Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2001-10-22-Speech-1-111"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20011022.8.1-111"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
". - Monsieur le Président, Monsieur le Commissaire, Mesdames et Messieurs, selon le Fonds monétaire international, le monde a connu 120 crises monétaires entre 1975 et 2000. Une crise monétaire se définit par la dépréciation d'une monnaie de plus de 25 % en un an. Ce fut toujours l'économie réelle qui fit les frais de cette instabilité financière. Moins de croissance, moins d'emplois, plus de misère accompagnent les crises financières. Il faut donc considérer la nécessaire stabilité financière comme un bien public. Les autorités publiques sont appelées à prévenir, sinon à gérer au mieux toute crise. La commission économique et monétaire m'a chargé de ce rapport d'initiative. J'ai connu quelques déboires avec les règles arrêtées par le Bureau de notre Parlement. Mon rapport était trop long, comme si on pouvait rendre compte de la complexité des relations monétaires internationales en cinq pages. Le rapport Meltzer, du Congrès américain, couvrait une centaine de pages. La commission Meltzer, composée de parlementaires, de scientifiques, de banquiers et de syndicalistes suscita un vif débat international. Mon humble rapport, ainsi que la résolution proposée, ne susciteront certainement pas le même débat. Pour peser davantage, notre Parlement aurait dû engager une démarche similaire à celle du Congrès américain, c'est-à-dire se donner les moyens d'un rapport collectif, avec des propositions détaillées. Le projet de résolution se limite à quelques questions essentielles. L'axe de mon rapport tourne autour des notions de transparence et de responsabilisation, de régulation et de solidarité. En l'an 2000, le secteur privé a transféré environ vingt fois plus de ressources aux pays en développement que la Banque mondiale et les autres banques multilatérales. Les marchés financiers ouverts procurent à terme d'importants gains d'efficience aux échanges mondiaux, à condition d'être mieux encadrés. Les institutions financières internationales doivent devenir réellement universelles. Le Fonds monétaire doit devenir plus démocratique. Il faut abolir la super majorité de 95 % pour toutes les décisions importantes. Celle-ci donne un droit de veto aux États-Unis et à l'Union si celle-ci réussissait à s'unir également au niveau du Fonds monétaire international. Il faut une hausse régulière des quotas et des émissions de droits de tirage spéciaux au rythme de la croissance de l'économie mondiale. Il faut appliquer au plan international des normes et des standards communs. Il faut un cadre juridique et judiciaire permettant le règlement rapide des crises d'insolvabilité. Il faut impliquer le secteur privé dans la gestion des crises, notamment par la généralisation de clauses d'action collective. Cette implication doit aller jusqu'au gel des paiements des services de la dette. Cela permettra de réduire l'aléa moral et de réduire le coût des programmes de restructuration. Une meilleure prévention des crises ne peut pas faire l'économie d'une surveillance accrue des opérations hors bilan. Il faut notamment renforcer les exigences prudentielles imposées aux banques lorsqu'elles servent de contrepartie à des
. L'Europe doit devenir plus active dans les enceintes internationales. À cet égard, la BCE doit s'impliquer davantage. Il faut désigner le système européen des banques centrales comme un organe de coordination des autorités de surveillance et de contrôle de l'Union.
Une des conclusions de mon rapport est que la taxe Tobin ne marchera pas. Elle aurait même des conséquences économiques fâcheuses. Pourquoi pénaliser les opérations entre les devises fortes, qui font plus de 95 % des échanges monétaires internationaux, en prétendant vouloir empêcher la spéculation contre la monnaie des pays émergents. Avec l'
chilienne, on peut arriver à un meilleur résultat. Néanmoins, je salue la décision du Conseil Ecofin d'inviter la Commission à préparer un rapport à cet égard qui, je l'espère, rendra la décision beaucoup plus objective.
Mon rapport insiste fortement sur la nécessité de régler au plus vite le problème de la dette du tiers monde. Cette dette devrait être pour partie effacée et pour partie refinancée, afin de permettre aux pays émergents de repayer le solde jusqu'à concurrence de 5 % du produit annuel de leurs exportations. L'accord de Londres de 1953 avait prévu de telles modalités en faveur de l'Allemagne. Ce fut la base du miracle économique allemand de l'après-guerre. Cela pourrait également être la base d'un nouveau partenariat économique entre toutes les nations, le début d'une vraie globalisation. Le règlement du problème de la dette du tiers monde permettrait le développement endogène de ces pays et constituerait le ciment de la victoire contre la pauvreté et l'ignorance et, de ce fait, contre l'intolérance et le terrorisme."@fr6
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Hr. formand, hr. kommissær, mine damer og herrer, ifølge Den Internationale Valutafond har der været 120 valutakriser i verden mellem 1975 og 2000. En valutakrise er defineret som en forringelse af en valutas værdi med mere end 25% på et år. Der er en realøkonomisk pris for økonomisk ustabilitet. Mindre vækst, mindre beskæftigelse og mere elendighed følger med finansielle kriser. Derfor bør nødvendigheden af økonomisk stabilitet ses som et offentligt gode. De offentlige myndigheder har ansvaret for at forebygge eller på bedst mulig måde at styre alle kriser. Udvalget om Økonomi og Valutaspørgsmål tildelte mig denne initiativbetænkning. Jeg har haft nogle ærgrelser med hensyn til de regler, som Europa-Parlamentets Præsidium har vedtaget. Min betænkning var for lang, som om man kan redegøre for de komplekse internationale valutaforhold på fem sider. Meltzer-rapporten fra den amerikanske Kongres var på ca. 100 sider. Meltzer-kommissionen, der bestod af parlamentsmedlemmer, videnskabsfolk, bankfolk og fagforeningsfolk, gav anledning til en stor international debat. Min beskedne betænkning og den foreslåede beslutning giver helt sikkert ikke anledning til den samme debat. Europa-Parlamentet burde for at opveje dette have gjort noget lignende det, den amerikanske Kongres gjorde, det vil sige give sig selv midler til en fælles betænkning med detaljerede forslag. Beslutningsforslaget er begrænset til nogle få væsentlige spørgsmål. Kernen i min betænkning er begreberne om gennemsigtighed og ansvarlighed, regulering og solidaritet. I 2000 overførte den private sektor ca. 20 gange så mange ressourcer til udviklingslandene som Verdensbanken og andre multilaterale banker. De åbne finansmarkeder fører på lang sigt til en mere effektiv international økonomi, under forudsætning af at der tilvejebringes bedre rammebetingelser. De internationale finansinstitutioner bør blive virkelig universelle. Valutafondene bør blive mere demokratiske. Princippet om supermajoritet på 95% for alle væsentlige beslutninger skal afskaffes. Dette giver en vetoret til USA og til Unionen, hvis det lykkedes for den også at stå sammen i Den Internationale Valutafond. Det er nødvendigt med en reel forøgelse af kvoter og af udstedelser inden for de særlige trækningsrettigheder, i takt med at verdenshandlen vokser. Det er nødvendigt, at man på internationalt plan anvender fælles normer og standarder. Det er nødvendigt med en retlig og juridisk ramme for hurtigere at kunne standse insolvenskriser. Den private sektor skal deltage i krisestyringen, navnlig ved indføjelse af kollektive klausuler. Denne deltagelse skal kunne bestå i en indefrysning af betaling af renter og afdrag. Dette kan begrænse de moralske usikkerhedsmomenter og nedsætte udgifterne til omstruktureringsprogrammerne. En forbedret kriseforebyggelse kan ikke ske uden større overvågning af transaktioner uden for regnskabet. Det er særlig nødvendigt at styrke sikkerhedskravene for tilsyn med banker, som er involveret i risikofonde (
). Europa skal være mere aktiv i de forskellige internationale organisationer. I denne forbindelse bør ECB i højere grad involveres. Det Europæiske System af Centralbanker skal gøres til et egentligt koordineringsorgan for Unionens kontrol- og tilsynsorganer.
En af min betænknings konklusioner er, at Tobin-skatten ikke virker. Den har endda haft uheldige økonomiske konsekvenser. Hvorfor straffe transaktioner mellem stærke valutaer, som udgør mere end 95% af de internationale valutavekslinger, under påskud af at ville forhindre spekulation mod valutaen i udvekslingslandene? Et bedre resultat kan opnås med den chilenske
. Jeg glæder mig dog over Økofin-Rådets beslutning om at opfordre Kommissionen til at udarbejde en rapport i denne forbindelse, som jeg håber vil gøre beslutningen endnu mere objektiv.
I min betænkning insisteres der kraftigt på nødvendigheden af hurtigst muligt at løse problemet med den tredje verdens gæld. En del af denne gæld bør slettes, og en del bør refinansieres på en måde, så udviklingslandene kan tilbagebetale det resterende beløb med op til 5% af værdien af deres eksport på årsbasis. London-aftalen fra 1953 havde fastlagt sådanne betingelser til Tysklands fordel. Det tyske økonomiske efterkrigsmirakel byggede på dette. Det kunne ligeledes være basis for et nyt økonomisk partnerskab mellem alle nationer og være indledningen til en egentlig globalisering. En løsning på problemet med den tredje verdens gæld vil gøre en potentiel udvikling i disse lande mulig og vil være grundlaget for sejr over fattigdom og uvidenhed og også over intolerance og terrorisme."@da1
"Sehr geehrter Herr Präsident, sehr geehrter Herr Kommissar, meine sehr geehrten Damen und Herren! Nach Angaben des Internationalen Währungsfonds kam es zwischen 1975 und 2000 weltweit zu 120 Währungskrisen. Währungskrisen sind durch die Abwertung der Währung von über 25 % innerhalb eines Jahres gekennzeichnet. Immer war es die reale Wirtschaft, die den Preis für diese finanzielle Instabilität zahlte. Begleiterscheinungen von Finanzkrisen sind vermindertes Wachstum, sinkende Beschäftigung und größeres Elend. Folglich muss die Notwendigkeit finanzieller Stabilität als zum öffentlichen Wohl gehörend angesehen werden. Die öffentlichen Behörden sind dazu angehalten, Krisen zu verhüten oder zumindest ihr optimales Management zu gewährleisten. Der Ausschuss für Wirtschaft und Währung hat mir den vorliegenden Initiativbericht übertragen. Ich habe einige Probleme mit den vom Präsidium unseres Parlaments verabschiedeten Regelungen gehabt. Mein Bericht war zu lang – als könnte man über derart komplexe internationale Währungsbeziehungen auf fünf Seiten Bericht erstatten. Der Meltzer-Bericht des amerikanischen Kongresses umfasste rund hundert Seiten. Die aus Parlamentariern, Wissenschaftlern, Bankfachleuten und Gewerkschaftern zusammengesetzte Meltzer-Kommission löste weltweit lebhafte Debatten aus. Mein bescheidener Bericht sowie die vorgeschlagene Entschließung werden sicherlich keine solchen Debatten auslösen. Um ihm mehr Gewicht zu verschaffen, hätte unser Parlament einen ähnlichen Schritt wie der amerikanische Kongress unternehmen, d. h. die Möglichkeiten für die Erarbeitung eines kollektiven Berichts mit detaillierten Vorschlägen schaffen müssen. Der Entschließungsentwurf beschränkt sich auf einige wesentliche Fragen. Im Mittelpunkt meines Berichts stehen Begriffe wie Transparenz und Übertragung von Verantwortung, Regulierung und Solidarität. Im Jahr 2000 hat der private Sektor im Vergleich zur Weltbank und anderen multilateralen Banken etwa das 20fache an Mitteln in die Entwicklungsländer transferiert. Offene Finanzmärkte steigern bei entsprechend verbesserter Regulierung langfristig die Effizienz der Weltwirtschaft. Die internationalen Finanzeinrichtungen müssen wirkliche Universalität erlangen. Der Währungsfonds muss demokratischer werden. Das Mehrheitsvotum von 95 % für alle wichtigen Entscheidungen muss abgeschafft werden. Es ermöglicht nämlich den Vereinigten Staaten und der Europäischen Union ein Vetorecht, sofern es letzterer gelingt-, auch im Internationalen Währungsfonds geeint aufzutreten. Es bedarf einer regelmäßigen Anhebung sowohl der Quoten als auch der Ausgabe von Sonderziehungsrechten im Einklang mit dem Wachstum der Weltwirtschaft. Auf internationaler Ebene sind gemeinsame Normen und Standards anzuwenden. Zur raschen Überwindung von Insolvenzkrisen bedarf es eines rechtlichen und gerichtlichen Rahmens. Der private Sektor muss in das Krisenmanagement einbezogen werden, vor allem über die allgemeine Einführung kollektiver Handlungsklauseln. Diese Beteiligung sollte bis zum Einfrieren der Schuldendienstzahlungen gehen, womit sich die Gefahr des Fehlverhaltens reduzieren und die Kosten der Umstrukturierungsprogramme senken ließen. Eine bessere Krisenprävention kann nicht ohne eine verschärfte Überwachung von bilanzunwirksamen Transaktionen erreicht werden. Vor allem müssen die aufsichtsrechtlichen Auflagen für Banken, die als Partner von
auftreten
verschärft werden. Europa muss in den internationalen Gremien aktiver werden. In diesem Zusammenhang muss sich die EZB stärker einschalten. Das Europäische Zentralbanksystem sollte als Koordinator für die Aufsichts- und Kontrollbehörden der Europäischen Union benannt werden.
Eine Schlussfolgerung meines Berichts ist, dass die Tobin-Steuer nicht funktionieren wird. Sie könnte sogar unangenehme wirtschaftliche Auswirkungen haben. Warum sollte man die Transaktionen zwischen den starken Währungen besteuern, die über 95 % der internationalen Währungstransaktionen ausmachen, wenn es doch darum geht, Spekulationen gegen die Währung der Schwellenländer zu verhindern. Mit der chilenischen „
“ kann ein besseres Ergebnis erzielt werden. Dennoch begrüße ich die Entscheidung des ECOFIN-Rates, die Kommission zur Erarbeitung eines Berichts zu diesem Thema aufzufordern, wodurch die Entscheidung, so hoffe ich, auf wesentlich objektiveren Grundlagen getroffen werden kann.
In meinem Bericht wird ausdrücklich hervorgehoben, dass das Problem der Verschuldung der Dritten Welt schnellstens gelöst werden muss. Diese Schuld sollte teils erlassen, teils refinanziert werden, damit die Schwellenländer die Möglichkeit erhalten, den Restbetrag von 5 % auf der Grundlage ihrer jährlichen Exporterlöse zu tilgen. Im Vertrag von London von 1953 waren solche Regelungen für Deutschland vorgesehen, die das deutsche Nachkriegs-Wirtschaftswunder begründeten. Solche Regelungen könnten auch Grundlage für eine neue Wirtschaftspartnerschaft zwischen allen Nationen, der Beginn einer echten Globalisierung sein. Die Lösung des Schuldenproblems der Dritten Welt würde die Entwicklung dieser Länder aus eigener Kraft ermöglichen und wäre eine grundlegende Voraussetzung für den Sieg über Armut und Unwissenheit und damit über Intoleranz und Terrorismus."@de7
"Κύριε Πρόεδρε, κύριε Επίτροπε, κυρίες και κύριοι, σύμφωνα με το Διεθνές Νομισματικό Ταμείο, ο κόσμος έχει γνωρίσει 120 νομισματικές κρίσεις από το 1975 έως το 2000. Η νομισματική κρίση ορίζεται ως υποτίμηση ενός νομίσματος άνω του 25 % μέσα σε ένα χρόνο. Το βάρος αυτής της χρηματοπιστωτικής αστάθειας υφίσταται πάντοτε η πραγματική οικονομία. Οι χρηματοπιστωτικές κρίσεις συνοδεύονται από λιγότερη ανάπτυξη, λιγότερες θέσεις εργασίας και περισσότερη φτώχεια. Πρέπει, επομένως, να θεωρούμε την αναγκαία χρηματοπιστωτική σταθερότητα ως δημόσιο αγαθό. Οι δημόσιες αρχές οφείλουν να προλαμβάνουν, ή έστω, να διαχειρίζονται με τον καλύτερο τρόπο κάθε κρίση. Η Επιτροπή Οικονομικής και Νομισματικής Πολιτικής μου ανέθεσε την εκπόνηση αυτής της έκθεσης πρωτοβουλίας. Αισθάνθηκα ορισμένες φορές απογοήτευση για τους κανόνες που έχει θεσπίσει το Προεδρείο του Σώματός μας. Η έκθεσή μου ήταν πολύ μακροσκελής, λες και ήταν δυνατό να αναλυθεί η πολυπλοκότητα των διεθνών νομισματικών σχέσεων μέσα σε πέντε σελίδες. Η έκθεση Meltzer, του αμερικανικού Κογκρέσου, ήταν εκατό περίπου σελίδες. Η επιτροπή Meltzer, που αποτελείτο από βουλευτές, επιστήμονες, τραπεζίτες και συνδικαλιστές προκάλεσε μια έντονη συζήτηση σε διεθνές επίπεδο. Η ταπεινή μου έκθεση, καθώς και το προτεινόμενο ψήφισμα, δεν θα αποτελέσουν σε καμία περίπτωση έναυσμα για μια τέτοιας έκτασης συζήτηση. Για να βαρύνει περισσότερο η γνώμη μας, το Σώμα θα όφειλε να ακολουθήσει μια διαδικασία παρόμοια με τη διαδικασία που ακολούθησε το αμερικανικό Κογκρέσο, δηλαδή να μεριμνήσει για την εκπόνηση μιας συλλογικής έκθεσης, με λεπτομερείς προτάσεις. Το σχέδιο ψηφίσματος περιορίζεται σε ορισμένα ουσιώδη ζητήματα. Ο άξονας της έκθεσής μου περιστρέφεται γύρω από τις έννοιες της διαφάνειας και της ανάληψης ευθυνών, της ρύθμισης και της σταθερότητας. Κατά το 2000, ο ιδιωτικός τομέας διέθεσε περίπου είκοσι φορές περισσότερους πόρους στις αναπτυσσόμενες χώρες από ό,τι η Παγκόσμια Τράπεζα και οι άλλες πολυμερείς τράπεζες. Οι ανοιχτές χρηματοπιστωτικές αγορές παρέχουν με την πάροδο του χρόνου σημαντική αύξηση της αποτελεσματικότητας των παγκόσμιων συναλλαγών, με την προϋπόθεση ενός καλύτερου θεσμικού πλαισίου. Οι διεθνείς χρηματοπιστωτικοί οργανισμοί πρέπει να καταστούν πραγματικά παγκόσμιοι. Το Νομισματικό Ταμείο πρέπει να καταστεί πιο δημοκρατικό. Πρέπει να καταργηθεί η ειδική πλειοψηφία του 95% για όλες τις σημαντικές αποφάσεις. Το μέτρο αυτό παρέχει δικαίωμα αρνησικυρίας στις Ηνωμένες Πολιτείες και στην Ένωση, εάν βεβαίως η τελευταία μπορέσει να συσπειρωθεί και στο πλαίσιο του Διεθνούς Νομισματικού Ταμείου. Είναι απαραίτητη η τακτική αύξηση τόσο των ποσοστώσεων όσο και της παραχώρησης Ειδικών Τραβηκτικών Δικαιωμάτων σε αντιστοιχία με την αύξηση των εμπορικών συναλλαγών στην παγκόσμια οικονομία. Πρέπει να εφαρμοσθούν σε διεθνές επίπεδο κοινοί κανόνες και πρότυπα. Απαιτείται η ύπαρξη ενός νομικού και δικαστικού πλαισίου που να επιτρέπει την ταχεία διευθέτηση των κρίσεων αφερεγγυότητας. Κρίνεται απαραίτητη η συμμετοχή του ιδιωτικού τομέα στη διαχείριση των κρίσεων, κυρίως μέσω της γενίκευσης των ρητρών συλλογικής δράσης. Η συμμετοχή αυτή πρέπει να φθάνει μέχρι το πάγωμα των χρεολυτικών πληρωμών, πράγμα που θα επιτρέψει τον περιορισμό των αστάθμητων ηθικών κινδύνων και τη μείωση του κόστους των προγραμμάτων αναδιάρθρωσης. Για την καλύτερη πρόληψη των κρίσεων είναι απαραίτητη η αυξημένη επιτήρηση των εκτός ισολογισμού πράξεων. Πρέπει κυρίως να ενισχυθούν οι απαιτήσεις προληπτικής εποπτείας που επιβάλλονται στις τράπεζες όταν χρησιμεύουν ως αντιστάθμισμα κερδοσκοπικών κεφαλαίων (ή
. Η Ευρώπη πρέπει να δραστηριοποιηθεί περισσότερο στο πλαίσιο των διεθνών οργανισμών. Η ΕΚΤ οφείλει επίσης να συμμετέχει πιο ενεργά. Το Ευρωπαϊκό Σύστημα Κεντρικών Τραπεζών πρέπει να οριστεί ως το όργανο συντονισμού των αρχών εποπτείας και ελέγχου της Ένωσης.
Ένα από τα συμπεράσματα της έκθεσής μου είναι ότι ο φόρος Tobin δεν θα έχει επιτυχία, αντιθέτως, μάλιστα, ενδέχεται να έχει δυσάρεστες οικονομικές συνέπειες. Γιατί λοιπόν να υποστούν κυρώσεις οι συναλλαγές μεταξύ των ισχυρών νομισμάτων, που αντιπροσωπεύουν άνω του 95% των διεθνών νομισματικών συναλλαγών, όταν ισχυριζόμαστε ότι επιθυμούμε να αποτρέψουμε την κερδοσκοπία εις βάρος των νομισμάτων των αναδυόμενων χωρών; Με τη χιλιανή
μπορούμε να επιτύχουμε καλύτερα αποτελέσματα. Ωστόσο, χαιρετίζω την απόφαση του Συμβουλίου Ecofin να ζητήσει από την Επιτροπή να εκπονήσει σχετική έκθεση η οποία, θέλω να ελπίζω, θα καταστήσει την απόφαση πολύ πιο αντικειμενική.
Η έκθεσή μου εμμένει σθεναρά στην ανάγκη τάχιστης ρύθμισης του χρέους του Τρίτου Κόσμου. Το χρέος αυτό θα μπορούσε εν μέρει να παραγραφεί και εν μέρει να αναχρηματοδοτηθεί, ούτως ώστε να δοθεί στις αναδυόμενες χώρες η δυνατότητα αποπληρωμής του υπολοίπου μέχρι ποσού 5% του ετήσιου προϊόντος των εξαγωγών τους. Η συμφωνία του Λονδίνου του 1953 προέβλεπε παρόμοιους όρους υπέρ της Γερμανίας, θέτοντας έτσι το θεμέλιο του μεταπολεμικού γερμανικού οικονομικού θαύματος. Θα μπορούσε λοιπόν ένας τέτοιος διακανονισμός να αποτελέσει τα θεμέλια μιας νέας οικονομικής εταιρικής σχέσης μεταξύ όλων των εθνών, την αρχή μιας ουσιαστικής παγκοσμιοποίησης. Η ρύθμιση του χρέους του Τρίτου Κόσμου θα επιτρέψει ενδεχομένως την ενδογενή ανάπτυξη των χωρών αυτών και θα σηματοδοτήσει τη νίκη ενάντια στη φτώχεια και την άγνοια και, ως εκ τούτου, ενάντια στη μισαλλοδοξία και στην τρομοκρατία."@el8
".
Mr President, Commissioner, ladies and gentlemen, according to the International Monetary Fund, the world experienced 120 monetary crises between 1975 and 2000. A monetary crisis is defined as the depreciation of a currency by more than 25% in one year. It was always the real economy that paid the price for this financial instability. Less growth, less employment and more misery accompany financial crises. We should therefore view the need for financial stability as being in the public good. Public authorities are called upon to prevent, or otherwise to manage as best they can, any crisis. The Committee on Economic and Monetary Affairs has commissioned me to produce this own-initiative report. I have experienced some difficulties with the rules laid down by the Bureau of our Parliament. My report was too long, as if it was possible to deal with the complexity of international monetary relations in five pages. The Meltzer report, in the American Congress, was some one hundred pages long. The Meltzer committee, made up of congressmen, scientists, bankers and trade unionists inspired a lively international debate. My humble report, and the motion for a resolution, will certainly not inspire a similar debate. In order to carry more weight, our Parliament should have followed a procedure similar to that of the American Congress, that is, by means of a collective report, with detailed proposals. The motion for a resolution is restricted to certain essential issues. My report hinges on the notions of transparency and accountability, regulation and solidarity. In 2000, the private sector transferred about twenty times more resources to the developing countries than the World Bank and the other multilateral banks. Open financial markets will lead to significant increases in efficiency for world exchanges so long as they are provided with a better framework. The international financial institutions must become truly universal. The monetary fund must become more democratic. The super majority of 95% must be abolished for all important decisions. It gives a right of veto to the United States and to the Union, if it is also able to unite within the International Monetary Fund. A regular rise in quotas and the issuing of special drawing rights is needed, in accordance with the growth of the world economy. Common rules and standards should be applied on an international level. We need a legal and judicial framework allowing for the rapid resolution of insolvency crises. The private sector should be involved in the management of crises, in particular by means of the general application of collective action clauses. This involvement should extend to the freezing of debt service payments. This will allow a reduction in moral uncertainties and in the cost of restructuring programmes. Better prevention of crises requires increased supervision of off-balance sheet operations. In particular, we must toughen the prudential requirements imposed on banks when they serve to offset hedge funds. Europe must become more active in international bodies. In this respect, the ECB must be more involved. The European system of central banks must be designed as a body for coordinating the Union’s supervision and control authorities.
One of the conclusions of my report is that the Tobin tax will not work. In fact it would have terrible economic consequences. Why penalise transactions between strong currencies, which make up more than 95% of international currency transactions, on the basis of a desire to prevent speculation against the currencies of developing countries. The Chilean
would achieve better results. Nevertheless, I welcome the decision of the ECOFIN Council to invite the Commission to prepare a report on this issue which I hope will make the decision much more objective.
My report puts great stress on the need to settle the problem of third-world debt as soon as possible. This debt should be partly cancelled and partly rescheduled, so as to allow the developing countries to repay the amounts up to a limit of 5% of their annual exports. The London Agreement of 1953 laid down such provisions in favour of Germany. This was the basis of the German post-war economic miracle. This could also be the basis for a new economic partnership between all nations, the beginning of a true globalisation. Settling the problem of third-world debt would allow the internal development of these countries and would cement the victory against poverty and ignorance and therefore against intolerance and terrorism."@en3
"(FR) Señor Presidente, señor Comisario, señoras y señores, según el Fondo Monetario Internacional, el mundo ha conocido 120 crisis monetarias entre 1975 y 2000. Una crisis monetaria se define por la depreciación de una moneda en más del 25 % en un año. Siempre fue la economía real la que pagó las consecuencias de esta inestabilidad financiera. Menos crecimiento, menos empleo y más miseria acompañan a las crisis financieras. Hay por tanto que considerar la necesaria estabilidad financiera como un bien público. Las autoridades públicas son las encargadas de prevenir, cuando no de gestionar lo mejor posible cualquier crisis. La Comisión de Asuntos Económicos y Monetarios me ha encargado de este informe de iniciativa. He conocido algunos sinsabores con las reglas establecidas por la Mesa de nuestro Parlamento. Mi informe era demasiado largo, ¡cómo si se pudiera exponer la complejidad de las relaciones monetarias internacionales en cinco páginas! El informe Meltzer, del Congreso americano, comprendía un centenar de páginas. La Comisión Meltzer, compuesta por parlamentarios, científicos, banqueros y sindicalistas suscitó un vivo debate internacional. Mi humilde informe, así como la resolución propuesta, no suscitará ciertamente el mismo debate. Para tener mayor peso, nuestro Parlamento debería haber iniciado un trámite similar al del Congreso americano, es decir dotarse de medios como un informe colectivo, con propuestas detalladas. El proyecto de resolución se limita a algunas cuestiones esenciales. El eje de mi informe gira alrededor de conceptos de transparencia y de responsabilización, de regulación y de solidaridad. En el año 2000, el sector privado ha transferido aproximadamente veinte veces más recursos a los países en vías de desarrollo que el Banco Mundial y los demás bancos multilaterales. Los mercados financieros abiertos proporcionan a plazo importantes ganancias de eficiencia a los intercambios mundiales, siempre que estén mejor situados. Las instituciones financieras internacionales deben hacerse realmente universales. El Fondo Monetario debe hacerse más democrático. Hay que abolir la supermayoría del 95% para todas las decisiones importantes pues da el derecho de veto a los Estados Unidos y a la Unión si ésta lograra unirse también a nivel del Fondo Monetario Internacional. Es necesario un incremento regular de las cuotas y de las emisiones de derechos de giro especiales al ritmo del crecimiento de la economía mundial. Hay que aplicar al plan internacional normas y estándares comunes. Se necesita un marco jurídico y judicial que permita una resolución rápida de las crisis de insolvencia. Hay que implicar al sector privado en la gestión de las crisis, en especial mediante la generalización de cláusulas de acción colectiva. Esta implicación debe ir hasta la congelación de los pagos del servicio de la deuda. Esto permitirá reducir la incertidumbre moral y reducir el coste de los programas de reestructuración. Una mejor prevención de las crisis no puede ahorrar en una mayor vigilancia de las operaciones no contabilizadas en el balance. Hay que reforzar en especial las exigencias de prudencia impuestas a los bancos cuando éstos sirven de contrapartida a
. Europa debe hacerse más activa en los foros internacionales. Para ello, el BCE debe implicarse más. Hay que diseñar el sistema europeo de bancos centrales como un órgano de coordinación de las autoridades de vigilancia y de control de la Unión.
Una de las conclusiones de mi informe es que el impuesto Tobin no funcionará. Incluso tendrá consecuencias económicas lamentables. Para qué penalizar las operaciones entre divisas fuertes, que constituyen más del 95% de los intercambios monetarios internacionales, pretendiendo querer impedir así la especulación con la moneda de los países emergentes. Con la
chilena se puede llegar a un resultado mejor. Sin embargo, acojo favorablemente la decisión Ecofin de invitar a la Comisión a preparar un informe al respecto que, espero, hará la decisión mucho más objetiva.
Mi informe insiste fuertemente en la necesidad de resolver lo más rápidamente posible el problema de la deuda del tercer mundo. Esta deuda debería en parte condonarse y en parte refinanciarse, con el fin de permitir a los países emergentes volver a pagar el saldo hasta el 5 % del producto anual de sus exportaciones. El acuerdo de Londres de 1953 preveía tales modalidades a favor de Alemania. Fue la base del milagro económico alemán de la posguerra. Esto también podría ser la base de un nuevo partenariado económico entre todas las naciones, el inicio de una verdadera globalización. La resolución del problema de la deuda del tercer mundo permitiría el desarrollo endógeno de estos países y constituiría la cimentación de la victoria contra la pobreza y la ignorancia y, con ello, contra la intolerancia y el terrorismo."@es12
"Arvoisa puhemies, arvoisa komission jäsen, hyvät parlamentin jäsenet, Kansainvälisen valuuttarahaston mukaan maailmassa oli 120 raha- ja talouskriisiä vuosina 1975–2000. Talouskriiseiksi lasketaan tilanteet, joissa rahan arvo heikkenee yli 25 prosenttia vuodessa. Taloudellinen epävakaus koettelee aina eniten reaalitaloutta. Talouskriisien myötä kasvu hidastuu, työllisyys laskee ja kurjuus lisääntyy. Tarpeellista taloudellista vakautta on siis pidettävä yleisen edun mukaisena. Julkisten viranomaisten on ehkäistävä tai ainakin hallittava mahdollisimman hyvin kaikkia kriisejä. Talous- ja raha-asioiden valiokunta valtuutti minut laatimaan tämän valiokunta-aloitteisen mietinnön. Parlamentin puhemiehistön laatimat säännöt aiheuttivat jonkin verran harmeja. Mietintöni oli liian pitkä, ikään kuin kansainvälisten taloussuhteiden kiemurat pystyisi selittämään viidessä sivussa. Yhdysvaltojen kongressissa käsitelty Meltzerin mietintö oli satasivuinen. Meltzerin komissio, joka koostui kansanedustajista, tiedemiehistä, pankkiireista ja ammattiyhdistysten edustajista herätti kiivaan kansainvälisen keskustelun. Vaatimaton mietintöni ja ehdotettu päätöslauselma eivät varmasti herätä samanlaista keskustelua. Jotta parlamentin painoarvo olisi kasvanut, sen olisi pitänyt käynnistää samanlainen menettely kuin Yhdysvaltojen kongressin, eli mahdollistaa yksityiskohtaisia ehdotuksia sisältävän yhteismietinnön laatiminen. Päätöslauselmaesitys rajoittuu muutamaan olennaiseen kysymykseen. Mietintöni ydinkäsitteitä ovat avoimuus, vastuullisuus, sääntely ja yhteisvastuullisuus. Vuonna 2000 yksityinen sektori siirsi noin 20 kertaa enemmän varoja kehitysmaille kuin Maailmanpankki ja muut monenväliset pankit. Avoimet rahoitusmarkkinat tuovat aikanaan kansainväliselle taloudelle suuria tehokkuusetuja edellyttäen, että luodaan paremmat edellytykset. Kansainvälisten rahoituslaitosten on muututtava todella maailmanlaajuisiksi. Valuuttarahaston on muututtava demokraattisemmaksi. Kaikkia tärkeitä päätöksiä koskeva 95 prosentin enemmistön vaatimus on poistettava. Se tarjoaisi Yhdysvalloille ja EU:lle veto-oikeuden, jos ne onnistuisivat yhdistämään voimansa myös Kansainvälisessä valuuttarahastossa. Kiintiöitä ja erityisten nosto-oikeuksien myöntämistä on lisättävä säännöllisesti maailmantalouden kaupan kasvun mukaisesti. Kansainvälisellä tasolla on noudatettava yhteisiä sääntöjä ja normeja. Tarvitaan oikeudellinen kehys osapuolien maksukyvyttömyyteen liittyvien riitojen nopeaksi ratkaisemiseksi. Yksityisen sektorin on oltava mukana kriisinhallinnassa etenkin kollektiivisia toimia koskevien lausekkeiden yleistymisen myötä. Osallistumisen on ulotuttava velan lyhennysten keskeyttämiseen. Sen avulla voidaan rajoittaa moraalisia riskitekijöitä ja vähentää rakennemuutosohjelmien kustannuksia. Parempi kriisinehkäisy ei ole mahdollista valvomatta tehokkaammin taselaskelman ulkopuolisia toimia. On vahvistettava pankkien valvontaa, kun ne ovat riskirahastojen vastapainona (hedge funds). Euroopan on ryhdyttävä aktiivisemmaksi kansainvälisissä elimissä. EKP:n on osallistuttava niihin enemmän. Eurooppalaista keskuspankkijärjestelmää on pidettävä unionin seuranta- ja valvontaviranomaisten koordinointielimenä.
Yksi mietintöni johtopäätöksistä on, ettei Tobinin vero tule toimimaan. Sillä olisi jopa kielteisiä taloudellisia vaikutuksia. Miksi verottaa vahvojen valuuttojen välisiä operaatioita, jotka edustavat yli 95 prosenttia kansainvälisistä valuuttavaihdoista, ja väittää tavoitteena olevan nousevien talouksien valuutoilla keinottelun estäminen? Chileläisellä "encajalla" voidaan saavuttaa parempi tulos. Suhtaudun kuitenkin myönteisesti Ecofin-neuvoston päätökseen pyytää komissiota laatimaan asiasta kertomus, jonka toivon tekevän päätöksestä paljon objektiivisemman.
Mietinnössäni korostetaan voimakkaasti tarvetta ratkaista mahdollisimman pian kehitysmaiden velkaongelma. Velka pitäisi osittain mitätöidä ja osittain rahoittaa uudelleen, jotta nousevat taloudet voisivat maksaa velkaansa aina viiteen prosenttiin asti maan vuosittaisten vientituottojen avulla. Vuonna 1953 tehdyssä Lontoon sopimuksessa määrättiin tällaiset ehdot Saksalle. Tämä oli Saksan sodan jälkeisen talousihmeen perustana. Se voisi olla myös kaikkien maiden välisen uuden talouskumppanuuden perustana, todellisen globalisaation alku. Kehitysmaiden velkaongelman ratkaiseminen mahdollistaisi näiden maiden sisäsyntyisen kehityksen ja auttaisi voittamaan köyhyyden ja tietämättömyyden ja siten suvaitsemattomuuden ja terrorismin."@fi5
"relatore
(FR) Signor Presidente, signor Commissario, onorevoli colleghi, secondo il Fondo monetario internazionale, tra il 1975 e il 2000 il mondo ha attraversato 120 crisi monetarie. La crisi monetaria si caratterizza per un deprezzamento della moneta di oltre il 25 percento in un anno. È stata sempre l’economia reale a pagare il prezzo di tale instabilità finanziaria. Meno crescita, meno occupazione, più miseria: è questo il portato delle crisi finanziarie. Bisogna dunque considerare la necessità di stabilità finanziaria come un bene pubblico. Le pubbliche autorità sono chiamate a prevenire, se non a gestire nel modo migliore qualsiasi crisi. La commissione economica e monetaria mi ha incaricato di presentare questa relazione d’iniziativa. Ho avuto qualche intoppo con le regole stabilite dall’Ufficio di presidenza del Parlamento. La mia relazione era troppo lunga, come se si potesse rendere conto della complessità delle relazioni monetarie internazionali in cinque pagine. Il relatore Meltzer, del Congresso americano, ha steso un documento di un centinaio di pagine. La commissione Meltzer, composta da parlamentari, ricercatori, banchieri e sindacalisti, ha suscitato un acceso dibattito internazionale. La mia umile relazione, come la risoluzione proposta, non susciterà certo un dibattito paragonabile. Per esercitare un peso maggiore, il nostro Parlamento avrebbe dovuto adottare un’iniziativa analoga a quella del Congresso americano, dotandosi cioè dei mezzi per una relazione collettiva, con proposte dettagliate. Il progetto di risoluzione si limita a poche questioni essenziali. La mia relazione ruota intorno alle nozioni di trasparenza e di responsabilizzazione, di regolamentazione e di solidarietà. Nel 2000, il settore privato ha trasferito ai paesi in via di sviluppo una quantità di risorse circa venti volte superiore rispetto alla Banca mondiale e agli altri istituti di credito multilaterali. Sul lungo periodo i mercati finanziari aperti, se inquadrati meglio, migliorano di molto l’efficienza degli scambi mondiali. Le istituzioni finanziarie internazionali devono diventare veramente universali. Il Fondo monetario deve diventare più democratico. Bisogna abolire la super maggioranza del 95 percento per tutte le decisioni importanti, che conferisce un diritto di veto agli Stati Uniti e all’Unione se quest’ultima riuscisse a unirsi anche a livello del Fondo monetario internazionale. Serve un aumento regolare delle quote e delle emissioni di diritti speciali di prelievo al ritmo della crescita dell'economia mondiale. Bisogna applicare norme e standard comuni sul piano internazionale. Serve un quadro giuridico e giudiziario che consenta la rapida soluzione delle crisi d'insolvenza. Bisogna coinvolgere il settore privato nella gestione delle crisi, in particolare generalizzando le clausole d'azione collettiva. Il coinvolgimento deve andare fino al congelamento del pagamento del servizio del debito. Ciò permetterà di ridurre il rischio morale e il costo dei programmi di ristrutturazione. Una migliore prevenzione delle crisi non esime dall’obbligo di una più attenta vigilanza sulle operazioni fuori bilancio. Occorre in particolare rafforzare le esigenze prudenziali imposte alle banche quando fungono da contropartita agli hedge fund. L'Europa deve intervenire più attivamente negli organismi internazionali. A questo proposito, la BCE deve partecipare di più. Bisogna attribuire al sistema europeo delle banche centrali il mandato di organo di coordinamento delle autorità di vigilanza e di controllo dell'Unione.
Una delle conclusioni della mia relazione è che la “tassa Tobin” non funzionerà. Avrà anzi conseguenze economiche incresciose. Perché penalizzare le operazioni tra valute forti, che rappresentano più del 95 percento degli scambi monetari internazionali, pretendendo di voler impedire le speculazioni contro la moneta dei paesi emergenti? Con l'encaja cilena, si può arrivare a un risultato migliore. Accolgo nondimeno con favore la decisione del Consiglio ECOFIN di invitare la Commissione a preparare una relazione sull’argomento, che mi auguro renderà la decisione molto più obiettiva.
La mia relazione insiste molto sulla necessità di risolvere quanto prima il problema del debito del Terzo mondo, che andrebbe in parte cancellato e in parte rifinanziato, per consentire ai paesi emergenti di ripagare il saldo fino a concorrenza del 5 percento del prodotto annuo delle loro esportazioni. L'accordo di Londra del 1953 prevedeva modalità analoghe a favore della Germania ed è stato alla base del miracolo economico tedesco del dopoguerra. E potrebbe parimenti essere alla base di un nuovo partenariato economico tra tutte le nazioni, l’inizio di una globalizzazione vera. La soluzione del problema del debito del Terzo mondo consentirebbe lo sviluppo endogeno di questi paesi e cementerebbe la vittoria sulla povertà e l'ignoranza e, conseguentemente, sull'intolleranza e il terrorismo."@it9
".
Mr President, Commissioner, ladies and gentlemen, according to the International Monetary Fund, the world experienced 120 monetary crises between 1975 and 2000. A monetary crisis is defined as the depreciation of a currency by more than 25% in one year. It was always the real economy that paid the price for this financial instability. Less growth, less employment and more misery accompany financial crises. We should therefore view the need for financial stability as being in the public good. Public authorities are called upon to prevent, or otherwise to manage as best they can, any crisis. The Committee on Economic and Monetary Affairs has commissioned me to produce this own-initiative report. I have experienced some difficulties with the rules laid down by the Bureau of our Parliament. My report was too long, as if it was possible to deal with the complexity of international monetary relations in five pages. The Meltzer report, in the American Congress, was some one hundred pages long. The Meltzer committee, made up of congressmen, scientists, bankers and trade unionists inspired a lively international debate. My humble report, and the motion for a resolution, will certainly not inspire a similar debate. In order to carry more weight, our Parliament should have followed a procedure similar to that of the American Congress, that is, by means of a collective report, with detailed proposals. The motion for a resolution is restricted to certain essential issues. My report hinges on the notions of transparency and accountability, regulation and solidarity. In 2000, the private sector transferred about twenty times more resources to the developing countries than the World Bank and the other multilateral banks. Open financial markets will lead to significant increases in efficiency for world exchanges so long as they are provided with a better framework. The international financial institutions must become truly universal. The monetary fund must become more democratic. The super majority of 95% must be abolished for all important decisions. It gives a right of veto to the United States and to the Union, if it is also able to unite within the International Monetary Fund. A regular rise in quotas and the issuing of special drawing rights is needed, in accordance with the growth of the world economy. Common rules and standards should be applied on an international level. We need a legal and judicial framework allowing for the rapid resolution of insolvency crises. The private sector should be involved in the management of crises, in particular by means of the general application of collective action clauses. This involvement should extend to the freezing of debt service payments. This will allow a reduction in moral uncertainties and in the cost of restructuring programmes. Better prevention of crises requires increased supervision of off-balance sheet operations. In particular, we must toughen the prudential requirements imposed on banks when they serve to offset hedge funds. Europe must become more active in international bodies. In this respect, the ECB must be more involved. The European system of central banks must be designed as a body for coordinating the Union’s supervision and control authorities.
One of the conclusions of my report is that the Tobin tax will not work. In fact it would have terrible economic consequences. Why penalise transactions between strong currencies, which make up more than 95% of international currency transactions, on the basis of a desire to prevent speculation against the currencies of developing countries. The Chilean
would achieve better results. Nevertheless, I welcome the decision of the ECOFIN Council to invite the Commission to prepare a report on this issue which I hope will make the decision much more objective.
My report puts great stress on the need to settle the problem of third-world debt as soon as possible. This debt should be partly cancelled and partly rescheduled, so as to allow the developing countries to repay the amounts up to a limit of 5% of their annual exports. The London Agreement of 1953 laid down such provisions in favour of Germany. This was the basis of the German post-war economic miracle. This could also be the basis for a new economic partnership between all nations, the beginning of a true globalisation. Settling the problem of third-world debt would allow the internal development of these countries and would cement the victory against poverty and ignorance and therefore against intolerance and terrorism."@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, mijnheer de Commissaris, dames en heren, volgens het Internationaal Monetair Fonds heeft de wereld tussen 1975 en 2000 maar liefst 120 monetaire crises gekend. Van een monetaire crisis is sprake wanneer een munt in één jaar met meer dan 25% in waarde afneemt. Het was steeds de reële economie die de kosten van deze financiële instabiliteit betaalde. Financiële crises worden gekenmerkt door minder groei, minder banen en minder welzijn. wij moeten de noodzakelijke financiële stabiliteit derhalve beschouwen als een openbaar goed. Het is de taak van de overheidsinstellingen om crises te voorkomen of zo goed mogelijk te beheersen. De Economische en Monetaire Commissie heeft mij belast met dit initiatiefverslag. Ik ben enigszins gefrustreerd door het Reglement van ons Parlement. Mijn verslag was te lang −alsof men de complexiteit van monetaire internationale betrekkingen in vijf pagina’s uit de doeken kan doen! Het verslag-Meltzer van het Amerikaanse Congres besloeg een honderdtal pagina’s. De Commissie-Meltzer, samengesteld uit parlementariërs, wetenschappers, bankiers en vakbondsvertegenwoordigers, heeft een verhit internationaal debat veroorzaakt. Mijn verslag en de ontwerpresolutie zullen zeker niet zoveel stof doen opwaaien. Om meer gewicht in de schaal te leggen, had ons Parlement dezelfde benadering moeten kiezen als het Amerikaanse Congres, dat wil zeggen een verslag laten opstellen waarin alle betrokkenen aan het woord komen en waarin goed onderbouwde voorstellen worden gedaan. De ontwerpresolutie beperkt zich tot enkele kernvragen. Mijn verslag draait om de begrippen transparantie en verantwoordelijkheid, regulering en solidariteit. In 2000 heeft de particuliere sector ongeveer twintig maal zoveel middelen beschikbaar gesteld aan ontwikkelingslanden als de Wereldbank en de andere multilaterale banken. De open financiële markten zullen op termijn tot belangrijke efficiëntiewinsten voor de wereldeconomie leiden, mits er betere kadervoorwaarden worden geschapen. De internationale financiële instellingen moeten echt universeel worden. Het IMF moet democratischer worden. Wij moeten de vereiste meerderheid van maar liefst 95% voor alle belangrijke besluiten afschaffen. Deze eis geeft een vetorecht aan de Verenigde Staten en de Unie, als zij zich ook binnen het Internationaal Monetair Fonds zouden weten te verenigen. Wij hebben behoefte aan een regelmatige stijging van de quota’s en de uitgifte van bijzondere trekkingsrechten, afhankelijk van de groei van de wereldeconomie. Wij moeten op internationaal niveau komen tot gemeenschappelijke normen en standaarden. Wij hebben een juridisch en justitieel kader nodig om insolventiecrises snel het hoofd te kunnen bieden. Wij moeten de particuliere sector betrekken bij het crisisbeheer, vooral door het opnemen van collectieve actieclausules. Deze betrokkenheid kan zich in sommige gevallen uitstrekken tot het bevriezen van de aflossingen, hetgeen de morele gevolgen kan beperken en de kosten van de herstructureringsprogramma’s kan verminderen. Betere crisispreventie is niet mogelijk zonder meer toezicht op transacties buiten de balans om. Wij moeten met name de zorgvuldigheidseisen versterken, die worden opgelegd aan banken wanneer deze fungeren als tegenwicht tegen waarborgfondsen. Europa moet actiever worden op de internationale podia. In dit verband moet de ECB zich meer laten gelden. Wij moeten het Europees Stelsel van Centrale Banken aanwijzen als orgaan voor de coördinatie van de toezichthoudende en controle-instanties van de Unie.
Een van de conclusies van mijn verslag is dat de Tobinbelasting geen effect zal sorteren en zelfs ongewenste economische gevolgen zal hebben. Waarom zouden wij verrichtingen tussen de sterke valuta bestraffen die meer dan 95% van de internationale monetaire verrichtingen uitmaken, zogenaamd om de speculatie ten koste van munteenheden van opkomende economieën te belemmeren? Van de Chileense aanpak kunnen wij meer heil verwachten. Niettemin verwelkom ik het besluit van de Ecofin-Raad om de Commissie te vragen hierover een verslag voor te bereiden dat, naar ik hoop, de besluitvorming veel objectiever zal maken.
Mijn verslag onderstreept de noodzaak om het probleem van de schuldenlast van de Derde Wereld zo snel mogelijk te regelen. Deze schuldenlast moet deels worden kwijtgescholden en deels geherfinancierd, teneinde de opkomende landen in staat te stellen het saldo terug te betalen ter hoogte van 5% van de jaarlijkse opbrengst van hun uitvoer. De Overeenkomst van Londen van 1953 kende een dergelijke regeling ten behoeve van Duitsland, die de basis vormde van het economisch wonder van na de oorlog. Een dergelijke regeling zou tevens een nieuwe economische partnerschap tussen alle landen kunnen inluiden, het begin van een echte mondialisering. Een schikking met betrekking tot de schuldenlast van de Derde Wereld zou de interne ontwikkeling van de derdewereldlanden op gang kunnen brengen en daarmee zou men het probleem van armoede, onwetendheid en daarmee ook van onverdraagzaamheid en terrorisme kunnen overwinnen."@nl2
"Senhor Presidente, Senhor Comissário, Senhoras e Senhores Deputados, segundo o Fundo Monetário Internacional, o mundo sofreu 120 crises monetárias entre 1975 e 2000. Uma crise monetária define-se pela depreciação de uma moeda em mais de 25% num ano. Foi sempre a economia real que pagou essa instabilidade financeira. Menos crescimento, menos emprego, mais miséria acompanham as crises financeiras. Assim, há que considerar a necessária estabilidade financeira como um bem público. As autoridades públicas são chamadas a prevenir, senão a gerir pelo melhor todas as crises. A Comissão dos Assuntos Económicos e Monetários encarregou-me de elaborar este relatório de iniciativa. Tive alguns dissabores com as regras aprovadas pela Mesa do nosso Parlamento. O meu relatório era demasiado longo, como se pudéssemos dar conta da complexidade das relações monetárias internacionais em cinco páginas. O relatório Meltzer, do Congresso americano, tinha uma centena de páginas. A Comissão Meltzer, composta por deputados, cientistas, banqueiros e sindicalistas está a suscitar um vivo debate internacional. O meu humilde relatório, bem como a resolução proposta, não suscitará com certeza o mesmo debate. Para ter mais peso, o nosso Parlamento deveria ter seguido um caminho semelhante ao do Congresso americano, isto é, dotar-se dos meios de um relatório colectivo, com propostas em torno das noções de transparência e responsabilização, de regulação e solidariedade. No ano 2000, o sector privado transferiu cerca de 20 vezes mais recursos para os países em desenvolvimento do que o Banco Mundial e os outros bancos multilaterais. Os mercados financeiros abertos produzem a prazo importantes ganhos de eficiência nas trocas mundiais, na condição de serem melhor enquadrados. As instituições financeiras internacionais têm de se tornar de facto universais. O fundo monetário tem de se tornar mais democrático. Há que abolir a super maioria de 95% para todas as decisões importantes. Esta confere um direito de veto aos Estados Unidos e à União, se esta conseguisse unir-se também a nível do Fundo Monetário Internacional. É necessário um aumento regular das quotas e das emissões de direitos de tiragem especiais, acompanhando o ritmo do crescimento na economia mundial. Há que aplicar, a nível internacional, normas e padrões comuns. É necessário um quadro jurídico e judiciário que permita a resolução rápida das crises de insolvibilidade. Há que implicar o sector privado na gestão das crises, nomeadamente através da generalização das cláusulas de acção colectiva. Essa implicação tem de incluir mesmo o congelamento dos pagamentos dos serviços da dívida, o que permitirá reduzir os imprevistos morais e o custo dos programas de reestruturação. Uma melhor prevenção das crises não pode poupar na vigilância acrescida das operações à margem do balanço. Há nomeadamente que reforçar os requisitos cautelares impostos aos bancos quando os mesmos servem de contrapartida a fundos
. A Europa tem de se tornar mais activa nas instâncias internacionais. E o Banco Central Europeu tem de se envolver mais. O sistema europeu dos bancos centrais tem de ser tido como um órgão de coordenação das autoridades de vigilância e controlo da União.
Uma das conclusões do meu relatório é a de que o imposto Tobin não resultará. Teria mesmo consequências económicas desagradáveis. Porquê penalizar as operações entre as divisas fortes, que constituem mais de 95% das trocas monetárias internacionais, na pretensão de querer impedir a especulação contra a moeda dos países emergentes? Com a
chilena, podemos conseguir melhores resultados. Todavia, saúdo a decisão do Conselho ECOFIN de convidar a Comissão a preparar um relatório sobre esta questão que, espero, tornará a decisão muito mais objectiva.
O meu relatório insiste francamente na necessidade de resolver o mais rapidamente possível o problema da dívida do Terceiro Mundo. Essa dívida devia ser em parte eliminada e em parte refinanciada, a fim de permitir aos países emergentes pagarem o saldo até ao limite de 5% do produto anual das suas exportações. O acordo de Londres de 1953 tinha previsto estas modalidades a favor da Alemanha, modalidades que estiveram na base do milagre económico alemão do pós-guerra. Poderiam estar também na base de uma nova parceria económica entre todas as nações, ser o início de uma verdadeira globalização. A solução do problema da dívida do Terceiro Mundo permitiria o desenvolvimento endógeno desses países e constituiria o cimento da vitória contra a pobreza e a ignorância e, assim, contra a intolerância e o terrorismo."@pt11
"Herr talman, herr kommissionär, ärade ledamöter! Enligt Internationella valutafonden drabbades världen av 120 valutakriser mellan 1975 och 2000. En valutakris innebär att en valuta förlorar över 25 procent av sitt värde under ett år. Hela tiden har den reella ekonomin fått betala priset för denna finansiella instabilitet. Lägre tillväxt, färre jobb och ökad fattigdom följer i de finansiella krisernas spår. Därför måste behovet av finansiell stabilitet ses som en allmän nyttighet. De offentliga myndigheterna måste förebygga alla kriser, och i annat fall hantera dem på bästa sätt. Utskottet för ekonomi och valutafrågor har givit mig i uppgift att sammanställa detta initiativbetänkande. Jag har haft en del missräkningar till följd av de regler vårt parlaments presidium har uppställt. Mitt betänkande var för långt, som om det var möjligt att återge de komplicerade internationella valutaförhållandena på fem sidor. Meltzerrapporten från den amerikanska kongressen omfattade ett hundratal sidor. Meltzerkommissionen bestod av parlamentariker, vetenskapsmän, bankirer och fackföreningsfolk och väckte en livlig internationell debatt. Mitt blygsamma betänkande kommer förvisso inte att leda till samma diskussion, vilket även gäller resolutionsförslaget. För att ge det större tyngd skulle parlamentet ha behövt inleda en liknande process som den amerikanska kongressen, eller med andra ord avsätta resurser för ett kollektivt betänkande, med detaljerade förslag. Resolutionsförslaget inskränks till några huvudpunkter. Tonvikten i mitt betänkande ligger vid begreppen öppenhet, större ansvar, reglering och solidaritet. År 2000 överförde den privata sektorn ungefär tjugo gånger så mycket resurser till utvecklingsländerna som Världsbanken och övriga multilaterala banker tillsammans. De öppna finansmarknaderna ger på sikt världshandeln betydande effektivitetsvinster, förutsatt att de regleras bättre. De internationella finansinstituten måste bli verkligt globala. Valutafonden måste bli mer demokratisk. Röstövervikten på 95 procent måste slopas för alla viktiga beslut. Den ger Förenta staterna vetorätt liksom även unionen, om den lyckas ena sig även inom ramen för Internationella valutafonden. Det krävs en regelbunden ökning av både kvoter och utfärdandet av särskilda dragningsrätter i takt med att världshandeln ökar. En internationell plan för gemensamma normer och standarder måste tillämpas. Det krävs en juridisk och rättslig ram som gör det möjligt att snabbt lösa alla kriser vid insolvens. Den privata sektorn måste delta i krishanteringen, bland annat genom att man inför bestämmelser om kollektiva åtgärder. Detta deltagande bör sträcka sig så långt som till frysning av betalningen av skuldräntor. Härigenom kommer den moraliska risken att kunna begränsas och kostnaden för omstruktureringsprogrammen att minskas. För ett bättre krisförebyggande krävs även att man ökar övervakningen av transaktioner utanför balansräkningen. Man måste bland annat stärka kraven på kontroll för banker som är motparter när det gäller riskfonder (så kallade
). Europa måste bli mer aktivt i internationella fora. I det sammanhanget måste ECB öka sitt inflytande. Det europeiska centralbankssystemet måste utformas till ett samordnande organ mellan unionens övervaknings- och kontrollmyndigheter.
En av slutsatserna i mitt betänkande är att Tobinskatten inte kommer att fungera. Den skulle rentav få negativa ekonomiska konsekvenser. Varför skall man straffbelägga transaktioner mellan starka valutor, som utgör mer än 95 procent av den internationella valutahandeln, under förevändning att man vill förhindra spekulation mot de framväxande ekonomiernas valutor. Det går att nå ett bättre resultat med den chilenska
. Jag välkomnar dock Ekofin-rådets beslut att uppmana kommissionen att utarbeta en rapport om denna fråga, som jag hoppas kommer att göra beslutet mer objektivt.
I mitt betänkande betonar jag starkt behovet av att snarast lösa problemet med den tredje världens skuldsättning. Denna skuld bör delvis avskrivas och delvis återfinansieras, så att de framväxande ekonomierna får möjlighet att betala tillbaka återstoden med upp till 5 procent av sina årliga exportintäkter. I Londonavtalet från 1953 föreskrevs sådana villkor till förmån för Tyskland. Det utgjorde grunden för det tyska ekonomiska miraklet efter kriget. Det skulle även kunna utgöra grunden för ett nytt ekonomiskt partnerskap mellan alla nationer och början till en verklig globalisering. En lösning på problemet med den tredje världens skuld skulle kunna möjliggöra en inhemsk utveckling i dessa länder och utgöra kittet i segern över fattigdom och okunskap och därmed över intolerans och terrorism."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"Goebbels (PSE ),"12,9,6
"encaja"13,8,1,10,3,12,7,11,6
"hedge funds"12,6
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples