Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2001-09-05-Speech-3-400"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20010905.12.3-400"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Mr President, yesterday I was in this House addressing the issue of the European Aviation Safety Agency when I noted that the means by which it was being achieved was through the gradual integration of the national systems. Naturally, as you would expect from me as a leader of a party that puts national sovereignty above the integrationalist tendencies of the EU, I strongly object to this process of gradual integration.
Today, under the different heading of reform of competition policy I find that I am confronted with exactly the same thing – yet another attempt by the Commission to achieve the gradual integration of national systems. But what makes this attempt particularly sinister is that it is being sold under the beguiling and wholly misleading claim that the reform is – I quote from the session’s news briefing – “to free hard-pressed Commission staff in the Competition Policy Department from routine matters to enable them to concentrate on major cases of non-competitive behaviour”.
Although giving Commission officials an easier life might be one effect of this proposal, the way this is being done is to give national competition authorities limited powers to enforce the competition rules hitherto the monopoly of the Commission.
But these authorities are neither independent, as it is claimed, nor free to act. They are being granted licenses to act for the Commission in accordance with Community rules, under the supervision of the Commission and responsible to it. The Commission wants the competition authorities to form a network at the centre of which is the Commission. In other words, the Commission wants civil servants in the different Member States, paid salaries by the Member States, in government buildings paid for by the Member States, using facilities provided by and paid for by Member State governments, to work not for the Member States which finance them, but for the Commission implementing Community law.
Amazingly – and it is a reflection of how superficial is the view and understanding of so many commentators – this is seen and presented as subsidiarity and decentralisation. It is anything but decentralisation. It is the opposite, absorbing the civil servants of many countries into one vast centralised nexus. That is what the network is: everyone working for the one central authority – the Commission.
As for subsidiarity, this is not a matter of Member States being able to make their own decisions and run their own affairs at local level. This is the Commission running Member States’ affairs, using the resources and the facilities of those Member States as if they were its own.
That state of affairs, it seems, also applies to the courts which will hear the cases in Member States. Although they may nominally be the courts of the Member States and their running costs are paid for by the Member States, they are – as the draftsman so clearly reminded us – courts of Community law underlying the whole Community judicial system. In other words, not only are Member States’ civil servants being absorbed into the maw of the Community, but the courts are too.
All this is being done in the name of efficiency. It should be remembered that the most efficient form of government is the centralised dictatorship. The least efficient is the democracy. In important ways, therefore, efficiency is the enemy of democracy.
I fear that in the supposed interests of efficiency we are surrendering something much more valuable – the very democracy at the heart of all our nations – to the centralised technocracy which is the Commission. This is not so much integration as assimilation. It will all end in tears."@en3
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Hr. formand, i går var jeg til stede her i salen og talte om spørgsmålet om et europæisk luftfartssikkerhedsagentur og bemærkede, at den måde, hvorpå man ville nå dette mål, var ved en gradvis integration af de nationale systemer. Som De kan forvente af mig som leder af et parti, der sætter national suverænitet over tendenserne til integration i EU, modsætter jeg mig naturligvis stærkt denne proces med gradvis integration.
I dag opdager jeg under en anden overskrift om reform af konkurrencepolitikken, at jeg står over for nøjagtig det samme - endnu et forsøg fra Kommissionen på at opnå gradvis integration af nationale systemer. Men hvad der gør dette forsøg særlig uhyggeligt, er, at det bliver solgt med den lokkende og helt misvisende påstand, at reformen - og jeg citerer fra pressemeddelelsen fra denne session - drejer sig om "
" (at frigøre Kommissionens hårdt pressede personale i afdelingen for konkurrencepolitik fra rutinesager for at sætte dem i stand til at koncentrere sig om større sager om konkurrencehæmmende adfærd).
Selv om det at give Kommissionens embedsmænd en lettere tilværelse kunne være en af virkningerne af dette forslag, så gøres dette ved at give de nationale konkurrencemyndigheder begrænsede beføjelser til at implementere de konkurrenceregler, der hidtil har været Kommissionens monopol.
Men disse myndigheder er ikke uafhængige, som det påstås, og de har heller ikke frihed til at handle. De får tilladelse til at handle på Kommissionens vegne i overensstemmelse med Fællesskabets regler under opsyn af Kommissionen og er ansvarlige over for den. Kommissionen ønsker, at konkurrencemyndighederne skal udgøre et netværk med den selv i midten. Med andre ord ønsker Kommissionen embedsmænd i de forskellige medlemsstater, som får deres løn betalt af medlemsstaterne, anbragt i regeringsbygninger, som medlemsstaterne betaler, og som benytter faciliteter stillet til rådighed og betalt af medlemsstaternes regeringer, men som skal arbejde ikke for medlemsstaterne, som finansierer dem, men for Kommissionen, med at gennemføre fællesskabslovgivning.
Det er forbløffende - og det afspejler den meget overfladiske opfattelse og forståelse hos så mange kommentatorer - at dette ses og præsenteres som subsidiaritet og decentralisering. Det er alt andet end decentralisering. Det er det modsatte, at optage embedsmænd fra mange medlemslande i en centraliseret struktur. Det er det, netværket er: Alle arbejder for en central myndighed - Kommissionen.
Hvad angår subsidiaritet, så drejer det sig ikke om, at medlemsstaterne skal kunne træffe egne beslutninger og ordne deres egne anliggender lokalt. Det er Kommissionen, der administrerer medlemsstaternes anliggender og benytter disse medlemsstaters ressourcer og faciliteter, som om det var dens egne.
Det samme gælder tilsyneladende de domstole, der skal dømme i medlemsstaterne. Selv om de nominelt er medlemsstaternes domstole, og selv om deres omkostninger betales af medlemsstaterne, er de - som ordføreren så klart har mindet os om - domstole for den fælles lovgivning, som er grundlaget for hele Fællesskabets juridiske system. Med andre ord er det ikke bare medlemsstaternes embedsmænd, der bliver slugt af Fællesskabet, det gør domstolene også.
Alt dette sker under påberåbelse af effektivitet. Man bør erindre, at den mest effektive form for regering er det centraliserede diktatur. Den mindst effektive er demokratiet. På væsentlige måder er effektivitet derfor demokratiets fjende.
Jeg frygter, at vi af hensyn til en formodet effektivitet er ved at opgive noget langt mere værdifuldt - selve det demokrati, der ligger dybest i alle vores nationer - til det centraliserede teknokrati, som Kommissionen udgør. Det er ikke så meget integration som assimilation. Det vil ende med gråd og tænders gnidsel."@da1
"Herr Präsident, als ich gestern in diesem Hohen Haus zum Problem der Europäischen Agentur für Flugsicherheit sprach, stellte ich fest, dass die schrittweise Integration der einzelstaatlichen Systeme als Mittel zu seiner Lösung dient. Natürlich bin ich, wie Sie das ja von mir als dem Führer einer Partei, welche die nationale Souveränität über die integrationistischen Bestrebungen der EU stellt, erwarten werden, ein entschiedener Gegner dieses Prozesses der schrittweisen Integration.
Heute finde ich unter einer anderen Überschrift – der Reform der Wettbewerbspolitik –, dass ich wieder mit der gleichen Sache konfrontiert bin, nämlich einem weiteren Versuch der Kommission, die schrittweise Integration der einzelstaatlichen Systeme zu erreichen. Was aber diesen Versuch so schlimm macht, ist die Tatsache, dass man ihn unter der verführerischen und völlig irreführenden Behauptung verkauft, Ziel der Reform sei, wie es in der Pressevorschau zur Tagung heißt, eine Entlastung der Mitarbeiter der Kommission im Referat Wettbewerbspolitik von Routineangelegenheiten, damit sie sich auf die schwerwiegendsten Fälle von wettbewerbsschädlichem Verhalten konzentrieren können.
Auch wenn durch diesen Vorschlag das Leben der Bediensteten der Kommission leichter werden mag, so geschieht dies dadurch, dass den nationalen Wettbewerbsbehörden beschränkte Befugnisse zur Durchsetzung der Wettbewerbsregeln erteilt werden, die bislang das alleinige Recht der Kommission gewesen sind.
Doch sind diese Behörden weder unabhängig, wie behauptet wird, noch können sie frei handeln. Ihre Befugnis besteht darin, für die Kommission in Übereinstimmung mit dem Gemeinschaftsrecht, unter Aufsicht der Kommission und ihr gegenüber rechenschaftspflichtig handeln zu dürfen. Die Kommission möchte, dass die Wettbewerbsbehörden ein Netz bilden, in dessen Mittelpunkt die Kommission steht. Mit anderen Worten möchte die Kommission Beamte in den einzelnen Mitgliedstaaten haben, deren Gehälter von den Mitgliedstaaten gezahlt werden, die in Regierungsgebäuden arbeiten, für die die Mitgliedstaaten zahlen, die Einrichtungen nutzen, die von den Regierungen der Mitgliedstaaten gestellt und bezahlt werden, die also nicht für die Mitgliedstaaten, die sie finanzieren, sondern für die Kommission arbeiten, um für sie das Gemeinschaftsrecht durchzusetzen.
Erstaunlicherweise – und das zeigt, wie oberflächlich die Meinungen und Vorstellungen so vieler Kommentatoren doch sind – wird dies als Subsidiarität und Dezentralisierung betrachtet und auch so dargestellt. Es ist alles andere als Dezentralisierung. Es ist das ganze Gegenteil, da Beamte vieler Länder für eine gewaltige zentralisierte Verflechtung einverleibt werden. Genau darauf läuft das Netz hinaus: Alles arbeitet für die eine zentrale Behörde – die Kommission.
Was die Subsidiarität anlangt, so ist es ja nicht so, dass die Mitgliedstaaten ihre Entscheidungen selbst treffen und die eigenen Angelegenheiten selbst in die Hand nehmen könnten. Denn die Kommission nimmt die Angelegenheiten der Mitgliedstaaten in ihre Hand, wobei sie sich der Ressourcen und der Einrichtungen dieser Mitgliedstaaten so bedient, als wären es ihre eigenen.
Diese Sachlage trifft anscheinend auch auf die Gerichte zu, die in den Mitgliedstaaten die Fälle verhandeln sollen. Auch wenn sie vielleicht formal Gerichte der Mitgliedstaaten sein mögen und ihre Betriebskosten von den Mitgliedstaaten getragen werden, sind sie – eine Berichterstatterin hat uns ja ganz deutlich daran erinnert – Gerichte des Gemeinschaftsrechts, das dem gesamten Rechtssystem der Gemeinschaft zugrunde liegt. Kurzum, es werden also nicht nur die Beamten der Mitgliedstaaten, sondern auch ihre Gerichte in den Rachen der Gemeinschaft aufgesogen.
All dies geschieht im Namen der Effizienz. Man sollte nicht vergessen, dass die zentralisierte Diktatur die effizienteste Regierungsform ist. Die Demokratie ist die am wenigsten effiziente Form. In so manch wichtiger Hinsicht ist die Effizienz daher der Feind der Demokratie.
Ich fürchte, dass wir im vermeintlichen Interesse der Effizienz etwas noch viel Wertvolleres aufgeben, nämlich die Demokratie im Innersten all unserer Nationen – für die zentralisierte Technokratie in Gestalt der Kommission. Das ist aber keine Integration, sondern viel mehr eine Einverleibung. Alles wird sich in Tränen auflösen."@de7
"Κύριε Πρόεδρε, χθες ενώπιον του Σώματος, μίλησα για το θέμα της Ευρωπαϊκής Αρχής Ασφάλειας της Αεροπορίας και επεσήμανα ότι τα μέσα με τα οποία επιχειρείται είναι η σταδιακή ενοποίηση των εθνικών συστημάτων. Φυσικά, όπως θα περιμένετε από εμένα ως ηγέτη ενός κόμματος που θέτει την εθνική κυριαρχία επάνω από τις ενοποιητικές τάσεις της ΕΕ, αντιτίθεμαι σφοδρά σε αυτήν τη διαδικασία σταδιακής ενοποίησης.
Σήμερα, πίσω από την διαφορετική επικεφαλίδα της μεταρρύθμισης της πολιτικής ανταγωνισμού θεωρώ ότι βρίσκομαι αντιμέτωπος με το ίδιο ακριβώς πράγμα – άλλη μία απόπειρα της Επιτροπής να επιτύχει τη σταδιακή ενοποίηση των εθνικών μας συστημάτων. Αλλά αυτό που κάνει τούτη την απόπειρα ιδιαίτερα καταχθόνια είναι ότι παρουσιάζεται πίσω από τον απατηλό και απόλυτα παραπλανητικό ισχυρισμό ότι η μεταρρύθμιση έχει σκοπό – παραθέτω από το ενημερωτικό δελτίο της συνόδου – “να απελευθερώσει το ασφυκτικά πιεζόμενο προσωπικό της Υπηρεσίας Πολιτικής Ανταγωνισμού της Επιτροπής από ζητήματα ρουτίνας για να μπορέσει να επικεντρωθεί στις σημαντικές περιπτώσεις συμπεριφοράς που νοθεύει τον ανταγωνισμό”.
Μολονότι ένα από τα αποτελέσματα αυτής της πρότασης μπορεί να είναι η διευκόλυνση της ζωής των αξιωματούχων της Επιτροπής, ο τρόπος με τον οποίο επιχειρείται είναι παραχωρώντας περιορισμένες εξουσίες στις εθνικές αρχές ανταγωνισμού να εφαρμόζουν τους κανόνες του ανταγωνισμού που έως τώρα ήταν μονοπώλιο της Επιτροπής.
Αλλά οι αρχές αυτές δεν είναι ούτε ανεξάρτητες, όπως υποστηρίζεται, ούτε ελεύθερες να δράσουν. Τους δίδεται η άδεια να ενεργούν αντί της Επιτροπής σύμφωνα με το κοινοτικό δίκαιο, υπό την επίβλεψη της Επιτροπής και με υποχρέωση λογοδοσίας σε αυτήν. Η Επιτροπή θέλει οι αρχές ανταγωνισμού να σχηματίσουν ένα δίκτυο με κέντρο την Επιτροπή. Με άλλα λόγια, η Επιτροπή θέλει οι δημόσιοι υπάλληλοι στα διάφορα κράτη μέλη, που πληρώνονται από τα κράτη μέλη, σε κυβερνητικά κτίρια που πληρώνονται από τα κράτη μέλη, χρησιμοποιώντας εγκαταστάσεις που παρέχονται και πληρώνονται από τα κράτη μέλη, να εργάζονται όχι για τα κράτη μέλη που τους χρηματοδοτούν, αλλά για την Επιτροπή, εφαρμόζοντας το κοινοτικό δίκαιο.
Περιέργως – και αυτό δείχνει πόσο επιφανειακή είναι η άποψη και η κατανόηση τόσο πολλών σχολιαστών – αυτό θεωρείται και παρουσιάζεται ως επικουρικότητα και αποκέντρωση. Κάθε άλλο παρά αποκέντρωση είναι. Είναι το αντίθετο, απορροφά τους δημοσίους υπαλλήλους πολλών χωρών σε ένα τεράστιο συγκεντρωτικό κόμβο. Περί αυτού πρόκειται: όλοι εργάζονται για την ίδια κεντρική αρχή – την Επιτροπή.
Όσο για την επικουρικότητα, δεν είναι ότι τα κράτη μέλη μπορούν να αποφασίζουν και να διαχειρίζονται τις υποθέσεις τους σε τοπικό επίπεδο. Εδώ, η Επιτροπή διαχειρίζεται τις υποθέσεις των κρατών μελών, χρησιμοποιώντας τους πόρους και τις εγκαταστάσεις των κρατών μελών σαν να ήταν δικοί της.
Αυτή η κατάσταση πραγμάτων, από ό,τι φαίνεται, ισχύει και για τα δικαστήρια τα οποία θα δικάζουν τις διαφορές στα κράτη μέλη. Μολονότι κατ’ όνομα είναι δικαστήρια των κρατών μελών και οι δαπάνες λειτουργίας τους καταβάλλονται από τα κράτη μέλη, είναι – όπως τόσο ξεκάθαρα μας υπενθυμίζει ο συντάκτης – δικαστήρια κοινοτικού δικαίου το οποίο διέπει όλο το δικαστικό σύστημα της Κοινότητας. Με άλλα λόγια, η Κοινότητα καταβροχθίζει όχι μόνο τους δημόσιους υπαλλήλους των κρατών μελών, αλλά και τα δικαστήρια.
Όλα αυτά γίνονται στο όνομα της αποτελεσματικότητας. Θα πρέπει να θυμόμαστε ότι η πιο αποτελεσματική μορφή διακυβέρνησης είναι η συγκεντρωτική δικτατορία. Η λιγότερο αποτελεσματική είναι η δημοκρατία. Κατά σημαντικούς τρόπους, λοιπόν, η αποτελεσματικότητα είναι ο εχθρός της δημοκρατίας.
Φοβάμαι ότι στο υποτιθέμενο συμφέρον της αποτελεσματικότητας παραδίδουμε κάτι πολύ πιο πολύτιμο – την ίδια τη δημοκρατία στην καρδιά όλων των εθνών μας – στην συγκεντρωτική τεχνοκρατία που είναι η Επιτροπή. Αυτό δεν είναι ολοκλήρωση αλλά αφομοίωση. Στο τέλος, θα κλάψουμε."@el8
"(EN) Señor Presidente, ayer, cuando intervine ante esta Asamblea para tratar sobre el tema de la Agencia Europea de Seguridad Aérea, observé que los medios utilizados para hacerla realidad era la integración gradual de los sistemas nacionales. Naturalmente, como cabía esperar de mí como dirigente de un partido que pone la soberanía nacional por encima de las tendencias integracionistas de la UE, me opongo firmemente a este proceso de integración gradual.
Hoy, bajo el título diferente de reforma de las normas sobre la competencia, descubro que tengo ante mí exactamente lo mismo – un nuevo intento de la Comisión de llevar a cabo la integración gradual de los sistemas nacionales. Pero lo que hace que este intento sea especialmente siniestro es que nos lo quieren vender bajo la pretensión seductora y totalmente engañosa de que la reforma – como se anuncia en el Boletín Informativo – pretende liberar al personal, sobrecargado de trabajo, del Departamento de Política de Competencia de los asuntos rutinarios para que pueda concentrarse en casos más importantes de comportamientos contra la competencia.
Aunque una de las consecuencias de la presente propuesta podría ser facilitar la vida de los funcionarios de la Comisión, el modo en que se está llevando a cabo consiste en otorgar a las autoridades de competencia de los Estados miembros poderes limitados para aplicar las normas sobre competencia, lo que hasta ahora era monopolio de la Comisión.
Pero estas autoridades no son independientes, como se afirma, ni pueden intervenir libremente. Se les conceden licencias para actuar en nombre de la Comisión de acuerdo con las normas comunitarias, bajo la supervisión de la Comisión ante la que son responsables. La Comisión quiere que las autoridades de competencia formen una red en cuyo centro se encuentre la Comisión. En otras palabras, la Comisión quiere que los funcionarios de los diferentes Estados miembros, cuyos salarios pagan los Estados miembros y que trabajan en edificios del Gobierno con cargo a los Estados miembros, utilicen los servicios proporcionados y pagados por los Gobiernos de los Estados miembros y trabajen no para los Estados miembros que los financian, sino para la Comisión que ejecuta la legislación comunitaria.
Sorprendentemente – y es una reflexión sobre cuán superficial es el punto de vista y el conocimiento de tantos comentaristas – esto se considera y se presenta como subsidiariedad y descentralización. Es cualquier cosa menos descentralización. Es todo lo contrario; absorber a funcionarios de muchos países en un vasta trama centralizada. Eso es lo que es la red: todos trabajando para la única autoridad central – la Comisión.
En cuanto a la subsidiariedad, no se trata de que los Estados miembros adopten sus propias decisiones y gestionen sus propios asuntos a nivel local. Es la Comisión la que gestiona los asuntos de los Estados miembros, utilizando los recursos y los servicios de dichos Estados miembros como si fueran suyos propios.
Esta situación, al parecer, es aplicable asimismo a los tribunales que verán las causas en los Estados miembros. A pesar de que nominalmente son tribunales de los Estados miembros y sus costes de funcionamiento corren a cargo de los Estados miembros, son – como nos ha recordado el ponente con total claridad – tribunales de Derecho comunitario que están sujetos al sistema judicial comunitario. En otras palabras, los funcionarios de los Estados miembros no son los únicos que son absorbidos por las fauces de la Comunidad, sino que los tribunales también lo son.
Todo esto se está haciendo en nombre de la eficacia. Convendría recordar que la forma de gobierno más eficaz es la dictadura centralizada. Y la menos eficaz es la democracia. Por consiguiente, en cuestiones importantes, la eficacia es la enemiga de la democracia.
Temo que por el supuesto bien de la eficacia estemos sacrificando algo mucho más valioso – la propia democracia en el corazón de nuestras naciones – en aras de la tecnocracia centralizada que es la Comisión. No se trata de integración sino más bien de asimilación. Todo esto acabará mal."@es12
"Arvoisa puhemies, parlamentin eilisessä Euroopan lentoturvallisuusvirastoa käsitelleessä keskustelussa totesin, että virasto on syntynyt kansallisten järjestelmien asteittaisen yhdentymisen tuloksena. Kuten varmasti odotattekin minulta sellaisen puolueen johtajana, joka asettaa kansallisen suvereenisuuden EU:n yhdentymispyrkimysten edelle, vastustan tiukasti tällaista asteittaista yhdentymiskehitystä.
Tänään aiheenamme on kilpailupolitiikan uudistus, ja huomaan tarkastelevani taas aivan saman asiaa – komission uutta yritystä saada aikaan kansallisten järjestelmien asteittainen yhdentyminen. Erityisen pahaenteisen tästä pyrkimyksestä tekee kuitenkin se, että sitä markkinoidaan viekoittelevalla ja täysin harhaanjohtavalla väitteellä, että uudistuksen tarkoituksena on – siteeraan istunnon ennakkokatsausta – "vapauttaa kilpailupolitiikasta vastaavan komission yksikön rasittunut henkilöstö rutiininomaisista tehtävistä, jotta se voi keskittyä vakavampiin kilpailun vastaiseen käyttäytymiseen liittyviin asioihin".
Vaikka tämä ehdotus helpottaisikin komission virkamiesten elämää, se toteutetaan siten, että jäsenvaltioiden kilpailuviranomaisille myönnetään rajatut valtuudet kilpailusääntöjen täytäntöönpanossa, mikä on ollut tähän asti komission yksinoikeus.
Kyseiset viranomaiset eivät ole kuitenkaan riippumattomia, kuten väitetään, eivätkä ne voi toimia vapaasti. Heille myönnetään lisenssejä, jotta he voivat toimia komission puolesta yhteisön sääntöjen mukaisesti. He ovat komission valvonnan alaisia ja joutuvat vastaamaan toiminnastaan komissiolle. Komissio haluaa, että kilpailuviranomaiset muodostavat verkoston, jossa komissiolla on keskeinen asema. Komissio haluaa toisin sanoen jäsenvaltioihin virkamiehiä, jotka saavat palkkansa jäsenvaltioilta, toimivat jäsenvaltioiden rahoittamissa hallintorakennuksissa ja nauttivat jäsenvaltioiden hallitusten tarjoamia ja maksamia etuja, mutta eivät kuitenkaan tee työtä heidän toimintansa rahoittaville jäsenvaltioille vaan yhteisön lainsäädäntöä toimeenpanevalle komissiolle.
On hämmästyttävää, että tämän sanotaan olevan toissijaisuus- ja hajautusperiaatteiden mukaista – ja tästä käy ilmi, kuinka pinnallinen useiden huomioijien näkökanta ja ymmärrys on. Tämä on kaikkea muuta kuin hajauttamista. Sillä on aivan päinvastainen vaikutus: se liittää monien maiden virkamiehet valtavaan keskitettyyn verkostoon. Verkosto merkitsee sitä, että kaikki tekevät työtä samalle keskusvaltaa käyttävälle viranomaiselle – komissiolle.
Toisin kuin toissijaisuusperiaatteen mukaisessa menettelyssä, tässä tapauksessa jäsenvaltiot eivät voi tehdä omia päätöksiä eivätkä hoitaa omia asioitaan paikallistasolla. Komissio hoitaa jäsenvaltioiden asioita ja käyttää niiden resursseja ja toimintaedellytyksiä aivan kuin omiaan.
Tämä tilanne näyttää koskevan myös tuomioistuimia, jotka tutkivat jäsenvaltioiden tapauksia. Vaikka ne saattavat nimellisesti olla jäsenvaltioiden tuomioistuimia, joiden toimintakulut jäsenvaltiot itse maksavat, ne ovat kuitenkin yhteisön oikeusjärjestelmän alaisia ja yhteisön lainsäädäntöä edustavia tuomioistuimia, mistä valmistelija muistutti selkeästi. Yhteisön valtava kita nielaisee siis toisin sanoen jäsenvaltioiden virkamiesten lisäksi myös tuomioistuimet.
Kaikki tämä tehdään toimien tehostamiseksi. Pitäisi kuitenkin muistaa, että keskitetty yksinvaltius on kaikkein tehokkain hallintomuoto ja demokratia kaikkein tehottomin. Tehokkuus on siis monellakin tapaa demokratian vihollinen.
Pelkään, että luovumme näissä oletetuissa tehostuspyrkimyksissämme jostakin paljon arvokkaammasta asiasta – kaikkien kansakuntiemme sydämessä olevasta aidosta demokratiasta – ja annamme periksi keskitetylle teknologiavallalle, jota edustaa komissio. Se on pikemminkin yhdenmukaistamista kuin yhdentymistä. Tämä kaikki päättyy vielä huonosti."@fi5
"Monsieur le Président, j'étais présent hier lorsque l'Assemblée étudiait le dossier de l'Autorité européenne de sécurité aérienne et j'ai remarqué que la méthode employée consistait à procéder à une intégration graduelle des systèmes nationaux. Naturellement, ainsi que vous vous y attendriez de la part du chef d'un parti qui place la souveraineté nationale au-dessus des tendances intégrationnistes de l'UE, je conteste avec force ce processus d'intégration graduelle.
Aujourd'hui, sous une autre étiquette, celle de la réforme de la politique de concurrence, je me vois confronté à exactement la même chose : une énième tentative de la Commission visant à réaliser l'intégration graduelle des systèmes nationaux. Cette tentative-ci est toutefois particulièrement sinistre car elle est vendue sous le prétexte séduisant et complètement trompeur d'une réforme dont, je cite le communiqué de presse de cette session, "l'objectif est de soulager le personnel de la Commission qui s'occupe du secteur de la politique de concurrence, constamment sous pression, des questions de routine afin de lui permettre de se concentrer sur les cas importants".
Bien que cette proposition puisse avoir pour effet de faciliter la vie des fonctionnaires de la Commission, cela est réalisé en donnant aux autorités nationales en matière de concurrence des pouvoirs limités pour faire appliquer des règles de concurrence dont la Commission avait jusqu'alors le monopole.
Ces autorités ne sont cependant ni indépendantes, ainsi qu'on le prétend, ni libres d'agir. Elles reçoivent licence pour agir pour la Commission conformément aux règles communautaires, sous la supervision de la Commission et responsables devant elle. La Commission veut que les autorités en matière de concurrence forment un réseau dont elle serait le centre. En d'autres termes, la Commission veut que les fonctionnaires dans les différents États membres, dont le salaire est payé par les États membres, qui travaillent dans des bâtiments gouvernementaux payés par les États membres, et qui utilisent des installations payées par les gouvernements des États membres, travaillent non pas pour les États membres qui les financent, mais pour la Commission, mettant en œuvre la législation communautaire.
Étonnamment, et ceci reflète combien de très nombreux commentateurs ont une perception et une compréhension superficielle des choses, tout cela est vu et présenté comme relevant de la subsidiarité et de la décentralisation. C'est tout sauf de la décentralisation. C'est le contraire, les fonctionnaires de nombreux pays sont absorbés dans un vaste nexus centralisé. Voilà ce qu'est ce réseau : tout le monde travaille pour une autorité centrale, à savoir la Commission.
Quant à la subsidiarité, nous ne parlons pas ici d'États membres capables de prendre leurs propres décisions et de gérer leurs propres affaires au niveau local, mais bien de la Commission gérant les affaires des États membres, utilisant les ressources et les installations de ces États membres comme s'il s'agissait des siennes.
Cet état de choses semble également s'appliquer aux tribunaux qui statueront dans les États membres. Bien qu'ils soient, nominalement, les tribunaux des États membres financés par ces mêmes États membres, ils sont, comme le rapporteur nous l'a si clairement rappelé, les tribunaux du droit communautaire sous-tendant l'ensemble du système judiciaire communautaire. En d'autres termes, les fonctionnaires des États membres ne sont pas les seuls à être happés par les mâchoires communautaires, les tribunaux le sont aussi.
Tout cela est fait au nom de l'efficacité. Il convient de rappeler que la forme de gouvernement la plus efficace est la dictature centralisée. La moins efficace est la démocratie. L'efficacité est donc à d'importants égards l'ennemie de la démocratie.
Je crains que, dans l'intérêt supposé de l'efficacité, nous n'abandonnions quelque chose de beaucoup plus précieux à la technocratie centralisée qu'est la Commission : cette démocratie qui est au cœur de toutes nos nations. Il s'agit bien moins d'intégration que d'assimilation. Tout cela finira dans les larmes."@fr6
"Signor Presidente, ieri sono intervenuto dinanzi all'Assemblea per parlare dell'Agenzia europea per la sicurezza aerea e notavo come questa venga realizzata attraverso la graduale integrazione dei sistemi nazionali. Come ci si aspetta da un esponente di un partito che antepone la sovranità nazionale alle tendenze integrazioniste dell'Unione europea, sono fermamente contrario a tale processo di graduale integrazione.
Oggi, sotto il diverso titolo di "riforma della politica di concorrenza", mi trovo a confrontarmi con lo stesso fenomeno, un altro tentativo da parte della Commissione di realizzare la graduale integrazione dei sistemi nazionali. Ciò che rende questo tentativo particolarmente preoccupante è che viene reclamizzato proclamando, in maniera accattivante e del tutto fuorviante, che lo scopo della riforma è – cito il testo del
di seduta – "alleviare la pressione che grava sul personale del dipartimento responsabile della politica di concorrenza nell'ambito della Commissione, liberandolo dalle questioni di
in modo che si concentri sui casi più importanti di comportamenti lesivi della concorrenza".
Sebbene rendere più facile la vita dei funzionari della Commissione possa rappresentare uno degli effetti della presente proposta, ciò avviene attribuendo alle autorità nazionali preposte alla concorrenza poteri limitati di applicazione delle regole di concorrenza, finora monopolio della Commissione.
Tali autorità, al contrario di quanto si afferma, non sono né indipendenti né libere di agire. Viene loro concessa licenza di agire per conto della Commissione, in conformità della normativa comunitaria, sotto il controllo della Commissione e rispondendo ad essa. La Commissione intende creare una rete di autorità preposte alla concorrenza, al centro della quale vi sia la Commissione stessa. In altre parole, la Commissione pretende che funzionari pubblici dei vari Stati membri, stipendiati dagli Stati membri, in edifici governativi pagati dagli Stati membri, adoperando strutture fornite e pagate dai governi degli Stati membri, lavorino non per gli Stati membri che li finanziano, ma per la Commissione allo scopo di applicare il diritto comunitario.
Sorprendentemente, e ciò riflette la superficialità delle opinioni e della comprensione di tanti analisti, tale tentativo viene visto e presentato come un'applicazione della sussidiarietà e del decentramento. Non ha nulla a che vedere con il decentramento, anzi ne rappresenta l'opposto, poiché assorbe i funzionari pubblici di tanti paesi in un'unica grande istituzione accentratrice. Questo è il significato della rete, ossia che tutti lavorano per un'unica autorità centrale, la Commissione.
Quanto alla sussidiarietà, qui non si tratta della possibilità degli Stati membri di assumere le proprie decisioni e gestire i propri affari a livello locale. Qui è la Commissione che gestisce gli affari degli Stati membri, per giunta impiegando le risorse e le strutture degli stessi Stati membri come se fossero le proprie.
Tale stato di cose sembra applicarsi anche ai tribunali competenti per i casi di concorrenza nei singoli Stati membri. Sebbene formalmente si tratti di tribunali degli Stati membri, i cui costi di gestione sono a carico degli Stati membri, essi, come ha ricordato con estrema chiarezza il relatore, sono tribunali di diritto comunitario, integrati nel sistema giudiziario comunitario. In altre parole, non sono solo i funzionari pubblici ad essere assorbiti nel gorgo comunitario, ma anche i tribunali.
Tutto ciò viene fatto nel nome dell'efficienza. Varrebbe la pena ricordare che la forma più efficiente di governo è la dittatura accentratrice. La meno efficiente, la democrazia. Sotto molti non trascurabili aspetti, l'efficienza è pertanto nemica della democrazia.
Temo che, nel preteso interesse dell'efficienza, si finisca con consegnare qualcosa di molto più prezioso, ossia la democrazia su cui si fondano tutte le nostre nazioni, a quella tecnocrazia accentratrice che è la Commissione. Non si tratta tanto di integrazione quanto di assimilazione. E le conseguenze saranno molto dolorose."@it9
"Mr President, yesterday I was in this House addressing the issue of the European Aviation Safety Agency when I noted that the means by which it was being achieved was through the gradual integration of the national systems. Naturally, as you would expect from me as a leader of a party that puts national sovereignty above the integrationalist tendencies of the EU, I strongly object to this process of gradual integration.
Today, under the different heading of reform of competition policy I find that I am confronted with exactly the same thing – yet another attempt by the Commission to achieve the gradual integration of national systems. But what makes this attempt particularly sinister is that it is being sold under the beguiling and wholly misleading claim that the reform is – I quote from the session’s news briefing – “to free hard-pressed Commission staff in the Competition Policy Department from routine matters to enable them to concentrate on major cases of non-competitive behaviour”.
Although giving Commission officials an easier life might be one effect of this proposal, the way this is being done is to give national competition authorities limited powers to enforce the competition rules hitherto the monopoly of the Commission.
But these authorities are neither independent, as it is claimed, nor free to act. They are being granted licenses to act for the Commission in accordance with Community rules, under the supervision of the Commission and responsible to it. The Commission wants the competition authorities to form a network at the centre of which is the Commission. In other words, the Commission wants civil servants in the different Member States, paid salaries by the Member States, in government buildings paid for by the Member States, using facilities provided by and paid for by Member State governments, to work not for the Member States which finance them, but for the Commission implementing Community law.
Amazingly – and it is a reflection of how superficial is the view and understanding of so many commentators – this is seen and presented as subsidiarity and decentralisation. It is anything but decentralisation. It is the opposite, absorbing the civil servants of many countries into one vast centralised nexus. That is what the network is: everyone working for the one central authority – the Commission.
As for subsidiarity, this is not a matter of Member States being able to make their own decisions and run their own affairs at local level. This is the Commission running Member States’ affairs, using the resources and the facilities of those Member States as if they were its own.
That state of affairs, it seems, also applies to the courts which will hear the cases in Member States. Although they may nominally be the courts of the Member States and their running costs are paid for by the Member States, they are – as the draftsman so clearly reminded us – courts of Community law underlying the whole Community judicial system. In other words, not only are Member States’ civil servants being absorbed into the maw of the Community, but the courts are too.
All this is being done in the name of efficiency. It should be remembered that the most efficient form of government is the centralised dictatorship. The least efficient is the democracy. In important ways, therefore, efficiency is the enemy of democracy.
I fear that in the supposed interests of efficiency we are surrendering something much more valuable – the very democracy at the heart of all our nations – to the centralised technocracy which is the Commission. This is not so much integration as assimilation. It will all end in tears."@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, toen ik gisteren in dit Parlement sprak over het Europees Agentschap voor de veiligheid van de luchtvaart, merkte ik op dat dit tot stand komt door de geleidelijke integratie van de nationale systemen. Zoals u kunt verwachten van een leider van een partij die nationale soevereiniteit verkiest boven de in de EU heersende trend tot integratie, ben ik fel gekant tegen dit geleidelijke integratieproces.
Vandaag word ik met precies hetzelfde verschijnsel geconfronteerd, maar onder een andere noemer, namelijk de hervorming van het mededingingsbeleid - wederom een poging van de Commissie om tot een geleidelijke integratie van nationale systemen te komen. Maar wat zo verontrustend is, is dat deze poging wordt aangeprezen met de bedrieglijke en volstrekt misleidende bewering dat de hervorming erop gericht is - ik citeer uit de nieuwsbrief van de vergadering - “om de in tijdnood verkerende medewerkers van de Afdeling mededingingsbeleid van de Commissie vrij te stellen van routinezaken en hen zo in staat te stellen zich bezig te houden met ernstige gevallen van concurrentievervalsing”.
De werkdruk van de ambtenaren van de Commissie wordt door dit voorstel mogelijk verlicht, maar dit wordt bewerkstelligd door de nationale autoriteiten beperkte bevoegdheden te geven om de mededingingsregels te handhaven, hetgeen tot nu toe het alleenrecht van de Commissie was.
Maar deze autoriteiten zijn noch onafhankelijk, noch, zoals wordt beweerd, vrij in hun handelen. Ze krijgen toestemming namens de Commissie op te treden overeenkomstig de communautaire regels, onder toezicht van de Commissie, waaraan ze verantwoording schuldig zijn. De Commissie wil dat de mededingingsautoriteiten een netwerk vormen rond de Commissie. Met andere woorden, de Commissie ziet in de diverse lidstaten graag ambtenaren die hun salaris krijgen van de lidstaten, die zijn gehuisvest in door de lidstaten betaalde regeringsgebouwen en die door de lidstaten geleverde en betaalde voorzieningen tot hun beschikking hebben, niet om werk te verrichten voor de lidstaten waardoor ze worden gefinancierd maar om werk te verrichten voor de Commissie die de communautaire regelgeving ten uitvoer legt.
Het is verbazingwekkend, maar dit wordt gezien en gepresenteerd als subsidiariteit en decentralisatie. Dit geeft wel aan wat een oppervlakkige kijk vele commentatoren op de zaak hebben. Het is helemaal geen decentralisatie. Integendeel. De ambtenaren van vele lidstaten worden opgeslokt door één groot gecentraliseerd verband. Het netwerk komt erop neer dat iedereen werkt voor die ene centrale autoriteit: de Commissie.
Wat subsidiariteit betreft: het gaat hier niet over lidstaten die hun eigen beslissingen kunnen nemen en hun eigen zaken op regionaal niveau kunnen regelen. Het is de Commissie die de zaken van de lidstaten regelt waarbij ze van de middelen en de voorzieningen van die lidstaten gebruik maakt alsof die van haarzelf waren.
Deze gang van zaken lijkt ook te gelden voor de rechtbanken in de lidstaten waar deze zaken worden behandeld. Hoewel deze rechtbanken formeel misschien van de lidstaten zijn en hun bedrijfskosten door de lidstaten worden betaald, zijn het - zoals de rapporteur duidelijk naar voren bracht - rechtbanken voor het communautair recht dat ten grondslag ligt aan het Europese rechtsstelsel. Met andere woorden, niet alleen de ambtenaren van de lidstaten worden door de Gemeenschap verslonden, maar ook de rechtbanken.
Dit wordt allemaal gedaan onder het mom van efficiency. We moeten niet vergeten dat een gecentraliseerde dictatuur de meest efficiënte vorm van bestuur is. Democratie is de minst efficiënte vorm. Efficiency is dus in belangrijke opzichten de vijand van de democratie.
Ik vrees dat we in het belang van de efficiency iets veel kostbaarders - de democratie, het wezen van al onze naties - opofferen aan de gecentraliseerde technocratie die de Commissie is. Dit is niet zozeer integratie, maar eerder assimilatie. Dat kan nooit goed aflopen."@nl2
"Senhor Presidente, ontem, estive nesta assembleia para discutir a questão da Agência Europeia para a Segurança da Aviação e constatei que a abordagem adoptada em relação a esse assunto consistia na integração gradual dos sistemas nacionais. Como é natural, e tal como deverão esperar de mim como dirigente de um partido que coloca a segurança nacional acima das tendências integracionistas da UE, oponho-me vigorosamente a este processo de integração gradual.
Hoje, no contexto de um tema diferente, a reforma da política de concorrência, vejo-me perante uma situação exactamente igual – mais uma tentativa da Comissão no sentido de conseguir a integração gradual dos sistemas nacionais. Mas aquilo que torna esta tentativa particularmente sinistra é o facto de estar a ser vendida com base na pretensão ilusória e totalmente enganadora – e cito as Notícias da Sessão – "de libertar recursos humanos sobrecarregados do Departamento da Política de Concorrência da Comissão das tarefas de rotina para poderem concentrar-se em casos mais graves de infracção".
Embora facilitar a vida dos funcionários da Comissão talvez seja um dos efeitos desta proposta, o método adoptado consiste em conceder às autoridades nacionais no domínio da concorrência poderes limitados para aplicarem as regras da concorrência, o que, até agora, era um monopólio da Comissão.
Mas essas autoridades não são independentes, como se afirma, e não têm liberdade de acção. São autorizadas a agir em nome da Comissão, em conformidade com as regras comunitárias, sob a supervisão da Comissão, e respondendo perante a Comissão. A Comissão quer que as autoridades no domínio da concorrência formem uma rede, no centro da qual está a Comissão. Por outras palavras, a Comissão quer ter funcionários públicos nos diferentes Estados-Membros, cujos salários são pagos pelos Estados-Membros, a trabalhar em edifícios públicos pagos pelos Estados-Membros, utilizando equipamentos fornecidos e pagos pelos governos dos Estados-Membros, não para trabalhar para os Estados-Membros que os financiam, mas sim para a Comissão, na aplicação de legislação comunitária.
O que é extraordinário – e isso é um reflexo da superficialidade da visão e compreensão de tantos comentadores – é que isso seja visto e apresentado como subsidiariedade e descentralização. É tudo menos descentralização. É o oposto, absorvendo funcionários públicos de muitos países num enorme nexo centralizado. Uma rede é isso: toda a gente a trabalhar para uma autoridade central, a Comissão.
Quanto à subsidiariedade, não se trata de os Estados-Membros poderem tomar as suas próprias decisões e administrarem os seus próprios assuntos a nível local. Trata-se de a Comissão dirigir os assuntos dos Estados-Membros, utilizando os recursos e instalações dos Estados-Membros como se fossem seus.
Esta situação, ao que parece, também se aplica aos tribunais que terão de apreciar os casos nos Estados-Membros. Embora, teoricamente, possam ser tribunais dos Estados-Membros, cujos custos administrativos são pagos pelos Estados-Membros, serão – tal como o relator nos recordou em termos muito claros – tribunais de direito comunitário, que irão estar na base de todo o sistema judiciário da Comunidade. Por outras palavras, são não só os funcionários públicos dos Estados-Membros que estão a ser vorazmente absorvidos pela Comunidade, mas também os tribunais.
Tudo isto está a ser feito em nome da eficiência. Não devemos esquecer que a forma de governo mais eficiente é a ditadura centralizada. A menos eficiente é a democracia. Por conseguinte, em aspectos importantes, a eficiência é inimiga da democracia.
Receio que, em prol dos supostos interesses da eficiência, estejamos a entregar algo muito mais valioso – a própria democracia que está no cerne de todas as nossas nações – à tecnocracia centralizada que é a Comissão. Não se trata tanto de integração, mas antes de assimilação. Tudo isto irá acabar mal."@pt11
"Herr talman! I går tog jag i denna kammare upp frågan om en europeisk byrå för luftfartssäkerhet, när jag konstaterade att det sätt på vilket detta uppnåddes var genom gradvis integrering av de nationella systemen. Som ni skulle kunna förvänta er från mig i egenskap av ledare för ett parti som sätter den nationella suveräniteten framför EU:s integrationstendenser, vänder jag mig naturligtvis bestämt emot förfarandet med gradvis integrering.
I dag upptäcker jag att jag, under en annan rubrik med en reform av konkurrenspolitiken, står inför exakt samma sak – ännu ett försök från kommissionens sida att uppnå en gradvis integrering av nationella system. Men det som gör detta försök särskilt olycksbådande är att det marknadsförs under det bedragande och fullständigt missvisande påståendet att reformen skall – jag citerar från sammanträdets nyhetsgenomgång – "frigöra kommissionens hårt belastade personal inom avdelningen för konkurrenspolitik från rutinmässiga ärenden för att göra det möjligt för dem att koncentrera sig på större ärenden som uppvisar icke-konkurrensbetingat beteende".
Trots att en följd av detta förslag skulle vara att underlätta livet för kommissionens tjänstemän, genomförs detta genom att man ger de nationella konkurrensmyndigheterna begränsade befogenheter att genomföra konkurrensreglerna hitom kommissionens monopol.
Men dessa myndigheter är vare sig oberoende, som det påstås, eller fria att agera. De beviljas tillstånd att agera för kommissionen i enlighet med gemenskapens regler, under kommissionens överinseende och såsom ansvarsskyldiga inför kommissionen. Kommissionen vill att konkurrensmyndigheterna skall utgöra ett nätverk som kommissionen skall befinna sig i centrum av. Kommissionen vill med andra ord att statstjänstemännen i de olika medlemsstaterna, vars löner betalas av medlemsstaterna, i regeringsbyggnader som medlemsstaterna betalar, och som använder resurser som tillhandahållits och betalats av medlemsstaternas regeringar, inte skall arbeta för de medlemsstater som finansierar dem, utan med att genomföra gemenskapsrätten för kommissionen.
Otroligt nog – och det är en återspegling av hur ytliga så många kommentatorers åsikter och förståelse är – uppfattas och läggs detta fram som subsidiaritet och decentralisering. Det är allt utom decentralisering. Det är motsatsen, och statstjänstemännen i många länder införlivas i en stor centraliserad kedja. Det är vad detta nätverk är: alla arbetar för en central myndighet – kommissionen.
När det gäller subsidiariteten, är det inte en fråga om att medlemsstater har möjlighet att fatta sina egna beslut och sköta sina egna angelägenheter på lokal nivå. Det är kommissionen som sköter medlemsstaternas angelägenheter, och använder dessa medlemsstaters resurser och faciliteter som om det vore dess egna.
Det tycks som om dessa förhållanden också gäller de domstolar som skall pröva ärenden i medlemsstaterna. Även om de formellt är medlemsstaternas domstolar och om deras löpande kostnader betalas av medlemsstaterna, är de – som föredraganden av yttrandet så tydligt påminde oss om – domstolar inom gemenskapsrätten som bär upp hela gemenskapens rättssystem. Det är med andra ord inte bara medlemsstaternas statstjänstemän som dras in i gemenskapens gap, utan också domstolarna.
Allt detta sker i effektivitetens namn. Det bör inte glömmas bort att den mest effektiva styrelseformen är den centraliserade diktaturen. Den minst effektiva är demokratin. Effektivitet är därför på betydelsefulla sätt demokratins fiende.
Jag är orolig för att vi i effektivitetens påstådda intresse avstår från något mycket mer värdefullt – själva den demokrati som är grunden för alla våra nationer – till förmån för den centraliserade teknokrati som kommissionen utgör. Det handlar inte så mycket om integration som om assimilering. Allt detta kommer att sluta med elände."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"Titford (EDD )."8,10,3,12
"to free hard-pressed Commission staff in the Competition Policy Department from routine matters to enable them to concentrate on major cases of non-competitive behaviour"1
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples