Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2001-07-04-Speech-3-189"
| Predicate | Value (sorted: none) |
|---|---|
| lpv:translated text |
"Det tredje og sidste emne, jeg vil komme ind på, omhandler straffrihed. Begivenhederne viser, at der sker en hurtig udvikling med hensyn til straffrihed. Vi kan ikke påstå, at vi forsvarer værdier som demokrati, frihed, lighed eller retfærdighed, samtidig med at vi stadfæster retten til straffrihed. Det har de demokratiske lande forstået, og den internationale lovgivning har gennemgået en bemærkelsesværdig udvikling, navnlig med hensyn til bekæmpelse af alvorlige overtrædelser af den internationale humanitære lovgivning.
FN's Sikkerhedsråds oprettelse af internationale tribunaler, der skal dømme i de forbrydelser, der er begået i det tidligere Jugoslavien og i Rwanda, er den første afgørende etape mod udøvelse af retfærdighed i det internationale samfunds navn.
Indførelsen på mellemlangt sigt af en international domstol er nu mulig. Domstolens statut blev vedtaget i Rom 1998 som en konvention. Alle EU-lande har allerede underskrevet den, og otte har ratificeret den. Det er op til EU at overbevise sine partnere, så man når op på 60 deltagende lande, der gør det muligt for den internationale domstol at træde i kraft.
Domstolen skal dømme i tilfælde af krigsforbrydelser, forbrydelser mod menneskeheden og folkedrab. Den vil være resultatet af en balance mellem universelle kompetencer og staternes suverænitet. Domstolen vil således være subsidiær i forhold til de nationale instanser, hvilket er en væsentlig faktor, fordi argumentet om, at staterne skulle være berøvet deres forrettigheder, således ikke holder og ikke kan retfærdiggøre tilbageholdenhed eller tøven i forbindelse med underskrivning og ratificering af konventionen.
Hvis bekæmpelsen af straffrihed skal være effektiv, er det en forudsætning, at staterne nægter at tjene som gemmesteder for de ansvarlige for krigsforbrydelser, forbrydelser mod menneskeheden og folkedrab.
At bekæmpe straffrihed forudsætter altså et aktivt og reelt engagement fra staterne. Det er ikke tilstrækkeligt at vælte ansvaret over på det, man kalder "det internationale samfund". Det er denne tankegang, der lå bag, da man for nogle uger siden indledte "Rwanda-processen" i Bruxelles.
Mine damer og herrer, i dag er en del af offentligheden skeptisk over for den europæiske konstruktion. Se blot resultatet af folkeafstemningen i Irland. Kun erklærede tilhængere af Europa går tilsyneladende helhjertet ind for det europæiske spørgsmål. De vinder frem, mens andre hjemsøges af tvivlen. Eliterne er ofte uklare, og borgerne bliver mere og mere mistænksomme. Ødelæggelsen af den økonomiske konjunktion og den frygt, der er forbundet med udvidelsen, mangedobler risiciene for, at et projekt, som ikke alle har taget rigtigt mål af, vil mislykkes. For mit vedkommende nægter jeg at give efter for pessimisme. Som Bronislaw Geremek siger, kan det irske nej medføre en sund opvågnen.
Det vil lykkes os at gøre borgerne interesseret i Europa, gøre dem entusiastiske over for et ambitiøst projekt og overbevise dem om de fordele, de får ud af det, hvis vi minder dem om Europas indre værdier. Vi bør måske forklare bedre, at Europa er frihed, fremskridt og lighed, at der uden Europa næppe ville herske den fred, som vi har det enorme privilegium at leve i. Måske vil borgerne så ende med at kræve mere Europa. Det er vores pligt som politiske ledere ustandseligt at minde om de humanistiske værdier, som vores europæiske model hviler på. De grundlæggende rettigheder har gjort det muligt for os at overkomme vores forskelle og vores fordomme.
Den europæiske menneskerettighedspolitik, men også den europæiske politik mere generelt, skal afspejle disse vigtige fælles værdier. I en verden, der bliver mere og mere global, er det vigtigt at forsvare grundlaget for vores identitet, fordi det efter min mening er en betydningsfuld del af det svar, der skal gives på borgernes usikkerhed."@da1
|
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:translated text |
"Kolmas ja viimeinen aihe, jonka haluan nostaa esille, koskee rankaisematta jättämistä. Tapahtumat osoittavat, että asiat kehittyvät rankaisematta jättämisen alalla nopeasti. Emme voi uskotella puolustavamme demokratian, vapauden, tasa-arvon tai oikeuden kaltaisia arvoja ja samalla vahvistaa oikeutta rankaisematta jättämiseen. Demokraattiset valtiot ovat ymmärtäneet tämän hyvin, ja kansainvälisessä oikeudessa on edistytty merkittävästi etenkin kansainvälisen humanitaarisen oikeuden loukkausten rankaisun alalla.
Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvosto on perustanut kansainvälisiä rikostuomioistuimia entisessä Jugoslaviassa ja Ruandassa suoritettujen rikosten tuomitsemiseksi, ja tämä oli ensimmäinen ratkaiseva vaihe oikeuden hallinnoimiseksi kansainvälisen yhteisön nimissä.
Kansainvälisen rikostuomioistuimen perustaminen keskipitkällä aikavälillä on vastedes mahdollista. Sen perussääntö hyväksyttiin Roomassa vuonna 1998 yleissopimuksen muodossa. Unionin kaikki jäsenvaltiot ovat jo allekirjoittaneet ja kahdeksan jäsenvaltiota on ratifioinut yleissopimuksen. Euroopan unionin on vakuutettava kumppaninsa 60 osallistujavaltion rajan saavuttamiseksi, jotta kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntö tulisi voimaan.
Kansainvälinen rikostuomioistuin voi tuomita sotarikoksista, ihmiskuntaa vastaan tehdyistä rikoksista ja kansanmurhista. Se on tulosta maailmanlaajuisen toimivallan ja valtioiden itsemääräämisoikeuksien välisestä tasapainosta. Kansainvälinen rikostuomioistuin on tosiasiassa kansallisten tuomioistuinten alapuolella, ja tämä on olennainen erityispiirre. Väite, jonka mukaan jäsenvaltioilta riistetään niiden etuoikeudet, ei oikeuta tämän yleissopimuksen allekirjoittamista ja ratifioimista koskevia epäröintejä tai epäilyjä.
Jotta rankaisemattomuuden torjunta olisi tehokasta, jäsenvaltioiden on kieltäydyttävä toimimasta sotarikoksista, rikoksista ihmiskuntaa vastaan ja kansanmurhista vastuussa olevien pyhäkkönä.
Rankaisematta jättämisen torjunta edellyttää siten jäsenvaltioiden aktiivista ja todellista sitoutumista. Ei riitä, että sälytämme vastuun niin sanotulle "kansainväliselle yhteisölle". Brysselissä järjestettiin muutama viikko sitten tässä hengessä "Ruandan" prosessi.
Hyvät parlamentin jäsenet, osa yleisestä mielipiteestä suhtautuu nykyisin epäillen Euroopan rakentamisen ansioihin. Riittää, että katsomme Irlannin kansanäänestyksen tuloksia. Vain Euroopan vastustajat näyttävät innostuvan eurooppalaisesta kysymyksestä. He valtaavat kentän samalla, kun toiset suhtautuvat asiaan yhä epäilevämmin. Eliitit ovat usein epävarmoja ja kansalaiset yhä epäluuloisimpia. Taloussuhdanteen heikentyminen ja laajentumista koskevat pelot moninkertaistavat sellaisen riskin, että tämä yritys, jota kaikki eivät ole arvioineet oikein, kaatuu. Kieltäydyn omalta osaltani alistumasta pessimismiin. Katson Bronislaw Geremekin tavoin, että Irlannin "ei" voi olla terveellinen herätys.
Onnistumme saamaan kansalaiset kiinnostumaan Euroopasta ja tästä kunnianhimoisesta hankkeesta sekä vakuuttamaan heidät siitä saatavista eduista, jos muistutamme heitä Euroopan luontaisista arvoista. Meidän on ehkä selitettävä paremmin, että Eurooppa merkitsee vapautta, kehitystä ja tasa-arvoa ja että ilman Eurooppaa ei olisi epäilemättä rauhaa, jossa meillä on valtava etuoikeus elää. Kansalaiset vaativat sitten ehkä enemmän Eurooppaa. Velvollisuutemme poliittisina johtajina on muistuttaa jatkuvasti eurooppalaisen mallimme perustana olevista humanistisista arvoista eli perusoikeuksista, joiden avulla olemme voineet ratkaista erimielisyytemme ja ennakkoluulomme.
Eurooppalaisen ihmisoikeuspolitiikan, mutta myös yleisemmin eurooppalaisen politiikan on heijastettava näitä yhteisiä olennaisia arvoja. On tärkeää, että puolustamme yhä globaalimmassa maailmassa identiteettimme perustoja, jotka mielestäni suurelta osin antavat vastauksen kansalaistemme epätietoisuuteen."@fi5
|
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:unclassifiedMetadata |
"den"13
|
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:translated text |
"Den tredje och sista frågan som jag vill ta upp gäller straffrihet. Händelser har visat att när det gäller straffrihet utvecklas saker och ting snabbt. Vi kan inte påstå oss försvara värderingar som demokrati, frihet och jämlikhet eller rättvisa och samtidigt offra rätten till straffrihet. Det har de demokratiska länderna förstått och den internationella rätten har genomgått en spektakulär utveckling, bl.a. när det gäller att bekämpa allvarliga brott mot den humanitära internationella rätten.
FN:s säkerhetsråds inrättande av internationella straffdomstolar för att döma brott som begåtts i f.d. Jugoslavien och i Rwanda har varit ett första avgörande steg mot att administrera rättvisan i det internationella samfundets namn.
Det är nu möjligt att på medellång sikt inrätta en internationell brottmålsdomstol. Dess stadga antogs i Rom 1998 i form av en konvention. Den har redan undertecknats av unionens samtliga medlemsstater och har ratificerats av åtta av dem. Det åligger nu Europeiska unionen att övertyga sina samarbetspartner för att gränsen på sextio deltagande stater skall uppnås och den internationella brottmålsdomstolens stadga skall kunna träda i kraft.
Domstolen kan ta upp krigsbrott, brott mot mänskligheten och folkmord till prövning. Den blir resultatet av en balans mellan staternas universella befogenhet och suveränitet. Domstolen kommer att vara ett komplement till de nationella domstolarna. Det är ett grundläggande kännetecken, och argumentet att staterna skulle frånhändas sina företrädesrätter kan inte motivera tvivlen eller förbehållen när det gäller att underteckna eller ratificera konventionen.
En förutsättning för att kampen mot straffrihet skall bli effektiv är att staterna vägrar att fungera som fristad för de ansvariga för krigsbrotten, brotten mot mänskligheten eller folkmorden.
Kampen mot straffrihet förutsätter alltså ett aktivt och verkligt åtagande från staternas sida. Det räcker inte att vältra över ansvaret på det man kallar "det internationella samfundet". Det är i den andan som "Rwanda-processen" organiserades för några veckor sedan i Bryssel.
Mina damer och herrar parlamentsledamöter! I dag är man inom delar av den allmänna opinionen skeptisk när det gäller den europeiska konstruktionens förtjänster. Det räcker att titta på resultatet av folkomröstningen på Irland. Endast de uttalade motståndarna mot Europa förefaller engagera sig för Europafrågan. De tar fältet i besittning medan övriga är offer för tvivlet. Eliten är ofta obeslutsam och medborgarna alltmer skeptiska. Den försämrade ekonomiska konjunkturen och rädslan inför utvidgningen ökar riskerna att ett företag som alla inte bedömt rätt skall komma av sig. Jag för min del vägrar att ge efter för pessimismen. För att använda Bronislaw Geremeks ord kan Irlands "nej" orsaka ett hälsosamt uppvaknande.
Att få européerna intresserade av Europa, att entusiasmera dem för ett ambitiöst projekt, övertyga dem om de fördelar det innebär, det kommer vi att lyckas med om vi erinrar dem om Europas inneboende värderingar. Vi borde kanske bättre förklara att Europa innebär frihet, framsteg, rättvisa och att utan Europa skulle vi sannolikt inte ha den fred vi har det enorma privilegiet att leva i. Kanske medborgarna till slut kommer att kräva mer Europa. Det är vår skyldighet som politiska ledare att oavbrutet erinra om de humanistiska värderingar som vår europeiska modell vilar på, det är dessa grundläggande rättigheter som gjort det möjligt för oss att överbrygga våra olikheter och våra fördomar.
Den europeiska politiken för mänskliga rättigheter, men även
europeiska politiken i allmänhet, skall återspegla dessa gemensamma grundläggande värderingar. I en alltmer global värld är det viktigt att försvara grunderna till vår identitet, eftersom jag tror att de är en avgörande del av svaret på medborgarnas ovisshet."@sv13
|
| lpv:translated text |
"Το τρίτο και τελευταίο θέμα που θα ήθελα να θίξω αφορά την ατιμωρησία. Τα γεγονότα μαρτυρούν ότι στο θέμα της ατιμωρησίας η κατάσταση εξελίσσεται γοργά. Δεν μπορούμε να ισχυριζόμαστε ότι υπερασπιζόμαστε αξίες όπως η δημοκρατία, η ελευθερία, η ισότητα ή η δικαιοσύνη, καθιερώνοντας ταυτόχρονα το δικαίωμα στην ατιμωρησία. Οι δημοκρατικές χώρες το έχουν κατανοήσει πλήρως και το διεθνές δίκαιο σημειώνει θεαματικές προόδους στον τομέα αυτόν, κυρίως όσον αφορά την τιμωρία σοβαρών παραβιάσεων του διεθνούς ανθρωπιστικού δικαίου.
Η σύσταση από το Συμβούλιο Ασφαλείας των Ηνωμένων Εθνών διεθνών ποινικών δικαστηρίων για την εκδίκαση εγκλημάτων που διαπράχθηκαν στην πρώην Γιουγκοσλαβία και στη Ρουάντα απετέλεσε αποφασιστική κίνηση όσον αφορά την απονομή δικαιοσύνης στο όνομα της διεθνούς κοινότητας.
Το μεσοπρόθεσμο σχέδιο της σύστασης Διεθνούς Ποινικού Δικαστηρίου είναι εφεξής υλοποιήσιμο. Το καταστατικό του εγκρίθηκε στη Ρώμη το 1998 με τη μορφή σύμβασης. Η σύμβαση αυτή έχει υπογραφεί από όλα τα κράτη μέλη της Ένωσης και έχει κυρωθεί από οκτώ εξ αυτών. Είναι καθήκον της Ευρωπαϊκής Ένωσης να πείσει τους εταίρους της ώστε να συμπληρωθεί το κατώτατο όριο των εξήντα συμβαλλομένων κρατών και να μπορέσει να τεθεί σε ισχύ το καταστατικό του Διεθνούς Ποινικού Δικαστηρίου.
Το Δικαστήριο θα μπορεί να δικάζει εγκλήματα πολέμου, εγκλήματα κατά της ανθρωπότητας και γενοκτονίες. Θα είναι το αποτέλεσμα της ισορροπίας μεταξύ της παγκόσμιας δικαιοδοσίας και της εθνικής κυριαρχίας των κρατών. Το Δικαστήριο θα έχει πράγματι ρόλο επικουρικό των εθνικών δικαστηρίων, αυτό είναι το βασικό χαρακτηριστικό του και, επομένως, το επιχείρημα ότι τα κράτη θα στερηθούν τα προνόμιά τους δεν δικαιολογεί τις επιφυλάξεις ή τους δισταγμούς που διατυπώνονται όσον αφορά την υπογραφή ή την κύρωση της σύμβασης.
Για να είναι αποτελεσματικός, ο αγώνας κατά της ατιμωρησίας προϋποθέτει ότι τα κράτη μέλη αρνούνται να προσφέρουν άσυλο στους υπεύθυνους για εγκλήματα πολέμου, για εγκλήματα κατά της ανθρωπότητας ή για γενοκτονίες.
Η καταπολέμηση της ατιμωρησίας προϋποθέτει, επομένως, την ενεργή και ουσιαστική δέσμευση των κρατών. Δεν αρκεί να μεταθέτουμε τις ευθύνες στη λεγόμενη “διεθνή κοινότητα”. Υπό το πνεύμα αυτό ακριβώς οργανώθηκε, πριν από μερικές εβδομάδες στις Βρυξέλλες, η δίκη για τη γενοκτονία της Ρουάντα.
Κυρίες και κύριοι βουλευτές, σήμερα, μια μερίδα της κοινής γνώμης αντιμετωπίζει με σκεπτικισμό τα επιτεύγματα του ευρωπαϊκού οικοδομήματος. Αρκεί να δούμε τα αποτελέσματα του δημοψηφίσματος στην Ιρλανδία. Μόνο οι ορκισμένοι εχθροί της Ευρώπης μοιάζουν να ενδιαφέρονται ουσιαστικά για το ευρωπαϊκό ζήτημα. Κάνουν αισθητή την ύπαρξή τους, τη στιγμή ακριβώς που οι υπόλοιποι αμφιταλαντεύονται. Οι ηγετικές τάξεις είναι συχνά αναποφάσιστες και οι πολίτες δυσπιστούν όλο και περισσότερο. Η επιδείνωση της οικονομικής συγκυρίας και οι σχετικοί με τη διεύρυνση φόβοι θέτουν σε όλο και μεγαλύτερο κίνδυνο το ευρωπαϊκό οικοδόμημα. Προσωπικά, αρνούμαι να δω τα πράγματα απαισιόδοξα. Για να επαναλάβω τα λόγια του Bronislaw Geremek, το “όχι” των Ιρλανδών ενδέχεται να αποτελέσει λυτρωτική αφύπνιση.
Θα κατορθώσουμε να προκαλέσουμε το ενδιαφέρον των πολιτών για την Ευρώπη, τον ενθουσιασμό τους για το τόσο φιλόδοξο αυτό σχέδιο, να τους πείσουμε για τα οφέλη που θα αποκομίσουν, μόνον εάν τους υπενθυμίσουμε τις εγγενείς αξίες της Ευρώπης. Θα πρέπει ίσως να εξηγήσουμε με μεγαλύτερη σαφήνεια ότι Ευρώπη σημαίνει ελευθερία, πρόοδος, ισότητα, ότι χωρίς την Ευρώπη δεν θα υπήρχε δίχως άλλο η ειρήνη στην οποία έχουμε το μεγάλο προνόμιο να διαβιούμε. Ίσως λοιπόν οι πολίτες να ζητήσουν στο τέλος περισσότερα από την Ευρώπη. Είναι καθήκον μας ως πολιτικοί ιθύνοντες να υπενθυμίζουμε ακατάπαυστα τις ανθρωπιστικές αξίες στις οποίες στηρίζεται το ευρωπαϊκό μας πρότυπο. Χάρη ακριβώς στα θεμελιώδη αυτά δικαιώματα μπορέσαμε να γεφυρώσουμε τις διαφορές και τις προκαταλήψεις μας.
Η ευρωπαϊκή πολιτική των ανθρωπίνων δικαιωμάτων, αλλά και γενικότερα
ευρωπαϊκή πολιτική, οφείλουν να αντικατοπτρίζουν τις εν λόγω ουσιώδεις κοινές αξίες. Σε έναν κόσμο που χαρακτηρίζεται όλο και περισσότερο από το φαινόμενο της παγκοσμιοποίησης επιβάλλεται η προάσπιση των θεμελίων της ταυτότητάς μας, δεδομένου ότι συνιστούν, το πιστεύω ακράδαντα, μεγάλο μέρος της απάντησης που πρέπει να δώσουμε στην αβεβαιότητα των πολιτών."@el8
|
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:translated text |
"Het derde en laatste onderwerp dat ik zou willen aansnijden betreft de straffeloosheid. De recente gebeurtenissen in de wereld geven aan dat de zaken op dit terrein snel evolueren. We kunnen niet pretenderen waarden als democratie, vrijheid, gelijkheid of rechtvaardigheid te verdedigen, wanneer we tegelijkertijd straffeloosheid tot regel verheffen. De democratische landen hebben dit goed ingezien, en ook in het internationaal recht zijn er wat dit betreft spectaculaire ontwikkelingen gaande, met name op het punt van bestraffing van ernstige schendingen van het internationaal humanitair recht.
De oprichting door de VN-Veiligheidsraad van de internationale tribunalen voor de berechting van degenen die zich schuldig hebben gemaakt aan misdaden in het voormalig Joegoslavië en in Rwanda is een eerste beslissende stap geweest in de richting van een justitieel apparaat dat optreedt in naam van de internationale gemeenschap.
Inmiddels is ook, op korte termijn, de oprichting mogelijk van een Internationaal Strafhof, waarvan het statuut in 1998 in Rome is aangenomen in de vorm van een verdrag. Dat is inmiddels door alle lidstaten van de Unie ondertekend en door acht lidstaten geratificeerd. Het is thans aan de Europese Unie haar partners te overtuigen, zodat de drempel van zestig deelnemende staten gehaald wordt en het statuut van het Internationaal Strafhof van kracht kan worden.
Het Hof zal kunnen oordelen over oorlogsmisdaden, misdaden tegen de mensheid en genociden. Het zal de vrucht zijn van een evenwichtige verdeling tussen universele bevoegdheid en nationale soevereiniteit. Het Hof zal namelijk subsidiair zijn ten opzichte van de nationale rechtsprekende instanties. Dat is een wezenlijk kenmerk van deze nieuwe instelling, en het argument dat de nationale staten een deel van hun prerogatieven ontnomen wordt, kan derhalve niet als excuus gelden voor terughoudendheid of aarzeling met betrekking tot het ondertekenen en ratificeren van het verdrag.
Als wij willen kunnen spreken van een doeltreffende strijd tegen straffeloosheid, mogen de staten geen asiel verlenen aan degenen die verantwoordelijk zijn voor oorlogsmisdaden, misdaden tegen de mensheid of genociden.
De bestrijding van straffeloosheid houdt dus een actief en reëel engagement van de staten in. Men kan niet alles overlaten aan wat de “internationale gemeenschap” genoemd wordt. Vanuit die optiek is enkele weken geleden in Brussel het “Rwanda”-proces gehouden.
Geachte afgevaardigden, op dit moment staat een deel van het publiek sceptisch tegenover de verdiensten van de Europese opbouw. Dat blijkt bijvoorbeeld uit de uitslag van het referendum in Ierland. Alleen de verklaarde tegenstanders van Europa lijken warm te lopen voor de zaak-Europa; zij gaan de barricaden op, terwijl de rest ten prooi valt aan twijfel. De elites zijn veelal besluiteloos, de burgers worden steeds wantrouwiger. De neergaande conjunctuur en de angsten die verband houden met de uitbreiding vergroten de kans op mislukken van een onderneming die niet door iedereen op haar juiste waarde geschat wordt. Ikzelf weiger me over te geven aan pessimisme. Om met de woorden van Bronislaw Geremek te spreken: het Ierse “nee” kan een heilzaam reveil teweegbrengen.
De burgers betrekken bij Europa, de burgers enthousiast maken voor een ambitieus project, ze overtuigen van het profijt dat ze daarvan zullen hebben: we zullen erin slagen als we de burgers wijzen op de intrinsieke waarden van Europa. Misschien moeten we beter uitleggen dat Europa vrijheid, vooruitgang en gelijkheid betekent, en dat we zonder Europa zeker niet het onnoembare voorrecht zouden hebben de vrede te kennen die we thans genieten. Wellicht zullen de burgers dan uiteindelijk vragen om méér Europa. Als politieke leiders zijn wij verplicht voortdurend te wijzen op de menselijke waarden waarop ons Europees model gebaseerd is: de grondrechten die ons in staat hebben gesteld onze geschillen en vooroordelen te overwinnen.
In het Europees mensenrechtenbeleid, maar ook meer in het algemeen in
Europees beleid, dienen die fundamentele gemeenschappelijke waarden tot uitdrukking te komen. In een wereld waarin grenzen steeds meer vervagen is het van belang de fundamenten van onze identiteit te verdedigen. Zij zijn in mijn ogen namelijk een wezenlijk onderdeel van de oplossing die we moeten vinden om de onzekerheden bij de burgers weg te nemen."@nl2
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"(Applause)"10,10,3
|
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:translated text |
"The third and final subject I wish to raise is impunity. Events have shown that things are changing rapidly here. We cannot pretend to uphold values such as democracy, freedom, equality and justice while enshrining the right to impunity. The democratic countries have fully understood this and spectacular developments are occurring in international law, especially with the crack down on serious infringements of international human rights law.
The establishment by the UN Security Council of international criminal tribunals to try crimes committed in former Yugoslavia or Rwanda was a first and decisive step towards the administration of justice in the name of the international community.
It is now possible that an international criminal court will be set up in the medium term. Its statute was adopted in Rome in 1998, in the form of a convention. All the EU Member States have signed it, and eight have ratified it. It is now up to the European Union to convince its partners to sign it, so as to reach the threshold of 60 signatory states required for the statute to enter into force.
The court will be able to investigate war crimes, crimes against humanity and genocide. It will establish a balance between universal competence and the sovereignty of the states. In effect, the court will be subsidiary to the national jurisdictions. That is an essential feature, which means that the states cannot justify any reservations or hesitations about signing and ratifying the convention by arguing that they will lose their prerogatives
The states can only combat impunity effectively if they refuse to give sanctuary to those responsible for war crimes, crimes against humanity or genocide.
The fight against impunity therefore requires an active and real commitment on the part of the states. It is not enough to pass on the responsibility to what is called "the international community". It is in that spirit that the "Rwanda" case was organised in Brussels a few weeks ago.
Today, there is a part of public opinion that is sceptical about the merits of building Europe. We need only look at the results of the Irish referendum. It is only the declared enemies of Europe who seem to feel passionately about Europe. They speak out loudly while the others are prey to doubts. The elites are often undecided and the citizens are becoming more and more distrustful. The decline in the economic situation and the fears about enlargement have increased the risk of blocking an enterprise that is more important than many people realise. For my part, I refuse to give in to pessimism. To repeat what Bronislaw Geremk said, the Irish "no" may be a salutary warning.
We will succeed in awakening the interest of the people in Europe, in making them enthusiastic about an ambitious project, convincing them of the benefits they can draw from it, if we can remind them of the intrinsic values of Europe. Perhaps we will have to explain to them more clearly that Europe represents freedom, progress and equality, that without Europe we would certainly not have had the peace we are lucky enough to enjoy now. Perhaps the people will then end up asking more of Europe. It is our duty as political leaders constantly to reiterate the humanist values on which our European model is based, the fundamental rights that have enabled us to overcome our differences and our prejudices.
European human rights policy, and more generally the European policy, must reflect these essential common values. In an increasingly global world we must defend the foundations of our identity because that, I believe, will be a significant means of responding to the citizens’ sense of uncertainty."@lv10
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"η"8
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"(Applause)"10,10,3
|
| lpv:translated text |
"Das dritte und letzte Thema, das ich zur Sprache bringen möchte, betrifft die Straflosigkeit. Wie die Ereignisse zeigen, entwickeln sich die Dinge in diesem Bereich rasch. Wir können nicht auf der einen Seite Werte wie Demokratie, Freiheit, Gleichheit und Gerechtigkeit verteidigen und auf der anderen Seite ein Recht auf Straflosigkeit zulassen. Die demokratischen Länder haben dies richtig erkannt, und im internationalen Recht hat es spektakuläre Entwicklungen gegeben, insbesondere hinsichtlich der Ahndung schwer wiegender Verletzungen des humanitären Völkerrechts.
Die Schaffung Internationaler Kriegsverbrechertribunale für das ehemalige Jugoslawien und für Ruanda durch den UN-Sicherheitsrat stellte einen ersten entscheidenden Schritt zu einer Rechtsprechung im Namen der Völkergemeinschaft dar.
Die Einrichtung eines Internationalen Strafgerichtshofs ist nunmehr mittelfristig möglich. Sein Statut wurde 1998 in Rom in Form eines Abkommens angenommen. Dieses ist von sämtlichen Mitgliedstaaten der Union bereits unterzeichnet und von acht ratifiziert worden. Die Europäische Union muss nun bei ihren Partnern Überzeugungsarbeit leisten, damit die Schwelle von 60 Vertragsparteien erreicht und damit das Inkrafttreten des Statuts des Internationalen Strafgerichtshofs ermöglicht wird.
Der Gerichtshof wird über Kriegsverbrechen, Verbrechen gegen die Menschlichkeit und über Völkermord entscheiden können. Er wird das Ergebnis einer Abwägung zwischen universeller Kompetenz und staatlicher Souveränität sein, denn der Gerichtshof wird die nationalen Gerichtsbarkeiten ergänzen. Das ist ein wesentliches Merkmal, so dass das Argument, den Staaten würden ihre Vorrechte entzogen, keinen Rechtfertigungsgrund für die Unentschlossenheit bzw. das Zögern, das Abkommen zu unterzeichnen und zu ratifizieren, darstellen kann.
Voraussetzung für eine wirksame Bekämpfung der Straflosigkeit ist die Ablehnung der Staaten, den Verantwortlichen für Kriegsverbrechen, für Verbrechen gegen die Menschlichkeit oder für Völkermorde Unterschlupf zu bieten.
Gegen die Straflosigkeit kann folglich nur dann vorgegangen werden, wenn sich die Staaten tatsächlich aktiv engagieren. Es reicht nicht, die Verantwortung auf die so genannte „internationale Gemeinschaft“ abzuschieben. In diesem Sinne wurde vor einigen Wochen in Brüssel der „Ruanda“-Prozess geführt.
Gegenwärtig steht ein Teil der öffentlichen Meinung den Vorzügen des europäischen Aufbauwerks skeptisch gegenüber. Man braucht sich nur die Ergebnisse des Referendums in Irland anzusehen. Für das Thema Europa scheinen sich lediglich die erklärten Gegner Europas zu interessieren. Sie beherrschen die Szene, während die anderen von Zweifeln geplagt sind. Die Führungsschichten sind häufig unentschlossen und die Bürger immer misstrauischer. Die sich verschlechternde Wirtschaftslage und die Befürchtungen im Zusammenhang mit der Erweiterung erhöhen die Gefahr, ein Vorhaben zum Scheitern zu bringen, dessen Bedeutung wir alle noch nicht richtig ermessen haben. Ich für meinen Teil werde nicht in Pessimismus verfallen, denn das „Nein“ der Iren kann, um die Worte von Bronislaw Geremek aufzugreifen, ein heilsames Erwachen bedeuten.
Die Bürger für Europa zu interessieren, sie für ein ehrgeiziges Vorhaben zu begeistern, sie von den ihnen daraus erwachsenden Vorteilen zu überzeugen – all dies wird uns nur dann gelingen, wenn wir ihnen die eigentlichen Werte Europas vor Augen führen. Vielleicht sollten wir eindringlicher erläutern, dass Europa Freiheit, Fortschritt, Gleichheit bedeutet und dass es ohne Europa zweifellos nicht den Frieden gäbe, in dem leben zu dürfen wir das große Privileg haben. Vielleicht werden dann die Bürger letztlich mehr Europa verlangen. Als führende Politiker ist es unsere Aufgabe, die humanistischen Werte, auf denen unser europäisches Modell beruht, nämlich jene Grundrechte, die uns die Überwindung unserer Meinungsverschiedenheiten und unserer Vorurteile ermöglicht haben, ständig in Erinnerung zu bringen.
Die europäische Menschenrechtspolitik, aber auch ganz allgemein
europäische Politik muss diese gemeinsamen Grundwerte zum Ausdruck bringen. In einer immer globaleren Welt kommt es darauf an, die Grundlagen unserer Identität zu verteidigen, weil sie meines Erachtens einen wesentlichen Teil der notwendigen Antwort auf die Unsicherheit der Bürger darstellen."@de7
|
| lpv:translated text |
"(FR) El tercer y último tema que deseo evocar se refiere a la impunidad. Los acontecimientos muestran que en materia de impunidad las cosas evolucionan rápidamente. No podemos pretender defender valores tales como la democracia, la libertad, la igualdad o la justicia, al mismo tiempo que se consagra el derecho a la impunidad. Los países democráticos lo han comprendido bien y el derecho internacional experimenta avances espectaculares, especialmente en materia de represión de las infracciones graves al derecho internacional humanitario.
La creación, por parte del Consejo de Seguridad de las Naciones Unidas, de los tribunales penales internacionales para juzgar los crímenes cometidos en la antigua Yugoslavia o en Rwanda fue una primera etapa decisiva en aras de la administración de la justicia en nombre de la comunidad internacional.
Desde ahora, es posible la instauración a medio plazo de un Tribunal Penal Internacional. Su estatuto fue aprobado en Roma, en 1998, en forma de una convención. Todos los Estados miembros de la Unión ya la han firmado y ha sido ratificada por ocho de ellos. Corresponde a la Unión Europea convencer a sus socios para que el umbral de los sesenta Estados parte permita que el estatuto del Tribunal Penal Internacional entre en vigor.
El Tribunal podrá ser competente en materia de crímenes de guerra, crímenes contra la humanidad y genocidios. Será el fruto de un equilibrio entre competencia universal y soberanía de los Estados. En efecto, el Tribunal será subsidiario de las jurisdicciones nacionales. Esta es una característica esencial y, por tanto, el argumento que afirma que los Estados se verían desposeídos de sus prerrogativas no puede en modo alguno justificar las reticencias o titubeos para firmar y ratificar la convención.
Para ser eficaz, la lucha contra la impunidad supone que los Estados se nieguen a servir de santuario a los responsables de crímenes de guerra, de crímenes contra la humanidad y genocidios.
Por ende, luchar contra la impunidad supone un compromiso activo y real de la parte de los Estados. No basta con descargarse sobre la denominada "comunidad internacional". Este es el espíritu con el que se organizó, hace unas semanas en Bruselas, el proceso "Rwanda".
Señoras y señores diputados, hoy día, una parte de la opinión pública se muestra escéptica en cuanto a los méritos de la construcción europea. Basta con ver los resultados del referéndum en Irlanda. Sólo los adversarios declarados de Europa parecen apasionarse por la cuestión europea. Ocupan el terreno mientras los demás son presa de las dudas. Las elites a menudo se muestran indecisas y los ciudadanos parecen cada vez más desconfiados. El deterioro de la coyuntura económica y los temores relacionados con la ampliación multiplican los riesgos de hacer trastabillar una empresa cuya justa medida no ha sido percibida por todos. Por mi parte, me niego a ceder al pesimismo. Para decirlo con las palabras de Bronislaw Geremek, el "no" irlandés puede provocar un despertar saludable.
Lograremos interesar a los ciudadanos en Europa, entusiasmarlos por un proyecto ambicioso, convencerlos de los beneficios que obtendrán, si les recordamos los valores intrínsecos de Europa. Quizás debamos explicar con más ahínco que Europa es libertad, es progreso, es igualdad, que no cabe duda de que sin Europa no habría la paz en la que tenemos el inmenso privilegio de vivir. Entonces, quizás los ciudadanos acabarán por pedir más Europa. Es nuestro deber, en nuestra calidad de dirigentes políticos, recordar sin tregua los valores humanistas en los que se cimenta nuestro modelo europeo, son estos derechos fundamentales los que nos han permitido superar nuestras diferencias y nuestros prejuicios.
La política europea de los derechos humanos, aunque también, de manera más general
política europea, deben reflejar estos valores esenciales comunes. En un mundo cada vez más global es importante defender los fundamentos de nuestra identidad porque son, a mi juicio, una parte significativa de la respuesta que ha de aportarse a la incertidumbre de los ciudadanos."@es12
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"la"12,6
|
| lpv:translated text | |
| lpv:translated text |
"The third and final subject I wish to raise is impunity. Events have shown that things are changing rapidly here. We cannot pretend to uphold values such as democracy, freedom, equality and justice while enshrining the right to impunity. The democratic countries have fully understood this and spectacular developments are occurring in international law, especially with the crack down on serious infringements of international human rights law.
The establishment by the UN Security Council of international criminal tribunals to try crimes committed in former Yugoslavia or Rwanda was a first and decisive step towards the administration of justice in the name of the international community.
It is now possible that an international criminal court will be set up in the medium term. Its statute was adopted in Rome in 1998, in the form of a convention. All the EU Member States have signed it, and eight have ratified it. It is now up to the European Union to convince its partners to sign it, so as to reach the threshold of 60 signatory states required for the statute to enter into force.
The court will be able to investigate war crimes, crimes against humanity and genocide. It will establish a balance between universal competence and the sovereignty of the states. In effect, the court will be subsidiary to the national jurisdictions. That is an essential feature, which means that the states cannot justify any reservations or hesitations about signing and ratifying the convention by arguing that they will lose their prerogatives
The states can only combat impunity effectively if they refuse to give sanctuary to those responsible for war crimes, crimes against humanity or genocide.
The fight against impunity therefore requires an active and real commitment on the part of the states. It is not enough to pass on the responsibility to what is called "the international community". It is in that spirit that the "Rwanda" case was organised in Brussels a few weeks ago.
Today, there is a part of public opinion that is sceptical about the merits of building Europe. We need only look at the results of the Irish referendum. It is only the declared enemies of Europe who seem to feel passionately about Europe. They speak out loudly while the others are prey to doubts. The elites are often undecided and the citizens are becoming more and more distrustful. The decline in the economic situation and the fears about enlargement have increased the risk of blocking an enterprise that is more important than many people realise. For my part, I refuse to give in to pessimism. To repeat what Bronislaw Geremk said, the Irish "no" may be a salutary warning.
We will succeed in awakening the interest of the people in Europe, in making them enthusiastic about an ambitious project, convincing them of the benefits they can draw from it, if we can remind them of the intrinsic values of Europe. Perhaps we will have to explain to them more clearly that Europe represents freedom, progress and equality, that without Europe we would certainly not have had the peace we are lucky enough to enjoy now. Perhaps the people will then end up asking more of Europe. It is our duty as political leaders constantly to reiterate the humanist values on which our European model is based, the fundamental rights that have enabled us to overcome our differences and our prejudices.
European human rights policy, and more generally the European policy, must reflect these essential common values. In an increasingly global world we must defend the foundations of our identity because that, I believe, will be a significant means of responding to the citizens’ sense of uncertainty."@en3
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"(Applause)"10,10,3
|
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:unclassifiedMetadata |
"(Aplausos)"12,11
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"(Aplausos)"12,11
|
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:unclassifiedMetadata |
"la"12,6
|
| lpv:translated text |
"Il terzo ed ultimo argomento che desidero affrontare riguarda l'impunità. Gli eventi mostrano che in materia di impunità le cose si evolvono rapidamente. Non possiamo dichiarare di tutelare valori come la democrazia, la libertà, l'uguaglianza o la giustizia, e sancire contemporaneamente il diritto all'impunità. I paesi democratici lo hanno capito e il diritto internazionale conosce sviluppi spettacolari, segnatamente in materia di repressione di gravi violazioni del diritto umanitario internazionale.
L'istituzione ad opera del Consiglio di sicurezza delle Nazioni Unite di tribunali penali internazionali che giudichino i crimini commessi nella ex
Iugoslavia e in Ruanda è stata una prima e decisiva tappa verso l'amministrazione della giustizia in nome della comunità internazionale.
E' ormai possibile l'insediamento a medio termine del Tribunale penale internazionale il cui statuto è stato approvato a Roma nel 1998 sotto forma di convenzione. Tale convenzione è già stata sottoscritta da tutti gli Stati membri dell'Unione e ratificata da otto di loro. Spetta all'Unione europea convincere i suoi
affinché la soglia dei 60 Stati aderenti permetta allo statuto del Tribunale penale internazionale di entrare in vigore.
Il Tribunale potrà occuparsi di crimini di guerra, di crimini contro l'umanità e di genocidi. Sarà frutto dell'equilibrio fra competenza universale e sovranità degli Stati. Infatti - e questa è una caratteristica essenziale - esso sarà sussidiario rispetto alle giurisdizioni nazionali. L'argomentazione secondo cui gli Stati verrebbero espropriati delle loro prerogative non può quindi giustificare reticenze o esitazioni a firmare e ratificare la convenzione.
La lotta contro l'impunità presuppone, per essere efficace, che gli Stati si rifiutino di servire da rifugio ai responsabili di crimini di guerra, di crimini contro l'umanità o di genocidi.
La lotta contro l'impunità presuppone quindi un impegno attivo e reale da parte degli Stati. Non basta scaricare le proprie responsabilità sulla cosiddetta "comunità internazionale". E' in tale spirito che alcune settimane fa è stato organizzato a Bruxelles il processo "Ruanda".
Onorevoli deputati, oggi una parte dell'opinione pubblica è scettica in merito alla costruzione europea. Basti pensare ai risultati del
in Irlanda. Solo gli avversari dichiarati dell'Europa sembrano appassionarsi alla questione europea. Tengono campo mentre gli altri sono in preda ai dubbi. Le
sono spesso indecise e i cittadini sempre più diffidenti. Il deterioramento della congiuntura economica e i timori legati all'allargamento moltiplicano i rischi di far traballare un'impresa di cui non tutti hanno misurato correttamente la portata. Per parte mia mi rifiuto di cedere al pessimismo. Per riprendere le parole di Bronislaw Geremek, il "no" irlandese può provocare un salutare risveglio.
Riusciremo a interessare i cittadini all'Europa, ad entusiasmarli per un progetto ambizioso, a convincerli dei benefici che ne trarranno, se ricorderemo loro i valori intrinseci dell'Europa. Dobbiamo forse fare più sforzi per spiegare che l'Europa è libertà, progresso e uguaglianza, e che senza l'Europa non ci sarebbe la pace in cui abbiamo l'immenso privilegio di vivere. Forse allora i cittadini finiranno per chiedere più Europa. Fa parte del nostro dovere, in qualità di dirigenti politici, ricordare continuamente i valori umanistici su cui poggia il modello europeo; è in virtù di tali diritti fondamentali che ci è stato possibile superare le nostre differenze e i nostri pregiudizi.
La politica europea dei diritti dell'uomo, nonché più in generale la politica europea, deve rispecchiare questi valori comuni essenziali. In un mondo sempre più globalizzato è importante difendere i fondamenti della nostra identità perché sono, credo, una parte significativa della risposta da dare alle incertezze dei cittadini."@it9
|
| lpv:translated text | |
| lpv:spoken text |
"Le troisième et dernier sujet que je désire évoquer concerne l'impunité. Les événements montrent qu'en matière d'impunité les choses évoluent rapidement. Nous ne pouvons pas prétendre défendre des valeurs comme la démocratie, la liberté, l'égalité ou la justice, tout en consacrant le droit à l'impunité. Les pays démocratiques l'ont bien compris et le droit international connaît des développements spectaculaires, notamment en matière de répression des infractions graves au droit international humanitaire.
La création par le Conseil de sécurité des Nations unies des tribunaux pénaux internationaux pour juger les crimes commis en ex-Yougoslavie et au Rwanda a été une première étape décisive vers l'administration de la justice au nom de la communauté internationale.
L'instauration à moyen terme d'une Cour pénale internationale est désormais possible. Son statut a été adopté à Rome en 1998 sous la forme d'une convention. Celle-ci a d'ores et déjà été signée par tous les États membres de l'Union et ratifiée par huit d'entre eux. Il appartient à l'Union européenne de convaincre ses partenaires pour que le seuil des soixante États parties permette au statut de Cour pénale internationale d'entrer en vigueur.
La Cour pourra connaître des crimes de guerre, des crimes contre l'humanité et des génocides. Elle sera le fruit d'un équilibre entre compétence universelle et souveraineté des États. La Cour sera en effet subsidiaire aux juridictions nationales. C'est une caractéristique essentielle et donc l'argument selon lequel les États seraient dépossédés de leurs prérogatives ne peut justifier les réticences ou les hésitations à signer et à ratifier la convention.
Pour être efficace, la lutte contre l'impunité suppose que les États refusent de servir de sanctuaire aux responsables de crimes de guerre, de crimes contre l'humanité ou de génocides.
Lutter contre l'impunité suppose donc un engagement actif et réel de la part des États. Il ne suffit pas de se décharger sur ce que l'on appelle "la communauté internationale". C'est dans cet esprit que fut organisé, il y a quelque semaines à Bruxelles, le procès "Rwanda".
Mesdames et Messieurs les Députés, aujourd'hui, une partie de l'opinion publique est sceptique quant aux mérites de la construction européenne. Il suffit de voir les résultats du référendum en Irlande. Seuls les adversaires déclarés de l'Europe semblent se passionner pour la question européenne. Ils occupent le terrain pendant que les autres sont en proie aux doutes. Les élites sont souvent indécises et les citoyens de plus en plus méfiants. La dégradation de la conjoncture économique et les craintes liées à l'élargissement multiplient les risques de faire trébucher une entreprise dont tous n'ont pas pris la juste mesure. Pour ma part, je refuse de céder au pessimisme. Pour reprendre les mots de Bronislaw Geremek, le "non" irlandais peut provoquer un réveil salutaire.
Intéresser les citoyens à l'Europe, les enthousiasmer pour un projet ambitieux, les convaincre des bénéfices qu'ils en retireront, nous y parviendrons si nous leur rappelons les valeurs intrinsèques de l'Europe. Nous devons peut-être expliquer davantage que l'Europe c'est la liberté, c'est le progrès, c'est l'égalité, que sans l'Europe il n'y aurait sans doute pas la paix dans laquelle nous avons l'immense privilège de vivre. Peut-être alors les citoyens finiront-ils par demander plus d'Europe. Il est de notre devoir, en tant que dirigeants politiques, de rappeler sans cesse les valeurs humanistes sur lesquelles repose notre modèle européen, ce sont ces droits fondamentaux qui nous ont permis de surmonter nos différences et nos préjugés.
La politique européenne des droits de l'homme, mais aussi plus généralement
politique européenne, doivent refléter ces valeurs essentielles communes. Dans un monde de plus en plus global il importe de défendre les fondements de notre identité parce qu'ils sont, je le crois, une part significative de la réponse à apporter aux incertitudes des citoyens."@fr6
|
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20010704.5.3-189"4
|
| lpv:hasSubsequent |
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples