Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2001-07-04-Speech-3-019"

Predicate	Value (sorted: default)
rdf:type	lpv_eu:Speech4
dcterms:Date	"2001-07-04"^^xsd:date4
dcterms:Is Part Of	lp_eu:Det belgiske formandskabs aktivitetsprogram4
dcterms:Language	"it"^^xsd:language4
lpv:document identification number	"en.20010704.1.3-019"4
lpv:hasSubsequent	lp_eu:2001-07-04-Speech-3-0204
lpv:speaker	lp:Prodi4
lpv:spoken text	"Signora Presidente, signor Primo Ministro, onorevoli parlamentari, è per me un grande piacere iniziare il lavoro in comune con la Presidenza belga. che riunisca in forma paritaria rappresentanti dei governi degli Stati membri e dei paesi candidati - ripeto, anche dei paesi candidati - rappresentanti dei parlamenti nazionali, del Parlamento europeo e della Commissione. Questa convenzione è il luogo per raggiungere le soluzioni più adatte a rispondere ai più gravi problemi europei. Onorevoli parlamentari, non solo il futuro dell’Europa dev’essere fermamente nelle mani dei suoi cittadini, ma essi ne debbono capire i necessari cambiamenti. Il “no” irlandese a Nizza ci dice chiaramente, tra le altre cose, che dobbiamo colmare il divario apertosi tra Istituzioni e cittadini. Gli europei vogliono un’Unione che risponda alle loro nuove richieste, che vanno ben al di là di un’integrazione economica del continente, ormai largamente acquisita. Vogliono un’Unione chiara e comprensibile - e questo significa che dobbiamo semplificare le nostre procedure e i nostri trattati - in cui le competenze delle Istituzioni siano ben identificate e le decisioni siano prese a livello adeguato. Vogliono un’Unione che assicuri qualità della vita e il tipo di società che desiderano. Vogliono un’Unione che renda loro chiaramente conto dei risultati delle nostre politiche e del corretto impiego delle risorse. Le loro richieste di un maggior controllo democratico nella vita delle Istituzioni dell’Unione sono pienamente giustificate. La Convenzione dovrà affrontare anche questo aspetto. La Dichiarazione di Laeken deve pertanto contenere un ordine del giorno ambizioso ed esauriente per questa Convenzione, determinandone il metodo di lavoro e le scadenze. Signore e signori, la posizione da me recentemente assunta a proposito del Trattato di Nizza e del irlandese ha destato qualche inquietudine, anche all’interno di questa Assemblea. Sin dall’inizio del mio mandato, ho sempre attribuito la massima importanza alle relazioni politiche e istituzionali fra Commissione e Parlamento. Sono infatti convinto che esse debbano basarsi su uno spirito di cooperazione e di franchezza. Permettetemi quindi di concludere spendendo ancora qualche parola sulla ratifica del Trattato di Nizza. Un’Unione di 25 o più Stati membri non può funzionare con le sue strutture attuali e con gli attuali metodi decisionali. E' per questo che, per il progetto che l’attuale Commissione tiene come priorità assoluta, cioè l’allargamento dell’Unione, ho sempre sostenuto che dobbiamo introdurre, come minimo, i cambiamenti istituzionali tanto faticosamente e laboriosamente concordati a Nizza. E' infatti necessario ricordare che il problema dell’allargamento non è solo una questione interna all’Europa. Noi giochiamo in questa decisione il nostro ruolo di riferimento ideale e politico per tanta parte del mondo. I paesi candidati, da parte loro, stanno facendo un grande sforzo - uno sforzo senza precedenti - per poter entrare a far parte dell’Unione. L’Unione dev’essere perciò in grado di accogliere bene i nuovi membri. Questo significa rivedere il nostro sistema istituzionale e il nostro processo decisionale. E' per questo che - sebbene inferiore alle aspettative - il Trattato di Nizza è necessario per l’allargamento. Per questo motivo ribadisco - come ho già detto più volte davanti a voi - il mio auspicio che il Trattato sia ratificato entro la fine dell’anno prossimo, nel pieno rispetto delle opinioni democraticamente espresse dai nostri concittadini. Il popolo irlandese si è recentemente espresso su questo trattato. Non mi voglio addentrare nei particolari del dibattito, che ha preceduto, accompagnato e seguito il . Mi limiterò a dire che, soprattutto dopo il viaggio in Irlanda, sono convinto che l’Unione non minaccia le identità nazionali. Al contrario, la nostra vera forza è l’unità nella diversità. Dopo la mia visita in Irlanda posso comunque affermare con convinzione che il popolo irlandese non ha votato contro l’allargamento. Tuttavia, questo “no” - di cui non possiamo sottostimare l’importanza - solleva un interrogativo cruciale, che non possiamo allontanare da noi: che fare se, malgrado i nostri sforzi, Nizza non dovesse essere ratificato? Per alcuni non è stato facile resistere alla tentazione di dire che la questione non è all’ordine del giorno. Una risposta di questo genere da parte del Presidente della Commissione non sarebbe responsabile. Signor Primo Ministro, il vostro lavoro si colloca in un periodo particolarmente delicato. Siamo entrati nell’ultima fase dei preparativi per l’introduzione delle banconote e delle monete in euro, l’espressione più concreta mai raggiunta dalla realtà europea. Il Belgio sa che può contare sulla collaborazione della Commissione e delle Istituzioni europee perché questo evento, che è giusto definire storico, sia un grande successo. L’allargamento non deve essere compromesso. E' e rimarrà il nostro obiettivo politico principale. E' un progetto di portata storica, il progetto a cui ho legato il mio mandato di Presidente della Commissione, il progetto a cui il Consiglio europeo di Göteborg ha portato unanime sostegno. E' dunque mio dovere, in quanto Presidente della Commissione, prevedere le ripercussioni che il "no" irlandese potrebbe avere per il processo di allargamento. E' saggio secondo voi, onorevoli parlamentari, far finta che questo problema non esista? No, non lo è. Nei giorni scorsi mi sono quindi fatto carico di questo dovere, scegliendo la strada della franchezza, con un intervento meditato e consapevole. Tutti abbiamo detto che Nizza è necessario all’allargamento. Allora non possiamo dare l’impressione che tale processo possa riuscire senza le riforme che tutti noi abbiamo voluto. Non voglio ripetermi sulle interpretazioni giuridiche che ci confermano che sarebbe consentito avviare un allargamento con piccoli aggiustamenti dei Trattati. Il fulcro politico è altrove, e cioè come procedere all’allargamento accompagnandolo con l’approfondimento che Nizza stessa ha dichiarato essere indispensabile. Onorevoli parlamentari, il “no” a Nizza ritarderebbe inevitabilmente il processo di allargamento. In questo caso - che noi vogliamo ad ogni costo evitare - non resterebbe che anticipare la data della prossima Conferenza intergovernativa, in modo da tener fede ai nostri solenni impegni, contando anche sulla forza espressa da questa Assemblea nella pienezza del suo mandato. Come si vede, il Trattato di Nizza è già parte integrante del dibattito sul futuro dell’Europa. Il nostro “sì” alla ratifica non deriva perciò da considerazioni tattiche ma dalla necessità di assicurare la coerenza politica dell’Unione. Le parole da lei pronunciate, signor Primo Ministro, mi confermano che la sua Presidenza condivide pienamente questa analisi e condivide la strategia che da questa analisi consegue. Stiamo inoltre procedendo con determinazione verso l’allargamento dell’Unione, come lei, signor Primo Ministro, ha detto qualche minuto fa. I negoziati per l’adesione hanno raggiunto un punto molto delicato, che vede attualmente in discussione i capitoli più complessi. Nel frattempo, e proprio per preparare l’Unione all’allargamento, gli Stati membri stanno ratificando il Trattato di Nizza. Il recentemente svoltosi nella Repubblica d’Irlanda ci ha, però, ricordato che la ratifica non è una conclusione scontata. Ma su questo ci fermeremo con più attenzione in seguito. Signor Primo Ministro, signora Presidente, al Vertice di Laeken riesamineremo i progressi fatti dall’Unione nell’attuazione della sua agenda sociale. Una sua realizzazione concreta e senza soste è essenziale se vogliamo riuscire, nel corso di questo decennio, a render davvero dinamica e competitiva l’economia europea e, al tempo stesso, a garantire che il nostro modello sociale rimanga ancorato ai principi di giustizia e di sostenibilità. Concordo con l’accento particolare posto dalla nuova Presidenza non solo sull'indispensabile ricerca della piena occupazione ma anche sull’altrettanto indispensabile miglioramento della qualità del lavoro. Modernizzare i sistemi pensionistici e previdenziali è, anch’esso, un’importante parte della nostra agenda sociale. La Commissione ha approvato, ieri, una comunicazione nella quale propone una strategia integrata a livello europeo, con l’obiettivo di affrontare una delle sfide più importanti della società contemporanea. Siamo anche impegnati nella lotta contro la povertà e l’esclusione sociale. Mi fa piacere quindi vedere il governo belga, nella sua funzione di Presidenza, impegnato in queste direzioni. Condivido in particolare la preoccupazione di fondo dalla quale scaturisce tale impegno: in Europa, il divario tra ricchi e poveri si sta aprendo ad un ritmo allarmante. E' nostro dovere arrestare questa tendenza. Rimanendo ancorati a politiche economiche e sociali immutate si mette in pericolo proprio il valore fondamentale sul quale si basa il modello sociale europeo, vale a dire la solidarietà. Il precipitare verso una società sempre più divisa si osserva non solo in Europa ma anche su scala molto più vasta, nei confronti di un intero continente, quello africano - a cui lei, signor Primo Ministro, ha alluso in modo significativo nel suo discorso - che ha perso i contatti anche con le nazioni in via di sviluppo. Dovremo fare tutto il possibile per fermare questo modello ingiusto di sviluppo e per dar voce e diritti a chi non ha né voce né diritti. Onorevoli parlamentari, signor Primo Ministro, il Vertice e le Dichiarazioni di Laeken hanno un’importanza cruciale anche per un’altra ragione. Laeken deve decidere come dovremo strutturare la seconda fase del dibattito sul futuro dell’Europa. Si tratta di un dibattito fondamentale e gravido di conseguenze. Sono particolarmente lieto che esso, a differenza di quanto avveniva sei mesi fa, sia ampiamente presente in tutti i mezzi di comunicazione. Finalmente i nostri concittadini, insieme ai loro governanti, cominciano ad accorgersi di quanto questi problemi siano importanti per il loro futuro. Signor Primo Ministro, lei ha recentemente dichiarato, in un discorso pubblico, che “l’Unione si è trasformata in un garbuglio di istituzioni e di strumenti”. Io ho il poco invidiabile privilegio di condividere la stessa preoccupazione. Se l’analisi è scontata, i rimedi devono ora essere proposti e discussi apertamente e liberamente. Nessuno deve più pensare di poter risolvere queste questioni a porte chiuse. A mio parere, l’unico modo per riformare le Istituzioni in maniera accettabile è quello di dar vita a Laeken ad una convenzione. I capi di Stato hanno parlato anche di io, personalmente, preferisco la parola convenzione"@it9
lpv:translated text	"Fru formand, hr. premierminister, mine damer og herrer, det er mig en stor glæde at indlede samarbejdet med det belgiske formandskab. og det skal være en forsamling med en ligelig repræsentation fra medlemsstaternes og ansøgerlandenes regeringer - jeg vil gerne gentage, at det også skal være ansøgerlandenes regeringer - fra de nationale parlamenter, fra Europa-Parlamentet og fra Kommissionen. I denne forsamling skal man nå frem til de bedste løsninger på EU's alvorligste problemer. Mine damer og herrer, EU's fremtid skal ikke alene ligge sikkert og godt i borgernes hænder, borgerne skal også forstå de nødvendige ændringer af EU. Det irske nej til Nice-traktaten fortæller os bl.a. tydeligt, at vi skal fjerne den kløft, der er opstået mellem institutionerne og borgerne. Europæerne ønsker et EU, som efterkommer deres nye krav, og disse krav går meget længere end til kontinentets økonomiske integration, som man efterhånden har opnået i vid udstrækning. De ønsker et klart og forståeligt EU - og det betyder, at vi er nødt til at forenkle vores procedurer og traktater - hvor institutionernes beføjelser er nøje fastlagt, og hvor beslutningerne træffes på det rigtige niveau. De ønsker et EU, som sikrer den livskvalitet og den samfundsmodel, de gerne vil have. De ønsker et EU, som giver dem klar besked om resultaterne af vores politikker og den korrekte brug af midlerne. Deres krav om en større demokratisk kontrol med EU-institutionernes dagligdag er helt berettiget. Det er et aspekt, som forsamlingen også skal tage op. Laeken-erklæringen skal derfor indeholde en ambitiøs og komplet dagsorden for denne forsamling, og forsamlingens arbejdsmetode og frister skal angives heri. Mine damer og herrer, den holdning, jeg for nylig gav udtryk for til Nice-traktaten og den irske folkeafstemning, vakte en smule bekymring, hvilket også var tilfældet her i Parlamentet. Lige siden mit mandats begyndelse har jeg altid lagt meget stor vægt på de politiske og institutionelle forbindelser mellem Kommissionen og Parlamentet. Jeg er nemlig overbevist om, at disse forbindelser skal være baseret på samarbejde og oprigtighed. Derfor vil jeg gerne have lov til at slutte af med at sige endnu et par ord om ratificeringen af Nice-traktaten. En Union med 25 medlemsstater eller flere kan ikke fungere med sin nuværende opbygning og med de nuværende beslutningsmetoder. Det er årsagen til, at jeg med hensyn til det projekt, som er den nuværende Kommissions absolutte førsteprioritet, nemlig EU's udvidelse, altid har været af den opfattelse, at vi i det mindste bliver nødt til at foretage de institutionelle ændringer, som vi vedtog i Nice med så stort møje og besvær. Vi skal nemlig huske, at udvidelsesspørgsmålet ikke kun er et EU-spørgsmål, for med denne beslutning er det vores rolle som politisk forbillede for en stor del af verden, der står på spil. Ansøgerlandene gør for deres vedkommende en stor indsats - en indsats, der aldrig er set før - for at komme med i EU. Derfor skal EU være i stand til at optage de nye medlemmer på en ordentlig måde. Det betyder, at vi skal tage vores institutionssystem og vores beslutningsproces op til fornyet overvejelse. Nice-traktaten er således nødvendig for udvidelsen, selv om traktaten ikke lever helt op til forventningerne. Derfor vil jeg gerne gentage noget, som jeg allerede har givet udtryk for flere gange her i Parlamentet, nemlig mit håb om, at traktaten bliver ratificeret inden udgangen af næste år, med fuld respekt for de holdninger, som vores medborgere har givet udtryk for på demokratisk vis. Det irske folk udtalte sig for nylig om denne traktat. Jeg vil ikke komme nærmere ind på den debat, der fandt sted før, efter og under folkeafstemningen. Jeg vil blot sige, at jeg navnlig efter min rejse til Irland er overbevist om, at EU ikke er en trussel mod den nationale identitet. Vores sande styrke er tværtimod, at vi er forenet i mangfoldighed. Efter mit besøg i Irland kan jeg dog fastslå med sikkerhed, at det irske folk ikke stemte nej til udvidelsen. Dette nej - som vi ikke må undervurdere betydningen af - rejser dog et væsentligt spørgsmål, som vi ikke må undlade at tage op: Hvad skal vi gøre, hvis Nice-traktaten ikke skulle blive ratificeret på trods af alle vores anstrengelser? Der var nogle, som havde svært ved at modstå fristelsen til at sige, at dette spørgsmål ikke er på dagsordenen. Et sådant svar fra kommissionsformanden ville ikke være ansvarligt. Hr. premierminister, Deres arbejde kommer til at finde sted i en særligt vanskelig periode. Vi er nu gået ind i sidste fase af forberedelserne til indførelsen af euromønter og ­sedler, som er det mest konkrete udtryk, der har været hidtil for den europæiske virkelighed. Belgien ved, at det kan regne med Kommissionens og EU-institutionernes støtte, så denne begivenhed - der med rette kan kaldes historisk - bliver en stor succes. Der må ikke sættes spørgsmålstegn ved udvidelsen. Den er og bliver vores politiske hovedmålsætning. Der er tale om et projekt af historiske dimensioner, et projekt, som mit mandat som kommissionsformand er bundet til, og som Det Europæiske Råd i Göteborg gav sin fulde støtte. Som kommissionsformand er det derfor min pligt at tage højde for de følgevirkninger, som det irske nej kunne få for udvidelsesprocessen. Mine damer og herrer, er det efter Deres mening klogt, at man lader, som om dette problem ikke eksisterer? Nej, det er det ikke. Derfor har jeg påtaget mig denne pligt i de seneste par dage, og jeg valgte at være oprigtig og holde en bevidst og gennemtænkt tale. Vi har alle sammen sagt, at Nice-traktaten er nødvendig for udvidelsen. Derfor må vi ikke give indtryk af, at denne proces kan gennemføres uden de reformer, vi alle sammen ønskede. Jeg vil ikke gentage, hvad jeg allerede har sagt om de juridiske fortolkninger, der bekræfter, at det ville være muligt at indlede udvidelsen med nogle små tilpasninger af traktaterne. Det politiske hovedpunkt er et andet, nemlig hvordan vi skal foretage udvidelsen samtidig med den uddybning, hvis nødvendighed man blev enig om i Nice. Mine damer og herrer, et nej til Nice-traktaten ville uundgåeligt forsinke udvidelsesprocessen. I dette tilfælde - som vi for enhver pris ønsker at undgå - ville der ikke være andet at gøre end at fremskynde datoen for den næste regeringskonference, så vi kan overholde vores højtidelige løfter, og her kan vi også regne med den støtte, som Parlamentet har givet udtryk for med sit fulde mandat. Som man kan se, er Nice-traktaten allerede en vigtig del af debatten om EU's fremtid. Det er således ikke taktiske betragtninger, der ligger til grund for vores ja til ratificeringen, men derimod nødvendigheden af at sikre EU's politiske konsekvens. Hr. premierminister, Deres udtalelser bekræfter, at Deres formandskab er helt enigt i denne analyse, og at det går ind for den strategi, som følger af denne analyse. Vi går desuden beslutsomt i retning af EU's udvidelse, sådan som De sagde for lidt siden, hr. premierminister. Vi er nået til et meget vanskeligt punkt i optagelsesforhandlingerne, eftersom vi i øjeblikket drøfter de mest komplekse spørgsmål. I mellemtiden er medlemsstaterne i færd med at ratificere Nice-traktaten, og det er netop for at gøre EU klar til udvidelsen. Den folkeafstemning, der blev afholdt i Irland for nylig, mindede os dog om, at ratificeringen ikke er en konklusion, der kan tages for givet. Men det kommer vi nærmere ind på senere. Hr. premierminister, fru formand, på topmødet i Laeken skal vi igen se på de fremskridt, som EU har gjort i forbindelse med gennemførelsen af den sociale dagsorden. Det er nødvendigt med en konkret og uafbrudt gennemførelse af dagsordenen, hvis det i løbet af dette årti skal lykkes os at gøre Europas økonomi virkeligt dynamisk og konkurrencedygtig, samtidig med at vi sikrer, at vores socialmodel bliver ved med at bygge på principperne om retfærdighed og bæredygtighed. Jeg er enig med det nye formandskab i, at der ikke blot skal lægges særlig vægt på den nødvendige målsætning om fuld beskæftigelse, men også på den lige så nødvendige forbedring af arbejdets kvalitet. At modernisere pensionssystemerne og de sociale sikringssystemer er ligeledes en vigtig del af vores sociale dagsorden. Kommissionen vedtog i går en meddelelse, hvor den foreslår en integreret EU-strategi med det formål at tage en af det moderne samfunds vigtigste udfordringer op. Vi gør ligeledes en indsats for at bekæmpe fattigdom og social udstødelse. Det glæder mig derfor at se, at den belgiske regering vil gøre en indsats i den retning under sit formandskab. Jeg deler navnlig den grundlæggende bekymring, som denne indsats udspringer af, nemlig bekymringen over, at afstanden mellem rig og fattig i Europa hele tiden bliver større, og det går foruroligende stærkt. Det er vores pligt at standse denne tendens. Ved at holde fast ved nogle uændrede økonomiske og sociale politikker bringer man netop den grundlæggende værdi, som den europæiske socialmodel er baseret på - nemlig solidariteten - i fare. Den hurtige udvikling i retning af et stadig mere opdelt samfund finder ikke kun sted i Europa, men også i meget større målestok, nemlig på et helt kontinent som det afrikanske - hvilket De understregede i Deres tale, hr. premierminister - der også har mistet kontakten til udviklingslandene. Vi skal gøre den størst mulige indsats for at bremse denne uretfærdige udviklingsmodel og for at være talerør for og give rettigheder til dem, som ikke har noget at skulle have sagt, og som ikke har nogen rettigheder. Mine damer og herrer, hr. premierminister, topmødet i Laeken og erklæringerne fra dette topmøde er også af afgørende betydning af en anden årsag. I Laeken skal vi beslutte, hvordan vi skal tilrettelægge den anden fase af debatten om EU's fremtid. Det er en fundamental debat, som har en lang række konsekvenser. Jeg er særligt glad for, at denne debat - til forskel fra det, der skete for seks måneder siden - får en bred dækning i alle medierne. Endelig begynder vores medborgere og deres ledere at blive klar over, hvor vigtige alle disse spørgsmål er for deres fremtid. Hr. premierminister, i en af Deres taler til offentligheden for nylig udtalte De, at "EU er blevet til et virvar af institutioner og instrumenter". Jeg har det ikke særligt misundelsesværdige privilegium, at jeg deler Deres bekymring. Selv om resultatet er givet på forhånd, skal der nu foreslås nogle løsninger, som skal drøftes på en fri og åben måde. Der er ikke længere nogen, der skal tro, at de kan løse disse spørgsmål for lukkede døre. Hvis vi skal ændre institutionerne på en acceptabel måde, er den eneste rigtige løsning efter min mening, at vi i Laeken beslutter at nedsætte en forsamling. Regeringscheferne talte også om et forum, men personligt foretrækker jeg ordet "forsamling""@da1 "Frau Präsidentin, Herr Premierminister, meine Damen und Herren Abgeordneten! Es ist mir eine große Freude, die gemeinsame Arbeit mit dem belgischen Vorsitz aufzunehmen. in dem die Regierungen der Mitgliedstaaten und der Beitrittsländer – ich wiederhole, auch der Beitrittsländer –, die nationalen Parlamente, das Europäische Parlament und die Kommission paritätisch vertreten sind. In diesem Konvent können dann die Lösungen gefunden werden, die den schwerwiegendsten europäischen Problemen am besten entsprechen. Meine Damen und Herren Abgeordneten! Die Zukunft Europas muss nicht nur fest in den Händen seiner Bürger liegen, sondern die Bürger müssen auch die unumgänglichen Veränderungen begreifen. Das irische „no“ zum Vertrag von Nizza zeigt uns u. a. deutlich, dass wir die Kluft, die sich zwischen Institutionen und Bürgern aufgetan hat, überbrücken müssen. Die Europäer wollen eine Union, die ihren neuen Forderungen gerecht wird; diese Forderungen gehen weit über eine nunmehr im Großen und Ganzen abgeschlossene wirtschaftliche Integration des Kontinents hinaus. Sie wollen eine transparente und verständliche Union – und dies bedeutet, dass wir unsere Verfahren und Verträge vereinfachen müssen –, in der die Zuständigkeiten der Institutionen genau abgegrenzt sind und die Entscheidungen auf der angemessenen Ebene getroffen werden. Sie wollen eine Union, die ihnen genau die gewünschte Lebensqualität und Gesellschaftsform sichert. Sie wollen eine Union, die ihnen gegenüber eindeutig Rechenschaft über die Ergebnisse ihrer Politik und die einwandfreie Mittelverwendung ablegt. Ihre Forderungen nach einer stärkeren demokratischen Kontrolle der Gemeinschaftsinstitutionen sind in vollem Umfang gerechtfertigt. Der Konvent wird sich auch mit diesem Aspekt befassen müssen. Die Laekener Erklärung muss daher ein ehrgeiziges und erschöpfendes Mandat für diesen Konvent enthalten und die Arbeitsmethode und die Termine festlegen. Meine Damen und Herren, die Ausführungen, die ich vor kurzem zum Vertrag von Nizza und zum irischen Referendum gemacht habe, haben auch in diesem Hohen Haus eine gewisse Besorgnis hervorgerufen. Seit Beginn meiner Amtszeit habe ich den politischen und institutionellen Beziehungen zwischen Kommission und Parlament stets größte Bedeutung beigemessen. Ich bin davon überzeugt, dass sich diese Beziehungen auf Zusammenarbeit und Offenheit gründen müssen. Erlauben Sie mir daher, abschließend noch einige Worte zur Ratifizierung des Vertrags von Nizza an Sie zu richten. Eine Union von 25 oder mehr Mitgliedstaaten ist mit den derzeitigen Strukturen und Entscheidungsverfahren nicht funktionsfähig. Ich habe daher immer betont, dass wir für die Erweiterung der Union, die für diese Kommission eine absolute Priorität darstellt, zumindest die institutionellen Änderungen durchführen müssen, die wir in Nizza mühsam vereinbart haben. Die Erweiterung stellt keine rein innereuropäische Frage dar: Uns kommt in dieser Angelegenheit, in der aller Augen auf uns gerichtet sind, eine entscheidende politische Rolle zu. Die Bewerberländer unternehmen gewaltige, noch nie da gewesene Anstrengungen, um der Union beitreten zu können. Die Union muss daher in der Lage sein, die neuen Mitglieder aufzunehmen. Dies bedeutet, dass wir unser institutionelles System und unsere Entscheidungsverfahren anpassen müssen. Daher brauchen wir den Vertrag von Nizza – auch wenn er hinter den Erwartungen zurückgeblieben ist – für die Erweiterung. An dieser Stelle möchte ich vor Ihnen erneut meinem Wunsch Ausdruck verleihen, dass der Vertrag von Nizza bis Ende nächsten Jahres unter Berücksichtigung des demokratischen Votums unserer Mitbürger ratifiziert wird. Die Iren haben vor kurzem über diesen Vertrag abgestimmt. Ich will hier nicht auf die Einzelheiten der Diskussion eingehen, die vor, während und nach dem Referendum geführt wurde. Ich möchte nur, insbesondere nach meiner Irlandreise, meine Überzeugung kundtun, dass die Union keine Bedrohung für die nationale Identität darstellt. Im Gegenteil: Unsere wahre Stärke ist „die Einheit in der Vielfalt“. Nach meinem Besuch in Irland kann ich jedenfalls bestätigen, dass die Iren nicht gegen die Erweiterung gestimmt haben. Dieses „Nein“, dessen Bedeutung wir nicht unterschätzen dürfen, wirft jedoch eine entscheidende Frage auf: Was geschieht, wenn der Vertrag von Nizza trotz unserer Bemühungen nicht ratifiziert wird? Manche haben der Versuchung nicht widerstehen können einzuwenden, dass sich diese Frage derzeit nicht stellt. Für den Präsidenten der Kommission wäre es jedoch unverantwortlich, eine solche Antwort zu geben. Herr Premierminister, Ihre Präsidentschaft fällt in eine überaus schwierige Zeit. Wir sind in die letzte Phase der Vorbereitungen eingetreten, so dass die Euro-Banknoten und -Münzen - als bisher konkretester Ausdruck der europäischen Realität - eingeführt werden können. Belgien weiß, dass es auf die Mitarbeit der Kommission und aller europäischen Institutionen zählen kann, damit dieses Ereignis, das mit Recht als historisch zu bezeichnen ist, ein voller Erfolg wird. Die Erweiterung darf nicht gefährdet werden. Sie bleibt unser politisches Hauptziel, dem ich meine Amtszeit als Präsident der Kommission gewidmet habe. Die Erweiterung ist ein historisches Projekt, das vom Europäischen Rat in Göteborg einstimmig unterstützt wurde. Ich sehe es daher als meine Pflicht als Präsident der Kommission an, die Auswirkungen vorherzusehen, die das irische „Nein“ auf den Erweiterungsprozess haben könnte. Wäre es klug, so zu tun, als ob dieses Problem nicht existiere? Diese Frage ist entschieden zu verneinen. In den vergangenen Tagen habe ich daher meine Pflicht erfüllt und das Problem nach reiflicher Überlegung bewusst in aller Offenheit angesprochen. Wir haben alle gesagt, dass der Vertrag von Nizza für die Erweiterung notwendig ist. Nun können wir nicht den Eindruck erwecken, dass ein solcher Prozess ohne die von allen gewollten Reformen gelingen könnte. Ich möchte nicht auf Meinungen juristischer Sachverständiger eingehen, die uns versichern, dass eine Erweiterung mit geringen Anpassungen der Verträge durchgeführt werden könnte. Die politische Kernfrage lautet vielmehr: Wie können wir die Erweiterung gemeinsam mit der Vertiefung durchführen, die in Nizza als unverzichtbar bezeichnet wurde? Meine Damen und Herren Abgeordneten, ein „Nein“ zum Vertrag von Nizza würde den Erweiterungsprozess unweigerlich verzögern. In diesem Fall – den wir um jeden Preis verhindern wollen – könnten wir nur die nächste Regierungskonferenz vorverlegen, um unsere feierlichen Versprechen einzulösen. Wir zählen dabei auch auf die Unterstützung dieses Hohen Hauses. Wie Sie sehen, ist der Vertrag von Nizza aus der Diskussion über die Zukunft Europas nicht mehr wegzudenken. Unser „Ja“ zur Ratifizierung ergibt sich somit nicht aus taktischen Überlegungen, sondern aus der Notwendigkeit, die politische Kohärenz der Union zu wahren. Die Ausführungen, die Sie, Herr Premierminister, hier gemacht haben, bestätigen mir, dass Ihre Präsidentschaft diese Bewertung und die daraus folgende Strategie völlig teilt. Außerdem schreiten wir, wie Sie, Herr Premierminister vor wenigen Minuten betonten, mit Entschiedenheit in Richtung Unionserweiterung voran. Die Beitrittsverhandlungen haben einen sehr heiklen Punkt erreicht: nun werden also die komplexesten Kapitel erörtert. In der Zwischenzeit werden die Mitgliedstaaten, um eben die Union auf die Erweiterung vorzubereiten, den Vertrag von Nizza ratifizieren. Das Referendum in der Republik Irland hat uns jedoch daran erinnert, dass die Ratifizierung noch keine beschlossene Sache ist. Darauf werde ich im Folgenden zurückkommen. Herr Premierminister, Frau Präsidentin! Auf dem Laekener Gipfel werden wir die Fortschritte prüfen, die die Kommission beim Abarbeiten ihrer Sozialagenda erzielt hat. Ihre konkrete und kontinuierliche Verwirklichung ist von entscheidender Bedeutung, wenn es uns in diesem Jahrzehnt gelingen soll, die europäische Wirtschaft wahrhaft dynamisch und wettbewerbsfähig zu gestalten und gleichzeitig zu gewährleisten, dass unser Sozialmodell weiterhin auf den Grundsätzen der Gerechtigkeit und Tragfähigkeit beruht. Ich stimme mit dem belgischen Vorsitz insofern überein, als besonderes Gewicht nicht nur auf das unerlässliche Streben nach Vollbeschäftigung, sondern auch auf die ebenso unerlässliche Verbesserung der Arbeitsqualität gelegt wird. Die Modernisierung der Sozialschutz- und besonders der Altersversorgungssysteme ist ebenfalls wichtiger Bestandteil unserer Sozialagenda. Die Kommission hat gestern eine Mitteilung angenommen, in der sie eine auf europäischer Ebene integrierte Strategie vorschlägt, um eine der größten Herausforderungen der heutigen Gesellschaft zu bewältigen. Ferner bemühen wir uns um die Bekämpfung der Armut und der sozialen Ausgrenzung. Ich stelle daher erfreut fest, dass sich die belgische Regierung in ihrer Funktion als Ratsvorsitz auf diese Ziele verpflichtet. Ich teile insbesondere die grundlegende Besorgnis, aus der sich diese Verpflichtung ergibt: In Europa vertieft sich die Kluft zwischen Arm und Reich mit alarmierender Geschwindigkeit. Es ist unsere Pflicht, dieser Entwicklung Einhalt zu gebieten. Wenn wir unsere gegenwärtige Wirtschafts- und Sozialpolitik nicht ändern, gefährden wir gerade den grundlegenden Wert, auf dem das europäische Sozialmodell beruht, d. h. die Solidarität. Das Abgleiten in eine mehr und mehr gespaltene Gesellschaft ist nicht nur in Europa zu beobachten, sondern auch in viel größerem Maßstab, nämlich in Bezug auf einen ganzen Kontinent: Afrika, dem Sie, Herr Premierminister, in Ihren Ausführungen besondere Bedeutung beigemessen haben und das sogar den Anschluss an die Entwicklungsländer verloren hat. Wir müssen alles in unserer Macht Stehende tun, damit sich dieses ungerechte Entwicklungsmodell nicht verbreitet und damit diejenigen eine Stimme und Rechte erhalten, die weder über das eine noch das andere verfügen. Meine Damen und Herren Abgeordneten! Herr Premierminister! Noch aus einem anderen Grund kommt dem Laekener Gipfel und der Laekener Erklärung entscheidende Bedeutung zu. In Laeken muss beschlossen werden, wie wir die zweite Phase der Debatte über die Zukunft Europas gestalten wollen. Es handelt sich um eine grundlegende und folgenschwere Debatte. Ich freue mich besonders, dass sie - anders als vor sechs Monaten - in allen Medien umfassend geführt wird. Und schließlich beginnen auch unsere Bürger zusammen mit ihren Politikern zu bemerken, wie wichtig diese Probleme für ihre Zukunft sind. Herr Premierminister! Sie haben kürzlich in einer Rede erklärt, dass sich „die Union in ein Wirrwarr von Institutionen und Instrumenten verwandelt hat“. Ich bin in der wenig beneidenswerten Lage, ihre Bedenken zu teilen. Da die Analyse abgeschlossen ist, müssen jetzt die Abhilfemaßnahmen vorgeschlagen und offen und freimütig erörtert werden. Niemand darf mehr glauben, diese Fragen hinter verschlossenen Türen lösen zu können. Meiner Ansicht nach besteht der einzige Weg, um die Institutionen in einer annehmbaren Weise umzugestalten, darin, in Laeken einen Konvent ins Leben zu rufen – die Staats- und Regierungschefs haben es auch „Forum“ genannt, ich persönlich ziehe die Bezeichnung „Konvent“ vor"@de7 "Κυρία Πρόεδρε, κύριε Πρωθυπουργέ, κυρίες και κύριοι βουλευτές, είναι μεγάλη μου χαρά που αρχίζω τις εργασίες από κοινού με τη βελγική Προεδρία. που θα συγκεντρώνει ισότιμα εκπροσώπους των κυβερνήσεων των κρατών μελών και των υποψήφιων χωρών - επαναλαμβάνω, και των υποψήφιων χωρών - εκπροσώπους των εθνικών κοινοβουλίων, του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου και της Επιτροπής. Η Συνέλευση αυτή είναι ο χώρος για να φτάσουμε στις καταλληλότερες λύσεις για τη αντιμετώπιση των σοβαρότερων ευρωπαϊκών προβλημάτων. Κυρίες και κύριοι βουλευτές, το μέλλον της Ευρώπης δεν πρέπει μόνο να βρίσκεται σταθερά στα χέρια των πολιτών της, αλλά αυτοί θα πρέπει να κατανοήσουν και τις αναγκαίες αλλαγές. Το ιρλανδικό “όχι” στη Νίκαια, μεταξύ άλλων, μας δηλώνει καθαρά ότι πρέπει να καλύψουμε το χάσμα που έχει ανοίξει μεταξύ των ευρωπαϊκών θεσμικών οργάνων και των πολιτών. Οι Ευρωπαίοι θέλουν μια Ένωση που θα ανταποκρίνεται στις νέες απαιτήσεις τους, οι οποίες ξεπερνούν την οικονομική ολοκλήρωση της ηπείρου, που έχει πλέον κατά το μάλλον επιτευχθεί. Θέλουν μια Ένωση σαφή και κατανοητή - και αυτό σημαίνει ότι πρέπει να απλοποιήσουμε τις διαδικασίες και τις συνθήκες μας - όπου οι αρμοδιότητες των οργάνων θα είναι καλά προσδιορισμένες και οι αποφάσεις θα λαμβάνονται στο κατάλληλο επίπεδο. Θέλουν μια Ένωση που θα διασφαλίζει την ποιότητα της ζωής και τον τύπο της κοινωνίας που επιθυμούν. Θέλουν μια Ένωση που θα λογοδοτεί με σαφήνεια ενώπιόν τους για τα αποτελέσματα των πολιτικών μας και για την ορθή χρήση των πόρων. Οι απαιτήσεις για βαθύτερο δημοκρατικό έλεγχο στη ζωή των οργάνων της Ένωσης, είναι απόλυτα δικαιολογημένες. Η Συνέλευση πρέπει να αντιμετωπίσει και αυτό το θέμα. Η Δήλωση του Laeken πρέπει κατά συνέπεια να περιέχει μια φιλόδοξη και πλήρη ημερήσια διάταξη για αυτήν τη Συνέλευση, καθορίζοντας τη μέθοδο εργασίας και τα χρονικά όρια. Κυρίες και κύριοι, η θέση που έλαβα πρόσφατα όσον αφορά τη Συνθήκη της Νίκαιας και το ιρλανδικό δημοψήφισμα προξένησε κάποιες ανησυχίες και εντός αυτής της Συνέλευσης. Από τότε που ανέλαβα τα καθήκοντά μου, έδωσα πάντοτε τη μέγιστη βαρύτητα στις πολιτικές και θεσμικές σχέσεις μεταξύ Επιτροπής και Κοινοβουλίου. Πράγματι, είναι πεπεισμένος ότι οι σχέσεις αυτές πρέπει να στηρίζονται σε πνεύμα συνεργασίας και ειλικρίνειας. Επιτρέψτε μου συνεπώς να ολοκληρώσω, αφιερώνοντας λίγα λόγια στην επικύρωση της Συνθήκης της Νίκαιας. Μια Ένωση 25 ή περισσοτέρων κρατών μελών δεν μπορεί να λειτουργεί με τις σημερινές δομές και τις σημερινές μεθόδους λήψης αποφάσεων. Αυτός είναι ο λόγος που για το σχέδιο που η σημερινή Επιτροπή θέτει ως πρώτη προτεραιότητα, τη διεύρυνση δηλαδή της Ένωσης, υποστήριζα ανέκαθεν πως πρέπει να καθιερώσουμε, τουλάχιστον, τις θεσμικές αλλαγές που μετά από πολλές δυσκολίες και προσπάθειες συμφωνήσαμε στη Νίκαια. Πράγματι, είναι αναγκαίο να υπενθυμίσουμε ότι το πρόβλημα της διεύρυνσης δεν αποτελεί μόνον ένα εσωτερικό ζήτημα της Ευρώπης. Με την απόφαση αυτή διαδραματίζουμε τον ρόλο μας ως ιδανικού και πολιτικού σημείου αναφοράς για μεγάλο μέρος του κόσμου. Από την πλευρά τους, οι υποψήφιες χώρες καταβάλλουν μεγάλη προσπάθεια - μια προσπάθεια χωρίς προηγούμενο - για να μπορέσουν να ενταχθούν στην Ένωση. Η Ένωση πρέπει να είναι συνεπώς σε θέση να υποδεχθεί σωστά τα νέα μέλη. Αυτό σημαίνει επανεξέταση του θεσμικού μας συστήματος και της διαδικασίας λήψης αποφάσεων. Αυτός είναι ο λόγος που - αν και κατώτερη των προσδοκιών - η Συνθήκη της Νίκαιας είναι αναγκαία για τη διεύρυνση. Για το λόγο αυτό επαναλαμβάνω - όπως έχω ήδη αναφέρει επανειλημμένα ενώπιόν σας - την ευχή μου να επικυρωθεί η Συνθήκη εντός του επόμενου έτους, με πλήρη σεβασμό των δημοκρατικά εκφραζόμενων απόψεων των συμπολιτών μας. Ο ιρλανδικός λαός εκφράστηκε πρόσφατα σε σχέση με αυτή τη Συνθήκη. Δεν θέλω να υπεισέλθω στις λεπτομέρειες των συζητήσεων που διεξήχθησαν πριν, κατά και μετά το δημοψήφισμα. Θα περιοριστώ να δηλώσω πως, προπαντός μετά το ταξίδι μου στην Ιρλανδία, είμαι πεπεισμένος ότι η Ένωση δεν απειλεί τις εθνικές ταυτότητες. Αντίθετα, η πραγματική μας δύναμη είναι η ενότητα μέσα στη διαφορά. Μετά την επίσκεψή μου στην Ιρλανδία, μπορώ συνεπώς να δηλώσω με βεβαιότητα, ότι ο ιρλανδικός λαός δεν ψήφισε κατά της διεύρυνσης. Παρόλα αυτά, το “όχι” αυτό - τη σημασία του οποίου δεν μπορούμε να υποτιμήσουμε - εγείρει ένα σημαντικό ερωτηματικό, που δεν μπορούμε να αγνοήσουμε: τι θα κάνουμε αν, παρά τις προσπάθειές μας, η Συνθήκη της Νίκαιας δεν επικυρωθεί; Για ορισμένους δεν ήταν εύκολο να αντισταθούν στον πειρασμό να δηλώσουν πως το θέμα δεν βρίσκεται στην ημερήσια διάταξη. Μια απάντηση αυτού του τύπου από τον Πρόεδρο της Επιτροπής δεν θα ήταν υπεύθυνη. Κύριε Πρωθυπουργέ, η εργασία σας συμπίπτει με μια ιδιαίτερα κρίσιμη περίοδο. Έχουμε εισέλθει στην τελευταία φάση των προετοιμασιών για την καθιέρωση των χαρτονομισμάτων και των κερμάτων σε ευρώ, την πιο συγκεκριμένη έκφραση που έχει επιτύχει ποτέ η ευρωπαϊκή πραγματικότητα. Το Βέλγιο γνωρίζει ότι μπορεί να βασίζεται στη συνεργασία της Επιτροπής και των ευρωπαϊκών οργάνων ώστε το γεγονός αυτό, που είναι σωστό να χαρακτηρίσουμε ιστορικό, να στεφθεί με μεγάλη επιτυχία. Η διεύρυνση δεν πρέπει να τεθεί σε κίνδυνο. Είναι και θα παραμείνει ο κύριος πολιτικός μας στόχος. Είναι ένα σχέδιο ιστορικής εμβέλειας, το σχέδιο με το οποίο έχω συνδέσει τη θητεία μου ως Προέδρου της Επιτροπής, το σχέδιο το οποίο έτυχε ομόφωνης υποστήριξης από το Ευρωπαϊκό Συμβούλιο του Γκέτεμποργκ. Είναι συνεπώς καθήκον μου, ως Προέδρου της Επιτροπής, να προβλέψω τις συνέπειες που ενδέχεται να έχει το ιρλανδικό “όχι” για τη διαδικασία της διεύρυνσης. Είναι συνετό κατά την άποψή σας, κυρίες και κύριοι βουλευτές, να προσποιηθούμε πως το πρόβλημα αυτό δεν υπάρχει; Όχι, δεν είναι. Τις προηγούμενες ημέρες, ανέλαβα συνεπώς αυτό το καθήκον, επιλέγοντας το δρόμο της ειλικρίνειας, με μια μελετημένη και συνειδητή παρέμβαση. Όλοι δηλώσαμε ότι η Νίκαια είναι αναγκαία για τη διεύρυνση. Δεν μπορούμε συνεπώς να δώσουμε την εντύπωση ότι η διαδικασία αυτή μπορεί να πετύχει χωρίς τις μεταρρυθμίσεις που όλοι μας θέλαμε. Δεν επιθυμώ να σταθώ στις νομικές ερμηνείες, που επιβεβαιώνουν πως θα μπορούσαμε να ξεκινήσουμε τη διεύρυνση με μικρές προσαρμογές των Συνθηκών. Η πολιτική ουσία βρίσκεται αλλού και, συγκεκριμένα, στον τρόπο που θα προχωρήσουμε στη διεύρυνση με την εμβάθυνση που κρίθηκε απαραίτητη στη Νίκαια. Κυρίες και κύριοι βουλευτές, το “όχι” στη Νίκαια θα καθυστερούσε αναπόφευκτα τη διαδικασία της διεύρυνσης. Στην περίπτωση αυτή – την οποία εμείς θέλουμε να αποφύγουμε με κάθε τρόπο - δεν θα μπορούσαμε παρά να επισπεύσουμε την ημερομηνία της επόμενης Διακυβερνητικής Διάσκεψης, ώστε να τηρήσουμε τις επίσημες αποφάσεις μας, στηριζόμενοι και στη δύναμη που εξέφρασε αυτή η Συνέλευση στην πληρότητα της εντολής της. Όπως φαίνεται, η Συνθήκη της Νίκαιας αποτελεί ήδη αναπόσπαστο μέρος της συζήτησης για το μέλλον της Ευρώπης. Το δικό μας “ναι” στην επικύρωση δεν απορρέει συνεπώς από εκτιμήσεις τακτικής, αλλά από την αναγκαιότητα να διασφαλίσουμε την πολιτική συνοχή της Ένωσης. Τα λόγια σας, κύριε Πρωθυπουργέ, μου επιβεβαιώνουν ότι η Προεδρία σας συμμερίζεται πλήρως αυτή την ανάλυση και τη στρατηγική που η ανάλυση αυτή συνεπάγεται. Προχωράμε επίσης αποφασιστικά προς τη διεύρυνση της Ένωσης, όπως εσείς, κύριε Πρωθυπουργέ, αναφέρατε προ ολίγου. Οι διαπραγματεύσεις για την προσχώρηση έχουν φτάσει σήμερα σε ένα πολύ λεπτό σημείο, στη συζήτηση των πιο περίπλοκων θεμάτων. Εν τω μεταξύ, και ακριβώς για να προετοιμαστεί η Ένωση για τη διεύρυνση, τα κράτη μέλη επικυρώνουν τη Συνθήκη της Νίκαιας. Το πρόσφατο δημοψήφισμα που πραγματοποιήθηκε στη Δημοκρατία της Ιρλανδίας μας υπενθύμισε όμως ότι η επικύρωση δεν είναι πάντοτε δεδομένη. Στο θέμα όμως αυτό θα αναφερθούμε εκτενέστερα στη συνέχεια. Κύριε Πρωθυπουργέ, κυρία Πρόεδρε, στη Σύνοδο Κορυφής του Laeken θα επανεξετάσουμε τις προόδους που έκανε η Ένωση στην εφαρμογή της κοινωνικής της ατζέντας. Η συγκεκριμένη και χωρίς καθυστερήσεις υλοποίησή της είναι απαραίτητη, αν θέλουμε να καταφέρουμε, πριν από το τέλος της παρούσας δεκαετίας, να καταστήσουμε πραγματικά δυναμική και ανταγωνιστική την ευρωπαϊκή οικονομία και, ταυτόχρονα, να εξασφαλίσουμε ότι το κοινωνικό μας μοντέλο θα εξακολουθήσει να βασίζεται στις αρχές της δικαιοσύνης και της αειφορίας. Συμφωνώ με την ιδιαίτερη έμφαση που έδωσε η νέα Προεδρία, όχι μόνο στην αναγκαία επιδίωξη της πλήρους απασχόλησης, αλλά και στην εξίσου αναγκαία βελτίωση της ποιότητας της εργασίας. Ο εκσυγχρονισμός των συνταξιοδοτικών και των ασφαλιστικών συστημάτων αποτελεί, επίσης, ένα σημαντικό τμήμα της κοινωνικής μας ατζέντας. Η Επιτροπή εξέδωσε εχθές μια ανακοίνωση στην οποία προτείνει μια ολοκληρωμένη στρατηγική σε ευρωπαϊκό επίπεδο, με στόχο την αντιμετώπιση μιας εκ των σημαντικότερων προκλήσεων της σύγχρονης κοινωνίας. Αγωνιζόμαστε επίσης κατά της ένδειας και του κοινωνικού αποκλεισμού. Χαίρομαι συνεπώς που βλέπω τη βελγική κυβέρνηση, από τη θέση της Προεδρίας, να δεσμεύεται προς αυτές τις κατευθύνσεις. Συμμερίζομαι ειδικότερα την έντονη ανησυχία από την οποία πηγάζει αυτή η δέσμευση: στην Ευρώπη, η ψαλίδα μεταξύ πλούσιων και φτωχών διευρύνεται με ανησυχητικό ρυθμό. Είναι καθήκον μας να ανακόψουμε αυτή την τάση. Αν παραμείνουμε προσκολλημένοι σε αμετάβλητες οικονομικές και κοινωνικές πολιτικές, θέτουμε σε κίνδυνο τη θεμελιώδη εκείνη αρχή πάνω στην οποία στηρίζεται το ευρωπαϊκό κοινωνικό μοντέλο, που δεν είναι άλλη από την αλληλεγγύη. Η διολίσθηση προς μια συνεχώς πιο διαιρεμένη κοινωνία δεν παρατηρείται μόνο στην Ευρώπη, αλλά και σε πολύ ευρύτερη κλίμακα, σε σχέση με μια ολόκληρη ήπειρο, την αφρικανική - στην οποία εσείς, κύριε Πρωθυπουργέ, αναφερθήκατε με σημαίνοντα τρόπο στην ομιλία σας - η οποία έχασε την επαφή ακόμη και με τις αναπτυσσόμενες χώρες. Πρέπει να κάνουμε ό,τι είναι δυνατόν, για να ανακόψουμε αυτό το άδικο μοντέλο ανάπτυξης και για να δώσουμε φωνή και δικαιώματα σε όσους δεν έχουν ούτε φωνή ούτε δικαιώματα. Κυρίες και κύριοι βουλευτές, κύριε Πρωθυπουργέ, η Σύνοδος Κορυφής και οι δηλώσεις του Laeken έχουν καθοριστική σημασία και για έναν ακόμη λόγο. Στο Laeken πρέπει να αποφασιστεί πώς θα πρέπει να οργανώσουμε τη δεύτερη φάση της συζήτησης για το μέλλον της Ευρώπης. Πρόκειται για μια θεμελιώδη συζήτηση, με πολυάριθμες συνέπειες. Είμαι ιδιαίτερα ευτυχής που το θέμα, σε αντίθεση με ό,τι συνέβαινε πριν από έξι μήνες, απασχολεί σε μεγάλο βαθμό όλα τα μέσα επικοινωνίας. Επιτέλους, οι συμπολίτες μας, μαζί με τις κυβερνήσεις τους, αρχίζουν να κατανοούν πόσο σημαντικά είναι για το μέλλον τους αυτά τα προβλήματα. Κύριε Πρωθυπουργέ, πρόσφατα δηλώσατε, σε μία δημόσια ομιλία σας, ότι “η Ένωση έχει μετατραπεί σε έναν κυκεώνα οργάνων και μέσων”. Έχω το ελάχιστα αξιοζήλευτο προνόμιο να συμμερίζομαι αυτήν την ανησυχία. Αν η ανάλυση είναι δεδομένη, οι λύσεις πρέπει τώρα να προταθούν και να συζητηθούν ανοιχτά και ελεύθερα. Κανείς δεν πρέπει πλέον να πιστεύει πως μπορεί να λύσει αυτά τα θέματα κεκλεισμένων των θυρών. Κατά την άποψή μου, ο μόνος τρόπος να μεταρρυθμιστούν τα όργανα με γενικά αποδεκτό τρόπο είναι να ιδρύσουμε στο Laeken μια Συνέλευση. Οι αρχηγοί κρατών μίλησαν και για φόρουμ - προσωπικά, προτιμώ τη λέξη συνέλευση"@el8 ". Madam President, Prime Minister, ladies and gentlemen, it gives me great pleasure to begin the work we will be undertaking with the Belgian presidency. …which will bring together, on an equal footing, representatives of the governments of the Member States and the candidate countries – and I stress, the candidate countries as well – representatives of the national parliaments, the European Parliament and the Commission. It is in this Convention that we will be able to find the best solutions to Europe’s most serious problems. Ladies and gentlemen, not only must the future of Europe be firmly in the hands of its citizens but they must also understand what needs changing. Whatever else it may imply, the Irish ‘no’ to Nice tells us clearly that we have to close the gap between the institutions and the citizens. The Europeans want a Union that meets their new demands. They want far more than an economically integrated continent, which we have already largely achieved. They want a Union they can understand – and that means we must simplify our procedures and our Treaties – where the responsibilities of each institution are clearly defined and decisions are taken at the appropriate level. They want a Union that delivers the quality of life and the type of society they desire. A Union that is clearly accountable to its citizens for what our policies have achieved and how our resources have been used. Their calls for greater democratic control over the Union’s institutions are fully justified. This too is an issue the Convention must address. The Laeken Declaration must therefore set an ambitious and comprehensive agenda for this Convention and lay down the methods and timetable it is to follow. Ladies and gentlemen, the position I recently adopted on the Treaty of Nice and the Irish referendum has raised some concern in this House and elsewhere. From the very start of my term of office, I have consistently attached great importance to political and institutional relations between the Commission and Parliament. I firmly believe these relations must be based on a spirit of cooperation and openness. Therefore, let me conclude with a few more words on the ratification of the Treaty of Nice. A Union of 25 or more Member States cannot function with its present structures and methods of decision-making. That is why, for the task that this Commission has set as its absolute priority, the enlargement of the Union, I have always maintained that we need to introduce, at the very least, the institutional changes so painstakingly and laboriously agreed upon at Nice. We must, indeed, remember that enlargement is not simply an internal matter for Europe: our role as a point of reference for the ideas and politics of a large part of the world depends on the decisions we take on this process. The candidate countries, for their part, are making a huge, unprecedented effort to qualify for Union membership. The Union must therefore be ready to welcome the new Member States. This means revising our institutional system and the decision-making process. That is why, despite the fact that it did not live up to our expectations, the Treaty of Nice is necessary for enlargement. Therefore, as I have stressed on a number of occasions before this House, I very much hope that the Treaty will be ratified by the end of next year, in full respect for the democratically expressed opinions of our fellow citizens. The people of the Irish Republic have recently expressed their opinion of the Treaty. I do not want to go into the details of the debate that preceded, accompanied and followed the referendum. I just want to say that I am convinced, particularly after my visit to Ireland, that the Union does not pose a threat to national identities. Quite the opposite: our real strength lies in ‘unity in diversity’. After visiting Ireland, I can, in any case, affirm without a doubt that the Irish people did not vote against enlargement. However, we must not underestimate the importance of this ‘no’. It raises a crucial question that we cannot ignore: what happens if, in spite of our best efforts, Nice is not ratified? Some people have not been able to resist the temptation to reply simply that this question is not on the agenda. However, it would not be responsible for me, as President of the Commission, to give that answer. Prime Minister, this presidency comes at a critical juncture. We are in the final stages of the preparations for the introduction of euro notes and coins, the most tangible expression of Europe ever achieved. Belgium knows that it can count on the cooperation of the Commission and the European institutions to make this truly historic event a great success. Enlargement must not be compromised. It is, and will remain, our number one political objective. It is an historic project and I have made it an integral part of my task as Commission President. It has the unanimous backing of the Gothenburg Council. It is therefore my duty, as President of the Commission, to anticipate the potential repercussions of the Irish ‘no’ on the enlargement process. Ladies and gentlemen, in your opinion, is it wise to pretend that the problem does not exist? No, it is not. Over the past few days, I have therefore taken up this duty. I chose to be frank and made a carefully-considered, informed decision. We have all said that Nice is necessary for enlargement. Well then, we must not give the impression that the process can succeed without the reforms we all wanted at Nice. I do not wish to dwell further on the views of the legal experts who assure us that we could go ahead with enlargement simply by making small changes to the Treaties. That is not the political point. The point is that we have to enlarge the Union while, at the same time, deepening it in the ways that Nice itself stated were essential. Ladies and gentlemen, a ‘no’ to Nice would inevitably delay the enlargement process. We want to avoid that if at all possible but, were it to happen, we would have to bring forward the date of the next Intergovernmental Conference. This would allow us to fulfil our solemn commitments with the strong support of this House expressed completely within its mandate. As you can see, the Treaty of Nice is already an integral part of the debate on the ‘Future of Europe’. Our ‘yes’ to ratification is not, therefore, about tactics: it is about the need to ensure the political coherence of the Union. Prime Minister, what you have said confirms that your presidency fully agrees with this analysis and endorses the strategy we must therefore adopt. Moreover, we are pushing resolutely ahead towards enlarging the Union as, Prime Minister, you said just now. Accession negotiations have reached a critical stage, with the most difficult chapters now open. Meanwhile, precisely to prepare the Union for enlargement, the Member States are in the process of ratifying the Treaty of Nice. However, the referendum which took place in the Republic of Ireland recently has reminded us that ratification is not a foregone conclusion. I shall return to this subject shortly. Prime Minister, Madam President, at the Laeken Summit, we shall be reviewing the Union’s progress in implementing its social agenda. Steady and solid implementation is essential if we are to succeed, this decade, in making the Union’s economy truly dynamic and competitive while, at the same time, ensuring that our social model remains anchored in the principles of justice and sustainability. I agree with the new presidency’s emphasis not only on the essential drive towards achieving full employment but also on the equally essential need to improve the quality of work. Modernising our pension and social security systems is also an important part of our social agenda. This is one of the most important challenges of today’s society and, yesterday, the Commission adopted a Communication proposing an integrated European strategy for tackling it. We are also committed to the fight against poverty and social exclusion. I am therefore pleased to see the Belgian government’s commitment to action on these issues in its presidency. In particular, I share the concern that underlies this commitment: the gap between rich and poor in Europe is widening at an alarming rate. We have a duty to stop this trend. If we do not change our economic and social policies, we will be in danger of undermining solidarity, the very value on which the European social model is based. The rapid drift towards an increasingly divided society is happening not only in Europe but also on a much wider scale. An entire continent, Africa – about which you made a highly relevant point in your speech, Prime Minister – has lost contact even with the developing world. We must do everything in our power to stop this unjust development model and to give voices and rights to those who have neither. Ladies and gentlemen, Prime Minister, the Laeken Summit and declaration are also vitally important for another reason. Laeken must determine how we are to structure the second stage of the ‘Future of Europe’ debate. This is a far-reaching debate with huge implications. I am particularly glad that, in contrast to the situation six months ago, it is now being conducted widely in all the media. At last, our fellow citizens and their governments are beginning to realise how important these issues are for their future. Prime Minister, in a recent speech, you stated that ‘the Union has turned into an institutional and instrumental imbroglio’. It is my unenviable privilege to share your concern. The diagnosis is clear: what we need now is treatment, proposed and discussed freely and openly. There must be no more attempts to settle these questions behind closed doors. In my opinion, the only acceptable way to reform the institutions is for a Convention to be set up at Laeken. The Heads of State have also talked about a forum – I personally prefer the word Convention –…"@en3 "(IT) Señora Presidenta, señor Primer Ministro, Señorías, me es muy grato comenzar el trabajo en común con la Presidencia belga. que reúna de forma paritaria a los representantes de los Gobiernos de los Estados miembros y de los países candidatos, repito, también de los países candidatos, y a los representantes de los parlamentos nacionales, del Parlamento Europeo y de la Comisión. Dicha convención es el lugar para encontrar las soluciones más apropiadas para responder a los problemas europeos más graves. Señorías, no solo el futuro de Europa debe estar firmemente en manos de sus ciudadanos, sino que estos últimos deberán entender los cambios necesarios. El “no” irlandés a Niza nos dice claramente, entre otras cosas, que debemos conseguir eliminar la fisura que se ha abierto entre las Instituciones y los ciudadanos. Los europeos quieren una Unión que responda a sus nuevas exigencias, que van mucho más allá de una integración económica del continente, ya ampliamente conseguida. Quieren una Unión clara y comprensible, y esto significa que debemos simplificar nuestros procedimientos y nuestros Tratados, una Unión en la que las competencias de las Instituciones estén bien definidas y las decisiones se tomen al nivel adecuado. Quieren una Unión que garantice la calidad de vida y el tipo de sociedad que desean. Quieren una Unión que les haga ver claramente los resultados de nuestras políticas y la correcta utilización de los recursos. Sus exigencias de un mayor control democrático en la vida de la Instituciones de la Unión están plenamente justificadas. La Convención también deberá abordar este aspecto. Por lo tanto, la Declaración de Laeken debe contemplar un ambicioso y exhaustivo orden del día para esta Convención estableciendo su método de trabajo y sus plazos. Señoras y señores diputados, la posición que he adoptado recientemente respecto al Tratado de Niza y al referéndum irlandés ha causado cierta inquietud, incluso en este Pleno. Desde el principio de mi mandato, siempre he atribuido la máxima importancia a las relaciones políticas e institucionales entre la Comisión y el Parlamento. En efecto, estoy convencido de que éstas se han de basar en un espíritu de cooperación y de sinceridad. En consecuencia, permítanme terminar diciendo algunas palabras acerca de la ratificación del Tratado de Niza. Una Unión de 25 o más Estados miembros no puede funcionar con sus actuales estructuras y con sus actuales procesos de generación de decisiones. Es por esto que, para el proyecto que la Comisión actual considera como su prioridad absoluta, o sea, la ampliación de la Unión, siempre he sostenido que debemos introducir, como mínimo, los cambios institucionales tan difícil y trabajosamente acordados en Niza. De hecho, es necesario recordar que el problema de la ampliación no es sólo un asunto interno de Europa. En esta decisión nosotros desempeñamos nuestro papel de referencia ideal y política para una gran parte del mundo. Los países candidatos, por su parte, están haciendo un gran esfuerzo, un esfuerzo sin precedentes, para poder entrar a formar parte de la Unión. Por lo tanto, la Unión debe ser capaz de acoger bien a los nuevos miembros. Esto implica reexaminar nuestro sistema institucional y nuestro proceso de generación de decisiones. Por eso, pese a ser inferior a las expectativas, el Tratado de Niza es necesario para la ampliación. Por este motivo, reitero, como lo he hecho en otras muchas ocasiones ante ustedes, mi deseo de que el Tratado sea ratificado a finales del año próximo, a más tardar, en el pleno respeto de las opiniones democráticamente expresadas por nuestros conciudadanos. El pueblo irlandés se ha expresado recientemente sobre este Tratado. No quiero entrar en los detalles del debate que ha precedido, acompañado y seguido el referéndum. Me limitaré a decir que, sobre todo después de mi viaje a Irlanda, estoy convencido de que la Unión no amenaza las identidades nacionales; al contrario, nuestra verdadera fuerza es la unidad en la diversidad. Tras mi visita a Irlanda, puedo, en todo caso, afirmar con convicción que el pueblo irlandés no ha votado en contra de la ampliación. Sin embargo, este “no”, cuya importancia no podemos subestimar, plantea un interrogante crucial que no podemos soslayar: ¿Qué haremos si, a pesar de nuestros esfuerzos, Niza no acaba ratificándose? Para algunos no ha sido fácil resistir la tentación de decir que el asunto no figura en el orden del día. Una respuesta de este tipo por parte del Presidente de la Comisión no sería responsable. Señor Primer Ministro, su trabajo se sitúa en un período especialmente delicado. Hemos entrado en la última etapa de los preparativos para la introducción de los billetes y monedas en euros, la expresión más concreta jamás alcanzada por la realidad europea. Bélgica sabe que puede contar con la colaboración de la Comisión y de las Instituciones europeas para que este acontecimiento, que es justo definir histórico, sea un gran éxito. La ampliación no debe ser un compromiso. Es y seguirá siendo nuestro principal objetivo político. Es un proyecto de alcance histórico, el proyecto al que he vinculado mi mandato de Presidente de la Comisión, el proyecto que el Consejo Europeo de Gotemburgo ha apoyado unánimemente. Por consiguiente, es mi deber, en mi condición de Presidente de la Comisión, prever las repercusiones que el "no" irlandés podría tener en el proceso de ampliación. Según ustedes, Señorías, ¿sería sensato simular que este problema no existe? No, no lo es. En consecuencia, en los pasados días me he responsabilizado de este deber, escogiendo el camino de la sinceridad, con una intervención meditada y consciente. Todos hemos dicho que Niza es necesario para la ampliación. Entonces, no podemos dar la impresión de que dicho proceso es posible sin las reformas que todos nosotros hemos querido. No quiero repetirme acerca de las interpretaciones jurídicas que nos confirman que sería justo poner en marcha una ampliación con pequeñas modificaciones de los Tratados. El eje político de la cuestión es otro, esto es, cómo realizar la ampliación acompañándola con la profundización que el mismo Niza ha declarado indispensable. Señorías, el “no” a Niza retrasaría inevitablemente el proceso de ampliación. En este caso, que queremos evitar a toda costa, no habría más remedio que anticipar la fecha de la próxima Conferencia Intergubernamental, al objeto de mantener nuestros solemnes compromisos contando también con la firmeza manifestada por este Pleno en la plenitud de su mandato. Como se puede comprobar, el Tratado de Niza ya es parte integrante del debate sobre el futuro de Europa. Por lo tanto, nuestro “sí” a la ratificación no es consecuencia de consideraciones tácticas, sino de la necesidad de garantizar la coherencia política de la Unión. Las palabras que usted, señor Primer Ministro, ha pronunciado me confirman que su Presidencia comparte plenamente este análisis, así como la estrategia que resulta de este análisis. Asimismo estamos avanzando con determinación hacia la ampliación de la Unión, como usted, señor Primer Ministro, ha dicho hace unos minutos. Las negociaciones de adhesión han alcanzado un punto muy delicado que actualmente ve sometidos a debate los capítulos más complejos. Mientras tanto, y precisamente para preparar a la Unión para la ampliación, los Estados miembros están ratificando el Tratado de Niza. Sin embargo, el reciente referéndum celebrado en la República de Irlanda nos ha recordado que la ratificación no es una conclusión que se pueda dar por descontada. Pero en esto nos tendremos en profundidad más adelante. Señor Primer Ministro, señora Presidenta, en la Cumbre de Laeken volveremos a examinar los progresos realizados por la Unión a la hora de llevar a la práctica su agenda social. Su implementación concreta y sin demoras es esencial si a lo largo de esta década queremos conseguir que la economía europea se convierta en realmente dinámica y competitiva y, al mismo tiempo, garantizar que nuestro modelo social siga sustentándose en los principios de justicia y de sostenibilidad. Concuerdo con el particular acento puesto por la nueva Presidencia no solo en la indispensable búsqueda del pleno empleo, sino también en la igualmente indispensable mejora de la calidad del trabajo. Modernizar los sistemas de pensiones y de previsión es asimismo una parte importante de nuestra agenda social. Ayer la Comisión ha aprobado una comunicación en la que propone una estrategia integrada a escala europea, con el objetivo de hacer frente a uno de los retos más importantes de la sociedad contemporánea. Seguimos dedicando nuestros esfuerzos a la lucha contra la pobreza y la exclusión social. En consecuencia, me satisface ver al Gobierno belga, en su función de Presidencia, comprometido en este sentido. En particular, comparto la preocupación de fondo de la que nace este compromiso: en Europa, la diferencia entre ricos y pobres se va ampliando a un ritmo alarmante. Es nuestro deber detener esta tendencia. Al seguir anclados a políticas económicas y sociales inmutables, se pone en peligro el valor fundamental en el que se basa el modelo social europeo, es decir, la solidaridad. El hecho de que nos estemos precipitando hacia una sociedad cada vez más dividida se constata no solo en Europa, sino también, a mucha mayor escala, respecto a todo un continente, el africano – al que usted, señor Primer Ministro, ha aludido de manera significativa en su discurso – que ha perdido asimismo los contactos con las naciones en desarrollo. Deberemos hacer todo lo posible para detener este modelo injusto de desarrollo y para dar voz y derechos a quien no tiene ni voz ni derechos. Señorías, señor Primer Ministro, la Cumbre y las declaraciones de Laeken revisten una importancia crucial por otra razón. Laeken tiene que decidir cómo deberemos estructurar la segunda fase del debate sobre el futuro de Europa. Se trata de un debate fundamental y lleno de consecuencias. Estoy especialmente satisfecho de que el mismo, a diferencia de lo que pasaba hace seis meses, esté ampliamente presente en todos los medios de comunicación. Finalmente nuestro conciudadanos, junto con sus gobernantes, empiezan a darse cuenta de lo muy importantes que son estos problemas para su futuro. Señor Primer Ministro, recientemente usted ha declarado en un discurso público que “la Unión se ha trasformado en una maraña de instituciones y de instrumentos”. Tengo el poco envidiable privilegio de compartir la misma preocupación. Si el análisis es indiscutible, los remedios se han de proponer ahora y se deben debatir abierta y libremente. Nadie debe seguir pensando en poder resolver estas cuestiones a puerta cerrada. En mi opinión, la única manera de reformar las Instituciones aceptablemente es creando en Laeken una convención. Los jefes de Estado han hablado incluso de foro – yo, personalmente, prefiero el término convención"@es12 ". Arvoisa puhemies, arvoisa pääministeri, hyvät parlamentin jäsenet, minulla on suuri kunnia aloittaa yhteinen työ puheenjohtajavaltio Belgian kanssa. jossa olisi tasavertaisesti edustettuina jäsenvaltioiden ja ehdokasvaltioiden hallitusten edustajia, siis toistan, myös ehdokasvaltioiden edustajia, kansallisten parlamenttien, Euroopan parlamentin sekä komission edustajia. Neuvottelukunta olisi paikka, jossa voitaisiin tehdä tarkoituksenmukaisia ratkaisuja sekä vastata kaikkiin vakavimpiin Euroopan ongelmiin. Hyvät parlamentin jäsenet, Euroopan tulevaisuuden on oltava vahvasti Euroopan kansalaisten käsissä, mutta kansalaisten on myös ymmärrettävä välttämättömät muutokset. Se, että Irlanti torjui Nizzan sopimuksen osoittaa selkeästi muun muassa, että meidän on kurottava umpeen toimielinten ja kansalaisten välinen kuilu. Eurooppalaiset haluavat unionin, joka vastaisi heidän uusiin vaatimuksiinsa, jotka ovat paljon muutakin kuin jo laajasti toteutunut maanosamme taloudellinen yhdentyminen. He haluavat selkeän ja ymmärrettävän unionin, jonka toimielinten toimivaltuudet on selkeästi määritelty ja jossa tehdään päätöksiä asianmukaisella foorumilla. Tämä edellyttää menettelyjemme ja sopimustemme yksinkertaistamista. He haluavat unionin, jossa heille kerrotaan selkeästi politiikkojemme tuloksista sekä resurssien oikeanlaisesta käytöstä. Eurooppalaiset vaativat täysin oikeutetusti unionin toimielinten toiminnan demokraattisen valvonnan lisäämistä. Neuvottelukunnan olisi otettava myös tämä näkökohta huomioon. Näin ollen Laekenin julistukseen on neuvottelukuntaa varten sisällytettävä sellainen kunnianhimoinen ja kattava esityslista, jossa määriteltäisiin neuvottelukunnan työtavat sekä määräajat. Arvoisat parlamentin jäsenet, Nizzan sopimukseen ja Irlannin kansanäänestykseen hiljattain esittämäni kanta on herättänyt jonkin verran huolta myös parlamentissa. Olen tehtävääni tulosta alkaen kiinnittänyt suurta huomiota komission ja parlamentin välisiin poliittisiin ja institutionaalisiin suhteisiin. Olen nimittäin vakuuttunut, että suhteiden on perustuttava yhteistyöhön ja rehellisyyteen. Sallinette minun siis tehdä yhteenvedon puhumalla lyhyesti Nizzan sopimuksen ratifioinnista. 25:stä tai useammasta jäsenvaltiosta koostuva unioni ei voi toimia nykyisten rakenteidensa ja päätöksentekotapojensa pohjalta. Tämän vuoksi olen aina tukenut ajatusta – sillä tämä on vähintä, mitä voidaan tehdä – Nizzassa suurella vaivalla ja työllä sovittujen institutionaalisten muutosten toteuttamisesta nykyisen komission ehdottomana prioriteettina pitämän unionin laajentumishankkeen yhteydessä. On itse asiassa tärkeää muistaa, ettei laajentuminen ole pelkästään Euroopan sisäinen asia. Päätöksessä on kyse myös roolistamme toimia ideaalisen ja poliittisen sanoman välittäjänä koko maailmaan. Jäsenvaltiot ponnistelevat omalta osaltaan ennennäkemättömän lujasti päästäkseen unionin jäseniksi. Sen vuoksi unionin on oltava valmis ottamaan uudet jäsenet hyvin vastaan. Tämä edellyttää toimielinjärjestelmämme ja päätöksentekoprosessimme tarkistamista. Tästä syystä Nizzan sopimus on tärkeä laajentumisen kannalta, vaikkei se täytäkään kaikkia odotuksia. Näin ollen esitän uudelleen – kuten olen jo useaan otteeseen täällä tehnyt – toiveeni siitä, että sopimus ratifioitaisiin ensi vuoden loppuun mennessä kunnioittamalla kaikkia maanmiestemme demokraattisesti esittämiä mielipiteitä. Irlannin kansa otti hiljattain kantaa Nizzan sopimukseen. En kuitenkaan halua syventyä tuota kansanäänestystä edeltäneeseen ja sen jälkeiseen keskusteluun. Tyydyn vain sanomaan, että etenkin Irlantiin tekemäni matka sai minut vakuuttuneeksi, ettei unioni uhkaa kansallisia identiteettejä. Päinvastoin todellinen voimamme on erilaisten identiteettien yhdistymisessä. Voin nyt kuitenkin Irlannin-matkani jälkeen väittää, ettei Irlannin kansa äänestänyt unionin laajentumista vastaan. Ei-ääni – jonka merkitystä emme voi vähätellä – nostaa kuitenkin esiin erään ratkaisevan kysymyksen, jota emme voi väistellä: mikä neuvoksi, jos Nizzan sopimusta ei ponnisteluistamme huolimatta ratifioidakaan? Jotkut eivät ole voineet olla huomauttamatta, ettei tämä kysymys ole esityslistalla. Komission puheenjohtajana en voi antaa tällaista vastausta, sillä se olisi vastuutonta. Hyvä pääministeri, tehtävänne osuu erityisen hankalaan ajankohtaan. Olemme Eurooppaa kaikkein konkreettisimmin ilmentävien euroseteleiden ja -kolikoiden käyttöönoton valmistelun viimeisessä vaiheessa. Belgia voi luottaa komission ja Euroopan toimielinten yhteistyöhön, jotta tästä tapahtumasta, jota voidaan syystä kutsua historialliseksi, tulisi suuri menestys. Unionin laajentumista ei pidä vaarantaa, sillä se on tärkein poliittinen tavoitteemme nyt ja tulevaisuudessa. Se on historiallisesti merkittävä hanke, johon olen komission puheenjohtajatehtävässäni sitoutunut ja jolle myös Göteborgin Eurooppa-neuvosto on antanut yksimielisen tuen. Näin ollen velvollisuutenani on komission puheenjohtajana ennakoida Irlannin kansan ei-äänen mahdollisia vaikutuksia laajentumisprosessiin. Hyvät parlamentin jäsenet, onko teidän mielestänne järkevää teeskennellä, ettei ongelmaa ole olemassakaan? Ei, se ei ole järkevää. Näin ollen olen viime päivinä ottanut tämän velvollisuuden hoitamisen tehtäväkseni ja valinnut siinä rehellisyyden tien siten, että olen laatinut harkitun ja tietoisen puheen. Emme voi nyt antaa sellaista vaikutelmaa, että laajentumisprosessi onnistuisi ilman meidän kaikkien toivomia uudistuksia. En haluaa toistaa niitä oikeudellisia tulkintoja, jotka vahvistavat, että laajentuminen olisi pitänyt aloittaa tekemällä vähäisiä muutoksia perussopimuksiin. Asian poliittinen ydin on jossakin muualla, nimittäin siinä, miten ryhtyä laajentumisprosessiin siihen perehtymistä syventäen, mitä jo Nizzassa pidettiin välttämättömänä. Hyvät parlamentin jäsenet, Nizzan sopimuksen kieltäminen viivästyttää ilman muuta laajentumisprosessia. Tässä tapauksessa voimme vain – tosin pyrimme välttämään tätä hinnalla millä hyvänsä – jouduttaa seuraavan hallitustenvälisen konferenssin ajankohtaa pysyäksemme juhlallisissa lupauksissamme luottaen samalla parlamentin vakuutteluihin sen toimikauden tehokkuudesta, jota se pitää valttinaan. Nizzan sopimus on jo nyt olennainen osa Euroopan tulevaisuuskeskustelua, kuten olemme nähneet. Nizzan sopimuksen ratifioinnille antamamme tuki ei kuitenkaan johdu taktisista syistä vaan tarpeesta varmistaa johdonmukaisen politiikan harjoittaminen unionissa. Arvoisa pääministeri, sananne vakuuttivat minut siitä, että puheenjohtajavaltionne jakaa täysin tämän olettamuksen ja siihen perustuvan strategian. Toteutamme päättäväisesti myös unionin laajentumista, kuten te, hyvä pääministeri, totesitte muutama minuutti sitten. Liittymisneuvotteluissa on nyt tultu hyvin vaikeaan vaiheeseen, ja keskusteluissa käsitellään nyt kaikkein hankalimpia asioita. Tällä välin jäsenvaltiot ratifioivat Nizzan sopimusta valmistellakseen unionia juuri laajentumiseen. Irlannin tasavallassa hiljattain suoritettu kansanäänestys sitä vastoin muistutti meitä, että Nizzan sopimuksen ratifiointi ei ole mikään itsestäänselvyys. Tätä aihetta käsittelemme kuitenkin jatkossa tarkemmin. Hyvä pääministeri, arvoisa puhemies, käsittelemme jälleen Laekenin huippukokouksessa unionin edistystä sosiaalisen agendan toteuttamisessa. Sen konkreettinen ja jatkuva toteuttaminen on elintärkeää, jos haluamme kuluvan vuosikymmenen kuluessa tehdä Euroopan taloudesta todella dynaamisen ja kilpailukykyisen ja samaan aikaan taata, että Euroopan sosiaalinen malli ankkuroituu edelleen oikeudenmukaisuuden ja kestävyyden periaatteisiin. Yhdyn uuden puheenjohtajavaltio Belgian ajatukseen korostaa paitsi tarvetta pyrkiä täystyöllisyyteen myös yhtä suurta tarvetta parantaa työn laatua. Eläke- ja sosiaaliturvajärjestelmien uudistaminen on niin ikään tärkeä osa sosiaalista agendaamme. Komissio hyväksyi eilen tiedonannon, jossa se ehdottaa yhdennettyä Euroopan-laajuista strategiaa tavoitteenaan kohdata yksi kaikkein suurimmista nyky-yhteiskunnan haasteista. Meitä työllistää myös taistelu köyhyyttä ja sosiaalista syrjäytyneisyyttä vastaan. Näin ollen olen iloinen voidessani havaita, että Belgian hallitus on sitoutunut puheenjohtajuuden hoidossa näihin kysymyksiin. Jaan erityisesti sen perimmäisen huolen, josta tuo sitoutuminen on saanut alkunsa: rikkaiden ja köyhien välinen kuilu syvenee Euroopassa hälyttävällä vauhdilla. Velvollisuutenamme on tällaisen kehityssuunnan pysäyttäminen. Jos emme muuta talous- ja sosiaalipolitiikkaamme, vaarannamme sen varsinaisen perusarvon, jolle Euroopan sosiaalinen malli, jopa solidaarisuus, perustuu. Yhteiskunnan jakautumisen kiihtyminen on havaittavissa sekä Euroopassa että paljon laajemminkin, jos ajatellaan kokonaista maanosaa eli Afrikkaa (josta te, hyvä pääministeri, teitte tärkeän huomautuksen puheenvuorossanne), joka on menettänyt yhteytensä jopa kehitysmaihin. Meidän on tehtävä kaikkemme tällaisen epäoikeudenmukaisen kehitysmallin pysäyttämiseksi ja antaaksemme äänen ja oikeuden niille, joilla ei vielä niitä ole. Hyvät parlamentin jäsenet, hyvä pääministeri, Laekenin huippukokouksella ja siellä annetuilla julistuksilla on ratkaiseva merkitys myös eräästä toisesta syystä. Laekenissa on päätettävä siitä, kuinka meidän pitäisi organisoida Euroopan tulevaisuutta koskevan keskustelun toinen vaihe. Kyse on perusteellisesta keskustelusta, jonka seurauksilla on suuri merkitys. Olen erityisen iloinen, että tämä asia on ollut laajasti esillä kaikissa tiedotusvälineissä toisin kuin puoli vuotta sitten. Maanmiehemme ja heidän johtajansa ovat vihdoinkin alkaneet ymmärtää näiden ongelmien mahdollisen merkityksen heidän tulevaisuutensa kannalta. Hyvä pääministeri, totesitte hiljattain eräässä julkisessa keskustelussa, että "unionista on tullut toimielinten ja välineiden muodostama sekasotku". Minulla on vähemmän kadehdittava etuoikeus jakaa tämä huoli kanssanne. Jos kerran olemme varmoja tästä analyysista, nyt on ehdotettava parannuskeinoja, joista on keskusteltava avoimesti ja vapaasti. Kukaan ei enää voi kuvitella voivansa ratkaista näitä kysymyksiä suljetuin ovin. Minusta ainoa tapa ryhtyä järkevästi uudistamaan toimielimiä on neuvottelukunnan perustaminen Laekenissa. Valtionpäämiehet ovat puhuneet myös foorumista, mutta minä kannatan neuvottelukuntaa"@fi5 "Madame la Présidente, Monsieur le Premier ministre, Mesdames et Messieurs les Députés, c'est pour moi un grand plaisir de commencer à travailler avec la présidence belge. réunissant de manière paritaire des représentants des gouvernements des États membres et des pays candidats - je répète, également des pays candidats -, des représentants des parlements nationaux, du Parlement européen et de la Commission. Cette convention est le lieu qui doit permettre de trouver les solutions les mieux à même de répondre aux problèmes les plus graves de l'Europe. Mesdames et Messieurs les Députés, non seulement l'avenir de l'Europe doit être sans ambiguïté entre les mains de ses citoyens, mais ces derniers doivent en comprendre les changements nécessaires. Le "non" irlandais à Nice nous dit clairement, entre autres choses, que nous devons combler l'écart qui s'est ouvert entre les institutions et les citoyens. Les Européens veulent une Union qui réponde à leurs nouvelles demandes, qui vont bien au-delà d'une intégration économique du continent, désormais largement accomplie. Ils veulent une Union claire et compréhensible - ce qui signifie que nous devons simplifier nos procédures et nos traités -, dans laquelle les compétences des institutions sont bien définies et les décisions sont prises au niveau approprié. Ils veulent une Union qui assure la qualité de la vie et le type de société qu'ils souhaitent. Ils veulent une Union qui leur rende clairement compte des résultats de nos politiques et de la bonne utilisation des ressources. Leur revendication d'un meilleur contrôle démocratique dans la vie des institutions de l'Union est pleinement justifiée. La Convention devra aborder aussi cette question. La déclaration de Laeken doit donc fixer un ordre du jour ambitieux et exhaustif à cette convention, en en définissant la méthode de travail et le calendrier. Mesdames et Messieurs, l'attitude que j'ai adoptée récemment à propos du traité de Nice et du référendum irlandais a suscité quelques inquiétudes, même au sein de cette Assemblée. Dès le début de mon mandat, j'ai toujours accordé la plus grande importance aux relations politiques et institutionnelles entre la Commission et le Parlement. Je suis convaincu en effet qu'elles doivent être imprégnées d'un esprit de coopération et de franchise. Permettez-moi donc de conclure par quelques remarques encore sur la ratification du traité de Nice. Une Union comptant 25 États membres ou plus ne pourra plus fonctionner avec les structures et les méthodes de décision actuelles. C'est pourquoi, pour le projet que l'actuelle Commission considère comme la priorité absolue, c'est-à-dire l'élargissement de l'Union, j'ai toujours soutenu que nous devons introduire, au minimum, les changements institutionnels si difficilement et laborieusement négociés à Nice. Il faut rappeler en effet que le problème de l'élargissement n'est pas seulement une question intéressant l'Europe. Par cette décision, nous jouons un rôle de référence idéale, notamment politique, pour de nombreuses parties du monde. Les pays candidats, pour leur part, accomplissent de grands efforts - des efforts sans précédent - pour pouvoir adhérer à l'Union et en faire partie. L’Union doit donc être en mesure de bien accueillir les nouveaux membres. Cela signifie que nous devons revoir notre système institutionnel et notre processus de décision. C'est pour cela que - même s'il reste en deçà de nos souhaits - le traité de Nice est nécessaire à l'élargissement. C'est pourquoi je réaffirme - comme je l'ai déjà dit plusieurs fois devant vous - mon souhait que le traité soit ratifié d'ici la fin de l'année prochaine, dans le plein respect des opinions démocratiquement exprimées par nos concitoyens. Le peuple irlandais s'est exprimé récemment sur ce traité. Je ne m'attarderai pas sur les détails du débat qui a précédé, accompagné et suivi ce référendum. Je me bornerai à dire que, surtout après mon voyage en Irlande, je suis convaincu que l'Union ne menace pas les identités nationales. Au contraire, notre vraie force est l'unité dans la diversité. En toute hypothèse, après ma visite en Irlande je peux affirmer ma conviction que le peuple irlandais n'a pas voté contre l'élargissement. Toutefois, ce "non" - dont nous ne saurions sous-estimer l'importance - pose une question cruciale : que faire si, malgré nos efforts, le traité de Nice n'était pas ratifié ? Pour certains il n'a pas été facile de résister à la tentation de dire que la question n'est pas à l'ordre du jour. Venant du président de la Commission, une réponse de ce genre ne serait pas responsable. Monsieur le Premier ministre, votre travail intervient dans une période particulièrement délicate. Nous sommes entrés dans la dernière phase des préparatifs de l'introduction des billets et des pièces en euros, l'expression la plus concrète jamais donnée à la réalité européenne. La Belgique sait qu'elle peut compter sur la collaboration de la Commission et des institutions européennes pour que cet événement, qu'il est juste d'appeler historique, soit un grand succès. L’élargissement ne doit pas être compromis. Il est et restera notre objectif politique principal. C'est un projet de portée historique, le projet auquel j'ai lié mon mandat de président de la Commission, le projet auquel le Conseil européen de Göteborg a apporté un soutien unanime. Il est donc de mon devoir, en tant que président de la Commission, de prévoir les répercussions que le "non" irlandais pourrait entraîner pour le processus d'élargissement. Est-il sage selon vous, Mesdames et Messieurs les Députés, de faire semblant que ce problème n'existe pas ? Non. Ces derniers jours, je me suis donc acquitté de cette obligation en choisissant la voie de la franchise, par une intervention bien réfléchie. Nous avons tous dit que le traité de Nice est nécessaire à l'élargissement. Nous ne pouvons donc pas donner l'impression que ce processus pourrait réussir sans les réformes que nous avons tous voulues. Je ne veux pas m'attarder sur les interprétations juridiques selon lesquelles il serait possible de procéder à l'élargissement en apportant simplement quelques petits ajustements aux Traités. Politiquement l'essentiel est ailleurs, c'est de procéder à l'élargissement en l'accompagnant de l'approfondissement que le traité de Nice lui-même a déclaré indispensable. Mesdames et Messieurs les Députés, le "non" à Nice retarderait inévitablement le processus d'élargissement. Dans cette hypothèse - que nous voulons à tout prix écarter -, il ne resterait plus qu'à anticiper la date de la prochaine conférence intergouvernementale, de manière à honorer nos engagements solennels, en comptant également sur la force exprimée par cette Assemblée dans la plénitude de son mandat. Comme on le voit, le traité de Nice fait déjà partie intégrante du débat sur l'avenir de l'Europe. Notre "oui" à la ratification ne résulte donc pas de considérations tactiques, mais de la nécessité de garantir la cohérence politique de l'Union. Les paroles que vous avez prononcées devant cette Assemblée, Monsieur le Premier ministre, me confirment que votre présidence partage pleinement cette analyse et qu'elle approuve la stratégie qui en découle. En outre, et comme vous l'avez rappelé il y a quelques minutes, Monsieur le Premier ministre, nous avançons résolument vers l'élargissement de l'Union. Les négociations d'adhésion ont atteint un stade très délicat, où sont discutés actuellement les chapitres les plus complexes. Entre-temps, et précisément pour préparer l'Union à l'élargissement, les États membres sont en train de ratifier le traité de Nice. Le référendum qui a eu lieu récemment en République d'Irlande nous a rappelé, toutefois, que la ratification ne doit pas être tenue pour acquise. Mais je reviendrai plus longuement sur ce point par la suite. Madame la Présidente, Monsieur le Premier ministre, nous réexaminerons lors du Sommet de Laeken les progrès accomplis par l'Union dans l'exécution de son agenda social. Sa réalisation concrète et continue est essentielle si nous voulons réussir, au cours de la présente décennie, à rendre l'économie européenne véritablement dynamique et concurrentielle et, en même temps, garantir que notre modèle social reste ancré aux principes de justice et de durabilité. J'approuve l'accent tout particulier mis par la nouvelle présidence non seulement sur l'indispensable recherche du plein emploi mais aussi sur l'indispensable amélioration de la qualité du travail. Moderniser les régimes de pension et de prévoyance est aussi un élément important de notre agenda social. La Commission a approuvé hier une communication dans laquelle elle propose une stratégie intégrée au niveau européen, ayant pour objectif de relever un des plus grands défis de la société contemporaine. Il en va de même pour la lutte contre la pauvreté et l'exclusion sociale. Je constate donc avec plaisir que le gouvernement belge, dans sa fonction de présidence, s'engage lui aussi dans ces directions. Je partage en particulier la préoccupation de fond d'où découle cet engagement : en Europe, le fossé entre riches et pauvres se creuse à un rythme alarmant. Nous devons enrayer cette évolution. Se cramponner à des politiques économiques et sociales intangibles met en danger la valeur fondamentale sur laquelle repose le modèle social européen, à savoir la solidarité. La dérive vers une société de plus en plus divisée s'observe non seulement en Europe, mais également à une échelle plus vaste, à l'égard de tout un continent, l'Afrique - à laquelle vous avez fait allusion de façon significative dans votre discours, Monsieur le Premier ministre - qui est distancée même par les autres pays en voie de développement. Nous devrons faire tout ce qui est possible pour mettre fin à ce modèle de développement injuste et pour donner la parole à ceux qui n'ont ni droits, ni voix. Mesdames et Messieurs les Députés, Monsieur le Premier ministre, le Sommet et la déclaration de Laeken ont une importance cruciale pour une autre raison. Laeken doit décider comment nous structurerons la deuxième phase du débat sur l'avenir de l'Europe. Il s'agit d'un débat fondamental et lourd de conséquences. Je suis très heureux de constater qu'à la différence d'il y a six mois, ce débat est désormais largement présent dans tous les moyens de communication. Nos concitoyens, comme leurs gouvernants, commencent enfin à se rendre compte que ces problèmes revêtent une grande importance pour leur avenir. Monsieur le Premier ministre, vous avez déclaré récemment dans un discours public que "l'Union est devenue un enchevêtrement d'institutions et d'instruments". J'ai le privilège peu enviable de partager la même préoccupation. Si l'analyse est acquise, maintenant les remèdes doivent être proposés et débattus ouvertement et librement. Personne ne doit plus penser pouvoir résoudre ces questions à huis clos. À mon avis, le seul moyen de réformer les institutions d'une manière acceptable par nos concitoyens est de mettre en place à Laeken une convention. Les chefs d'État ont également parlé de "forum" - personnellement, je préfère le mot "convention""@fr6 ". Madam President, Prime Minister, ladies and gentlemen, it gives me great pleasure to begin the work we will be undertaking with the Belgian presidency. …which will bring together, on an equal footing, representatives of the governments of the Member States and the candidate countries – and I stress, the candidate countries as well – representatives of the national parliaments, the European Parliament and the Commission. It is in this Convention that we will be able to find the best solutions to Europe’s most serious problems. Ladies and gentlemen, not only must the future of Europe be firmly in the hands of its citizens but they must also understand what needs changing. Whatever else it may imply, the Irish ‘no’ to Nice tells us clearly that we have to close the gap between the institutions and the citizens. The Europeans want a Union that meets their new demands. They want far more than an economically integrated continent, which we have already largely achieved. They want a Union they can understand – and that means we must simplify our procedures and our Treaties – where the responsibilities of each institution are clearly defined and decisions are taken at the appropriate level. They want a Union that delivers the quality of life and the type of society they desire. A Union that is clearly accountable to its citizens for what our policies have achieved and how our resources have been used. Their calls for greater democratic control over the Union’s institutions are fully justified. This too is an issue the Convention must address. The Laeken Declaration must therefore set an ambitious and comprehensive agenda for this Convention and lay down the methods and timetable it is to follow. Ladies and gentlemen, the position I recently adopted on the Treaty of Nice and the Irish referendum has raised some concern in this House and elsewhere. From the very start of my term of office, I have consistently attached great importance to political and institutional relations between the Commission and Parliament. I firmly believe these relations must be based on a spirit of cooperation and openness. Therefore, let me conclude with a few more words on the ratification of the Treaty of Nice. A Union of 25 or more Member States cannot function with its present structures and methods of decision-making. That is why, for the task that this Commission has set as its absolute priority, the enlargement of the Union, I have always maintained that we need to introduce, at the very least, the institutional changes so painstakingly and laboriously agreed upon at Nice. We must, indeed, remember that enlargement is not simply an internal matter for Europe: our role as a point of reference for the ideas and politics of a large part of the world depends on the decisions we take on this process. The candidate countries, for their part, are making a huge, unprecedented effort to qualify for Union membership. The Union must therefore be ready to welcome the new Member States. This means revising our institutional system and the decision-making process. That is why, despite the fact that it did not live up to our expectations, the Treaty of Nice is necessary for enlargement. Therefore, as I have stressed on a number of occasions before this House, I very much hope that the Treaty will be ratified by the end of next year, in full respect for the democratically expressed opinions of our fellow citizens. The people of the Irish Republic have recently expressed their opinion of the Treaty. I do not want to go into the details of the debate that preceded, accompanied and followed the referendum. I just want to say that I am convinced, particularly after my visit to Ireland, that the Union does not pose a threat to national identities. Quite the opposite: our real strength lies in ‘unity in diversity’. After visiting Ireland, I can, in any case, affirm without a doubt that the Irish people did not vote against enlargement. However, we must not underestimate the importance of this ‘no’. It raises a crucial question that we cannot ignore: what happens if, in spite of our best efforts, Nice is not ratified? Some people have not been able to resist the temptation to reply simply that this question is not on the agenda. However, it would not be responsible for me, as President of the Commission, to give that answer. Prime Minister, this presidency comes at a critical juncture. We are in the final stages of the preparations for the introduction of euro notes and coins, the most tangible expression of Europe ever achieved. Belgium knows that it can count on the cooperation of the Commission and the European institutions to make this truly historic event a great success. Enlargement must not be compromised. It is, and will remain, our number one political objective. It is an historic project and I have made it an integral part of my task as Commission President. It has the unanimous backing of the Gothenburg Council. It is therefore my duty, as President of the Commission, to anticipate the potential repercussions of the Irish ‘no’ on the enlargement process. Ladies and gentlemen, in your opinion, is it wise to pretend that the problem does not exist? No, it is not. Over the past few days, I have therefore taken up this duty. I chose to be frank and made a carefully-considered, informed decision. We have all said that Nice is necessary for enlargement. Well then, we must not give the impression that the process can succeed without the reforms we all wanted at Nice. I do not wish to dwell further on the views of the legal experts who assure us that we could go ahead with enlargement simply by making small changes to the Treaties. That is not the political point. The point is that we have to enlarge the Union while, at the same time, deepening it in the ways that Nice itself stated were essential. Ladies and gentlemen, a ‘no’ to Nice would inevitably delay the enlargement process. We want to avoid that if at all possible but, were it to happen, we would have to bring forward the date of the next Intergovernmental Conference. This would allow us to fulfil our solemn commitments with the strong support of this House expressed completely within its mandate. As you can see, the Treaty of Nice is already an integral part of the debate on the ‘Future of Europe’. Our ‘yes’ to ratification is not, therefore, about tactics: it is about the need to ensure the political coherence of the Union. Prime Minister, what you have said confirms that your presidency fully agrees with this analysis and endorses the strategy we must therefore adopt. Moreover, we are pushing resolutely ahead towards enlarging the Union as, Prime Minister, you said just now. Accession negotiations have reached a critical stage, with the most difficult chapters now open. Meanwhile, precisely to prepare the Union for enlargement, the Member States are in the process of ratifying the Treaty of Nice. However, the referendum which took place in the Republic of Ireland recently has reminded us that ratification is not a foregone conclusion. I shall return to this subject shortly. Prime Minister, Madam President, at the Laeken Summit, we shall be reviewing the Union’s progress in implementing its social agenda. Steady and solid implementation is essential if we are to succeed, this decade, in making the Union’s economy truly dynamic and competitive while, at the same time, ensuring that our social model remains anchored in the principles of justice and sustainability. I agree with the new presidency’s emphasis not only on the essential drive towards achieving full employment but also on the equally essential need to improve the quality of work. Modernising our pension and social security systems is also an important part of our social agenda. This is one of the most important challenges of today’s society and, yesterday, the Commission adopted a Communication proposing an integrated European strategy for tackling it. We are also committed to the fight against poverty and social exclusion. I am therefore pleased to see the Belgian government’s commitment to action on these issues in its presidency. In particular, I share the concern that underlies this commitment: the gap between rich and poor in Europe is widening at an alarming rate. We have a duty to stop this trend. If we do not change our economic and social policies, we will be in danger of undermining solidarity, the very value on which the European social model is based. The rapid drift towards an increasingly divided society is happening not only in Europe but also on a much wider scale. An entire continent, Africa – about which you made a highly relevant point in your speech, Prime Minister – has lost contact even with the developing world. We must do everything in our power to stop this unjust development model and to give voices and rights to those who have neither. Ladies and gentlemen, Prime Minister, the Laeken Summit and declaration are also vitally important for another reason. Laeken must determine how we are to structure the second stage of the ‘Future of Europe’ debate. This is a far-reaching debate with huge implications. I am particularly glad that, in contrast to the situation six months ago, it is now being conducted widely in all the media. At last, our fellow citizens and their governments are beginning to realise how important these issues are for their future. Prime Minister, in a recent speech, you stated that ‘the Union has turned into an institutional and instrumental imbroglio’. It is my unenviable privilege to share your concern. The diagnosis is clear: what we need now is treatment, proposed and discussed freely and openly. There must be no more attempts to settle these questions behind closed doors. In my opinion, the only acceptable way to reform the institutions is for a Convention to be set up at Laeken. The Heads of State have also talked about a forum – I personally prefer the word Convention –…"@lv10 "Mevrouw de Voorzitter, mijnheer de eerste minister, geachte Parlementsleden, het is mij een groot genoegen de samenwerking met het Belgische voorzitterschap te kunnen starten. waarvan vertegenwoordigers van de regeringen van de lidstaten en van de kandidaat-landen - ik herhaal, ook van de kandidaat-landen -, vertegenwoordigers van de nationale parlementen, het Europees Parlement en de Commissie in gelijke mate deel uitmaken. Deze conventie is de plaats om de geschiktste oplossingen te bedenken voor de grootste problemen waarmee Europa af te rekenen heeft. Geachte afgevaardigden, het is niet alleen nodig dat de burgers de toekomst van Europa in eigen handen krijgen, maar die burgers moeten ook inzien waarom bepaalde veranderingen noodzakelijk zijn. Het Ierse “nee” tegen Nice leert ons onder meer dat de kloof tussen de instellingen en de burgers hoognodig gedicht moet worden. De Europeanen willen een Unie die tegemoetkomt aan hun nieuwe eisen, en die eisen gaan veel verder dan een economische integratie van het continent: die is onderhand bijna gemeengoed geworden. De Europeanen willen een duidelijke en begrijpelijke Unie - en dit betekent dat wij onze procedures en Verdragen moeten vereenvoudigen - waarin de instellingen duidelijk omlijnde bevoegdheden hebben en de besluiten op het juiste niveau genomen worden. Zij willen een Unie die borg staat voor levenskwaliteit en voor het soort samenleving dat zij voor ogen hebben. Zij willen een Unie die rekening en verantwoording aflegt over de resultaten van haar beleid en de manier waarop de middelen verdeeld worden. Het is volkomen terecht dat de burgers aandringen op meer democratische controle in het leven van de instellingen van de Unie. De conventie zal zich dus ook hierover moeten buigen. Een en ander betekent dat in de Verklaring van Laeken een allesomvattende en ambitieuze agenda voor deze conventie moet worden opgesteld, en de daarvoor noodzakelijke werkmethoden en tijdschema’s moeten worden uitgestippeld. Dames en heren, het standpunt dat ik onlangs naar aanleiding van het Verdrag van Nice en het Ierse referendum heb ingenomen, heeft hier en daar aanleiding gegeven tot bezorgde reacties, onder meer in dit Parlement. Sedert mijn aantreden heb ik steevast een prioritair belang toegekend aan de politieke en institutionele betrekkingen tussen de Commissie en het Parlement. Ik ben er namelijk van overtuigd ben dat onze instellingen moeten worden omgeven door een sfeer van openhartige samenwerking. Ik wilde dan ook mijn relaas afsluiten door iets te zeggen over de ratificatie van het Verdrag van Nice. Met de huidige structuren en de huidige besluitvormingsmethodes kan een Unie van 25 of meer lidstaten niet functioneren. Daarom heb ik met betrekking tot het project van de uitbreiding van de Unie, dat voor de huidige Commissie een topprioriteit is, altijd beweerd dat de institutionele veranderingen die in Nice met zoveel pijn en moeite uit het vuur zijn gesleept, doorgevoerd moeten worden. Dat is het minst dat wij kunnen doen. De uitbreiding is immers niet alleen een interne kwestie van Europa. Met ons besluit zetten wij onze rol als ideële en politieke steunpilaar voor een groot deel van de wereld op het spel. De kandidaat-landen doen momenteel grote inspanningen, soms ongekend grote inspanningen om tot de Unie te kunnen toetreden. Daarom moet de Unie haar nieuwe leden goed kunnen ontvangen, en dat houdt in dat wij ons institutionele stelsel en ons besluitvormingsproces op nieuwe leest schoeien. Daarom is het Verdrag van Nice, ook al beantwoordt het niet aan de verwachtingen, een noodzakelijke etappe voor de uitbreiding. Ik moet er derhalve nogmaals op wijzen - zoals ik al meermalen ten overstaan van u heb gedaan - dat ik hoop dat het Verdrag nog vóór het eind van het volgend jaar wordt geratificeerd, met volledige inachtneming van de door onze medeburgers op democratische wijze geuite meningen. Het Ierse volk heeft zich onlangs over dit Verdrag uitgesproken. Ik wil niet in de details van het debat treden dat voor, tijdens en na het referendum is gevoerd. Ik wil alleen maar zeggen dat ik vooral na de reis naar Ierland ervan overtuigd ben dat de Unie heus geen bedreiging vormt voor de nationale identiteit. Integendeel, onze kracht ligt juist bij eenheid in verscheidenheid. Na mijn bezoek aan Ierland kan ik met een gerust gemoed verklaren dat het Ierse volk niet tegen de uitbreiding heeft gestemd. Zijn “nee” - waarvan wij het belang niet mogen onderschatten - werpt echter wel een cruciale vraag op, een vraag die wij niet van ons af mogen schuiven: wat staat ons te doen als Nice ondanks onze inspanningen niet geratificeerd wordt? Voor sommigen viel het niet mee de verleiding te weerstaan en de hele zaak af te doen met het excuus dat deze kwestie nu niet op de agenda staat. Een dergelijke reactie zou van de kant van de Commissievoorzitter onverantwoord zijn. Mijnheer de eerste minister, uw optreden valt in een bijzonder delicate periode. Wij zijn thans aanbeland in de laatste voorbereidingsfase voor de invoering van euromunten en -biljetten, wat de meest concrete uiting is van de Europese realiteit tot nu toe. België weet dat het bij zijn inspanningen om van deze gebeurtenis - die terecht als historisch bestempeld mag worden - een groot succes te maken, kan rekenen op de medewerking van de Commissie en de Europese instellingen. De uitbreiding mag niet in het gedrang komen! Dat is en blijft ons voornaamste politieke doel. Het is een project van historische draagwijdte, het project waaraan ik mijn mandaat als voorzitter van de Commissie heb gekoppeld, het project waaraan de Europese Top van Göteborg unaniem steun heeft verleend. Het is dus mijn plicht als voorzitter van de Commissie om vooruit te lopen op de feiten en in te schatten welke weerslag de Ierse afwijzing zou kunnen hebben op het uitbreidingsproces. Vindt u het verstandig, geachte afgevaardigden, om te doen alsof onze neus bloedt en het probleem niet bestaat? Nee, dat is zeker niet de bedoeling. Vandaar dat ik in de afgelopen dagen besloten heb open kaart te spelen en met een overdachte en bewuste interventie voor de dag te komen. Wij hebben allemaal gezegd dat Nice noodzakelijk is voor de uitbreiding. Dus mogen wij nu niet de indruk geven dat de uitbreiding ook wel lukt zonder die hervormingen waar wij allemaal zo op aangedrongen hebben. Ik ga het niet nog eens een keer hebben over de juridische interpretaties waarmee wij de mogelijkheid van uitbreiding door middel van kleine aanpassingen van de Verdragen zouden kunnen staven. Het politieke zwaartepunt ligt namelijk elders en wel bij de vraag hoe wij verder kunnen gaan met de uitbreiding en deze tegelijkertijd kunnen koppelen aan een verdiepingsproces, dat in Nice voor onontbeerlijk is verklaard. Geachte leden, een afwijzing van Nice geeft onvermijdelijk een kink in de kabel en houdt het uitbreidingsproces op. Wij willen dat ten koste van alles vermijden, maar als het toch zo ver mocht komen, zit er niets anders op dan het tijdstip van de komende intergouvernementele conferentie te vervroegen, zodat wij de toezeggingen die wij zo plechtig hebben gedaan, kunnen honoreren. Daarbij zullen wij dan ook steunen op het volle mandaat van dit Parlement. In ieder geval ziet u dat het Verdrag van Nice al een vast onderdeel is geworden van het debat over de toekomst van Europa. Ons “ja” tegen de ratificatie is dus geen tactische zet, maar pure noodzaak om de politieke samenhang van de Unie te garanderen. De woorden die u, mijnheer de eerste minister, hebt gesproken, zijn voor mij een bevestiging dat uw voorzitterschap zich volledig achter deze zienswijze schaart en achter de strategie die daaruit voortvloeit. Daarnaast koersen wij vastberaden af op de uitbreiding van de Unie, zoals u, mijnheer de eerste minister, een paar minuten geleden zei. De toetredingsonderhandelingen zitten momenteel in een uiterst delicate fase, want nu komen de meest complexe hoofdstukken ter bespreking. In afwachting daarvan en om de Unie klaar te stomen voor de uitbreiding, zijn de lidstaten bezig met de ratificatie van het Verdrag van Nice. Het referendum dat onlangs in de Ierse Republiek heeft plaatsgehad, heeft ons echter met de neus op de feiten gedrukt en duidelijk gemaakt dat die ratificatie geen vanzelfsprekende zaak is. Daar zal ik straks echter nog uitgebreid op terugkomen. Mijnheer de eerste minister, mevrouw de Voorzitter, op de Top van Laeken zullen wij opnieuw bezien welke vooruitgang de Unie heeft geboekt met de uitvoering van haar sociale agenda. Een concrete en ononderbroken totstandkoming van de sociale agenda is van essentieel belang als wij in de loop van dit decennium de Europese economie echt dynamisch en concurrerend willen maken en tegelijkertijd willen garanderen dat ons sociale model verbonden blijft met de beginselen van rechtvaardigheid en duurzaamheid. Ik ben het eens met de bijzondere nadruk die het nieuwe voorzitterschap heeft gelegd op twee doelstellingen die beide even onontbeerlijk zijn: het nastreven van volledige werkgelegenheid en de verbetering van de kwaliteit van het werk. Ook de modernisering van de pensioenstelsels en andere sociale voorzieningen vormt een belangrijk onderdeel van onze sociale agenda. De Commissie heeft gisteren een mededeling aangenomen waarin zij een geïntegreerde strategie op Europees niveau voorstelt, met het doel één van de belangrijkste problemen van de huidige maatschappij het hoofd te bieden. Tevens zijn wij verwikkeld in de strijd tegen armoede en sociale uitsluiting. Het doet me dus genoegen te zien dat de Belgische regering met haar voorzitterschap deze diverse richtingen uit wil gaan. Ik kan me met name vinden in de bekommernis waar dit streven van het Belgische voorzitterschap op geïnspireerd is: de kloof tussen armen en rijken is in Europa schrikbarend groot aan het worden en het is onze plicht deze trend een halt toe te roepen. Als wij vast blijven klampen aan een ongewijzigd economisch en sociaal beleid, komt de fundamentele waarde waarop het Europees sociaal model stoelt, dat wil zeggen de solidariteit, serieus in gevaar. Het afglijden naar een samenleving die steeds verder verdeeld raakt, is niet alleen een Europees verschijnsel maar grijpt overal om zich heen: zelfs een heel continent, het Afrikaanse - waarop ook u, mijnheer de eerste minister, in uw toespraak hebt gezinspeeld - is het contact met de ontwikkelingslanden kwijt. Wij zullen dus al het mogelijke in het werk moeten stellen om dit oneerlijke ontwikkelingsmodel een halt toe te roepen en om degenen die stem noch rechten hebben stem en rechten te geven. Geachte afgevaardigden, mijnheer de eerste minister, de Europese Raad en de Verklaring van Laeken zijn ook om een andere reden van cruciaal belang. In Laeken moet besloten worden hoe wij de tweede fase van het debat over de toekomst van Europa moeten inrichten. Dit wordt een fundamenteel debat dat een groot aantal gevolgen met zich mee zal brengen. Het verheugt mij bijzonder dat, in tegenstelling tot zes maanden geleden, de media hier lang en breed op ingaan. Eindelijk beginnen onze medeburgers samen met hun bewindslieden door te krijgen hoe belangrijk die problemen voor hun eigen toekomst zijn. Mijnheer de eerste minister, u hebt onlangs in een openbare toespraak verklaard dat “de Unie is uitgegroeid tot een wirwar van instellingen en instrumenten”. Ik heb het weinig benijdenswaardige genoegen die zorg met u te delen. Dit mag wel een voor de hand liggende constatering zijn, maar het wordt nu tijd spijkers met koppen te slaan en de remedies openlijk en vrijuit te bespreken. Niemand mag er meer van uitgaan dat deze kwesties wel even achter gesloten deuren geregeld kunnen worden. Naar mijn gevoel is er maar één manier om de instellingen op acceptabele wijze te hervormen en dat is in Laeken een conventie in het leven te roepen. De staatshoofden hebben het ook gehad over een “forum” - ik persoonlijk geef de voorkeur aan het woord “conventie”"@nl2 "Senhora Presidente, Senhor Primeiro­Ministro, Senhores Deputados, é para mim um grande prazer iniciar o trabalho em comum com a Presidência belga. que reúna, de forma paritária, representantes dos governos dos Estados­Membros e dos países candidatos - repito, também dos países candidatos - e representantes dos parlamentos nacionais, do Parlamento Europeu e da Comissão. Esta convenção é o lugar indicado para se encontrarem as soluções mais adequadas para dar resposta aos mais graves problemas europeus. Senhores Deputados, não só o futuro da Europa deve estar firmemente nas mãos dos seus cidadãos, mas também estes devem compreender as alterações que nela terão necessariamente de ocorrer. O “não” irlandês a Nice diz­nos claramente, entre outras coisas, que temos de acabar com o fosso que se cavou entre as Instituições e os cidadãos. Os europeus querem uma União que dê resposta às suas novas exigências, que vão muito para além de uma integração económica do continente, hoje largamente adquirida. Querem uma União clara e compreensível - e isto significa que temos de simplificar os nossos procedimentos e os nossos Tratados -, na qual as competências das Instituições estejam bem identificadas e as decisões sejam tomadas ao nível adequado. Querem uma União que assegure qualidade de vida e o tipo de sociedade que desejam. Querem uma União que lhes preste claramente contas dos resultados das nossas políticas e da correcta utilização dos recursos. As suas pretensões quanto a um maior controlo democrático na vida das Instituições da União justificam­se plenamente. A Convenção terá de enfrentar também esta questão. A Declaração de Laeken deve, pois, conter uma ordem de trabalhos ambiciosa e exaustiva para essa Convenção, determinando o seu método de trabalho e os seus prazos. Minhas Senhoras e meus Senhores, a posição por mim recentemente assumida a propósito do Tratado de Nice e do referendo irlandês suscitou algumas inquietações, inclusivamente dentro desta assembleia. Desde o início do meu mandato, atribuí sempre a máxima importância às relações políticas e institucionais entre a Comissão e o Parlamento. Estou, efectivamente, convicto de que elas se devem basear num espírito de cooperação e de franqueza. Permitam, portanto, que conclua com algumas palavras sobre a ratificação do Tratado de Nice. Uma União de 25 ou mais Estados­Membros não pode funcionar com as estruturas e métodos de tomada de decisões que tem actualmente. Por isso, para o projecto que a actual Comissão considera a sua prioridade absoluta, ou seja, o alargamento da União, defendi sempre que temos de introduzir, como mínimo, as mudanças institucionais tão difícil e laboriosamente acordadas em Nice. É, com efeito, necessário recordar que o problema do alargamento não é apenas uma questão interna da Europa. Nesta decisão, pomos em jogo o nosso papel de referência ideológica e política para muitas partes do mundo. Os países candidatos, por seu turno, estão a fazer um grande esforço - um esforço sem precedentes - para poderem começar a fazer parte da União. A União deve, por isso, estar preparada para receber bem os novos membros. Isso significa rever o nosso sistema institucional e o nosso processo de tomada de decisões. Por isso - e embora fique aquém das expectativas - o Tratado de Nice é necessário para o alargamento. É por este facto que reitero - como já o disse várias vezes diante de vós - os meus votos de que o Tratado seja ratificado até ao final do próximo ano, no pleno respeito das opiniões democraticamente expressas pelos nossos concidadãos. O povo irlandês manifestou­se recentemente sobre este Tratado. Não quero entrar nos pormenores do debate que precedeu, acompanhou e se seguiu ao referendo. Limitar­me­ei a dizer que, sobretudo após a viagem à Irlanda, estou convicto de que a União não é uma ameaça para as identidades nacionais. Pelo contrário, a nossa verdadeira força é a unidade na diversidade. Após a minha deslocação à Irlanda, posso, em todo o caso, afirmar com convicção que o povo irlandês não votou contra o alargamento. Todavia, este “não” - cuja importância não podemos subestimar - levanta uma questão crucial, que não podemos ignorar: o que fazer se, apesar dos nossos esforços, Nice não vier a ser ratificado? Para alguns não foi fácil resistir à tentação de dizer que a questão não está na ordem do dia. Mas uma resposta desse tipo por parte do Presidente da Comissão não seria responsável. Senhor Primeiro­Ministro, o vosso trabalho coincide com um período particularmente delicado. Entrámos na última fase dos preparativos para a introdução das notas e das moedas em euro, a expressão mais concreta jamais conseguida pela realidade europeia. A Bélgica sabe que pode contar com a colaboração da Comissão e das Instituições europeias para que este acontecimento, que é justo considerar histórico, seja um grande sucesso. O alargamento não deve correr o risco de se ver comprometido. É e continuará a ser o nosso principal objectivo político. É um projecto de alcance histórico, o projecto a que dediquei o meu mandato de Presidente da Comissão, o projecto a que o Conselho Europeu de Gotemburgo deu um apoio unânime. É, pois, meu dever, enquanto Presidente da Comissão, prever as repercussões que o “não” irlandês poderá ter no processo de alargamento. Será sensato, em vossa opinião, Senhores Deputados, fazer de conta que este problema não existe? Não, não é. Nos últimos dias assumi, portanto, este dever, optando pela via da franqueza, com uma intervenção reflectida e consciente. Todos dissemos que Nice é necessário para o alargamento. Por isso não podemos dar a impressão de que este processo pode ser bem sucedido sem as reformas que todos considerámos necessárias. Não quero repetir o que já disse sobre as interpretações jurídicas que nos confirmam que seria possível iniciar um alargamento com pequenos ajustamentos dos Tratados. A questão política central é outra, ou seja, como proceder ao alargamento fazendo­o acompanhar do aprofundamento que a própria Cimeira de Nice declarou ser indispensável. Senhores Deputados, o “não” a Nice atrasaria inevitavelmente o processo de alargamento. Nesse caso - que queremos evitar a todo o custo -, a única alternativa seria antecipar a data da próxima Conferência Intergovernamental, a fim de honrar os nossos solenes compromissos, contando também com a força expressa por esta assembleia na plenitude do seu mandato. Como se vê, o Tratado de Nice é já parte integrante do debate sobre o futuro da Europa. O nosso “sim” à ratificação não se explica, portanto, por razões tácticas, mas pela necessidade de assegurar a coerência política da União. As palavras que proferiu, Senhor Primeiro­Ministro, confirmam­me que a sua Presidência partilha plenamente desta análise e da estratégia dela decorrente. Estamos, além disso, a avançar com determinação para o alargamento da União, como disse há alguns minutos o Senhor Primeiro­Ministro. As negociações com vista à adesão atingiram um ponto muito delicado, estando neste momento em discussão os capítulos mais complexos. Entretanto, e precisamente para preparar a União para o alargamento, os Estados­Membros estão a ratificar o Tratado de Nice. O referendo que teve lugar recentemente na República da Irlanda recordou­nos, porém, que a ratificação não é uma conclusão garantida. Mas este ponto será tratado com mais atenção daqui a pouco. Senhor Primeiro­Ministro, Senhora Presidente, na Cimeira de Laeken analisaremos os progressos realizados pela União na concretização da sua agenda social. A sua realização concreta e sem interrupções é essencial, se quisermos conseguir, durante esta década, tornar verdadeiramente dinâmica e competitiva a economia europeia e, ao mesmo tempo, garantir que o nosso modelo social continue assente nos princípios da justiça e da sustentabilidade. Concordo com a tónica particular posta pela nova Presidência não só na indispensável procura do pleno emprego, mas também na igualmente indispensável melhoria da qualidade do trabalho. Modernizar os sistemas de pensões e de segurança social é, também, uma parte importante da nossa agenda social. A Comissão aprovou ontem uma comunicação em que propõe uma estratégia integrada a nível europeu, com o objectivo de fazer face a um dos desafios mais importantes da sociedade contemporânea. Estamos também empenhados na luta contra a pobreza e a exclusão social. Apraz­me, pois, ver o Governo belga, na sua função de Presidência, empenhado neste sentido. Partilho, em particular, da preocupação de fundo que está na origem desse compromisso: na Europa, o fosso entre ricos e pobres está a aumentar a um ritmo alarmante. É nosso dever travar essa tendência. Continuar apegado a políticas económicas e sociais imutáveis significa pôr em risco, precisamente, o valor fundamental em que assenta o modelo social europeu, ou seja, a solidariedade. A precipitação para uma sociedade cada vez mais dividida não se observa apenas na Europa, mas também, a uma escala muito mais vasta, relativamente a todo um continente, o continente africano - a que o Senhor Primeiro­Ministro se referiu, de modo significativo, no seu discurso -, que perdeu os pontos de contacto, inclusivamente, com os países em desenvolvimento. Deveremos fazer todo o possível para acabar com este modelo injusto de desenvolvimento e para dar voz e direitos a quem não tem nem voz nem direitos. Senhores Deputados, Senhor Primeiro­Ministro, a Cimeira e as declarações de Laeken têm uma importância crucial, inclusivamente por outra razão. Laeken deve decidir como deveremos estruturar a segunda fase do debate sobre o futuro da Europa. Trata­se de um debate fundamental e rico em consequências. Estou particularmente satisfeito por a Cimeira, ao contrário do que acontecia há seis meses, estar amplamente presente em todos os meios de comunicação social. Os nossos concidadãos, juntamente com os seus governantes, começam, finalmente, a aperceber­se da importância destas questões para o seu futuro. Senhor Primeiro­Ministro, o senhor declarou recentemente, num discurso público, que “a União se transformou num emaranhado de instituições e de instrumentos”. Eu tenho o pouco invejável privilégio de partilhar dessa mesma preocupação. Se a análise é óbvia, as soluções devem agora ser propostas e discutidas aberta e livremente. Ninguém pode continuar a pensar em resolver estas questões à porta fechada. Em meu entender, a única forma de reformar as Instituições de modo aceitável é dar vida, em Laeken, a uma convenção. Os Chefes de Estado falaram também de fórum - eu, pessoalmente, prefiro a palavra convenção"@pt11 "Fru talman, herr statsminister, ärade parlamentsledamöter! Det är med stor glädje jag inleder samarbetet med det belgiska ordförandeskapet. som på ett partsammansatt sätt samlar företrädare för regeringarna i medlemsstaterna och i kandidatländerna – jag upprepar, även från kandidatländerna – företrädare för de nationella parlamenten, Europaparlamentet och kommissionen. Detta konvent skulle vara den bästa modellen för att komma fram till de bästa lösningarna på de allvarliga europeiska problemen. Ärade parlamentsledamöter! Det är inte bara Europas framtid som de europeiska medborgarna måste ha full kontroll över, utan de måste också förstå vilka förändringar som krävs. Irlands "nej" till Nice är bland annat en tydlig signal om att vi måste överbrygga klyftan mellan institutionerna och medborgarna. De europeiska medborgarna vill ha en union som lever upp till deras nya krav, som går betydligt längre än en ekonomisk integration av kontinenten, något som numera till största delen är uppnått. De vill ha en öppen och begriplig union – och detta innebär att vi måste förenkla våra rutiner och våra fördrag – och där de olika institutionernas behörigheter är väl definierade och besluten tas på rätt nivå. De vill se en union som garanterar livskvalitet och den typ av samhälle som de önskar. De vill se en union som klart redovisar för dem politikens resultat och som korrekt använder unionens resurser. Deras krav på en bättre demokratisk kontroll av unionens institutioner är fullt legitima. Konventet bör även ta upp även denna fråga. Förklaringen från Laeken bör därför även innehålla en ambitiös och uttömmande dagordning för detta konvent och bestämma dess arbetsmetoder och tidsfrister. Mina damer och herrar, den ståndpunkt jag nyligen redovisade apropå Nicefördraget och den irländska folkomröstningen har gett upphov till en viss oro, även i denna församling. Alltsedan början av mitt mandat har jag lagt den största vikt vid de politiska och institutionella förbindelserna mellan kommissionen och parlamentet. Jag är helt övertygad om att de måste bygga på en anda av samarbete och uppriktighet. Låt mig alltså avsluta med att säga ytterligare några ord om ratificeringen av Nicefördraget. En union som består av 25 eller ännu fler medlemmar kan inte fungera med de nuvarande strukturerna och med de nuvarande metoderna för beslutsfattande. Därför har jag alltid hävdat att när det gäller det projekt som den nuvarande kommissionen anser ha absolut prioritet, dvs. unionens utvidgning, måste vi som ett absolut minimum införa de institutionella förändringar som vi med sådan möda lyckades komma fram till i Nice. Det är nödvändigt att påpeka att problemet med utvidgningen inte bara är en intern europeisk fråga. Vi sätter i och med detta beslut vår roll som ideellt och politiskt föredöme för en stor del av världen på spel. Kandidatländerna gör å sin sida stora ansträngningar – ansträngningar utan motstycke – för att kunna bli medlemmar av unionen. Unionen måste därför vara i stånd att på ett bra sätt ta emot sina nya medlemmar. Detta innebär att vi måste revidera vårt institutionella system och vår beslutsprocess. Det är därför som – även om det inte lever upp till förväntningarna – Nicefördraget är nödvändigt för utvidgningen. Därför upprepar jag det som jag redan har framfört flera gånger i denna kammare, nämligen min förhoppning att fördraget ratificeras före nästa års utgång, i full respekt för de åsikter som uttrycks under demokratiska former av våra medborgare. Det irländska folket har nyligen sagt sin mening om fördraget. Jag vill inte gå in på detaljer i debatten som föregick, åtföljde och följde på folkomröstningen. Jag nöjer mig med att påpeka att jag är övertygad om, framför allt efter min resa till Irland, att unionen inte utgör något hot för de nationella identiteterna. Tvärtom är vår verkliga styrka denna gemenskap med olikheter. Efter mitt besök i Irland kan jag emellertid försäkra att det irländska folket inte är motståndare till utvidgningen. Men under alla omständigheter väcker detta "nej" – vars betydelse vi inte får underskatta – en viktig fråga, som vi inte kan undanhålla från er: vad gör vi om Nice inte skulle bli ratificerat, trots våra ansträngningar? För vissa har det inte varit lätt att motstå frestelsen att säga att frågan inte är aktuell. Ett sådant svar från kommissionens ordförande skulle vara oansvarigt. Herr statsminister! Ni inleder ert arbete i en period som är speciellt känslig. Vi har nu gått in i den sista fasen av förberedelserna inför övergången till sedlar och mynt i euro, det mest konkreta uttrycket för Europeiska unionen som någonsin har förekommit. Belgien vet att det kan lita på att kommissionen och de europeiska institutionerna kommer att samarbeta så att denna händelse, som det är rätt att kalla historisk, blir en stor framgång. Utvidgningen får inte äventyras. Den är och förblir vårt politiska huvudmål. Utvidgningen är ett projekt av historiska dimensioner, ett projekt till vilket jag har knutit min mandatperiod som kommissionens ordförande, ett projekt som Europeiska rådet i Göteborg gav sitt enhälliga stöd. Det är därför min skyldighet i egenskap av kommissionens ordförande att förutse vilka konsekvenser ett irländskt "nej" skulle kunna få för utvidgningsprocessen. Är det klokt enligt er åsikt, ärade parlamentsledamöter, att låtsas som om problemet inte existerar? Nej, det är det inte. Under de senaste dagarna har jag därför tagit på mig detta ansvar och valt att vara uppriktig i ett inlägg som är både genomtänkt och medvetet. Vi har alla sagt att Nicefördraget är nödvändigt för utvidgningen. Då kan vi inte ge ett intryck av att den processen skulle kunna lyckas utan de reformer som vi alla önskar. Jag vill inte upprepa de tolkningar som försäkrar oss att det skulle vara möjligt att inleda utvidgningen med smärre rättsliga justeringar av fördragen. Den politiska knutpunkten ligger någon annanstans, och den är hur vi skall kunna gå vidare med utvidgningen och låta den åtföljas av den fördjupning som enligt Nicefördragets lydelse är omistlig. Ärade parlamentsledamöter, ett "nej" till Nice skulle med nödvändighet fördröja utvidgningsprocessen. I så fall – något som vi till varje pris vill undvika – så skulle det bara återstå att tidigarelägga nästa regeringskonferens för att kunna hålla våra högtidliga löften och även räkna med den kraft som uttrycks av denna församling i fullt utövande av sitt mandat. Som ni ser är Nicefördraget redan en integrerad del av diskussionen om framtidens Europa. Vårt "ja" till ratificeringen är därför inte ett resultat av taktiska överväganden utan ett resultat av behovet av att garantera unionens politiska sammanhållning. De ord ni yttrat, herr statsminister, är för mig en bekräftelse på att det belgiska ordförandeskapet helt och fullt instämmer i denna analys och stöder den strategi som blir en konsekvens av analysen. Vi går också beslutsamt vidare mot utvidgningen av unionen, som ni, herr statsminister, påpekade för ett par minuter sedan. Anslutningsförhandlingarna har kommit fram till en mycket känslig punkt, där man förhandlar om de allra mest komplicerade kapitlen. Samtidigt, och just för att förbereda unionen för utvidgningen, är medlemsstaterna i färd med att ratificera Nicefördraget. Men den folkomröstning som nyligen genomfördes i Irland har gett oss en påminnelse om att ratificeringen inte är en självklarhet. Men detta kommer vi att ägna mer uppmärksamhet längre fram. Herr statsminister, fru talman! Vid toppmötet i Laeken kommer vi åter att granska de framsteg som unionen gjort när det gäller att förverkliga sin sociala dagordning. Ett konkret förverkligande av den, utan några uppehåll, är av avgörande betydelse om vi verkligen skall lyckas skapa en dynamisk och konkurrenskraftig europeisk ekonomi under detta decennium, och samtidigt garantera att vår sociala modell även i framtiden är förankrad i principerna rättvisa och hållbarhet. Jag instämmer i den särskilda uppmärksamhet som det nya ordförandeskapet ägnar inte bara de nödvändiga ansträngningarna att skapa full sysselsättning, utan också den lika omistliga förbättringen av arbetets kvalitet. Att modernisera pensionssystemen och de sociala trygghetssystemen är även det viktiga inslag i vår sociala dagordning. Kommissionen godkände i går ett meddelande där vi föreslår en strategi som integreras på europeisk nivå i syfte att ta itu med en av det samtida samhällets viktigaste utmaningar. Vi arbetar också på att bekämpa fattigdom och social utstötning. Det gläder mig att se att den belgiska regeringen i sin roll som ordförandeland kommer att sträva mot dessa mål. Jag delar framför allt den oro som ligger bakom denna målsättning: i Europa ökar klyftan mellan rika och fattiga med en alarmerande hastighet. Det är vår skyldighet att stoppa den tendensen. Om vi skulle hålla fast vid samma ekonomiska och sociala politik så skulle vi riskera just de värderingar som ligger till grund för den europeiska sociala modellen, dvs. solidariteten. Utvecklingen mot ett samhälle som blir allt mer uppdelat kan observeras inte bara i Europa utan också i större skala, i samband med en hel kontinent, den afrikanska, som har förlorat kontakten även med utvecklingsländerna – något som ni, herr statsminister, klart påpekade i ert framförande. Vi måste göra vårt yttersta för att stoppa denna orättvisa utveckling och ge röst och rättigheter åt dem som varken har röst eller rättigheter. Ärade parlamentariker, herr statsminister! Toppmötet i Laeken och de förklaringar man gör där har mycket stor betydelse även av en annan anledning. I Laeken måste vi bestämma hur vi skall strukturera andra etappen i diskussionen om Europas framtid. Detta är en diskussion som är av grundläggande betydelse och som får omfattande konsekvenser. Jag är särskilt nöjd med att den, till skillnad från den som ägde rum för sex månader sedan, kommer att redovisas via alla tillgängliga medier. Äntligen börjar våra medborgare, tillsammans med sina ledare, inse hur viktiga dessa problem är för deras egen framtid. Herr statsminister, ni sade själv nyligen i ett offentligt anförande, att "unionen har förvandlats till ett virrvarr av institutioner och instrument". Jag har det föga avundsvärda privilegiet att dela den oron. Om analysen är självklar borde man nu öppet och fritt föreslå och diskutera de åtgärder som krävs. Ingen borde längre kunna inbilla sig att man kan lösa dessa problem bakom stängda dörrar. Enligt min mening är det enda sättet att reformera institutionerna på ett godtagbart vis att inrätta ett konvent i Laeken. Statscheferna har även talat om ett forum, men jag föredrar personligen ordet konvent"@sv13
lpv:unclassifiedMetadata	"(Aplausos)"12,11 "(Applaudissements)"6 "(Applaus)"2 "(Applause)"10,10,3 "(Applausi)"9 "(Applåder)"13 "(Beifall)"7 "(Bifald)"1 "(Suosionosoituksia)"5 "(ΙΤ)"8 "(Χειροκροτήματα)"8 "Presidente de la Comisión"12 "Presidente della Commissione"9 "Prodi,"8,12,9 "forum"9 "referendum"9 "Επιτροπή"8

Named graphs describing this resource:

The resource appears as object in 2 triples

Context graph