Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2001-07-04-Speech-3-243"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20010704.6.3-243"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Mr President, I apologise for my lateness. Human rights seem to have been taking up quite a lot of time, and quite right too.
I want to express Parliament’s concern that the Kyoto Protocol may falter and fail, leaving the world without any coherent network of obligations to reduce greenhouse gas emissions. We in the European Parliament offer our full support to the Commission and to the presidency in their endeavours to ensure that the Kyoto Protocol survives and comes into force. We would like to use this brief debate to explore what Europe can do to lead the world in the absence of American leadership and in what ways the Members of the European Parliament who attend the Bonn Conference can speak for the people of Europe and actively participate in the proceedings.
We very much appreciate the work of the Dutch Minister, Mr Pronk, in seeking to find a way to solve the unresolved issues left over from The Hague, and we would appreciate it if the Commission could give us its view on how successful he has been to date and whether or not the work he has done has now cleared the way forward. But the big question for us is whether it will be possible to show that the European Union, and the other major parties to the Protocol, are prepared to take decisions without the United States. Here the attitude of the new Japanese government is crucial. Without the votes of Japan and Canada the Protocol cannot enter into force. We gather that the omens are not good and that Japan probably, and Canada certainly, lack the political will to go ahead without the United States. If Japan is prepared to go ahead, then there is the suspicion that the Japanese may want to re-write the crucial proposals within the protocol, notably using the year 2000 perhaps rather than 1990 as the base year for calculating greenhouse gas emission reductions. One of my colleagues, Mr Moreira Da Silva, who will be leading Parliament’s delegation to Bonn, wishes to move an oral amendment on this point to the resolution we have tabled, since the problem with Japan has really only come to the fore in the period since we tabled it.
Our resolution reiterates in paragraph 3 our basic expectations about the action that will follow ratification of the protocol. But as Europeans we must make a sober assessment of what this will mean for us if it were to happen and still more if it were to happen without the United States. First and most crucially: money. As the protocol stands, financial contributions from individual parties will be based on each party’s share of CO2 emissions. It is not difficult to see that the United States, with 39% of the total 1990 emissions, would pay the lion’s share. The question that occurs to me, which should perhaps have been asked earlier, is how the Clinton government ever thought it could persuade Congress to sign up to the Treaty. Perhaps greater honesty at the outset might have helped provide a more realistic atmosphere. Without the United States the burden will fall on Japan, Germany, the United Kingdom, France, Canada and Australia. The finance available for measures to reduce CO2 emissions in poorer countries will be greatly reduced without US participation. The strain on the Europeans will be greater. Are we prepared for this, I ask?
Secondly, if we ratify Kyoto alone or without the United States it will mean taking certain actions that are going to be painful. We MEPs who follow these issues recognise that. Every year, every month, far into the night, we deal with directives designed to reduce emissions, but we also know that in most instances when we encounter the Council or their representatives it is extremely difficult to get the Member States to agree to these proposals in their original, very demanding form. We now face a situation where, according to the European Environment Agency, only the United Kingdom, Germany and Luxembourg reduced their greenhouse gas emissions between 1990 and 1998. All the other countries of Europe increased them.
So how will Denmark, the Netherlands, Belgium, Austria, Finland, Italy and, to a lesser extent, Sweden and France, meet the Kyoto targets? Or will we, as the United States suspects, not be willing to take the actions that will give reality to our ambitions? We hope that the Bonn Conference and the Belgian presidency will be able to move the Europeans on from words to action.
Finally a word on the participation of the EU delegation in the Bonn conference. We are tired of being a Greek chorus in this tragedy. We are tired of coming on to stage when the main action has taken place to lament or celebrate what has happened and to offer philosophical reflections on the sad state of mankind
indeed! This is unsatisfactory because we should ourselves be reckoned as protagonists since we will have to adopt the legislation that will flow from Kyoto and we will have to explain it to the people of Europe. We may not want to be negotiators ourselves, but our ambition is to play a full part in the meetings with the European Union delegation that decides how Europe will act. We are not content to remain as a chorus."@en3
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Hr. formand, jeg undskylder, at jeg tager ordet så sent. Menneskerettighederne synes at have taget en hel del tid, og det med rette.
Jeg vil gerne give udtryk for Parlamentets bekymring for, at Kyoto-aftalen falder til jorden, så verden står tilbage uden noget sammenhængende netværk af forpligtelser til at reducere udledningerne af drivhusgasser. Vi i Parlamentet giver udtryk for vores fulde støtte til Kommissionen og formandskabet i deres bestræbelser for at sikre, at Kyoto-aftalen overlever og træder i kraft. Vi vil gerne benytte denne korte forhandling til at undersøge, hvad Europa kan gøre for at lede verden, da amerikanerne ikke gør det, og på hvilke måder medlemmer af Parlamentet, der kommer til Bonn-konferencen, kan tale for Europas befolkning og aktivt deltage i arbejdet.
Vi glæder os meget over det arbejde, den nederlandske minister, hr. Pronk, har gjort med at forsøge at finde en måde, hvorpå de tilbageblevne uløste spørgsmål fra Haag kan løses, og vi vil påskønne det, hvis Kommissionen kan fortælle os, hvor meget held han efter dens mening til dato har haft med sig, og hvorvidt det arbejde, han har gjort, nu har banet vej for fremtiden. Men det store spørgsmål for os er, om det vil være muligt at vise, at EU og de andre større deltagere i protokollen er parat til at træffe beslutninger uden USA. Her er den nye japanske regerings holdning afgørende. Uden Japans og Canadas stemmer kan protokollen ikke træde i kraft. Vi forstår, at udsigterne ikke er gode, og at Japan sandsynligvis og Canada helt sikkert vil mangle den politiske vilje til at gå videre uden USA. Hvis Japan er parat til at gå videre, er man bange for, at japanerne vil ønske at omformulere de afgørende forslag i protokollen og i særdeleshed måske bruge 2000 snarere end 1990 som basisår for beregninger af reduktionen af udledningen af drivhusgasser. En af mine kolleger, hr. Moreira Da Silva, der vil lede Parlamentets delegation til Bonn, ønsker at stille en mundtlig forespørgsel om dette til det beslutningsforslag, vi har stillet, eftersom problemet med Japan faktisk først er kommet i forgrunden, efter at vi stillede det.
Vores beslutningsforslag gentager i punkt 3 vores grundlæggende forventninger til de initiativer, der skal følge efter ratifikationen af protokollen. Men som europæere må vi foretage en sober vurdering af, hvad alt dette vil indebære for os, hvis det sker, og i endnu højere grad hvis det sker uden USA. Først og mest afgørende er der spørgsmålet om penge. Sådan som protokollen ser ud, vil finansielle bidrag fra enkelte deltagere være baseret på hver deltagers andel af CO2-udledningen. Det er ikke vanskeligt at se, at USA med 39% af de totale udledninger i 1990 ville komme til at betale broderparten. Det spørgsmål, som falder mig ind, og som måske burde have være stillet tidligere, er, hvordan Clinton-regeringen nogensinde troede, den kunne få Kongressen til at underskrive denne traktat. Måske ville større ærlighed fra begyndelsen have hjulpet med til at skabe en mere realistisk atmosfære. Uden USA vil byrden falde på Japan, Tyskland, Det Forenede Kongerige, Frankrig, Canada og Australien. De midler, der står til rådighed for foranstaltninger til reduktion af CO2-udledningerne i fattigere lande, vil blive stærkt begrænsede uden deltagelse af USA. Byrden for europæerne vil blive større. Er vi parat til dette?
For det andet, hvis vi ratificerer Kyoto-aftalen alene og uden USA, vil det indebære, at vi tager visse initiativer, der vil være smertelige. Vi medlemmer af Europa-Parlamentet, der følger disse spørgsmål, erkender dette. Hvert år, hver måned, til langt ud på natten behandler vi direktiver, der har til formål at reducere udledningen. Men vi ved også, at det i de fleste tilfælde, når vi møder Rådet eller dets repræsentanter, er yderst vanskeligt at få medlemsstaterne til at gå ind på disse forslag i deres oprindelige, meget krævende form. Vi står nu over for en situation, hvor det ifølge Det Europæiske Miljøagentur kun er Det Forenede Kongerige, Tyskland og Luxembourg, der har reduceret deres drivhusgasudledninger mellem 1990 og 1998. Alle andre lande i Europa har forøget dem.
Så hvordan vil Danmark, Nederlandene, Belgien, Østrig, Finland og Italien, og i mindre grad Sverige og Frankrig, opfylde Kyoto-målene? Eller vil vi, som USA nærer mistanke om, ikke være villige til at træffe de foranstaltninger, der vil virkeliggøre vores ambitioner? Vi håber, at Bonn-konferencen og det belgiske formandskab vil være i stand til at flytte europæerne fra ord til handling.
Endelig et par ord om EU-delegationens deltagelse i Bonn-konferencen. Vi er trætte af at være et græsk kor i denne tragedie. Vi er trætte af at komme på scenen, når hovedhandlingen har udspillet sig, for at begræde eller lovprise det, der er sket, og komme med filosofiske overvejelser over menneskehedens sørgelige stilling - her kunne man virkelig sige:
(oh, hvilket tålmod)! Det er virkelig utilfredsstillende, for vi bør selv regnes som deltagere, eftersom vi alle må vedtage den lovgivning, der bliver resultatet af Kyoto, og vi må forklare den for Europas befolkning. Vi ønsker måske ikke selv at forhandle, men det er vores ambition fuldt ud at tage del i møderne med EU's delegation, som bestemmer, hvordan Europa skal reagere. Vi er ikke tilfredse med at forblive et kor."@da1
"Es tut mir Leid, dass ich zu spät komme. Die Aussprache über die Menschenrechte scheint sehr viel Zeit in Anspruch genommen zu haben, und dies ist auch gerechtfertigt.
Ich möchte die Sorge des Parlaments über ein mögliches Scheitern des Kyoto-Protokolls zum Ausdruck bringen, was zur Folge hätte, dass es keine kohärenten Verpflichtungen zur Verringerung von Treibhausgasemissionen gäbe. Das Europäische Parlament sagt der Kommission und dem Ratsvorsitz seine volle Unterstützung bei ihren Bemühungen zu, mit denen sichergestellt werden soll, dass das Kyoto-Protokoll ratifiziert wird und in Kraft treten kann. Wir möchten in dieser kurzen Aussprache untersuchen, was Europa tun kann, um die Führung zu übernehmen, wenn Amerika diese Rolle nicht wahrnimmt, und wie die Mitglieder des Europäischen Parlaments, die an der Bonner Konferenz über den Klimawandel teilnehmen werden, für die Menschen in Europa sprechen und sich aktiv an der Konferenz beteiligen können.
Wir begrüßen die Arbeit des niederländischen Ministers, Herrn Pronk, der sich bemüht hat, eine Lösung für die Fragen zu finden, die auf der Konferenz von Den Haag nicht geklärt werden konnten. Wir wären dankbar, wenn die Kommission uns darüber informieren könnte, welche Fortschritte Herr Pronk bisher erreicht hat und ob durch seine Arbeit nun der Weg für weitere Schritte frei ist. Die entscheidende Frage ist aus unserer Sicht jedoch, ob wir deutlich machen können, dass die Europäische Union und die anderen maßgeblichen Vertragsparteien des Kyoto-Protokolls bereit sind, auch ohne die Vereinigten Staaten Entscheidungen zu treffen. Hier ist die Haltung der neuen japanischen Regierung von entscheidender Bedeutung. Ohne die Zustimmung von Japan und Kanada kann das Protokoll nicht in Kraft treten. Wir haben den Eindruck, dass die Zeichen nicht gut stehen und dass Japan wahrscheinlich und Kanada so gut wie sicher nicht den politischen Willen aufbringen werden, ohne die USA weiterzumachen. Es besteht die Befürchtung, dass Japan seine Bereitschaft zur Ratifizierung des Protokolls von einer Änderung der entscheidenden Vorschläge in diesem Protokoll abhängig machen und fordern könnte, dass das Jahr 2000 und nicht das Jahr 1990 als Berechnungsgrundlage für die Reduzierung der Treibhausgasemissionen herangezogen wird. Einer meiner Kollegen, Herr Moreira Da Silva, der die Delegation des Parlaments in Bonn leiten wird, möchte zu diesem Punkt einen mündlichen Änderungsantrag zu unserem Entschließungsantrag einbringen, da das Problem mit Japan erst nach der Vorlage dieses Entschließungsantrags ins Blickfeld gerückt ist.
In Ziffer 3 unseres Entschließungsantrags werden unsere grundlegenden Erwartungen im Hinblick auf die Maßnahmen nach einer Ratifizierung des Protokolls nochmals erläutert. Wir als Europäer müssen jedoch nüchtern bewerten, welche Folgen dies für uns hätte, und noch genauer prüfen, was nach einer Ratifizierung des Protokolls ohne die Vereinigten Staaten auf uns zukommen würde. Und da machen den ersten und wichtigsten Punkt die finanziellen Aufwendungen aus. Wird das Protokoll in der vorliegenden Form ratifiziert, werden die finanziellen Beiträge der einzelnen Vertragsparteien auf der Grundlage ihres Anteils an den CO2-Emissionen errechnet. Es ist unschwer zu erkennen, dass die USA, die 1990 39 % aller Emissionen verursacht haben, den Löwenanteil zu bezahlen hätten. Ich frage mich, und diese Frage hätte vielleicht schon viel früher gestellt werden sollen, wie die Clinton-Regierung jemals glauben konnte, sie könne den Kongress zur Ratifizierung des Vertrags bewegen. Vielleicht hätte eine realistischere Atmosphäre geschaffen werden können, wenn die Beteiligten von Anfang an ehrlicher gewesen wären. Ohne die Vereinigten Staaten werden Japan, Deutschland, das Vereinigte Königreich, Frankreich, Kanada und Australien die Hauptlast zu tragen haben. Die Finanzmittel, die für Maßnahmen zur Reduzierung der CO2-Emissionen in ärmeren Ländern zur Verfügung stehen, werden ohne US-Beteiligung stark zurückgehen. Die Europäer werden stärker belastet. Sind wir darauf vorbereitet?
Zweitens werden wir, wenn wir das Protokoll von Kyoto allein oder ohne die USA ratifizieren, bestimmte Maßnahmen einleiten müssen, die schmerzhaft sein werden. Wir als Abgeordnete des Europäischen Parlaments, die sich mit diesem Thema beschäftigen, sind uns darüber im Klaren. Jahr für Jahr und Monat für Monat befassen wir uns bis tief in die Nacht mit Richtlinien zur Reduzierung der Emissionen, aber wir wissen auch, dass es bei unseren Begegnungen mit dem Rat oder den Vertretern der Mitgliedstaaten in den meisten Fällen äußerst schwierig ist, die Mitgliedstaaten zur Zustimmung zu diesen Vorschlägen in ihrer ursprünglichen, sehr ehrgeizigen Form zu bewegen. Nach den Angaben der Europäischen Umweltagentur haben lediglich das Vereinigte Königreich, Deutschland und Luxemburg ihre Treibhausgasemissionen zwischen 1990 und 1998 reduziert. In allen anderen europäischen Ländern ist der Emissionsausstoß gestiegen.
Wie werden nun also Dänemark, die Niederlande, Belgien, Österreich, Finnland, Italien und in geringerem Umfang Schweden und Frankreich die Zielvorgaben von Kyoto erfüllen? Oder werden wir, wie in den Vereinigten Staaten vermutet wird, nicht bereit sein, die notwendigen Maßnahmen zur Verwirklichung unserer ehrgeizigen Ziele durchzuführen? Wir hoffen, dass durch die Bonner Konferenz und den belgischen Ratsvorsitz erreicht werden kann, dass die Europäer von der Rhetorik zu konkreten Maßnahmen übergehen.
Abschließend noch ein Wort zur Teilnahme der EU-Delegation an der Bonner Konferenz. Wir sind es leid, die Rolle des griechischen Chors in dieser Tragödie zu spielen. Wir sind es leid, erst auf den Plan gerufen zu werden, wenn die wichtigsten Entscheidungen bereits getroffen worden sind und dann nur noch Kritik oder Lob äußern zu können und philosophische Betrachtungen über den traurigen Zustand der Menschheit anzustellen
! Das ist unbefriedigend, weil wir als die treibenden Kräfte angesehen werden sollten, denn schließlich sind wir es, die die Rechtsvorschriften zur Umsetzung der Vorgaben von Kyoto beschließen und sie unseren Bürgern in Europa verständlich machen müssen. Wir wollen zwar nicht unbedingt selbst als Verhandlungsführer auftreten, aber unser Ziel ist es, umfassend in die Sitzungen mit der Delegation der Europäischen Union eingebunden zu werden, die über das Vorgehen Europas entscheidet. Wir sind nicht mit einer Nebenrolle zufrieden."@de7
"Κύριε Πρόεδρε, ζητώ συγνώμη για την αργοπορία μου. Φαίνεται ότι η συζήτηση για τα ανθρώπινα δικαιώματα διάρκεσε πολύ ώρα, και πολύ δικαιολογημένα.
Θέλω να εκφράσω την ανησυχία του Κοινοβουλίου ότι το Πρωτόκολλο του Κυότο ενδέχεται να σκοντάψει και να πέσει στο κενό, αφήνοντας τον κόσμο χωρίς κανένα συνεκτικό δίκτυο υποχρεώσεων για τη μείωση των εκπομπών αερίων του θερμοκηπίου. Εμείς στο Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο παρέχουμε την πλήρη μας υποστήριξη προς την Επιτροπή και την Προεδρία στις προσπάθειές τους να εξασφαλίσουν ότι το Πρωτόκολλο του Κυότο θα επιβιώσει και θα τεθεί σε ισχύ. Θα θέλαμε να εκμεταλλευτούμε αυτή τη σύντομη συζήτηση για να διερευνήσουμε τι μπορεί να κάνει η Ευρώπη προκειμένου να καθοδηγήσει τον κόσμο ελλείψει της αμερικανικής ηγεσίας και με ποιους τρόπους μπορούν τα μέλη του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου που θα παραστούν στη Διάσκεψη της Βόννης να μιλήσουν για λογαριασμό των λαών της Ευρώπης και να συμμετάσχουν ενεργά στις διαδικασίες.
Εκτιμούμε όλως ιδιαιτέρως το έργο του Ολλανδού Υπουργού κ. Pronk, στην προσπάθειά του να εξεύρει λύση για τα θέματα που παρέμειναν εκκρεμή στη Χάγη, και θα παρακαλούσαμε την Επιτροπή να μας εκθέσει τις απόψεις της σχετικά με το πόσο επιτυχής υπήρξε μέχρι σήμερα ο Υπουργός και εάν και κατά πόσον το έργο που έχει επιτελέσει έχει ανοίξει τώρα το δρόμο προς τα εμπρός. Ωστόσο, το μεγάλο ερώτημα για εμάς είναι εάν θα είναι δυνατό να δείξουμε ότι η Ευρωπαϊκή Ένωση, καθώς και οι υπόλοιποι μεγάλοι εταίροι του Πρωτοκόλλου, είναι έτοιμοι να λάβουν αποφάσεις χωρίς τις Ηνωμένες Πολιτείες. Εδώ γίνεται κρίσιμη η στάση της νέας ιαπωνικής κυβέρνησης. Χωρίς τις ψήφους της Ιαπωνίας και του Καναδά, το Πρωτόκολλο δεν μπορεί να τεθεί σε ισχύ. Καταλαβαίνουμε ότι οι οιωνοί δεν είναι καλοί και ότι, μάλλον, η Ιαπωνία και, σίγουρα, ο Καναδάς δεν έχουν την πολιτική βούληση να προχωρήσουν χωρίς τις Ηνωμένες Πολιτείες. Αν η Ιαπωνία διατίθεται να προχωρήσει, τότε υπάρχει η υποψία ότι οι Ιάπωνες μπορεί να θελήσουν την επαναδιατύπωση των καίριας σημασίας προτάσεων του πρωτοκόλλου, θέτοντας μεταξύ άλλων ως βάση για τον υπολογισμό των μειώσεων των εκπομπών αερίων που προκαλούν το φαινόμενο του θερμοκηπίου το έτος 2000 αντί του έτους 1990. Ένας από τους συναδέλφους μου, ο κ. Moreira Da Silva, ο οποίος θα είναι επικεφαλής της αντιπροσωπείας του Κοινοβουλίου στη Βόννη, επιθυμεί να υποβάλει μια προφορική τροπολογία στο συγκεκριμένο σημείο του ψηφίσματος που έχουμε καταθέσει, εφόσον το πρόβλημα με την Ιαπωνία ανέκυψε αφού είχαμε ήδη καταθέσει το ψήφισμα.
Το ψήφισμά μας επαναλαμβάνει στην παράγραφο 3 τις βασικές μας προσδοκίες για τη δράση που θα ακολουθήσει την κύρωση του Πρωτοκόλλου. Ωστόσο, ως Ευρωπαίοι πρέπει να κάνουμε μια νηφάλια αξιολόγηση του τι θα σημαίνει για εμάς αν κυρωθεί και ακόμα περισσότερο, αν κυρωθεί χωρίς τις Ηνωμένες Πολιτείες. Πρώτο και κυριότερο: χρήματα. Ως έχει το πρωτόκολλο, οι χρηματοδοτικές εισφορές των μερών θα βασίζονται στο μερίδιο του κάθε κράτους σε ότι αφορά τις εκπομπές CO2. Δεν είναι δύσκολο να διαπιστώσει κανείς ότι οι Ηνωμένες Πολιτείες, με 39% επί του συνόλου των εκπομπών για το 1990, θα πλήρωναν τη μερίδα του λέοντος. Το ερώτημα που μου δημιουργείται, το οποίο θα έπρεπε ίσως να έχει τεθεί νωρίτερα, είναι πώς η κυβέρνηση Κλίντον σκέφθηκε ότι θα μπορούσε να πείσει το Κογκρέσο να υπογράψει τη Συνθήκη. Ίσως αν ήταν περισσότερο ειλικρινείς εξαρχής, να είχε δημιουργηθεί μια πιο ρεαλιστική ατμόσφαιρα. Χωρίς τις Ηνωμένες Πολιτείες, το βάρος θα επωμιστούν η Ιαπωνία, η Γερμανία, το Ηνωμένο Βασίλειο, η Γαλλία, ο Καναδάς και η Αυστραλία. Οι διαθέσιμοι πόροι για μέτρα μείωσης των εκπομπών CO2 στις φτωχότερες χώρες θα περιοριστούν σημαντικά χωρίς τη συμμετοχή των ΗΠΑ. Το βάρος που θα πέσει στους ώμους των Ευρωπαίων θα είναι μεγαλύτερο. Ερωτώ: είμαστε έτοιμοι γι' αυτό;
Δεύτερον, εάν κυρώσουμε το Κυότο μόνοι μας ή χωρίς τις Ηνωμένες Πολιτείες, αυτό σημαίνει ότι θα αναλάβουμε ορισμένες δράσεις που θα είναι επώδυνες. Εμείς, οι ευρωβουλευτές που παρακολουθούμε αυτά τα θέματα, το αναγνωρίζουμε. Κάθε χρόνο, κάθε μήνα, βαθιά μέσα στη νύχτα, ασχολούμαστε με οδηγίες που αποσκοπούν στη μείωση των εκπομπών, αλλά γνωρίζουμε επίσης ότι, στις περισσότερες περιπτώσεις, όταν ερχόμαστε σε επαφή με το Συμβούλιο ή τους εκπροσώπους του, είναι εξαιρετικά δύσκολο να πείσουμε τα κράτη μέλη να συμφωνήσουν με αυτές τις προτάσεις στην αρχική, πολύ απαιτητική τους μορφή. Τώρα αντιμετωπίζουμε μια κατάσταση όπου, σύμφωνα με τον Ευρωπαϊκό Οργανισμό Περιβάλλοντος, μόνο το Ηνωμένο Βασίλειο, η Γερμανία και το Λουξεμβούργο μείωσαν τις εκπομπές των αερίων που προκαλούν το φαινόμενο του θερμοκηπίου μεταξύ των ετών 1990 και 1998. Όλες οι άλλες ευρωπαϊκές χώρες τις αύξησαν.
Πώς λοιπόν η Δανία, οι Κάτω Χώρες, το Βέλγιο, η Αυστρία, η Φινλανδία, η Ιταλία και, σε μικρότερο βαθμό, η Σουηδία και η Γαλλία θα τηρήσουν τους στόχους του Κυότο; Μήπως, όπως υποψιάζονται οι Ηνωμένες Πολιτείες, δεν θα είμαστε πρόθυμοι να αναλάβουμε τη δράση που θα δώσει πραγματική υπόσταση στις φιλοδοξίες μας; Ελπίζουμε ότι η Διάσκεψη της Βόννης και η βελγική Προεδρία θα είναι σε θέση να κάνουν τους Ευρωπαίους να περάσουν από τα λόγια στα έργα.
Τέλος, δυο λόγια για τη συμμετοχή της αντιπροσωπείας της ΕΕ στη Διάσκεψη της Βόννης. Έχουμε κουραστεί να είμαστε ο ελληνικός χορός σ' αυτήν την τραγωδία. Έχουμε κουραστεί να ανεβαίνουμε στη σκηνή όταν έχει ήδη ολοκληρωθεί το κύριο μέρος της δράσης για να εκφράσουμε τη λύπη ή τη χαρά μας για όσα συνέβησαν και να διατυπώσουμε φιλοσοφικές σκέψεις για τη θλιβερή κατάσταση της ανθρωπότητας
πραγματικά! Αυτό δεν είναι ικανοποιητικό, διότι θα έπρεπε εμείς οι ίδιοι να περιλαμβανόμαστε στους πρωταγωνιστές, εφόσον θα πρέπει να εγκρίνουμε τη νομοθεσία που θα προκύψει από το Κυότο και θα πρέπει να την εξηγήσουμε στους λαούς της Ευρώπης. Μπορεί να μην επιθυμούμε να είμαστε εμείς διαπραγματευτές, αλλά η φιλοδοξία μας είναι να διαδραματίσουμε έναν πλήρη ρόλο στις συναντήσεις με την αντιπροσωπεία της Ευρωπαϊκής Ένωσης, η οποία αποφασίζει πώς θα δράσει η Ευρώπη. Δεν είμαστε ικανοποιημένοι να λειτουργούμε ως χορός."@el8
"(EN) Señor Presidente, me disculpo por el retraso. Los derechos humanos parecen haber ocupado mucho tiempo y me parece muy bien, además.
Quiero expresar la preocupación del Parlamento por que el Protocolo de Kyoto se tambalee y fracase y el mundo se quede sin una red coherente de obligaciones para reducir las emisiones de gases de invernadero. En el Parlamento Europeo ofrecemos nuestro pleno apoyo a la Comisión y a la Presidencia en sus gestiones para lograr que el Protocolo de Kyoto sobreviva y entre en vigor. Quisiéramos aprovechar este breve debate para estudiar lo que puede hacer Europa para guiar al mundo, a falta de una guía americana, y de qué formas pueden hablar los diputados al Parlamento Europeo que asistan a la Conferencia de Bonn en nombre de los ciudadanos de Europa y participar activamente en las sesiones.
Agradecemos profundamente la labor del ministro holandés, Sr. Pronk, en busca de una forma de resolver las cuestiones irresolutas pendientes desde La Haya y agradeceríamos que la Comisión nos diera su opinión sobre los avances que ha logrado hasta la fecha y si la labor que ha llevado a cabo ha aclarado ya la vía por la que avanzar. Pero la gran pregunta para nosotros es la de si será posible mostrar que la Unión Europea y las demás Partes importantes en el Protocolo están dispuestas a adoptar decisiones sin los Estados Unidos. A ese respecto la actitud del nuevo Gobierno japonés es decisiva. Sin los votos del Japón y del Canadá, el Protocolo no puede entrar en vigor. Al parecer, los augurios no son buenos y el Japón probablemente, y el Canadá sin lugar a dudas, van a carecer de la voluntad política para avanzar sin los Estados Unidos. Si el Japón está dispuesto a avanzar, existe la sospecha de que los japoneses pueden querer reformular las propuestas fundamentales del Protocolo, en particular utilizando el año 2000 tal vez, en lugar de 1990, como base para calcular las reducciones de las emisiones de gases de invernadero. Uno de mis colegas, el Sr. Moreira Da Silva, que encabezará la delegación del Parlamento en Bonn, desea presentar una enmienda oral sobre ese aspecto en la resolución que hemos presentado, pues el problema con el Japón no ha pasado a primer plano hasta después de que la presentáramos.
Nuestra resolución reitera en el párrafo 3 nuestras aspiraciones básicas sobre las medidas que se deberán adoptar a raíz de la ratificación del Protocolo. Pero, como europeos, debemos hacer una evaluación sensata de lo que ello significaría para nosotros, si llegara a suceder y, más aún, si llegara a suceder sin la participación de los Estados Unidos. Primero y lo más decisivo: los fondos. En la redacción actual del Protocolo, la contribución financiera de cada una de las Partes se basará en su participación en las emisiones de CO2. No resulta difícil ver que los Estados Unidos, con el 39% del total de emisiones en 1990, pagaría la mayor parte. La pregunta que se me ocurre y que tal vez se debería haber formulado antes, es cómo pensó siquiera el Gobierno de Clinton que podría convencer al Congreso para que firmara el Tratado. Tal vez una mayor sinceridad en el comienzo habría podido contribuir a crear una atmósfera más realista. Sin los Estados Unidos, la carga recaerá sobre el Japón, Alemania, el Reino Unido, Francia, el Canadá y Australia. Sin la participación de los Estados Unidos, los fondos disponibles para las medidas de reducción de las emisiones de CO2 en los países más pobres se reducirán en gran medida. La carga que recaerá sobre los europeos será mayor. ¿Estamos dispuestos a aceptarlo?, pregunto.
En segundo lugar, si ratificamos el Protocolo de Kyoto solos o sin los Estados Unidos, habremos de adoptar medidas que resultarán dolorosas. Nosotros, diputados al Parlamento Europeo que seguimos esas cuestiones, lo reconocemos. Todos los años, todos los meses, hasta las tantas de la noche, nos ocupamos de directivas encaminadas a reducir las emisiones, pero también sabemos que en la mayoría de los casos, cuando chocamos con el Consejo o sus representantes, resulta extraordinariamente difícil lograr que los Estados miembros acepten esas propuestas en su forma original, muy exigente. Ahora afrontamos una situación en la que, según la Agencia Europea de Medio Ambiente, sólo el Reino Unido, Alemania y Luxemburgo redujeron sus emisiones de gases de invernadero entre 1990 y 1998. Todos los demás países de Europa los aumentaron.
Conque, ¿cómo van a cumplir las metas de Kyoto Dinamarca, los Países Bajos, Bélgica, Austria, Finlandia, Italia y, en menor medida, Suecia y Francia? ¿O no vamos a estar, como sospechan los Estados Unidos, dispuestos a adoptar medidas que hagan realidad nuestras ambiciones? Esperamos que la Conferencia de Bonn y la Presidencia belga puedan incitar a los europeos a pasar de las palabras a los hechos.
Por último, unas palabras sobre la participación de la delegación de la UE en la Conferencia de Bonn. Estamos cansados de ser un coro griego en esta tragedia. Estamos cansados de salir a escena, cuando ya se ha producido la acción principal, para lamentar o celebrar lo que ha sucedido y ofrecer reflexiones filosóficas sobre el lamentable estado de la Humanidad:
¡en efecto! Resulta insatisfactorio, porque se debería considerarnos protagonistas, pues habremos de aprobar la legislación que impondrá el Protocolo de Kyoto y habremos de explicarlo a los ciudadanos de Europa. Puede que no queramos ser negociadores nosotros mismos, pero nuestra ambición es la de desempeñar un papel pleno en las reuniones con la delegación de la Unión Europea que decida cómo deberá actuar Europa. No nos contentamos con seguir siendo un coro."@es12
"Arvoisa puhemies, pyydän anteeksi myöhästymistäni. Ihmisoikeudet näyttävät vieneen hyvin paljon aikaa, mikä on aivan oikein.
Haluan ilmaista parlamentin huolenaiheen siitä, että Kioton pöytäkirja ei ehkä tule voimaan, jolloin maailmassa ei ole yhtenäistä velvoiteverkostoa kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi. Me Euroopan parlamentissa tarjoamme täyden tukemme komissiolle ja puheenjohtajavaltiolle niiden pyrkiessä varmistamaan, että Kioton pöytäkirja säilyy ja tulee voimaan. Haluaisimme käyttää tätä lyhyttä keskustelua tutkiaksemme, mitä Eurooppa voi tehdä omaksuessaan johtavan roolin, sillä Yhdysvallat ei halua tätä roolia, ja millä tavoin Bonnin konferenssiin osallistuvat Euroopan parlamentin jäsenet voivat puhua Euroopan kansalaisten puolesta ja osallistua aktiivisesti menettelyihin.
Arvostamme erittäin paljon Alankomaiden ministeri Pronkin pyrkimystä löytää ratkaisu Haagissa avoimiksi jääneisiin kysymyksiin ja olisimme kiitollisia, jos komission jäsen voisi kertoa meille, miten menestyksekäs hän on ollut tähän mennessä ja onko hänen tekemänsä työ aukaissut tietä eteenpäin. Meidän kannalta tärkeintä on kuitenkin, onko mahdollista osoittaa, että Euroopan unioni ja muut pöytäkirjan tärkeimmät osapuolet ovat valmiita tekemään päätöksiä ilman Yhdysvaltoja. Tältä osin Japanin uuden hallituksen näkemys on erittäin tärkeä. Ilman Japanin ja Kanadan ääniä pöytäkirja ei voi tulla voimaan. Ymmärrämme, että ennusteet eivät ole lupaavia, ja Japanilla ei luultavasti ole poliittista tahtoa edetä ilman Yhdysvaltoja Kanadasta puhumattakaan. Jos Japani on valmis etenemään, herää epäilyjä, että japanilaiset haluavat muokata uudestaan pöytäkirjan kriittiset ehdotukset ja erityisesti käyttää vuotta 2000 luultavasti mieluummin kuin vuotta 1990 kasvihuonekaasupäästöjen vähennysten laskuperusteena. Yksi kollegoistani, jäsen Moreira Da Silva, joka johtaa parlamentin valtuuskuntaa Bonniin, haluaa esittää suullisen tarkistuksen esittämäämme päätöslauselmaan, sillä Japaniin liittyvä ongelma on tullut esiin sen jälkeen, kun me esittelimme sen.
Päätöslauselmamme 3 kohdassa toistetaan perusodotuksemme pöytäkirjan ratifioinnin jälkeen toteutettavista toimenpiteistä. Eurooppalaisina meidän on arvioitava järkevästi, mitä pöytäkirjan mahdollinen ratifiointi merkitsee meille ja vieläkin enemmän, mitä Yhdysvaltojen poisjääminen merkitsee. Ensinnäkin ja mitä tärkeintä: raha. Kuten pöytäkirjassa todetaan, yksittäisten osapuolten maksettavaksi tulevat rahoitusosuudet perustuvat kunkin osapuolen CO2-päästöjen osuuksiin. Ei ole vaikeaa nähdä, että Yhdysvallat, jonka päästöt vastasivat 39:ää prosenttia vuoden 1990 kokonaispäästöistä, maksaisi suurimman osan. Minulle tulee mieleen kysymys, jota olisi ehkä voitu kysyä aikaisemminkin, nimittäin miten Clintonin hallitus ylipäätään ajatteli voivansa taivutella kongressin allekirjoittamaan sopimuksen. Ehkäpä suurempi avoimuus heti alussa olisi voinut auttaa luomaan realistisemman ilmapiirin. Ilman Yhdysvaltoja taakka kohdistuu Japaniin, Saksaan, Yhdistyneeseen kuningaskuntaan, Ranskaan, Kanadaan ja Itävaltaan. Köyhempien maiden CO2-päästöjen vähentämiseen tarkoitettuihin toimenpiteisiin käytettävissä olevat varat pienenevät huomattavasti ilman Yhdysvaltojen osallistumista. Eurooppalaisiin kohdistuva paine kasvaa. Kysyn vaan, olemmeko me valmiita tähän?
Toiseksi, jos me ratifioimme Kioton pöytäkirjan yksin tai ilman Yhdysvaltoja, tämä tarkoittaa eräiden toimenpiteiden toteuttamista, mikä tulee olemaan tuskallista. Me parlamentin jäsenet, jotka seuraamme näitä aiheita, tunnustamme tämän. Käsittelemme joka vuosi, joka kuukausi yömyöhään direktiivejä, joilla pyritään vähentämään päästöjä, mutta me tiedämme myös, että useimmissa tapauksissa, kun me kohtaamme neuvoston tai sen edustajia, on erittäin vaikeaa saada jäsenvaltioita hyväksymään nämä ehdotukset alkuperäisessä, erittäin vaativassa muodossa. Euroopan ympäristökeskuksen mukaan tämänhetkinen tilanne on se, että ainoastaan Yhdistynyt kuningaskunta, Saksa ja Luxemburg vähensivät kasvihuonekaasupäästöjään vuosina 1990–1998. Kaikissa muissa Euroopan maissa ne kasvoivat.
Joten miten Tanska, Alankomaat, Belgia, Itävalta, Suomi, Italia ja vähemmässä määrin Ruotsi ja Ranska tulevat täyttämään Kiotossa asetetut tavoitteet? Vai emmekö ole halukkaita, kuten Yhdysvallat epäilee, ryhtymään toimenpiteisiin, jotta tavoitteemme toteutuisivat? Toivomme, että Bonnin konferenssi ja Belgian puheenjohtajavaltio pystyvät siirtämään eurooppalaiset sanoista tekoihin.
Lopuksi muutama sana EU:n valtuuskunnan osallistumisesta Bonnin konferenssiin. Olemme kyllästyneitä kreikkalaisen kuoron rooliin tässä tragediassa. Olemme kyllästyneitä, että pääsemme näyttämölle, kun tärkein toiminta on ohi, valittamaan tai juhlimaan tapahtunutta ja tarjoamaan filosofisia ajatuksia ihmiskunnan surkeasta tilasta - "voi surkeutta"
tosiaankin! Tämä tilanne on epätyydyttävä, sillä meidän tulisi itse olla päähenkilöitä, sillä meidän on Kiotossa tehtyjen päätösten seurauksena hyväksyttävä lakeja ja meidän on selitettävä tämä Euroopan kansalaisille. Me emme ehkä halua olla itse neuvottelijoita, mutta meidän tavoitteemme on osallistua täysimääräisesti Euroopan unionin valtuuskunnan kanssa käytäviin kokouksiin, joissa päätetään, mitä Eurooppa tekee. Emme halua toimia pelkästään kuorona."@fi5
"Monsieur le Président, veuillez m'excuser pour mon retard. Il semble que le débat sur les droits de l'homme ait pris beaucoup de temps, à juste titre.
Je voudrais exprimer l'inquiétude du Parlement quant au fait que le protocole de Kyoto puisse vaciller et échouer, ce qui priverait la planète d'un réseau cohérent d'obligations en vue de réduire les émissions de gaz à effet de serre. Au sein du Parlement européen, nous offrons notre soutien sans réserve aux efforts consentis par la Commission et la présidence en vue de garantir que le protocole de Kyoto survive et entre en vigueur. Par le biais de ce bref débat, nous voudrions explorer les mesures que l'Europe peut prendre pour montrer au monde la voie à suivre en l'absence du leadership américain et de quelle manière les députés du Parlement européen qui participent à la conférence de Bonn peuvent prendre la parole au nom des citoyens de l'Europe et participer activement aux débats.
Nous apprécions grandement le travail accompli par le ministre néerlandais, M. Pronk, qui consiste à trouver une solution aux problèmes laissés en suspens à La Haye, et nous apprécierions que la Commission nous dise quels sont les succès qu'il a engrangés jusqu'à présent et si le travail qu'il a effectué a dégagé la voie. Cependant, la grande question qui se pose à nous est de savoir s'il sera possible de montrer que l'Union européenne et les autres parties principales du protocole sont prêtes à prendre des décisions sans les États-Unis. À cet égard, l'attitude du nouveau gouvernement japonais est cruciale. Sans les votes du Japon et du Canada, le protocole ne peut entrer en vigueur. Nous estimons que les augures ne sont pas bons et que le Japon manque probablement de la volonté politique - le Canada en manque certainement - pour agir sans les États-Unis. Si le Japon est prêt à agir, on soupçonne les Japonais de vouloir réécrire les propositions cruciales du protocole, notamment en se basant sur l'an 2000 plutôt que sur 1990 pour calculer les réductions des émissions des gaz à effet de serre. Un de mes collègues, M. Moreira Da Silva, qui dirigera la délégation du Parlement à Bonn, souhaite soumettre, sur ce point, un amendement oral à la résolution que nous avons proposée, étant donné que le problème que nous connaissons avec le Japon n'est apparu qu'après le dépôt de la résolution.
Notre résolution réitère, au paragraphe 3, nos attentes fondamentales concernant les mesures qui suivront la ratification du protocole. Toutefois, en tant qu'Européens, nous devons évaluer de manière réfléchie ce que cela signifiera pour nous si cela devait arriver et, à plus forte raison, si cela devait arriver sans les États-Unis. Premièrement, et c'est le point le plus crucial : l'argent. En l'état actuel du protocole, les contributions financières apportées par les parties seront basées sur leur part d'émission de CO2. Il est aisé de constater que les États-Unis, responsables de 39 % du total des émissions en 1990, paieraient la plus grosse partie. La question que je me pose, qui aurait peut-être dû être posée plus tôt, est la suivante : comment l'administration Clinton a-t-elle pu penser qu'elle pouvait persuader le congrès de signer le traité ? Davantage d'honnêteté dès l'abord aurait sans doute contribué à créer une atmosphère plus réaliste. Sans les États-Unis, la charge pèsera sur le Japon, l'Allemagne, le Royaume-Uni, la France, le Canada et l'Australie. Les ressources disponibles pour des mesures en vue de réduire les émissions de CO2 dans les pays plus pauvres subiront une diminution très importante sans la participation des États-Unis. La pression sur les Européens sera plus forte. Y sommes-nous préparés ?
Deuxièmement, si nous sommes seuls - ou sans les États-Unis - à ratifier Kyoto, cela signifiera que certains mesures douloureuses seront prises. Nous, députés européens, qui suivons ces questions, nous en sommes conscients. Tous les ans, tous les mois, tard dans la nuit, nous traitons de directives destinées à réduire les émissions, mais nous savons également que dans la plupart des cas, lorsque nous rencontrons le Conseil ou ses représentants, il est extrêmement difficile d'amener les États membres à accepter ces propositions dans leur forme originale et très exigeante. À présent, nous sommes dans une situation où, selon l'Agence européenne de l'environnement, seuls le Royaume-Uni, l'Allemagne et le Luxembourg ont réduit leurs émissions de gaz à effet de serre entre 1990 et 1998. Tous les autres pays en Europe ont vu les émissions augmenter.
Dès lors, comment le Danemark, les Pays-Bas, la Belgique, l'Autriche, la Finlande, l'Italie et, dans une moindre mesure, la Suède et la France, respecteront-ils les objectifs de Kyoto ? N'aurons-nous pas la volonté, comme le suspectent les États-Unis, de prendre les mesures qui donneront corps à nos ambitions ? Nous espérons que la conférence de Bonn et la présidence belge seront en mesure d'amener les Européens à concrétiser leurs paroles.
Je voudrais faire un dernier commentaire sur la participation de la délégation de l'UE à la conférence de Bonn. Nous en avons assez de jouer le rôle du chœur grec dans cette tragédie. Nous en avons assez d'apparaître sur la scène lorsque l'action principale a eu lieu pour nous lamenter ou célébrer ce qui s'est passé et offrir des réflexions philosophiques sur le triste état de l'humanité
(hélas) en effet ! Cela ne nous satisfait pas, parce que nous devrions être considérés comme des protagonistes, étant donné que nous devrons adopter la législation qui découlera de Kyoto et que nous devrons l'expliquer aux citoyens d'Europe. Il se peut que nous ne désirions pas être des négociateurs, mais notre ambition est de jouer un rôle à part entière dans les réunions avec la délégation de l'Union européenne qui décide de la manière dont l'Europe agira. Jouer le rôle d'un chœur ne nous suffit pas."@fr6
"Signor Presidente, mi scuso per l'ora tarda. I diritti umani sembrano aver richiesto parecchio tempo, come del resto è giusto che sia.
Vorrei esprimere la preoccupazione del Parlamento per il fatto che il Protocollo di Kyoto possa vacillare e fallire, lasciando il mondo privo di una rete coerente di obblighi mirati a ridurre le emissioni di gas a effetto serra. Il Parlamento europeo accorda il suo pieno sostegno alla Commissione e alla Presidenza nei loro tentativi di garantire la salvaguardia e l'entrata in vigore del Protocollo. Vorremmo approfittare di questa breve discussione per esaminare ciò che l'Europa può fare per porsi alla guida del mondo in assenza della
americana e il modo in cui i parlamentari europei che parteciperanno alla Conferenza di Bonn potranno esprimersi a nome dei cittadini d'Europa e intervenire attivamente in tale processo.
Apprezziamo molto il lavoro svolto dal Ministro olandese, signor Pronk, nel ricercare una soluzione per le questioni rimaste irrisolte all'Aia, e saremo grati alla Commissione se vorrà comunicarci il suo parere sui risultati finora raggiunti dal Ministro e se il lavoro che ha svolto ha chiarito o meno il modo in cui procedere. Tuttavia, la questione principale è se sarà possibile dimostrare che l'Unione europea, e le altre principali parti firmatarie del Protocollo, siano disposte ad adottare decisioni senza gli Stati Uniti. In questo contesto, la posizione del nuovo governo giapponese è cruciale. Senza i voti del Giappone e del Canada il Protocollo non può entrare in vigore. Ci risulta che i pronostici non siano buoni e che probabilmente il Giappone, e di sicuro il Canada, non abbiano la volontà politica di procedere senza gli Stati Uniti. Se il Giappone è disposto a procedere, è possibile che intenda riscrivere le proposte cruciali contenute nel Protocollo, in particolare potrebbe voler utilizzare il 2000 anziché il 1990 come anno di riferimento per calcolare le riduzioni delle emissioni di gas a effetto serra. Un mio collega, l'onorevole Moreira Da Silva, che guiderà la delegazione del Parlamento a Bonn, desidera presentare un emendamento orale su questo punto della risoluzione da noi proposta, in quanto il problema del Giappone in realtà è emerso solo nel periodo successivo alla sua presentazione.
La risoluzione ribadisce, al paragrafo 3, le nostre aspettative essenziali in merito all'azione che farà seguito alla ratifica del Protocollo. Tuttavia, come europei dobbiamo effettuare una sobria valutazione di ciò che la ratifica significherà per noi se dovesse avvenire e a maggior ragione se dovesse avvenire senza gli Stati Uniti. In primo luogo, un aspetto cruciale è quello dei fondi. Il Protocollo, nella sua forma attuale, prevede che i contributi finanziari dei
si basino sulla quota di emissioni di CO2 di ciascuno. Non è difficile rilevare che gli Stati Uniti, responsabili per il 39 per cento delle emissioni totali nel 1990, dovrebbero fare la parte del leone. La domanda che mi pongo, e che forse andava posta prima, è in che modo il governo Clinton abbia pensato di poter persuadere il Congresso a ratificare il Trattato. Forse una maggiore onestà fin dall'inizio avrebbe contribuito a creare un clima più realistico. Senza gli Stati Uniti, l'onere ricadrà su Giappone, Germania, Regno Unito, Francia, Canada e Australia. Le risorse finanziarie disponibili per ridurre le emissioni di CO2 nei paesi più poveri si ridurranno enormemente senza la partecipazione degli Stati Uniti. Lo sforzo degli europei sarà maggiore. Siamo pronti a questo, mi chiedo?
In secondo luogo, se ratifichiamo il Protocollo di Kyoto da soli o senza gli Stati Uniti, ciò comporterà l'adozione di alcuni provvedimenti che saranno dolorosi. Noi parlamentari europei che seguiamo la questione lo riconosciamo. Ogni anno, ogni mese, fino a tarda notte, esaminiamo direttive volte a ridurre le emissioni, ma sappiamo anche che nella maggioranza dei casi, quando incontriamo il Consiglio o i suoi rappresentanti, è estremamente difficile ottenere il consenso degli Stati membri su queste proposte nella loro forma originaria, molto esigente. Ci troviamo ora in una situazione in cui, secondo l'Agenzia europea dell'ambiente, tra il 1990 e il 1998 soltanto il Regno Unito, la Germania e il Lussemburgo hanno ridotto le loro emissioni di gas a effetto serra. In tutti gli altri paesi d'Europa le emissioni sono aumentate.
Come potranno quindi la Danimarca, i Paesi Bassi, il Belgio, l'Austria, la Finlandia, l'Italia e, in minore misura, la Svezia e la Francia rispettare gli obiettivi di Kyoto? Oppure è vero, come sospettano gli Stati Uniti, che non saremo disposti ad adottare i provvedimenti necessari per dare espressione concreta alle nostre ambizioni? Ci auguriamo che la Conferenza di Bonn e la Presidenza belga riescano a stimolare gli europei a passare dalle parole all'azione.
Infine, vorrei soffermarmi brevemente sulla partecipazione della delegazione dell'Unione europea alla Conferenza di Bonn. Siamo stanchi di essere un coro greco in questa tragedia. Siamo stanchi di entrare in scena quando l'azione principale è già avvenuta per deplorare o plaudire a ciò che è successo e presentare riflessioni filosofiche sul triste stato dell'umanità, "
" davvero! Questo non ci basta perché noi stessi dobbiamo essere considerati come protagonisti, dal momento che sarà nostro compito adottare la legislazione che scaturirà da Kyoto e dovremo spiegarla ai cittadini europei. Possiamo non voler essere noi stessi i negoziatori, ma abbiamo l'ambizione di svolgere un ruolo attivo nelle riunioni con la delegazione dell'Unione europea in cui si decidono le modalità di intervento dell'Europa. Non ci accontentiamo di rimanere nel coro."@it9
"Mr President, I apologise for my lateness. Human rights seem to have been taking up quite a lot of time, and quite right too.
I want to express Parliament’s concern that the Kyoto Protocol may falter and fail, leaving the world without any coherent network of obligations to reduce greenhouse gas emissions. We in the European Parliament offer our full support to the Commission and to the presidency in their endeavours to ensure that the Kyoto Protocol survives and comes into force. We would like to use this brief debate to explore what Europe can do to lead the world in the absence of American leadership and in what ways the Members of the European Parliament who attend the Bonn Conference can speak for the people of Europe and actively participate in the proceedings.
We very much appreciate the work of the Dutch Minister, Mr Pronk, in seeking to find a way to solve the unresolved issues left over from The Hague, and we would appreciate it if the Commission could give us its view on how successful he has been to date and whether or not the work he has done has now cleared the way forward. But the big question for us is whether it will be possible to show that the European Union, and the other major parties to the Protocol, are prepared to take decisions without the United States. Here the attitude of the new Japanese government is crucial. Without the votes of Japan and Canada the Protocol cannot enter into force. We gather that the omens are not good and that Japan probably, and Canada certainly, lack the political will to go ahead without the United States. If Japan is prepared to go ahead, then there is the suspicion that the Japanese may want to re-write the crucial proposals within the protocol, notably using the year 2000 perhaps rather than 1990 as the base year for calculating greenhouse gas emission reductions. One of my colleagues, Mr Moreira Da Silva, who will be leading Parliament’s delegation to Bonn, wishes to move an oral amendment on this point to the resolution we have tabled, since the problem with Japan has really only come to the fore in the period since we tabled it.
Our resolution reiterates in paragraph 3 our basic expectations about the action that will follow ratification of the protocol. But as Europeans we must make a sober assessment of what this will mean for us if it were to happen and still more if it were to happen without the United States. First and most crucially: money. As the protocol stands, financial contributions from individual parties will be based on each party’s share of CO2 emissions. It is not difficult to see that the United States, with 39% of the total 1990 emissions, would pay the lion’s share. The question that occurs to me, which should perhaps have been asked earlier, is how the Clinton government ever thought it could persuade Congress to sign up to the Treaty. Perhaps greater honesty at the outset might have helped provide a more realistic atmosphere. Without the United States the burden will fall on Japan, Germany, the United Kingdom, France, Canada and Australia. The finance available for measures to reduce CO2 emissions in poorer countries will be greatly reduced without US participation. The strain on the Europeans will be greater. Are we prepared for this, I ask?
Secondly, if we ratify Kyoto alone or without the United States it will mean taking certain actions that are going to be painful. We MEPs who follow these issues recognise that. Every year, every month, far into the night, we deal with directives designed to reduce emissions, but we also know that in most instances when we encounter the Council or their representatives it is extremely difficult to get the Member States to agree to these proposals in their original, very demanding form. We now face a situation where, according to the European Environment Agency, only the United Kingdom, Germany and Luxembourg reduced their greenhouse gas emissions between 1990 and 1998. All the other countries of Europe increased them.
So how will Denmark, the Netherlands, Belgium, Austria, Finland, Italy and, to a lesser extent, Sweden and France, meet the Kyoto targets? Or will we, as the United States suspects, not be willing to take the actions that will give reality to our ambitions? We hope that the Bonn Conference and the Belgian presidency will be able to move the Europeans on from words to action.
Finally a word on the participation of the EU delegation in the Bonn conference. We are tired of being a Greek chorus in this tragedy. We are tired of coming on to stage when the main action has taken place to lament or celebrate what has happened and to offer philosophical reflections on the sad state of mankind
indeed! This is unsatisfactory because we should ourselves be reckoned as protagonists since we will have to adopt the legislation that will flow from Kyoto and we will have to explain it to the people of Europe. We may not want to be negotiators ourselves, but our ambition is to play a full part in the meetings with the European Union delegation that decides how Europe will act. We are not content to remain as a chorus."@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, mijn excuses dat ik zo laat ben. De mensenrechten lijken een hoop tijd in beslag te hebben genomen, en dat is ook terecht.
Ik zou uiting willen geven aan de bezorgdheid van het Parlement over de mogelijke afbrokkeling en mislukking van het Protocol van Kyoto, waardoor de wereld verstoken zou blijven van een coherent netwerk van verplichtingen om broeikasgassen te verminderen. De Commissie en het voorzitterschap kunnen rekenen op de volledige steun van het Europees Parlement bij hun inspanningen om het Protocol van Kyoto in stand te houden en in werking te laten treden. We zouden dit korte debat willen gebruiken om na te gaan wat Europa kan doen bij gebrek aan Amerikaans leiderschap en op welke manieren de leden van het Europees Parlement die de Conferentie van Bonn zullen bijwonen, uiting kunnen geven aan de wensen van de Europese bevolking en actief kunnen bijdragen aan het verloop van de Conferentie.
We hebben veel waardering voor het werk dat de Nederlandse minister van Milieu, de heer Pronk, heeft verricht om een oplossing te vinden voor de onopgeloste kwesties van Den Haag en we zouden het appreciëren indien de Commissie ons haar mening zou geven over hoe succesvol hij tot nu toe is geweest en of hij de weg heeft kunnen vrijmaken voor vooruitgang op dit gebied. Voor ons is echter de grote vraag of de Europese Unie, en de andere belangrijke partijen bij het Protocol, kunnen bewijzen dat ze bereid zijn om beslissingen te nemen zonder de Verenigde Staten. Op dit punt is de houding van de nieuwe Japanse regering cruciaal. Zonder de stemmen van Japan en Canada kan het Protocol niet in werking treden. Onze indruk is dat de voortekenen ongunstig zijn en dat Japan waarschijnlijk, en Canada zeker, de politieke wil ontberen om verder te gaan zonder de Verenigde Staten. Als Japan bereid is om door te gaan, zul het waarschijnlijk de cruciale voorstellen in het Protocol willen herschrijven en met name liever het jaar 2000 als basis voor de berekening van de vermindering van broeikasgasemissies willen nemen dan het jaar 1990. Een van mijn collega's, de heer Moreira Da Silva, die de Parlementsdelegatie in Bonn zal leiden, zou daarom een mondeling amendement willen indienen op onze resolutie, omdat het probleem met Japan pas echt op de voorgrond is getreden in de periode nadat we de resolutie hadden ingediend.
In paragraaf 3 van onze resolutie herhalen we onze basisverwachtingen omtrent de stappen die zullen worden genomen na de ratificatie van het Protocol. Als Europeanen moeten we echter een nuchtere inschatting maken van wat de ratificatie voor ons zal betekenen, zeer zeker wanneer deze plaatsvindt zonder de Verenigde Staten. Ten eerste, en dat is het meest cruciale punt, moeten wij kijken naar het geld. In zijn huidige vorm bepaalt het Protocol dat de financiële bijdragen van de afzonderlijke partijen worden berekend op basis van ieders aandeel in de CO2-uitstoot. Het is duidelijk dat de Verenigde Staten, met 39% van de totale uitstoot in 1990, het leeuwendeel van de financiële bijdragen zouden moeten betalen. De vraag die ik me stel, en die misschien veel eerder gesteld had moeten worden, is hoe de regering-Clinton ooit heeft kunnen denken dat zij het Congres zou kunnen overtuigen van de noodzaak het Protocol te ondertekenen. Meer eerlijkheid bij het begin zou misschien hebben bijgedragen tot een realistischer klimaat. Zonder de Verenigde Staten zal de last neerkomen op de schouders van Japan, Duitsland, het Verenigd Koninkrijk, Frankrijk, Canada en Australië. Zonder VS-deelname zullen er ook aanzienlijk minder financiële middelen beschikbaar zijn voor maatregelen ter vermindering van CO2-uitstoot in arme landen. De druk op de Europese landen zal groter worden. Zijn we daarop voorbereid?
Ten tweede, als we Kyoto alleen of zonder de Verenigde Staten ratificeren, betekent dit dat we een aantal pijnlijke maatregelen zullen moeten treffen. De afgevaardigden die zich met deze kwesties bezighouden weten dat. Ieder jaar, iedere maand, werken we tot diep in de nacht aan richtlijnen om de uitstoot te verminderen, maar we weten ook dat wanneer we de Raad of zijn vertegenwoordigers tegenkomen, het in de meeste gevallen buitengewoon moeilijk is om de lidstaten te laten instemmen met deze voorstellen in hun oorspronkelijke, zeer veeleisende vorm. De huidige situatie is zo, dat volgens het Europees Milieuagentschap enkel het Verenigd Koninkrijk, Duitsland en Luxemburg tussen 1990 en 1998 hun broeikasgasemissies hebben teruggedrongen. In alle andere Europese landen heeft een verhoging van de uitstoot plaatsgevonden.
De vraag is dus hoe Denemarken, Nederland, België, Oostenrijk, Finland, Italië en, in mindere mate, Zweden en Frankrijk, de Kyoto-doelstellingen zullen bereiken. Of zullen we, zoals de Verenigde Staten vermoeden, niet bereid zijn om de stappen te zetten die nodig zijn om onze ambities waar te maken? We hopen dat de Conferentie van Bonn en het Belgisch voorzitterschap ervoor zullen zorgen dat de Europeanen hun woorden omzetten in daden.
Tenslotte wil ik nog iets zeggen over de deelname van de EU-delegatie aan de Conferentie van Bonn. We zijn het beu om als Grieks koor te fungeren in deze tragedie. We zijn het beu om op het toneel te verschijnen als de belangrijkste handelingen reeds hebben plaatsgevonden, om het gebeurde te bewenen of te bezingen en filosofische bespiegelingen ten gehore te brengen over het droevige lot van de mensheid - "Οίμοι η τάλαινα ", inderdaad! We kunnen geen genoegen nemen met die rol, omdat we eigenlijk zelf protagonisten zijn. Wij moeten immers de uit Kyoto voortvloeiende wetgeving aannemen en daarover uitleg verschaffen aan de Europese bevolking. We willen misschien niet per se zelf onderhandelen, maar het is wel onze ambitie om als volwaardig partner deel te nemen aan de vergaderingen met de delegatie van de Europese Unie, die beslist over hoe Europa zal optreden. We willen geen Grieks koor blijven."@nl2
"Senhor Presidente, peço desculpa pelo meu atraso. Os direitos humanos parece que têm estado a ocupar muito tempo, e ainda bem que assim é.
Desejo expressar a preocupação do Parlamento com a possibilidade de o Protocolo de Quioto vacilar e não se concretizar, deixando o mundo sem uma rede coerente de obrigações de reduzir as emissões de gases com efeito de estufa. Nós, no Parlamento Europeu, concedemos todo o nosso apoio à Comissão e à Presidência nos seus esforços para garantir que o Protocolo de Quioto sobreviva e entre em vigor. Gostaríamos de aproveitar este breve debate para explorar o que a Europa poderá fazer para liderar o mundo na ausência da liderança americana e de que forma é que os deputados do Parlamento Europeu presentes na Conferência de Bona poderão falar em nome dos cidadãos da Europa e participar activamente nos trabalhos.
Temos grande apreço pelo trabalho do Ministro Pronk, da Holanda, na sua tentativa de encontrar maneira de resolver as questões que não chegaram a ser resolvidas em Haia, e ficaríamos gratos se a Comissão nos desse a sua opinião acerca do êxito até agora alcançado pelo Senhor Ministro e nos dissesse se considera que o trabalho por ele desenvolvido abriu o caminho para se poder avançar no futuro. Mas para nós a grande questão é saber se será ou não possível mostrar que a União Europeia e as outras partes principais no Protocolo estão dispostas a tomar decisões sem os Estados Unidos. Neste contexto é crucial a atitude do novo Governo japonês. Sem os votos do Japão e do Canadá o protocolo não pode entrar em vigor. Estamos em crer que os prenúncios não são muito bons e que ao Japão, provavelmente, e ao Canadá, decerto, falta a vontade política para avançarem sem os Estados Unidos. Se o Japão estiver disposto a avançar, existe então a suspeita de que os Japoneses poderão querer reformular as propostas fundamentais contidas no protocolo, em especial utilizando talvez o ano 2000 e não o ano 1990 como anobase para o cálculo das reduções da emissão de gases com efeito de estufa. Um dos meus colegas, o senhor deputado Moreira da Silva, que irá chefiar a delegação do Parlamento a Bona, deseja propor uma alteração oral acerca desta questão à resolução que apresentámos, uma vez que o problema com o Japão, de facto, só surgiu em primeiro plano já depois de termos apresentado a referida resolução.
A nossa resolução reitera no nº 3 as nossas expectativas básicas acerca da acção que se seguirá à ratificação do protocolo. Mas, como Europeus, temos de fazer uma avaliação sóbria do que isso significará para nós se acaso acontecer e, ainda mais, se acaso acontecer sem os Estados Unidos. Em primeiro lugar, e mais crucial do que todas as outras, a questão do dinheiro. Nos termos actuais do protocolo, as contribuições financeiras de cada uma das partes basearseão na parcela de emissões de CO2 de cada parte. Não é difícil de ver que os Estados Unidos, com 39% do total das emissões de 1999, pagariam a parte de leão. A pergunta que me ocorre, que talvez devesse ter sido feita mais cedo, é como é que o Governo de Clinton alguma vez pensou que podia convencer o Congresso a assinar o Tratado. Talvez se tivesse havido maior honestidade desde o início, isso tivesse contribuído para gerar uma atmosfera mais realista. Sem os Estados Unidos, o encargo recairá sobre o Japão, a Alemanha, o Reino Unido, a França, o Canadá e a Austrália. As verbas disponíveis para financiar medidas de redução das emissões de CO2 em países mais pobres ficarão muito diminuídas sem a participação dos EUA. Será maior a pressão exercida sobre os Europeus. A minha pergunta é: estamos preparados para isso?
Em segundo lugar, se ratificarmos Quioto sozinhos ou sem os Estados Unidos, isso significará tomar determinadas medidas que vão ser dolorosas. Nós, eurodeputados que acompanhamos estas questões, reconhecemos isso. Todos os anos, todos os meses, pela noite adiante, lidamos com directivas destinadas a reduzir as emissões, mas também sabemos que, na maior parte dos casos, quando estamos perante o Conselho ou os seus representantes, é extremamente difícil conseguir que os EstadosMembros concordem com essas propostas na sua forma original e deveras exigente. Neste momento confrontamonos com uma situação em que, segundo a Agência Europeia do Ambiente, apenas o Reino Unido, a Alemanha e o Luxemburgo reduziram as suas emissões de gases com efeito de estufa entre 1990 e 1998. Todos os outros países da Europa as aumentaram.
Portanto, como é que a Dinamarca, os Países Baixos, a Bélgica, a Áustria, a Finlândia, a Itália e, em menor escala, a Suécia e a França vão cumprir as metas estabelecidas em Quioto? Ou será que, como os Estados Unidos suspeitam, nós não vamos estar dispostos a tomar as medidas que hãode concretizar as nossas ambições? Esperamos que a Conferência de Bona e a Presidência belga sejam capazes de levar os Europeus a passar das palavras aos actos.
Por último, uma palavra sobre a participação da delegação da UE na Conferência de Bona. Estamos fartos de fazer de coro grego nesta tragédia. Estamos fartos de subir ao palco depois de a acção principal já ter decorrido, para lamentar ou celebrar o que aconteceu e para apresentar reflexões filosóficas sobre a triste condição da humanidade - deixemonos de
! Esta situação é insatisfatória, porque nós próprios devíamos ser considerados protagonistas, uma vez que vamos ter de aprovar a legislação que emanará de Quioto e vamos ter de explicála aos cidadãos da Europa. Poderemos não querer ser, nós próprios, negociadores, mas a nossa ambição é desempenhar um papel de pleno direito nas reuniões com a delegação da União Europeia que decide como é que a Europa vai agir. Não nos contentamos em continuar a fazer de coro."@pt11
"Herr talman! Jag ber om ursäkt för att jag är sen. Mänskliga rättigheter verkar ha tagit en hel del tid i anspråk, och det med rätta.
Jag vill ge uttryck för parlamentets farhågor att Kyoto-protokollet kommer att vackla och misslyckas, och lämna världen utan något sammanhängande nätverk med åtaganden för att minska utsläppen av växthusgaser. Vi i Europaparlamentet ger kommissionen och ordförandeskapet vårt fulla stöd i deras strävan att se till att Kyoto-protokollet överlever och träder i kraft. Vi skulle vilja använda denna korta diskussion till att utforska vad Europa kan göra för att leda världen i frånvaron av ett amerikanskt ledarskap och på vilka sätt de ledamöter av Europaparlamentet som närvarar vid Bonnkonferensen kan tala för Europas folk och aktivt delta i överläggningarna.
Vi uppskattar verkligen den nederländske ministern Pronks arbete med att försöka finna en väg att lösa de olösta frågor som blivit över efter Haag, och skulle uppskatta om kommissionen ville ge oss sin åsikt om hur framgångsrik han har varit hittills och huruvida det arbete han nu utfört har underlättat på vägen framåt eller inte. Men den stora frågan för oss är om det kommer att vara möjligt att visa att Europeiska unionen, och de andra stora parterna i protokollet, är beredda att fatta beslut utan USA. Här är den nya japanska regeringens inställning avgörande. Utan Japans och Kanadas röster kommer protokollet inte att kunna träda i kraft. Vi förstår att tecknen inte är goda och att Japan troligen, och Kanada säkerligen, saknar den politiska viljan att gå vidare utan USA. Om Japan är redo att gå vidare, finns misstanken att japanerna kanske vill skriva om de avgörande förslagen inom protokollen, och kanske särskilt använda år 2000, snarare än år 1990 som utgångsår för beräkningen av minskningen av utsläpp av växthusgaser. En av mina kolleger, Moreira Da Silva, som kommer att leda parlamentets delegation i Bonn, vill ha ett muntligt ändringsförslag om denna punkt i den resolution som vi lagt fram, eftersom problemet med Japan egentligen inte kom fram förrän vi lade fram resolutionen.
I punkt 3 i vår resolution behandlas våra grundläggande förväntningar på den åtgärd som kommer att följa på ratificeringen av protokollet. Men som européer måste vi göra en sansad utvärdering av vad detta kommer att innebära för oss om det skulle inträffa och än mer om det skulle inträffa utan USA. Först och viktigast: pengar. I protokollets nuvarande utformning kommer ekonomiska bidrag från enskilda parter att baseras på varje parts andel av koldioxidutsläppen. Det är inte svårt att se att USA, med 39 procent av de totala utsläppen år 1990, skulle betala den största delen. Den fråga som jag ställer mig, som kanske borde ha ställts tidigare, är hur Clintonregeringen någonsin kunde tro att de kunde övertala kongressen att underteckna avtalet. Kanske en större ärlighet i början hade hjälpt till att ge en mer realistisk atmosfär. Utan USA kommer bördan att falla på Japan, Tyskland, Förenade kungariket, Frankrike, Kanada och Australien. Den tillgängliga ekonomin för åtgärder för att minska koldioxidutsläppen i fattigare länder kommer att minskas väsentligt utan USA:s deltagande. Påfrestningen kommer att bli större. Jag frågar mig om vi är redo för det?
För det andra, om vi ratificerar Kyoto-protokollet ensamma eller utan USA kommer det att innebära att vi måste vidta vissa åtgärder som kommer att vara smärtsamma. Vi parlamentsledamöter som följer dessa frågor inser det. Varje dag, varje månad, långt in på nätterna, handskas vi med direktiv som är avsedda att minska utsläpp, men vi vet också att vid de flesta tillfällen när vi träffar rådet eller deras företrädare är det mycket svårt att få medlemsstaterna att komma överens om dessa förslag i deras ursprungliga mycket krävande utformning. Vi står nu inför en situation där endast Förenade kungariket, Tyskland och Luxemburg enligt Europeiska miljöbyrån minskade sina utsläpp av växthusgaser mellan 1990 och 1998. Alla andra länder i Europa ökade dem.
Så hur kommer Danmark, Nederländerna, Belgien, Österrike, Finland, Italien och, i mindre utsträckning, Sverige och Frankrike, att uppfylla Kyoto-målen? Eller kommer vi, som USA misstänker, inte vara villiga att vidta de åtgärder som kommer att förverkliga våra ambitioner? Vi hoppas att Bonnkonferensen och det belgiska ordförandeskapet kommer att kunna få européerna att gå från ord till handlingar.
Slutligen några ord om EU-delegationens medverkan vid Bonnkonferensen. Vi är trötta på att vara en grekisk kör i denna tragedi. Vi är trötta på att komma in på scenen när huvudhandlingen redan har ägt rum för att beklaga eller hylla det som har hänt och ge filosofiska funderingar om mänsklighetens trista tillstånd
minsann! Detta är otillfredsställande eftersom vi själva borde erkännas som föregångare eftersom vi måste anta den lagstiftning som kommer att följa av Kyoto-protokollet och vi måste förklara den för Europas folk. Vi kanske inte själva vill vara de som förhandlar, men våra ambitioner är att spela en fullödig roll i mötena med Europeiska unionens delegation som beslutar hur Europa kommer att agera. Vi är nöjer oss inte med att förbli en kör."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
""Οίμοι η τάλαινα""1,10,7,3,6
""Οίμοι η τάλαινα" (ung. ";Ve den stackarn";)"13
"Οίμοι"12,11
"Οίμοι η τάλαινα"9
"η"12,11
"τάλαινα"12,11
"“Οίμοι η τάλαινα”"8
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples