Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2001-10-24-Speech-3-196"

Predicate	Value (sorted: default)
rdf:type	lpv_eu:Speech4
dcterms:Date	"2001-10-24"^^xsd:date4
dcterms:Is Part Of	lp_eu:Tal av Hans Helighet den fjortonde Dalai Lama4
dcterms:Language	"en"^^xsd:language4
lpv:document identification number	"en.20011024.14.3-196"4
lpv:hasSubsequent	lp_eu:2001-10-24-Speech-3-1974
lpv:speaker	lp:His Holiness the Dalai-Lama.4
lpv:spoken text	"It is a great honour to speak and share some of my thoughts and feelings with you. As my prepared statement is in Tibetan, I want to read in Tibetan to show respect for my own unique, separate language. So I will speak Tibetan. Many of the world´s problems and conflicts arise because we have lost sight of the basic humanity that binds us all together as a human family. We tend to forget that despite the diversity of race, religion, culture, language, ideology and so forth, people are equal in their basic desire for peace and happiness: we all want happiness and do not want suffering. We strive to fulfil these desires as best we can. However, as much as we praise diversity in theory, unfortunately often we fail to respect it in practice. In fact, our inability to embrace diversity becomes a major source of conflict among peoples. A particularly sad fact of human history is that conflicts have arisen in the name of religion. Even today, individuals are killed, their communities destroyed and societies destabilised as a result of misuse of religion and encouragement of bigotry and hatred. According to my personal experience the best way to overcome obstructions to inter-religious harmony and to bring about understanding is through dialogue with members of other faith traditions. This I see occurring in a number of different ways. In my own case, for example, my meetings with the late Thomas Merton, a Trappist monk, in the late 60s, were deeply inspiring. They helped me develop a profound admiration for the teachings of Christianity. I also feel that meetings amongst different religious leaders and joining together to pray from a common platform are extremely powerful, as was the case in 1986 during the gathering at Assisi in Italy. The recent United Nations Millennium World Peace Summit of Religious and Spiritual Leaders held last year was also a laudable step. However, there is a need for more of these initiatives on a regular basis. On my part, to show my respect for other religious traditions I went on pilgrimage to Jerusalem – a site holy to three of the world’s great religions. I have paid visits to various Hindu, Islamic, Christian, Jain and Sikh shrines both in India and abroad. During the past three decades I have met with many religious leaders of different traditions and have discussed harmony and inter-religious understanding. When exchanges like these occur, followers of one tradition will find that, just as in the case of their own, the teachings of other faiths are a source of both spiritual inspiration and as well as ethical guidance to their followers. It will also become clear that irrespective of doctrinal and other differences, all the major world religions help to transform individuals to become good human beings. All emphasise love, compassion, patience, tolerance, forgiveness, humility, self-discipline and so on. We must therefore embrace the concept of plurality in the field of religion, too. In the context of our newly emerging global community all forms of violence, including war, are totally inappropriate means of settling disputes. Violence and war have always been part of human history, and in ancient times there were winners and losers. However, there would be no winners at all if another global conflict were to occur today. We must, therefore, have the courage and vision to call for a world without nuclear weapons and national armies in the long run. Especially, in the light of the terrible attacks in the United States the international community must make a sincere attempt to use the horrible and shocking experience to develop a sense of global responsibility, where a culture of dialogue and non-violence is used in resolving differences. Dialogue is the only sensible and intelligent way of resolving differences and clashes of interests, whether between individuals or nations. The promotion of a culture of dialogue and non-violence for the future of mankind is a compelling task of the international community. It is not enough for governments to endorse the principle of non-violence without any appropriate action to support and promote it. If non-violence is to prevail, non-violent movements must be made effective and successful. Some consider the 20th century a century of war and bloodshed. I believe the challenge before us is to make the new century one of dialogue and non-violence. Furthermore, in dealing with conflicts too often we lack proper judgment and courage. We fail to pay adequate attention to situations of potential conflict when they are at an early stage of development. Once all the circumstances have progressed to a state where emotions of the people or communities involved in disputes have become fully charged, it is extremely difficult, if not impossible, to prevent a dangerous situation from exploding. We see this tragic situation repeated time and again. So we must learn to detect early signs of conflict and have the courage to address the problem before it reaches its boiling point. I remain convinced that most human conflicts can be solved through genuine dialogue conducted with a spirit of openness and reconciliation. I have therefore consistently sought a resolution of the issue of Tibet through non-violence and dialogue. Right from the beginning of the invasion of Tibet, I tried to work with the Chinese authorities to arrive at a mutually acceptable, peaceful co-existence. Even when the so-called Seventeen Point Agreement for the Peaceful Liberation of Tibet was forced upon us I tried to work with the Chinese authorities. After all, by that agreement the Chinese government recognised the distinctiveness and the autonomy of Tibet and pledged not to impose their system on Tibet against our wishes. However, in breach of this agreement, the Chinese authorities forced upon Tibetans their rigid and alien ideology and showed scant respect for the unique culture, religion and way of life of the Tibetan people. In desperation the Tibetan people rose up against the Chinese. In the end in 1959 I had to escape from Tibet so that I could continue to serve the people of Tibet. During the past more than four decades since my escape, Tibet has been under the harsh control of the government of the People´s Republic of China. The immense destruction and human suffering inflicted on the people of Tibet are today well known and I do not wish to dwell on these sad and painful events. The late Panchen Lama’s 70,000-character petition to the Chinese government serves as a telling historical document on China’s draconian policies and actions in Tibet. Tibet today continues to be an occupied country, oppressed by force and scarred by suffering. Despite some development and economic progress, Tibet continues to face fundamental problems of survival. Serious violations of human rights are widespread throughout Tibet and are often the result of policies of racial and cultural discrimination. Yet they are only the symptoms and consequences of a deeper problem. The Chinese authorities view Tibet’s distinct culture and religion as the source of threat of separation. Hence as a result of deliberate policies an entire people with its unique culture and identity are facing the threat of extinction. I have led the Tibetan freedom struggle on a path of non-violence and have consistently sought a mutually agreeable solution of the Tibetan issue through negotiations in a spirit of reconciliation and compromise with China. With this spirit in 1988 here in Strasbourg at this Parliament I presented a formal proposal for negotiations, which we hoped would serve as a basis for resolving the issue of Tibet. I had chosen consciously the European Parliament as a venue to present my thoughts for a framework for negotiations in order to underline the point that a genuine union can only come about voluntarily when there are satisfactory benefits to all the parties concerned. The European Union is a clear and inspiring example of this. On the other hand, even one country or community can break into two or more entities when there is a lack of trust and benefit, and when force is used as the principal means of rule. My proposal which later became known as the ‘Middle Way Approach’ or the ‘Strasbourg Proposal’ envisages that Tibet enjoy genuine autonomy within the framework of the People’s Republic of China. However, not the autonomy on paper imposed on us 50 years ago in the 17-Point Agreement, but a true self-governing, genuinely autonomous Tibet, with Tibetans fully responsible for their own domestic affairs, including the education of their children, religious matters, cultural affairs, the care of their delicate and precious environment, and the local economy. Beijing would continue to be responsible for the conduct of foreign and defence affairs. This solution would greatly enhance the international image of China and contribute to her stability and unity –- the two topmost priorities of Beijing –- while at the same time the Tibetans would be ensured of the basic rights and freedoms to preserve their own civilisation and to protect the delicate environment of the Tibetan plateau. Since then our relation with the Chinese government has taken many twists and turns. Unfortunately, I must sadly inform you that a lack of political will on the part of the Chinese leadership to address the issue of Tibet in a serious manner has failed to produce any progress. My initiatives and overtures over the years to engage the Chinese leadership in a dialogue remain unreciprocated. Last September, I communicated through the Chinese Embassy in New Delhi our wish to send a delegation to Beijing to deliver a detailed memorandum outlining my thinking on the issue of Tibet and to explain and discuss the points raised in the memorandum. I conveyed that through face-to-face meetings we would succeed in clarifying misunderstandings and overcoming distrust. I expressed the strong belief that once this is achieved then a mutually acceptable solution of the problem can be found without much difficulty. But the Chinese government is refusing to accept my delegation till today. It is obvious that Beijing’s attitude has hardened significantly compared to the eighties when six Tibetan delegations from exile were accepted. Whatever explanations Beijing may give concerning communications between the Chinese government and myself I must state here clearly that the Chinese government is refusing to talk to the representatives I have designated for the task. The failure of the Chinese leadership to respond positively to my Middle Way Approach reaffirms the Tibetan people’s suspicion that the Chinese government has no interest whatsoever in any kind of peaceful co-existence. Many Tibetans believe that China is bent on complete forceful assimilation and absorption of Tibet into China. They call for the independence of Tibet and criticise my ‘Middle Way Approach’. Others are advocating a referendum in Tibet. They argue if conditions inside Tibet are as the Chinese authorities portray it to be and if the Tibetans are truly happy, then there should be no difficulty holding a plebiscite in Tibet. I have also always maintained that ultimately the Tibetan people must be able to decide about the future of Tibet as Pandit Jawaharlal Nehru, the first Prime Minister of India, stated in the Indian Parliament on December 7. 1950: “…the last voice in regard to Tibet should be the voice of the people of Tibet and nobody else.” While I firmly reject the use of violence as a means in our freedom struggle we certainly have the right to explore all other political options available to us. I am a staunch believer in freedom and democracy and have therefore been encouraging the Tibetans in exile to follow the democratic process. Today, the Tibetan refugees may be among the few communities in exile that have established all the three pillars of democracy: legislature, judiciary and executive. This year we have taken another big stride in the process of democratisation by having the chairman of the Tibetan Cabinet elected by popular vote. The elected chairman of the Cabinet and the elected parliament will shoulder the responsibility of running the Tibetan affairs as the legitimate representatives of the people. However, I consider it my moral obligation to the six million Tibetans to continue taking up the Tibetan issue with the Chinese leadership and to act as the free spokesman of the Tibetan people until a solution is reached. In the absence of any positive response from the Chinese government to my overtures over the years, I am left with no alternative but to appeal to the members of the international community. It is clear now that only increased, concerted and consistent international efforts will persuade Beijing to change its policy on Tibet. Although the immediate reactions from the Chinese side will be most probably negative, nevertheless, I strongly believe that expressions of international concern and support are essential for creating an environment conducive for the peaceful resolution of the Tibetan problem. On my part, I remain committed to the process of dialogue. It is my firm belief that dialogue and a willingness to look with honesty and clarity at the reality of Tibet can lead us to a mutually beneficial solution that will contribute to the stability and unity of the People’s Republic of China and secure the right for the Tibetan people to live in freedom, peace and dignity. Brothers and sisters of the European Parliament, I consider myself as the free spokesman for my captive countrymen and women. It is my duty to speak on their behalf. I speak not with a feeling of anger or hatred towards those who are responsible for the immense suffering of our people and the destruction of our land, homes, temples, monasteries and culture. They too are human beings who struggle to find happiness, and deserve our compassion. I speak to inform you of the sad situation in my country today and of the aspirations of my people, because in our struggle for freedom, truth is the only weapon we possess. Today, our people, our distinct rich cultural heritage and our national identity are facing the threat of extinction. We need your support to survive as a people and as a culture. When one looks at the situation inside Tibet it seems almost hopeless in the face of increasing repression, continuing environmental destruction, and the ongoing systematic undermining of the culture and identity of Tibet. Yet I believe that no matter how big and powerful China may be she is still part of the world. The global trend today is towards more openness, freedom, democracy and respect for human rights. Sooner or later China will have to follow the world trend and in the long run there is no way that China can escape from truth, justice and freedom. The consistent and principled engagement of the European Parliament with China will accelerate this process of change that is already taken place in China. Since the Tibetan issue is closely related with what is happening in China, I believe there is reason and ground for hope. I would like to thank the European Parliament for the consistent display of concern and support for the non-violent Tibetan freedom struggle. Your sympathy and support have always been a deep source of inspiration and encouragement to the Tibetan people both inside and outside Tibet. The numerous resolutions of the European Parliament on the issue of Tibet helped greatly to highlight the plight of the Tibetan people and raise the awareness of the public and governments in Europe and around the world of the issue of Tibet. I am especially encouraged by the European Parliament’s resolution calling for the appointment of an EU special representative for Tibet. I strongly believe that the implementation of this resolution will enable the European Union not only to help promote a peaceful resolution of the Tibetan issue through negotiations in a more consistent, effective and creative way but also provide support for other legitimate needs of the Tibetan people, including ways and means to preserve our distinct identity. This initiative will also send a strong signal to Beijing that the European Union is serious in encouraging and promoting a solution of the Tibetan problem. I have no doubt that your continued expressions of concern and support for Tibet will in the long run impact positively and help create the conducive political environment for a constructive dialogue on the issue of Tibet. I ask for your continued support in this critical time in our country’s history. I thank you for providing me the opportunity to share my thoughts with you. Recently, in Calcutta, at a function, at the beginning, as usual, I spoke in Tibetan and then in my broken English. The next day a local newspaper reported very favourably on my remarks but said that the Dalai Lama spoke at the beginning in Chinese. So I hope you will realise that this is not Chinese, but the Tibetan language. Madam President, ladies and gentlemen. It is a great honour for me to address the European Parliament. I believe the European Union is an inspiring example for a cooperative and peaceful co-existence among different nations and peoples and deeply inspiring for people like myself who strongly believe in the need for better understanding, closer cooperation, and greater respect among the various nations of the world. I thank you for this kind invitation. I consider it as an encouraging gesture of genuine sympathy and concern for the tragic fate of the Tibetan people. I speak to you today as a simple Buddhist monk, educated and trained in our ancient traditional way. I am not an expert in political science. However, my life-long study and practice of Buddhism and my responsibility and involvement in the non-violent freedom struggle of the Tibetan people have given me some experiences and thoughts that I would like to share with you. It is evident that the human community has reached a critical juncture in its history. Today’s world requires us to accept the oneness of humanity. In the past, communities could afford to think of one another as fundamentally separate. But today, as we learn from the recent tragic events in the United States, whatever happens in one region eventually affects many other areas. The world is becoming increasingly interdependent. Within the context of this new interdependence, self-interest clearly lies in considering the interest of others. Without the cultivation and promotion of a sense of universal responsibility our very future is in danger. I strongly believe that we must consciously develop a greater sense of universal responsibility. We must learn to work not just for our own individual self, family or nation, but for the benefit of all mankind. Universal responsibility is the best foundation both for our personal happiness and for world peace, the equitable use of our natural resources, and, through a concern for future generations, the proper care for the environment."@en3
lpv:translated text	"Det er en stor ære at få lov til at tale og dele mine tanker og følelser med jer. Da den tale, jeg har forberedt, er på tibetansk, vil jeg holde den på tibetansk for at respektere mit eget unikke og særegne sprog. Jeg vil derfor tale på tibetansk. Mange af verdens problemer og konflikter opstår, fordi vi har glemt den menneskekærlighed, som binder os sammen som én familie. Vi er tilbøjelige til at glemme, at alle mennesker deler de samme grundlæggende ønsker om fred og lykke på trods af vores forskelligheder, det være sig race, religion, kultur, sprog, ideologi osv. Vi ønsker alle at blive lykkelige og undgå lidelser. Vi stræber mod at indfri disse ønsker, så godt vi nu kan. Men uanset hvor meget vi hylder mangfoldigheden i teorien, sker det desværre ofte, at vi i praksis ikke respekterer den. Faktisk er vores manglende evne til at rumme mangfoldigheden en væsentlig årsag til konflikt blandt mennesker. En særlig trist kendsgerning i menneskehedens historie er, at konflikter opstår i religionens navn. Selv i dag bliver mennesker slået ihjel, samfund tilintetgjort og gjort ustabile på grund af misbruget af religion og en opfordring til hykleri og had. Min egen erfaring siger mig, at vi bedst overvinder hindringer for interreligiøs harmoni og opnår større forståelse via dialog med medlemmerne af andre trossamfund. Det kan jeg se ske på flere forskellige måder. For mit eget vedkommende var mine møder med den nu afdøde Thomas Merton, en trappistmunk, sidst i 1960'erne f.eks. meget inspirerende. De hjalp mig til at udvikle en dybtfølt beundring for læren om kristendom. Jeg føler også, at møder mellem forskellige religiøse ledere og det at gå sammen i bøn fra en fælles platform har stor effekt, som det var tilfældet i 1986 under mødet i Assisi i Italien. FN's millenniumtopmøde om fred for religiøse og spirituelle ledere sidste år var også et prisværdigt skridt. Der er imidlertid behov for flere af disse initiativer med jævne mellemrum. For at vise min respekt for andre trossamfund tog jeg på en pilgrimsrejse til Jerusalem, som er en hellig by for tre af verdens største religioner. Jeg har før besøgt forskellige hinduistiske, islamiske, kristne, jainistiske og sikh-helligdomme både i Indien og i andre lande. Jeg har i de sidste 30 år mødt mange religiøse ledere fra forskellige traditioner for at diskutere harmoni og interreligiøs forståelse. Når der udveksles synspunkter som disse, vil tilhængere af en tradition se, at andre trosretningers lære er en stor kilde til åndelig inspiration og udgør etiske retningslinjer for medlemmerne på lige fod med deres egne. Det bliver også tydeligt, at alle større religioner i verden er med til at skabe gode mennesker uanset doktrinære eller andre forskelle. De lægger alle vægt på kærlighed, barmhjertighed, tålmodighed, tolerance, tilgivelse, ydmyghed, selvdisciplin osv. Derfor skal vi også kunne rumme idéen om pluralisme inden for religionen. I lyset af det nye globale fællesskab er alle former for vold og krig en helt forkert måde at løse konflikter på. Krig og vold har altid været en del af menneskehedens historie, og i gammel tid var der vindere og tabere. Der vil imidlertid ikke være nogen vindere i dag, hvis der opstår en ny verdensomspændende konflikt. Vi skal derfor udvise mod og fremsynethed og på længere sigt opfordre til en verden uden atomvåben og nationale hære. Det internationale samfund skal, især i lyset af de forfærdelige angreb i USA, gøre et alvorligt forsøg på at bruge denne rystende og chokerende oplevelse til at udvikle en følelse af global ansvarsbevidsthed, hvor konflikter kan løses gennem dialog og ikkevold. Dialog er den eneste fornuftige og intelligente måde at løse forskelle og interessekonflikter på, uanset om det er mellem individer eller nationer. Fremme af dialog og ikkevold for menneskeheden i fremtiden er en tvingende opgave for det internationale samfund. Det er ikke nok, at regeringerne støtter ikkevoldelige principper, hvis de ikke sætter handling bag ordene. Hvis ikkevoldelige teorier skal være fremherskende, skal ikkevoldelige bevægelser være mere effektive og have større gennemslagskraft. Nogle opfatter det 20. århundrede som et århundrede med krig og blodsudgydelser. Jeg tror, den nye udfordring ligger i at gøre det nye århundrede til et dialogens og ikkevoldens århundrede. Derudover mangler vi ofte sund dømmekraft og mod, når vi forsøger at løse konflikter. Vi griber ikke ind i situationer, som kan udvikle sig til konflikter, på et tidligt tidspunkt i forløbet. Når først begivenhederne har nået et niveau, hvor menneskelige følelser og samfund, som er indblandet i stridigheder, har nået bristepunktet, er det yderst vanskeligt, hvis ikke umuligt, at forhindre en farlig situation i at eksplodere. Vi ser det samme tragiske mønster gentaget igen og igen. Vi skal derfor lære at tyde tidlige tegn på konflikt og have modet til at tage fat om problemerne, før de koger over. Jeg er overbevist om, at de fleste menneskelige konflikter kan løses gennem en ægte åben og forsonende dialog. Jeg har derfor konsekvent søgt at finde en fredelig løsning på spørgsmålet om Tibet gennem dialog og ikkevold. Jeg har lige fra starten af invasionen af Tibet søgt at samarbejde med de kinesiske myndigheder for at nå frem til en gensidig acceptabel og fredelig sameksistens. Selv da den såkaldte 17-punktsaftale om Tibets fredelige befrielse blev påtvunget os, forsøgte jeg at samarbejde med de kinesiske myndigheder. Når alt kommer til alt, anerkendte den kinesiske regering jo Tibets særegenhed og autonomi og lovede ikke at indføre deres system i Tibet mod tibetanernes ønske. Men de kinesiske myndigheder påtvang det tibetanske folk deres usmidige og fremmede ideologi i strid med aftalen og viste kun ringe respekt for den enestående tibetanske kultur, religion og levevis. Det tibetanske folk rejste sig mod kineserne i desperation, og jeg var i slutningen af 1959 tvunget til at flygte ud af Tibet, så jeg kunne fortsætte med at tjene det tibetanske folk. I de over 40 år, der er gået siden min flugt, har Tibet været underlagt Folkerepublikken Kinas hårde kontrol. De enorme ødelæggelser og menneskelige lidelser, som tibetanerne har været udsat for, er i dag kendt over hele verden, og jeg ønsker ikke at dvæle ved disse sørgelige og smertelige hændelser. Den nu afdøde Panchen Lamas 70.000 tegns lange bønskrift til de kinesiske myndigheder tjener som et rammende historisk bevis på Kinas meget strenge politik og handlinger i Tibet. Tibet er den dag i dag stadig et besat land, undertrykt med magt og mærket af de mange lidelser. På trods af en vis udvikling og økonomiske fremskridt står Tibet stadig over for grundlæggende overlevelsesproblemer. Alvorlige krænkelser af menneskerettighederne er udbredt i Tibet og er ofte affødt af racistisk og kulturel diskriminering. De er ikke desto mindre kun symptomer på og konsekvenser af et dybereliggende problem. De kinesiske myndigheder ser den unikke tibetanske kultur og religion som en trussel om adskillelse. Som følge af en bevidst politik står et enestående folkeslag med sin unikke kultur og identitet derfor nu over for truslen om udryddelse. Jeg har ledet tibetanernes kamp for frihed med ikkevoldelige midler og har konsekvent søgt at finde en gensidig acceptabel løsning med hensyn til Tibet gennem forhandlinger med Kina, som er ført i en forsonende og kompromissøgende atmosfære. I denne ånd stillede jeg i 1988 her i Parlamentet i Strasbourg et formelt forslag om forhandlinger, som vi håbede kunne danne grundlag for en løsning på spørgsmålet om Tibet. Jeg havde bevidst valgt Europa-Parlamentet som mit mødested for præsentationen af mine idéer om rammerne for forhandlingerne for at understrege, at en ægte union kun kan eksistere på frivillig basis, når der er tilfredsstillende fordele for alle berørte parter. EU er et lysende og inspirerende eksempel på dette. På den anden side kan selv ét enkelt land eller samfund deles i to eller flere enheder, hvis der ikke er tillid og fordele, og når der anvendes magt som grundregel. Mit forslag, der senere blev kendt som "den gyldne middelvej" eller "Strasbourg-forslaget" forudser, at Tibet har internt selvstyre inden for rammerne af Folkerepublikken Kina. Dog ikke den form for selvstyre, som er anført i det dokument, vi blev påtvunget for 50 år siden via 17-punktsaftalen, men reelt selvstyre, et ægte autonomt Tibet, hvor tibetanerne har det fulde ansvar for landets indenrigsanliggender, herunder uddannelse af børn, religiøse spørgsmål, kulturelle anliggender, ansvaret for det skrøbelige og enestående miljø og lokaløkonomien. Beijing skal fortsat være ansvarlig for udenrigs- og forsvarsanliggender. Denne løsning højner Kinas internationale omdømme og giver landet den ønskede stabilitet og enhed, som prioriteres højt i Beijing. Samtidig sikres tibetanernes grundlæggende rettigheder og friheder samt deres mulighed for at bevare det enestående miljø på den tibetanske højslette. Siden da har forholdet til Kina taget mange drejninger. Jeg er desværre nødt til at meddele, at den kinesiske regerings manglende politiske vilje til for alvor at tage fat om spørgsmålet om Tibet har ført til, at der ikke er sket fremskridt. Mine initiativer og tilnærmelser for at få en dialog med Kina er i løbet af årene ikke blevet gengældt. I september gav jeg via den kinesiske ambassade i New Delhi udtryk for vores ønske om at sende en delegation til Beijing for at aflevere et detaljeret notat, som skitserer mine idéer med hensyn til Tibet, og for at forklare og drøfte de punkter, som er anført i notatet. Jeg overbragte budskabet om, at det er muligt at bilægge misforståelserne og overkomme mistroen, hvis vi mødes ansigt til ansigt. Jeg gav udtryk for min stærke tro på, at hvis vi først når det punkt, så er det muligt at nå frem til en gensidigt tilfredsstillende løsning på problemet uden de store vanskeligheder. Den kinesiske regering har imidlertid indtil nu nægtet at modtage min delegation. Det er tydeligt, at Beijing har skærpet sin holdning markant i forhold til 1980'erne, hvor seks tibetanske delegationer i eksil blev modtaget. Uanset hvad Beijing måtte sige om kommunikationen mellem den kinesiske regering og mig, skal jeg her klart og tydeligt sige, at Kina nægter at tale med de repræsentanter, jeg har udpeget. Den kinesiske regerings afvisende holdning over for min "gyldne middelvej" bekræfter det tibetanske folks mistanke om, at Kina overhovedet ingen interesse har i en fredelig sameksistens. Mange tibetanere tror, at Kina er opsat på ved magt at gennemtvinge assimilering og helt indsluse Tibet i Kina. De påkalder sig Tibets uafhængighed og kritiserer min "gyldne middelvej". Andre slår til lyd for en folkeafstemning i Tibet. De hævder, at hvis situationen i Tibet er, som de kinesiske myndighederne fremstiller den, og hvis tibetanerne virkelig er lykkelige, så burde det ikke være et problem at afholde en folkeafstemning i Tibet. Jeg har også altid fastholdt, at det i sidste ende bør være det tibetanske folk, som afgør Tibets fremtid, lige som den første indiske premierminister, Pandit Jawaharlal Nehru, udtalte over for det indiske parlament den 7. december 1950: "… i sidste instans tilhører den afgørende stemme med hensyn til Tibets fremtid det tibetanske folk og ingen andre …". Mens jeg er stærkt imod brugen af vold som et middel i kampen for frihed, har vi unægtelig ret til at afprøve alle politiske veje, som står åbne for os. Jeg tror fuldt og fast på frihed og demokrati og har derfor opfordret eksiltibetanere til at følge de demokratiske spilleregler. De tibetanske flygtninge er måske i dag blandt de få samfund i eksil, som har etableret de tre demokratiske grundpiller, nemlig den lovgivende, den dømmende og den udøvende magt. Vi har i år taget endnu et skridt på vejen mod demokrati ved at vælge formanden for det tibetanske kabinet ved en folkeafstemning. Den valgte formand for kabinettet og det valgte parlament deler ansvaret for ledelsen af Tibets anliggender som de lovformelige repræsentanter for folket. Jeg anser det dog for min moralske pligt over for de 6 millioner tibetanere at fortsætte med at tage spørgsmålet om Tibet op med den kinesiske regering og fungere som uafhængig talsmand for det tibetanske folk, indtil vi har nået en løsning. I lyset af de kinesiske myndigheders afvisende holdning over for mine tilnærmelser har jeg ikke andre muligheder end at appellere til det internationale samfund. Det står klart, at det eneste, der kan overtale Beijing til at ændre sin politik over for Tibet, er en øget, samlet og international indsats. Selv om den umiddelbare reaktion fra kinesisk side sandsynligvis vil være negativ, så tror jeg ikke desto mindre, at ytringer om international bekymring og støtte er af afgørende betydning for at skabe en atmosfære, der kan bidrage til en fredelig løsning på spørgsmålet om Tibet. Jeg fortsætter med at søge en dialog. Det er min faste overbevisning, at dialog og vilje til at se på situationen i Tibet med oprigtige og ærlige øjne vil føre til en gensidig fordelagtig løsning, som vil bidrage til stabilitet og enhed i Folkerepublikken Kina og sikre tibetaneres ret til frihed, fred og værdighed. Brødre og søstre i Europa-Parlamentet, jeg opfatter mig selv som uafhængig talsmand for mine landsmænd i fangenskab. Det er min pligt at tale på deres vegne. Jeg taler ikke ud fra vrede eller had til de ansvarlige for de enorme lidelser, som vores folk udsættes for, og for ødelæggelsen af vores land, templer, klostre og kultur. De er også kun mennesker, der kæmper for at finde lykken, og de fortjener vores barmhjertighed. Jeg taler for at fortælle om den ulykkelige situation i mit land i dag og om mit folks forhåbninger, fordi sandheden er det eneste våben, vi har i vores kamp for frihed. Det tibetanske folk, vores enestående rige kulturarv og nationale identitet står i dag over for truslen om udryddelse. Vi har brug for Deres støtte for at overleve som et folk og en kultur. Ser man på situationen i Tibet, ser det næsten håbløst ud med udsigterne til øget undertrykkelse, fortsat ødelæggelse af miljøet og den evige systematiske underminering af Tibets kultur og identitet. Og dog tror jeg på, at uanset hvor stor og magtfuld Kina end bliver, så er landet stadig en del af verden. Den globale udvikling går i retning af større åbenhed, frihed, demokrati og respekt for menneskerettighederne. Kina er før eller siden nødt til at følge udviklingen, og Europa-Parlamentets vedvarende engagement vil være medvirkende til at fremme processen. Kina kan ikke i det lange løb flygte fra sandhed, retfærdighed og frihed. Europa-Parlamentets konsekvente og principfaste relationer til Kina er med til at fremskynde den ændringsproces, som allerede finder sted. Eftersom det tibetanske problem er tæt forbundet med ændringer i Kina, mener jeg, at der er grund til håb og basis for optimisme. Jeg vil gerne takke Europa-Parlamentet for konsekvent at give udtryk for bekymring for og støtte til tibetanernes ikkevoldelige kamp for frihed. Deres sympati og støtte har altid været en stor inspirationskilde og en kærkommen opmuntring for det tibetanske folk både i og uden for Tibet. De mange beslutninger, som Europa-Parlamentet har vedtaget i forbindelse med Tibet, har i den grad hjulpet med til at sætte fokus på det tibetanske folks situation og skabe større opmærksomhed i offentligheden og Europas regeringer samt rundt om i verden. Jeg er især opmuntret af Europa-Parlamentets beslutning om at udpege en særlig EU-repræsentant for Tibet. Jeg er fast overbevist om, at EU, med gennemførelsen af denne beslutning, ikke blot hjælper med til at fremme en fredelig løsning på det tibetanske spørgsmål gennem forhandlinger på en mere konsekvent og effektiv måde, men hjælper også med til at rejse støtte til andre berettigede krav fra det tibetanske folk, f.eks. metoder og midler til bevarelse af vores enestående identitet. Dette initiativ vil også sende et kraftigt signal til Beijing om, at en løsning på spørgsmålet om Tibet ligger EU stærkt på sinde. Jeg er ikke i tvivl om, at EU's fortsatte udtryk for bekymring for og støtte til Tibet i det lange løb vil have en positiv effekt og hjælpe med til at skabe en politisk atmosfære med henblik på en konstruktiv dialog. På dette kritiske tidspunkt i Tibets historie påskønner jeg derfor i særlig grad Parlamentets fortsatte støtte. Jeg takker for muligheden for at dele mine tanker med Dem. Ved et nyligt arrangement i Calcutta indledte jeg, som jeg plejer, med at tale tibetansk og slog derefter over i gebrokkent engelsk. Næste dag kunne man i den lokale avis læse en rosende omtale af min tale, men avisen skrev også, at Dalai Lama indledte talen på kinesisk. Så jeg håber, at De kan høre, jeg ikke taler kinesisk, men tibetansk. Fru formand, mine damer og herrer. Det er mig en stor ære at tale til Europa-Parlamentet. Jeg mener, EU er et godt eksempel på en samarbejdsvillig og fredelig sameksistens mellem forskellige nationer og befolkninger og en stor inspirationskilde for mennesker som mig selv, der tror fast på behovet for større forståelse, tættere samarbejde og større respekt blandt verdens lande. Jeg takker for invitationen. Jeg betragter det som en opmuntrende gestus og et tegn på ægte sympati for og bekymring over det tibetanske folks tragiske skæbne. Jeg står foran jer i dag som en helt almindelig buddhistisk munk, der er uddannet og oplært i de gamle traditionelle skikke. Jeg er ikke ekspert i statskundskab. Dog har mine livslange studier og udøvelse af den buddhistiske tro samt mit ansvar for og engagement i det tibetanske folks ikkevoldelige kamp for frihed givet mig en vis erfaring og ført til tanker, som jeg gerne vil dele med Dem. Det er tydeligt, at menneskeheden har nået et historisk vendepunkt. Som verden ser ud i dag, er vi nødt til at indse, at menneskeheden er en samlet enhed. Tidligere kunne samfundene tillade sig at opfatte hinanden som fundamentalt forskellige. I dag derimod er læren af de tragiske begivenheder i USA, at begivenheder i ét område med tiden vil påvirke andre områder. Der er en stadig stærkere indbyrdes afhængighed i verden. Inden for rammerne af denne nye afhængighed ligger egeninteresserne tydeligvis i at tage hensyn til andres interesser. Hvis vi ikke udvikler og fremmer en følelse af global ansvarsbevidsthed, er hele vores fremtid i fare. Jeg er overbevist om, at vi bevidst skal udvikle en større følelse af global ansvarsbevidsthed. Vi skal lære ikke kun at arbejde for egne interesser, familie eller nation, men til fordel for hele menneskeheden. Global ansvarsbevidsthed er det bedste grundlag for både personlig lykke og for verdensfred, lige adgang til naturressourcerne og i kraft af hensynet til fremtidige generationer en ordentlig beskyttelse af miljøet."@da1 "Es ist mir eine große Ehre, heute vor Ihnen sprechen und Ihnen einige meiner Gedanken und Gefühle mitteilen zu dürfen. Da meine vorbereitete Rede in Tibetisch abgefasst ist, möchte ich sie aus Respekt vor meiner einzigartigen und eigenständigen Sprache in Tibetisch vortragen. Ich werde also tibetisch sprechen. Viele Probleme und Konflikte in der Welt haben ihre Ursache darin, dass wir die elementare Menschlichkeit aus den Augen verloren haben, welche die gesamte Menschenfamilie verbindet. Wir neigen dazu, zu vergessen, dass alle Menschen trotz der Unterschiede in Rasse, Religion, Kultur, Sprache, Weltanschauung und so weiter gleich sind in ihrem elementaren Wunsch nach Frieden und Glück: Wir alle möchten glücklich sein und nicht leiden. Wir streben mit aller Kraft danach, diese Wünsche so weit wie möglich zu erfüllen. Doch so sehr wir die Vielfalt in der Theorie auch loben, in der Praxis gelingt es und häufig nicht, sie zu respektieren. Tatsächlich zählt unser Unvermögen, die Vielfalt zu akzeptieren, zu den Hauptursachen von Konflikten unter den Völkern. Eine besonders traurige Tatsache in der Menschheitsgeschichte ist, dass Konflikte im Namen der Religion ausgetragen werden. Noch heute werden Menschen getötet, ihre Gemeinschaften zerstört und Gesellschaften destabilisiert, weil die Religion missbraucht und weil Bigotterie und Hass Vorschub geleistet wird. Aus meiner persönlichen Erfahrung ist der Dialog mit Anhängern anderer Glaubensrichtungen die beste Möglichkeit, um die Hindernisse zu beseitigen, welche die Harmonie zwischen den Religionen stören, und um die Verständigung zu fördern. Dies kann auf unterschiedliche Weise erfolgen. Für mich waren zum Beispiel meine Begegnungen mit dem verstorbenen Trappistenmönch Thomas Morton Ende der 60er Jahre sehr anregend. Sie haben mir geholfen, eine tiefe Bewunderung für die christliche Lehre zu entwickeln. Ich bin außerdem der Meinung, dass Begegnungen zwischen den verschiedenen Religionsführern und das gemeinsame Gebet von einer gemeinsamen Plattform aus äußerst wirkungsvoll sind. Ich denke hier zum Beispiel an die Begegnung im italienischen Assisi im Jahr 1986. Der Millenniums-Weltfriedensgipfel der Religionen und Weltanschauungsgemeinschaften, der im vergangenen Jahr von den Vereinten Nationen veranstaltet wurde, war ebenfalls ein lobenswerter Schritt. Es sollten jedoch noch mehr solche Initiativen auf regelmäßiger Basis durchgeführt werden. Ich selbst habe, um meinen Respekt gegenüber anderen Religionen zu zeigen, eine Pilgerreise nach Jerusalem unternommen, einen Ort, der für drei der großen Weltreligionen heilig ist. Ich habe sowohl in Indien als auch im Ausland mehrere heilige Stätten der Hindus, der Moslems, der Christen, der Dschainas und der Sikhs besucht. In den letzten dreißig Jahren habe ich zahlreiche religiöse Führer unterschiedlicher Glaubensrichtungen kennen gelernt und mit ihnen über Harmonie und religionsübergreifende Verständigung gesprochen. Bei einem solchen Austausch gelangen die Anhänger einer Religion zu der Erkenntnis, dass die Lehren anderer Religionen ebenso wie die Lehren in ihrer eigenen Religion sowohl eine Quelle der spirituellen Inspiration als auch der ethischen Orientierung für die Gläubigen ist. Deutlich wird dabei auch, dass alle großen Weltreligionen ungeachtet doktrinärer oder anderer Unterschiede den Menschen dabei helfen, gute Menschen zu werden. Wichtige Elemente in allen Religionen sind Liebe, Mitgefühl, Nachsicht, Toleranz, Vergebung, Bescheidenheit, Selbstdisziplin und so weiter. Wir müssen daher das Konzept der Pluralität auch auf dem Gebiet der Religion akzeptieren. Im Kontext unserer neu entstehenden Weltgemeinschaft sind alle Formen der Gewalt, darunter auch der Krieg, völlig ungeeignete Instrumente zur Beilegung von Konflikten. Gewalt und Krieg sind untrennbar mit der Menschheitsgeschichte verbunden, und in früheren Zeiten gab es Gewinner und Verlierer. Wenn es heute erneut zu einem globalen Konflikt käme, gäbe es keine Gewinner mehr. Wir müssen daher den Mut und die Vision haben, eine Welt zu schaffen, die letztlich ohne Atomwaffen und ohne nationale Armeen auskommt. Insbesondere vor dem Hintergrund der furchtbaren Anschläge in den Vereinigten Staaten muss die internationale Gemeinschaft ernsthaft versuchen, diese entsetzliche und schockierende Erfahrung zu nutzen, um ein weltweites Verantwortungsbewusstsein und eine Kultur des Dialogs und der Gewaltfreiheit zur Beilegung von Meinungsverschiedenheiten zu entwickeln. Der Dialog ist der einzige vernünftige und intelligente Weg zur Beilegung von Meinungsverschiedenheiten und Interessenskonflikten, sei es zwischen Einzelpersonen oder Nationen. Die Entwicklung einer Kultur des Dialogs und der Gewaltfreiheit für die Zukunft der Menschheit ist eine Aufgabe, der sich die internationale Gemeinschaft nicht entziehen kann. Es reicht nicht aus, dass die Regierungen den Grundsatz der Gewaltfreiheit billigen, wenn sie nichts tun, um diesen Grundsatz zu unterstützen und zu fördern. Wenn die Gewaltfreiheit sich durchsetzen soll, müssen gewaltfreie Bewegungen wirksam und erfolgreich gemacht werden. Einige halten das 20. Jahrhundert für ein Jahrhundert der Kriege und des Blutvergießens. Ich glaube, unsere Herausforderung besteht darin, das neue Jahrhundert zu einem Jahrhundert des Dialogs und der Gewaltfreiheit zu machen. Darüber hinaus fehlt es uns bei Konflikten allzu oft am notwendigen Urteilsvermögen und an Mut. Es gelingt uns nicht, potenziellen Konfliktsituationen schon in einem frühen Entwicklungsstadium die notwendige Aufmerksamkeit zu widmen. Wenn alle Umstände erst einmal ein Stadium erreicht haben, in dem die Emotionen der an einem Konflikt beteiligten Menschen oder Gemeinschaften die Oberhand gewonnen haben, ist es äußerst schwierig, wenn nicht gar unmöglich, die Eskalation einer gefährlichen Situation zu verhindern. Wir beobachten dieses tragische Muster immer wieder. Deshalb müssen wir lernen, die Anzeichen von Konflikten schon frühzeitig zu erkennen, und wir müssen den Mut haben, etwas zur Lösung des Problems zu unternehmen, bevor es zur Eskalation kommt. Ich bin nach wie vor davon überzeugt, dass die meisten menschlichen Konflikte durch einen echten Dialog gelöst werden können, der in einem Geist der Offenheit und Versöhnung geführt wird. Ich habe mich aus diesem Grund immer dafür eingesetzt, dass die Tibetfrage mit friedlichen Mitteln und über den Dialog gelöst wird. Schon seit Beginn der Invasion in Tibet habe ich versucht, mit den chinesischen Behörden zusammenzuarbeiten und eine für beide Seiten akzeptable, friedliche Koexistenz zu erreichen. Selbst als uns das so genannte Siebzehn-Punkte-Abkommen für die friedliche Befreiung Tibets aufgezwungen wurde, habe ich versucht, mit den chinesischen Behörden zusammenzuarbeiten. Schließlich hat die chinesische Regierung durch dieses Abkommen die Einzigartigkeit und die Autonomie Tibets anerkannt und zugesagt, Tibet nicht gegen seinen Willen das chinesische System aufzuzwingen. Mit dem Bruch dieses Abkommens haben die chinesischen Behörden Tibet jedoch ihre starre und fremde Ideologie aufgezwungen und damit deutlich gemacht, dass sie die einzigartige Kultur, Religion und Lebensweise des tibetischen Volkes nicht respektieren. In seiner Verzweiflung hat sich das tibetische Volk gegen die chinesischen Besatzer erhoben. 1959 musste ich schließlich aus Tibet fliehen, um so dem tibetischen Volk weiterhin helfen zu können. In den zurückliegenden über vierzig Jahren seit meiner Flucht steht Tibet unter der strengen Kontrolle der Regierung der Volksrepublik China. Die enorme Zerstörung des Landes und das menschliche Leid, das dem tibetischen Volk zugefügt wird, sind heute wohl bekannt, und ich werde nicht weiter auf diese traurigen und schmerzlichen Ereignisse eingehen. Die 70 000 Schriftzeichen umfassende Petition des verstorbenen Panchen Lama an die chinesische Regierung ist ein historisches Dokument, in dem die drakonischen Politiken und Maßnahmen Chinas in Tibet dokumentiert sind. Tibet ist noch immer ein besetztes Land, das mit Gewalt unterdrückt wird und vom Leid gezeichnet ist. Trotz einiger Entwicklungen und Fortschritte in der Wirtschaft kämpft Tibet nach wie vor ums Überleben. Schwere Menschenrechtsverletzungen sind in Tibet weit verbreitet und sind häufig das Ergebnis einer rassistischen und kulturellen Diskriminierung. Dennoch sind sie nur die Symptome und Folgen eines tiefer liegenden Problems. Die chinesischen Behörden betrachten die unterschiedliche Kultur und Religion Tibets als Quelle der Bedrohung durch Separatismus. Daher wird gezielt eine Politik verfolgt, durch die ein ganzes Volk mit seiner einzigartigen Kultur und Identität von der Auslöschung bedroht ist. Ich habe den tibetischen Freiheitskampf in gewaltfreie Bahnen gelenkt und stets versucht, eine für beide Seiten annehmbare Lösung der Tibetfrage durch Verhandlungen zu erreichen, die in einem Geist der Versöhnung und des Kompromisses mit China geführt werden. In diesem Geiste habe ich 1988 hier in Straßburg in diesem Parlament einen offiziellen Vorschlag für Verhandlungen vorgelegt, von dem wir hofften, er würde eine Grundlage für die Lösung der Tibetfrage sein. Ich habe bewusst das Europäische Parlament als Ort für die Vorstellung meines Vorschlags für einen Verhandlungsrahmen gewählt, um zu unterstreichen, dass eine echte Union nur auf freiwilliger Basis zustande kommen kann, wenn sie ausreichende Vorteile für alle beteiligten Parteien beinhaltet. Die Europäische Union ist ein eindeutiges und inspirierendes Beispiel dafür. Andererseits kann selbst ein einziges Land oder eine einzige Gemeinschaft in zwei oder mehr Teile gespalten werden, wenn es an Vertrauen mangelt, die Vorteile nicht überwiegen und wenn Gewalt als wichtigstes Herrschaftsinstrument eingesetzt wird. Mein Vorschlag, der später „Ansatz des mittleren Weges“ oder der „Straßburger Vorschlag“ genannt wurde, sieht vor, dass Tibet innerhalb der Volksrepublik China echte Autonomie erhält. Damit ist jedoch nicht die Autonomie gemeint, die uns auf dem Papier vor 50 Jahren mit dem Siebzehn-Punkte-Abkommen aufgezwungen wurde, sondern eine echte Selbstverwaltung für ein wirklich autonomes Tibet, in dem das tibetische Volk die uneingeschränkte Verantwortung für seine eigenen inneren Angelegenheiten trägt, wie zum Beispiel für die Erziehung seiner Kinder, für Religionsfragen, die Kultur, den Schutz seiner empfindlichen und kostbaren Umwelt und die einheimische Wirtschaft. Peking würde die Zuständigkeit für die Außen- und Verteidigungspolitik behalten. Diese Lösung würde das internationale Ansehen Chinas erheblich verbessern und zur Stabilität und Einheit des Landes, den beiden wichtigsten Prioritäten Pekings, beitragen, und gleichzeitig würden dem tibetischen Volk die Grundrechte und Grundfreiheiten gewährt, die zur Erhaltung seiner eigenen Zivilisation und zum Schutz der empfindlichen Umwelt des tibetischen Hochlands erforderlich sind. Seitdem haben wir in unseren Beziehungen zur chinesischen Regierung viele Höhen und Tiefen erlebt. Bedauerlicherweise muss ich Ihnen mitteilen, dass durch den fehlenden politischen Willen vonseiten der chinesischen Regierung zu einer ernsthaften Auseinandersetzung mit der Tibetfrage keinerlei Fortschritte erreicht werden konnten. Meine Initiativen und Versuche in all den Jahren, einen Dialog mit der chinesischen Führung aufzunehmen, sind ignoriert worden. Im September letzten Jahres übermittelte ich durch die chinesische Botschaft in Neu Delhi unseren Wunsch, eine Delegation nach Peking zu entsenden, die ein Memorandum mit einer detaillierten Erläuterung meiner Haltung zur Tibetfrage übergeben und die in dem Memorandum enthaltenen Punkte erklären und erörtern sollte. Ich habe klarzumachen versucht, dass wir durch persönliche Gespräche Missverständnisse beseitigen und das Misstrauen überwinden können. Ich habe meine feste Überzeugung zum Ausdruck gebracht, dass, wenn dies gelungen ist, ohne größere Schwierigkeiten eine für beide Seiten akzeptable Lösung des Problems gefunden werden kann. Die chinesische Regierung weigert sich jedoch bis heute, meine Delegation zu empfangen. Es ist unübersehbar, dass Peking heute eine wesentlich kompromisslosere Haltung einnimmt als noch in den achtziger Jahren, als sechs tibetische Delegationen aus dem Exil empfangen wurden. Ungeachtet aller Äußerungen Pekings über die Kommunikation zwischen der chinesischen Regierung und mir möchte ich hier klar und deutlich zum Ausdruck bringen, dass die chinesische Regierung sich weigert, mit den Vertretern zu sprechen, die ich für diese Aufgabe ausgewählt habe. Die Weigerung der chinesischen Führung, positiv auf meinen „Ansatz des mittleren Weges“ zu reagieren, bestätigt den Verdacht der tibetischen Bevölkerung, dass die chinesische Regierung keinerlei Interesse an einer friedlichen Koexistenz hat. Viele Tibeter glauben, dass China mit Gewalt die völlige Assimilation und Absorption Tibets erreichen will. Sie fordern die Unabhängigkeit Tibets und kritisieren meinen „Ansatz des mittleren Weges“. Andere sprechen sich für ein Referendum in Tibet aus. Sie argumentieren, dass nichts gegen eine Volksbefragung in Tibet spricht, wenn die Situation innerhalb Tibets so ist, wie sie von den chinesischen Behörden dargestellt wird und das tibetische Volk damit zufrieden ist. Auch ich vertrete nach wie vor die Auffassung, dass letztlich das tibetische Volk die Möglichkeit erhalten muss, selbst über die Zukunft Tibets zu entscheiden. Dies hat auch der erste indische Premierminister Pandit Jawaharlal Nehru erklärt, der am 7. Dezember 1950 im indischen Parlament sagte: „ ... das letzte Wort in Bezug auf Tibet sollte das tibetische Volk haben und niemand anders.“ Ich lehne jede Anwendung von Gewalt in unserem Freiheitskampf entschieden ab, aber wir haben das Recht, alle anderen politischen Optionen auszuschöpfen, die uns zur Verfügung stehen. Mein Glaube an die Freiheit und die Demokratie ist unerschütterlich, und ich habe deshalb die im Exil lebenden Tibeter ermutigt, dem demokratischen Prozess zu folgen. Heute gehören die tibetischen Flüchtlinge zu den wenigen Gemeinschaften im Exil, die alle drei Pfeiler der Demokratie geschaffen haben: Legislative, Judikative und Exekutive. In diesem Jahr haben wir einen weiteren großen Fortschritt im Demokratisierungsprozess erreicht, denn wir haben beschlossen, dass der Vorsitzende des tibetischen Kabinetts durch Wahlen bestimmt werden soll. Der gewählte Vorsitzende des Kabinetts und das gewählte Parlament werden die Verantwortung für die Wahrnehmung der tibetischen Interessen als legitime Vertreter ihres Volkes übernehmen. Ich betrachte es jedoch als meine moralische Pflicht gegenüber den sechs Millionen Tibetern, die Tibet-Frage weiterhin mit der chinesischen Führung zu erörtern und als freier Sprecher des tibetischen Volkes zu agieren, bis eine Lösung gefunden worden ist. Da die chinesische Regierung nicht auf meine jahrelangen Annäherungsversuche reagiert hat, bleibt mir keine andere Wahl als mich an die Mitglieder der internationalen Gemeinschaft zu wenden. Es ist nun klar geworden, dass Peking nur durch verstärkte, gemeinsame und kontinuierliche internationale Bemühungen zu einer Änderung seiner Politik in Tibet bewegt werden kann. Auch wenn damit zu rechnen ist, dass die unmittelbaren Reaktionen der chinesischen Seite negativ sein werden, bin ich davon überzeugt, dass die Anteilnahme und Unterstützung der internationalen Gemeinschaft sehr wichtig sind, um ein Klima zu schaffen, das einer friedlichen Lösung des Tibet-Problems förderlich ist. Ich werde auch weiterhin den Dialog suchen. Ich bin der festen Überzeugung, dass wir durch den Dialog und die Bereitschaft, die Realität in Tibet ehrlich und klar zu betrachten, eine für beide Seiten vorteilhafte Lösung erreichen können, die zur Stabilität und Einheit der Volksrepublik China beitragen und das Recht des tibetischen Volkes, in Freiheit, Frieden und Würde zu leben, sicherstellen kann. Meine Brüder und Schwestern im Europäischen Parlament, ich betrachte mich als freier Sprecher meiner in Gefangenschaft gehaltenen Landsleute. Es ist meine Pflicht, in ihrem Namen zu sprechen. Ich spreche nicht mit einem Gefühl des Zorns oder des Hasses gegenüber denjenigen, die für das unermessliche Leid unseres Volkes und die Zerstörung unseres Landes, unserer Häuser, Tempel, Klöster und unserer Kultur verantwortlich sind. Auch sie sind Menschen, die glücklich sein wollen, und auch sie verdienen unser Mitgefühl. Ich spreche zu Ihnen, um Sie über die traurige Lage in meinem Land und über die Hoffnungen meines Volkes zu informieren, weil die Wahrheit in unserem Kampf um die Freiheit die einzige Waffe ist, die wir besitzen. Unser Volk, unser einzigartiges, reiches kulturelles Erbe und unsere nationale Identität sind heute vom Aussterben bedroht. Wir brauchen Ihre Unterstützung, damit wir als Volk und als Kultur überleben können. Wenn man die Situation in Tibet betrachtet, erscheint dies angesichts der zunehmenden Unterdrückung, der anhaltenden Umweltzerstörung und der fortgesetzten, systematischen Untergrabung der tibetischen Kultur und Identität fast aussichtslos. Trotzdem glaube ich, dass China, so groß und mächtig es auch sein mag, noch immer Teil der Welt ist. Die weltweite Entwicklung, die sich heute vollzieht, geht hin zu mehr Offenheit, Freiheit, Demokratie und zur stärkeren Achtung der Menschenrechte. Früher oder später wird China dieser Entwicklung folgen müssen, und langfristig wird es keinen Ausweg vor der Wahrheit, der Gerechtigkeit und der Freiheit geben. Das konsequente, prinzipienfeste Engagement des Europäischen Parlaments gegenüber China wird diesen Prozess des Wandels beschleunigen, der sich schon jetzt in China vollzieht. Da die Tibet-Frage eng mit den Entwicklungen in China verbunden ist, glaube ich, dass Anlass und Grund zur Hoffnung besteht. Ich möchte dem Europäischen Parlament dafür danken, dass es unermüdlich seine Anteilnahme und seine Unterstützung für den gewaltfreien Freiheitskampf des tibetischen Volkes zum Ausdruck bringt. Ihr Mitgefühl und Ihre Unterstützung waren immer eine tiefe Quelle der Inspiration und der Ermutigung für das tibetische Volk innerhalb und außerhalb Tibets. Die zahlreichen Entschließungsanträge des Europäischen Parlaments zur Tibet-Frage haben wesentlich dazu beigetragen, das Elend des tibetischen Volkes sichtbar zu machen und die Öffentlichkeit sowie die Regierungen in Europa und in der Welt für die Tibet-Frage zu sensibilisieren. Besonders ermutigend ist der Entschließungsantrag des Europäischen Parlaments, in dem die Ernennung eines EU-Sonderbeauftragten für Tibet gefordert wird. Ich glaube, dass die Umsetzung dieses Entschließungsantrags die Europäische Union nicht nur befähigen wird, eine friedliche Lösung der tibetischen Frage durch Verhandlungen konsequenter, effektiver und kreativer zu fördern, sondern auch dazu beitragen wird, dass andere legitime Bedürfnisse des tibetischen Volkes unterstützt werden können. Dazu gehört auch, dass Mittel und Wege zur Erhaltung unserer einzigartigen Identität gefunden werden. Diese Initiative wird außerdem ein unmissverständliches Signal an Peking sein, dass die Europäische Union es ernst meint mit ihrer Unterstützung und Förderung einer Lösung der Tibet-Frage. Ich bin sicher, dass Ihr unermüdliches Engagement und Ihre Unterstützung für Tibet sich letztlich positiv auswirken und dazu beitragen werden, ein günstiges politisches Klima für einen konstruktiven Dialog über die Tibet-Frage zu schaffen. Ich bitte Sie, uns in dieser kritischen Phase in der Geschichte unseres Landes auch weiterhin zu unterstützen. Ich danke Ihnen, dass Sie mir die Gelegenheit gegeben haben, Ihnen meine Gedanken mitzuteilen. Vor kurzem habe ich bei einer Veranstaltung in Kalkutta am Anfang wie üblich tibetisch gesprochen und meine Rede dann in meinem gebrochenen Englisch fortgesetzt. Am nächsten Tag berichtete eine Lokalzeitung sehr wohlwollend über meine Ausführungen, aber sie schrieb, der Dalai Lama habe seine Rede in chinesischer Sprache eröffnet. Ich hoffe, Sie wissen nun, dass dies nicht chinesisch, sondern tibetisch ist. Frau Präsidentin, meine sehr verehrten Damen und Herren. Es ist eine große Ehre für mich, heute vor dem Europäischen Parlament zu sprechen. Die Europäische Union ist ein beredtes Beispiel für eine kooperative und friedliche Koexistenz unterschiedlicher Nationen und Völker. Sie gibt Menschen wie mir großen Auftrieb, die glauben, dass die Nationen der Welt mehr Verständnis füreinander aufbringen, enger zusammenarbeiten und sich größeren Respekt entgegenbringen müssen. Ich danke Ihnen für Ihre freundliche Einladung. Ich betrachte sie als ermutigende Geste des echten Mitgefühls und der echten Anteilnahme am tragischen Schicksal des tibetischen Volkes. Ich spreche heute als einfacher buddhistischer Mönch zu Ihnen, der in unserer alten, traditionellen Weise ausgebildet wurde. Ich bin kein Politologe. Durch mein lebenslanges Studium und das Praktizieren des Buddhismus wie auch durch meine Verantwortung und mein Engagement im gewaltfreien Kampf zur Befreiung des tibetischen Volkes habe ich jedoch einige Erfahrungen und Erkenntnisse gewonnen, die ich gerne mit Ihnen teilen möchte. Es ist unübersehbar, dass die Menschheit an einem Scheideweg ihrer Geschichte steht. In der Welt, in der wir heute leben, müssen wir akzeptieren, dass die Menschheit eins ist. In der Vergangenheit konnten sich Gemeinschaften als vollkommen unabhängig voneinander betrachten. Heute dagegen betrifft alles, was in einer Region passiert auch viele andere Gebiete, wie uns die jüngsten tragischen Ereignisse in den Vereinigten Staaten vor Augen geführt haben. Alle Regionen der Welt sind in zunehmendem Maße voneinander abhängig. Im Rahmen dieser neuen Interdependenz liegt es im eigenen Interesse, auch die Interessen der anderen zu berücksichtigen. Wenn es uns nicht gelingt, ein weltweites Verantwortungsbewusstsein zu schaffen und zu fördern, ist unsere Zukunft in Gefahr. Ich bin davon überzeugt, dass wir ganz gezielt ein stärkeres weltweites Verantwortungsbewusstsein entwickeln müssen. Wir müssen lernen, nicht nur für uns selbst, für unsere eigene Familie oder Nation zu arbeiten, sondern zum Wohle der gesamten Menschheit. Die weltweite Verantwortung ist das beste Fundament sowohl für unser persönliches Glück als auch für den Weltfrieden, die gerechte Verteilung unserer natürlichen Ressourcen und, über die Sorge für zukünftige Generationen, auch für den angemessenen Schutz der Umwelt."@de7 "Είναι μεγάλη τιμή για μένα να σας μιλώ και να μοιράζομαι κάποιες από τις σκέψεις και τα συναισθήματά μου μαζί σας. Καθώς το γραπτό κείμενο της ομιλίας μου είναι στα θιβετιανά, θέλω να το διαβάσω στα θιβετιανά για να δείξω σεβασμό προς τη δική μου μοναδική και ξεχωριστή γλώσσα. Θα μιλήσω λοιπόν στα θιβετιανά. Πολλά από τα προβλήματα και τις συγκρούσεις στον κόσμο δημιουργούνται επειδή έχουμε ξεχάσει την ανθρώπινη ιδιότητα που μας ενώνει όλους σε μια ανθρώπινη οικογένεια. Έχουμε την τάση να ξεχνάμε ότι, παρά τη διαφοροποίησή τους σε φυλές, θρησκείες, πολιτισμούς, γλώσσες, ιδεολογίες κλπ., οι άνθρωποι είναι όλοι ίσοι στη βασική τους επιθυμία για ειρήνη και ευτυχία: όλοι μας επιθυμούμε την ευτυχία και δεν θέλουμε να υποφέρουμε. Αγωνιζόμαστε να ικανοποιήσουμε αυτές τις επιθυμίες όσο καλύτερα μπορούμε. Ωστόσο, όσο κι αν επαινούμε θεωρητικά τη διαφορετικότητα, δυστυχώς συχνά δεν την σεβόμαστε στην πράξη. Μάλιστα, η αδυναμία μας να αποδεχτούμε τη διαφορετικότητα καθίσταται σημαντική πηγή συγκρούσεων μεταξύ των λαών. Ένα ιδιαιτέρως λυπηρό γεγονός της ανθρώπινης ιστορίας είναι ότι κάποιες συγκρούσεις έχουν προκληθεί στο όνομα της θρησκείας. Ακόμα και σήμερα, άνθρωποι σκοτώνονται, οι κοινότητές τους καταστρέφονται και ολόκληρες κοινωνίες αποσταθεροποιούνται εξαιτίας της κατάχρησης της θρησκείας και της ενθάρρυνσης της μισαλλοδοξίας και του μίσους. Σύμφωνα με τη δική μου προσωπική εμπειρία, ο καλύτερος τρόπος για να ξεπεράσουμε τους φραγμούς στην επίτευξη αρμονίας μεταξύ των θρησκειών και να επιτύχουμε την αλληλοκατανόηση είναι ο διάλογος με μέλη άλλων λατρευτικών παραδόσεων. Αυτό θεωρώ ότι μπορεί να γίνει με πολλούς διαφορετικούς τρόπους. Σε ό,τι με αφορά προσωπικά, για παράδειγμα, οι συναντήσεις μου με τον αείμνηστο Thomas Merton, έναν μοναχό του τάγματος Trappe, στα τέλη της δεκαετίας του ’60 ήταν για μένα πηγή βαθιάς έμπνευσης. Με βοήθησαν να αναπτύξω ένα βαθύ αίσθημα σεβασμού προς τα διδάγματα του Χριστιανισμού. Έχω επίσης την αίσθηση ότι συναντήσεις μεταξύ διαφόρων θρησκευτικών ηγετών και συναντήσεις για κοινή προσευχή είναι εξαιρετικά ισχυρές, όπως στην περίπτωση της συνάθροισης στην Ασίζη της Ιταλίας το 1986. Η πρόσφατη Συνάντηση Κορυφής Θρησκευτικών και Πνευματικών Ηγετών για την Παγκόσμια Ειρήνη στο πλαίσιο των εορτασμών της Χιλιετίας που διοργάνωσαν τα Ηνωμένα Έθνη πέρυσι, ήταν επίσης μια αξιέπαινη προσπάθεια. Υπάρχει, ωστόσο, ανάγκη για περισσότερες τέτοιες πρωτοβουλίες σε τακτική βάση. Από τη δική μου πλευρά, για να δείξω το σεβασμό μου για τις άλλες θρησκευτικές παραδόσεις πραγματοποίησα προσκύνημα στην Ιερουσαλήμ – χώρο ιερό για τρεις από τις μεγάλες θρησκείες του κόσμου. Πραγματοποίησα επισκέψεις σε διάφορα ιερά, ινδουιστικά, ισλαμικά, χριστιανικά, τζαϊνικά και σιχ, τόσο στην Ινδία όσο και σε άλλες χώρες. Κατά τη διάρκεια των τριών τελευταίων δεκαετιών, συνάντησα πολλούς θρησκευτικούς ηγέτες από διαφορετικές παραδόσεις και συζητήσαμε για την αρμονία και την αλληλοκατανόηση μεταξύ των θρησκειών. Με την πραγματοποίηση αυτών των ανταλλαγών, οι πιστοί μιας παράδοσης θα ανακαλύψουν ότι, όπως συμβαίνει και με τη δική τους θρησκεία, οι διδασκαλίες των άλλων θρησκειών αποτελούν πηγή πνευματικής ανάτασης καθώς και ηθικής καθοδήγησης για τους πιστούς τους. Θα γίνει επίσης ξεκάθαρο ότι, ανεξάρτητα από δογματικές και άλλες διαφορές, όλες οι μεγάλες θρησκείες του κόσμου βοηθούν τα άτομα να αλλάξουν και να γίνουν καλοί άνθρωποι. Όλες τονίζουν την αγάπη, τη συμπόνια, την υπομονή, την ανοχή, τη συγχώρηση, την ταπεινοσύνη, την αυτοπειθαρχία κλπ. Πρέπει λοιπόν να αποδεχτούμε την έννοια της πολυμορφίας ακόμα και στο πεδίο της θρησκείας. Στο πλαίσιο της παγκόσμιας κοινότητας που έχει αρχίσει να αναδύεται, όλες οι μορφές βίας, συμπεριλαμβανομένου του πολέμου, είναι τελείως ακατάλληλα μέσα επίλυσης των διαφορών. Η βία και ο πόλεμος υπήρξαν ανέκαθεν τμήμα της ανθρώπινης ιστορίας και στα παλαιότερα χρόνια, υπήρχαν νικητές και ηττημένοι. Ωστόσο, δεν θα υπήρχε κανένας νικητής, εάν επρόκειτο να συμβεί σήμερα μια παγκόσμια σύγκρουση. Πρέπει συνεπώς να έχουμε το σθένος και το όραμα να απαιτήσουμε μακροπρόθεσμα έναν κόσμο χωρίς πυρηνικά όπλα και εθνικούς στρατούς. Υπό το φως ιδίως των τρομερών επιθέσεων στις Ηνωμένες Πολιτείες, η διεθνής κοινότητα πρέπει να κάνει μια ειλικρινή προσπάθεια να χρησιμοποιήσει αυτήν τη φρικτή και συγκλονιστική εμπειρία ως το έναυσμα για την ανάπτυξη μιας αίσθησης καθολικής υπευθυνότητας, με τη χρησιμοποίηση μιας κουλτούρας διαλόγου και μη βίας για την επίλυση των διαφορών. Ο διάλογος είναι ο μόνος λογικός και ευφυής τρόπος διευθέτησης διαφορών και συγκρούσεων συμφερόντων, είτε μεταξύ ατόμων είτε μεταξύ εθνών. Η προώθηση μιας κουλτούρας βασισμένης στο διάλογο και τη μη βία για το μέλλον της ανθρωπότητας είναι επιτακτικό καθήκον της διεθνούς κοινότητας. Δεν αρκεί οι κυβερνήσεις να υιοθετούν την αρχή της μη βίας, χωρίς να αναλαμβάνουν πρόσφορη δράση για να την υποστηρίξουν και να την προωθήσουν. Εάν θέλουμε να επικρατήσει η μη βία, τα μη βίαια κινήματα θα πρέπει να μπορούν να είναι αποτελεσματικά και επιτυχή. Ορισμένοι θεωρούν τον 20ό αιώνα έναν αιώνα πολέμων και αιματοχυσίας. Πιστεύω ότι η πρόκληση την οποία αντιμετωπίζουμε είναι να καταστήσουμε το νέο αιώνα έναν αιώνα διαλόγου και μη βίας. Επιπλέον, πολύ συχνά κατά την αντιμετώπιση συγκρούσεων δεν επιδεικνύουμε ορθή κρίση και γενναιότητα. Δεν καταφέρνουμε να δώσουμε την απαραίτητη προσοχή σε καταστάσεις που μπορεί να οδηγήσουν σε σύγκρουση, όταν ακόμα βρίσκονται σε πρώιμο στάδιο. Από τη στιγμή που μια κατάσταση έχει φτάσει σε σημείο πλήρους συγκινησιακής φόρτισης των εμπλεκομένων ατόμων ή κοινοτήτων, είναι εξαιρετικά δύσκολο, αν όχι απίθανο, να αποφευχθεί η έκρηξη. Παρακολουθούμε αυτήν την τραγική κατάσταση να επαναλαμβάνεται ξανά και ξανά. Πρέπει επομένως να μάθουμε να διακρίνουμε τα πρώιμα σημάδια μιας αντιπαράθεσης και να έχουμε τη γενναιότητα να αντιμετωπίσουμε αποτελεσματικά το πρόβλημα πριν φτάσει σε οριακό σημείο. Παραμένω πεπεισμένος ότι οι περισσότερες συγκρούσεις μεταξύ των ανθρώπων μπορούν να διευθετηθούν μέσω πραγματικού διαλόγου, ο οποίος θα διεξάγεται με πνεύμα ειλικρίνειας και συνδιαλλαγής. Έτσι, επεδίωξα με συνέπεια την εξεύρεση λύσης στο ζήτημα του Θιβέτ μέσω της μη βίας και του διαλόγου. Από την αρχή ακόμα της εισβολής στο Θιβέτ, προσπάθησα να συνεργαστώ με τις κινεζικές αρχές για την επίτευξη ενός αμοιβαία αποδεκτού ειρηνικού τρόπου συνύπαρξης. Ακόμα κι όταν μας επιβλήθηκε η λεγόμενη Συμφωνία των Δεκαεπτά Σημείων για την Ειρηνική Απελευθέρωση του Θιβέτ, προσπάθησα να συνεργαστώ με τις κινεζικές αρχές. Εξάλλου, με εκείνη τη συμφωνία η κινεζική κυβέρνηση αναγνώριζε την ιδιαιτερότητα και την αυτονομία του Θιβέτ και δεσμευόταν να μην επιβάλει το πολιτικό της σύστημα στο Θιβέτ ενάντια στις επιθυμίες μας. Ωστόσο, παραβιάζοντας αυτή τη συμφωνία, οι κινεζικές αρχές επέβαλαν στους Θιβετιανούς την άκαμπτη και αλλότρια ιδεολογία τους, επιδεικνύοντας ελάχιστο σεβασμό για το μοναδικό πολιτισμό, τη θρησκεία και τον τρόπο ζωής του θιβετιανού λαού. Στην απόγνωσή του, ο λαός του Θιβέτ εξεγέρθηκε εναντίον των Κινέζων. Στα τέλη του 1959, αναγκάστηκα να διαφύγω από το Θιβέτ προκειμένου να μπορέσω να συνεχίσω να υπηρετώ το λαό του Θιβέτ. Κατά τη διάρκεια των περισσότερων από τέσσερις δεκαετιών που έχουν περάσει από τη διαφυγή μου, το Θιβέτ βρίσκεται υπό το σκληρό έλεγχο της κυβέρνησης της Λαϊκής Δημοκρατίας της Κίνας. Οι τεράστιες καταστροφές και ο ανθρώπινος πόνος που έχει υποστεί ο λαός του Θιβέτ είναι σήμερα πολύ γνωστά και δεν επιθυμώ να επιμείνω σ’ αυτά τα θλιβερά και οδυνηρά γεγονότα. Η έκτασης 70 000 ιδεογραμμάτων αναφορά του αείμνηστου Panchen Lama προς την κινεζική κυβέρνηση αποτελεί ικανή ιστορική μαρτυρία για τις τυραννικές πολιτικές και πρακτικές της Κίνας στο Θιβέτ. Σήμερα, το Θιβέτ παραμένει χώρα υπό κατοχή, η οποία καταπιέζεται βίαια και την οποία σημαδεύει ο πόνος. Παρά την κάποια ανάπτυξη και οικονομική πρόοδο, το Θιβέτ συνεχίζει να αντιμετωπίζει βασικά προβλήματα επιβίωσης. Σοβαρές παραβιάσεις των ανθρωπίνων δικαιωμάτων συμβαίνουν σε μεγάλη έκταση παντού στο Θιβέτ και συχνά είναι αποτέλεσμα πολιτικών φυλετικών και πολιτισμικών διακρίσεων. Αποτελούν όμως μονάχα τα συμπτώματα και τις συνέπειες ενός βαθύτερου προβλήματος. Οι κινεζικές αρχές αντιμετωπίζουν τον ξεχωριστό πολιτισμό και τη θρησκεία του Θιβέτ ως πηγή αποσχιστικής απειλής. Έτσι λοιπόν, συνεπεία σκόπιμων πολιτικών, ένας ολόκληρος λαός, με το μοναδικό του πολιτισμό και ταυτότητα, αντιμετωπίζει την απειλή του ολοκληρωτικού αφανισμού. Έχω ηγηθεί του απελευθερωτικού αγώνα του Θιβέτ στο δρόμο της μη βίας και έχω αναζητήσει με συνέπεια μια κοινά αποδεκτή επίλυση του θιβετιανού ζητήματος μέσω διαπραγματεύσεων σε πνεύμα συνδιαλλαγής και συμβιβασμού με την Κίνα. Στο πνεύμα αυτό, το 1988, εδώ στο Στρασβούργο, σε αυτό το Κοινοβούλιο, παρουσίασα μια επίσημη πρόταση διαπραγματεύσεων, η οποία ελπίζαμε ότι θα μπορούσε να αποτελέσει τη βάση επίλυσης του ζητήματος του Θιβέτ. Είχα σκόπιμα επιλέξει το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο ως βήμα από το οποίο να παρουσιάσω τις σκέψεις μου για ένα πλαίσιο διαπραγματεύσεων προκειμένου να υπογραμμίσω το γεγονός ότι μια πραγματική ένωση μπορεί να επιτευχθεί μόνο εθελουσίως, όταν υπάρχουν ικανοποιητικά οφέλη για όλα τα συμβαλλόμενα μέρη. Η Ευρωπαϊκή Ένωση είναι ένα σαφές και ενθαρρυντικό παράδειγμα μιας τέτοιας ένωσης. Από την άλλη μεριά, ακόμα και μια χώρα ή κοινότητα μπορεί να διασπαστεί σε δύο ή περισσότερες οντότητες εάν υπάρχει έλλειψη εμπιστοσύνης και οφέλους, και όταν το βασικό μέσο διακυβέρνησης είναι η βία. Η πρότασή μου, η οποία έγινε αργότερα γνωστή ως “Προσέγγιση της Μέσης Οδού” ή “Πρόταση του Στρασβούργου”, οραματίζεται ένα Θιβέτ με πραγματική αυτονομία μέσα στο πλαίσιο της Λαϊκής Δημοκρατίας της Κίνας. Όχι όμως την αυτονομία στα χαρτιά που μας επιβλήθηκε πριν από 50 χρόνια με τη Συμφωνία των 17 Σημείων, αλλά πραγματική αυτοδιοίκηση και αυτονομία του Θιβέτ, με τους Θιβετιανούς να είναι πλήρως υπεύθυνοι για τις εσωτερικές τους υποθέσεις, συμπεριλαμβανομένης της εκπαίδευσης των παιδιών τους, των θρησκευτικών ζητημάτων, των πολιτιστικών υποθέσεων, της φροντίδας για το πολύτιμο και ευαίσθητο περιβάλλον τους και της τοπικής οικονομίας. Το Πεκίνο θα συνέχιζε να είναι υπεύθυνο για τη διεκπεραίωση των εξωτερικών και αμυντικών υποθέσεων. Αυτή η λύση θα βελτίωνε σημαντικά τη διεθνή εικόνα της Κίνας και θα συνέβαλλε στη σταθερότητα και την ενότητά της – οι δύο κορυφαίες προτεραιότητες του Πεκίνου –, ενώ συγχρόνως οι Θιβετιανοί θα εξασφάλιζαν τα θεμελιώδη δικαιώματα και ελευθερίες για τη διατήρηση του πολιτισμού τους και την προστασία του ευαίσθητου περιβάλλοντος του υψιπέδου του Θιβέτ. Έκτοτε, οι σχέσεις μας με την κινεζική κυβέρνηση έχουν υποστεί πολλές διακυμάνσεις. Δυστυχώς, μετά λύπης μου σας πληροφορώ ότι η έλλειψη πολιτικής βούλησης από πλευράς της κινεζικής ηγεσίας να αντιμετωπίσει με σοβαρό τρόπο το ζήτημα του Θιβέτ έχει οδηγήσει σε πλήρη στασιμότητα. Οι πρωτοβουλίες και τα ανοίγματά μου όλα αυτά τα χρόνια για να φέρω την κινεζική ηγεσία στο τραπέζι του διαλόγου παραμένουν χωρίς ανταπόκριση. Τον περασμένο Σεπτέμβριο, διαβιβάσαμε μέσω της κινεζικής πρεσβείας στο Νέο Δελχί την επιθυμία μας να στείλουμε μια αντιπροσωπεία στο Πεκίνο για να παραδώσει ένα λεπτομερές υπόμνημα που σκιαγραφεί τις σκέψεις μου σχετικά με το ζήτημα του Θιβέτ και να εξηγήσει και να συζητήσει τα θέματα που εγείρει το υπόμνημα. Διαβίβασα ότι μέσω συναντήσεων πρόσωπο με πρόσωπο, θα πετυχαίναμε να ξεκαθαρίσουμε τις όποιες παρεξηγήσεις και να ξεπεράσουμε τη δυσπιστία. Εξέφρασα τη βαθιά μου πεποίθηση ότι, εφόσον επιτευχθεί αυτό, μπορεί να βρεθεί χωρίς μεγάλη δυσκολία κοινά αποδεκτή λύση του προβλήματος. Η κινεζική κυβέρνηση όμως αρνείται να δεχτεί την αντιπροσωπεία μου μέχρι και σήμερα. Είναι φανερό ότι η στάση του Πεκίνου έχει σκληρύνει σημαντικά σε σύγκριση με τη δεκαετία του ογδόντα, κατά τη διάρκεια της οποίας έγιναν δεκτές έξι θιβετιανές αντιπροσωπείες. Όποιες κι αν είναι οι εξηγήσεις που μπορεί να δίνει το Πεκίνο σχετικά με την επικοινωνία μεταξύ της κινεζικής κυβέρνησης και εμού, οφείλω να δηλώσω εδώ ξεκάθαρα ότι η κινεζική κυβέρνηση αρνείται να μιλήσει στους αντιπροσώπους που έχω ορίσει γι’ αυτόν το σκοπό. Η άρνηση της κινεζικής ηγεσίας να ανταποκριθεί θετικά στην προσέγγισή μου της Μέσης Οδού επιβεβαιώνει την υποψία του θιβετιανού λαού ότι η κινεζική κυβέρνηση δεν ενδιαφέρεται καθόλου για οποιουδήποτε είδους ειρηνική συνύπαρξη. Πολλοί θιβετιανοί πιστεύουν ότι η Κίνα είναι αποφασισμένη να ενσωματώσει και να απορροφήσει πλήρως και με τη βία το Θιβέτ στην Κίνα. Ζητούν την ανεξαρτησία του Θιβέτ και επικρίνουν την προσέγγισή μου της Μέσης Οδού. Κάποιοι άλλοι υποστηρίζουν τη διεξαγωγή δημοψηφίσματος στο Θιβέτ. Το επιχείρημά τους είναι ότι, αν οι συνθήκες στο εσωτερικό του Θιβέτ είναι όπως τις περιγράφουν οι κινεζικές αρχές και αν οι Θιβετιανοί είναι πραγματικά ευχαριστημένοι, δεν θα έπρεπε να υπάρχει αντίρρηση στη διεξαγωγή δημοψηφίσματος στο Θιβέτ. Κι εγώ επίσης πάντοτε υποστήριζα τη θέση ότι τελικά, ο λαός του Θιβέτ θα πρέπει να μπορέσει να αποφασίσει για το μέλλον του Θιβέτ, όπως ο Pandit Jawarhalal Nehru, ο πρώτος πρωθυπουργός της Ινδίας, δήλωσε στο Ινδικό Κοινοβούλιο στις 7 Δεκεμβρίου 1950: “· τον τελευταίο λόγο σχετικά με το Θιβέτ θα πρέπει να τον έχει ο λαός του Θιβέτ και κανένας άλλος”. Με δεδομένο ότι απορρίπτω σθεναρά τη χρήση βίας ως μέσο στον απελευθερωτικό μας αγώνα, έχουμε ασφαλώς το δικαίωμα να διερευνήσουμε όλες τις άλλες πολιτικές δυνατότητες που είναι στη διάθεσή μας. Είμαι αφοσιωμένος υποστηρικτής της ελευθερίας και της δημοκρατίας και γι’ αυτόν το λόγο ενθαρρύνω συνεχώς τους εξόριστους Θιβετιανούς να ακολουθούν δημοκρατικές διαδικασίες. Σήμερα, οι θιβετιανοί πρόσφυγες είναι ίσως από τις λίγες κοινότητες σε εξορία που έχουν παγιώσει και τους τρεις πυλώνες της δημοκρατίας: νομοθετικό, δικαστικό και εκτελεστικό. Φέτος κάναμε ένα ακόμα μεγάλο άλμα στην πορεία εκδημοκρατισμού εκλέγοντας με λαϊκή ψήφο τον πρόεδρο του Υπουργικού Συμβουλίου του Θιβέτ. Ο εκλεγμένος πρόεδρος του Υπουργικού Συμβουλίου και το εκλεγμένο κοινοβούλιο θα φέρουν στους ώμους τους την ευθύνη της διαχείρισης των θιβετιανών υποθέσεων ως νόμιμοι εκπρόσωποι του λαού. Ωστόσο, θεωρώ ότι έχω ηθική υποχρέωση προς τα έξι εκατομμύρια των Θιβετιανών να συνεχίσω να εγείρω το ζήτημα του Θιβέτ στην κινεζική ηγεσία και να δραστηριοποιούμαι ως ο ελεύθερος εκπρόσωπος του θιβετιανού λαού μέχρις ότου επιτευχθεί μία λύση. Η απουσία οποιασδήποτε θετικής ανταπόκρισης της κινεζικής κυβέρνησης στα κατά καιρούς ανοίγματά μου δεν μου αφήνει άλλη επιλογή από το να απευθυνθώ στα μέλη της διεθνούς κοινότητας. Είναι πλέον φανερό ότι μόνο οι εντεινόμενες, εναρμονισμένες και επίμονες διεθνείς προσπάθειες θα πείσουν το Πεκίνο να μεταβάλει την πολιτική του στο Θιβέτ. Μολονότι οι άμεσες αντιδράσεις της κινεζικής πλευράς θα είναι πιθανότατα αρνητικές, είμαι πεπεισμένος ότι οι εκφράσεις διεθνούς ενδιαφέροντος και υποστήριξης είναι απαραίτητες για τη δημιουργία ενός περιβάλλοντος που θα ευνοεί την ειρηνική επίλυση του θιβετιανού προβλήματος. Από τη δική μου πλευρά, παραμένω αφοσιωμένος στη διαδικασία του διαλόγου. Αποτελεί σταθερή μου πεποίθηση ότι ο διάλογος και η προθυμία να κοιτάξουμε με εντιμότητα και διαύγεια την πραγματικότητα του Θιβέτ μπορεί να μας οδηγήσει σε μια αμοιβαία ωφέλιμη λύση, η οποία θα συμβάλει στη σταθερότητα και την ενότητα της Λαϊκής Δημοκρατίας της Κίνας και θα εξασφαλίσει το δικαίωμα του θιβετιανού λαού να ζει ελεύθερα, ειρηνικά και με αξιοπρέπεια. Αδελφοί και αδελφές μου του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου, θεωρώ ότι είμαι ο ελεύθερος εκπρόσωπος των σκλαβωμένων συμπατριωτών και συμπατριωτισσών μου. Είναι καθήκον μου να μιλώ εξ ονόματός τους. Δεν μιλώ με αισθήματα οργής ή μίσους γι’ αυτούς που είναι υπεύθυνοι για τον απέραντο πόνο του λαού μας και την καταστροφή της γης, των σπιτιών, των ναών, των μοναστηριών και του πολιτισμού μας. Είναι κι αυτοί ανθρώπινα όντα που αγωνίζονται να βρουν την ευτυχία και δικαιούνται τη συμπόνια μας. Μιλώ για να σας πληροφορήσω για τη θλιβερή κατάσταση στη χώρα μου σήμερα και για τους πόθους του λαού μου, γιατί στον αγώνα μας για ελευθερία η αλήθεια είναι το μόνο όπλο που διαθέτουμε. Σήμερα, ο λαός μας, η ξεχωριστή μας πλούσια πολιτιστική κληρονομιά και η εθνική μας ταυτότητα αντιμετωπίζουν την απειλή της εξαφάνισης. Χρειαζόμαστε την υποστήριξή σας για να επιβιώσουμε ως λαός και ως πολιτισμός. Όταν βλέπει κανείς την κατάσταση στο εσωτερικό του Θιβέτ μοιάζει να μην υπάρχει καμιά ελπίδα έναντι της αυξανόμενης καταπίεσης, της συνεχούς περιβαλλοντικής καταστροφής και της προϊούσας συστηματικής υπονόμευσης του πολιτισμού και της ταυτότητας του Θιβέτ. Πιστεύω όμως ότι, ανεξάρτητα από το πόσο μεγάλη και ισχυρή μπορεί να είναι η Κίνα, εξακολουθεί να αποτελεί τμήμα του σύγχρονου κόσμου. Η σημερινή τάση παγκοσμίως ευνοεί όλο και περισσότερο τη δημιουργία ανοιχτών κοινωνιών, την ελευθερία, τη δημοκρατία και το σεβασμό των ανθρωπίνων δικαιωμάτων. Αργά ή γρήγορα, η Κίνα θα χρειαστεί να ακολουθήσει την παγκόσμια τάση και μακροπρόθεσμα δεν υπάρχει τρόπος η Κίνα να ξεφύγει από την αλήθεια, τη δικαιοσύνη και την ελευθερία. Η συνεπής και βασισμένη σε αρχές σχέση του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου με την Κίνα θα επιταχύνει αυτήν τη διαδικασία αλλαγής που έχει ήδη αρχίσει στην Κίνα. Καθ’ όσον το ζήτημα του Θιβέτ σχετίζεται άμεσα με τα όσα συμβαίνουν στην Κίνα, πιστεύω ότι είναι λογικό και βάσιμο να ελπίζουμε. Θα ήθελα να ευχαριστήσω το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο για τη συνέπειά του στην επίδειξη ενδιαφέροντος και υποστήριξης στο μη βίαιο αγώνα του Θιβέτ για ελευθερία. Η συμπάθεια και η υποστήριξή σας παραμένουν πάντα πηγή βαθιάς έμπνευσης και ενθάρρυνσης για το θιβετιανό λαό, τόσο στο εξωτερικό όσο και στο εσωτερικό του Θιβέτ. Τα πολυάριθμα ψηφίσματα του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου για το ζήτημα του Θιβέτ βοήθησαν στην επισήμανση της συμφοράς του θιβετιανού λαού και στην αύξηση του ενδιαφέροντος του κοινού και των κυβερνήσεων της Ευρώπης και του κόσμου για το ζήτημα του Θιβέτ. Με ενθαρρύνει ιδιαιτέρως το ψήφισμα του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου που ζητά τον ορισμό ειδικού εκπροσώπου της ΕΕ για το Θιβέτ. Είμαι πεπεισμένος ότι η εφαρμογή αυτού του ψηφίσματος θα επιτρέψει στην Ευρωπαϊκή Ένωση όχι μόνο να βοηθήσει στην προώθηση της ειρηνικής επίλυσης του θιβετιανού ζητήματος, μέσω διαπραγματεύσεων που θα γίνουν με τρόπο περισσότερο συνεπή, αποτελεσματικό και δημιουργικό, αλλά επιπλέον θα προσφέρει υποστήριξη και σε άλλες εύλογες ανάγκες του λαού του Θιβέτ, συμπεριλαμβανομένων τρόπων και μέσων για τη διαφύλαξη της ιδιαίτερης ταυτότητάς μας. Αυτή η πρωτοβουλία θα στείλει επίσης ένα ισχυρό μήνυμα στο Πεκίνο ότι η Ευρωπαϊκή Ένωση εννοεί σοβαρά να ενθαρρύνει και να προωθήσει μια λύση του θιβετιανού προβλήματος. Δεν έχω την παραμικρή αμφιβολία ότι η συνεχιζόμενη έκφραση ενδιαφέροντος και υποστήριξης προς το Θιβέτ θα έχει μακροπρόθεσμα θετικό αντίκτυπο και θα βοηθήσει στη δημιουργία του κατάλληλου πολιτικού περιβάλλοντος για έναν εποικοδομητικό διάλογο σχετικά με το ζήτημα του Θιβέτ. Ζητώ τη συνέχιση της υποστήριξής σας σε αυτήν την κρίσιμη για την ιστορία της χώρας μας χρονική στιγμή. Σας ευχαριστώ που μου δώσατε τη δυνατότητα να μοιραστώ μαζί σας τις σκέψεις μου. Πρόσφατα, στην Καλκούτα, σε μια εκδήλωση, στην αρχή, ως συνήθως, μίλησα στα θιβετιανά και μετά στα σπασμένα μου αγγλικά. Την επομένη, μια τοπική εφημερίδα έγραψε ότι ο Δαλάι Λάμα μίλησε στην αρχή στα κινεζικά. Έτσι λοιπόν, ελπίζω να καταλάβετε ότι αυτά δεν είναι κινεζικά αλλά η θιβετιανή γλώσσα. Κυρία Πρόεδρε, κυρίες και κύριοι Είναι μεγάλη τιμή για μένα να απευθύνομαι στο Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο. Πιστεύω ότι η Ευρωπαϊκή Ένωση αποτελεί ενθαρρυντικό παράδειγμα ειρηνικής συνύπαρξης και συνεργασίας μεταξύ διαφορετικών εθνών και λαών και πηγή έμπνευσης ιδιαιτέρως για ανθρώπους που, όπως εγώ, πιστεύουν στην ανάγκη για περισσότερη αλληλοκατανόηση, στενότερη συνεργασία και μεγαλύτερο σεβασμό μεταξύ των διαφόρων εθνών του κόσμου. Σας ευχαριστώ γι’ αυτή σας την ευγενική πρόσκληση. Την θεωρώ ως μια ενθαρρυντική χειρονομία ειλικρινούς συμπάθειας και ενδιαφέροντος για την τραγική μοίρα του θιβετιανού λαού. Σας ομιλώ σήμερα ως ένας απλός βουδιστής μοναχός, ο οποίος μορφώθηκε και εκπαιδεύτηκε σύμφωνα με τον παραδοσιακό αρχαίο μας τρόπο. Δεν είμαι ειδήμων της πολιτικής επιστήμης. Ωστόσο, η μελέτη και η εξάσκηση του βουδισμού για μια ολόκληρη ζωή, καθώς και οι ευθύνες μου και η ανάμειξή μου στο μη βίαιο αγώνα για ελευθερία του λαού του Θιβέτ μου έχουν δώσει μια κάποια εμπειρία και σκέψεις που θα ήθελα να μοιραστώ μαζί σας. Είναι φανερό ότι η ανθρώπινη κοινωνία έχει φτάσει σε μια κρίσιμη καμπή της ιστορίας της. Ο σημερινός κόσμος απαιτεί από εμάς να αποδεχτούμε την μοναδικότητα της ανθρωπότητας. Κατά το παρελθόν, οι κοινωνίες είχαν τη δυνατότητα να θεωρούν η μία την άλλη ως θεμελιωδώς ξεχωριστές οντότητες. Σήμερα όμως, όπως μας διδάσκουν τα πρόσφατα τραγικά γεγονότα στις Ηνωμένες Πολιτείες, οτιδήποτε συμβαίνει σε μια περιοχή μοιραία επηρεάζει και πολλούς άλλους χώρους. Ο κόσμος καθίσταται όλο και πιο πολύ αλληλοεξαρτώμενος. Μέσα στο πλαίσιο αυτής της νέας αλληλεξάρτησης, το ατομικό συμφέρον έγκειται σαφώς στη λήψη υπόψη του συμφέροντος των άλλων. Χωρίς την καλλιέργεια και την προώθηση ενός αισθήματος καθολικής υπευθυνότητας, τίθεται σε κίνδυνο το ίδιο μας το μέλλον. Έχω την πεποίθηση ότι οφείλουμε να αναπτύξουμε συνειδητά μια βαθύτερη αίσθηση καθολικής υπευθυνότητας. Πρέπει να μάθουμε να εργαζόμαστε όχι μόνο για τον εαυτό μας, την οικογένεια ή το έθνος μας, αλλά για το καλό ολόκληρης της ανθρωπότητας. Η καθολική υπευθυνότητα είναι το καλύτερο θεμέλιο για την προσωπική μας ευτυχία και για την παγκόσμια ειρήνη, για τη δίκαιη χρήση των φυσικών μας πόρων και, μέσω του ενδιαφέροντος για τις μελλοντικές γενεές, για τη σωστή φροντίδα του περιβάλλοντος."@el8 "(EN) Es un gran honor hablarles y compartir con ustedes algunos de mis pensamientos y sentimientos. Como había preparado mi intervención en tibetano, quisiera leerla en tibetano para mostrar respeto a mi propia lengua única e independiente. Por tanto, hablaré en tibetano. Muchos de los problemas y conflictos del mundo surgen porque hemos perdido de vista la humanidad básica que nos une a todos como familia humana. Tendemos a olvidar que, a pesar de la diversidad de razas, religiones, culturas, idiomas, ideologías, etcétera, las personas son iguales en su deseo básico de paz y felicidad: todos queremos la felicidad y no queremos el sufrimiento. Luchamos por satisfacer estos deseos lo mejor que podemos. Sin embargo, por mucho que alabemos la diversidad en teoría, desgraciadamente con frecuencia no la respetamos en la práctica. De hecho, nuestra incapacidad para asumir la diversidad constituye una importante fuente de conflictos entre las personas. Un hecho particularmente triste de la historia humana es que se han producido conflictos en nombre de la religión. Incluso en nuestros días, se mata a personas, se destruyen sus comunidades y se desestabilizan sus sociedades por un mal uso de la religión y del fomento del odio y de la intolerancia. Según mi experiencia personal, la mejor forma de superar los obstáculos para la armonía entre las religiones y para conseguir el entendimiento es el diálogo con practicantes de otra fe. Esto veo que ocurre de diversas formas distintas. En mi propio caso, por ejemplo, mis reuniones con el fallecido Thomas Merton, un monje trapense, a finales de los sesenta, fueron muy inspiradoras. Me ayudaron a desarrollar una profunda admiración por las enseñanzas del cristianismo. Yo también creo que las reuniones entre diferentes líderes religiosos y el orar juntos desde una plataforma común tienen una fuerza tremenda, y así fue en 1986 durante el encuentro de Asís en Italia. La reciente Cumbre Mundial del Milenio de los Líderes Espirituales y Religiosos por la Paz, en el marco de Naciones Unidas, celebrada el pasado año constituyó también un paso loable. No obstante, son necesarias más iniciativas de este tipo con regularidad. Por mi parte, para mostrar mi respeto por otras tradiciones religiosas fui en peregrinaje a Jerusalén (un lugar sagrado para tres grandes religiones mundiales). He visitado varios santuarios hindúes, islámicos, cristianos, jain y sij tanto en India como en otros países. Durante las tres últimas décadas, me he reunido con muchos líderes religiosos de diferentes tradiciones y hemos hablado de la armonía y del entendimiento inter-religioso. Cuando se producen encuentros de este tipo, los partidarios de una tradición descubren que, al igual que en la suya, las enseñanzas de otra fe son fuente tanto de inspiración espiritual como de orientación ética para sus seguidores. También les resulta claro que, con independencia de las diferencias doctrinales y de otro tipo, todas las religiones principales del mundo ayudan a transformar a los individuos a convertirse en buenos seres humanos. Todas hacen hincapié en el amor, la compasión, la paciencia, la tolerancia, el perdón, la humildad, la autodisciplina, etc. Por tanto, debemos asumir el concepto de pluralidad también en el campo de la religión. En el contexto de la nueva comunidad global que está surgiendo, todas las formas de violencia, incluyendo la guerra, son medios totalmente inadecuados de resolver las controversias. La violencia y la guerra siempre han formado parte de la historia humana, y en épocas antiguas había ganadores y perdedores. Pero, si otro conflicto global se produjera hoy, no habría ganador alguno. Por consiguiente, debemos tener la valentía de pedir un mundo sin armas nucleares y sin ejércitos nacionales a largo plazo. Especialmente, a raíz de los terribles ataques en los Estados Unidos, la comunidad internacional debe hacer un intento sincero de aprovechar la horrible y estremecedora experiencia para desarrollar un sentido de responsabilidad global, en el que se utilice una cultura de diálogo y una violencia para resolver las diferencias. El diálogo es la única forma sensata e inteligente de resolver las diferencias y los conflictos de intereses, ya sean entre individuos o entre naciones. El fomento de una cultura del diálogo y de la no-violencia para el futuro de la humanidad es una tarea apremiante para la comunidad internacional. No basta con que los gobiernos acepten el principio de la no-violencia si luego no existen medidas apropiadas para respaldarla y fomentarla. Para que la no-violencia prevalezca, los movimientos no violentos deben ser eficaces y tener éxito. Algunos consideran el siglo XX un siglo de guerra y derramamiento de sangre. Yo creo que el reto que tenemos ante nosotros es hacer que el nuevo siglo sea el del diálogo y la no-violencia. Asimismo, al abordar los conflictos con frecuencia también nos falta el juicio y la valentía apropiados. No prestamos una atención adecuada a las situaciones de conflicto potencial cuando se encuentran en una fase inicial de desarrollo. Una vez que todas las circunstancias han llegado a un estado en el que las emociones de las personas o de las comunidades involucradas en las controversias han llegado a su punto más alto, es extremadamente difícil, cuando no imposible, impedir que explote una situación peligrosa. Vemos que esta situación trágica se repite una y otra vez. Por tanto, debemos aprender a detectar las señales iniciales de conflicto y tener la valentía de enfrentarnos al problema antes de que alcance su punto de ebullición. Sigo convencido de que la mayoría de los conflictos humanos puede resolverse a través de un diálogo auténtico conducido por un espíritu de apertura y reconciliación. Por ello, he buscado permanentemente una resolución del problema del Tíbet a través de la no-violencia y del diálogo. Desde el propio comienzo de la invasión del Tíbet, intenté trabajar con las autoridades chinas para llegar a una coexistencia pacífica mutuamente aceptable. Incluso cuando se nos impuso el llamado Acuerdo de los Diecisiete Puntos para la Liberación Pacífica del Tíbet, intenté trabajar con las autoridades chinas. Después de todo, mediante ese acuerdo el gobierno chino reconocía el carácter distinto y la autonomía del Tíbet y se comprometía a no imponer su sistema en el Tíbet en contra de nuestra voluntad. Sin embargo, incumpliendo este acuerdo, las autoridades chinas impusieron a los tibetanos su ideología rígida y ajena a nosotros y demostraron un escaso respeto por la cultura, religión y forma de vida únicas del pueblo tibetano. Desesperado, el pueblo tibetano se levantó contra los chinos. Al final, en 1959 tuve que escapar del Tíbet para poder continuar sirviendo al pueblo del Tíbet. Durante las más de cuatro décadas desde mi huida, el Tíbet ha estado bajo el control severo de la República Popular de China. La inmensa destrucción y el sufrimiento humano infligidos al pueblo del Tíbet son hoy de sobra conocidos y no quiero detenerme en estos hechos tristes y dolorosos. La petición de 70.000 caracteres del fallecido Panchen Lama al gobierno chino constituye un documento histórico elocuente sobre las políticas y medidas draconianas de China en el Tíbet. El Tíbet sigue siendo hoy un país ocupado, oprimido por la fuerza y amedrentado por el sufrimiento. A pesar de un cierto desarrollo y progreso económico, el Tíbet sigue enfrentándose a problemas básicos de supervivencia. Las violaciones graves de los derechos humanos son generalizadas en el Tíbet y con frecuencia derivan de políticas de discriminación racial y cultural. Pero son sólo los síntomas y consecuencias de un problema más profundo. Las autoridades chinas ven en la cultura y religión distintas del Tíbet un foco de amenaza de separación. De esta forma, de resultas de políticas deliberadas, todo un pueblo con su cultura e identidad propias se enfrenta a la amenaza de la extinción. Yo he estado a la cabeza de la lucha tibetana por la libertad en un camino de no-violencia y he buscado siempre una solución del problema tibetano mutuamente aceptable mediante negociaciones con China con un espíritu de reconciliación y consenso. Con este espíritu, en 1998, aquí en Estrasburgo, en este Parlamento, presenté una propuesta formal de negociaciones, que esperábamos que sirvieran de base para resolver la cuestión del Tíbet. Yo había elegido conscientemente el Parlamento Europeo como lugar para presentar mis ideas de un marco de negociaciones con el fin de subrayar que una unión verdadera sólo puede producirse de manera voluntaria cuando hay ventajas satisfactorias para todas las partes implicadas. La Unión Europea constituye un ejemplo claro e inspirador. Por el contrario, incluso un país o una comunidad pueden dividirse en dos o más entidades cuando faltan la confianza y las ventajas y cuando se utiliza la fuerza como principal medio de gobierno. Mi propuesta, que después pasó a conocerse como la "Vía Intermedia" o la "Propuesta de Estrasburgo", prevé que el Tíbet disfrute de una verdadera autonomía dentro del marco de la República Popular de China. Pero no la autonomía sobre el papel que se nos impuso hace 50 años en el Acuerdo de los 17 Puntos, sino un Tíbet con verdadero autogobierno y auténtica autonomía, con unos tibetanos plenamente responsables de sus propios asuntos internos, incluyendo la educación de sus hijos, las cuestiones religiosas, los asuntos culturales, el cuidado de su delicado y precioso medio ambiente y la economía local. Pekín continuaría siendo responsable de dirigir los asuntos exteriores y de defensa. Esta solución mejoraría en gran medida la imagen internacional de China y contribuiría a su estabilidad y unidad (las dos grandes prioridades de Pekín) a la vez que garantizaría a los tibetanos los derechos y libertades básicas de conservar su propia civilización y de proteger el delicado medio ambiente de la altiplanicie tibetana. Desde entonces, nuestra relación con el gobierno chino ha dado muchas vueltas. Por desgracia, debo informarles con tristeza de que la falta de voluntad política por parte de los dirigentes chinos a la hora de abordar de una forma seria el problema del Tíbet ha impedido que se produjera cualquier avance. Mis iniciativas e intentos de acercamiento a lo largo de los años para que los dirigentes chinos entablaran un diálogo siguen sin ser recíprocas. El pasado mes de septiembre, comuniqué a través de la embajada china en Nueva Delhi nuestro deseo de enviar una delegación a Pekín que presentara un memorándum detallado describiendo mis ideas sobre el problema del Tíbet y que explicara y debatiera las cuestiones planteadas en el memorándum. Yo decía que a través de reuniones cara a cara lograríamos aclarar malos entendidos y superar la desconfianza. Expresaba la firme creencia de que una vez que se consiguiera esto, podría encontrarse sin mucha dificultad una solución del problema mutuamente aceptable. Pero el gobierno chino hasta la fecha se ha negado a aceptar a mi delegación. Es evidente que la actitud de Pekín se ha endurecido de manera significativa en comparación con los años ochenta cuando seis delegaciones tibetanas procedentes del exilio fueron aceptadas. Sean cuales sean las explicaciones que pueda dar Pekín en relación con las comunicaciones entre el gobierno chino y yo, debo manifestar aquí claramente que el gobierno chino se niega a hablar con los representantes que he designado para tal fin. La falta de respuesta positiva de los dirigentes chinos a mi Vía Intermedia confirma la sospecha del pueblo tibetano de que el gobierno chino no tiene interés alguno en ningún tipo de coexistencia pacifica. Muchos tibetanos creen que China está empeñada en la asimilación forzosa y la absorción total del Tíbet por China. Piden la independencia del Tíbet y critican mi "Vía Intermedia". Otros defienden un referéndum en el Tíbet. Sostienen que si las condiciones en el Tíbet son como las autoridades chinas las presentan y si los tibetanos son verdaderamente felices, no debería haber ninguna dificultad para celebrar un plebiscito en el Tíbet. Yo también he mantenido siempre que, en última instancia, el pueblo tibetano debe poder decidir sobre el futuro del Tíbet, como Pandit Jawaharlal Nehru, el que fuera Primer Ministro de India, declaraba en el Parlamento indio el 7 de diciembre de 1950: "...la voz última en relación con el Tíbet debería ser la voz del pueblo del Tíbet y de nadie más." Aunque rechazo firmemente el uso de la violencia como medio de lucha por nuestra libertad, sin duda tenemos derecho a explorar todas las demás opciones políticas de que disponemos. Yo soy un partidario incondicional de la libertad y la democracia y por ello he estado animando a los tibetanos en el exilio a que sigan el proceso democrático. En la actualidad, los refugiados tibetanos deben de ser de las pocas comunidades en el exilio que han establecido los tres pilares de la democracia: el legislativo, el judicial y el ejecutivo. Este año hemos dado otro gran paso en el proceso de democratización al elegir al presidente del Gabinete Tibetano mediante sufragio popular. El presidente del Gabinete elegido y el parlamento elegido asumirán la responsabilidad de dirigir los asuntos tibetanos como representantes legítimos del pueblo. Sin embargo, yo considero mi obligación moral con los seis millones de tibetanos seguir planteando el problema del Tíbet a los dirigentes chinos y actuar como portavoz libre del pueblo tibetano hasta que se llegue a una solución. En ausencia de respuesta positiva del gobierno chino a mis intentos de acercamiento durante años, no me queda más alternativa que apelar a los miembros de la comunidad internacional. Es evidente ahora que sólo un aumento de los esfuerzos internacionales coordinados y concertados convencerá a Pekín para que cambie su política sobre el Tíbet. A pesar de que las reacciones inmediatas de la parte china serán con toda probabilidad negativas, creo firmemente que las manifestaciones de preocupación y de apoyo internacional son esenciales para crear un entorno propicio a la resolución pacífica del problema tibetano. Por mi parte, sigo comprometido con el proceso de diálogo. Tengo la firme convicción de que el diálogo y la voluntad de ver con sinceridad y claridad la realidad del Tíbet pueden llevarnos a una solución mutuamente beneficiosa que contribuya a la estabilidad y unidad de la República Popular de China y que garantice al pueblo tibetano el derecho a vivir en libertad, paz y dignidad. Hermanos y hermanas del Parlamento Europeo, me considero un portavoz libre de mis compatriotas cautivos. Es mi deber hablar en su nombre. No hablo con un sentimiento de ira ni de odio hacia los responsables del inmenso sufrimiento de nuestro pueblo y de la destrucción de nuestra tierra, de nuestros hogares, templos, monasterios y cultura. También ellos son seres humanos que luchan por encontrar la felicidad, y merecen nuestra compasión. Hablo para informarles de la triste situación de mi país en nuestros días y de las aspiraciones de mi pueblo, porque en nuestra lucha por la libertad, la verdad es la única arma que poseemos. Hoy, nuestro pueblo, nuestro rica herencia cultural propia y nuestra identidad nacional se enfrentan a la amenaza de la extinción. Necesitamos el apoyo de sus Señorías para sobrevivir como pueblo y como cultura. Cuando se observa, la situación en el interior del Tíbet parece casi desesperada ante la creciente represión, la continua destrucción medioambiental y la socavación sistemática en curso de la cultura y la identidad del Tíbet. Pero creo que no importa lo grande y poderosa que sea China; sigue siendo parte del mundo. La tendencia global en la actualidad es de mayor apertura, libertad, democracia y respeto por los derechos humanos. Antes o después China tendrá que seguir la tendencia mundial y, a largo plazo, no hay forma de que China escape de la verdad, la justicia y la libertad. La relación basada en principios y permanente del Parlamento Europeo con China acelerará este proceso de cambio que ya se está produciendo en el país. Dado que la cuestión tibetana está estrechamente relacionada con lo que está ocurriendo en China, creo que hay motivos y fundamentos para la esperanza. Me gustaría agradecer al Parlamento Europeo el que haya mostrado siempre su preocupación y apoyo por la lucha no-violenta de los tibetanos por la libertad. Su solidaridad y apoyo han sido siempre una gran fuente de inspiración y ánimo para el pueblo tibetano tanto fuera como dentro del Tíbet. Las numerosas resoluciones del Parlamento Europeo sobre el problema del Tíbet han ayudado en gran medida a poner de manifiesto la difícil situación del pueblo tibetano y han sensibilizado al público y a los gobiernos europeos y mundiales sobre la cuestión del Tíbet. Me siento especialmente animado por la resolución del Parlamento Europeo que pide la designación de un representante especial de la UE para el Tíbet. Creo firmemente que la aplicación de esta resolución permitirá a la Unión Europea no sólo contribuir a una resolución pacífica del problema tibetano a través de negociaciones más permanentes, eficaces y creativas, sino también apoyar a otras necesidades legítimas del pueblo tibetano, como las formas y medios de conservar nuestra propia identidad. Esta iniciativa transmitirá también a Pekín el firme mensaje de que la Unión Europea fomenta y promueve de veras una solución al problema tibetano. No tengo ninguna duda de que las manifestaciones continuadas de preocupación y apoyo al Tíbet por parte de sus Señorías tendrán, a largo plazo, repercusiones positivas y contribuirán a crear un entorno político que conduzca a un diálogo constructivo sobre la cuestión del Tíbet. Les pido su apoyo continuo en esta época crítica de la historia de nuestro país. Les agradezco que me hayan brindado la oportunidad de compartir mis pensamientos con ustedes. Recientemente, en Calcuta, en una función, al principio, como es habitual, hablé en tibetano y después en mi pobre inglés. Al día siguiente un periódico local informó de forma muy favorable sobre mis palabras pero dijo que el Dalai-Lama había hablado al principio en chino. Así que espero que ustedes se den cuenta de que esto no es chino, sino la lengua tibetana. Señora Presidenta, señoras y señores. Es para mí un gran honor dirigirme al Parlamento Europeo. Creo que la Unión Europea es un buen ejemplo de coexistencia pacífica y de cooperación entre diferentes naciones y pueblos que inspira profundamente a gente como yo mismo que creemos firmemente en la necesidad de un mejor entendimiento, de una cooperación más estrecha y de un mayor respeto entre las distintas naciones del mundo. Les doy las gracias por esta invitación. Lo considero un gesto alentador de verdadera solidaridad y de preocupación por el trágico destino del pueblo tibetano. Me dirijo a ustedes hoy como un simple monje budista, educado y formado según nuestra antigua forma tradicional. No soy un experto en ciencia política. Sin embargo, el estudio y la práctica a lo largo de toda mi vida del budismo y mi responsabilidad e implicación en la lucha no violenta por la libertad del pueblo tibetano me han brindado algunas experiencias y pensamientos que me gustaría compartir con sus Señorías. Es evidente que la comunidad humana ha llegado a una encrucijada crítica en su historia. El mundo de hoy nos obliga a aceptar la unidad de la humanidad. En el pasado, las comunidades podían permitirse pensar que había una separación fundamental entre unas y otras. Pero hoy, como nos muestran los recientes acontecimientos trágicos en los Estados Unidos, lo que ocurra en una región afecta a la postre a muchas otras zonas. El mundo es cada vez más interdependiente. En el contexto de esta nueva interdependencia, el interés propio reside claramente en tener en cuenta el interés de los demás. Sin el cultivo y fomento de un sentido de responsabilidad universal, nuestro propio futuro está en peligro. Yo creo firmemente que debemos desarrollar de manera consciente un mayor sentido de responsabilidad universal. Debemos aprender a trabajar no sólo por nosotros mismos, por nuestra familia o nación, sino a favor de toda la humanidad. La responsabilidad universal es el mejor cimiento tanto de nuestra felicidad personal como de la paz mundial, del uso equitativo de los recursos naturales, y, preocupándonos de las generaciones futuras, del cuidado apropiado del medio ambiente."@es12 "Minulla on suuri kunnia puhua ja jakaa joitakin ajatuksiani ja tuntemuksiani kanssanne. Valmisteltu lausuntoni on tiibetinkielinen, joten haluan lukea sen tiibetiksi kunnioittaakseni ainutlaatuista erityistä kieltäni. Puhun siis tiibetiksi. Monet maailman ongelmista ja konflikteista johtuvat siitä, että olemme unohtaneet perustavan ihmisyyden, joka sitoo meidät kaikki yhdeksi suureksi perheeksi. Olemme taipuvaisia unohtamaan, että erilaisista roduista, uskonnoista, kulttuureista, kielistä, ideologioista ja muista vastaavista huolimatta, ihmiset ovat yhdenveroisia toiveessaan rauhasta ja onnesta: haluamme kaikki onnea, emmekä kukaan halua kärsiä. Pyrimme täyttämään toiveemme parhaamme mukaan. Mutta vaikka kuinka ylistämme monimuotoisuutta teoriassa, emme valitettavasti useinkaan kunnioita sitä käytännössä. Tosiasiassa kyvyttömyytemme hyväksyä monimuotoisuutta on yksi kansojen välisten konfliktien tärkeimmistä syistä. Erityisen surullista ihmiskunnan historiassa on, että konflikteja on ilmaantunut uskonnon nimissä. Jopa tänä päivänä ihmisiä tapetaan, yhteisöjä tuhotaan ja yhteiskuntia horjutetaan uskonnon väärinkäytön sekä kiihkoilun ja vihan lietsomisen takia. Oma kokemukseni on, että paras tapa poistaa esteitä uskontojen välisen sopusoinnun tieltä ja kasvattaa ymmärtämystä on vuoropuhelu muiden uskonnollisten perinteiden seuraajien kanssa. Tämä toteutuu usealla tavalla. Itse koin hyvin innoittavina tapaamiseni edesmenneen trappistimunkki Thomas Mertonin kanssa 1960-luvun lopulla. Ne auttoivat minua kehittämään syvän ihailun kristinuskon oppeja kohtaan. Uskon myös, että eri uskonnollisten johtajien tapaamiset ja rukouksiin yhtyminen yhteisissä tilaisuuksissa ovat äärimmäisen tehokkaita, tästä on esimerkkinä vuonna 1986 Assisissa Italiassa pidetty kokoontuminen. Myös viime vuonna järjestetty Yhdistyneiden Kansakuntien maailmanrauhaa koskenut uskonnollisten ja hengellisten johtajien vuosituhannen huippukokous oli kiitettävä edistysaskel. Tällaisia aloitteita tarvitaan kuitenkin enemmän ja säännöllisesti. Osoittaakseni kunnioitusta muita uskonnollisia perinteitä kohtaan tein pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin, joka on kolmen suuren uskonnon pyhä paikka. Olen vieraillut erilaisissa hindulaisuuden, islaminuskon, kristinuskon, jainalaisuuden ja sikhiläisyyden pyhäköissä Intiassa ja muualla maailmassa. Olen kolmen vuosikymmenen aikana tavannut useita erilaisten perinteiden uskonnollisia johtajia ja keskustellut sopusoinnusta ja uskontojen välisestä yhteisymmärryksestä. Tällaisissa tapaamisissa yhden perinteen seuraajat huomaavat, että samoin kuin heidän tapauksessaan, muidenkin uskontojen opit ovat niin hengellisen innoituksen kuin eettisen opastuksen lähteitä kannattajilleen. Niissä selvenee myös, että opillisista tai muista eroista huolimatta kaikki maailman suurimmat uskonnot auttavat yksilöitä muuttumaan paremmiksi ihmisiksi. Kaikki korostavat rakkautta, myötätuntoa, kärsivällisyyttä, anteeksiantoa, nöyryyttä, itsekuria ja niin edelleen. Meidän on siis kannatettava monimuotoisuutta myös uskonnon alalla. Kehittyvässä maailmanlaajuisessa yhteisössä kaikki väkivallan muodot, sota mukaan luettuna, ovat täysin sopimattomia keinoja erimielisyyksien ratkaisemiseen. Väkivalta ja sota ovat aina kuuluneet ihmiskunnan historiaan, ja ennen muinoin oli voittajia ja häviäjiä. Jos tänä päivänä syttyisi maailmanlaajuinen konflikti, mitään voittajia ei kuitenkaan olisi. Meillä on siis oltava rohkeutta ja viisautta vaatia maailmaa ilman ydinaseita ja kansallisia armeijoita pitkällä aikavälillä. Etenkin Yhdysvaltoihin kohdistuneiden kauhistuttavien hyökkäysten jälkeen kansainvälisen yhteisön on pyrittävä vilpittömästi hyödyntämään kamalaa ja järkyttävää tapahtumaa kehittääkseen maailmanlaajuisen vastuuntunnon, jossa vuoropuhelun ja väkivallattomuuden kulttuuria käytetään erimielisyyksien ratkomiseen. Vuoropuhelu on ainoa järkevä ja älykäs keino ratkoa erimielisyyksiä ja etujen ristiriitoja niin yksittäisten henkilöiden kuin kansojenkin välillä. Kansainvälisen yhteisön on edistettävä vuoropuhelun ja väkivallattomuuden kulttuuria ihmiskunnan tulevaisuutta varten. Ei riitä, että hallitukset kannattavat väkivallattomuuden periaatetta ilman mitään tarkoituksenmukaisia toimia sen tukemiseksi tai edistämiseksi. Jos väkivallattomuuden halutaan vallitsevan, väkivallattomista liikkeistä on tehtävä tehokkaita ja menestyksekkäitä. Jotkut pitävät 1900-lukua sotien ja verenvuodatuksen vuosisatana. Meidän haasteenamme on mielestäni tehdä uudesta vuosisadasta vuoropuhelun ja väkivallattomuuden vuosisata. Lisäksi konflikteja käsiteltäessä meiltä puuttuu usein riittävästi arviointikykyä ja rohkeutta. Emme kiinnitä tarpeeksi huomiota mahdollisiin konflikteihin, kun ne ovat vielä kehittymisen alkuvaiheessa. Kun tilanne on kehkeytynyt siihen pisteeseen, että riitaan osallistuvien ihmisten ja yhteisöjen tunteet ovat äärimmilleen latautuneet, on hyvin vaikeaa, jollei mahdotonta, estää vaarallista tilannetta räjähtämästä. Tämä tragedia toistuu yhä uudelleen. Meidän on siis opittava havaitsemaan konfliktien varhaiset merkit, ja meillä on oltava rohkeutta puuttua ongelmiin, ennen kuin ne saavuttavat kiehumispisteen. Olen vakuuttunut, että useimmat ihmiskunnan konfliktit voidaan ratkaista rehellisellä vuoropuhelulla, joka käydään avoimuuden ja sovinnon hengessä. Tästä syystä olen johdonmukaisesti hakenut Tiibetin tilanteeseen ratkaisua väkivallattomuuden ja vuoropuhelun kautta. Heti Tiibetin miehityksestä lähtien olen yrittänyt tehdä yhteistyötä Kiinan viranomaisten kanssa molempia osapuolia tyydyttävän rauhanomaisen rinnakkaiselon saavuttamiseksi. Yritin työskennellä Kiinan viranomaisten kanssa jopa silloin, kun Kiinan viranomaiset pakottivat meidät hyväksymään niin sanotun 17 kohdan sopimuksen Tiibetin rauhanomaista vapauttamista varten. Tuolla sopimuksella Kiinan hallitus tunnusti Tiibetin erityisaseman ja autonomian ja lupasi olla määräämättä järjestelmäänsä Tiibetin kansan tahdon vastaisesti. Sopimuksen vastaisesti Kiinan viranomaiset kuitenkin pakottivat tiibetiläiset noudattamaan tiukkaa ja vierasta ideologiaa eivätkä kunnioittaneet Tiibetin kansan ainutlaatuista kulttuuria, uskontoa ja elintapaa. Tiibetin kansa nousi epätoivossaan kiinalaisia vastaan. Vuoden 1959 lopulla jouduin pakenemaan Tiibetistä voidakseni jatkaa Tiibetin kansan palvelemista. Pakoni jälkeisenä yli 40 vuonna Tiibet on ollut Kiinan kansantasavallan hallituksen ankaran hallinnon alaisena. Tiibetin kansan kohtaama valtava tuho ja inhimillinen kärsimys ovat nykyisin laajalti tiedossa, enkä halua vatvoa näitä surullisia ja tuskallisia tapahtumia. Edesmenneen Pantšen-laman 70 000 merkin vetoomus Kiinan hallitukselle on kuvaava historiallinen asiakirja Kiinan säälimättömästä politiikasta ja toiminnasta Tiibetissä. Tiibet on yhä miehitetty, väkivalloin sorrettu ja kärsimyksen runtelema maa. Tietystä kehityksestä ja taloudellisesta edistyksestä huolimatta Tiibetiä koettelevat yhä hengissä säilymisen kannalta perustavat ongelmat. Ihmisoikeuksien vakavat loukkaamiset ovat yleisiä kaikkialla Tiibetissä ja johtuvat usein rodullisen ja kulttuurisen syrjinnän politiikoista. Ne ovat kuitenkin vain syvällisemmän ongelman oireita ja seuraamuksia. Kiinan viranomaiset pitävät Tiibetin omaleimaista kulttuuria ja uskontoa irtaantumisuhan lähteenä. Täten tahallisten politiikkojen seurauksena kokonainen kansa ainutlaatuisine kulttuureineen ja identiteetteineen uhkaa kadota. Olen johtanut Tiibetin vapaustaistelua väkivallattomuuden tietä ja pyrkinyt johdonmukaisesti löytämään molemminpuolisesti hyväksyttävän ratkaisun Tiibetin tilanteeseen sovinnon ja kompromissin hengessä Kiinan kanssa käytävien neuvottelujen kautta. Tässä hengessä esitin vuonna 1988 täällä Strasbourgissa Euroopan parlamentille neuvotteluista virallisen ehdotuksen, jonka toivoimme toimivan perustana Tiibetin tilanteen ratkaisulle. Valitsin tietoisesti Euroopan parlamentin paikaksi, jossa esitin ajatukseni neuvottelujen puitteista korostaakseni sitä, että todellinen unioni voi syntyä vain vapaaehtoisuuden pohjalta, kun siitä on riittävästi etua kaikille osapuolille. Euroopan unioni on selkeä ja innoittava esimerkki tästä. Toisaalta yksikin maa tai yhteisö voi hajota kahteen tai useampaan osaan, jos ei ole luottamusta ja hyötyä ja kun voimaa käytetään pääasiallisena hallinnon keinona. Ehdotuksessani, joka myöhemmin tunnettiin keskitien lähestymistapana tai Strasbourgin ehdotuksena, esitettiin, että Tiibet nauttisi täydestä autonomiasta Kiinan kansantasavallan yhteydessä. Emme kuitenkaan halua autonomiaa, joka meille määrättiin paperilla 50 vuotta sitten 17 kohdan sopimuksessa, vaan todellisen itsehallinnon, aidosti autonomisen Tiibetin, joka vastaa täysin sisäasioistaan – lasten opetus, uskonnolliset asiat, kulttuuriasiat, hauraan ja arvokkaan ympäristön hoito ja paikallinen talous mukaan luettuina. Beijing vastaisi jatkossakin ulko- ja puolustusasioiden johdosta. Tämä ratkaisu kohentaisi huomattavasti Kiinan kansainvälistä kuvaa ja edistäisi sen vakautta ja yhtenäisyyttä – Beijingin kahta tärkeintä prioriteettia – ja samalla taattaisiin tiibetiläisille perusoikeudet ja -vapaudet oman kulttuurin vaalimiseksi ja Tiibetin ylängön hauraan ympäristön suojelemiseksi. Suhteissamme Kiinan hallitukseen on sittemmin nähty useita käänteitä ja muutoksia. Minun on valitettavasti kerrottava teille, että Kiinan johtajilta puuttuva poliittinen tahto Tiibetin tilanteen käsittelemiseksi vakavasti ei ole muuttunut miksikään. Vuosien varrella tekemäni aloitteet ja tunnustelut vuoropuhelun käynnistämiseksi Kiinan johtajien kanssa ovat jääneet vaille kaikua. Välitin viime syyskuussa Kiinan New Delhin suurlähetystön kautta toiveen lähettää Beijingiin valtuuskunta, joka toimittaisi yksityiskohtaisen muistion, jossa esittelen ajatuksiani Tiibetin tilanteesta, sekä selittäisi muistiossa esitettyjä asioita ja keskustelisi niistä. Esitin, että henkilökohtaisissa tapaamisissa voisimme selventää väärinkäsityksiä ja voittaa epäluottamuksen. Ilmaisin vakaan uskon, että tämän jälkeen ongelmaan voitaisiin löytää molemminpuolisesti hyväksyttävä ratkaisu ilman kovin suuria ongelmia. Kiinan hallitus kuitenkin kieltäytyy yhä vastaanottamasta valtuuskuntaani. Beijingin asenne on selvästi tiukentunut sitten 1980-luvun, jolloin kuusi maanpaossa olleista tiibetiläisistä koostunutta valtuuskuntaa otettiin vastaan. Mitä ikinä selityksiä Beijing esittäisikään tiedonvälityksestä Kiinan hallituksen ja minun välilläni, haluan tehdä täällä selväksi, että Kiinan hallitus kieltäytyy keskustelemasta minun valtuuttamieni edustajien kanssa. Kiinan johdon kieltäytyminen vastaamasta myönteisessä hengessä keskitien aloitteeseeni vahvistaa Tiibetin kansan epäilyn, ettei Kiinan hallituksella ole mitään mielenkiintoa minkäänlaiseen rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Useat tiibetiläiset uskovat, että Kiina haluaa voimakeinoin yhdistää ja sulauttaa Tiibetin täydellisesti osaksi Kiinaa. Nämä tiibetiläiset vaativat itsenäisyyttä ja moittivat keskitien lähestymistapaani. Toiset haluavat järjestää Tiibetissä kansanäänestyksen. He sanovat, että jos Tiibetin olot ovat sellaiset kuin Kiinan viranomaiset väittävät ja jos tiibetiläiset ovat todellakin tyytyväisiä, ei kansanäänestyksen järjestämisen pitäisi olla mitenkään vaikeaa. Olen myös aina ollut sitä mieltä, että Tiibetin kansan on viime kädessä saatava päättää Tiibetin tulevaisuudesta, kuten Intian pääministeri Pandit Jawaharlal Nehru sanoi Intian parlamentissa 7. joulukuuta 1950: "Viimeisen sanan Tiibetin asioista on tultava Tiibetin kansalta eikä keneltäkään muulta." Vaikka tuomitsen täysin väkivallan käytön vapaustaistelussamme, meillä on oikeus käyttää kaikkia muita poliittisia keinoja. Uskon vankkumattomasti vapauteen ja demokratiaan, ja olen siksi kannustanut maanpaossa olevia tiibetiläisiä seuraamaan demokraattista prosessia. Tänä päivänä tiibetiläiset pakolaiset ovat todennäköisesti yksi harvoista maanpaossa elävistä yhteisöistä, jotka ovat pystyttäneet kaikki kolme demokratian pilaria: lainsäädäntöelimen, oikeuslaitoksen ja täytäntöönpanoelimen. Olemme tänä vuonna ottaneet uuden harppauksen demokratisointiprosessissa, kun Tiibetin hallituksen puheenjohtaja valittiin kansanäänestyksellä. Hallituksen valittu puheenjohtaja ja äänestyksellä valittu parlamentti kantavat vastuun Tiibetin asioiden johtamisesta kansan laillisina edustajina. Pidän kuitenkin moraalisena velvollisuutenani kuutta miljoonaa tiibetiläistä kohtaan pitää Tiibetin tilanne esillä Kiinan johtajien kanssa ja toimia Tiibetin kansan vapaana puolestapuhujana siihen saakka, kunnes jokin ratkaisu löytyy. Kun Kiinan hallitus ei ole kuluneina vuosina antanut minkäänlaista myönteistä vastausta aloitteisiini, minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin vedota kansainvälisen yhteisön jäseniin. On tullut selväksi, että vain tarmokkaiden ja johdonmukaisten kansainvälisten ponnistelujen lisääminen voi saada Beijingin muuttamaan Tiibetin-politiikkaansa. Vaikka Kiinan välitön reaktio on todennäköisesti kielteinen, uskon vakaasti, että kansainväliset huolen ja tuen ilmaukset ovat välttämättömiä Tiibetin ongelman rauhanomaista ratkaisua edistävän ilmapiirin luomiseen. Kannatan itse yhä vuoropuhelua. Uskon vakaasti, että vuoropuhelu ja halu tarkastella Tiibetin todellisuutta rehellisesti ja selkeästi voivat johtaa molempia osapuolia hyödyttävään ratkaisuun, joka edistää Kiinan kansantasavallan vakautta ja yhtenäisyyttä ja takaa Tiibetin kansalle oikeuden elää vapaasti, rauhassa ja arvokkaasti. Hyvät veljet ja siskot Euroopan parlamentissa, pidän itseäni vankeudessa elävien maanmiesteni vapaana puolestapuhujana. Minun tehtäväni on puhua heidän puolestaan. Äänessäni ei ole suuttumusta tai vihaa niitä kohtaan, jotka ovat vastuussa kansani suunnattomasta kärsimyksestä sekä maamme, kotiemme, temppeliemme, luostareidemme ja kulttuurimme tuhoamisesta. Hekin ovat ihmisiä, jotka kamppailevat saavuttaakseen onnen, ja he ansaitsevat myötätuntomme. Haluan vain kertoa teille maani nykyisestä surullisesta tilasta ja kansani toiveista, sillä totuus on ainoa aseemme vapaustaistelussa. Kansamme, ainutlaatuinen rikas kulttuuriperintömme ja kansallinen identiteettimme uhkaavat nyt kadota. Tarvitsemme tukeanne säilyäksemme kansana ja kulttuurina. Tiibetissä vallitseva tilanne vaikuttaa lähes toivottomalta kasvavan sorron, ympäristön jatkuvan tuhoamisen ja Tiibetin kulttuurin ja identiteetin järjestelmällisen heikentämisen edessä. Uskon silti, että vaikka Kiina olisi kuinka suuri ja mahtava, se on yhä osa maailmaa. Maailmassa vallitsee tällä hetkellä suuntaus kohti avoimuuden, vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen lisäämistä. Kiinan on ennemmin tai myöhemmin seurattava maailman suuntausta, eikä Kiina voi loputtomiin karttaa totuutta, oikeutta ja vapautta. Euroopan parlamentin johdonmukainen ja periaatteellinen suhtautuminen Kiinaan kiihdyttää Kiinassa jo alkanutta muutosprosessia. Tiibetin tilanne on tiiviisti sidoksissa Kiinan tapahtumiin, joten uskon, että meillä on syytä ja perusteita olla toiveikkaita. Haluan kiittää Euroopan parlamenttia johdonmukaisesta huolesta ja tuesta Tiibetin väkivallatonta vapaustaistelua kohtaan. Myötätuntonne ja tukenne ovat aina olleet suuri innoituksen ja rohkaisun lähde Tiibetin kansalle niin Tiibetin sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Euroopan parlamentin lukuisat Tiibetiä koskeneet päätöslauselmat ovat auttaneet tuomaan esiin Tiibetin kansan ahdingon ja saattamaan Tiibetin tilanteen Euroopan ja koko maailman yleisön ja hallitusten tietoon. Minua rohkaisi erityisesti Euroopan parlamentin päätöslauselma, jossa pyydettiin nimittämään EU:n erityisedustaja käsittelemään Tiibetin asioita. Uskon vakaasti, että tämän päätöslauselman täytäntöönpano auttaa Euroopan unionia paitsi edistämään Tiibetin tilanteen rauhanomaista ratkaisemista neuvottelujen kautta entistä johdonmukaisemmalla, tehokkaammalla ja luovemmalla tavalla myös tukemaan Tiibetin kansan muita oikeutettuja tarpeita, kuten tapoja ja keinoja säilyttää erityislaatuinen identiteettinsä. Aloite on myös Beijingille voimakas viesti, että Euroopan unioni haluaa vakavasti tukea ja edistää ratkaisun löytämistä Tiibetin ongelmaan. En epäile lainkaan, etteivätkö jatkuvat huolen ja tuen ilmauksenne Tiibetiä kohtaan vaikuttaisi lopulta myönteisesti ja auttaisi luomaan suotuisan poliittisen ilmapiirin rakentavalle vuoropuhelulle Tiibetin tilanteesta. Pyydän, että jatkatte tukeanne näinä maamme historian ratkaisevina aikoina. Kiitos, kun tarjositte minulle tilaisuuden jakaa ajatuksiani kanssanne. Hiljattain eräässä tilaisuudessa Kalkutassa aloitin puheeni tavanomaiseen tapaani tiibetiksi ja jatkoin sitten murteellisella englannilla. Seuraavana päivänä paikallisessa sanomalehdessä käsiteltiin puhettani hyvin suotuisasti, mutta sanottiin Dalai-laman puhuneen aluksi kiinaa. Toivon teidän siis ymmärtävän, ettei tämä ole kiinan kieltä vaan tiibetin kieltä. Arvoisa puhemies, hyvät parlamentin jäsenet. Minulle on suuri kunnia puhua Euroopan parlamentissa. Euroopan unioni on mielestäni innoittava esimerkki yhteistyöhön perustuvasta rauhanomaisesta rinnakkaiselosta eri maiden ja kansojen välillä, ja se on hyvin innoittavaa minun kaltaiselleni henkilölle, joka uskoo vakaasti tarpeeseen parantaa yhteisymmärrystä, lisätä yhteistyötä ja kasvattaa kunnioitusta maailman eri kansakuntien välillä. Kiitän teitä ystävällisestä kutsustanne. Pidän tätä kannustavana osoituksena aidosta myötätunnosta ja huolesta Tiibetin kansan traagista kohtaloa kohtaan. Puhun teille tänään tavallisena buddhalaisena munkkina, joka on opetettu ja koulutettu vanhan perinteemme mukaisesti. En ole valtiotieteen asiantuntija. Elinikäinen buddhalaisuuden opiskelu ja harjoittelu sekä velvollisuuteni ja osallistumiseni Tiibetin kansan väkivallattomaan vapaustaisteluun ovat kuitenkin antaneet minulle jonkin verran kokemusta ja ajatuksia, jotka haluaisin jakaa kanssanne. Ihmiskunta on selvästi saapunut historiansa käännekohtaan. Nykymaailma vaatii meitä hyväksymään ihmiskunnan ykseyden. Yhteisöt saattoivat aiemmin pitää toisiaan täysin erillisinä. Mutta nyt, kun olemme kuulleet Yhdysvalloissa vastikään tapahtuneista traagisista tapahtumista, yhden alueen tapahtumat vaikuttavat moniin muihin alueisiin. Maat muuttuvat yhä riippuvaisemmiksi toisistaan. Uuden riippuvuuden yhteydessä oma etu on selkeästi sidoksissa muiden etujen huomioimiseen. Ilman yleismaailmallisen vastuuntunnon kehittämistä ja edistämistä tulevaisuutemme on uhattuna. Uskon vakaasti, että meidän on tietoisesti kehitettävä suurempaa yleismaailmallista vastuuntuntoa. Meidän on opittava työskentelemään paitsi itsemme, perheemme tai kansamme hyväksi myös koko ihmiskunnan hyväksi. Yleismaailmallinen vastuu on paras perusta sekä omalle onnellemme että maailmanrauhalle, luonnonvarojen tasapuoliselle hyödyntämiselle sekä tulevien sukupolvien huomioimisen kautta ympäristön asianmukaiselle hoitamiselle."@fi5 "C'est un grand honneur de m'exprimer et d'échanger avec vous une partie de mes pensées et de mes sentiments. Ayant préparé mon discours en tibétain, je tiens à le lire en tibétain, afin de témoigner mon respect pour ma langue, unique et distincte. Je vais donc parler tibétain. La plupart des problèmes et des conflits mondiaux naissent du fait que nous nous sommes détournés de ce fondement d'humanité qui nous unit tous au sein de la famille humaine. Nous avons tendance à oublier que, malgré la diversité de races, de religions, de cultures, de langues, d'idéologies, etc., nous éprouvons tous la même aspiration fondamentale à la paix et au bonheur : nous voulons tous être heureux et ne pas avoir à souffrir. Nous faisons tout notre possible pour combler ce désir. Cependant, si nous louons la diversité en théorie, nous omettons souvent, malheureusement, de la respecter dans la pratique. En réalité, notre incapacité à accepter la diversité devient une source majeure de conflits entre les peuples. Une constatation particulièrement tragique de l'histoire de l'humanité est que plusieurs conflits ont éclaté pour des motifs religieux. Encore aujourd'hui, des personnes sont tuées, leurs communautés sont anéanties et des sociétés entières sont déstabilisées en raison d'une mauvaise interprétation de la religion et de l'incitation à la bigoterie et à la haine. Mon expérience personnelle m'a fait prendre conscience que la meilleure manière de lever les obstacles à l'harmonie entre les religions et d'apporter la compréhension est de dialoguer avec les adeptes d'autres traditions religieuses. Cette démarche, je la conçois de différentes manières. Ainsi, en ce qui me concerne, mes rencontres, à la fin des années 60, avec feu Thomas Merton, un moine trappiste, m'ont profondément inspiré. Elles m'ont aidé à développer une profonde admiration pour les enseignements du christianisme. Je suis également convaincu que les rencontres entre les différents leaders religieux et les rassemblements visant à prier en commun ont une influence considérable, comme ce fut le cas en 1986, durant le rassemblement d'Assise, en Italie. Le récent Sommet du Millenium pour la paix mondiale pour les dirigeants religieux et spirituels, qui s'est tenu l'année dernière sous l'égide de l'ONU, représentait également une démarche louable. Ce type d'initiatives doit toutefois se multiplier et se tenir sur une base plus régulière. Pour témoigner de mon respect envers les autres traditions religieuses, je me suis pour ma part rendu en pèlerinage à Jérusalem, ville sainte pour trois des plus importantes religions du monde. Je me suis rendu dans plusieurs temples hindous, musulmans, chrétiens, jaïns et sikhs, en Inde aussi bien qu'à l'étranger. Au cours des trente dernières années, j'ai rencontré de nombreux hauts dignitaires religieux de différentes confessions, avec lesquels j'ai discuté d'harmonie et de compréhension entre les différentes religions. Au cours de tels échanges, les adeptes d'une tradition découvrent que, comme leur propre religion, les enseignements tirés d'autres religions sont pour leurs semblables une source à la fois d'inspiration spirituelle et de préceptes éthiques. En outre, il apparaît clairement que, indépendamment des différences de doctrines ou autres, toutes les grandes religions de la planète contribuent à faire des individus des hommes bons. Toutes ces croyances mettent l'accent sur l'amour, la compassion, la patience, la tolérance, le pardon, l'humilité, l'autodiscipline, etc. Nous devons donc également intégrer le concept de pluralité dans la religion. Dans le contexte actuel de communauté mondiale naissante, toutes les formes de violence, en ce compris la guerre, sont des moyens tout à fait inadéquats de régler les différends. La violence et la guerre ont de tout temps fait partie intégrante de notre histoire et, par le passé, il y avait systématiquement des gagnants et des perdants. Mais si un conflit mondial devait éclater aujourd'hui, il ne ferait aucun gagnant. Nous devons donc avoir le courage et la vision de prôner un monde débarrassé à long terme des armes nucléaires et des armées nationales. La communauté internationale doit, particulièrement à la lumière des terribles attaques aux États-Unis, tenter avec sincérité de mettre à profit cette horrible et choquante expérience pour développer un sens de la responsabilité mondiale caractérisé par une culture de dialogue et de non-violence pour la résolution des divergences. La discussion est la seule manière sensée et intelligente d'aplanir les divergences et de mettre un terme aux conflits d'intérêts, que ce soit entre les individus ou entre les nations. La promotion d'une culture du dialogue et de la non-violence pour l'avenir de l'humanité est une mission passionnante pour la communauté internationale. Il ne suffit pas aux gouvernements d'adopter le principe de la non-violence sans prendre de mesure adéquate pour le soutenir et le promouvoir. Si la non-violence doit prévaloir, il faut donner aux mouvements pacifistes les moyens d'être efficaces et fructueux. Certains considèrent le XXe siècle comme celui de la guerre et des massacres. Je suis d'avis que notre défi pour l'avenir est de faire du siècle qui s'ouvre celui du dialogue et de la non-violence. Par ailleurs, lorsque nous tentons de mettre un terme à un conflit, nous manquons trop souvent de discernement et de courage. Nous n'accordons pas l'attention nécessaire aux situations de conflits potentiels lorsqu'elles n'en sont encore qu'à un stade précoce de leur développement. Lorsque la situation a atteint un stade où la sensibilité des personnes ou des communautés impliquées dans la querelle est à fleur de peau, il est extrêmement difficile, voire impossible, d'empêcher l'explosion d'une situation dangereuse. Nous avons vu ce scénario se reproduire à plusieurs occasions. Nous devons donc apprendre à détecter les signes précoces des conflits et avoir le courage de s'attaquer aux problèmes avant qu'ils ne dégénèrent. Je reste convaincu que la plupart des conflits humains peuvent être résolus par le biais d'un dialogue franc et sincère conduit dans un esprit d'ouverture et de réconciliation. C'est pourquoi j'ai toujours cherché à résoudre le conflit au Tibet par le dialogue et la non-violence. Dès le début de l'invasion du Tibet, je me suis efforcé de négocier avec les autorités chinoises pour parvenir à une coexistence pacifique et acceptable par tous. Même lorsque l'Accord en dix-sept points pour la libération pacifique du Tibet nous a été imposé, j'ai essayé de poursuivre le dialogue avec les autorités chinoises. Après tout, les Chinois ont reconnu par cet accord la spécificité et l'autonomie du Tibet, et se sont engagés à ne pas y imposer leur système contre la volonté de sa population. En rupture totale avec cet accord, les autorités chinoises ont cependant imposé aux Tibétains leur idéologie étrangère et rigide et ont montré le peu de respect qu'ils témoignaient à l'égard de la culture, de la religion et du mode de vie spécifiques du peuple tibétain. Par désespoir, ce dernier s'est soulevé contre les Chinois. En 1959, j'ai dû fuir mon pays de manière à pouvoir continuer à servir sa population. Depuis le début de mon exil il y a plus de quarante ans, le Tibet est dirigé d'une main de fer par le gouvernement de la République populaire de Chine. Les innombrables destructions et souffrances humaines infligées au peuple tibétain sont bien connues aujourd'hui, et je ne souhaite pas m'appesantir sur ces tragiques et douloureux événements. La pétition de feu le panchen-lama adressée au gouvernement chinois, et qui a recueilli plus de 70 000 signatures, est un document historique révélateur de la politique et des mesures draconiennes appliquées au Tibet par le gouvernement chinois. À ce jour, le Tibet demeure un pays occupé, opprimé par la violence et meurtri par la souffrance. Malgré certaines améliorations et des avancées économiques, le Tibet reste confronté à des problèmes fondamentaux de survie. Les graves violations des droits de l'homme sont monnaie courante au Tibet et résultent souvent de politiques de discrimination raciale et culturelle. Elles ne sont toutefois que les symptômes et les conséquences d'un problème plus profond. Les autorités chinoises perçoivent la culture et la religion distinctes du Tibet comme la source d'une menace de sécession. C'est pourquoi, en raison de politiques délibérées, un peuple entier, ainsi que sa culture et son identité propres, sont menacés d'extinction. J'ai mené la lutte pour la libération du Tibet en adoptant une politique de non-violence, et j'ai toujours cherché pour la question tibétaine une solution acceptable par tous, par le biais de négociations menées dans un esprit de réconciliation et de compromis avec la Chine. C'est dans cet esprit que j'ai présenté devant ce Parlement, en 1988, une proposition formelle de négociation qui, nous l'espérions, servirait de base à la résolution de la question du Tibet. J'avais consciemment choisi le Parlement européen pour faire part de mes projets visant à établir un cadre de négociations, en vue de souligner qu'une véritable union ne peut voir le jour que sur une base volontaire, lorsqu'elle entraîne des avantages satisfaisants pour toutes les parties concernées. L'Union européenne en est un parfait exemple, qu'il convient de suivre. À l'inverse, même un pays ou une communauté peut se fractionner en deux ou plusieurs entités en l'absence de confiance et d'avantages, et en cas de recours à la force comme principal moyen d'imposer la loi. Ma proposition, qui a été reprise par la suite sous le nom d'"approche de la voie du milieu" ou de "proposition de Strasbourg" envisage que le Tibet jouisse d'une réelle autonomie dans le cadre de la République populaire de Chine. Je ne parle pas de l'autonomie sur papier qui nous a été imposée il y a 50 ans dans l'Accord en dix-sept points, mais d'un Tibet réellement autonome, laissant aux Tibétains le soin de gérer pleinement leurs affaires intérieures, en ce compris l'éducation de leurs enfants, les questions religieuses, les affaires culturelles, la gestion de leur environnement précieux et délicat, ainsi que l'autonomie locale. Pékin resterait responsable des affaires étrangères et des questions de défense. Cette solution améliorerait considérablement l'image internationale de la Chine et contribuerait à lui apporter stabilité et unité - les deux principales priorités de Pékin - tout en garantissant aux Tibétains les droits et les libertés fondamentales de préserver leur propre civilisation et de protéger l'environnement délicat du plateau tibétain. Depuis lors, nos relations avec le gouvernement chinois ont connu des hauts et des bas. Je dois malheureusement vous informer avec regret que le manque de volonté politique de la part des dirigeants chinois pour résoudre la question du Tibet de manière sérieuse n'a permis d'engranger aucun progrès. Depuis des années, mes initiatives et mes ouvertures visant à engager un dialogue avec les dirigeants chinois n'ont trouvé aucun écho de leur part. En septembre dernier, j'ai fait part au gouvernement chinois, via l'ambassade de Chine à New Delhi, de notre désir d'envoyer une délégation à Pékin pour lui transmettre un mémorandum détaillé reprenant mon point de vue sur la question du Tibet et débattre des points soulevés dans celui-ci. Je leur ai fait savoir que des rencontres en face-à-face nous permettraient de clarifier les malentendus et de surmonter notre méfiance. J'ai exprimé ma conviction qu'une solution au problème qui soit acceptable par tous pourrait être trouvée sans difficulté lorsque ces conditions seraient remplies. Mais, à ce jour, le gouvernement chinois refuse de recevoir ma délégation. Il est clair que Pékin a durci sa position de manière significative par rapport aux années 80, lorsque six délégations de Tibétains en exil ont été reçues. Quelles que soient les explications fournies par Pékin concernant la communication entre le gouvernement chinois et moi-même, je me dois d'annoncer clairement ici que la Chine refuse de discuter avec les représentants que j'ai nommés pour cette mission. Le fait que les dirigeants chinois n'aient pas répondu positivement à mon approche de la voie du milieu renforce le doute exprimé par les Tibétains quant à l'intérêt du gouvernement chinois pour l'un ou l'autre type de coexistence pacifique. De nombreux Tibétains sont convaincus que la Chine n'envisage pas d'autre solution que l'assimilation complète et forcée de leur peuple et l'absorption de leur pays. Ils réclament l'indépendance du Tibet et critiquent mon "approche de la voie du milieu". D'autres prônent la tenue d'un référendum au Tibet. Ils affirment que si les conditions de vie au Tibet sont telles que les décrivent les autorités chinoises et que si les Tibétains sont réellement heureux de leur sort, il ne devrait pas y avoir la moindre réticence à l'organisation un référendum au Tibet. J'ai en outre toujours affirmé qu'en fin de compte, les Tibétains devraient pouvoir décider de l'avenir du Tibet ; comme l'a déclaré Pandit Jawaharlal Nehru, le premier Premier ministre indien, le 7 décembre 1950, devant le parlement indien : "le dernier mot concernant le Tibet devrait revenir au peuple tibétain, et à personne d'autre". Si je rejette catégoriquement le recours à la violence dans le cadre de notre lutte pour la liberté, j'estime que nous avons incontestablement le droit d'explorer toutes les autres options politiques qui se présentent à nous. Je suis un fervent partisan de la liberté et de la démocratie ; c'est pourquoi j'encourage les Tibétains en exil à suivre le processus démocratique. Aujourd'hui, les réfugiés tibétains sont sans doute une des rares communautés en exil a avoir établi les trois piliers de la démocratie : le législatif, le judiciaire et l'exécutif. Nous avons franchi cette année une nouvelle grande étape dans le processus de démocratisation en faisant élire le président du Cabinet tibétain au vote populaire. Le président du cabinet et le parlement élus endosseront la responsabilité de gérer les affaires tibétaines en tant que représentants légitimes de leur peuple. J'estime cependant qu'il en va de mon obligation morale à l'égard des six millions de tibétains de continuer à m'occuper de la question tibétaine avec les dirigeants chinois et d'agir en tant que porte-parole libre du peuple tibétain jusqu'à ce qu'une solution soit trouvée. En l'absence depuis tant d'années de réaction positive du gouvernement chinois vis-à-vis de mes ouvertures, il ne me reste d'autre alternative que celle de lancer un appel à la communauté internationale. Il est clair à présent que seuls des efforts internationaux accrus, concertés et réguliers persuaderont Pékin de revoir sa politique à l'égard du Tibet. Bien que les réactions immédiates de la Chine seront plus que probablement négatives, je reste persuadé que l'expression de la préoccupation et du soutien internationaux sont essentiels à la création d'un environnement qui permettra la résolution pacifique de la question tibétaine. Pour ma part, je reste engagé dans le processus de dialogue. Personnellement, je suis éminemment convaincu que le dialogue et une volonté de considérer clairement et honnêtement la réalité du Tibet peuvent nous mener à une solution qui conviendrait à chacun, qui contribuerait à la stabilité et à l'unité de la République populaire de Chine et qui garantirait aux Tibétains le droit de vivre en liberté, dans la paix et dans la dignité. Frères et sœurs du Parlement européen, je me considère comme le porte-parole libre de mes compatriotes captifs. Il est de mon devoir de parler en leur nom. Je ne parle pas avec un cœur rempli de colère et de haine à l'égard de ceux qui portent la responsabilité de l'immense souffrance de notre peuple et de la destruction de nos terres, nos maisons, nos temples, nos monastères et notre culture. Il s'agit également d'êtres humains qui luttent pour trouver le bonheur, et qui méritent notre compassion. Je prends la parole pour vous informer du triste sort de mon peuple à l'heure actuelle, et de ses aspirations, car la vérité est la seule arme dont nous disposons dans notre combat pour la liberté. À l'heure où je vous parle, notre peuple, notre héritage culturel riche et unique ainsi que notre identité nationale sont menacés d'extinction. Nous avons besoin de votre soutien pour subsister en tant que peuple et que culture. La situation interne du Tibet semble pratiquement désespérée au vu de l'accroissement de la répression, de la destruction ininterrompue de l'environnement et de l'actuel gommage systématique de la culture et de l'identité du Tibet. Je pense néanmoins que la taille et la puissance de la Chine importent peu : la Chine fait toujours partie du monde. Le monde actuel tend à plus d'ouverture, de liberté, de démocratie et de respect des droits de l'homme. Tôt ou tard, la Chine devra suivre la tendance mondiale, et, à long terme, elle ne pourra pas échapper à la vérité, à la justice et à la liberté. L'engagement de principe persistant du Parlement européen vis-à-vis de la Chine accélérera ce processus de changement qui est déjà perceptible aujourd'hui dans le pays. La question tibétaine étant étroitement liée à la situation en Chine, je pense qu'il y a des raisons d'espérer. Je tiens à remercier le Parlement européen pour afficher en permanence sa préoccupation et son soutien à l'égard de la lutte pacifique pour la liberté du peuple tibétain. Votre sympathie et votre soutien ont toujours été une source profonde d'inspiration et d'encouragement pour mon peuple, à l'intérieur comme à l'extérieur du Tibet. Les nombreuses résolutions du Parlement européen relatives au Tibet ont grandement contribué à mettre en évidence le sort tragique du peuple tibétain et à faire prendre conscience au public et aux gouvernements européens et mondiaux de la question du Tibet. Je suis particulièrement encouragé par la résolution du Parlement européen appelant à nommer un représentant spécial de l'UE pour le Tibet. Je suis persuadé que la mise en œuvre de cette résolution permettra à l'Union européenne non seulement de promouvoir une résolution pacifique de la question tibétaine par le biais de négociations plus consistantes, plus efficaces et plus créatives, mais également d'apporter son soutien à d'autres besoins légitimes du peuple tibétain, en nous donnant notamment les moyens de préserver notre identité distincte. Cette initiative constituera également un message clair pour Pékin selon lequel l'Union européenne souhaite réellement encourager et promouvoir une solution au problème tibétain. Il ne fait aucun doute à mes yeux que l'expression répétée de votre préoccupation et de votre soutien à l'égard du Tibet auront finalement un impact positif et permettront de créer un environnement politique favorable à l'établissement d'un dialogue constructif sur le Tibet. Je vous demande votre soutien sans relâche en ce moment critique de l'histoire de notre pays. Je vous remercie de m'avoir offert l'occasion de partager mon point de vue avec vous. Récemment, lors d'une réception à Calcutta, j'ai commencé, comme à l'accoutumée, mon discours en tibétain, avant de le poursuivre dans mon anglais sommaire. Le lendemain, un journal local évoquait mes propos de manière très favorable, mais affirmait que le Dalaï-lama avait débuté son allocution en chinois. J'espère donc que vous vous rendrez compte que je parle ici en tibétain, et non en chinois. Madame la Présidente, Mesdames et Messieurs C'est pour moi un grand honneur de m'adresser au Parlement européen. J'estime que l'Union européenne est un exemple à suivre en matière de coexistence coopérative et pacifique entre différentes nations et différents peuples. C'est d'autant plus vrai pour des personnes telles que moi, qui croient fermement en la nécessité d'une plus grande compréhension, d'une plus étroite collaboration, et d'un respect plus profond entre les différentes nations qui composent le monde. Je vous remercie pour cette cordiale invitation. Je la considère comme un geste encourageant faisant preuve de votre sympathie et votre préoccupation sincères à l'égard du sort tragique du peuple tibétain. Je m'adresse à vous aujourd'hui en tant que simple moine bouddhiste, éduqué et formé dans le respect de nos traditions ancestrales. Je ne suis pas un expert en sciences politiques. Cependant, le bouddhisme, que j'étudie et que je pratique depuis mon plus jeune âge, ainsi que mon engagement et ma responsabilité dans la lutte non violente pour la liberté menée par le peuple tibétain, m'ont apporté une certaine expérience et certaines opinions que je souhaiterais partager avec vous. Il ne fait aucun doute que l'humanité a atteint une étape décisive de son histoire. Le monde actuel nous oblige à accepter le caractère unique de l'humanité. Par le passé, différentes communautés pouvaient se permettre de se considérer fondamentalement distinctes les unes des autres. Mais aujourd'hui, comme nous le montrent les tragiques événements qui ont eu lieu aux États-Unis, ce qui se produit dans une partie du monde finit par affecter de nombreuses autres régions. Le monde devient de plus en plus interdépendant. Dans un tel contexte, l'intérêt personnel passe inévitablement par la prise en compte des intérêts des autres. Sans la culture et la promotion d'un sens de la responsabilité universelle, notre futur proche est menacé. Je pense du fond du cœur que nous devons développer en toute conscience un sens plus aigu de la responsabilité universelle. Nous devons apprendre à ne pas travailler que pour notre propre compte, celui de notre famille ou de notre nation, mais pour le bénéfice de toute l'humanité. La responsabilité universelle est le meilleur fondement à la fois de notre bonheur personnel et de la paix mondiale, de la répartition équitable des ressources naturelles, et, par respect pour les générations à venir, de la gestion adéquate de l'environnement."@fr6 "E' un grande onore poter parlare e condividere con voi alcuni pensieri e riflessioni. Poiché l'intervento che ho preparato è in lingua tibetana vorrei leggerlo in tibetano, in segno di rispetto per questa mia lingua unica e indipendente. Parlerò quindi in tibetano. Molti problemi e conflitti del mondo nascono perché abbiamo perso di vista quel senso di umanità che ci accomuna all'interno della famiglia umana. Tendiamo a dimenticare che, nonostante la diversità di razze, di credo, di culture, di lingue, di ideologie e di altro ancora, le persone sono uguali nel loro più profondo desiderio di pace e di felicità: noi tutti vogliamo la felicità, e non la sofferenza. Per realizzare questi desideri lottiamo come meglio possiamo ma, se in linea teorica esaltiamo la nostra diversità, all'atto pratico spesso purtroppo non riusciamo a rispettarla. La nostra incapacità di comprendere la diversità diventa anzi la principale fonte di conflitto tra i popoli. Un fattore particolarmente triste della storia umana risiede nel fatto che molti conflitti sono scoppiati in nome della religione. Anche oggi assistiamo all'uccisione di persone, vediamo comunità distrutte e società destabilizzate a causa di una strumentalizzazione della religione e dell'incoraggiamento all'odio e al fanatismo. In base alla mia esperienza personale, il modo più efficace per superare gli ostacoli che si frappongono all'armoniosa coesistenza di religioni diverse e giungere alla comprensione è promuovere il dialogo con esponenti di altre tradizioni di fede. Ciò può avvenire in diversi modi. Per quanto mi riguarda, ad esempio, gli incontri che ho avuto alla fine degli anni sessanta con il compianto Thomas Merton, monaco trappista, sono stati fonte di grande ispirazione, poiché mi hanno aiutato a sviluppare una profonda ammirazione per gli insegnamenti del cristianesimo. Penso inoltre che i contatti tra i diversi religiosi e le riunioni organizzate come momento di preghiera comune siano estremamente proficui, come lo è stato il consesso di Assisi, in Italia, nel 1986. Anche il recente Vertice del millennio per la pace nel mondo delle Nazioni Unite tra i religiosi e spirituali, tenutosi lo scorso anno, è stato un avvenimento degno di lode, ma è necessario organizzare simili iniziative con maggiore frequenza e a scadenze periodiche. Da parte mia, ho mostrato rispetto per altre tradizioni religiose recandomi in pellegrinaggio a Gerusalemme, città santa per tre grandi religioni del mondo. Mi sono recato in visita in diversi luoghi sacri della tradizione indù, islamica, cristiana, giainista e sia in India che in altri paesi. Negli ultimi trent'anni ho incontrato molti esponenti religiosi di varie fedi e ho discusso con loro l'armonia e la tolleranza tra confessioni diverse. Simili scambi permettono ai fedeli di una religione di scoprire che, proprio come per loro, gli insegnamenti di altre fedi sono fonte di ispirazione spirituale e di guida etica per i loro seguaci. Essi inoltre contribuiscono a far capire come tutte le principali religioni a livello mondiale, a prescindere dalle differenze dottrinali e di altra natura, aiutino a trasformare gli individui facendoli diventare esseri umani degni di questo nome. Tutte le religioni pongono l'accento sull'amore, la compassione, la pazienza, la tolleranza, il perdono, l'umiltà, l'autodisciplina e altre virtù. Dobbiamo quindi abbracciare il concetto di pluralità anche in ambito religioso. Nell'ambito di questa nuova comunità globale che si sta via via formando, qualsiasi forma di violenza, inclusa la guerra, si rivela un mezzo del tutto inadeguato per risolvere le controversie. La guerra e la violenza hanno da sempre caratterizzato la storia umana, e in tempi antichi esistevano vincitori e vinti. Ma se oggi scoppiasse un altro conflitto mondiale non ci sarebbe alcun vincitore: dobbiamo quindi avere il coraggio e la capacità di pretendere un mondo in cui, nel tempo, non vi siano più armi nucleari né eserciti nazionali. In modo particolare, alla luce dei terribili attacchi contro gli Stati Uniti, la comunità internazionale deve impegnarsi seriamente a sfruttare questa orribile e sconvolgente esperienza per sviluppare un senso di responsabilità globale, in cui la cultura del dialogo e della non violenza venga utilizzata come strumento per risolvere i contrasti. Il dialogo rappresenta l'unico modo ragionevole e intelligente per appianare le divergenze e i conflitti di interesse, sia tra i singoli individui che tra le nazioni. La promozione di una cultura del dialogo e della non violenza per il futuro dell'umanità è un dovere imprescindibile della comunità internazionale. Non è sufficiente che i governi appoggino il principio della non violenza senza sostenerlo e promuoverlo con azioni adeguate. I movimenti non violenti devono potersi esprimere in modo valido ed efficace per far prevalere questa morale. E' opinione di alcuni che il ventesimo secolo sia stato un secolo di guerra e di spargimenti di sangue: penso che la nuova sfida, ora, sia rendere il nuovo secolo un periodo di dialogo e di non violenza. Per di più, quando ci troviamo a dover intervenire in situazioni di conflitto, troppo spesso diamo prova di mancanza di coraggio e di un'adeguata capacità di giudizio. Non riusciamo a prestare sufficiente attenzione agli avvenimenti che potrebbero dar luogo ad un conflitto con la necessaria tempestività. Quando ormai gli eventi sono precipitati fino ad infiammare totalmente gli animi delle persone o delle comunità coinvolte, diventa estremamente difficile, se non addirittura impossibile, impedire l'esplosione di ostilità. E' una tragica situazione che continua a ripetersi costantemente. Dobbiamo quindi imparare a cogliere i primi segnali di un conflitto e avere il coraggio di affrontare il problema prima che arrivi ad un punto di non ritorno. Continuo a essere convinto del fatto che la maggior parte dei conflitti umani possano essere risolti mediante un dialogo genuino, condotto in spirito di apertura e riconciliazione. Per questo motivo ho sempre cercato di risolvere la questione tibetana ricorrendo al dialogo e alla non violenza. Sin dall'inizio dell'invasione ho cercato di cooperare con le autorità cinesi per arrivare a una coesistenza pacifica e reciprocamente accettabile. Anche quando ci è stato imposto il cosiddetto accordo in diciassette punti per la liberazione pacifica del Tibet, ho cercato di collaborare. Dopo tutto, con quell'accordo il governo cinese riconosceva il carattere distintivo e l'autonomia del Tibet e si impegnava a non imporci il proprio sistema contro la nostra volontà. Tuttavia, in aperta violazione dell'accordo, le autorità cinesi hanno imposto ai tibetani la loro ideologia, rigida ed estranea alla nostra civiltà, dimostrando scarso rispetto per la cultura, la religione e le abitudini proprie del popolo tibetano. Per disperazione, i tibetani sono insorti contro i cinesi e alla fine, nel 1959, sono stato costretto a lasciare il paese per continuare a servire il mio popolo. Per più di quarant'anni dopo la mia fuga, il Tibet è stato soggetto al duro controllo del governo della Repubblica popolare cinese. Le immense distruzioni e le penose sofferenze umane inflitte al popolo tibetano sono oggi note a tutti e non intendo dilungarmi su questi tristi e dolorosi eventi. La petizione di 70 000 caratteri del defunto Panchen-lama, rivolta al governo cinese, è un documento storico significativo che testimonia i durissimi provvedimenti e le azioni perpetrate dalla Cina. Il Tibet oggi continua a essere un paese occupato, oppresso con la forza e segnato dalla sofferenza. Nonostante alcuni sviluppi e progressi economici, esso continua a dover affrontare seri problemi di sopravvivenza. In tutto il paese si registrano gravi violazioni dei diritti umani, spesso causate da politiche di discriminazione razziale e culturale. Eppure, esse rappresentano solamente i sintomi e le conseguenze di un problema più profondo. Le autorità cinesi considerano la cultura e la religione proprie del Tibet una possibile minaccia di separazione: per questo motivo, a causa di politiche attuate intenzionalmente, un intero popolo con la propria cultura e identità uniche al mondo è minacciato di estinzione. Ho condotto la lotta tibetana per la libertà sul sentiero della non violenza e ho sempre cercato una soluzione reciprocamente accettabile mediante negoziazioni con la Cina in uno spirito di compromesso e di riconciliazione. In questo spirito nel 1998 qui a Strasburgo ho presentato una formale proposta di negoziato al Parlamento, che speravamo sarebbe servita come punto di partenza per risolvere la questione tibetana. Avevo intenzionalmente scelto il Parlamento europeo per presentare le mie proposte di un quadro negoziale per sottolineare il fatto che una vera unione può nascere volontariamente solo quando tutte le parti interessate possono trarne profitto: l'Unione europea ne è un chiaro esempio. D'altra parte, anche un paese o una comunità possono spaccarsi in due o più entità quando vengono a mancare la fiducia e i vantaggi reciproci, e quando la forza è utilizzata come principale strumento di dominio. La mia proposta, che successivamente è stata chiamata "approccio di compromesso" o "proposta di Strasburgo", prevede una vera e propria autonomia per il Tibet all'interno della Repubblica popolare cinese. Non si tratta tuttavia di quell'autonomia sulla carta che ci è stata imposta 50 anni fa nell'accordo in diciassette punti, bensì di una vera e propria forma di autogoverno tibetano, in base alla quale i tibetani potrebbero godere di completa autonomia negli affari interni, anche nell'istruzione dei propri figli, nelle questioni religiose, nelle tematiche culturali, nella tutela del proprio ambiente fragile e prezioso e nell'economia locale. Pechino continuerebbe, invece, a essere responsabile in materia di politica estera e di difesa. Tale soluzione potrebbe migliorare in modo significativo l'immagine internazionale della Cina e contribuire alla sua unità e stabilità - le due principali priorità di Pechino - mentre, al contempo, ai tibetani verrebbero garantiti i diritti e le libertà fondamentali per preservare la propria civiltà e tutelare il fragile ambiente dell'altopiano tibetano. Da allora le nostre relazioni con il governo cinese hanno registrato alterne vicende. Purtroppo, devo informarvi con tristezza che non si è registrato alcun progresso a causa della mancanza di volontà politica della cinese nel risolvere la questione tibetana con serietà. Le iniziative e le proposte da me presentate negli anni per aprire un dialogo con l'amministrazione cinese non hanno trovato contropartita. Lo scorso settembre, attraverso l'ambasciata cinese di Nuova Delhi, ho espresso il desiderio di inviare una delegazione a Pechino per consegnare un dettagliato contenente le mie idee sulla questione tibetana e per spiegare e discutere i punti in esso sollevati. Ho asserito che con incontri diretti saremmo riusciti a chiarire gli equivoci e a superare le diffidenze. Ho espresso la mia profonda convinzione secondo cui, una volta rimossi questi ostacoli, avremmo potuto trovare una soluzione del problema reciprocamente accettabile senza troppe difficoltà. Ma, a tutt'oggi, il governo cinese si rifiuta di accogliere la mia delegazione. E' evidente che l'atteggiamento di Pechino si è notevolmente irrigidito rispetto agli anni ottanta, quando furono accettate sei delegazioni tibetane provenienti dall'esilio. Qualsiasi spiegazione possa essere addotta da Pechino sui rapporti tra me e il governo cinese, vorrei affermare chiaramente che le autorità cinesi si rifiutano di parlare ai rappresentanti che ho nominato per questo compito. L'incapacità della cinese di rispondere in modo positivo all'approccio di compromesso da me proposto conferma i sospetti del popolo tibetano, secondo cui il governo cinese non mostra alcun interesse per nessuna forma di coesistenza pacifica. Molti tibetani ritengono che la Cina sia orientata verso l'assimilazione e l'incorporamento totale e forzato del Tibet, e chiedono a gran voce l'indipendenza del paese criticando l'approccio di compromesso. Altri preferirebbero indire un in Tibet, sostenendo che, se le condizioni all'interno del paese sono quelle descritte dalle autorità cinesi ed i tibetani ne sono davvero soddisfatti, allora non ci dovrebbe essere alcun problema ad indire un plebiscito. Ho sempre sostenuto che, in ultima istanza, il popolo tibetano deve poter essere in grado di decidere il futuro del proprio paese proprio come il Jawaharlal Nehru, Primo ministro dell'India, ha affermato in seno al parlamento indiano il 7 dicembre 1950: "…l'ultima voce in capitolo riguardo al Tibet dovrebbe essere quella del popolo tibetano, e di nessun altro". Mentre rifiuto categoricamente l'uso della violenza come strumento di lotta per la libertà, sono convinto che abbiamo il diritto di utilizzare tutte le altre opzioni politiche a nostra disposizione. Sono un fedele sostenitore della libertà e della democrazia e ho, di conseguenza, incoraggiato i tibetani in esilio a seguire il processo democratico. Oggi, i rifugiati tibetani si annoverano tra le poche comunità in esilio che hanno saputo costruire tutti e tre i pilastri della democrazia: il potere legislativo, il potere giudiziario e quello esecutivo. Quest'anno abbiamo fatto altri notevoli progressi nel processo di democratizzazione con l'elezione del Presidente del Consiglio tibetano. Il parlamento e il Presidente del Consiglio regolarmente eletti si assumeranno la responsabilità di gestire gli affari tibetani in qualità di legittimi rappresentanti del popolo. Tuttavia, ritengo sia mio obbligo morale nei confronti dei sei milioni di tibetani continuare a difendere la nostra causa di fronte alle autorità cinesi e agire in qualità di libero portavoce del popolo tibetano fino a quando non si troverà una soluzione. Poiché negli anni non vi è stato alcun riscontro positivo alle mie proposte da parte del governo cinese, non ho altra alternativa che appellarmi ai membri della comunità internazionale. Ora è evidente che solo iniziative internazionali di maggior rilevanza, intraprese in modo concertato e coerente, potranno persuadere Pechino a rivedere la propria politica in Tibet. Anche se le prime reazioni da parte cinese saranno quasi sicuramente negative, sono fortemente convinto che le manifestazioni di interesse e di sostegno a livello internazionale siano essenziali per creare un contesto che possa portare alla risoluzione pacifica del problema tibetano. Da parte mia, continuerò a impegnarmi nel processo di dialogo. E' mia profonda convinzione che il dialogo e la volontà di guardare alla realtà tibetana con chiarezza e onestà possono portarci a una soluzione reciprocamente vantaggiosa, che contribuirà all'unità e alla stabilità della Repubblica popolare cinese e a garantire al popolo tibetano il diritto di vivere in libertà, dignità e pace. Fratelli e sorelle del Parlamento europeo, mi considero il libero portavoce dei miei connazionali tenuti in stato di prigionia. E' mio dovere parlare a loro nome. Non lo faccio pervaso da un sentimento di collera o di odio nei confronti di coloro che sono responsabili delle enormi sofferenze del nostro popolo e della distruzione della nostra terra, delle nostre case, dei nostri templi, dei nostri monasteri e della nostra cultura. Anche loro sono esseri umani che lottano per trovare la felicità, e meritano la nostra compassione. Parlo per informarvi della triste situazione in cui oggi versa il mio paese e delle aspirazioni del mio popolo, perché nella nostra lotta per la libertà la verità è l'unica arma di cui disponiamo. Oggi il nostro popolo, il nostro ricco patrimonio culturale e la nostra identità nazionale sono minacciati di estinzione. Abbiamo bisogno del vostro appoggio per sopravvivere come popolo e come cultura. La situazione in Tibet sembra quasi disperata di fronte alla crescente repressione, alla continua distruzione ambientale e al progressivo e sistematico annientamento della cultura e dell'identità tibetana. Eppure io penso che, per quanto grande e potente possa essere la Cina, anch'essa fa parte del mondo. E il mondo moderno tende a una maggiore apertura, libertà e democrazia e ad un più rigoroso rispetto dei diritti umani. Prima o poi la Cina dovrà seguire questa tendenza globale e, a lungo andare, non potrà in alcun modo sfuggire alla verità, alla libertà e alla giustizia. Il costante impegno morale del Parlamento europeo nei confronti della Cina accelererà questo processo di cambiamento già in corso nel paese. Poiché la questione tibetana è strettamente legata a quanto sta ora avvenendo in Cina, ritengo vi siano motivi di speranza. Vorrei ringraziare il Parlamento europeo per aver assiduamente mostrato il proprio interesse e dato il proprio sostegno alla lotta tibetana non violenta per la libertà. La vostra solidarietà e il vostro appoggio sono stati da sempre fonte di grande ispirazione e incoraggiamento per il popolo tibetano, sia all'interno del paese sia al di fuori dei suoi confini. Le numerose risoluzioni del Parlamento europeo sulla questione tibetana hanno largamente contribuito a mettere in luce le dolorose condizioni in cui versa il nostro popolo, sensibilizzando i governi e l'opinione pubblica su questo problema sia in Europa che nel resto del mondo. Sono in particolar modo incoraggiato dalla risoluzione del Parlamento europeo che auspica la nomina di un rappresentante speciale dell'Unione per il Tibet. Sono profondamente convinto che l'attuazione di questa iniziativa permetterà all'Unione europea non solo di contribuire a promuovere una risoluzione pacifica della questione tibetana mediante negoziati condotti in modo più coerente, efficace e creativo, ma anche di offrire sostegno per le altre legittime istanze del nostro popolo, non da ultimo fornire le modalità per preservare la nostra identità specifica. Questa iniziativa, inoltre, lancerà un forte segnale a Pechino, in quanto mostrerà la serietà dell'Unione europea nell'incoraggiare e promuovere una soluzione del problema. Non ho alcun dubbio che le vostre continue manifestazioni di interesse e di appoggio per il Tibet avranno, a lungo termine, un impatto positivo e aiuteranno a creare il contesto politico favorevole a un dialogo costruttivo. Sollecito quindi il vostro instancabile sostegno in questo periodo critico nella storia del nostro paese, e vi ringrazio per avermi dato l'opportunità di condividere con voi le mie riflessioni. Recentemente a Calcutta, all'inizio di una funzione, mi sono espresso come al solito in tibetano e, successivamente, nel mio inglese stentato. Il giorno seguente un quotidiano locale ha pubblicato un articolo molto positivo sulle mie osservazioni, dicendo però che il Dalai-lama aveva parlato in cinese in apertura del suo intervento. Spero vi rendiate conto che questo non è cinese, ma tibetano. Signora Presidente, signore e signori. E' per me un grande onore rivolgermi al Parlamento europeo. Ritengo che l'Unione europea sia un esempio emblematico di coesistenza pacifica basata su uno spirito di collaborazione tra nazioni e popoli diversi, di grande ispirazione per persone che, come me, credono fortemente nell'esigenza di giungere a una migliore comprensione, a una più stretta cooperazione e a un maggiore rispetto tra le varie nazioni del mondo. Vi ringrazio per questo gentile invito, che reputo un segno incoraggiante di genuina solidarietà e preoccupazione per il tragico destino del popolo tibetano. Mi rivolgo a voi oggi nelle vesti di semplice monaco buddista, educato e istruito secondo le nostre antiche tradizioni. Non sono un esperto di scienze politiche, ma i miei lunghi studi e la pratica del buddismo, nonché le mie responsabilità e il mio coinvolgimento personale nella lotta non violenta per la libertà del popolo tibetano mi hanno permesso di acquisire una certa esperienza e di sviluppare alcune riflessioni che vorrei condividere con voi. E' evidente che la comunità umana si trova a un punto critico della sua storia. Il mondo moderno ci impone di accettare il carattere unico e indivisibile dell'umanità. In passato le comunità potevano permettersi di considerarsi entità sostanzialmente separate, ma oggi, come ci è dato capire dai recenti e tragici eventi negli Stati Uniti, qualsiasi avvenimento che sconvolge una regione è destinato ad avere ripercussioni su molte altre zone della terra. Il mondo è caratterizzato da una crescente interdipendenza, in virtù della quale il proprio interesse personale può essere perseguito solo tenendo conto dell'interesse degli altri. Senza la promozione e l'educazione a un senso di responsabilità universale, il nostro stesso futuro è in pericolo. Sono profondamente convinto che è necessario sviluppare con consapevolezza un maggior senso di responsabilità universale. Dobbiamo imparare ad adoperarci non solo a vantaggio della nostra persona, della nostra famiglia o della nostra nazione, ma a vantaggio di tutto il genere umano. La responsabilità universale sta alla base della nostra felicità personale e della pace nel mondo, di un uso razionale delle risorse naturali e, volgendo gli occhi alle generazioni future, di un'adeguata tutela dell'ambiente."@it9 "It is a great honour to speak and share some of my thoughts and feelings with you. As my prepared statement is in Tibetan, I want to read in Tibetan to show respect for my own unique, separate language. So I will speak Tibetan. Many of the world´s problems and conflicts arise because we have lost sight of the basic humanity that binds us all together as a human family. We tend to forget that despite the diversity of race, religion, culture, language, ideology and so forth, people are equal in their basic desire for peace and happiness: we all want happiness and do not want suffering. We strive to fulfil these desires as best we can. However, as much as we praise diversity in theory, unfortunately often we fail to respect it in practice. In fact, our inability to embrace diversity becomes a major source of conflict among peoples. A particularly sad fact of human history is that conflicts have arisen in the name of religion. Even today, individuals are killed, their communities destroyed and societies destabilised as a result of misuse of religion and encouragement of bigotry and hatred. According to my personal experience the best way to overcome obstructions to inter-religious harmony and to bring about understanding is through dialogue with members of other faith traditions. This I see occurring in a number of different ways. In my own case, for example, my meetings with the late Thomas Merton, a Trappist monk, in the late 60s, were deeply inspiring. They helped me develop a profound admiration for the teachings of Christianity. I also feel that meetings amongst different religious leaders and joining together to pray from a common platform are extremely powerful, as was the case in 1986 during the gathering at Assisi in Italy. The recent United Nations Millennium World Peace Summit of Religious and Spiritual Leaders held last year was also a laudable step. However, there is a need for more of these initiatives on a regular basis. On my part, to show my respect for other religious traditions I went on pilgrimage to Jerusalem – a site holy to three of the world’s great religions. I have paid visits to various Hindu, Islamic, Christian, Jain and Sikh shrines both in India and abroad. During the past three decades I have met with many religious leaders of different traditions and have discussed harmony and inter-religious understanding. When exchanges like these occur, followers of one tradition will find that, just as in the case of their own, the teachings of other faiths are a source of both spiritual inspiration and as well as ethical guidance to their followers. It will also become clear that irrespective of doctrinal and other differences, all the major world religions help to transform individuals to become good human beings. All emphasise love, compassion, patience, tolerance, forgiveness, humility, self-discipline and so on. We must therefore embrace the concept of plurality in the field of religion, too. In the context of our newly emerging global community all forms of violence, including war, are totally inappropriate means of settling disputes. Violence and war have always been part of human history, and in ancient times there were winners and losers. However, there would be no winners at all if another global conflict were to occur today. We must, therefore, have the courage and vision to call for a world without nuclear weapons and national armies in the long run. Especially, in the light of the terrible attacks in the United States the international community must make a sincere attempt to use the horrible and shocking experience to develop a sense of global responsibility, where a culture of dialogue and non-violence is used in resolving differences. Dialogue is the only sensible and intelligent way of resolving differences and clashes of interests, whether between individuals or nations. The promotion of a culture of dialogue and non-violence for the future of mankind is a compelling task of the international community. It is not enough for governments to endorse the principle of non-violence without any appropriate action to support and promote it. If non-violence is to prevail, non-violent movements must be made effective and successful. Some consider the 20th century a century of war and bloodshed. I believe the challenge before us is to make the new century one of dialogue and non-violence. Furthermore, in dealing with conflicts too often we lack proper judgment and courage. We fail to pay adequate attention to situations of potential conflict when they are at an early stage of development. Once all the circumstances have progressed to a state where emotions of the people or communities involved in disputes have become fully charged, it is extremely difficult, if not impossible, to prevent a dangerous situation from exploding. We see this tragic situation repeated time and again. So we must learn to detect early signs of conflict and have the courage to address the problem before it reaches its boiling point. I remain convinced that most human conflicts can be solved through genuine dialogue conducted with a spirit of openness and reconciliation. I have therefore consistently sought a resolution of the issue of Tibet through non-violence and dialogue. Right from the beginning of the invasion of Tibet, I tried to work with the Chinese authorities to arrive at a mutually acceptable, peaceful co-existence. Even when the so-called Seventeen Point Agreement for the Peaceful Liberation of Tibet was forced upon us I tried to work with the Chinese authorities. After all, by that agreement the Chinese government recognised the distinctiveness and the autonomy of Tibet and pledged not to impose their system on Tibet against our wishes. However, in breach of this agreement, the Chinese authorities forced upon Tibetans their rigid and alien ideology and showed scant respect for the unique culture, religion and way of life of the Tibetan people. In desperation the Tibetan people rose up against the Chinese. In the end in 1959 I had to escape from Tibet so that I could continue to serve the people of Tibet. During the past more than four decades since my escape, Tibet has been under the harsh control of the government of the People´s Republic of China. The immense destruction and human suffering inflicted on the people of Tibet are today well known and I do not wish to dwell on these sad and painful events. The late Panchen Lama’s 70,000-character petition to the Chinese government serves as a telling historical document on China’s draconian policies and actions in Tibet. Tibet today continues to be an occupied country, oppressed by force and scarred by suffering. Despite some development and economic progress, Tibet continues to face fundamental problems of survival. Serious violations of human rights are widespread throughout Tibet and are often the result of policies of racial and cultural discrimination. Yet they are only the symptoms and consequences of a deeper problem. The Chinese authorities view Tibet’s distinct culture and religion as the source of threat of separation. Hence as a result of deliberate policies an entire people with its unique culture and identity are facing the threat of extinction. I have led the Tibetan freedom struggle on a path of non-violence and have consistently sought a mutually agreeable solution of the Tibetan issue through negotiations in a spirit of reconciliation and compromise with China. With this spirit in 1988 here in Strasbourg at this Parliament I presented a formal proposal for negotiations, which we hoped would serve as a basis for resolving the issue of Tibet. I had chosen consciously the European Parliament as a venue to present my thoughts for a framework for negotiations in order to underline the point that a genuine union can only come about voluntarily when there are satisfactory benefits to all the parties concerned. The European Union is a clear and inspiring example of this. On the other hand, even one country or community can break into two or more entities when there is a lack of trust and benefit, and when force is used as the principal means of rule. My proposal which later became known as the ‘Middle Way Approach’ or the ‘Strasbourg Proposal’ envisages that Tibet enjoy genuine autonomy within the framework of the People’s Republic of China. However, not the autonomy on paper imposed on us 50 years ago in the 17-Point Agreement, but a true self-governing, genuinely autonomous Tibet, with Tibetans fully responsible for their own domestic affairs, including the education of their children, religious matters, cultural affairs, the care of their delicate and precious environment, and the local economy. Beijing would continue to be responsible for the conduct of foreign and defence affairs. This solution would greatly enhance the international image of China and contribute to her stability and unity –- the two topmost priorities of Beijing –- while at the same time the Tibetans would be ensured of the basic rights and freedoms to preserve their own civilisation and to protect the delicate environment of the Tibetan plateau. Since then our relation with the Chinese government has taken many twists and turns. Unfortunately, I must sadly inform you that a lack of political will on the part of the Chinese leadership to address the issue of Tibet in a serious manner has failed to produce any progress. My initiatives and overtures over the years to engage the Chinese leadership in a dialogue remain unreciprocated. Last September, I communicated through the Chinese Embassy in New Delhi our wish to send a delegation to Beijing to deliver a detailed memorandum outlining my thinking on the issue of Tibet and to explain and discuss the points raised in the memorandum. I conveyed that through face-to-face meetings we would succeed in clarifying misunderstandings and overcoming distrust. I expressed the strong belief that once this is achieved then a mutually acceptable solution of the problem can be found without much difficulty. But the Chinese government is refusing to accept my delegation till today. It is obvious that Beijing’s attitude has hardened significantly compared to the eighties when six Tibetan delegations from exile were accepted. Whatever explanations Beijing may give concerning communications between the Chinese government and myself I must state here clearly that the Chinese government is refusing to talk to the representatives I have designated for the task. The failure of the Chinese leadership to respond positively to my Middle Way Approach reaffirms the Tibetan people’s suspicion that the Chinese government has no interest whatsoever in any kind of peaceful co-existence. Many Tibetans believe that China is bent on complete forceful assimilation and absorption of Tibet into China. They call for the independence of Tibet and criticise my ‘Middle Way Approach’. Others are advocating a referendum in Tibet. They argue if conditions inside Tibet are as the Chinese authorities portray it to be and if the Tibetans are truly happy, then there should be no difficulty holding a plebiscite in Tibet. I have also always maintained that ultimately the Tibetan people must be able to decide about the future of Tibet as Pandit Jawaharlal Nehru, the first Prime Minister of India, stated in the Indian Parliament on December 7. 1950: “…the last voice in regard to Tibet should be the voice of the people of Tibet and nobody else.” While I firmly reject the use of violence as a means in our freedom struggle we certainly have the right to explore all other political options available to us. I am a staunch believer in freedom and democracy and have therefore been encouraging the Tibetans in exile to follow the democratic process. Today, the Tibetan refugees may be among the few communities in exile that have established all the three pillars of democracy: legislature, judiciary and executive. This year we have taken another big stride in the process of democratisation by having the chairman of the Tibetan Cabinet elected by popular vote. The elected chairman of the Cabinet and the elected parliament will shoulder the responsibility of running the Tibetan affairs as the legitimate representatives of the people. However, I consider it my moral obligation to the six million Tibetans to continue taking up the Tibetan issue with the Chinese leadership and to act as the free spokesman of the Tibetan people until a solution is reached. In the absence of any positive response from the Chinese government to my overtures over the years, I am left with no alternative but to appeal to the members of the international community. It is clear now that only increased, concerted and consistent international efforts will persuade Beijing to change its policy on Tibet. Although the immediate reactions from the Chinese side will be most probably negative, nevertheless, I strongly believe that expressions of international concern and support are essential for creating an environment conducive for the peaceful resolution of the Tibetan problem. On my part, I remain committed to the process of dialogue. It is my firm belief that dialogue and a willingness to look with honesty and clarity at the reality of Tibet can lead us to a mutually beneficial solution that will contribute to the stability and unity of the People’s Republic of China and secure the right for the Tibetan people to live in freedom, peace and dignity. Brothers and sisters of the European Parliament, I consider myself as the free spokesman for my captive countrymen and women. It is my duty to speak on their behalf. I speak not with a feeling of anger or hatred towards those who are responsible for the immense suffering of our people and the destruction of our land, homes, temples, monasteries and culture. They too are human beings who struggle to find happiness, and deserve our compassion. I speak to inform you of the sad situation in my country today and of the aspirations of my people, because in our struggle for freedom, truth is the only weapon we possess. Today, our people, our distinct rich cultural heritage and our national identity are facing the threat of extinction. We need your support to survive as a people and as a culture. When one looks at the situation inside Tibet it seems almost hopeless in the face of increasing repression, continuing environmental destruction, and the ongoing systematic undermining of the culture and identity of Tibet. Yet I believe that no matter how big and powerful China may be she is still part of the world. The global trend today is towards more openness, freedom, democracy and respect for human rights. Sooner or later China will have to follow the world trend and in the long run there is no way that China can escape from truth, justice and freedom. The consistent and principled engagement of the European Parliament with China will accelerate this process of change that is already taken place in China. Since the Tibetan issue is closely related with what is happening in China, I believe there is reason and ground for hope. I would like to thank the European Parliament for the consistent display of concern and support for the non-violent Tibetan freedom struggle. Your sympathy and support have always been a deep source of inspiration and encouragement to the Tibetan people both inside and outside Tibet. The numerous resolutions of the European Parliament on the issue of Tibet helped greatly to highlight the plight of the Tibetan people and raise the awareness of the public and governments in Europe and around the world of the issue of Tibet. I am especially encouraged by the European Parliament’s resolution calling for the appointment of an EU special representative for Tibet. I strongly believe that the implementation of this resolution will enable the European Union not only to help promote a peaceful resolution of the Tibetan issue through negotiations in a more consistent, effective and creative way but also provide support for other legitimate needs of the Tibetan people, including ways and means to preserve our distinct identity. This initiative will also send a strong signal to Beijing that the European Union is serious in encouraging and promoting a solution of the Tibetan problem. I have no doubt that your continued expressions of concern and support for Tibet will in the long run impact positively and help create the conducive political environment for a constructive dialogue on the issue of Tibet. I ask for your continued support in this critical time in our country’s history. I thank you for providing me the opportunity to share my thoughts with you. Recently, in Calcutta, at a function, at the beginning, as usual, I spoke in Tibetan and then in my broken English. The next day a local newspaper reported very favourably on my remarks but said that the Dalai Lama spoke at the beginning in Chinese. So I hope you will realise that this is not Chinese, but the Tibetan language. Madam President, ladies and gentlemen. It is a great honour for me to address the European Parliament. I believe the European Union is an inspiring example for a cooperative and peaceful co-existence among different nations and peoples and deeply inspiring for people like myself who strongly believe in the need for better understanding, closer cooperation, and greater respect among the various nations of the world. I thank you for this kind invitation. I consider it as an encouraging gesture of genuine sympathy and concern for the tragic fate of the Tibetan people. I speak to you today as a simple Buddhist monk, educated and trained in our ancient traditional way. I am not an expert in political science. However, my life-long study and practice of Buddhism and my responsibility and involvement in the non-violent freedom struggle of the Tibetan people have given me some experiences and thoughts that I would like to share with you. It is evident that the human community has reached a critical juncture in its history. Today’s world requires us to accept the oneness of humanity. In the past, communities could afford to think of one another as fundamentally separate. But today, as we learn from the recent tragic events in the United States, whatever happens in one region eventually affects many other areas. The world is becoming increasingly interdependent. Within the context of this new interdependence, self-interest clearly lies in considering the interest of others. Without the cultivation and promotion of a sense of universal responsibility our very future is in danger. I strongly believe that we must consciously develop a greater sense of universal responsibility. We must learn to work not just for our own individual self, family or nation, but for the benefit of all mankind. Universal responsibility is the best foundation both for our personal happiness and for world peace, the equitable use of our natural resources, and, through a concern for future generations, the proper care for the environment."@lv10 "Het is mij een grote eer enkele van mijn gedachten en gevoelens met u te delen. Omdat de verklaring die ik heb voorbereid in het Tibetaans is, wil ik deze ook in het Tibetaans voorlezen als uiting van respect voor mijn eigen, unieke, afzonderlijke taal. Ik zal dus in het Tibetaans spreken. Veel van de problemen en conflicten in de wereld ontstaan doordat wij het fundamentele menszijn uit het oog hebben verloren dat ons allen samenbindt als een menselijke familie. We zijn geneigd te vergeten dat, ondanks de verschillen in ras, godsdienst, cultuur, taal, ideologie enzovoort, mensen gelijk zijn in hun fundamentele verlangen naar vrede en geluk: wij willen allemaal gelukkig zijn en niet lijden. Wij doen ons best om deze verlangens zo goed mogelijk te vervullen. Hoe hoog wij in theorie echter ook opgeven van diversiteit, in de praktijk eerbiedigen wij haar helaas vaak niet. Sterker nog, ons onvermogen om diversiteit te omarmen is een belangrijke bron van conflicten tussen volken. Een bijzonder triest gegeven in de geschiedenis van de mensheid is het feit dat conflicten ontstaan zijn in naam van religie. Zelfs tegenwoordig worden mensen gedood, worden hun woongebieden verwoest en samenlevingen ontwricht doordat religie misbruikt wordt en onverdraagzaamheid en haat worden aangemoedigd. Mijn persoonlijke ervaring is dat de dialoog met leden van andere geloofstradities de beste manier is om hindernissen op de weg naar interreligieuze harmonie te overwinnen en begrip te kweken. Ik zie dit op een aantal verschillende manieren gebeuren. Zelf heb ik bijvoorbeeld eind jaren zestig zeer inspirerende ontmoetingen gehad met wijlen Thomas Merton, een trappist. Zij hebben mij geholpen een diepe bewondering te ontwikkelen voor de leer van het christendom. Ik ben ook van mening dat er buitengewoon veel kracht van uitgaat wanneer leiders van verschillende religies elkaar ontmoeten en vanuit een gezamenlijk streven samen bidden. Dit was bijvoorbeeld het geval in 1986, tijdens de samenkomst in Assisi in Italië. De vorig jaar onder auspiciën van de VN gehouden Millenniumtop van religieuze en geestelijke leiders over de wereldvrede was eveneens een prijzenswaardig initiatief. Het is echter nodig dat dit soort evenementen vaker en regelmatiger georganiseerd worden. Zelf heb ik, om mijn respect voor andere religieuze tradities te tonen, een pelgrimstocht gemaakt naar Jeruzalem - een heilige stad voor drie van de grote wereldgodsdiensten. Ik heb diverse heiligdommen bezocht van het hindoeïsme, de islam, het christendom, het jainisme en de godsdienst van de sikh, zowel in India als daarbuiten. In de afgelopen drie decennia heb ik veel religieuze leiders uit verschillende tradities ontmoet en gesprekken gevoerd over harmonie en interreligieus begrip. Wanneer dit soort uitwisselingen plaatsvindt, merken volgelingen van de ene traditie dat de leer van andere geloofstradities, net als die van henzelf, voor hun volgelingen zowel een bron van geestelijke inspiratie zijn als een ethische leidraad. Het wordt ook duidelijk dat alle grote godsdiensten, ongeacht leerstellige of andere verschillen, individuen helpen om goede mensen te worden. Allemaal leggen zij de nadruk op liefde, mededogen, geduld, verdraagzaamheid, vergevingsgezindheid, nederigheid, zelfdiscipline enzovoort. Wij moeten daarom ook op het gebied van religie pluralisme verwelkomen. In de context van onze onlangs ontstane, mondiale gemeenschap zijn alle vormen van geweld, inclusief oorlog, volslagen ongeschikt voor het bijleggen van geschillen. Geweld en oorlog hebben altijd deel uitgemaakt van de geschiedenis der mensheid en in vroeger tijden waren er winnaars en verliezers. Als er nu opnieuw een wereldwijd conflict zou uitbreken, zouden er daarentegen helemaal geen winnaars zijn. Wij moeten daarom de moed en de visie hebben om op te roepen tot een wereld waarin uiteindelijk geen nucleaire wapens en nationale legers meer zijn. Vooral in het licht van de verschrikkelijke aanslagen in de Verenigde Staten moet de internationale gemeenschap oprecht proberen de vreselijke en schokkende ervaring te gebruiken om een besef van wereldwijde verantwoordelijkheid te ontwikkelen, waar meningsverschillen worden opgelost door middel van dialoog en geweldloosheid. De dialoog is de enige verstandige en intelligente manier om meningsverschillen op te lossen en botsende belangen te verzoenen. Dit geldt zowel voor personen als voor naties. De internationale gemeenschap heeft de fascinerende taak een cultuur van dialoog en geweldloosheid ten behoeve van de toekomst van de mensheid te bevorderen. Het is niet voldoende als regeringen het principe van geweldloosheid onderschrijven als zij geen gepaste maatregelen nemen om die te ondersteunen en te bevorderen. Wil geweldloosheid de overhand krijgen, dan moet ervoor worden gezorgd dat geweldloze bewegingen doeltreffend en succesvol zijn. Sommige mensen beschouwen de twintigste eeuw als een eeuw van oorlog en bloedvergieten. Ik ben van mening dat wij voor de uitdaging staan de nieuwe eeuw er een van dialoog en geweldloosheid te maken. Een volgend punt is dat het ons te vaak aan een juist inzicht en aan moed ontbreekt wanneer we met conflicten te maken hebben. We verzuimen voldoende aandacht te schenken aan potentiële conflictsituaties wanneer zij nog in een vroeg stadium zijn. Het is uiterst moeilijk, zo niet onmogelijk, om te voorkomen dat een gevaarlijke situatie tot uitbarsting komt, als alle omstandigheden zich eenmaal ontwikkeld hebben tot een toestand waarin de emoties van bij geschillen betrokken mensen of bevolkingsgroepen hoog opgelopen zijn. We zien hoe deze tragische situatie zich keer op keer herhaalt. We moeten dus leren vroege tekenen van conflict op te sporen en de moed hebben om het probleem aan te pakken voordat het uit de hand loopt. Het blijft mijn overtuiging dat de meeste menselijke conflicten opgelost kunnen worden door een eerlijke dialoog te voeren in een geest van openheid en verzoening. Ik heb daarom consequent gezocht naar een oplossing van het Tibetaanse vraagstuk door middel van geweldloosheid en dialoog. Vanaf het begin van de invasie van Tibet heb ik getracht in samenwerking met de Chinese autoriteiten tot een voor beide partijen aanvaardbare, vreedzame coëxistentie te komen. Zelfs toen ons de zogenaamde Zeventienpuntenovereenkomst voor de vreedzame bevrijding van Tibet werd opgedrongen, probeerde ik met de Chinese autoriteiten samen te werken. Met die overeenkomst erkende de Chinese regering tenslotte het eigen karakter en de autonomie van Tibet en beloofde zij om niet tegen onze wens hun systeem aan Tibet op te leggen. De Chinese autoriteiten hebben deze overeenkomst echter geschonden en Tibet hun starre ideologie, die de Tibetanen vreemd was, opgedrongen. Zij hebben nauwelijks respect getoond voor de unieke cultuur, religie en levenswijze van het Tibetaanse volk. Uit wanhoop kwam het volk in opstand tegen de Chinezen. Uiteindelijk moest ik in 1959 uit Tibet vluchten om het Tibetaanse volk te kunnen blijven dienen. Gedurende de meer dan veertig jaar sinds mijn ontsnapping heeft Tibet onder de wrede heerschappij gestaan van de regering van de Volksrepubliek China. De onmetelijke verwoesting en het menselijk lijden dat het volk van Tibet wordt aangedaan zijn tegenwoordig overbekend en ik wil niet blijven stilstaan bij deze trieste en pijnlijke gebeurtenissen. De uit zeventigduizend karakters bestaande petitie van wijlen de Panchen Lama aan de Chinese regering is een indrukwekkend historisch document van de uiterst harde politiek van China in Tibet. Tibet is tegenwoordig nog steeds een bezet, met geweld onderdrukt land dat getekend is door lijden. Ondanks enige ontwikkeling en economische vooruitgang wordt het nog steeds fundamenteel in zijn voortbestaan bedreigd. In heel Tibet komen ernstige mensenrechtenschendingen algemeen voor. Vaak zijn zij het gevolg van discriminatie door de overheid op grond van ras en cultuur. Toch zijn zij slechts de symptomen en gevolgen van een dieperliggend probleem. Volgens de Chinese autoriteiten zijn de karakteristieke cultuur en religie van Tibet er de oorzaak van dat China met scheuring wordt bedreigd. Daarom wordt, als gevolg van een doelbewust beleid, een heel volk met zijn unieke cultuur en identiteit met uitsterven bedreigd. Ik heb de Tibetaanse vrijheidsstrijd geleid op een weg van geweldloosheid. Ook heb ik consequent gezocht naar een wederzijds aanvaardbare oplossing voor het Tibetaanse vraagstuk door onderhandelingen in een geest van verzoening. Daarbij was ik steeds bereid tot het sluiten van een compromis met China. In 1988 heb ik met die gezindheid hier in Straatsburg, in dit Parlement, een formeel voorstel voor onderhandelingen gedaan. Wij hoopten dat dit voorstel zou dienen als basis voor de oplossing van het Tibetaanse vraagstuk. Ik had bewust gekozen voor het Europees Parlement als de plaats waar ik mijn ideeën voor een onderhandelingskader zou presenteren. Daarmee wilde ik onderstrepen dat werkelijke eenheid alleen vrijwillig bereikt kan worden als er voor alle betrokken partijen bevredigende voordelen aan verbonden zijn. De Europese Unie is hier een duidelijk en inspirerend voorbeeld van. Aan de andere kant kan zelfs één land of bevolkingsgroep uiteenvallen in twee of meer delen als er gebrek aan vertrouwen is, een van de partijen te kort wordt gedaan en geweld wordt gebruikt als het belangrijkste bestuursinstrument. Mijn voorstel werd later bekend als de “Middenwegbenadering” of het “Straatsburgvoorstel”. Ik pleitte daarin voor echte autonomie van Tibet binnen het kader van de Volksrepubliek China. Daarmee bedoelde ik echter niet de papieren autonomie die ons vijftig jaar geleden is opgelegd in de Zeventienpuntenovereenkomst. Mijn voorstel hield in dat Tibet echt zichzelf zou besturen en werkelijk autonoom zou zijn. De Tibetanen zouden volledig verantwoordelijk zijn voor hun eigen binnenlandse aangelegenheden, met inbegrip van het onderwijs aan hun kinderen, religieuze en culturele zaken, de zorg voor hun kwetsbare en kostbare milieu en de binnenlandse economie. Beijing zou verantwoordelijk blijven voor buitenlandse zaken en defensie. Deze oplossing zou het internationale imago van China aanzienlijk verbeteren en bijdragen aan zijn stabiliteit en eenheid - de twee belangrijkste prioriteiten van Beijing. Tegelijkertijd zouden de Tibetanen verzekerd zijn van de fundamentele rechten en vrijheden om hun eigen cultuur in stand te houden en het kwetsbare milieu van de Tibetaanse hoogvlakte te beschermen. Onze relatie met de Chinese regering heeft sindsdien woelige tijden gekend. Ik moet u helaas meedelen dat er door het gebrek aan politieke wil van de kant van de Chinese leiders om ernst te maken met de oplossing van het Tibetaanse vraagstuk geen enkele vooruitgang is geboekt. Mijn in de loop der jaren ondernomen toenaderingspogingen en initiatieven om een dialoog aan te gaan met de Chinese leiders blijven onbeantwoord. Afgelopen september liet ik via de Chinese ambassade in New Delhi weten dat wij een delegatie naar Beijing wilden sturen om een uitvoerig memorandum te overhandigen, waarin ik mijn gedachten uiteenzette over het Tibetaanse vraagstuk. Daarnaast wilde ik de punten die in het memorandum aan de orde werden gesteld toelichten en bespreken. Ik sprak mijn vaste geloof uit dat wij door persoonlijke ontmoetingen erin zouden slagen misverstanden op te helderen en wantrouwen te overwinnen. Ik liet weten dat ik er stellig van overtuigd ben dat wanneer dit eenmaal gelukt is, wij zonder veel moeite een wederzijds aanvaardbare oplossing van het probleem kunnen vinden. Maar tot op de dag van vandaag weigert de Chinese regering mijn delegatie te ontvangen. Het is zonneklaar dat de houding van Beijing aanzienlijk harder is geworden vergeleken bij de jaren tachtig. Toen werden immers zes Tibetaanse delegaties toegelaten. Welke verklaringen Beijing ook mag geven met betrekking tot contacten tussen de Chinese regering en mijzelf, ik moet hier met nadruk zeggen dat de Chinese regering weigert te praten met de vertegenwoordigers die ik daarvoor heb aangesteld. Het feit dat de Chinese leiders niet positief reageren op mijn “Middenwegbenadering” bevestigt het vermoeden van het Tibetaanse volk dat de Chinese regering totaal niet geïnteresseerd is in welke vorm van vreedzame coëxistentie dan ook. Veel Tibetanen geloven dat China erop uit is Tibet volledig met geweld te assimileren en op te nemen in China. Zij eisen onafhankelijkheid voor Tibet en uiten kritiek op mijn “Middenwegbenadering”. Anderen pleiten voor een referendum in Tibet. Zij voeren aan dat het, als de omstandigheden in Tibet inderdaad zijn zoals de Chinese autoriteiten beweren en als de Tibetanen echt gelukkig zijn, geen probleem zou moeten zijn om een volksstemming te houden. Ik heb ook altijd gezegd dat in laatste instantie het Tibetaanse volk over de toekomst van Tibet moet kunnen beslissen. Zoals Pandit Jawaharlal Nehru, de eerste minister-president van India, op 7 december 1950 zei: “ ... het volk van Tibet en niemand anders moet het laatste woord hebben met betrekking tot Tibet.” Ik keur het gebruik van geweld als instrument in onze vrijheidsstrijd ten zeerste af. Wij hebben echter wel degelijk het recht alle andere politieke opties die ons ter beschikking staan te onderzoeken. Ik heb een onwrikbaar geloof in vrijheid en democratie en daarom heb ik de Tibetanen in ballingschap steeds aangemoedigd om het democratisch proces te volgen. Op dit moment mogen de Tibetaanse vluchtelingen zich rekenen tot de weinige bevolkingsgroepen in ballingschap die alledrie de pijlers van de democratie hebben verwezenlijkt: de wetgevende, rechterlijke en uitvoerende macht. Dit jaar hebben we opnieuw een grote stap gezet in het democratiseringsproces: de voorzitter van het Tibetaanse kabinet is door de bevolking gekozen. De gekozen kabinetsvoorzitter en het gekozen parlement zullen de verantwoordelijkheid op zich nemen de Tibetaanse aangelegenheden te behartigen als de rechtmatige vertegenwoordigers van het volk. Ik beschouw het echter als mijn morele plicht jegens de zes miljoen Tibetanen om de Tibetaanse kwestie aan de orde te blijven stellen bij de Chinese leiders en om op te treden als de vrije woordvoerder van het Tibetaanse volk totdat een oplossing is gevonden. Aangezien er van de kant van de Chinese regering geen enkele positieve reactie komt op mijn toenaderingspogingen van de afgelopen jaren, rest mij niets anders dan een beroep te doen op de leden van de internationale gemeenschap. Het is nu duidelijk dat Beijing er alleen toe gebracht kan worden zijn beleid inzake Tibet te wijzigen door meer, gezamenlijke en consistente inspanningen van internationale zijde. De Chinezen zullen in eerste instantie hoogstwaarschijnlijk negatief reageren. Niettemin ben ik er vast van overtuigd dat uitingen van internationale bezorgdheid en steun essentieel zijn voor het scheppen van een sfeer die bevorderlijk is voor een vreedzame oplossing van het Tibetaanse vraagstuk. Zelf blijf ik mij inzetten voor de dialoog. Het is mijn vaste overtuiging dat de dialoog en de bereidheid om eerlijk en open te kijken naar de realiteit van Tibet tot een voor beide partijen gunstige oplossing kan leiden - een oplossing die bijdraagt aan de stabiliteit en de eenheid van de Volksrepubliek China en die het recht van het Tibetaanse volk om in vrijheid, vrede en waardigheid te leven, veilig stelt. Broeders en zusters van het Europees Parlement, ik beschouw mijzelf als de vrije woordvoerder van mijn gevangen landgenoten. Het is mijn plicht om namens hen te spreken. Ik spreek niet met woede of haatgevoelens jegens degenen die verantwoordelijk zijn voor het onmetelijke lijden van ons volk en voor de vernietiging van ons land, onze huizen, tempels, kloosters en cultuur. Ook zij zijn mensen die hun uiterste best doen om gelukkig te worden en die ons mededogen verdienen. Ik spreek om u op de hoogte te brengen van de trieste situatie waarin mijn land op dit moment verkeert en van de verlangens van mijn volk. De waarheid is in onze vrijheidsstrijd immers ons enige wapen. Op dit moment worden ons volk, ons bijzondere, rijke culturele erfgoed en onze nationale identiteit met de ondergang bedreigd. Wij hebben uw steun nodig om als volk en als cultuur te overleven. Als men de situatie in Tibet bekijkt, lijkt deze vrijwel hopeloos. De onderdrukking neemt toe, de vernietiging van het milieu blijft maar doorgaan en de cultuur en identiteit van Tibet worden voortdurend stelselmatig ondermijnd. Toch geloof ik dat China, hoe groot en machtig het ook is, nog altijd deel van de wereld is. Er is tegenwoordig een wereldwijde tendens naar meer openheid, vrijheid, democratie en eerbiediging van mensenrechten. Vroeg of laat zal China deze tendens moeten volgen en uiteindelijk zal het niet kunnen ontkomen aan de waarheid, gerechtigheid en vrijheid. Dat kan niet anders. De consistente en principiële wijze waarop het Europees Parlement zijn betrokkenheid met China uit, zal dit veranderingsproces, dat zich al aan het voltrekken is in China, versnellen. Aangezien de Tibetaanse kwestie nauw verbonden is met wat in China gebeurt, ben ik van mening dat er aanleiding en gegronde reden is voor hoop. Ik wil het Europees Parlement danken voor zijn consequente betrokkenheid bij en steun aan de geweldloze Tibetaanse vrijheidsstrijd. Uw meeleven en steun zijn altijd een grote bron van inspiratie en bemoediging geweest voor het Tibetaanse volk, zowel in Tibet zelf als daarbuiten. De talloze resoluties van het Europees Parlement over het Tibetaanse vraagstuk hebben in hoge mate geholpen het lot van het volk van Tibet onder de aandacht te brengen. Daarmee hebben zij ertoe bijgedragen dat het publiek en regeringen in Europa en over de hele wereld zich meer bewust zijn geworden van de Tibetaanse kwestie. Ik ben vooral bemoedigd door de resolutie van het Europees Parlement waarin ervoor gepleit wordt een speciale vertegenwoordiger van de EU voor Tibet te benoemen. Ik ben er vast van overtuigd dat de Europese Unie door de tenuitvoerlegging van deze resolutie kan bijdragen aan een vreedzame oplossing voor het Tibetaanse vraagstuk door consistente, doeltreffende en creatieve onderhandelingen. Daarnaast zal de aanstelling van een speciale vertegenwoordiger ook de vervulling van andere rechtmatige behoeften van het Tibetaanse volk ten goede komen, zoals manieren en middelen om onze bijzondere identiteit te bewaren. Dit initiatief zal ook een krachtig signaal afgeven aan Beijing dat de Europese Unie het zoeken naar een oplossing van het Tibetaanse vraagstuk serieus aanmoedigt en steunt. Ik twijfel er niet aan dat uw aanhoudende uitingen van betrokkenheid bij en steun aan Tibet uiteindelijk positief zullen uitwerken en een gunstige politieke ruimte zullen creëren voor een constructieve dialoog over Tibet. Ik vraag u om ons te blijven steunen in deze kritieke periode in de geschiedenis van ons land. Mijn dank voor het feit dat u mij de gelegenheid heeft geboden om mijn gedachten met u te delen. Onlangs woonde ik een plechtigheid bij in Calcutta. Zoals gewoonlijk sprak ik aan het begin daarvan in het Tibetaans en vervolgens in mijn gebroken Engels. De volgende dag berichtte een plaatselijke krant zeer lovend over wat ik gezegd had. De krant schreef echter dat de Dalaï-lama in het begin Chinees had gesproken. Ik hoop dus dat u zich zult realiseren dat dit geen Chinees, maar Tibetaans is. Mevrouw de Voorzitter, dames en heren Het is mij een grote eer het Europees Parlement toe te spreken. De Europese Unie is naar mijn mening een inspirerend voorbeeld van de wijze waarop verschillende landen en volken vreedzaam en in onderlinge samenwerking naast elkaar kunnen bestaan. Zij is een bron van inspiratie voor mensen zoals ikzelf, die vast overtuigd zijn van de noodzaak dat de verschillende landen in de wereld elkaar beter leren begrijpen, nauwer samenwerken en meer respect voor elkaar hebben. Ik dank u voor deze vriendelijke uitnodiging. Ik beschouw ze als een bemoedigend gebaar van oprecht meeleven en begaanheid met het tragische lot van het Tibetaanse volk. Ik spreek u vandaag toe als een eenvoudige, boeddhistische monnik die grootgebracht en geschoold is in onze oude, traditionele levenswijze. Ik ben geen deskundige op het gebied van politieke wetenschap. Mijn levenslange bestudering en beoefening van het boeddhisme en mijn verantwoordelijkheid in en betrokkenheid bij de geweldloze vrijheidsstrijd van het Tibetaanse volk hebben mij echter enkele ervaringen en gedachten opgeleverd die ik graag met u wil delen. Het is duidelijk dat de mensheid op een kritiek punt in haar geschiedenis is aangekomen. De wereld van vandaag vraagt van ons dat wij de eenheid van de mensheid aanvaarden. In het verleden konden gemeenschappen het zich veroorloven te denken dat zij fundamenteel van elkaar gescheiden waren. Maar zoals we geleerd hebben van de tragische gebeurtenissen in de Verenigde Staten, heeft tegenwoordig wat in één regio gebeurt uiteindelijk invloed in veel andere gebieden. De wereld wordt steeds meer onderling afhankelijk. Binnen de context van deze nieuwe onderlinge afhankelijkheid is eigenbelang duidelijk hierin gelegen dat men rekening houdt met het belang van anderen. Als wij geen besef van universele verantwoordelijkheid ontwikkelen en stimuleren, is onze toekomst in gevaar. Ik ben er stellig van overtuigd dat wij bewust een groter besef van universele verantwoordelijkheid moeten ontwikkelen. Wij moeten leren niet alleen voor onszelf, onze familie of ons land te werken, maar ons in te zetten voor de hele mensheid. Universele verantwoordelijkheid is niet alleen het beste fundament voor ons persoonlijke geluk, maar ook voor wereldvrede, het rechtvaardig gebruik van onze natuurlijke hulpbronnen en - doordat we ons dan immers bekommeren om toekomstige generaties - de juiste zorg voor het milieu."@nl2 "É para mim uma grande honra falar convosco e partilhar convosco alguns dos meus pensamentos e sentimentos. Uma vez que a declaração que preparei está em tibetano, é meu desejo lê-la em tibetano, como demonstração de respeito pela minha língua, uma língua única e distinta de todas as outras. Vou, pois, falar tibetano. Um dos factos particularmente tristes da história da humanidade é terem surgido conflitos em nome da religião. Mesmo nos nossos dias, há indivíduos que são mortos, as suas comunidades são destruídas e as sociedades desestabilizadas em consequência da utilização errada da religião e do incentivo ao fanatismo e ao ódio. A minha experiência pessoal ensina-me que a melhor maneira de ultrapassar obstáculos à harmonia entre religiões e de promover a compreensão é o diálogo com os membros de outras tradições em matéria de fé. Vejo isto acontecer na prática de diferentes maneiras. No meu caso, por exemplo, os meus encontros com o falecido Thomas Merton, um monge trapista, no final dos anos 60, foram profundamente inspiradores. Contribuíram para que eu desenvolvesse uma profunda admiração pelos ensinamentos do Cristianismo. Também me parece que os encontros entre diferentes líderes religiosos e as orações conjuntas numa plataforma comum têm um efeito poderosíssimo, como aconteceu em 1986, durante o encontro realizado em Assis, na Itália. A recente Cimeira do Milénio dos Líderes Religiosos e Espirituais pela Paz Mundial, organizada o ano passado pelas Nações Unidas, também constituiu um passo louvável no mesmo sentido. Todavia, é necessário realizar regularmente mais iniciativas destas. Pela minha parte, com o propósito de demonstrar o meu respeito por outras tradições religiosas, fui em peregrinação a Jerusalém – um lugar sagrado para três das maiores religiões do mundo. Visitei vários santuários hindus, islâmicos, cristãos, do jainismo e dos Sikh, tanto na Índia como noutros países. Nas três últimas décadas avistei-me com muitos líderes religiosos de diferentes tradições e discuti questões como a harmonia e a compreensão entre religiões. Quando ocorrem trocas de opiniões como estas, os seguidores de uma determinada tradição verificam que, tal como acontece no caso da sua própria fé, também os ensinamentos de outras fés são fonte de inspiração espiritual e de orientação ética para os seus seguidores. Também se torna evidente que, independentemente das diferenças de doutrina e outras, todas as principais religiões do mundo contribuem para fazer dos indivíduos bons seres humanos. Todas elas põem em evidência conceitos como amor, compaixão, paciência, tolerância, perdão, humildade, autodisciplina e outros. Devemos, pois, abraçar o conceito da pluralidade, também no domínio da religião. No contexto da nossa comunidade global, que recentemente começou a surgir, todas as formas de violência, entre as quais se inclui a guerra, são meios totalmente inadequados para a resolução de conflitos. A violência e a guerra sempre fizeram parte da história da humanidade, e já em tempos muito remotos havia vencedores e vencidos. No entanto, se acaso hoje em dia deflagrasse outro conflito à escala global, não haveria vencedores. Temos, por isso, de ter a coragem e a visão de exigir um mundo sem armas nucleares e sem exércitos nacionais a longo prazo. Em especial à luz dos terríveis atentados ocorridos nos Estados Unidos, a comunidade internacional deve tentar sinceramente utilizar a experiência horrível e chocante por que passou para desenvolver um sentido de responsabilidade global, em que se faça uso de uma cultura de diálogo e de não violência para resolver divergências. O diálogo é a única forma sensata e inteligente de resolver divergências e choques de interesses, seja entre indivíduos seja entre nações. A promoção de uma cultura do diálogo e da não violência para o futuro da humanidade é tarefa obrigatória da comunidade internacional. Não basta os governos aprovarem o princípio da não violência e não tomarem quaisquer medidas adequadas para o apoiarem e promoverem. Para que a não violência prevaleça, é preciso fazer com que os movimentos que se opõem à violência sejam eficazes e bem sucedidos. Há quem considere que o século XX foi um século de guerra e derramamento de sangue. Eu considero que o desafio que temos na nossa frente é fazer deste novo século um século de diálogo e de não violência. Para além disso, quando lidamos com situações de conflito, falta-nos muita vezes o discernimento e a coragem. Não conseguimos dar a devida atenção a situações de conflito potencial quando elas ainda estão numa fase incipiente do seu desenvolvimento. Quando todas as circunstâncias já chegaram a uma fase em que as emoções das pessoas ou das comunidades envolvidas nos conflitos atingiram o auge, é extremamente difícil, se não mesmo impossível, impedir que uma situação perigosa acabe por explodir. Vemos repetir-se vezes sem conta esta trágica situação. Portanto, temos de aprender a detectar os primeiros sinais de conflito e de ter a coragem de tratar do problema antes que ele atinja o ponto de ebulição. Continuo convencido de que a maior parte dos conflitos entre seres humanos pode ser resolvida através de um diálogo verdadeiro, conduzido com um espírito de abertura e de reconciliação. É por isso que tenho procurado de forma coerente uma resolução para a questão do Tibete através da não violência e do diálogo. Logo desde o início da invasão do Tibete, tentei trabalhar com as autoridades chinesas para chegarmos a uma situação de coexistência pacífica que fosse mutuamente aceitável. Mesmo quando fomos forçados a aceitar o chamado Acordo de Dezassete Pontos para a Libertação Pacífica do Tibete, tentei trabalhar conjuntamente com as autoridades chinesas. Ao fim e ao cabo, o Governo chinês reconheceu através desse acordo o carácter distintivo e a autonomia do Tibete e comprometeu-se solenemente a não impor o sistema chinês ao Tibete contra os nossos desejos. No entanto, violando o acordo referido, as autoridades de Pequim impuseram aos Tibetanos a sua ideologia rígida e estranha e pouco ou nenhum respeito demonstraram pela cultura, religião e estilo de vida únicos do povo do Tibete. Desesperados, os Tibetanos revoltaram-se contra os Chineses. Acabei por ter de fugir do Tibete em 1959 para poder continuar a servir o povo do meu país. Ao longo das mais de quatro décadas decorridas desde a minha fuga, o Tibete tem estado submetido ao controlo severo do Governo da República Popular da China. A destruição imensa e o enorme sofrimento humano infligidos ao povo do Tibete são bem conhecidos hoje em dia e não é meu desejo deter-me sobre estes tristes e dolorosos acontecimentos. A petição dirigida ao Governo chinês pelo falecido Panchen Lama, com 70 000 assinaturas, é um documento histórico elucidativo sobre as políticas e as medidas draconianas levadas à prática pela China no Tibete. Hoje em dia, o Tibete continua a ser um país ocupado, oprimido pela força e marcado pelas cicatrizes do sofrimento. Apesar de um certo desenvolvimento e progresso económico, o país continua a enfrentar problemas fundamentais de sobrevivência. Por todo o Tibete se verificam violações graves dos direitos humanos, que resultam frequentemente de políticas de discriminação racial e cultural. Elas são, porém, apenas os sintomas e as consequências de um problema mais profundo. As autoridades chinesas vêem a cultura e a religião específicas do Tibete como fonte de uma ameaça de separação. Daí que, em consequência de políticas deliberadamente aplicadas, todo um povo, com a sua cultura e a sua identidade únicas, enfrente a ameaça de extinção. Tenho conduzido a luta pela liberdade do povo tibetano numa via de não violência e, coerentemente, tenho procurado uma solução mutuamente aceitável da questão tibetana, através de negociações realizadas com a China num espírito de reconciliação e de compromisso. Foi nesse espírito que em 1988, aqui em Estrasburgo, neste Parlamento, apresentei uma proposta formal de negociações, que esperávamos que servisse de base para resolver a questão do Tibete. Escolhi conscientemente o Parlamento Europeu como local de apresentação das minhas ideias para um quadro negocial, no intuito de chamar a atenção para o facto de que uma verdadeira união só se pode concretizar voluntariamente quando dela resultem benefícios satisfatórios para todas as partes interessadas. A União Europeia é um exemplo claro e inspirador deste facto. Por outro lado, mesmo um país ou uma comunidade podem dividir-se em duas ou mais entidades quando há falta de confiança ou de benefícios e quando a força é utilizada como principal meio de governo. A minha proposta, que mais tarde ficou conhecida como a “Abordagem da Via Intermédia” ou a “Proposta de Estrasburgo” prevê que o Tibete goze de uma verdadeira autonomia no âmbito da República Popular da China. Não se trata, porém, da autonomia que consta do papel e que nos foi imposta há 50 anos no Acordo de 17 Pontos, mas de um Tibete que tenha verdadeiramente um governo próprio, genuinamente autónomo, em que os Tibetanos sejam plenamente responsáveis pelos seus assuntos internos, incluindo a educação das suas crianças, as matérias de carácter religioso, os assuntos culturais, os cuidados com o seu ambiente delicado e precioso e a economia local. Pequim continuaria a ser responsável pela condução da política externa e dos assuntos relativos à defesa. Esta solução reforçaria consideravelmente a imagem internacional da China e contribuiria para a estabilidade e unidade do país – as duas principais prioridades de Pequim -, assegurando simultaneamente aos Tibetanos os direitos e as liberdades fundamentais que lhes permitiriam preservar a sua civilização e proteger o ambiente delicado do planalto do Tibete. De então para cá, as nossas relações com o Governo chinês têm tido um percurso muito sinuoso. Infelizmente, vejo-me forçado a informá-los, com grande tristeza minha, que a falta de vontade política, por parte dos dirigentes chineses, para se ocuparem da questão do Tibete de uma forma séria, levou a que não se fizessem quaisquer progressos. As minhas iniciativas e a disponibilidade demonstrada, ao longo dos anos, para entabular um diálogo com os dirigentes chineses continuam a não obter resposta. Em Setembro passado, através da embaixada chinesa em Nova Deli, comuniquei o nosso desejo de enviar uma delegação a Pequim com o propósito de entregar um memorando pormenorizado expondo, em traços gerais, o que penso sobre a questão do Tibete e de explicar e discutir os aspectos abordados no memorando. Transmiti a minha opinião de que, se nos reuníssemos frente a frente, conseguiríamos esclarecer mal-entendidos e ultrapassar suspeitas. Manifestei a minha forte convicção de que, uma vez alcançados estes objectivos, seria possível encontrar sem grande dificuldade uma solução para o problema que fosse aceite pelas duas partes. Até hoje, porém, o Governo chinês mantém a sua recusa de aceitar a minha delegação. É evidente que a atitude de Pequim endureceu significativamente em comparação com os anos 80, altura em que foram aceites seis delegações de tibetanos no exílio. Sejam quais forem as explicações que Pequim possa dar relativamente a comunicações entre mim e o Governo chinês, devo afirmar aqui claramente que o Governo chinês se recusa a falar com os representantes por mim designados para desempenharem essa tarefa. O facto de a liderança chinesa não dar uma resposta positiva à minha Abordagem da Via Intermédia vem reafirmar a suspeita do povo tibetano de que o Governo chinês não está minimamente interessado em qualquer tipo de coexistência pacífica. Muitos tibetanos estão convencidos de que a China está apostada na imposição de uma completa assimilação e absorção do Tibete pela China. Esses tibetanos exigem a independência do Tibete e criticam a minha “Abordagem da Via Intermédia”. Outros defendem a realização de um referendo no Tibete. Argumentam que se as condições no Tibete são as descritas pelas autoridades chinesas e se os Tibetanos são verdadeiramente felizes, então não será difícil levar a efeito um plebiscito no Tibete. Também afirmei sempre que, em última análise, o povo tibetano deve poder decidir qual o futuro do Tibete, tal como o Pandita Jawaharlal Nehru, o primeiro Primeiro-Ministro da Índia, afirmou no Parlamento indiano no dia 7 de Dezembro de 1950: “…a última voz a ser ouvida relativamente ao Tibete deverá ser a voz do povo do Tibete e de mais ninguém.” Embora eu rejeite firmemente o uso da violência como meio na nossa luta pela liberdade, temos indubitavelmente o direito de explorar todas as outras opções políticas que estão ao nosso dispor. Acredito convictamente na liberdade e na democracia e por isso tenho incentivado os tibetanos exilados a seguirem o processo democrático. Hoje em dia, os refugiados tibetanos poderão muito bem ser uma das poucas comunidades no exílio que estabeleceram os três pilares da democracia: o legislativo, o judicial e o executivo. Este ano demos mais um grande passo no processo de democratização com a eleição do presidente do Gabinete tibetano por voto popular. O presidente eleito do Gabinete e o parlamento eleito arcarão com a responsabilidade de gerir os assuntos respeitantes ao Tibete como representantes legítimos do povo. No entanto, considero que é minha obrigação moral para com os seis milhões de tibetanos continuar a abordar a questão do Tibete junto da liderança chinesa e agir como porta-voz livre do povo tibetano até que seja encontrada uma solução. Na ausência de qualquer resposta positiva por parte do Governo chinês às minhas diligências de anos para entabular um diálogo, não me resta outra alternativa que não seja apelar aos membros da comunidade internacional. Neste momento é claro que só com esforços internacionais acrescidos, concertados e coerentes será possível persuadir Pequim a modificar a sua política em relação ao Tibete. Embora as reacções imediatas do lado chinês venham a ser, muito provavelmente, negativas, acredito firmemente, ainda assim, que as expressões da preocupação e do apoio internacionais são essenciais para criar um ambiente favorável à resolução pacífica do problema do Tibete. Pela minha parte, continuo empenhado no processo de diálogo. É minha firme convicção que o diálogo e a disponibilidade para analisar a realidade do Tibete com honestidade e clareza poderá conduzir-nos a uma solução mutuamente benéfica que contribua para a estabilidade e a unidade da República Popular da China e assegure o direito do povo tibetano a viver em liberdade, paz e dignidade. Meus irmãos e irmãs do Parlamento Europeu, considero-me o porta-voz livre dos meus conterrâneos e conterrâneas que se encontram em cativeiro. É meu dever falar em seu nome. Não falo com um sentimento de raiva nem de ódio contra os responsáveis pelo imenso sofrimento do nosso povo e pela destruição da nossa terra, dos nossos lares, templos, mosteiros e cultura. Eles também são seres humanos que lutam pela liberdade e merecem a nossa compaixão. Falo-vos para vos informar da triste situação que hoje se vive no meu país e das aspirações do meu povo, porque, na nossa luta pela liberdade, a verdade é a única arma que possuímos. Hoje em dia, o nosso povo, o nosso rico e singular património cultural e a nossa identidade nacional enfrentam a ameaça da extinção. Precisamos do vosso apoio para sobreviver como povo e como cultura. Quando se olha para a situação que se vive no Tibete, esta parece ser quase desesperada, em face da repressão crescente, da contínua destruição ambiental e do desgaste ininterrupto e sistemático da cultura e da identidade do Tibete. No entanto, estou convencido de que, por muito grande e muito poderosa que a China possa ser, ela continua a fazer parte do mundo. A tendência global hoje em dia vai no sentido de uma maior abertura, de mais liberdade, democracia e respeito pelos direitos humanos. Mais tarde ou mais cedo a China terá de seguir esta tendência geral que se faz sentir em todo o mundo e, a longo prazo, a China não vai conseguir escapar à verdade, à justiça e à liberdade. A associação coerente e baseada em princípios do Parlamento Europeu com a China irá acelerar este processo de mudança que já está a decorrer na China. Uma vez que a questão do Tibete está intimamente relacionada com o que acontece na China, penso que há razões para termos esperança. Gostaria de agradecer ao Parlamento Europeu a coerente manifestação de preocupação e apoio à luta não violenta dos Tibetanos pela liberdade. A vossa simpatia e o vosso apoio foram sempre uma fonte profunda de inspiração e incentivo para o povo tibetano, dentro e fora do Tibete. As numerosas resoluções do Parlamento Europeu sobre a questão do Tibete contribuíram em muito para pôr em destaque as provações por que o povo tibetano tem passado e para sensibilizar a opinião pública e os governos da Europa e do resto do mundo para a questão do Tibete. Sinto-me especialmente animado pela resolução do Parlamento Europeu que preconiza a nomeação de um representante especial da União Europeia para o Tibete. Estou firmemente convencido de que a implementação desta resolução irá permitir que a União Europeia não só contribua para promover uma resolução pacífica para a questão tibetana por meio de negociações que decorram de uma forma mais coerente, eficaz e criativa, mas também apoie outras necessidades legítimas do povo tibetano, incluindo formas e meios de preservar a nossa identidade singular. Esta iniciativa também servirá para enviar um forte sinal a Pequim de que a União Europeia está seriamente empenhada em incentivar e promover uma solução para o problema do Tibete. Não tenho quaisquer dúvidas de que as vossas permanentes manifestações de preocupação e apoio ao Tibete acabarão por ter um impacto positivo a longo prazo e contribuir para criar o ambiente político favorável a um diálogo construtivo sobre a questão do Tibete. Solicito o vosso apoio constante neste período crítico da história do nosso país. Agradeço a oportunidade que me deram de partilhar convosco os meus pensamentos. Recentemente, numa cerimónia em Calcutá, falei em tibetano no início, como de costume, e em seguida no meu inglês um pouco “coxo”. No dia seguinte, um jornal regional noticiava de forma muito elogiosa a minha intervenção, mas dizia que no princípio o Dalai-Lama falou chinês. Espero, pois, que se apercebam de que a língua que vou falar não é chinês, é tibetano. Senhora Presidente, Senhoras e Senhores Deputados, é, para mim, uma grande honra discursar perante o Parlamento Europeu. Considero que a União Europeia é um exemplo inspirador de coexistência colaborante e pacífica entre diferentes nações e povos, e profundamente inspirador para pessoas como eu, que acreditam firmemente na necessidade de uma melhor compreensão, de uma cooperação mais estreita e de um maior respeito entre as diversas nações do mundo. Agradeço-lhes este amável convite, que considero ser um gesto encorajador de verdadeira simpatia e preocupação pelo destino trágico do povo do Tibete. Falo-vos hoje como um simples monge budista, educado e formado nos nossos antiquíssimos moldes tradicionais. Não sou especialista em ciência política. No entanto, o estudo e a prática do Budismo que me tem acompanhado ao longo da vida e a minha responsabilidade e participação na luta do povo do Tibete pela liberdade sem recurso à violência proporcionaram-me experiências e pensamentos que gostaria de partilhar convosco. É evidente que a comunidade humana chegou a uma conjuntura crítica da sua história. O mundo de hoje exige-nos que aceitemos que a humanidade é uma só. No passado, as comunidades podiam pensar umas nas outras como entidades fundamentalmente separadas. Hoje, porém, como nos ensinam os recentes acontecimentos trágicos ocorridos nos Estados Unidos, o que quer que aconteça numa região acaba por afectar muitas outras regiões. O mundo está a tornar-se cada vez mais interdependente. No contexto desta nova interdependência, o interesse próprio reside claramente na consideração do interesse dos outros. Sem a cultura e a promoção de um sentido de responsabilidade universal, é o nosso próprio futuro que está em perigo. Acredito firmemente que temos de desenvolver conscientemente um maior sentido de responsabilidade universal. Temos de aprender a trabalhar não apenas para nós próprios, individualmente, para a nossa família ou nação, mas em benefício de toda a humanidade. A responsabilidade universal é o melhor fundamento tanto para a nossa felicidade pessoal como para a paz mundial, para a utilização justa dos nossos recursos naturais e, através de uma preocupação com as gerações futuras, para a prestação de cuidados adequados ao ambiente. Muitos dos problemas e conflitos do nosso mundo surgem porque perdemos de vista a humanidade básica que nos liga a todos como família humana. Tendemos a esquecer que apesar da diversidade das raças, das religiões, das culturas, das línguas, das ideologias e assim por diante, as pessoas são iguais no seu desejo fundamental de paz e felicidade: todos nós queremos felicidade e não queremos sofrimento. Esforçamo-nos o mais possível para concretizar estes desejos. No entanto, por muito que louvemos, na teoria, a diversidade, não conseguimos muitas vezes, infelizmente, respeitá-la na prática. De facto, a nossa incapacidade para aceitar genuinamente a diversidade acaba por ser uma importante fonte de conflito entre os povos."@pt11 "Det är en stor ära att få tala till er och dela några av mina tankar och känslor med er. Eftersom mitt förberedda uttalande är på tibetanska, vill jag läsa för er på tibetanska för att visa respekt för mitt eget unika särskilda språk. Så jag kommer att tala tibetanska. Många av världens problem och konflikter föds för att vi har förlorat sikte på den grundläggande mänsklighet som binder oss alla samman som en mänsklig familj. Vi tenderar att glömma att människor, trots mångfalden i fråga om ras, religion, kultur, språk, ideologi och så vidare, är jämlika i sin grundläggande strävan efter fred och lycka: vi vill alla ha lycka och inte lidande. Vi strävar efter att uppfylla denna längtan så gott vi kan. Men hur mycket vi än prisar mångfalden i teorin, lyckas vi tyvärr ofta inte respektera den i praktiken. Vår oförmåga att ta till oss mångfalden blir faktiskt en stor konfliktkälla bland folk. Ett särskilt tråkigt faktum i den mänskliga historien är att konflikter ofta har fötts på grund av religion. Till och med i dag dödas enskilda individer, deras samfund förstörs och samhällen destabiliseras till följd av missbruk av religioner och ett uppmuntrande av trångsynthet och hat. Utifrån mina personliga erfarenheter är det bästa sättet att övervinna sådana hinder för en harmoni mellan religioner och att införa förståelse att föra en dialog med medlemmar från andra religiösa traditioner. Detta kan enligt min åsikt ske på ett flertal olika sätt. I mitt eget fall till exempel var mina möten med den bortgångne trappistmunken Thomas Merton i slutet av 1960-talet djupt inspirerande. De hjälpte mig att utveckla en djup beundran för kristendomens lära. Jag anser också att möten mellan olika religiösa ledare och att samlas tillsamman för att be från en gemensam plattform är enormt storslaget, vilket var fallet 1986 vid mötet i Assisi i Italien. FN:s aktuella toppmöte mellan religiösa och andliga ledare (United Nations Millennium World Peace Summit of Religious and Spiritual Leaders) som hölls förra året var också ett lovvärt steg. Men det finns ett behov av fler sådana initiativ på regelbunden basis. För att visa min respekt för andra religiösa traditioner begav jag mig för min del på en pilgrimsfärd till Jerusalem – en plats som är helig för tre av världens stora religioner. Jag har besökt olika hinduiska, islamiska, kristna, jinistiska och sikhiska helgedomar både i Indien och utomlands. Under de senaste trettio åren har jag träffat många religiösa ledare från olika traditioner och diskuterat harmoni och förståelse mellan religioner. När utbyten av detta slag sker, kommer de som följer en tradition att upptäcka, precis som är fallet med deras egen tradition, att lärdomarna från andra religioner är en källa till både spirituell inspiration liksom etisk vägledning för deras anhängare. Det kommer också att bli klart att alla de stora världsreligionerna, oavsett skillnader i doktriner och andra skillnader, hjälper till att omvandla individer till att bli goda människor. Allt betonar kärlek, medkänsla, tålamod, förlåtelse, ödmjukhet, självdisciplin och så vidare. Vi måste därför anamma begreppet mångfald också inom religionsområdet. Inom ramen för vårt nya globala samhälle är alla former av våld, inklusive krig, fullkomligt olämpliga sätt att lösa tvister. Våld och krig har alltid varit en del av människans historia, och i gamla tider fanns det vinnare och förlorare. Men det skulle inte finnas några vinnare alls om ytterligare en global konflikt skulle uppstå i dag. Därför måste vi ha modet och visionen att uppmana till en värld utan kärnvapen och nationella arméer på lång sikt. Världssamfundet måste, särskilt mot bakgrund av de fruktansvärda angreppen i USA, göra ett seriöst försök att använda den fruktansvärda och chockerande erfarenheten för att utveckla en global ansvarskänsla, där en kultur med dialog och icke-våld används för att lösa skiljaktigheter. Dialog är det enda förnuftiga och intelligenta sättet att lösa skiljaktigheter och intressekonflikter, oavsett om det är mellan enskilda individer eller nationer. Främjandet av en kultur med dialog och icke-våld för mänsklighetens framtid är en tvingande uppgift för världssamfundet. Det är inte tillräckligt att regeringarna anammar principen med icke-våld utan någon lämplig insats för att stödja och främja den. Om icke-våldet skall segra, måste icke-våldsorganisationerna göras effektiva och framgångsrika. Somliga betraktar 1900-talet som ett sekel med krig och blodspillan. Jag anser att den utmaning som vi står inför är att göra det nya seklet till ett sekel med dialog och icke-våld. Dessutom saknar vi alltför ofta ett verkligt omdöme och mod när vi hanterar konflikter. Vi misslyckas med att uppmärksamma potentiella konfliktsituationer tillräckligt när de befinner sig i ett tidigt utvecklingsskede. När alla omständigheter väl har framskridit till ett stadium där känslorna hos de människor eller samhällen som är involverade i tvisterna har blivit helt och hållet laddade, är det oerhört svårt, om inte omöjligt, att förhindra en farlig situation att explodera. Vi ser denna tragiska situation upprepas om och om igen. Så vi måste lära oss att upptäcka tidiga konflikttecken och ha modet att ta itu med problemet innan det når sin kokpunkt. Jag förblir övertygad om att de flesta mänskliga konflikter kan lösas genom en genuin dialog som förs med en öppenhets- och försoningsanda. Jag har därför konsekvent sökt en lösning på frågan om Tibet genom icke-våld och dialog. Ända från början av invasionen av Tibet, har jag försökt att arbeta med de kinesiska myndigheterna för att uppnå en ömsesidigt godtagbar, fredlig samexistens. Till och med när det så kallade "sjuttonpunktsavtalet" för Tibets fredliga frigörelse påtvingades oss försökte jag arbeta med de kinesiska myndigheterna. Genom detta avtal erkände den kinesiska regeringen trots allt Tibets särprägel och autonomi och lovade att inte påtvinga Tibet sitt system mot våra önskemål. Men genom att överträda detta avtal påtvingade de kinesiska myndigheterna emellertid tibetanerna sin rigida och främmande ideologi och visade knapp respekt för det tibetanska folkets unika kultur, religion och livsstil. I förtvivlan gjorde det tibetanska folket uppror mot Kina. Till slut var jag tvungen att fly från Tibet 1959, så att jag kunde fortsätta att tjäna Tibets folk. I det förflutna har Tibet under mer än fyrtio år sedan min flykt levt under den hårda kontroll som utövats av Folkrepubliken Kinas regering. Den enorma förstörelse och det enorma mänskliga lidande som tillfogats Tibets folk är i dag välkänt, och jag vill inte dröja mig kvar vid dessa tråkiga och smärtsamma händelser. Den bortgångne Panchen Lamas vädjan med 70 000 tecken till den kinesiska regeringen utgör ett talande historiskt dokument om Kinas drakoniska politik och handlingar i Tibet. Tibet är i dag fortfarande ett ockuperat land, som förtrycks med tvång och som har märkts av lidande. Trots viss utveckling och vissa ekonomiska framsteg, står Tibet fortfarande inför grundläggande överlevnadsproblem. Allvarliga kränkningar av de mänskliga rättigheterna finns över hela Tibet och är ofta ett resultat av en politik som diskriminerar raser och kulturer. Ändå är de endast symptom och konsekvenser av ett djupare problem. De kinesiska myndigheterna ser Tibets särpräglade kultur och religion som källan till separationshotet. Till följd av avsiktliga politiska linjer står alltså ett helt folk med sin unika kultur och identitet inför hotet att utrotas. Jag har lett den tibetanska frihetskampen på en icke-våldsväg och har konsekvent strävat efter en ömsesidigt godtagbar lösning av den tibetanska frågan genom förhandlingar i en försonings- och kompromissanda med Kina. Med denna anda 1988 här i Strasbourg lade jag i detta parlament fram ett formellt förslag till förhandlingar, som vi hoppades skulle kunna tjäna som grund för en lösning av Tibetfrågan. Jag hade medvetet valt Europaparlamentet som plats för att lägga fram mina tankar om ramar för förhandlingarna för att betona det faktum att en verklig union endast kan födas frivilligt när det finns tillfredsställande fördelar för alla berörda parter. Europeiska unionen är ett tydligt och inspirerande exempel på detta. Å andra sidan kan även ett land eller ett samhälle splittras i två eller fler enheter när det finns en brist på tillit och fördelar, och när tvång används som främsta styrelseform. I mitt förslag, som senare blev känt som "medelvägsinställningen" eller "Strasbourgförslaget", förutses det att Tibet skall åtnjuta en verklig autonomi inom ramen för Folkrepubliken Kina. Dock inte den autonomi på papper som påtvingades oss för 50 år sedan i "sjuttonpunktsavtalet", utan ett verkligt självstyrande, verkligt autonomt Tibet, där tibetaner är fullständigt ansvariga för sina egna inhemska angelägenheter, inklusive utbildningen av sina barn, religiösa frågor, kulturella angelägenheter, omsorgen om sin känsliga och värdefulla miljö, och den lokala ekonomin. Peking skulle fortsätta att vara ansvarigt för utövandet av utrikes- och försvarsfrågor. Denna lösning skulle starkt förbättra den internationella bilden av Kina och bidra till landets stabilitet och enighet – Pekings två främsta prioriteringar – samtidigt som tibetanerna skulle garanteras de grundläggande rättigheterna och friheterna att bevara sin egen civilisation och att skydda den tibetanska platåns känsliga miljö. Sedan dess har vårt förhållande med den kinesiska regeringen tagit många olika vändningar. Tråkigt nog måste jag tyvärr meddela er att en brist på politisk vilja hos den kinesiska ledningen att ta itu med Tibetfrågan på ett allvarligt sätt har gjort att det inte har skett några framsteg. Mina initiativ och förslag under åren att engagera den kinesiska ledningen i en dialog förblir obesvarade. I september förra året meddelade jag, genom kinesiska ambassaden i New Delhi, vår önskan att sända en delegation till Peking för att överlämna en detaljerad promemoria där jag redogjorde för mina tankar om Tibetfrågan och för att förklara och diskutera de punkter som togs upp i promemorian. Jag meddelade att vi, genom möten ansikte mot ansikte, skulle lyckas klargöra för missförstånden och övervinna misstron. Jag uttryckte den starka tron att när detta väl har uppnåtts kan en ömsesidigt godtagbar lösning av problemet uppnås utan stora svårigheter. Men den kinesiska regeringen vägrar fortfarande i dag att ta emot min delegation. Det är uppenbart att Pekings attityd har skärpts avsevärt jämfört med 80-talet när sex tibetanska delegationer i landsflykt togs emot. Vilka förklaringar Peking än må ge angående kommunikationerna mellan den kinesiska regeringen och mig själv måste jag här tydligt säga att den kinesiska regeringen vägrar att tala med de företrädare som jag har utsett för uppgiften. Den kinesiska ledningens underlåtenhet att positivt besvara min medelvägsinställning bekräftar det tibetanska folkets misstanke att den kinesiska regeringen inte har något som helst intresse av något slags fredlig samexistens. Många tibetaner anser att Kina har bestämt sig för att med tvång fullständigt assimilera och införliva Tibet med Kina. De efterlyser ett oberoende för Tibet och kritiserar min "medelvägsinställning". Andra förespråkar en folkomröstning i Tibet. De hävdar att om omständigheterna inne i Tibet är de som de kinesiska myndigheterna säger att de är, och om tibetanerna verkligen är lyckliga, borde det inte vara svårt att hålla en folkomröstning i Tibet. Jag har också alltid sagt att det tibetanska folket slutligen måste få möjlighet att besluta om Tibets framtid, liksom Pandit Jawaharlal Nehru, Indiens första premiärminister, sade i det indiska parlamentet den 7 december 1950: "...den sista rösten om Tibet borde vara det tibetanska folkets röst och ingen annans." Samtidigt som jag bestämt förkastar våld som ett instrument i vår frihetskamp, har vi förvisso rätt att utforska alla andra politiska alternativ som står till vårt förfogande. Jag har en stark tro på frihet och demokrati och har därför uppmuntrat exiltibetanerna att följa den demokratiska processen. De tibetanska flyktingarna kan i dag vara bland de få exilsamhällen som har upprättat alla demokratins tre pelare: den lagstiftande, den rättsliga och den verkställande makten. I år har vi tagit ännu ett stort steg i demokratiseringsprocessen genom att låta ordföranden för det tibetanska kabinettet väljas av folket. Kabinettets valda ordförande och det valda parlamentet kommer att axla ansvaret att styra de tibetanska angelägenheterna i egenskap av folkets legitima företrädare. Jag ser det dock som min moraliska plikt gentemot de sex miljonerna tibetanerna att fortsätta att ta upp den tibetanska frågan med den kinesiska ledningen och att agera som det tibetanska folkets fria talesman tills en lösning uppnås. I frånvaron av något som helst positivt bemötande från den kinesiska regeringen till mina förslag under åren, har jag inget annat alternativ än att vädja till världssamfundets medlemmar. Det är nu tydligt att endast ökade, samlade och konsekventa internationella ansträngningar kommer att övertyga Peking att förändra sin politik angående Tibet. Trots att de omedelbara reaktionerna från den kinesiska sidan troligen kommer att vara negativa, tror jag icke desto mindre att uttrycken för det internationella deltagandet och stödet är väsentliga för att skapa en miljö som kan främja lösningen av det tibetanska problemet. För min del förblir jag hängiven dialogprocessen. Det är min starka tro att dialog och en vilja att med ärlighet och tydlighet titta på Tibets realitet kan leda oss till en ömsesidigt förmånlig lösning som kommer att bidra till Folkrepubliken Kinas stabilitet och enighet, och trygga rätten för det tibetanska folket att leva i frihet, fred och värdighet. Bröder och systrar i Europaparlamentet! Jag ser mig själv som den fria talesmannen för mina fängslade landsmän och kvinnor. Det är min plikt att tala för dem. Jag talar inte med en känsla av vrede eller hat mot dem som är ansvariga för vårt folks enorma lidande och för förstörelsen av vårt land, våra hem, tempel, kloster och vår kultur. De är också människor som strävar efter att finna lycka, och de förtjänar vårt medlidande. Jag talar för att informera er om den tråkiga situationen i mitt land i dag och om mitt folks hopp, för i vår kamp för frihet är sanningen det enda vapen vi besitter. Vårt folk, vårt särpräglade rika kulturella arv, och vår nationella identitet, står i dag inför hotet att utrotas. Vi behöver ert stöd för att överleva som ett folk och som en kultur. När man tittar på situationen i Tibet tycks den nästan hopplös inför det ökade förtrycket, den fortsatta miljöförstörelsen, och den pågående systematiska undermineringen av Tibets kultur och identitet. Men jag anser att hur stort och mäktigt Kina än är, är landet ändå en del av världen. Den globala trenden går i dag mot mer öppenhet, frihet, demokrati och respekt för de mänskliga rättigheterna. Förr eller senare kommer Kina att vara tvunget att följa världstrenden och på lång sikt finns det ingen möjlighet för Kina att fly från sanning, rättvisa och frihet. Europaparlamentets varaktiga och principiella delaktighet när det gäller Kina kommer att påskynda den förändringsprocess som redan äger rum i Kina. Eftersom den tibetanska frågan är nära förknippad med vad som sker i Kina, anser jag att det finns anledning och en grund att hoppas. Jag skulle vilja tacka Europaparlamentet för det oföränderliga uppvisandet av delaktighet och stöd för Tibets icke-våldskamp för frihet. Ert deltagande och stöd har alltid varit en djup källa till inspiration och uppmuntran för det tibetanska folket både i och utanför Tibet. Europaparlamentets många resolutioner om Tibetfrågan bidrog i stor utsträckning till att betona det tibetanska folkets svåra belägenhet och till att öka medvetenheten om Tibetfrågan hos allmänheten och regeringarna i Europa och världen. Jag är särskilt uppmuntrad av Europaparlamentets resolution som uppmanar till utnämningen av en särskild EU-företrädare för Tibet. Jag tror bestämt att införandet av denna resolution kommer att göra det möjligt för Europeiska unionen att inte bara hjälpa till att främja en fredlig lösning av Tibetfrågan genom förhandlingar på ett mer konsekvent, effektiv och kreativt sätt, utan också att ge stöd till andra legitima behov hos det tibetanska folket, däribland sätt och vägar att behålla vår särpräglade identitet. Detta initiativ kommer också att sända en stark signal till Peking om att Europeiska unionen menar allvar med att uppmuntra och stödja en lösning av det tibetanska problemet. Jag tvekar inte på att era fortsatta yttranden om delaktighet och stöd för Tibet på lång sikt kommer att ha en positiv inverkan och bidra till att skapa det politiska klimat som kommer att främja en konstruktiv dialog i Tibetfrågan. Jag ber om ert fortsatta stöd vid denna kritiska tidpunkt i vårt lands historia. Jag tackar er för att jag fått tillfället att dela mina tankar med er. Nyligen, vid en tillställning i Calcutta, talade jag som vanligt i början tibetanska och sedan på min brutna engelska. Nästa dag rapporterade en lokal dagstidning mycket gynnsamt om mina inlägg, men sade att Dalaï Lama talade kinesiska i början. Så jag hoppas att ni kommer att förstå att detta inte är kinesiska, utan tibetanska. Fru talman, mina damer och herrar! Det är en stor ära för mig att få tala till Europaparlamentet. Jag anser att Europeiska unionen är ett inspirerande exempel på en samarbetsvillig och fredlig samvaro av flera olika nationer och folk, och den är djupt inspirerande för människor som jag själv, som har en stark tro på behovet av bättre förståelse, närmare samarbete, och en större respekt mellan världens olika nationer. Jag tackar er för denna vänliga inbjudan. Jag ser den som en uppmuntrande gest av genuin sympati för och omsorg om det tibetanska folkets tragiska öde. Jag talar till er i dag som en enkel buddistmunk, som har utbildats och lärts upp på vårt urgamla traditionella sätt. Jag är inte någon expert i statsvetenskap. Mitt livslånga studerande och praktiserande av buddismen och mitt ansvar och min delaktighet i icke-våldskampen för det tibetanska folkets frihet har emellertid gett mig vissa erfarenheter och tankar som jag skulle vilja dela med mig av till er. Det är uppenbart att det mänskliga samhället har uppnått ett kritiskt ögonblick i sin historia. Dagens värld kräver att vi accepterar mänsklighetens enighet. Tidigare hade samhällen råd att tänka på varandra som i grunden enskilda samhällen. Men i dag påverkar allt som händer i en region slutligen många andra områden, vilket vi har lärt oss från de aktuella tragiska händelserna i USA. Världens nationer blir allt mer beroende av varandra. Inom ramen för detta nya ömsesidiga beroende, innebär egenintresse uppenbarligen att ta hänsyn till andras intressen. Utan utvecklingen och främjandet av en universell ansvarskänsla är själva vår framtid i fara. Jag tror bestämt att vi medvetet måste utveckla en större universell ansvarskänsla. Vi måste lära oss att arbeta inte bara för vår egen enskilda person, familj eller nation, utan till förmån för hela mänskligheten. Ett universellt ansvar är den bästa grunden för både vår personliga lycka och för världsfred, det rättvisa användandet av våra naturresurser, och genom att vi bryr oss om framtida generationer, den rätta omtanken om miljön."@sv13
lpv:unclassifiedMetadata	"(A assembleia, de pé, aplaude o orador)"11 "(De spreker vervolgt in het Tibetaans, wat volgt is een vertaling uit het Engels)"2 "(Der Redner fährt in tibetischer Sprache fort, der folgende Text wurde übersetzt.)"7 "(Die Mitglieder des Parlaments erheben sich und spenden lang anhaltenden Beifall)"7 "(El orador continuó en tibetano; lo que sigue es una traducción)"12 "(Gelach en applaus)"2 "(Heiterkeit und Beifall)"7 "(Het Parlement brengt de spreker een staande ovatie)"2 "(Kammaren gav talaren en stående ovation.)"13 "(Kraftigt bifald)"1 "(L'Assemblea, in piedi, applaude lungamente)"9 "(L'Assemblée, debout, applaudit l'orateur)"6 "(L'orateur poursuit en tibétain, ce qui suit est une traduction)"6 "(L'oratore prosegue in tibetano; quanto segue è una traduzione)"9 "(La Asamblea, de pie, ovaciona al orador)"12 "(Latter og bifald)"1 "(Laughter and applause)"10,3 "(Lebhafter Beifall)"7 "(Livliga applåder)"13 "(Loud applause)"10,3 "(Luid applaus)"2 "(Naurua ja suosionosoituksia)"5 "(O orador prossegue a sua intervenção em tibetano; o texto que se segue é uma tradução da versão inglesa)"11 "(Parlamentet rejste sig og gav taleren et stående bifald)"1 "(Parlamentti osoitti puhujalle suosionosoituksia seisaallaan.)"5 "(Puhuja jatkoi tiibetin kielellä, seuraava on käännetty englannista.)"5 "(Rires et applaudissements)"6 "(Risa e applausi)"9 "(Risas y aplausos)"12 "(Risos e aplausos)"11 "(Skratt och applåder)"13 "(Talaren fortsatte på tibetanska, vad som följer är en översättning.)"13 "(Taleren fortsatte på tibetansk)"1 "(The House rose and accorded the speaker a standing ovation)"10,3 "(The speaker continued in Tibetan, what follows is a translation)"10,3 "(Vifs applaudissements)"6 "(Vivi applausi)"9 "(Vivos aplausos)"12,11 "(Voimakkaita suosionosoituksia)"5 "(Γέλια και χειροκροτήματα)"8 "(ΕΝ)"8 "(Ζωηρά χειροκροτήματα)"8 "(Ο ομιλητής συνέχισε στα θιβετιανά·το κείμενο που ακολουθεί είναι μετάφραση από τα αγγλικά)"8 "(Το Σώμα, όρθιο, χειροκροτεί τον ομιλητή)"8 "His Holiness the Dalai-Lama."10,3 "Seine Heiligkeit, der Dalai Lama."7 "Su Santidad el Dalai-Lama."12 "leader"9 "leadership"9 "memorandum"9 "pandit"9 "referendum"9 "sikh"9 "Η Αυτού Αγιότητα ο Δαλάι Λάμα. –"8

Named graphs describing this resource:

The resource appears as object in 2 triples

Context graph