaternas regeringar, för kommissionens och António Vitorinos arbete får inte svikas genom ett kroniskt motstånd från förespråkarna för nationell suveränitet och framför allt för att tiden kräver att Europa skaffar ett straffrättsligt vapen som kan tjäna som ett första instrument i kampen mot den internationella och gränsöverskridande brottsligheten.
Den verkliga skillnaden som vi européer kan stoltsera med, ligger inte i krisarsenalen, den ligger i kvaliteten på de nya europeiska bestämmelser som vi i denna kammare hjälper till med eller kommer att hjälpa till med att konstruera, bestämmelser med förmågan att förena avskräckande effekter och respekt för friheter, utan att angripa de filosofiska och kulturella skillnader som påverkar de olika medlemsstaternas strafflagstiftning. Det europeiska häktningsbeslutet, grundat på principen om ömsesidigt erkännande av nationella rättsliga domar, är i den form som föreslagits av kommissionär António Vitorino, ett exempel att följa för övriga aspekter från Tammerfors, särskilt när det gäller harmoniseringen av straffrätten.
Av dessa skäl anser jag att det svenska initiativet, som vi välkomnar eftersom det är lägligt och nödvändigt, snabbt kommer att föråldras eftersom det passeras av gemenskapsbestämmelsernas effektivitet, främst de som gäller häktningsbeslutet, och som kommer att avskaffa de två konventionerna i unionen, vilka visserligen har goda avsikter men små effekter. Det logiska är att de kommer att ersättas av ömsesidigt erkännande av rättsliga domar och av förflyttning av personer som har begått brott, vilket därigenom, herr kommissionär, leder till ett gemensamt europeiskt utlämningsområde."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"Marinho (PSE ),"12,11
"idus"12
"ΡΤ"8
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples