Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2001-07-04-Speech-3-152"

PredicateValue (sorted: default)
rdf:type
dcterms:Date
dcterms:Is Part Of
dcterms:Language
lpv:document identification number
"en.20010704.3.3-152"4
lpv:hasSubsequent
lpv:speaker
lpv:spoken text
". - Le rapport du Parlement européen sur l’exercice 2000 de la BCE et le rapport de cette dernière sur le même sujet cherchent à gommer les divergences d’appréciation et à présenter une façade unie à la veille de l’échange physique des pièces et des billets. Pourtant, dès que l’on gratte un peu, les contradictions apparaissent, et elles sont lourdes de conséquences, car elles renvoient à des vices très difficiles à corriger dans la construction de la monnaie unique. Voyons par exemple les questions institutionnelles. Première divergence, sur les pouvoirs du Conseil des ministres : le rapport du Parlement européen plaide en faveur du renforcement de la coordination économique et des programmes de stabilité (paragraphe 5 de la résolution), ce qui suppose un renforcement de l’Eurogroupe et de ses moyens d’action. Au contraire, le rapport de la BCE souligne que "les deux premières années d’existence de l’euro ont fait ressortir le caractère satisfaisant du cadre de la politique économique au niveau européen" (page 3). Il apparaît ainsi que la Banque défend farouchement son indépendance, pressentant bien que la montée en puissance du politique dans la gestion de la monnaie unique, au sein d’une zone monétaire non optimale, risque de conduire à des conflits difficiles. Mais la gestion technocratique est-elle préférable ? À vrai dire, les deux voies sont impraticables. Seconde divergence, sur la transparence : le rapport du Parlement européen demande à nouveau (paragraphe 4) que les procès-verbaux des réunions du Conseil des gouverneurs soient publiés, avec indication des prises de position (pour ou contre). Cette proposition répugne à la BCE, pour une bonne raison que le Parlement européen s’obstine à ne pas voir : dans le cas spécifique de la zone euro, formée de nations distinctes, les conflits entre gouverneurs seraient facilement assimilés à des conflits entre nations, ce qui nuirait à la crédibilité de l’euro, déjà trop faible. On est renvoyé, une fois de plus, au caractère non-optimal de la zone monétaire des Douze. Troisième divergence, sur les votes au sein du Conseil des gouverneurs : le rapport de la BCE défend le principe "un membre, une voix", car les gouverneurs des banques centrales nationales délibèrent "en toute indépendance personnelle", et non en tant que représentants de leur pays (page 181). De son côté, le rapport du Parlement européen prend acte de la réforme que le traité de Nice apporte à l’article 10 du statut de la BCE, qui pourrait permettre, à l’avenir, de pondérer les votes en fonction de la taille des pays (paragraphe 17 de la résolution). Une telle réforme serait conforme au vœu des grands pays, notamment l’Allemagne, qui se plaint de "l’immobilisme" de la BCE, implicitement imputé au poids disproportionné des petits pays au sein du Conseil des gouverneurs. Pourtant, l’opération est loin d’être réalisée, car elle paraît contraire à l’esprit de Maastricht, à la position de la BCE et aux intérêts des petits pays, qui auront leur mot à dire. Encore une fois, la monnaie unique à plusieurs nations se débat dans ses contradictions."@fr6
lpv:spokenAs
lpv:translated text
"Europa-Parlamentets betænkning om ECB for 2000 og dennes årsberetning om denne forsøger at slette vurderingsforskellene og fremvise en samlet facade lige inden den fysiske erstatning af mønter og sedler. Men hvis man imidlertid kradser en smule i overfladen, kommer modsætningerne frem, og de har mange konsekvenser, for de stammer fra fejl, der er meget vanskelige at udbedre i opbygningen af den fælles mønt. Lad os f.eks. se på de institutionelle spørgsmål. Den første uoverensstemmelse er Rådets beføjelser. Betænkningen fra Europa-Parlamentet argumenterer for en øget koordinering af den økonomiske politik og stabilitetsprogrammerne (artikel 5 i betænkningen), hvilket forudsætter en styrkelse af Eurogruppen og dens midler. Derimod understreger ECB's beretning, at "de første to år med euroen har også vist, at rammerne for den politiske beslutningsproces på europæisk plan er tilfredsstillende" (side 3). Det forekommer således, at Den Europæiske Centralbank med næb og kløer forsvarer sin uafhængighed, selv om den forudser, at den øgede politiske indflydelse i forvaltningen af den fælles mønt inden for et ikke-optimalt monetært område risikerer at føre til alvorlige konflikter. Men er en teknokratisk styring at foretrække? De to veje kan sandt at sige ikke forenes. Der er en anden uoverensstemmelse, der vedrører åbenheden. Parlamentets betænkning gentager sin anmodning (punkt 14) om, at protokollerne fra møderne i Styrelsesrådet offentliggøres, herunder angivelse af afstemningsresultatet (for og imod). ECB er imod dette forslag af en god grund, som Europa-Parlamentet hårdnakket ikke vil indse: I det specifikke tilfælde med eurozonen, der består af bestemte lande, kan konflikter mellem ledere nemt blive opfattet som konflikter mellem nationer, hvilket vil skade den allerede alt for svage euros troværdighed. Man bliver endnu en gang sendt tilbage til en ikke-optimal karakteristik af De 12's monetære område. Dernæst kommer den tredje uoverensstemmelse om afstemningerne i Styrelsesrådet. ECB forsvarer i beretningen princippet om "én person, én stemme", for lederne af de nationale centralbanker handler som "personligt udnævnte, uafhængige medlemmer" og ikke som repræsentanter for deres medlemslande (side 161). Europa-Parlamentet for sin del noterer sig den ændring, som Nice-traktaten medfører for § 10 i statutten for ECB, som i fremtiden giver mulighed for at vægte stemmerne alt efter landets størrelse (punkt 17 i betænkningen). En sådan ændring vil opfylde de store landes - særligt Tyskland - ønske, der klager over ECB's "immobilitet", der underforstået drejer sig om den ulige vægtning af de små lande i Styrelsesrådet. Ændringen er dog langt fra at blive implementeret, for den synes at være i modsætning til ånden i Maastricht-traktaten, til ECB's holdning og til de små landes interesser, som også har deres at skulle have sagt. Endnu en gang er den fælles mønt for flere nationer fanget i modsætningerne."@da1
"Der Bericht des Europäischen Parlaments über das Haushaltsjahr 2000 der EZB und der diesbezügliche Jahresbericht der Zentralbank sind beide darum bemüht, die Meinungsverschiedenheiten zu übertünchen und kurz vor der tatsächlichen Währungsumstellung eine einheitliche Fassade herzustellen. Wenn man jedoch nur ein wenig an der Oberfläche kratzt, kommen die Widersprüche zu Tage, und sie haben schwerwiegende Konsequenzen, denn sie verweisen auf grundlegende Mängel der Einheitswährung, die nur schwer zu korrigieren sind. Nehmen wir beispielsweise die institutionellen Fragen. Die erste Meinungsverschiedenheit betrifft die Befugnisse des Ministerrates. Der Bericht des Europäischen Parlaments befürwortet die Verstärkung der wirtschaftlichen Koordination und der Stabilitätsprogramme (Ziffer 5 der Entschließung), was eine Stärkung der Eurogruppe und ihrer Aktionsmöglichkeiten voraussetzt. Im Gegensatz dazu betont der EZB-Bericht, dass „die ersten beiden Jahre seit Einführung des Euro zudem gezeigt [haben], dass der geldpolitische Handlungsrahmen auf europäischer Ebene zufrieden stellend funktioniert“ (Seite 3). Hier wird ersichtlich, dass die Zentralbank mit aller Entschlossenheit ihre Unabhängigkeit verteidigt, da sie sehr wohl spürt, dass der zunehmende Einfluss der Politik auf die Verwaltung der Einheitswährung innerhalb einer nicht optimalen Währungszone zu schwierigen Konflikten führen kann. Ist jedoch aus diesen Gründen eine technokratische Verwaltung vorzuziehen? Genau genommen sind beide Vorgehensweisen nicht praktikabel. Die zweite Meinungsverschiedenheit betrifft die Transparenz. Der Bericht des Europäischen Parlaments fordert erneut (Absatz 4), dass die Protokolle der Sitzungen des EZB-Rates mit Angabe der Standpunkte der Befürworter und Gegner der gefassten Beschlüsse veröffentlicht werden. Dieser Vorschlag widerstrebt der EZB, und zwar aus einem Grund, den das Europäische Parlament nicht wahrhaben will: In dem speziellen Fall der Euro-Zone, die sich aus verschiedenen Nationen zusammensetzt, könnten Konflikte zwischen den Mitgliedern des EZB-Rates leicht mit Konflikten zwischen Nationen gleichgesetzt werden, was wiederum der Glaubwürdigkeit des Euro, der bereits allzu schwach ist, Schaden zufügen würde. Auch hier werden wir wieder mit der nicht optimalen Struktur des Währungsgebiets der zwölf Teilnehmerstaaten konfrontiert. Die dritte Meinungsverschiedenheit betrifft die Abstimmungen im EZB-Rat. Der EZB-Bericht verteidigt den Grundsatz „ein Mitglied, eine Stimme“, denn die Mitglieder des Rates agieren „vollkommen unabhängig in persönlicher Funktion“ und nicht als Vertreter ihres jeweiligen Landes (Seite 190). Der Bericht des Europäischen Parlaments hingegen bezieht sich auf die Änderung von Artikel 10 des EZB-Statuts durch den Vertrag von Nizza, die der EZB in Zukunft die Möglichkeit einräumen könnte, eine Stimmengewichtung nach Landesgröße vorzunehmen (Absatz 17 der Entschließung). Eine derartige Reform würde den Wünschen der großen Länder entsprechen, insbesondere Deutschlands, das sich über die „Unbeweglichkeit“ der EZB beklagt, die implizit auf den unverhältnismäßig großen Einfluss der kleinen Länder innerhalb des EZB-Rates zurückgeführt wird. Die Operation ist jedoch noch lange nicht abgeschlossen, denn offenbar widerspricht sie dem Geist von Maastricht, dem Standpunkt der EZB und den Interessen der kleinen Länder, die auch noch ein Wörtchen mitzureden haben. Ich sage es noch einmal: Die Einheitswährung für mehrere Nationen hat sich in ihren Widersprüchen verfangen."@de7
"Η έκθεση του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου για τη χρήση 2000 της ΕΚΤ και η έκθεση της τελευταίας για το ίδιο θέμα προσπαθούν να απαλύνουν τις αποκλίσεις εκτιμήσεων και να παρουσιάσουν μια ενωμένη όψη τις παραμονές της υλικής αλλαγής των κερμάτων και των τραπεζογραμματίων. Ωστόσο, μόλις ξύσουμε λίγο την επιφάνεια, εμφανίζονται οι αντιφάσεις, οι οποίες έχουν σοβαρές συνέπειες, διότι παραπέμπουν σε ελαττώματα της οικοδόμησης του ενιαίου νομίσματος τα οποία είναι πολύ δύσκολο να διορθωθούν. Ας δούμε, για παράδειγμα, τα θεσμικά ζητήματα. Πρώτη απόκλιση, όσον αφορά τις εξουσίες του Συμβουλίου Υπουργών: η έκθεση του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου τάσσεται υπέρ της ενίσχυσης του οικονομικού συντονισμού και των προγραμμάτων σταθερότητας (παράγραφος 5 του ψηφίσματος), πράγμα που προϋποθέτει ενίσχυση της Ευρωζώνης και των μέσων δράσης της. Αντιθέτως, η έκθεση της ΕΚΤ υπογραμμίζει ότι “τα δύο πρώτα έτη ζωής του ευρώ προέβαλαν τον ικανοποιητικό χαρακτήρα του πλαισίου της οικονομικής πολιτικής στο ευρωπαϊκό επίπεδο” (σελίδα 3). Φαίνεται έτσι ότι η Τράπεζα υπερασπίζεται με νύχια και με δόντια την ανεξαρτησία της, προαισθανόμενη ότι η ισχυροποίηση του πολιτικού στοιχείου στη διαχείριση του ενιαίου νομίσματος, στο εσωτερικό μιας νομισματικής ζώνης που δεν σημειώνει τις καλύτερες δυνατές επιδόσεις, κινδυνεύει να οδηγήσει σε δύσκολες συγκρούσεις. Αλλά είναι προτιμότερη η τεχνοκρατική διαχείριση; Για να πούμε την αλήθεια, και οι δύο οδοί είναι πρακτικά αδύνατες. Δεύτερη απόκλιση, σχετικά με τη διαφάνεια: η έκθεση του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου ζητεί και πάλι (παράγραφος 4) να δημοσιεύονται τα πρακτικά των συνεδριάσεων του Διοικητικού Συμβουλίου με μνεία των τοποθετήσεων που εκφράζονται (υπέρ ή κατά). Η πρόταση αυτή αντιμετωπίζεται αρνητικά από την ΕΚΤ, για έναν απλό λόγο τον οποίο το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο επιμένει να μην κατανοεί: στη συγκεκριμένη περίπτωση της ζώνης του ευρώ, η οποία αποτελείται από ξεχωριστά έθνη, οι συγκρούσεις μεταξύ διοικητών θα μπορούσαν εύκολα να εξομοιωθούν με συγκρούσεις μεταξύ εθνών, πράγμα που θα ήταν επιζήμιο για την ήδη πολύ ασθενή αξιοπιστία του ευρώ. Για άλλη μια φορά, μας παραπέμπουν στο μη βέλτιστο χαρακτήρα της νομισματικής ζώνης των Δώδεκα. Tρίτη απόκλιση, σχετικά με τις ψήφους στο πλαίσιο του Διοικητικού Συμβουλίου: η έκθεση της ΕΚΤ υπερασπίζεται την αρχή “ένα μέλος, μια ψήφος”, διότι οι διοικητές των εθνικών κεντρικών τραπεζών συζητούν “με πλήρη προσωπική ανεξαρτησία”, και όχι ως εκπρόσωποι της χώρας τους (σελίδα 181). Από την πλευρά της, η έκθεση του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου σημειώνει τη μεταρρύθμιση που επέφερε η Συνθήκη της Νίκαιας στο άρθρο 10 του καταστατικού της ΕΚΤ, η οποία θα μπορούσε να επιτρέψει μελλοντικά τη στάθμιση των ψήφων σε συνάρτηση με το μέγεθος των χωρών (παράγραφος 17 του ψηφίσματος). Μια τέτοια μεταρρύθμιση θα ήταν σύμφωνη με την επιθυμία των μεγάλων χωρών, και ιδίως της Γερμανίας, η οποία παραπονείται για την “ακινησία” της ΕΚΤ, η οποία αποδίδεται σιωπηρά στο δυσανάλογο βάρος των μικρών χωρών στο πλαίσιο του Διοικητικού Συμβουλίου. Εντούτοις, η επιχείρηση αυτή πόρρω απέχει του να υλοποιηθεί, διότι μοιάζει αντίθετη προς το πνεύμα του Μάαστριχτ, τη θέση της ΕΚΤ και τα συμφέροντα των μικρών χωρών που θα έχουν κάποιο λόγο σε αυτή. Για άλλη μια φορά, το ενιαίο νόμισμα για πολλά έθνη παλεύει με τις αντιφάσεις του."@el8
"The European Parliament’s report on the financial year 2000 of the ECB and that bank’s own Annual Report on the same subject attempt to iron out their differences of appraisal and present a united front on the eve of the physical changeover to euro coins and banknotes. As soon as we scratch the surface, however, we discover contradictions, which have extremely serious implications because they go back to certain faults in the construction of the single currency that will be very difficult to put right. Let us begin, for example, with the institutional issues. The first difference concerns the powers of the Council of Ministers. The European Parliament’s report advocates the strengthening of economic policy coordination and stability programmes (paragraph 5 of the resolution), which would mean strengthening the Eurogroup and its means of action. The ECB report, however, emphasises that "the first two years of the euro have also shown that the policy-making framework at European level is satisfactory" (page 3). This makes it clear that the Bank is fiercely protective of its independence, knowing full well that the growing political pressure on the management of the single currency, within a monetary zone that is not optimal, risks leading to difficult conflicts. But is management by technocrats any better? To tell the truth, both systems are unworkable. The second difference concerns transparency. The European Parliament’s report calls once again (paragraph 14) for the minutes of the ECB Governing Council meetings to be published, together with a summary of the stance of both the approving and dissenting parties. The ECB finds this proposal repugnant, for a very good reason that the European Parliament obstinately refuses to accept: in the specific case of the eurozone, made up of separate nations, conflicts between governors could easily be assimilated with conflicts between nations, which would do further damage to the already weak credibility of the euro. Once again, this brings us back to the non-optimal nature of the monetary zone of the Twelve. The third difference concerns voting in the Governing Council. The ECB report upholds the "one member, one vote" principle, because the governors of the national central banks deliberate with entire personal independence and not as representatives of their country (page 181). The European Parliament’s report, for its part, takes note of the reform introduced by the Nice Treaty to Article 10 of the Statute of the ECB, which could make it possible, in future, to weight the votes in accordance with size of country (paragraph 17 of the resolution). That reform would suit the large countries, especially Germany, which is complaining of the ECB’s failure to act, implicitly blaming this on the disproportionate influence of the small countries within the Governing Council. However, this would be very difficult to carry through because it seems contrary to the spirit of Maastricht, to the ECB’s position and to the interests of the small countries, which would have something to say about it. Once again, the idea of a single currency for several nations is beset by contradictions."@en3
"(FR) El informe del Parlamento Europeo sobre el ejercicio 2000 del BCE y el informe de este último sobe la misma cuestión buscan borrar las divergencias de apreciación y presentar una fachada uniforme en vísperas del cambio físico de las monedas y de los billetes. Sin embargo, por poco que se rasque surgen las contradicciones, cuyas consecuencias son graves ya que reflejan vicios difíciles de corregir en la construcción de la moneda única. Veamos, por ejemplo, las cuestiones institucionales. Primera divergencia, sobre los poderes del Consejo de Ministros: el informe del Parlamento Europeo defiende el refuerzo de la coordinación económica y de los programas de estabilidad (apartado 5 de la resolución), lo que supone, a su vez, un refuerzo del Eurogrupo y de sus medios de acción. Por el contrario, el informe del BCE hace hincapié en que “en los dos primeros años de vida del euro, se ha observado que el marco de la política monetaria a nivel europeo era satisfactorio” (página 3). Así pues, resulta que el Banco defiende encarnizadamente su independencia al presentir que el aumento del poder político en la gestión de la moneda única, en el seno de una zona no propicia, puede desembocar en conflictos difíciles. ¿Pero es preferible la gestión tecnocrática? La verdad es que las dos vías son inviables. Segunda divergencia, sobre la transparencia: el informe del Parlamento Europeo exige nuevamente (apartado 4) que las actas de las reuniones del Consejo de Gobierno se publiquen, señalando las tomas de posición (a favor o en contra). Esta propuesta causa aversión al BCE por una buena razón que el Parlamento Europeo se empeña en no querer ver: en el caso específico de la zona “euro”, formada por naciones diferentes, los conflictos entre gobernadores serían fácilmente asimilables a conflictos entre naciones, lo que perjudicaría la credibilidad del euro, que ya es demasiado débil. Se nos remite otra vez al carácter no propicio de la zona monetaria de los Doce. Tercera divergencia, sobre las votaciones en el seno del Consejo de Gobierno: el informe del BCE defiende el principio “un miembro, un voto”, ya que los gobernadores de los Bancos Centrales nacionales deliberan “con total independencia personal” y no en calidad de representantes de sus países (página 181). Por su lado, el informe del Parlamento Europeo toma nota de la reforma que el Tratado de Niza introduce en el artículo 10 del estatuto del BCE, que en el futuro podría permitir ponderar las votaciones en función del tamaño de los países (apartado 17 de la resolución). Esta reforma se adaptaría al deseo de los grandes países, sobre todo Alemania, que se queja del “inmovilismo” del BCE, implícitamente atribuido al peso desproporcionado de los países pequeños en el seno del Consejo de Gobierno. Sin embargo, la operación dista mucho de ser llevada a cabo, puesto que parece contraria al espíritu de Maastricht, a la posición del BCE y a los intereses de los países pequeños, que tendrán algo que decir. Repito, la moneda única con varias naciones se debate en medio de sus contradicciones."@es12,12
"Euroopan parlamentin mietinnössä Euroopan keskuspankin varainhoitovuodesta 2000 ja Euroopan keskuspankin samaa aihetta koskevassa vuosikertomuksessa pyritään pyyhkimään pois arviointia koskevat erimielisyydet ja esittämään yhtenäinen julkisivu kolikoiden ja seteleiden fyysisen vaihdon aattona. Kun raapaisemme hieman pintaa, ilmaantuu kuitenkin heti ristiriitaisuuksia. Niillä on vakavia vaikutuksia, koska ne koskevat hyvin vaikeasti korjattavissa olevia virheitä yhtenäisvaluutan luomisessa. Tarkastelkaamme esimerkiksi institutionaalisia kysymyksiä. Ensimmäinen ristiriita koskee ministerineuvoston toimivaltoja: Euroopan parlamentin mietinnössä kannatetaan talouspolitiikan koordinoinnin lujittamista ja vakausohjelmia (päätöslauselman 5 kohta), mikä edellyttää Eurogroup-ryhmän ja sen toimintakeinojen vahvistamista. EKP:n kertomuksessa taas korostetaan päinvastoin seuraavaa: "Euron kaksi ensimmäistä vuotta ovat myös osoittaneet, että rahapolitiikan päätöksentekoa varten luotu järjestelmä toimii Euroopan tasolla tyydyttävästi (sivu 3)." Näyttää siten siltä, että pankki puolustaa kiivaasti riippumattomuuttaan. Se aistii selvästi, että politiikan voimistuminen yhtenäisvaluutan hallinnassa ei-optimaalisessa rahaliitossa saattaa aiheuttaa vaikeita ristiriitatilanteita. Onko teknokraattinen hallinto kuitenkaan tämän parempi? Rehellisesti sanottuna kumpikaan tapa ei ole kelvollinen. Toinen ristiriita koskee avoimuutta: Euroopan parlamentin mietinnössä vaaditaan jälleen kerran (14 kohta), että EKP:n neuvoston kokousten pöytäkirjat julkistetaan yhdessä kantoja (puolesta tai vastaan) koskevan merkinnän kanssa. Tämä ehdotus ei miellytä EKP:tä hyvästä syystä, jota Euroopan parlamentti ei itsepintaisesti halua nähdä: erillisistä valtioista muodostunutta euroaluetta koskevassa erityistapauksessa pääjohtajien väliset ristiriidat rinnastettaisiin helposti valtioiden välisiin ristiriitoihin, mikä murentaisi jo liian heikon euron uskottavuutta. Tämä johtuu jälleen kerran 12 jäsenvaltion muodostaman rahaliiton ei-optimaalisesta luonteesta. Kolmas ristiriita koskee EKP:n neuvoston ääniä: EKP:n kertomuksessa puolustetaan periaatetta "yksi jäsen, yksi ääni", koska kansallisten keskuspankkien pääjohtajat tekevät päätöksiä "itsenäisesti", eivät maidensa edustajina (sivu 181). Euroopan parlamentin mietinnössä puolestaan huomautetaan uudistuksesta, jonka Nizzan sopimus tuo EKP:n perussäännön 10 artiklaan. Sen ansiosta voitaisiin tulevaisuudessa painottaa ääniä valtion koon mukaan (päätöslauselman 17 kohta). Tällainen uudistus vastaisi suurten valtioiden ja etenkin Saksan toivetta. Saksa valittaa EKP:ta "liikkumattomuudesta", jonka katsotaan epäsuorasti johtuvan pienten valtioiden suhteettoman suuresta painoarvosta EKP:n neuvostossa. Tällainen uudistu on kuitenkin vielä kaukana toteutuksestaan, koska se on Maastrichtin hengen, EKP:n kannan ja pienten valtioiden etujen vastainen, joilla on sanansa sanottavana. Usean valtion yhtenäisvaluutta kieriskelee jälleen kerran ristiriidoissaan."@fi5
"La relazione del Parlamento europeo sull'esercizio 2000 della BCE e il rapporto di quest'ultima sullo stesso argomento tentano di eliminare le divergenze di valutazione e di presentare un volto unico alla vigilia della sostituzione fisica delle monete e delle banconote. Tuttavia, se si gratta un po', le contraddizioni vengono a galla e sono colme di conseguenze, poiché rinviano a vizi molto difficili da correggere nell'istituzione della moneta unica. Consideriamo ad esempio le questioni istituzionali. Prima divergenza, sui poteri del Consiglio dei ministri: la relazione del Parlamento europeo appoggia il rafforzamento del coordinamento economico e dei programmi di stabilità (paragrafo 5 della risoluzione), che presume un rafforzamento del gruppo dell'euro e dei suoi strumenti operativi. Al contrario, il rapporto della BCE sottolinea che "i primi due anni dell'euro hanno anche dimostrato che l'assetto delle politiche economiche a livello europeo è soddisfacente" (pagina 3). In questo modo sembra che la Banca difenda con accanimento la sua indipendenza, intuendo che l'aumento di potere della parte politica nella gestione della moneta unica, nell'ambito di una zona monetaria non ottimale, rischia di portare a conflitti di difficile soluzione. Tuttavia è preferibile la gestione tecnocratica? In verità, entrambe le vie sono impraticabili. Seconda divergenza, sulla trasparenza: la relazione del Parlamento europeo chiede nuovamente (paragrafo 4) che i processi verbali delle riunioni del Consiglio dei governatori vengano pubblicati con l'indicazione delle prese di posizione (a favore o contro). Questa proposta viene respinta dalla BCE per una buona ragione che il Parlamento europeo si ostina a non capire: nel caso specifico della zona euro, formata da nazioni distinte, i conflitti tra i governatori potrebbero facilmente sembrare conflitti tra nazioni e ciò nuocerebbe alla credibilità dell'euro, già troppo debole. Ancora una volta torniamo al carattere non ottimale della zona monetaria dei Dodici. Terza divergenza, sul voto in seno al Consiglio dei governatori: il rapporto della BCE difende il principio "una persona, un voto", in quanto i governatori delle banche centrali nazionali deliberano "in piena indipendenza secondo la propria responsabilità personale" e non in quanto rappresentanti del proprio paese (pagina 181). Da parte sua, la relazione del Parlamento europeo prende atto della riforma che il Trattato di Nizza apporta all'articolo 10 dello statuto della BCE che potrebbe permettere, in futuro, di ponderare i voti in base alle dimensioni del paese (paragrafo 17 della risoluzione). Una riforma simile corrisponderebbe al desiderio dei grandi paesi, specialmente della Germania, che si lamenta dell'"immobilismo" della BCE, implicitamente accusata del peso sproporzionato che i piccoli paesi hanno nell'ambito del Consiglio dei governatori. Nondimeno, l'operazione è lungi dall'essere realizzata, poiché pare contraria allo spirito di Maastricht, alla posizione della BCE ed agli interessi dei piccoli paesi, che avranno qualcosa da dire. Ancora una volta, la moneta unica, comune a molte nazioni, si dibatte nelle proprie contraddizioni."@it9
"The European Parliament’s report on the financial year 2000 of the ECB and that bank’s own Annual Report on the same subject attempt to iron out their differences of appraisal and present a united front on the eve of the physical changeover to euro coins and banknotes. As soon as we scratch the surface, however, we discover contradictions, which have extremely serious implications because they go back to certain faults in the construction of the single currency that will be very difficult to put right. Let us begin, for example, with the institutional issues. The first difference concerns the powers of the Council of Ministers. The European Parliament’s report advocates the strengthening of economic policy coordination and stability programmes (paragraph 5 of the resolution), which would mean strengthening the Eurogroup and its means of action. The ECB report, however, emphasises that "the first two years of the euro have also shown that the policy-making framework at European level is satisfactory" (page 3). This makes it clear that the Bank is fiercely protective of its independence, knowing full well that the growing political pressure on the management of the single currency, within a monetary zone that is not optimal, risks leading to difficult conflicts. But is management by technocrats any better? To tell the truth, both systems are unworkable. The second difference concerns transparency. The European Parliament’s report calls once again (paragraph 14) for the minutes of the ECB Governing Council meetings to be published, together with a summary of the stance of both the approving and dissenting parties. The ECB finds this proposal repugnant, for a very good reason that the European Parliament obstinately refuses to accept: in the specific case of the eurozone, made up of separate nations, conflicts between governors could easily be assimilated with conflicts between nations, which would do further damage to the already weak credibility of the euro. Once again, this brings us back to the non-optimal nature of the monetary zone of the Twelve. The third difference concerns voting in the Governing Council. The ECB report upholds the "one member, one vote" principle, because the governors of the national central banks deliberate with entire personal independence and not as representatives of their country (page 181). The European Parliament’s report, for its part, takes note of the reform introduced by the Nice Treaty to Article 10 of the Statute of the ECB, which could make it possible, in future, to weight the votes in accordance with size of country (paragraph 17 of the resolution). That reform would suit the large countries, especially Germany, which is complaining of the ECB’s failure to act, implicitly blaming this on the disproportionate influence of the small countries within the Governing Council. However, this would be very difficult to carry through because it seems contrary to the spirit of Maastricht, to the ECB’s position and to the interests of the small countries, which would have something to say about it. Once again, the idea of a single currency for several nations is beset by contradictions."@lv10
"In het verslag van het Europees Parlement over het begrotingsjaar 2000 van de Europese Centrale Bank (ECB) alsmede in het jaarverslag 2000 van de ECB wordt getracht de verschillen in interpretatie weg te poetsen en een façade van eensgezindheid op te trekken, zulks vanwege de op handen zijnde fysieke omwisseling van munten en biljetten. Zodra men echter door die buitenkant heen prikt, komen de tegenstrijdigheden tevoorschijn, en die hebben ernstige gevolgen daar ze betrekking hebben op uiterst moeilijk te corrigeren gebreken bij de totstandkoming van de eenheidsmunt. Dat geldt bijvoorbeeld voor de institutionele kwesties. Een eerste meningsverschil betreft de bevoegdheden van de Raad van ministers. In het verslag van het Europees Parlement wordt gepleit voor versterking van de economische coördinatie en de stabiliteitsprogramma’s (paragraaf 5 van de resolutie), hetgeen tevens versterking van de Eurogroep en haar actiemiddelen inhoudt. In het verslag van de ECB wordt echter benadrukt dat “de eerste twee levensjaren van de euro hebben (...) aangetoond dat het beleidsvormingskader op Europees vlak bevredigend is” (pagina 3). De ECB lijkt haar onafhankelijkheid dus met kracht te verdedigen, in het besef dat een grotere greep van de politiek op het beheer van de eenheidsmunt in een monetaire zone die bepaald niet optimaal genoemd kan worden, wel eens tot moeilijk oplosbare conflicten zou kunnen leiden. Is louter technocratisch beheer echter te prefereren? In feite zijn beide wegen onbegaanbaar. Tweede verschil van opvatting: transparantie. In het verslag van het Europees Parlement wordt wederom (in paragraaf 14) aangedrongen op openbaarmaking van de notulen van de vergaderingen van de Raad van Bestuur van de ECB, waarbij de standpunten van de verschillende partijen vermeld dienen te worden (voor of tegen). Dit voorstel stuit de ECB tegen de borst en daarvoor heeft ze een goede reden, een reden die het Europees Parlement maar niet wil onderkennen: in het specifieke geval van de eurozone, die bestaat uit verschillende landen, zouden conflicten tussen de leden van de Raad van Bestuur al snel geïnterpreteerd kunnen worden als conflicten tussen landen en dat zou de geloofwaardigheid van de toch al zwakke euro verder kunnen aantasten. Ook hier blijkt weer dat de monetaire zone van de Twaalf bepaald niet optimaal functioneert. Derde meningsverschil ten slotte: de stemmingen in de Raad van Bestuur. In het verslag van de ECB wordt het beginsel “één lid, één stem” gehuldigd, aangezien de presidenten van de nationale centrale banken “in een volledig onafhankelijke persoonlijke hoedanigheid” beraadslagen, niet als vertegenwoordigers van hun land (pagina 177). In het verslag van het Europees Parlement wordt echter gewezen op de wijziging die het Verdrag van Nice aanbrengt in artikel 10 van het Statuut van de ECB. In de toekomst zou als gevolg daarvan overgegaan kunnen worden tot een weging van de stemmen in relatie tot de omvang van de landen (paragraaf 17 van de ontwerpresolutie). Een dergelijke hervorming zou tegemoetkomen aan de wens van de grote landen, met name Duitsland, dat zich beklaagt over het “immobilisme” van de ECB dat impliciet toegeschreven wordt aan de onevenredig zware stem van de kleine landen binnen de Raad van Bestuur. Over deze hervormingsoperatie is echter bepaald het laatste woord nog niet gesproken, aangezien ze in strijd is met de geest van Maastricht, met het standpunt van de ECB zelf en met de belangen van de kleine landen, die ook een stem in het kapittel moeten hebben. Ook op dit punt vertoont de gedachte van één munt voor verschillende landen tal van tegenstrijdigheden."@nl2
"O relatório do Parlamento Europeu sobre o exercício de 2000 do Banco Central Europeu (BCE) e o relatório deste último sobre a mesma questão tentam disfarçar as divergências de apreciação e apresentar uma fachada unida em vésperas da mudança física das moedas e das notas. No entanto, quando se aprofunda um pouco, surgem as contradições, que são pesadas de consequências, pois remetem para vícios muito difíceis de corrigir na construção da moeda única. Vejamos por exemplo as questões institucionais. Primeira divergência, sobre os poderes do Conselho de Ministros: o relatório do Parlamento Europeu defende um reforço da coordenação económica e dos programas de estabilidade (nº 5 da resolução), o que pressupõe um reforço do Eurogrupo e dos meios de acção de que dispõe. Pelo contrário, o relatório do BCE realça que "os dois primeiros anos de existência do euro demonstraram o carácter satisfatório do quadro da política económica a nível europeu" (pág. 3). Parece assim que o Banco defende aguerridamente a sua independência, pressentindo claramente que o aumento de poder da área política na gestão da moeda única, no seio de uma zona monetária não ideal, se arrisca a conduzir a conflitos difíceis. Mas a gestão tecnocrata será preferível? A bem dizer, ambas as vias são impraticáveis. Segunda divergência, quanto à transparência: o relatório do Parlamento Europeu exige mais uma vez (nº 4) que as actas das reuniões do Conselho dos Governadores sejam publicadas com indicação das tomadas de posição (a favor ou contra). Esta proposta é excluída pelo BCE, por uma simples razão que o Parlamento Europeu se obstina em ignorar: no caso específico da zona euro, formada por nações distintas, os conflitos entre Governadores seriam facilmente conotados com conflitos entre nações, o que prejudicaria a credibilidade do euro, já demasiado enfraquecida. Somos mais uma vez remetidos para o carácter não ideal da zona monetária dos Doze. Terceira divergência, relativa às votações no seio do Conselho dos Governadores: o relatório do BCE defende o princípio "um membro, um voto", pois os Governadores dos bancos centrais nacionais deliberam "com toda a independência pessoal" e não enquanto representantes doe seus países (pág. 181). Pelo seu lado, o relatório do Parlamento Europeu toma boa nota da reforma que o Tratado de Nice introduz no artigo 10º do estatuto do BCE, o qual poderia permitir, no futuro, ponderar os votos em função da dimensão do país (nº 17 da resolução). Tal reforma corresponderia ao desejo dos grandes países, nomeadamente da Alemanha, que se queixa do "imobilismo" do BCE, implicitamente imputado ao peso desproporcionado dos pequenos países no seio do Conselho dos Governadores. Todavia, a operação está longe de se concretizar, pois parece contrária ao espírito de Maastricht, à posição do BCE e ao interesse dos pequenos países, que terão algo a dizer. Mais uma vez, a moeda única para várias nações debate­se nas suas contradições."@pt11
"Europaparlamentets betänkande om budgetåret 2000 för ECB och bankens rapport om samma fråga försöker undanröja skillnaderna i bedömning och lägga fram en enad fasad inför det fysiska utbytet av mynt och sedlar. Men om man skrapar lite på ytan visar sig motsättningarna, och de har omfattande konsekvenser, eftersom de hänvisar till brister som är mycket svåra att korrigera i byggandet av den gemensamma valutan. Låt oss exempelvis se på de institutionella frågorna. Den första skillnaden gäller makten för ministerrådet: Europaparlamentets betänkande förespråkar en förstärkning av den ekonomiska samordningen och stabilitetsprogrammen (punkt 5 i resolutionen), vilket förutsätter en förstärkning av Eurogruppen och dess möjligheter till åtgärder. I rapporten från ECB betonas i stället att de två första åren med euron har visat att ramen för den ekonomiska politiken på europeisk nivå varit tillfredsställande (sid 3). Det visar sig därför att banken hårdnackat försvarar sitt oberoende, och tydligt känner att politikens ökande makt vid förvaltningen av den gemensamma valutan, inom ett icke optimalt valutaområde, riskerar att leda till svåra konflikter. Men är en teknokratisk förvaltning att föredra? Uppriktigt sagt är båda vägar omöjliga att genomföra. Den andra skillnaden gäller öppenheten: I Europaparlamentets betänkande krävs på nytt (punkt 4) att protokollen från ECB-rådets möten skall publiceras vilket väcker motvilja hos ECB, av en anledning som Europaparlamentet envisas med att inte se: i det särskilda fallet med euroområdet, som består av distinkta nationer, skulle konflikter mellan rådsmedlemmar enkelt uppgå i konflikter mellan nationer, vilket skulle skada eurons trovärdighet, som redan är alltför svag. Ännu en gång hänvisar man till den icke-optimala karaktären i de tolv medlemmarnas valutaområde. Den tredje skillnaden gäller röstningen i ECB-rådet: I ECB:s rapport försvaras principen ”en ledamot, en röst”, eftersom de nationella centralbankernas rådsmedlemmar fattar beslut utan personligt ansvar, och inte som företrädare för sitt land (sid 181). I Europaparlamentets betänkande noteras å sin sida reformen som Nicefördraget tillför artikel 10 i ECB:s stadga, som skulle kunna göra det möjligt att i framtiden vikta rösterna i förhållande till ländernas storlek (punkt 17 i resolutionen). En sådan reform skulle vara förenlig med de stora ländernas önskemål, bl. a. Tysklands, som klagar över ECB:s ”orörlighet” som underförstått tillskrivs de små ländernas oproportionerliga betydelse i ECB-rådet. Operationen är långtifrån genomförd, eftersom den förefaller strida mot andan i Maastricht, ECB:s ställning och de små ländernas intressen, som kommer att få säga sitt. Ännu en gång diskuteras den gemensamma valutan för flera nationer under motsatsförhållanden."@sv13
lpv:unclassifiedMetadata

Named graphs describing this resource:

1http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Danish.ttl.gz
2http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Dutch.ttl.gz
3http://purl.org/linkedpolitics/rdf/English.ttl.gz
4http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Events_and_structure.ttl.gz
5http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Finnish.ttl.gz
6http://purl.org/linkedpolitics/rdf/French.ttl.gz
7http://purl.org/linkedpolitics/rdf/German.ttl.gz
8http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Greek.ttl.gz
9http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Italian.ttl.gz
10http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Latvian.ttl.gz
11http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Portuguese.ttl.gz
12http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Spanish.ttl.gz
13http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Swedish.ttl.gz
14http://purl.org/linkedpolitics/rdf/spokenAs.ttl.gz

The resource appears as object in 2 triples

Context graph