Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2001-05-14-Speech-1-084"

Predicate	Value (sorted: default)
rdf:type	lpv_eu:Speech4
dcterms:Date	"2001-05-14"^^xsd:date4
dcterms:Is Part Of	lp_eu:Uudet tekniikat huomispäivän koulutuksessa4
dcterms:Language	"fr"^^xsd:language4
lpv:document identification number	"en.20010514.7.1-084"4
lpv:hasSubsequent	lp_eu:2001-05-14-Speech-1-0854
lpv:speaker	lp:Reding4
lpv:spoken text	". - Monsieur le Président, beaucoup a été dit, beaucoup a été bien dit. J'aurais voulu que de nombreux ministres soient là pour entendre ce que le Parlement avait à dire sur des sujets comme le surplus européen, le respect de la subsidiarité, tout en faisant une politique européenne. Je pense qu'il aurait été très important que les ministres entendent, de leurs propres oreilles, ce que les élus des peuples ont à dire. Je voudrais attirer votre attention, chers collègues, sur les analyses de qualité de l'enseignement primaire et secondaire. C'est une révolution ! Auriez-vous imaginé en 1995 que les ministres auraient été d'accord qu'un étranger vienne voir chez eux où ils en sont en matière de qualité de l'enseignement ? Non ! Aujourd'hui, c'est chose faite. Le système n'est pas encore parfait, mais les comparaisons permettent aux ministres de voir où sont leurs avantages et où sont leurs déficits, et ils s'efforcent de combler ces déficits. Dispositions financières : le Livre blanc n'en prévoyait pas. Malgré cela, nous avons élaboré un nombre impressionnant de projets pilotes, que nous avons financés et qui ont souvent été à la base de réformes sur le terrain. La Commission a voulu jouer et a joué tout au long des dernières années un rôle d'incubateur d'idées, un rôle moteur. Je citerai à cet égard les projets pilotes concernant les écoles de la deuxième chance ou le service volontaire européen. En ce qui concerne les écoles de la deuxième chance, j'étais dubitative. Je me suis rendue sur le terrain et ai été ravie. Elles ne visent pas à remplacer l'éducation nationale, mais à résoudre des problèmes sociaux et les résultats sont excellents. Le personnel est très engagé, les éducateurs croient à leur mission et sauvent des jeunes. C'est vraiment extraordinaire. Le projet a récemment fait l'objet d'une évaluation, Monsieur Perry, qui va être remise au Parlement. Cette évaluation atteste le grand succès du projet pilote et des treize écoles. Ainsi, l'indicateur qui mesure le taux d'échec n'est que de 6 %, alors que le taux d'échec dans des institutions ou des initiatives similaires se situe normalement entre 30 et 50 %. Vous voyez donc vraiment que des progrès sont réalisés et j'aimerais, en tout état de cause, que ce système, qui a fait ses preuves, soit mis en place dans un plus grand nombre d'États membres. Les objectifs formulés dans le Livre blanc ont été repris dans le processus de Luxembourg, dans le processus de Cardiff, ainsi que dans l'Agenda social. Vous savez que désormais, les ministres de l'Éducation participent aux débats sur les questions sociales, au même titre que les ministres des Affaires sociales et que l'ECOFIN. Il s'agit d'un immense progrès, qui n'a pas eu de répercussions très récentes, mais le fait d'être présents et d'apporter une contribution est essentiel. Le point de vue des ministres de l'Éducation est exprimé dans les revendications présentées au Conseil européen. Or, c'est à nous, chers Collègues, qu'il revient de définir les nouvelles priorités, de lancer des programmes pluriannuels, d'ouvrir de nouveaux débats, de lancer de nouveaux défis. Je pense que nous sommes sur la bonne voie, et nous avons tout lieu d'être positifs et d'être optimistes. Ceci ne doit pas nous amener à penser que nous avons tout obtenu maintenant. C'est loin d'être le cas. Il n'en reste pas moins que la machine est en marche et que des progrès sont réalisés. En 1995, il n'y avait que des grandes idées et aucune action concrète sur le terrain. À présent, nous progressons. Je voudrais dire un mot sur Bologne. Lors du premier Conseil "Éducation", auquel j'ai assisté, j'avais constaté que Bologne faisait uniquement l'objet d'une procédure intergouvernementale. J'ai obtenu qu'on l'intègre dans le cadre communautaire en associant la Commission au processus, conjointement avec la troïka ministérielle. Dans le cadre de la présidence suédoise, je reconnais que le moment est venu de réaliser de nouveaux progrès, et je suis convaincue que la conférence ministérielle de Prague nous permettra de le faire. J'ai déjà pris contact avec la présidence belge - car, là aussi, il y a un suivi - pour poursuivre dans cette voie. Nous attendons maintenant la conférence ministérielle de Prague, puis la présidence belge reprendra le flambeau. Chers collègues, je peux bien m'imaginer que le Parlement européen préparera un rapport d'initiative, après Prague par exemple. Il ne faut pas toujours attendre que la Commission élabore un rapport pour réagir. Le Parlement a un droit d'initiative propre. Utilisez-le pour qu'on entende votre voix ! S'agissant des rapports " " de MM. Alavanos et Mauro, je voudrais remercier le Parlement, ses rapporteurs et ses commissions - qui ont été nombreux à collaborer - pour le soutien qu'il m'a apporté dès le départ en la matière. MM. Alavanos et Mauro ont accompli un travail remarquable : M. Alavanos, avant, et M. Mauro, pendant. Ceci est primordial car, là encore, ce processus nous a beaucoup aidés à des moments décisifs dans la formulation du concept "e-Learning", immédiatement après Lisbonne, ainsi que du programme d'action "e-Learning", immédiatement après le dernier Conseil européen. Je voudrais tout d'abord remercier M. Perry pour son rapport sur le Livre blanc. Le Livre blanc date de 1995. C'est loin ! Parce que la révolution, s'il y en a une, cher rapporteur, elle a eu lieu l'année dernière, au cours des douze à quinze derniers mois, depuis Lisbonne en fait. Et depuis 1995, les idées qui ont été avancées, essentiellement par le Parlement européen - je donne raison à Doris Pack : l'initiateur de toute cette politique était bel et bien le Parlement européen - ces idées donc ont, au moins partiellement, été mises en pratique. Je voudrais reprendre les trois messages fondamentaux qui ont été non seulement présentés par les rapporteurs, mais également discutés par les parlementaires. Le premier principe concerne l'accès à tous. Vous savez bien que le plan "e-Learning", immédiatement après le sommet Lisbonne, a suscité diverses initiatives dans certains États membres en faveur de l'installation d'ordinateurs dans les salles de classe. Or, un ordinateur dans une salle de classe n'est pas un but en soi. Un ordinateur n'est qu'une machine, un outil. Un ordinateur doit pouvoir être utilisé ; son existence ne prouve pas son utilisation. Il ne faut donc jamais, à mon avis, séparer l'outil de la personne qui l'utilise. Bref, oui à l'équipement des écoles, mais il faut plus, oui à l'équipement des écoles, mais oui aussi à des centres télématiques dans nos communes, parce qu'il n'y a pas que ceux qui vont à l'école qui doivent participer à notre société de l'informatique. Il y a également ceux qui ont quitté l'école. L'échange d'informations scientifiques, le renforcement des services fournis par les bibliothèques, la création d'un réseau européen d'enseignement accessible, des services spécifiques, sont autant d'actions essentielles pour lutter contre l'exclusion sociale. Et exclusion sociale, il y aura aussi, si pour donner plus de poids aux statistiques on se contente d'installer des ordinateurs sans donner une formation appropriée aux enseignants. Je suis très attentive au rapport sur les femmes et la formation spécifique qui leur serait nécessaire eu égard à leur approche tout à fait différente des nouvelles technologies. Je crois qu'il faut en tenir compte. Il faut aussi former nos enseignants. Nous en avons beaucoup discuté ces dernières semaines. Les enseignants sont la clé de la réussite de l'"e Learning". Or, la plupart d'entre eux ne sont pas armés pour utiliser les ordinateurs, pour faire en sorte que ces ordinateurs, ces logiciels , ce contenu soient une aide pédagogique. Il est essentiel d'inculquer aux esprits qu'on peut enseigner autrement avec les nouvelles technologies. Je voudrais, à cet égard, citer une phrase de M. Rocard, rapporteur de la commission de l'emploi, qui a fait un large écho à la thèse selon laquelle il convient de procéder à une réorganisation radicale de l'enseignement, des locaux, des horaires, des contenus. Nous sommes devant un nouveau monde et nous ne sommes pas nombreux à nous rendre compte de ce que cela implique. Car je voudrais dire ici que ce nouveau monde passe non seulement par une participation des services publics mais aussi par une responsabilisation du monde de l'industrie. C'est la raison pour laquelle la semaine dernière, j'ai organisé le premier sommet "e-Learning" à Bruxelles en partenariat avec le privé et le public. Ce sommet a été formidable, car il a été le théâtre d'échanges extraordinaires et a rendu compte dans le même temps de la responsabilisation du secteur privé, des entreprises, du savoir-faire qui existe en cette matière. L'idéal serait, bien sûr, d'avoir une symbiose entre les deux. Si les décisions politiques doivent être prises par les responsables politiques, leur mise en pratique peut très bien être le fait d'une symbiose entre le savoir du secteur privé et le savoir pédagogique du secteur public. Ces deux savoirs réunis peuvent être très efficaces. L'idée a été mise sur les rails, et j'espère bien qu'elle sera suivie d'actions concrètes sur le terrain. En parlant ainsi, je vous rejoins sur un autre sujet. Oui, l'Europe montre la voie, mais ce n'est pas dans une tour d'ivoire à Bruxelles que ces théories seront mises en pratique. Elles le seront dans nos régions, dans nos villes, dans nos villages. La méthode à suivre devrait être celle du en d'autres termes, les décisions politiques doivent être prises quelque part, mais elles doivent être mises en pratique non pas de haut en bas mais sur le terrain. Toute contribution à la mise en route des projets concrets sur le terrain sera la bienvenue. Vous voyez, chers collègues, on est à l'aube d'une grande aventure. Cela bouge de tous côtés, certes pas toujours dans la bonne direction. Mais on tire aussi des enseignements. On m'a parfois demandé plus de concret, or, il y a déjà beaucoup de concret sur le terrain, et pas seulement depuis un an. Les actions concrètes mises en œuvre dans le cadre de nos programmes Socrates et Leonardo n'ont-elles pas généré plein d'éléments que l'on retrouve aujourd'hui dans les systèmes d'éducation ? À la base, il y avait ces programmes que vous avez voulus, pour lesquels vous avez réclamé - avec la Commission - et obtenu un financement sérieux et qui, malgré tous les problèmes administratifs que vous me rapportez régulièrement, sont positifs. Ainsi donc, chers collègues, nous avons vu juste depuis de longues années déjà. Nous marchons ensemble dans la bonne direction ; nous avançons à pas de géant et beaucoup plus rapidement qu'on n'aurait jamais osé l'imaginer il y a deux ou trois ans. Il y a de petits problèmes ici et là. Attaquons-nous y ensemble, mais avec optimisme, parce que les choses s'améliorent vraiment. Reconnaissance des compétences : je sais bien qu'il reste beaucoup à faire, mais les unités de valeur à l'université commencent à fonctionner. La mobilité : je sais bien que, dans la pratique, nous ne sommes pas encore très loin, mais il y a eu la décision de Nice sur la mobilité. Nous avons du concret en main maintenant, ce qui est beaucoup mieux que les seules grandes idées que nous avons pu énoncer il y a cinq, six, sept ans encore. La connaissance des langues : les choses bougent dans nos États membres, grâce à l'Année européenne des langues entre autres, dans le cadre de laquelle tout le monde discute, les conseil communaux, les parents d'élèves, les enseignants eux-mêmes. Il y a une vague de fond en la matière. On peut donc espérer que cette vague de fond se fera aussi sentir dans la pratique journalière de notre enseignement. L'investissement dans l'éducation : je le laisse à la subsidiarité et je partage le regret des parlementaires qui disent qu'aux belles paroles devraient faire suite des moyens budgétaires. Mais il ne fait aucun doute que soit la plupart de ces idées de 1995 sont aujourd'hui en voie de réalisation, soit nous disposons d'une boîte à outils pour les faire progresser. Donc, je ne suis pas aussi pessimiste que beaucoup de parlementaires en ce domaine, parce que j'ai vu, j'ai senti que la situation évoluait depuis le sommet de Lisbonne. Il y a un changement fondamental, qui, bien sûr, est trop lent, mais au moins les choses bougent, et c'est déjà un très grand pas en avant. L'apprentissage tout au long de la vie : oui, il y a eu l'année 1996, celle des premiers pas en la matière. J'ai présenté mon mémorandum sur ce que Mme Maes dit : "vivre en apprenant", il serait merveilleux de pouvoir l'appliquer, mais ce n'est pas la Commission qui va appliquer l'apprentissage tout au long de la vie dans nos États membres, dans nos régions. Elle peut encourager, elle peut pousser, elle peut donner des idées, mais l'application sur le terrain est réservée à nos ministres de l'Éducation, ainsi qu'aux syndicats et aux partenaires sociaux. Il y a tout un nouveau système d'apprentissage non formel à inventer dans la plupart de nos États membres. Eh bien, je vous dis que pendant dix ans encore, chers collègues, nous parlerons de l'apprentissage tout au long de la vie et nous ferons probablement des petits pas en avant, mais nous n'arriverons pas à trouver une solution définitive au problème. Les technologies de l'information : j'y reviendrai en détail après, mais là aussi il s'est passé énormément de choses depuis la mise en relief d'une problématique jusqu'à la prise de conscience qu'il fallait du concret. Regardez les Netdays Europe, regardez les E-scolas. Bien sûr, les E-scolas, pour l'instant, ne sont que mille. Il en faudrait cinq mille, dix mille, cent mille, je le sais bien. Mais ces mille écoles représentent l'expérience sur le terrain. Je voudrais dire merci non seulement au Parlement européen, qui fait avancer les choses, mais aussi à tous ces gens qui travaillent sur le terrain, avec beaucoup d'idéalisme, seuls souvent, avec très peu de moyens, en y mettant tout leur cœur parce qu'ils croient au progrès. Ils sont extraordinaires, et je pense qu'il convient de dire merci à tous ceux qui, sur le terrain, nous aident à mettre en pratique nos idées. Le plan d'action contribue aussi à faire évoluer la situation. Enfin, nous sommes aussi en pleine Année européenne des langues. Je l'ai déjà dit, et je le répète, il faut apprendre la langue de ses voisins en plus de sa langue maternelle. Ceux qui ne font rien commencent à avoir mauvaise conscience. C'est déjà un début ! N'arrêtons pas de nourrir cette mauvaise conscience. Certains collègues ont parlé de la subsidiarité. Pour moi, la lecture de la subsidiarité est très claire. Je la respecte, mais je veux créer une valeur ajoutée européenne, la mise en réseau, l'échange d'informations, la diffusion de bonnes pratiques."@fr6
lpv:translated text	"Hr. formand, der er blevet sagt meget, og der er blevet sagt meget rigtigt. Jeg ville ønske, at der havde været mange ministre til stede, så de kunne høre, hvad Parlamentet har at sige om emner som det europæiske overskud eller respekten for nærhedsprincippet, alt imens man fører europæisk politik. Jeg mener, at det ville have været godt, om ministrene med egne ører hørte det, de folkevalgte har at sige. Jeg vil gerne henlede Deres opmærksomhed, kære kolleger, på undersøgelser af undervisningskvaliteten i folkeskolen og gymnasiet. Det er en revolution! Havde De forestillet Dem i 1995, at ministrene kunne blive enige om, at udlændinge kunne komme på besøg for at se, hvor langt De er på undervisningsområdet? Nej! I dag er det en realitet. Systemet er endnu ikke perfekt, men sammenligningerne gør det muligt for ministrene at opdage, hvor deres stærke og svage sider er, og de kan bestræbe sig på at arbejde med de svage sider. Hvad angår finansielle dispositioner, fastsættes der ingen finansielle dispositioner i hvidbogen. På trods af dette har vi udarbejdet et imponerende antal pilotprojekter, som vi har finansieret, og som ofte har ligget til grund for reformer på området. Gennem de seneste år har Kommissionen ønsket at spille og har spillet en rolle som idéudvikler og primus motor. Jeg vil i denne sammenhæng nævne de pilotprojekter, der vedrører skolerne eller den europæiske volontørtjeneste. Hvad angår skolerne, var jeg tvivlende. Jeg undersøgte området og blev overvældet. Formålet med skolerne er ikke at erstatte den nationale uddannelse, men at løse sociale problemer, og der foreligger glimrende resultater. Personalet er meget engageret, underviserne tror på deres opgaver, og de redder de unge. Det er virkelig fantastisk. Projektet har for nylig gennemgået en omhyggelig evaluering, hr. Perry, der vil blive forelagt Parlamentet. Denne evaluering bekræfter pilotprojektets og de 13 skolers store succes. Dumpeprocenten er kun 6%, mens den i lignende institutioner og initiativer normalt ligger mellem 30% og 50%. Så som De kan se, er der virkelig sket fremskridt, og det er under alle omstændigheder mit ønske, at dette system, der har bevist sit værd, gennemføres i et større antal medlemsstater. De målsætninger, der fremgår af hvidbogen, blev gentaget i Luxembourg-processen, Cardiff-processen og i den sociale agenda. Som De ved, deltager uddannelsesministrene fremover i debatten om sociale spørgsmål på samme niveau som ministrene for sociale anliggender og ØKOFIN-Rådet. Det drejer sig om et meget stort fremskridt, der ikke har haft nogen afsmitning for nylig, men det at være til stede og bidrage er vigtigt. Uddannelsesministrenes synspunkt fremgår af de krav, der blev fremsat for Det Europæiske Råd. Imidlertid er det op til os, kære kolleger, at fastsætte nye prioriteter, at iværksætte flerårige programmer, at åbne nye debatter, at iværksætte nye udfordringer. Jeg tror, vi er på rette vej, og vi har grund til at være positive og optimistiske. Dette må ikke få os til at tænke, at vi nu har opnået alt. For det er overhovedet ikke tilfældet. Vi står over for at skulle sætte maskinen i gang og realisere fremskridtene. I 1995 var der kun store idéer, men ingen konkrete aktioner på området. I øjeblikket gør vi fremskridt. Jeg vil gerne sige et par ting om Bologne. På det første møde i Rådet (uddannelse), som jeg deltog i, konstaterede jeg, at Bologne udelukkende var genstand for en international procedure. Jeg opnåede, at man integrerer den inden for fællesskabsrammerne ved at medtage Kommissionen i processen samtidig med trojkaen. Inden for rammerne af det svenske formandskab indrømmer jeg, at øjeblikket er kommet til at gøre nye fremskridt, og jeg er overbevist om, at ministerkonferencen i Prag vil gøre dette muligt. Jeg har allerede taget kontakt til det belgiske formandskab - for også her er en opfølgning - for at fortsætte i denne retning. Vi afventer nu ministerkonferencen i Prag, og dernæst vil det belgiske formandskab bære faklen videre. Kære kolleger, jeg kan forestille mig, at Europa-Parlamentet vil forberede en initiativbetænkning efter Prag f.eks. Man skal ikke altid afvente, at Kommissionen udarbejder en rapport, før man reagerer. Parlamentet har selv initiativret. Brug den, så man hører Deres stemme! Med hensyn til betænkningen om Learning af Alavanos og Mauro vil jeg takke Parlamentet, ordførerne og udvalgene - mange har bidraget til samarbejdet - for den støtte, jeg har fået fra starten. Hr. Alavanos og hr. Mauro har udført et bemærkelsesværdigt arbejde - både hr. Alavanos og hr. Mauro. Dette er af største vigtighed, for også her har denne proces hjulpet os i afgørende øjeblikke i forbindelse med udformningen af konceptet Learning umiddelbart efter Lissabon, samt af handlingsprogrammet Learning umiddelbart efter det seneste møde i Rådet. Jeg vil først og fremmest takke hr. Perry for hans betænkning om hvidbogen. Hvidbogen går tilbage til 1995. Det er lang tid siden! Fordi revolutionen, hvis der har været en, kære ordfører, fandt sted sidste år eller i løbet af de seneste 12-15 måneder - faktisk siden mødet i Lissabon. Og siden 1995 har især Europa-Parlamentet fremsat idéer. Her giver jeg Doris Pack ret. Initiativtageren til hele denne politik har kort og godt været Europa-Parlamentet, hvis idéer i hvert fald delvis er blevet ført ud i livet. Jeg vil gerne gentage de tre grundlæggende meddelelser, som ikke bare er fremsat af ordførerne, men ligeledes diskuteret af Parlamentet. Det første princip vedrører adgang for alle. Som De ved, medførte planen Learning umiddelbart efter topmødet i Lissabon forskellige initiativer i nogle medlemslande til fordel for opstillingen af computere i klasseværelserne. Men en computer i et klasseværelse er ikke et mål i sig selv. En computer er kun en maskine, et værktøj. En computer skal kunne bruges. Dens tilstedeværelse er ikke ensbetydende med, at man kan anvende den. Man kan således efter min mening ikke adskille værktøjet og det menneske, der bruger det. Kort sagt, ja til at skolerne udstyres, men også ja til telematiske centre i vores kommuner. For det er ikke kun dem, der går i skole, der skal deltage i vores informationssamfund. Det er også dem, der har forladt skolen. Hvad angår udveksling af videnskabelige oplysninger, er både forbedring af de tjenester, der leveres af bibliotekerne, oprettelse af et tilgængeligt europæisk undervisningsnet og specifikke tjenester meget vigtige aktioner i bekæmpelsen af social udelukkelse. Og der vil opstå social udelukkelse, hvis man for at leve op til statistikkerne stiller sig tilfreds med at installere computere uden at give underviserne en hensigtsmæssig uddannelse. Jeg er meget opmærksom på betænkningen om kvinder og den særlige uddannelse, der er nødvendig med henblik på at ændre kvindernes tilgang til de nye teknologier. Det tror jeg, man skal tage i betragtning. Vi må også uddanne vores undervisere. Det har vi diskuteret meget de seneste uger. Underviserne er nøglen til succesfuld Learning Imidlertid er størstedelen af dem ikke i stand til at bruge computerne, til at sørge for, at disse computere, dette software, dette indhold bliver en pædagogisk hjælp. Det er vigtigt, at det indskærpes, at man kan undervise anderledes med de nye teknologier. Jeg vil gerne i denne forbindelse citere en udtalelse, som har givet genlyd, fra hr. Rocard, der er ordfører for Udvalget om Beskæftigelse og Sociale Anliggender, om, at man skal fortsætte med en radikal omstrukturering af undervisningen, lokalerne, timerne og indholdet. Vi står over for en ny verden, og vi er ikke mange, der gør os klart, hvad dette betyder. For jeg vil gerne sige her, at realiseringen af denne nye verden ikke blot sker gennem en indsats fra de offentlige tjenester, men også gennem en ansvarliggørelse af industrien. Det er grunden til, at jeg i sidste uge organiserede det første topmøde om Learning i Bruxelles med den private og offentlige sektor. Dette topmøde forløb fantastisk, for det var en ekstraordinær meningsudveksling, og man tog både ansvarliggørelsen af den private sektor og virksomhederne og den viden der findes i denne forbindelse, i betragtning. Det ideelle ville naturligvis være en symbiose mellem de to ting. Hvis de politiske beslutninger skal træffes af ansvarlige politikere, kan gennemførelsen heraf meget let ske gennem en symbiose mellem den private sektors viden og den offentlige sektors pædagogiske viden. Samlet kan denne viden være meget effektiv. Idéen er nu sat på skinner, og jeg håber, at den bliver fulgt op af konkrete handlinger på området. Med disse ord går jeg over til et andet emne. Ja, Europa viser vejen, men disse teorier bliver ikke omsat til praksis i et elfenbenstårn i Bruxelles. Det bliver de i vores regioner, byer og landsbyer. Den metode, der skal følges, er metoden. Med andre ord skal de politiske beslutninger træffes et sted, men de skal ikke gennemføres fra oven. De skal gennemføres ude i landene. Ethvert bidrag til gennemførelsen af konkrete projekter i landene er velkomment. Som De ser, kære kolleger, står vi ved begyndelsen af et stort eventyr. Det bevæger sig i alle retninger og nogle gange ikke i den rigtige retning. Men man kan også lære af det. Jeg er nogle gange blevet anmodet om noget mere konkret, men der findes allerede meget konkret på området, og det går ikke kun et år tilbage. For har de konkrete aktioner, der er iværksat inden for rammerne af Sokrates- og Leonardo-programmet, ikke genereret masser af elementer, som man i dag finder i uddannelsessystemerne? Der var de programmer, De ønskede, og i forbindelse med hvilke De sammen med Kommissionen krævede og fik en seriøs finansiering, og som på trods af alle de administrative problemer, som De regelmæssigt rapporterer om, er positive. Vi har altså, kære kolleger, i allerede mange år set rigtigt. Sammen går vi i den rigtige retning, vi går fremad med kæmpeskridt og meget hurtigere, end vi nogensinde havde vovet at tro på for to eller tre år siden. Der er små problemer her og der. Lad os kaste os over dem i fællesskab, men med optimisme, for tingene bliver virkelig bedre. Hvad angår anerkendelse af kompetencer, ved jeg godt, at der stadig er meget at gøre, men overordnet begynder de enkelte værdier at fungere. Hvad angår mobiliteten, ved jeg godt, at vi i praksis endnu ikke er nået ret langt, men vi har afgørelsen fra Nice om mobilitet. Vi har noget konkret i hånden nu, hvilket er meget bedre end de store tanker, som vi fremkom med for fem, seks eller syv år siden. Hvad angår sprogkendskab, går det fremad i medlemsstaterne takket være det europæiske sprogår, som alle diskuterer, kommunalrådene, forældrene og lærerne selv. Der er en stærk bevægelse på dette område. Så man kan håbe på, at denne bevægelse også vil slå igennem i den daglige undervisning. Hvad angår investering i uddannelse, overlader jeg det til nærhedsprincippet, og jeg deler ærgrelsen hos de medlemmer, der siger, at de smukke ord burde følges af budgetmidler. Men der er ingen tvivl om, at størstedelen af disse idéer fra 1995 i dag er ved at blive realiseret, og at vi råder over midler til at fremme disse idéer. Så jeg er ikke så pessimistisk som mange af medlemmerne på dette område, fordi jeg har set og følt, at situationen har udviklet sig siden Lissabon. Det er en grundlæggende ændring, der selvfølgelig sker for langsomt, men i det mindste sker der noget, og det er allerede et stort skridt fremad. Hvad angår livslang uddannelse, skete der i 1996 de første tiltag på området. Jeg har fremsat et memorandum om det, fru Maes kalder et liv, hvor man lærer hver dag. Det ville være fantastisk at kunne gennemføre det, men det er ikke Kommissionen, der skal gennemføre den livslange uddannelse i vores medlemsstater og regioner. Den kan opmuntre til det, den kan fremskynde det og komme med idéer, men gennemførelsen er forbeholdt vores undervisningsministre samt fagforeninger og arbejdsmarkedets parter. Der skal udarbejdes et helt nyt uformelt uddannelsessystem i størstedelen af medlemsstaterne. Og jeg tror, kære kolleger, at om 10 år vil vi stadig tale om livslang uddannelse, og vi vil sikkert gøre små fremskridt, men det vil ikke lykkes os at finde en definitiv løsning på problemerne. Hvad angår informationsteknologierne, vil jeg senere vende tilbage til detaljerne i dette emne, men også her er der sket utroligt meget fra fremhævelsen af en problematik, til man blev klar over, at der var behov for noget konkret. Se blot eller . Selvfølgelig er i øjeblikket kun 1.000 . Der er behov for 5.000, 10.000, 100.000, det ved jeg godt. Men disse 1.000 skoler er en erfaring på området. Jeg ville gerne sige tak ikke kun til Parlamentet, der sørger for, at tingene skrider frem, men også til alle de mennesker, der arbejder på området med stor idealisme og ofte alene og med meget lidt midler, og som lægger hele deres hjerte i det, fordi de tror på fremskridtet. De er fantastiske, og jeg tror, at man må sige tak til alle dem, der på dette område hjælper os med at føre vores idéer ud i praksis. Handlingsplanen om Learning bidrager også til at vurdere situationen. Desuden er vi midt i det europæiske sprogår. Jeg har allerede sagt det, og jeg gentager, at man ud over sit modersmål bør lære sine naboers sprog. De, som intet gør, begynder at få dårlig samvittighed. Det er da en begyndelse! Lad os blive ved med at puste til denne dårlige samvittighed. Visse kolleger har talt om nærhedsprincippet. For mig er nærhedsprincippet meget klart. Jeg respekterer det, men jeg ønsker at skabe en europæisk merværdi, et netværk, udveksling af informationer og spredning af god praksis."@da1 "Herr Präsident, es ist viel gesagt worden, darunter viel Richtiges. Ich hätte mir gewünscht, dass zahlreiche Minister anwesend sind, damit sie hätten hören können, was das Parlament zu verschiedenen Themen zu sagen hat, wie etwa zum europäischen Mehrwert oder zur Wahrung der Subsidiarität, ohne gleich europäische Politik zu machen. Ich denke, es wäre sehr wichtig gewesen, dass die Minister mit eigenen Ohren hören, was die Volksvertreter zu sagen haben. Ich möchte Sie auf die Analysen zur Qualität der allgemeinen und beruflichen Bildung hinweisen. Hier findet eine Revolution statt! Wäre es 1995 denkbar gewesen, dass die Minister damit einverstanden sind, dass sich ein Ausländer bei ihnen darüber informiert, wie es um die Qualität ihres Bildungssystems bestellt ist? Nein! Heutzutage ist dies gängige Praxis. Das System ist zwar noch nicht perfekt, aber die Vergleiche ermöglichen den Ministern festzustellen, wo ihre Vorteile und Schwachstellen zu finden sind, und sie bemühen sich um die Beseitigung dieser Schwachstellen. Finanzausstattung: Das Weißbuch enthielt keine Angaben zu diesem Punkt. Wir haben dennoch eine stattliche Anzahl von Pilotprojekten ausgearbeitet, die wir finanziert haben und die häufig als Grundlage für die Reformen vor Ort dienten. Die Kommission war in den vergangenen Jahren und ist auch heute noch eine Art Ideengeber und Antriebskraft. In diesem Zusammenhang möchte ich die Pilotprojekte im Bereich der „Schulen der zweiten Chance“ oder des europäischen Freiwilligendienstes erwähnen. Hinsichtlich der „Schulen der zweiten Chance“ hatte ich gewisse Zweifel. Ich habe mich vor Ort kundig gemacht und war begeistert. Diese Schulen sollen nicht das staatliche Bildungssystem ersetzen, sondern soziale Probleme lösen, und die Ergebnisse sind ausgezeichnet. Die Mitarbeiter sind sehr engagiert, die Lehrkräfte glauben an ihre wichtige Aufgabe und bewahren die Jugendlichen vor dem Scheitern. Diese Schulen sind wirklich außergewöhnlich. Dieses Projekt war kürzlich Gegenstand einer Bewertung, Herr Perry, die dem Parlament übermittelt wird und die den großen Erfolg des Pilotprojekts und der 13 Schulen bestätigt. So liegt beispielsweise der Indikator zur Messung der Misserfolgsrate bei lediglich 6 %, während diese Rate bei ähnlichen Institutionen oder Initiativen normalerweise zwischen 30 und 50 % liegt. Sie sehen also, dass hier wirklich Erfolge erzielt werden, und ich würde mir wünschen, dass dieses System, das sich bereits bewährt hat, in einer größeren Zahl von Mitgliedstaaten eingeführt wird. Die im Weißbuch formulierten Ziele wurden im Rahmen der Prozesse von Luxemburg und Cardiff sowie in der Sozial-Agenda aufgegriffen. Bekanntlich werden die Bildungsminister in Zukunft an den Debatten über soziale Fragen teilnehmen, ebenso wie die Sozialminister und der Ecofin-Rat. Dies ist ein enormer Fortschritt, der sich zwar in jüngster Zeit noch nicht ausgewirkt hat, aber die Tatsache der Teilnahme und des möglichen Beitrags ist von wesentlicher Bedeutung. Der Standpunkt der Bildungsminister kommt in den Forderungen zum Ausdruck, die beim Europäischen Rat vorgelegt wurden. Nun ist es unsere Aufgabe, verehrte Kolleginnen und Kollegen, die neuen Prioritäten zu definieren, Mehrjahresprogramme einzuleiten, neue Debatten zu eröffnen und neuartige Aufgabenstellungen auszuarbeiten. Meines Erachtens sind wir auf dem richtigen Weg und haben allen Grund zu einer positiven und optimistischen Einstellung. Dies sollte uns jedoch nicht zu dem Gedanken verleiten, wir hätten nun alles erreicht. Dies ist bei weitem nicht der Fall, aber der Mechanismus wurde in Gang gesetzt, und es werden Fortschritte erzielt. 1995 gab es nur große Ideen, aber keine konkrete Maßnahme vor Ort. Jetzt machen wir Fortschritte. Nun möchte ich ein paar Sätze zu Bologna sagen. Beim ersten Rat der Bildungsminister, an dem ich teilgenommen habe, hatte ich festgestellt, dass Bologna lediglich Gegenstand eines zwischenstaatlichen Verfahrens darstellt. Ich habe erreicht, dass dieses Verfahren in den Gemeinschaftsrahmen eingebunden wird, indem man die Kommission, ebenso wie die Troika der Minister, an dem vorgesehenen Prozess beteiligt. Im Laufe der schwedischen Präsidentschaft wird mir nun klar, dass der Zeitpunkt für die Verwirklichung weiterer Fortschritte gekommen ist, und ich bin überzeugt davon, dass uns die Ministerkonferenz von Prag die entsprechende Gelegenheit bieten wird. Ich habe bereits mit der belgischen Präsidentschaft Kontakt aufgenommen – denn auch in diesem Rahmen wird es Folgemaßnahmen geben –, damit die eingeschlagene Richtung beibehalten wird. Jetzt warten wir auf die Ministerkonferenz von Prag, bevor dann die belgische Präsidentschaft die Führung übernimmt. Ich könnte mir sehr gut vorstellen, dass das Europäische Parlament einen Initiativbericht vorbereitet, beispielsweise nach der Prager Konferenz. Sie müssen nicht immer warten, bis die Kommission einen Bericht ausarbeitet, auf den Sie dann reagieren. Das Parlament hat ein eigenes Initiativrecht. Nutzen Sie es, damit Ihre Stimme gehört wird! Im Zusammenhang mit den Berichten zum von Herrn Alavanos und Herrn Mauro möchte ich dem Parlament, seinen Berichterstattern und den Ausschüssen – von denen eine ganze Reihe mitgearbeitet haben – für die Unterstützung danken, die sie mir in diesem Bereich von Anfang an haben zukommen lassen. Die Herren Alavanos und Mauro haben bemerkenswerte Arbeit geleistet, wobei Herr Alavanos für die Vorbereitung und Herr Mauro für die Ausgestaltung zuständig war. Dies ist von entscheidender Bedeutung, denn auch hier hat uns dieser Prozess in hohem Maße in den entscheidenden Phasen der Formulierung des Konzepts unmittelbar nach Lissabon sowie des Aktionsprogramms gleich nach dem letzten Europäischen Ratstreffen geholfen. Zunächst möchte ich Herrn Perry für seinen Bericht über das Weißbuch danken. Dieses Weißbuch stammt aus dem Jahr 1995, und das ist schon lange her! Verehrter Herr Perry, wenn denn eine Revolution stattgefunden hat, so war das im vergangenen Jahr, innerhalb der letzten zwölf bis 15 Monate, also gewissermaßen seit Lissabon. Und seit 1995 wurden die vor allem vom Europäischen Parlament vorgebrachten Ideen – hier gebe ich Doris Pack Recht: Initiator dieser Politik war ganz eindeutig das Europäische Parlament – zumindest teilweise umgesetzt. Ich möchte auf die drei Grundaussagen eingehen, die nicht nur von den Berichterstattern gemacht, sondern auch von den Abgeordneten diskutiert wurden. Der erste Grundsatz betrifft den Zugang für alle. Wie Sie ja wissen, hat der Plan gleich nach dem Gipfel von Lissabon in einigen Mitgliedstaaten verschiedene Initiativen zu Gunsten der Aufstellung von Computern in Klassenzimmern ausgelöst. Nun stellt aber ein Computer im Klassenzimmer keinen Selbstzweck dar. Ein Computer ist lediglich eine Maschine, ein Arbeitsgerät. Er muss genutzt werden können, denn allein seine Existenz ist noch kein Beleg für seine Nutzung. Somit darf man meines Erachtens das Arbeitsgerät niemals unabhängig von seinem Nutzer betrachten. Kurz gesagt, wir sind für die Ausstattung von Schulen, aber zusätzlich brauchen wir auch Telematikzentren in unseren Gemeinden, weil nicht nur die Schüler an der Informationsgesellschaft beteiligt werden müssen, sondern auch diejenigen, die nicht mehr zur Schule gehen. Austausch von wissenschaftlichen Informationen, verbesserte Serviceleistungen der Bibliotheken, Schaffung eines zugänglichen europäischen Bildungsnetzes, spezielle Dienste – all dies sind wesentliche Maßnahmen zur Bekämpfung der sozialen Ausgrenzung. Letztere wird es jedoch auch dann geben, wenn man sich, um eindrucksvolle Statistiken zu erhalten, mit der Bereitstellung von Computern begnügt, ohne gleichzeitig den Lehrkräften eine entsprechende Ausbildung zukommen zu lassen. Ich bin sehr gespannt auf den Bericht über die Situation der Frauen und die spezielle Ausbildung, die sie aufgrund ihrer besonderen Herangehensweise an die neuen Technologien benötigen. Meines Erachtens muss dieser Aspekt berücksichtigt werden. Auch unsere Lehrkräfte müssen ausgebildet werden. In den letzten Wochen haben wir ausführlich über dieses Thema diskutiert. Die Lehrkräfte sind der Schlüssel für den Erfolg des aber die meisten von ihnen sind nicht für den Computereinsatz gerüstet, haben nicht die Kenntnisse, die es ihnen ermöglichen, die Geräte, die Software, die Inhalte als pädagogische Hilfsinstrument zu nutzen. Wir müssen allen Beteiligten klarmachen, dass man mit den neuen Technologien auf andere Weise unterrichten kann. In diesem Zusammenhang möchte ich eine Aussage des Berichterstatters des Ausschusses für Beschäftigung, Herrn Rocard, anführen, der sich ausführlich mit der These befasst hat, dass eine grundlegende Umgestaltung des Bildungswesens, der Unterrichtsräume, der Stundenpläne und der Lehrinhalte erforderlich ist. Wir betreten Neuland, und nur wenige sind sich der Konsequenzen dieser Entwicklung bewusst. Ich möchte hier festhalten, dass diese neuartige Entwicklung nicht nur die Beteiligung der öffentlichen Einrichtungen, sondern auch die Mitverantwortung der gesamten Industrie erforderlich macht. Aus diesem Grund habe ich in der vergangenen Woche in Brüssel, in Zusammenarbeit mit dem privaten und dem öffentlichen Sektor, das erste Gipfeltreffen zum Thema durchgeführt. Dieses Treffen war hervorragend, denn es bot Belegenheit für einen außergewöhnlichen Gedankenaustausch, und gleichzeitig hat es uns die Mitverantwortung des privaten Sektors und der Unternehmen sowie das in diesem Bereich vorhandene Know-how vor Augen geführt. Ideal wäre es natürlich, wenn wir eine Symbiose zwischen diesen beiden Bereichen herstellen könnten. Die politischen Entscheidungen müssen zwar von den Politikern getroffen werden, aber ihre praktische Umsetzung kann durchaus das Ergebnis einer fruchtbaren Zusammenarbeit zwischen dem privaten Sektor und dem pädagogischen Wissen des öffentlichen Sektors darstellen. Die Summe dieser beiden Wissensbereiche kann zu äußerst positiven Ergebnissen führen. Die Idee wurde bereits auf den Weg gebracht, und ich hoffe sehr, dass sie konkrete Aktionen vor Ort nach sich zieht. In diesem Zusammenhang komme ich auf ein weiteres Thema. Ja, Europa weist uns den Weg, aber diese Theorien werden nicht in einem Elfenbeinturm in Brüssel in die Praxis umgesetzt. Dies geschieht in den einzelnen Regionen, Städten und Dörfern. Wir sollten die Methode anwenden; mit anderen Worten, die politischen Entscheidungen müssen an einer Stelle getroffen werden, aber sie dürfen nicht von oben nach unten umgesetzt werden, sondern diese Umsetzung muss vor Ort erfolgen. Jeder Beitrag zur Einleitung konkreter Projekte vor Ort wird uns willkommen sein. Wie Sie sehen, erwartet uns ein großes Abenteuer. Überall bewegt sich etwas, wenn auch nicht immer in die richtige Richtung, aber wir können unsere Lehren daraus ziehen. Ich wurde bisweilen nach konkreteren Ergebnissen gefragt, aber die gibt es ja vor Ort bereits, und zwar nicht erst seit einem Jahr. Haben die konkreten Maßnahmen in Rahmen unserer Programme Sokrates und Leonardo nicht zahlreiche Ergebnisse erbracht, die wir nun in den Bildungssystemen wiederfinden? Am Anfang standen diese von Ihnen gewünschten Programme, für die Sie, zusammen mit der Kommission, eine solide Finanzierung gefordert und auch erhalten haben, und die trotz aller administrativen Probleme, von denen Sie mir immer wieder berichten, positiv zu bewerten sind. Wir haben also bereits vor vielen Jahren den richtigen Weg eingeschlagen. Wir gehen gemeinsam in die richtige Richtung und kommen mit Riesenschritten, d. h. wesentlich schneller voran, als wir vor zwei oder drei Jahren jemals zu hoffen gewagt hatten. Hier und da stoßen wir auf kleine Schwierigkeiten, die wir gemeinsam und voller Optimismus angehen wollen, denn die Dinge entwickeln sich wirklich zum Positiven. Anerkennung von Studienleistungen: Ich weiß sehr wohl, dass hier noch viel zu tun bleibt, aber das System der Anrechnungspunkte an den Universitäten beginnt allmählich zu funktionieren. Mobilität: Mir ist völlig klar, dass wir aus praktischer Sicht noch nicht sehr weit gekommen sind, aber es gibt den Beschluss von Nizza zur Förderung der Mobilität. Nun können wir uns an einer konkreten Vorgabe orientieren, was um einiges besser ist als allein die großartigen Ideen, die wir noch vor fünf, sechs oder sieben Jahren verkündet haben. Sprachkenntnisse: Es bewegt sich einiges in unseren Mitgliedstaaten, unter anderem dank des Europäischen Jahrs der Sprachen, in dessen Rahmen jeder mitdiskutiert – Gemeinderäte, Elternvertretungen und die Lehrkräfte selbst. Hier finden große Umwälzungen statt. Man kann also hoffen, dass diese Entwicklung auch in der täglichen Praxis unseres Unterrichtswesens zum Tragen kommt. Investitionen in die Bildung: Ich überlasse diesen Bereich der Subsidiarität, und ich teile das Bedauern der Abgeordneten, die fordern, dass den schönen Worten auch entsprechende Haushaltsmittel folgen müssen. Es besteht allerdings überhaupt kein Zweifel daran, dass entweder die meisten Ideen aus dem Jahr 1995 inzwischen umgesetzt werden, oder dass wir über eine Reihe von Instrumenten verfügen, mit denen wir sie voranbringen können. In dieser Frage bin ich also nicht ganz so pessimistisch wie viele Abgeordnete, weil ich gesehen und gespürt habe, dass sich die Situation seit dem Gipfel von Lissabon entwickelt hat. Es findet eine grundlegende Veränderung statt, die natürlich zu langsam abläuft, aber die Dinge bewegen sich, und dies ist schon ein großer Fortschritt. Lebenslanges Lernen: Ja, im Jahr 1996 wurden in diesem Bereich die ersten Schritte unternommen. Ich habe mein Memorandum über das von Frau Maes als „Leben als Lernprozess“ bezeichnete Thema vorgestellt. Es wäre wunderbar, wenn wir dieses Motto umsetzen könnten, aber die Kommission kann das lebenslange Lernen in den Mitgliedstaaten und in unseren Regionen nicht realisieren. Sie kann es fördern und vorantreiben, sie kann Ideen einbringen, aber die Umsetzung vor Ort ist Aufgabe der Bildungsminister, Gewerkschaften und Sozialpartner. In den meisten Mitgliedstaaten muss ein neuartiges informelles Lernsystem eingeführt werden. Nun ja, wir werden sicher noch zehn Jahre über das lebenslange Lernen diskutieren und vielleicht kleine Fortschritte erzielen, aber wir werden keine endgültige Lösung für dieses Problem finden. Informationstechnologien: Ich werde später noch genauer auf dieses Thema eingehen, aber auch hier ist von der Herausarbeitung der Problematik bis zu der klaren Erkenntnis, dass konkrete Maßnahmen erforderlich sind, einiges passiert. Nehmen Sie beispielsweise die oder die Es gibt zwar momentan erst etwa 1000 und natürlich bräuchten wir 5000, 10 000 oder 100 000 derartiger Initiativen, aber diese 1000 Schulen versorgen uns bereits mit Erfahrungen vor Ort. Ich möchte nicht nur dem Europäischen Parlament danken, das die Dinge vorantreibt, sondern auch all denjenigen, die vor Ort mit großem Idealismus und häufig als „Einzelkämpfer“ mit sehr geringer Mittelausstattung tätig sind. Sie geben ihr Bestes, weil sie an den Fortschritt glauben. Sie leisten hervorragende Arbeit, und meines Erachtens müssen wir allen Dank sagen, die uns vor Ort bei der Umsetzung unserer Ideen unterstützen. Der Aktionsplan trägt ebenfalls zu weiteren Fortschritten bei. Außerdem befinden wir uns mitten im Europäischen Jahr der Sprachen. Ich habe es bereits gesagt, aber ich wiederhole es noch einmal: Wir müssen neben unserer Muttersprache auch die Sprachen unserer Nachbarn erlernen. Wer hier nicht aktiv ist, bekommt allmählich ein schlechtes Gewissen. Das ist immerhin ein Anfang! Wir müssen dieses schlechte Gewissen immer wieder neu anstacheln. Einige Kollegen haben die Subsidiarität angesprochen. Ich persönlich habe ein ganz klares Verständnis von Subsidiarität. Ich respektiere sie, aber ich möchte einen europäischen Mehrwert, Vernetzung, Informationsaustausch und die Übernahme bewährter Praktiken ermöglichen."@de7 "Κύριε Πρόεδρε, ειπώθηκαν πολλά και σωστά. Πολύ θα ήθελα να ήταν παρόντες οι Υπουργοί για να ακούσουν τη γνώμη του Κοινοβουλίου σε θέματα όπως το ευρωπαϊκό πλεόνασμα και ο σεβασμός της επικουρικότητας στο πλαίσιο της διαμόρφωσης μιας ευρωπαϊκής πολιτικής. Πιστεύω ότι θα ήταν πολύ σημαντικό να ακούσουν οι Υπουργοί με τα ίδια τους τα αυτιά τις απόψεις των αιρετών εκπροσώπων του λαού. Θα ήθελα να επιστήσω την προσοχή σας, αγαπητοί συνάδελφοι, στις αναλύσεις ποιότητας της πρωτοβάθμιας και δευτεροβάθμιας εκπαίδευσης. Πρόκειται για πραγματική επανάσταση! Θα φανταζόσασταν ποτέ το 1995 ότι οι Υπουργοί θα δέχονταν να έρθει ένας ξένος στη χώρα τους για να ελέγξει την ποιότητα της παρεχόμενης εκπαίδευσης; Όχι! Και όμως, σήμερα γίνεται. Το σύστημα δεν είναι ακόμη άψογο, αλλά οι συγκρίσεις επιτρέπουν στους Υπουργούς να εντοπίσουν τα πλεονεκτήματα και τα μειονεκτήματά τους, και να προσπαθήσουν να διορθώσουν τα τελευταία. Δημοσιονομικές διατάξεις: η Λευκή Βίβλος δεν προέβλεπε κάτι σχετικά. Εντούτοις, σχεδιάσαμε έναν εντυπωσιακό αριθμό πειραματικών προγραμμάτων, τα οποία χρηματοδοτήσαμε και τα οποία αποτέλεσαν συχνά τη βάση μεταρρυθμίσεων επί τόπου. Η Επιτροπή θέλησε να λειτουργήσει και λειτούργησε κατά τα τελευταία χρόνια ως εκκολαπτήριο ιδεών, ως κινητήριος μοχλός. Θα αναφέρω σχετικά τα πειραματικά προγράμματα που αφορούν τα σχολεία δεύτερης ευκαιρίας ή την ευρωπαϊκή εθελοντική υπηρεσία. Είχα επιφυλάξεις για τα σχολεία δεύτερης ευκαιρίας. Όμως τα επισκέφθηκα, και ενθουσιάστηκα. Δεν στοχεύουν να αντικαταστήσουν την εθνική εκπαίδευση, αλλά να επιλύσουν κοινωνικά προβλήματα και τα αποτελέσματα είναι εξαιρετικά. Το προσωπικό είναι ιδιαίτερα αφοσιωμένο, οι εκπαιδευτικοί πιστεύουν στην αποστολή τους και σώζουν τους νέους. Είναι πράγματι αξιοθαύμαστο. Το σχέδιο αποτέλεσε πρόσφατα αντικείμενο αξιολόγησης, κύριε Pery, η οποία θα υποβληθεί στο Κοινοβούλιο. Η εν λόγω αξιολόγηση επιβεβαιώνει τη μεγάλη επιτυχία του πειραματικού σχεδίου και των δεκατριών σχολείων. Έτσι, ο δείκτης ποσοστού αποτυχίας είναι μόνο 6%, ενώ το ποσοστό αποτυχίας σε παρόμοια ιδρύματα ή πρωτοβουλίες κυμαίνεται συνήθως μεταξύ 30 και 50%. Όπως διαπιστώνετε, έχει πράγματι συντελεστεί πρόοδος και πολύ θα ήθελα το σύστημα αυτό, που έχει αποδείξει την αξία του, να εφαρμοστεί σε περισσότερα κράτη μέλη. Οι στόχοι που ορίζει η Λευκή Βίβλος προέρχονται από τη διαδικασία του Λουξεμβούργου, τη διαδικασία του Κάρντιφ, καθώς και από την Κοινωνική Ατζέντα. Όπως γνωρίζετε, οι Υπουργοί Παιδείας συμμετέχουν πλέον στις συναφείς με τα κοινωνικά ζητήματα συζητήσεις όπως ακριβώς και οι Υπουργοί Κοινωνικών Υποθέσεων, και το ECOFIN. Πρόκειται για σημαντική πρόοδο, η οποία δεν έχει ακόμη αντίκρισμα, το γεγονός, όμως, ότι συμμετέχουν και συνεισφέρουν είναι σημαντικό. Η άποψη των Υπουργών Παιδείας αντανακλάται στις διεκδικήσεις που υπέβαλαν στο Ευρωπαϊκό Συμβούλιο. Πάντως, εναπόκειται σε εμάς, αγαπητοί συνάδελφοι, να ορίσουμε τις νέες προτεραιότητες, να προωθήσουμε πολυετή προγράμματα, να προβούμε σε νέες συζητήσεις, να δημιουργήσουμε νέες προκλήσεις. Πιστεύω ότι είμαστε σε καλό δρόμο και έχουμε κάθε λόγο να είμαστε θετικοί και αισιόδοξοι. Αυτό δεν πρέπει να μας κάνει να πιστέψουμε ότι έχουμε επιτύχει το σκοπό μας. Αυτό θα ήταν μεγάλο λάθος. Βέβαια, οι εξελίξεις έχουν ήδη δρομολογηθεί και έχουν σημειωθεί πρόοδοι. Το 1995, δεν υπήρχαν παρά μόνο μεγάλες ιδέες και καμία συγκεκριμένη δράση επί τόπου. Τώρα σημειώνουμε πράγματι πρόοδο. Θα ήθελα να αναφερθώ σύντομα στη Μπολόνια. Στο πρώτο Συμβούλιο “Εκπαίδευση”, στο οποίο συμμετείχα, διαπίστωσα ότι η Μπολόνια ήταν αποκλειστικά αντικείμενο διακυβερνητικής διαδικασίας. Κατόρθωσα να τη συμπεριλάβω στο κοινοτικό πλαίσιο συνδέοντας την Επιτροπή με την όλη διαδικασία, από κοινού με την υπουργική τρόικα. Στο πλαίσιο της σουηδικής Προεδρίας, αναγνωρίζω ότι έχει έρθει η στιγμή να σημειωθούν νέες πρόοδοι, και είμαι πεπεισμένη ότι η υπουργική συνδιάσκεψη της Πράγας θα μας επιτρέψει να το επιτύχουμε. Έχω έρθει ήδη σε επαφή με τη βελγική Προεδρία - διότι, και στον τομέα αυτό, υπάρχει συνέχεια - για να προωθήσω το θέμα προς την κατεύθυνση αυτή. Αναμένουμε τώρα την υπουργική συνδιάσκεψη της Πράγας και μετά θα πάρει τη σκυτάλη η βελγική Προεδρία. Αγαπητοί συνάδελφοι, γιατί να μην συντάξει το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο έκθεση ιδίας πρωτοβουλίας, για παράδειγμα μετά από την Πράγα; Γιατί να περιμένετε πάντοτε την έκθεση της Επιτροπής για να αντιδράσετε; Το Κοινοβούλιο έχει το δικαίωμα να λαμβάνει πρωτοβουλίες. Χρησιμοποιείστε το για να ακουστείτε! Σχετικά με τις εκθέσεις για το “e-Learning” των κκ Αλαβάνου και Mauro, θα ήθελα να ευχαριστήσω το Κοινοβούλιο, τους εισηγητές και τις επιτροπές του - και συνεργάστηκαν πολλές – για τη στήριξη που μου παρείχαν εξαρχής στο θέμα αυτό. Οι κκ Αλαβάνος και Mauro επιτέλεσαν ένα σημαντικό έργο: ο κ. Αλαβάνος πριν, και ο κ. Mauro, κατά τη διάρκεια. Αυτό είναι πρωταρχικής σημασίας διότι, και στο θέμα αυτό, η εν λόγω διαδικασία μας βοήθησε σημαντικά σε κρίσιμες στιγμές όσον αφορά τη διαμόρφωση της έννοιας “ηλεκτρονική μάθηση”, αμέσως μετά τη Λισαβόνα, καθώς και του προγράμματος δράσης “e-Learning”, αμέσως μετά το τελευταίο Ευρωπαϊκό Συμβούλιο. Θα ήθελα καταρχάς να ευχαριστήσω τον κ. Pery για την έκθεσή του σχετικά με τη Λευκή Βίβλο. Η Λευκή Βίβλος υπάρχει από το 1995. Είναι πολύς καιρός! Διότι η επανάσταση, εάν υποθέσουμε ότι έγινε επανάσταση, αγαπητέ κύριε Pery, έλαβε χώρα πέρυσι, κατά τη διάρκεια των δώδεκα - δεκαπέντε τελευταίων μηνών, ουσιαστικά από τη Λισσαβόνα και μετά. Από το 1995 και μετά, οι ιδέες που προτάθηκαν, κυρίως από το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο - έχει δίκιο η Doris Pack: πρωτεργάτης όλης αυτής της πολιτικής είναι όντως το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο - οι ιδέες αυτές, λοιπόν, εφαρμόστηκαν έστω και εν μέρει. Θα ήθελα να αναφερθώ στα τρία θεμελιώδη μηνύματα τα οποία παρουσίασαν οι εισηγητές και συζήτησαν οι βουλευτές. Η πρώτη αρχή αφορά την εξασφάλιση πρόσβασης σε όλους. Γνωρίζετε καλά ότι το σχέδιο “e-Learning”, αμέσως μετά τη Σύνοδο Κορυφής της Λισαβόνας, οδήγησε στη λήψη διαφόρων πρωτοβουλιών σε ορισμένα κράτη μέλη υπέρ της εγκατάστασης υπολογιστών στις αίθουσες διδασκαλίας. Όμως, η ύπαρξη υπολογιστών στις αίθουσες διδασκαλίας δεν είναι αυτοσκοπός. Ο υπολογιστής είναι απλώς ένα μηχάνημα, ένα εργαλείο. Ο υπολογιστής πρέπει να χρησιμοποιείται, η ύπαρξή του, όμως, δεν συνεπάγεται ότι χρησιμοποιείται. Δεν πρέπει, επομένως, ποτέ, κατά τη γνώμη μου, να γίνεται διάκριση του εργαλείου από τον χρήστη του. Με λίγα λόγια, ναι στον εξοπλισμό των σχολείων, αλλά χρειάζονται περισσότερα, ναι στο εξοπλισμό των σχολείων, ναι, όμως, επίσης στη δημιουργία κέντρων τηλεματικής στις κοινότητες, διότι στην κοινωνία της πληροφορικής που δημιουργούμε δεν πρέπει να συμμετάσχουν μόνον όσοι πηγαίνουν σχολείο, αλλά και αυτοί που το έχουν εγκαταλείψει. Η ανταλλαγή επιστημονικών πληροφοριών, η ενίσχυση των προσφερόμενων από τις βιβλιοθήκες υπηρεσιών, η δημιουργία ενός προσπελάσιμου ευρωπαϊκού εκπαιδευτικού δικτύου, οι ειδικευμένες υπηρεσίες, είναι επίσης ουσιώδεις δράσεις στον τομέα της καταπολέμησης του κοινωνικού αποκλεισμού. Και κοινωνικός αποκλεισμός θα υπάρξει επίσης εάν, για να δώσουμε μεγαλύτερη βαρύτητα στα στατιστικά στοιχεία, αρκεστούμε να εγκαταστήσουμε υπολογιστές χωρίς να παράσχουμε την κατάλληλη κατάρτιση στους εκπαιδευτικούς. Είμαι ιδιαίτερα προσεκτική όσον αφορά την έκθεση για τις γυναίκες και την ειδική κατάρτιση που πρέπει να λάβουν, δεδομένης της τελείως διαφορετικής στάσης τους απέναντι στις νέες τεχνολογίες. Νομίζω ότι είναι ένα θέμα που πρέπει να ληφθεί υπόψη. Πρέπει επίσης να καταρτίσουμε τους εκπαιδευτικούς μας. Το θέμα αυτό έχει πολύ συζητηθεί κατά τις τελευταίες εβδομάδες. Οι εκπαιδευτικοί είναι το κλειδί της επιτυχίας της ηλεκτρονικής μάθησης Όμως, οι περισσότεροι δεν έχουν τα εφόδια για να χρησιμοποιήσουν τους υπολογιστές και να μετατρέψουν τους υπολογιστές, τα λογισμικά, το περιεχόμενο σε παιδαγωγικά βοηθήματα. Είναι σημαντικό να κατανοήσουν ότι οι νέες τεχνολογίες προσφέρουν διαφορετικές δυνατότητες διδασκαλίας. Θα ήθελα να αναφερθώ στο σημείο αυτό στον κ. Rocard, εισηγητή της Επιτροπής Απασχόλησης, που διέδωσε ευρέως την άποψη σύμφωνα με την οποία πρέπει να προβούμε σε ριζική αναδιάρθρωση της εκπαίδευσης, των κτιρίων, των ωραρίων, των περιεχομένων. Βρισκόμαστε μπροστά σε έναν νέο κόσμο και είμαστε λίγοι όσοι αντιλαμβανόμαστε τι συνεπάγεται αυτό. Θα ήθελα να πω στο σημείο αυτό ότι ο νέος αυτός κόσμος εξαρτάται από τη συμμετοχή όχι μόνο των δημόσιων υπηρεσιών αλλά και από την ευαισθητοποίηση της βιομηχανίας. Για το λόγο αυτό, την περασμένη εβδομάδα, οργάνωσα την πρώτη διάσκεψη κορυφής με θέμα την ηλεκτρονική μάθηση στις Βρυξέλλες σε συνεργασία με τον ιδιωτικό και τον δημόσιο τομέα. Η διάσκεψη αυτή κορυφής ήταν ιδιαίτερα πετυχημένη καθώς επέτρεψε την ευρεία ανταλλαγή απόψεων και τη συνειδητοποίηση συγχρόνως της ανάγκης ανάληψης ευθυνών από τον ιδιωτικό τομέα, τις επιχειρήσεις, και της τεχνογνωσίας που υπάρχει στον τομέα αυτό. Το ιδανικό θα ήταν βεβαίως να επιτευχθεί αρμονική συνύπαρξη των δύο. Εάν οι πολιτικοί φορείς είναι αυτοί που πρέπει να λαμβάνουν τις πολιτικές αποφάσεις, η υλοποίηση των τελευταίων μπορεί κάλλιστα να συνδυάσει αρμονικά τη γνώση του ιδιωτικού τομέα και την παιδαγωγική γνώση του δημόσιου τομέα. Οι δύο αυτές γνώσεις μαζί μπορούν να αποδειχθούν ιδιαίτερα αποτελεσματικές. Η ιδέα έχει ήδη δρομολογηθεί και ευελπιστώ ότι θα συνοδευτεί από συγκεκριμένες ενέργειες στην πράξη. Αυτό μας φέρνει σε ένα άλλο θέμα. Ναι, η Ευρώπη δείχνει το δρόμο, αλλά δεν αρκεί μια μεμονωμένη κίνηση στις Βρυξέλλες για να εφαρμοστούν στην πράξη οι εν λόγω θεωρίες. Η εφαρμογή τους θα γίνει στις περιφέρειες, στις πόλεις, στα χωριά μας. Καλό θα ήταν να εφαρμοστεί η μέθοδος με άλλα λόγια, οι πολιτικές αποφάσεις πρέπει να λαμβάνονται όντως κάπου, όμως, πρέπει να τίθενται σε εφαρμογή όχι εκ των άνω προς τα κάτω, αλλά επί τόπου. Κάθε συνεισφορά στη δρομολόγηση συγκεκριμένων προγραμμάτων επί τόπου είναι ευπρόσδεκτη. Όπως βλέπετε, αγαπητοί συνάδελφοι, είμαστε στην αρχή μιας μεγάλης περιπέτειας. Υπάρχει παντού κινητικότητα, αν και όχι πάντοτε προς τη σωστή κατεύθυνση. Διδασκόμαστε ωστόσο από τα λάθη μας. Μου ζητούν μερικές φορές πιο απτά αποτελέσματα, όμως, έχουν ήδη σημειωθεί πολλά συγκεκριμένα αποτελέσματα επί τόπου και όχι μόνο, εδώ και ένα χρόνο. Δεν συναντούμε σήμερα στα εκπαιδευτικά προγράμματα πολλά στοιχεία τα οποία προέρχονται από τις δράσεις που υλοποιήσαμε στο πλαίσιο των προγραμμάτων Socrates και Leonardo; Βασικά πρόκειται για τα προγράμματα που θέλατε, για τα προγράμματα για τα οποία απαιτήσατε - μαζί με την Επιτροπή - και επιτύχατε σημαντική χρηματοδότηση και τα οποία, παρά τα πολλά διοικητικά προβλήματα που μου αναφέρετε συχνά, είναι θετικά. Έτσι, λοιπόν, αγαπητοί συνάδελφοι, η πρόβλεψη που κάναμε τόσα χρόνια πριν ήταν σωστή. Βαδίζουμε μαζί προς τη σωστή κατεύθυνση· προχωρούμε με τεράστια βήματα και πολύ πιο γρήγορα από όσο θα μπορούσαμε να φανταστούμε πριν από δύο ή τρία χρόνια. Προκύπτουν βέβαια κάποια μικρά προβλήματα που και που. Ας τα αντιμετωπίσουμε από κοινού, με αισιοδοξία, όμως, διότι η κατάσταση βελτιώνεται πραγματικά. Αναγνώριση προσόντων: ξέρω πολύ καλά ότι πρέπει να γίνουν ακόμη πολλά, αλλά το σύστημα των διδακτικών μονάδων στο πανεπιστήμιο έχει αρχίσει να αποδίδει. Η κινητικότητα: ξέρω καλά ότι, στην πράξη, δεν είμαστε πολύ μακριά, παρεμβλήθηκε, όμως, η σχετική απόφαση της Νίκαιας. Έχουμε λοιπόν κάτι συγκεκριμένο στα χέρια μας τώρα, γεγονός που είναι σαφώς καλύτερο από τα μεγάλα λόγια και μόνον που ειπώθηκαν πριν από πέντε, έξι, επτά χρόνια. Η γνώση ξένων γλωσσών: παρατηρείται κινητικότητα ως προς το θέμα αυτό στα κράτη μέλη, χάρη, μεταξύ άλλων, στο Ευρωπαϊκό έτος γλωσσών, στο πλαίσιο του οποίου συμμετέχουν όλοι στη συναφή συζήτηση, τα δημοτικά συμβούλια, οι γονείς των μαθητών, οι ίδιοι οι εκπαιδευτικοί. Υπάρχει μεγάλη κινητικότητα στο θέμα αυτό η οποία δεν έχει γίνει ακόμη αισθητή. Μπορούμε λοιπόν να ελπίζουμε ότι η κινητικότητα αυτή θα επηρεάσει τελικά την καθημερινή πρακτική της εκπαίδευσής μας. Η επένδυση στην εκπαίδευση: το θέμα αυτό θεωρώ ότι σχετίζεται άμεσα με την επικουρικότητα και συμμερίζομαι την απογοήτευση των βουλευτών που δηλώνουν ότι τα μεγάλα λόγια δεν συνοδεύονται δυστυχώς από τους ανάλογους προϋπολογισμούς. Αναμφίβολα πάντως, είτε οι περισσότερες από τις ιδέες του 1995 βρίσκονται σήμερα στο στάδιο της υλοποίησης είτε διαθέτουμε τα αναγκαία εργαλεία για να προχωρήσουμε στην υλοποίησή τους. Επομένως, δεν είμαι τόσο απαισιόδοξη στον τομέα αυτό όπως πολλοί βουλευτές, διότι είδα, αντιλήφθηκα ότι έχει υπάρξει εξέλιξη μετά τη Σύνοδο Κορυφής της Λισαβόνας. Σημειώνεται ριζική αλλαγή, η οποία, φυσικά, είναι πολύ αργή, τουλάχιστον, όμως, παρατηρείται μια κινητικότητα, γεγονός που συνιστά ήδη ένα μεγάλο βήμα προόδου. Δια βίου μάθηση: ναι, υπάρχει το 1996, η χρονιά στη διάρκεια της οποίας έγιναν τα πρώτα βήματα στο θέμα αυτό. Το μνημόνιο που παρουσίασα είχε ως θέμα αυτό που η κ. Maes αποκαλεί: “ζω μαθαίνοντας” και θα ήταν θαυμάσιο να μπορούσαμε να το εφαρμόσουμε στην πράξη, δεν είναι, όμως, καθήκον της Επιτροπής να εφαρμόσει τη δια βίου εκπαίδευση στα κράτη μέλη μας, στις περιφέρειές μας. Μπορεί να ενθαρρύνει, να δώσει ώθηση, να δώσει ιδέες, αλλά η επί τόπου εφαρμογή είναι αρμοδιότητα των Υπουργών Παιδείας, καθώς και των συνδικαλιστικών οργανώσεων και των κοινωνικών εταίρων. Τα περισσότερα κράτη μέλη οφείλουν να σχεδιάσουν ένα νέο σύστημα άτυπης εκπαίδευσης. Σας δηλώνω λοιπόν ότι για τα επόμενα δέκα χρόνια, αγαπητοί συνάδελφοι, η δια βίου μάθηση θα επανέρχεται συνεχώς στις συζητήσεις μας και πιθανώς να κάνουμε μικρά βήματα προόδου, αλλά δεν θα μπορέσουμε να βρούμε οριστική λύση στο πρόβλημα. Οι τεχνολογίες της πληροφορίας: θα επανέλθω λεπτομερώς στο εν λόγω θέμα αργότερα. Θέλω να πω μόνο ότι και στον τομέα αυτόν έχουν σημειωθεί σημαντικές αλλαγές από τη διαμόρφωση της συναφούς προβληματικής μέχρι τη συνειδητοποίηση ότι πρέπει να γίνουν απτές πρόοδοι. Πάρτε για παράδειγμα τα Netdays Europe, τα E-scolas. Φυσικά, προς το παρόν υπάρχουν μόνο χίλια E-scolas. Χρειάζονται πέντε, δέκα, εκατό χιλιάδες, το γνωρίζω. Όμως, τα χίλια αυτά σχολεία αντιπροσωπεύουν όλη την εμπειρία που έχει αποκτηθεί επί τόπου. Θα ήθελα να ευχαριστήσω όχι μόνο το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο, που συμβάλλει ενεργά στην πρόοδο, αλλά και όλους αυτούς τους ανθρώπους που εργάζονται επί τόπου, γεμάτοι ιδεαλισμό, συχνά μόνοι, με ελάχιστα μέσα, πλήρως αφοσιωμένοι στο έργο τους γιατί πιστεύουν στην πρόοδο. Είναι αξιοθαύμαστοι, και είμαι της γνώμης ότι πρέπει να ευχαριστήσουμε όλους εκείνους οι οποίοι μας βοηθούν επί τόπου να κάνουμε πράξη τις ιδέες μας. Μεγάλη είναι και η συμβολή του σχεδίου δράσης . Τέλος, διανύουμε ήδη το Ευρωπαϊκό έτος γλωσσών. Το έχω ήδη πει, αλλά θα το επαναλάβω, οφείλουμε να μαθαίνουμε τη γλώσσα των γειτόνων μας εκτός από τη μητρική μας. Αυτοί που δεν το κάνουν, αρχίζουν να έχουν τύψεις. Πρόκειται για το πρώτο βήμα! Δεν πρέπει να σταματήσουμε να τους προκαλούμε τύψεις. Ορισμένοι συνάδελφοι έθιξαν το ζήτημα της επικουρικότητας. Προσωπικά, θεωρώ την επικουρικότητα ιδιαίτερα σαφή έννοια. Τη σέβομαι, αλλά επιθυμώ να δημιουργήσω μια ευρωπαϊκή προστιθέμενη αξία, τη διασύνδεση μέσω δικτύου, την ανταλλαγή πληροφοριών, τη διάδοση βέλτιστων πρακτικών."@el8 ". Mr President, much has been said, and indeed, much has been well said. I should have preferred to see a number of ministers sitting here listening to what Parliament had to say on subjects such as the European surplus, or observing the principle of subsidiarity while creating a European policy. I believe it is very important that ministers should hear with their own ears what the elected representatives of the people have to say. I should like to draw your attention, ladies and gentlemen, to the studies made of the quality of primary and secondary education. This is a revolution! Could you have imagined, in 1995, that ministers would ever have agreed to let strangers come and check up on their quality levels in education? Never! Yet this is now being done The system is still not perfect, but comparisons make it possible for ministers to identify their strengths and weaknesses, and they are making efforts to correct any shortcomings. As regards financial provisions, the White Paper does not contain any. In spite of this, we have drawn up an impressive number of pilot projects, which we have funded and which have often provided the basis for reforms on the ground. In recent years the Commission has wanted to play, and has indeed played, the role of an incubator of ideas, a driving force. In this respect I am thinking of the pilot projects on second-chance schools or the European Voluntary Service. As far as second-chance schools are concerned, I had my doubts. I went and had a look at them and I was most pleasantly surprised. They are not intended to replace national education, but rather to solve social problems, and the results are excellent. The staff is very committed, they believe in what they are doing, and what they are doing is rescuing young people. It really is extraordinary. The project was recently the subject of an assessment, Mr Perry, which will shortly be referred to Parliament. This assessment confirms the great success of the pilot project and the thirteen schools. For instance, the index measuring the failure rate is only 6%, whereas in institutions or similar projects the failure rate is between 30 and 50%. So you can really see that progress has been made. In any case, I should like to see this system, which has proved its worth, being introduced in more Member States. The objectives set out in the White Paper were incorporated into the Luxembourg Process, the Cardiff Process and the Social Agenda. As you know, from now on education ministers will be taking part in debates on social issues, on the same footing as ministers for social affairs and ECOFIN. This represents an enormous amount of progress. It has not had any noticeable effect yet, but the main thing is to be present and to make a contribution. The views of the education ministers have been expressed in the demands they have addressed to the European Council. So, ladies and gentlemen, it is up to us to define the new priorities, to launch multi-annual programmes, to open up new debates, and to issue new challenges. I believe that we are on the right track, and we have every reason to be positive and optimistic. However, this does not mean that we can assume that we have achieved everything already. That is far from being the case. Nevertheless, the machine is in motion and progress has been made. In 1995, all we had were grand ideas, but no practical action on the ground. Now, we are making progress. I should just like to say a word or two about Bologna. At the first Education Council, which I attended, I found that Bologna was only the subject of an intergovernmental procedure. I made sure that it was incorporated into the Community context by associating the Commission with the process, on a joint basis with the ministerial troika. Under the Swedish Presidency, I recognise that the time has come for fresh progress, and I am convinced that the ministerial conference in Prague will enable us to make that progress. I have already been in contact with the Belgian Presidency, because here too there has been some follow-up action, with a view to continuing in this direction. Now we are waiting for the Prague ministerial conference, and then the Belgian Presidency will take over again. Ladies and gentlemen, I can well imagine that the European Parliament will be preparing an own-initiative report, for example after the Prague conference. It is not always necessary to wait for the Commission to draw up a report before you act. Parliament has the right to take its own initiatives. Use that power, so that we can hear your voice. With regard to the Learning reports by Mr Alavanos and Mr Mauro, I should like to thank Parliament, its rapporteurs and its committees, many of whom were involved, for the support that they have given me on this issue right from the beginning. Mr Alavanos and Mr Mauro have done a remarkable job, Mr Alavanos earlier, and now Mr Mauro. This is of vital importance, because here too this process helped us considerably at crucial moments, in defining the concept of Learning immediately after the Lisbon Summit, and in formulating the Learning action plan, immediately after the last European Council. First of all I should like to thank Mr Perry for his report on the White Paper. The White Paper dates from 1995. That is a long time ago. The revolution, if there was one, Mr Perry, happened last year, over the past twelve to fifteen months, in other words, since Lisbon. Since 1995, the ideas put forward, mainly by the European Parliament – and here I agree with Mrs Pack that the initiator of all this policy was undoubtedly the European Parliament – have been put into practice, at least in part. I should like to respond to the three fundamental messages not only expressed by the rapporteurs but also discussed by the Members of this House. The first is the principle of access for everyone. You know that immediately after the Lisbon Summit the Learning plan gave rise to various initiatives in some Member States, aimed at installing computers in the classroom. However, a computer in the classroom is not an end in itself. A computer is only a machine, a tool. It has to be possible to use that computer, and the fact that it exists does not mean that it is being used. In my opinion, therefore, we must never separate the tool from the person who is using it. In short, yes we must equip schools, but we must do more than that. We must equip schools but we must also have electronic communication centres in our local authority areas, because it is not only those who go to school who have to participate in the information society. There are also those who have left school. Exchanging scientific information, enhancing the services provided by libraries, creating an accessible European educational network and specific services, these are all essential measures to combat social exclusion. Yet social exclusion will continue to exist if, in order to lend more weight to the statistics, we merely install computers without providing teachers with appropriate training. I have paid careful attention to the report on the position of women and the special training that they will need, in view of their quite different approach to the new technologies. I believe that we need to take this into consideration. We must also train our teachers. We have discussed this issue a great deal in recent weeks. Teachers are the key to the success of Learning. Yet most of them are not equipped to use computers, and to ensure that those computers, and this software, this content, constitute an aid to learning. It is essential to convince them that they can teach differently by using new technologies. On this subject I should like to quote a phrase used by Mr Rocard, the draftsman of the opinion of the Committee on Employment and Social Affairs, when he reiterated the argument that a radical reorganisation of education is called for in terms of physical space, time and substance. We are faced with a new world, and there are not many of us who realise what that means. I would like to say here and now that this new world will happen not only as a result of participation by the public services but also as a result of the world of industry becoming more responsible. This is why, last week, I organised the first Learning summit in Brussels, in partnership with both the public and the private sectors. That summit was wonderful, because it provided a platform for some amazing exchanges, and at the same time it demonstrated how the private sector is becoming more responsible, the businesses, and the know-how that exists in this area. The ideal situation, of course, would be one in which there was symbiosis between the two. Though policy decisions have to be taken by those who are responsible for policy-making, the implementation of those decisions could well be the result of interaction between the knowledge of the private sector and the educational knowledge of the public sector. These two types of knowledge, working together, could be highly effective. The idea has been suggested, and I hope that it will be followed by specific projects in this field. This brings me to another subject. Yes, Europe is showing the way, but these theories are not put into practice in some ivory tower in Brussels. They are put into practice in our regions, our towns and our villages. The method used should be the ‘bottom-up’ method. In other words, though policy decisions have to be taken somewhere, they have to be implemented, not from the top downwards, but rather at grass-roots level. Any contribution towards getting specific local projects off the ground will be welcome. So you see, ladies and gentlemen, we are standing on the threshold of a great adventure. Things are moving on all sides, though admittedly not always in the right direction, but then we are learning lessons as well. People sometimes ask me for something more specific, but there is already much that is specific at ground level, and this has been the case not only during the past year or so. Specific projects implemented under our Socrates and Leonardo programmes have generated many of the features that we are now finding in our education systems. Basically, these were programmes which you wanted, for which you, together with the Commission, sought and obtained serious funding, and which, despite all the administrative problems which you regularly bring to my attention, are positive elements. So, dear colleagues, we have had the right idea for many years now. We are travelling together in the right direction. We are taking giant steps forward, much more rapidly than anyone could have imagined two or three years ago. There are a few small problems here and there. Let us tackle them together, but tackle them in a spirit of optimism, because things really are improving. On the recognition of educational qualifications, I am well aware that much remains to be done, but the system of credits within universities has started to work. As far as mobility is concerned, I know that in practice we have not made much progress yet, but a decision on mobility was taken at the Nice Summit. We now have something definite to go on, which is much better than simply the grand ideas that we could discuss five, six or seven years ago. As for language proficiency, things are moving in the Member States, thanks, amongst other things, to the European Year of Languages 2001, as a result of which everyone is discussing the subject, local authorities, parents, and teachers themselves. There is a change taking place beneath the surface. We can therefore expect to see this change making itself felt in the everyday practice in our schools. With regard to investment in education, this is an area in which I would let subsidiarity prevail, and I share the regrets of those Members who say that fine words should be followed up with budgetary resources. Yet there is no doubt that either most of the ideas proposed in 1995 are now being put into practice, or else we now have the tools with which to push them forward. So I am not as pessimistic as some Members of Parliament on this point, because I have seen, and I have felt, that the situation has been developing since the Lisbon Summit. A fundamental change is taking place. Of course, it is too slow, but at least things are moving, and that in itself is a major step in the right direction. On the subject of lifelong learning, 1996 certainly represented one of the first steps forward in this area. I presented my memorandum on what Mrs Maes calls ‘learning as you live’. It would be marvellous to be able to implement this idea, but it is not the Commission who will be putting lifelong learning into practice in the Member States and in the regions. The Commission can encourage, it can push, it can come up with ideas, but when it comes to implementation on the ground, that is up to the Ministers for Education, not to mention the trades unions and the social partners. A whole new system of informal training schemes will have to be created in most Member States. Well, I can assure you, ladies and gentlemen, that in ten years’ time we shall still be talking about lifelong learning, and we shall probably have taken a few small steps forward, but we shall not have succeeded in finding a definitive solution to the problem. As for information technologies, I shall come back to this subject in detail later, but here too an enormous amount has happened, from the highlighting of the problem to the recognition that practical action was needed. Look at the Netdays Europe initiative, look at the E-schools. Of course, at the moment there are only a thousand of them. There really ought to be five thousand, ten thousand, a hundred thousand. I am well aware of this. These thousand schools, however, represent experience on the ground. I should like to thank not only the European Parliament, which is pushing things forward, but also all those people who are working ‘at the coalface’, with a great deal of idealism, often alone, with very meagre resources, putting their hearts into it because they believe in progress. They are remarkable people, and I think we should say thank you to all those who, on the ground, are helping to put our ideas into practice. The Learning action plan is also helping to change things. Lastly, we are now in the middle of European Year of Languages 2001. I have already said this, but I will repeat it. We must learn the languages of our neighbours as well as our own mother tongue. Those who are doing nothing about it are beginning to have a guilty conscience. That, at least, is a start. We must continue to nurture that guilty conscience. Some Members have mentioned subsidiarity. As far as I am concerned, the interpretation of subsidiarity is very clear. I respect it, but I want to create a European added value, networking, the exchange of information, and the dissemination of good practice."@en3 "(FR) Señor Presidente, mucho se ha dicho y mucho está bien dicho. Hubiera querido que numerosos ministros estuvieran aquí para oír lo que el Parlamento tenía que decir sobre asuntos como el valor añadido europeo, el respeto a la subsidiaria haciendo al mismo tiempo una política europea. Creo que hubiera sido muy importante que los ministros oyeran por sí mismos lo que los elegidos por el pueblo tienen que decir. Quisiera llamar su atención, Señorías, sobre los análisis de calidad de la enseñanza primaria y secundaria. ¡Es una revolución! ¿Habrían imaginado ustedes en 1995 que los ministros estarían de acuerdo en que un extranjero fuera a su país a ver lo que hacen en materia de calidad de la enseñanza? ¡No! Hoy, es cosa hecha. El sistema no es todavía perfecto, pero las comparaciones permiten a los ministros ver dónde están sus ventajas y dónde están sus déficits, y se esfuerzan por paliar estos déficits. Disposiciones financieras: el Libro Blanco no las preveía. A pesar de ello, hemos elaborado un número impresionante de proyectos piloto, que hemos financiado y que a menudo han servido de base a reformas sobre el terreno. La Comisión ha querido desempeñar y ha desempeñado a lo largo de estos últimos años un papel de incubador de ideas, un papel motor. Citaré a este respecto los proyectos piloto relativos a la escuela de segunda oportunidad o al servicio voluntario europeo. Por lo que respecta a las escuelas de segunda oportunidad, estaba dubitativa. He visitado una y he quedado encantada. No pretenden sustituir a la educación nacional, sino resolver problemas sociales y los resultados son excelentes. El personal está muy comprometido, los educadores creen en su misión y salvan a los jóvenes. Esto es verdaderamente extraordinario. El proyecto ha sido recientemente objeto de una evaluación, señor Pery, que va a remitirse al Parlamento. Esta evaluación corrobora el gran éxito del proyecto piloto y de las trece escuelas. Así, el indicador que mide el porcentaje de fracaso sólo es del 6%, mientras que el porcentaje de fracasos en instituciones o en iniciativas similares se sitúa normalmente entre el 30 y el 50%. Como pueden ver, realmente se hacen progresos y me gustaría, en cualquier caso, que este sistema, que ha dado pruebas de su aptitud, se implante en el mayor número de Estados miembros. Los objetivos fijados en el Libro Blanco han sido recogidos en el proceso de Luxemburgo, en el proceso de Cardiff, así como en la Agenda social. Ya saben ustedes que desde entonces los Ministros de Educación participan en los debates sobre cuestiones sociales, al igual que los Ministros de Asuntos Sociales y que ECOFIN. Se trata de un inmenso progreso, que no ha tenido repercusiones muy recientes, pero el hecho de estar presentes y aportar su contribución es esencial. El punto de vista de los Ministros de Educación se materializa en las reivindicaciones presentadas al Consejo Europeo. Ahora bien, nos corresponde a nosotros, Señorías, definir las nuevas prioridades, lanzar programas plurianuales, abrir nuevos debates, lanzar nuevos retos. Pienso que estamos en el buen camino y que tenemos motivos para ser positivos y ser optimistas. Esto no debe inducirnos a pensar que ya lo hemos conseguido todo. Estamos lejos de que así sea. Lo cual no quiere decir que la máquina no esté en marcha y que no se hayan realizado progresos. En 1995, sólo había grandes ideas y ninguna acción concreta sobre el terreno. Ahora, progresamos. Quisiera decir algo sobre Bolonia. En el primer Consejo de Educación, al que asistí, observé que Bolonia era únicamente objeto de un procedimiento intergubernamental. Conseguí que se integrara en el marco comunitario, implicando a la Comisión en el proceso, junto con la troica ministerial. Con la presidencia sueca, reconozco que ha llegado el momento de realizar nuevos progresos, y estoy convencida de que la Conferencia Ministerial de Praga nos permitirá hacerlo. Ya me he puesto en contacto con la presidencia belga –pues, aquí también, hay un seguimiento- para continuar en esta vía. Esperamos ahora la Conferencia Ministerial de Praga, después la presidencia belga recogerá la antorcha. Señorías, me imagino que el Parlamento Europeo preparará un informe de iniciativa, después de Praga por ejemplo. No hay que esperar siempre a que la Comisión elabore un informe para reaccionar. El Parlamento tiene un derecho de iniciativa propio. Utilícenlo para que se oiga su voz. En relación con los informes “e-Learning” de los Sres. Alavanos y Mauro, quisiera dar las gracias al Parlamento, a sus ponentes y a sus comisiones –que han sido numerosos en colaborar- por el apoyo que me han prestado desde el inicio. Los Sres. Alavanos y Mauro han realizado un trabajo excelente: el Sr. Alavanos, antes, y el Sr. Mauro, durante. Esto es primordial pues, aquí también, este proceso nos ha ayudado mucho en momentos decisivos en la formulación del concepto “e-Learning”, inmediatamente después de Lisboa, así como del programa de acción “e-Learning”, inmediatamente después del último Consejo Europeo. Quisiera, en primer, lugar agradecer al Sr. Pery su informe sobre el Libro Blanco. El Libro Blanco data de 1995. ¡Qué lejos! Porque la revolución, si es que la ha habido, apreciado ponente, ha tenido lugar el año pasado, durante los doce o quince últimos meses, de hecho desde Lisboa. Y desde 1995, las ideas que fueron adelantadas, principalmente por el Parlamento Europeo –doy la razón a Doris Pack: el iniciador de toda esta política era aunque parezca imposible el Parlamento Europeo- estas ideas, por tanto, al menos parcialmente, se han puesto en práctica. Quisiera recoger los tres mensajes fundamentales que no sólo han sido presentados por los ponentes, sino que también han sido discutidos por los parlamentarios. El primer principio se refiere al acceso para todos. Como bien saben, el plan "e-Learning", inmediatamente después de la Cumbre de Lisboa, suscitó diversas iniciativas en algunos Estados miembros a favor de la instalación de ordenadores en las aulas. Ahora bien, un ordenador en un aula no es un fin en sí mismo. Un ordenador no es más que una máquina, una herramienta. Un ordenador debe poder utilizarse; su existencia no demuestra su utilización. En mi opinión, no hay que separar nunca la herramienta de la persona que la utiliza. En resumen, sí al equipamiento de las escuelas, pero se necesita algo más, sí al equipamiento de las escuelas, pero sí también a centros telemáticos en nuestros municipios, porque no sólo los que van a la escuela deben participar en nuestra sociedad de la informática. También están los que han dejado la escuela. El intercambio de información científica, el fortalecimiento de los servicios prestados por las bibliotecas, la creación de una red europea de enseñanza accesible, servicios específicos, son tantas las acciones esenciales para luchar contra la exclusión social. Y habrá también exclusión social si para dar un mayor peso a las estadísticas nos contentamos con instalar ordenadores sin dar una formación apropiada al profesorado. Estoy muy atenta al informe sobre las mujeres y la formación específica que necesitarían considerando que su acercamiento a las nuevas tecnologías es totalmente diferente. Creo que esto hay que tenerlo en cuenta. También hay que formar a nuestros profesores. Esto lo hemos discutido mucho las últimas semanas. Los profesores son la clave del éxito del Ahora bien, la mayor parte de ellos no están preparados para utilizar los ordenadores, para hacer que estos ordenadores, estos programas, este contenido sea una ayuda pedagógica. Es esencial inculcar a las personas que se puede enseñar de otra forma con las nuevas tecnologías. A este respecto, quisiera citar una frase del Sr. Rocard, ponente de la Comisión de Empleo, que ha dado amplio eco a la tesis según la cual conviene proceder a una reorganización radical de la enseñanza, de los locales, de los horarios, de los contenidos. Estamos ante un nuevo mundo y no somos muchos en darnos cuenta de lo que esto implica. Pues quisiera decir aquí que este nuevo mundo pasa no solamente por una participación de los servicios públicos sino también por una asunción de responsabilidad del mundo de la industria. Esta es la razón por la que, la semana pasada, organicé la primera cumbre en Bruselas, en colaboración con el sector privado y el público. Esta cumbre ha sido formidable, pues ha sido el escenario de extraordinarios intercambios y ha dejado constancia al mismo tiempo de la asunción de responsabilidad del sector privado, de los conocimientos que existen en esta materia. Lo ideal sería, desde luego, tener una simbiosis entre los dos. Si las decisiones políticas deben adoptarlas los responsables políticos, su aplicación puede muy bien ser obra de una simbiosis entre el saber del sector privado y el saber pedagógico del sector público. Estos dos saberes reunidos pueden ser muy eficaces. La idea está encarrilada, y espero que se vea seguida de acciones concretas . Al hablar así, me uno a ustedes en otro asunto. Sí, Europa muestra la vía, pero no es en una torre de marfil de Bruselas donde estas teorías se pondrán en práctica. Lo serán en nuestras regiones, en nuestras ciudades, en nuestros pueblos. El método a seguir debería ser el del en otras palabras, las decisiones políticas deben adoptarse en alguna parte, pero deben ponerse en práctica no sólo desde arriba sino sobre el terreno. Cualquier contribución para la puesta en marcha de proyectos concretos sobre el terreno será bienvenida. Como ven, Señorías, estamos en los albores de una gran aventura. Esto se mueve por todos los lados, es verdad que no siempre en la dirección idónea. Pero siempre se saca alguna enseñanza. A veces me han solicitado algo más concreto, pero ya hay mucha concreción sobre el terreno y no sólo desde hace un año. Las acciones concretas establecidas en nuestros programas Sócrates y Leonardo ¿no son las que han generado muchos de los elementos que hoy se encuentran en los sistemas educativos? Originariamente, estaban estos programas que ustedes han querido, para los cuales ustedes han reclamado –con la Comisión- y han obtenido una financiación seria y que, a pesar de todos los problemas administrativos de los que ustedes me informan regularmente, son positivos. Así, pues, Señorías, hemos estado acertados desde hace ya muchos años. Vamos juntos por el buen camino; avanzamos con paso de gigante y mucho más rápidamente de lo que nunca nos hubiéramos podido imaginar hace dos o tres años. Hay algunos pequeños problemas aquí y allá. Combatámoslos juntos, pero con optimismo, porque las cosas están mejorando realmente. Reconocimiento de competencias: sé muy bien que queda mucho por hacer, pero las unidades de valor en la universidad comienzan a funcionar. La movilidad: sé muy bien que, en la práctica, no estamos todavía muy lejos, pero está la decisión de Niza sobre la movilidad. Tenemos algo concreto ahora entre manos, lo cual es mucho mejor que sólo las grandes ideas que hayamos podido exponer hace cinco, seis, incluso siete años. El conocimiento de idiomas: las cosas se mueven en nuestros Estados miembros, gracias al Año Europeo de las Lenguas entre otras cosas, en cuyo marco todo el mundo discute: los ayuntamientos, los padres de los alumnos, los propios profesores. Hay un mar de fondo en esta materia. Se puede esperar, por tanto, que este mar de fondo se haga también sentir en la práctica diaria de nuestra enseñanza. La inversión en educación: la dejo a la subsidiaria y comparto el disgusto de los parlamentarios que dicen que a las buenas palabras deben seguir medios presupuestarios. Pero no cabe ninguna duda de que la mayor parte de estas ideas de 1995 están hoy en vías de realización, es decir que disponemos de una caja de herramientas para hacerlas progresar. Por lo tanto, no soy tan pesimista como muchos parlamentarios en este campo, porque he visto, he sentido que la situación evolucionaba desde la cumbre de Lisboa. Hay un cambio fundamental que, desde luego, es demasiado lento, pero al menos las cosas se mueven y esto ya es un gran paso hacia adelante. El aprendizaje a lo largo de toda la vida: sí, 1996 fue el año de los primeros pasos en este campo. He presentado mi memorándum sobre lo que la Sra. Maes llama “vivir aprendiendo”. Sería maravilloso poder aplicarlo, pero no es la Comisión la que va a aplicar el aprendizaje a lo largo de toda la vida en nuestros Estados miembros, en nuestras regiones. Puede fomentar, puede impulsar, puede dar ideas, pero la aplicación sobre el terreno está reservada a nuestros Ministros de Educación, así como a los sindicatos y a los agentes sociales. Hay un nuevo sistema de aprendizaje no formal por inventar en la mayoría de nuestros Estados miembros. Pues bien, les digo que durante diez años todavía, Señorías, hablaremos del aprendizaje a lo largo de la vida y probablemente daremos pequeños pasos hacia adelante, pero no llegaremos a encontrar una solución definitiva al problema. Las tecnologías de la información: volveré sobre ello con más detalle después, pero aquí también han pasado gran cantidad de cosas desde que se puso de relieve una problemática y hasta que se tomó conciencia de que hacía falta algo concreto. Miren los Netdays Europe, miren las E-scolas. Desde luego, las E-scolas, por el momento, sólo son mil. Harían falta cinco mil, diez mil, cien mil, lo sé perfectamente. Pero estas mil escuelas representan la experiencia sobre el terreno. Quisiera dar las gracias no solamente al Parlamento Europeo que hace que las cosas avancen, sino también a todas esas personas que trabajan con mucho idealismo, a menudo solas, con muy pocos medios, poniendo en ello todo su corazón porque creen en el progreso. Son extraordinarias, y pienso que conviene decir gracias a todos lo que nos ayudan a poner en práctica nuestras ideas. El plan de acción contribuye también a que esta situación evolucione. Por último estamos en pleno Año Europeo de las Lenguas. Ya lo he dicho, y lo repito, hay que aprender la lengua de nuestros vecinos además de la lengua materna. Los que no hacen nada empiezan a tener mala conciencia. Esto ya es un comienzo. No dejemos de alimentar esta mala conciencia. Algunas Señorías han hablado de la subsidiaria. Para mí, la lectura de la subsidiaria está muy clara. La respeto, pero quiero crear un valor añadido europeo, la interconexión en redes, el intercambio de información, la difusión de buenas prácticas."@es12 "Arvoisa puhemies, paljon on sanottu, paljon on sanottu hyvin. Olisin halunnut, että moni ministeri olisi ollut paikalla kuulemassa, mitä parlamentilla on sanottavanaan sellaisista aiheista kuin eurooppalaisesta ylijäämästä ja toissijaisuuden noudattamisesta samalla kun harjoitetaan eurooppalaista politiikkaa. Olisi mielestäni ollut hyvin tärkeää, että ministerit olisivat kuulleet omin korvin, mitä kansojen valitsemilla edustajilla oli sanottavanaan. Hyvät kollegat, haluaisin kiinnittää huomionne ala- ja yläasteella annettavan opetuksen laatuanalyysiin. Kysehän on vallankumouksesta! Olisitteko voineet kuvitella vuonna 1995, että ministerit olisivat suostuneet siihen, että joku ulkomaalainen tulee tutkimaan opetuksen laatua? Ei! Nyt asia on itsestään selvä. Järjestelmä ei ole vielä täydellinen, mutta ministerit voivat vertailujen avulla havaita, missä asioissa he ovat vahvoilla ja missä heikoilla ja pyrkiä korjaamaan puutteet. Taloudelliset määräykset: valkoisessa kirjassa ei ollut sellaisia. Kehitimme tästä huolimatta merkittävän määrän pilottihankkeita, joita tuimme ja jotka johtivat usein kentällä tehtäviin uudistuksiin. Komissio halusi toimia ja on toiminut viime vuosien aikana ajatushautomona ja moottorina. Mainitsen tältä osin pilottihankkeet, jotka koskevat uuden mahdollisuuden tarjoavia kouluja tai Euroopan vapaaehtoistyöohjelmaa. Suhtauduin epäillen uuden mahdollisuuden tarjoaviin kouluihin. Menin paikan päälle ja ihastuin oitis asiaan. Koulujen tarkoituksena ei ole korvata kansallista opetusjärjestelmää vaan ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia, ja tulokset ovat erinomaisia. Henkilökunta on hyvin sitoutunutta, opettajat uskovat asiaansa ja pelastavat nuoria. Todella ihmeellistä toimintaa. Hyvä jäsen Perry, hankkeesta laadittiin hiljattain arvio, joka annetaan parlamentin käsiteltäväksi. Arviossa todistetaan, että pilottihanke ja 13 koulua ovat saavuttaneet suurta menestystä. Niinpä koulunkäynnin keskeyttämismäärä on vain 6 prosenttia oppilaista, kun heitä on yleensä 30–50 prosenttia vastaavissa laitoksissa tai hankkeissa. Huomaatte siis tosiaankin, että asiassa on edistytty, ja toivon joka tapauksessa, että ansionsa osoittanut järjestelmä otetaan käyttöön useammassa jäsenvaltiossa. Valkoisessa kirjassa ilmaistut tavoitteet on hyväksytty Luxemburgin ja Cardiffin prosesseissa sekä sosiaalisessa toimintaohjelmassa. Tiedätte, että opetusministerit osallistuvat vastedes sosiaalisia kysymyksiä koskeviin keskusteluihin, samoin kuin sosiaaliministerit ja Ecofin-neuvosto. Kyse on valtavasta edistyksestä, joka ei ole vähään aikaan herättänyt vastakaikua, mutta on olennaisen tärkeää olla mukana ja osallistua toimintaan. Opetusministerien kannat on ilmaistu Eurooppa-neuvostolle esitetyissä vaatimuksissa. Hyvät kollegat, meidän on määriteltävä uudet prioriteetit, käynnistettävä monivuotisia ohjelmia, ryhdyttävä käymään uusia keskusteluja ja esitettävä haasteita. Olemme mielestäni oikealla tiellä, ja meidän on syytä olla myönteisiä ja optimistisia. Meidän ei pidä näin ollen ajatella, että olemme nyt saavuttaneet kaiken, päinvastoin. Kone on kuitenkin käynnissä, ja edistystä on saavutettu. Vuonna 1995 oli vain suuria ajatuksia, eikä kentällä ollut ryhdytty mihinkään konkreettiseen. Nyt me edistymme. Haluaisin sanoa sanan Bolognasta. Totesin ensimmäisessä opetusasioita käsitelleessä neuvostossa, johon osallistuin, että Bolognassa oli kyse pelkästä hallitustenvälisestä prosessista. Bologna sisällytettiin myötävaikutuksellani yhteisön kehykseen siten, että komissio ja ministeritroikka otettiin mukaan prosessiin. Ruotsin puheenjohtajakauden puitteissa olen tietoinen, että taas on tullut aika edistää prosessia, ja olen vakuuttunut, että se onnistuu Prahassa pidettävän ministerikokouksen ansiosta. Olen jo ottanut yhteyttä puheenjohtajavaltio Belgiaan – koska prosessihan jatkuu – jotta voisimme edetä tällä tiellä. Odotamme nyt Prahassa pidettävää ministerikokousta, ja sitten puheenjohtajavaltio Belgia ryhtyy viestinviejäksi. Hyvät kollegat, voin hyvin kuvitella, että Euroopan parlamentti valmistelee valiokunta-aloitteisen mietinnön esimerkiksi Prahan kokouksen jälkeen. Ei tarvitse aina odottaa, että komissio laatii selonteon, ennen kuin asioihin voidaan reagoida. Parlamentilla on oma aloiteoikeutensa. Käyttäkää sitä saadaksenne äänenne kuuluviin! Kun kyse on Alavanosin ja Mauron eLearning-koulutusta koskevista mietinnöistä, haluaisin kiittää parlamenttia, sen esittelijöitä ja valiokuntia, joista monet osallistuivat tähän yhteistyöhön, tuesta, jota sain asiassa alusta alkaen. Alavanos ja Mauro ovat tehneet merkittävää työtä: Alavanos ennen varsinaista työtä ja Mauro sen aikana. Tämä on ensiarvoisen tärkeää, koska prosessi auttoi meitä jälleen kerran suuresti eLearning-käsitteen muodostamisen ratkaisevina hetkinä heti Lissabonin kokouksen jälkeen, sekä eLearning-toimintaohjelman ratkaisevina hetkinä heti viimeisen Eurooppa-neuvoston jälkeen. Haluaisin aivan ensiksi kiittää Perryä hänen mietinnöstään, joka koskee valkoista kirjaa. Valkoinen kirja on peräisin vuodelta 1995. Siitä on kauan! Arvoisa esittelijä, vallankumous, jos sellaista nyt on ollutkaan, tapahtui viime vuonna, 12–15 viimeksi kuluneen kuukauden aikana; itse asiassa Lissabonin huippukokouksen jälkeisenä aikana. Vuodesta 1995 lähtien etupäässä Euroopan parlamentin esittämät ajatukset – Doris Pack on oikeassa siinä, että kaiken tämän politiikan alullepanijana on tosiaankin Euroopan parlamentti – on ainakin osittain pantu täytäntöön. Haluaisin toistaa kolme perusasiaa, jotka esittelijät mainitsivat, mutta joista myös parlamentin jäsenet keskustelivat. Ensimmäinen periaate koskee uuden tekniikan saattamista kaikkien ulottuville. Tiedätte hyvin, että eLearning-suunnitelma johti heti Lissabonin huippukokouksen jälkeen jäsenvaltioissa erilaisiin aloitteisiin, joissa oli kyse tietokoneiden hankkimisesta luokkahuoneisiin. Tietokoneiden hankkiminen kouluihin ei kuitenkaan ole päämäärä sinänsä. Tietokone on vain kone, työkalu. Tietokonetta on voitava käyttää; sen pelkkä olemassaolo ei ole tae sen käyttämisestä. Mielestäni ei siis pidä koskaan tarkastella välinettä erillään henkilöstä, joka sitä käyttää. Toisin sanoen kannatan välineiden hankkimista kouluihin, mutta on tehtävä enemmän: kouluihin on hankittava välineitä, mutta kannatan myös telemaattisten keskusten luomista kuntiimme, koska muidenkin kuin koululaisten on osallistuttava tietoyhteiskuntaan. Kyse on myös kouluiän ohittaneista. Tieteellinen tietojenvaihto, kirjastopalvelujen vahvistaminen, opetukseen tarkoitettujen julkisten tietoverkkojen luominen ja erityispalvelut ovat olennaisia toimia, joiden avulla voidaan torjua yhteiskunnallista syrjäytymistä. Jos tyydytään pelkkien tilastotietojen vuoksi hankkimaan tietokoneita eikä anneta opettajille asianmukaista koulutusta, tilanne johtaa myöskin yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen. Suhtaudun hyvin tarkkaavaisin mielin selontekoon, jossa käsitellään naisia ja heidän tarvitsemaansa erityiskoulutusta, koska heidän lähestymistapansa uuteen tekniikkaan on aivan erilainen. Tämä on mielestäni otettava huomioon. Opettajia on myös koulutettava. Asiasta on keskusteltu paljon viime viikkojen aikana. Opettajat ovat eLearning-aloitteen onnistumisen kannalta avainasemassa. Monet heistä eivät kuitenkaan osaa käyttää tietokoneita niin, että tietokoneita, tietokoneohjelmia ja niiden sisältöä voitaisiin käyttää pedagogisena apuna. On elintärkeää iskostaa mieliin, että uuden tekniikan avulla voidaan antaa erilaista opetusta. Haluaisin tältä osin lainata Rocardin sanoja; hän on työllisyysvaliokunnan esittelijä, ja hän kannatti laajalti väitettä, jonka mukaan on syytä järjestää opetus, opetustilat, lukujärjestykset ja opetuksen sisältö aivan uudelleen. Meitä odottaa uudenlainen maailma, eikä monikaan meistä tiedä, mitä se tarkoittaa. Haluaisin nimittäin sanoa, että tämä uudenlainen maailma edellyttää paitsi julkisten palvelujen osallistumista niin myös teollisen maailman vastuullisuutta. Tästä syystä järjestin viime viikolla Brysselissä ensimmäisen eLearning-aihetta koskevan kokouksen, johon osallistuivat sekä yksityinen että julkinen puoli. Kokous onnistui loistavasti, koska siellä käytiin uskomattomia keskusteluja ja koska siellä ymmärrettiin samanaikaisesti yksityisen puolen, yrityksien ja alan taitotiedon vastuullisuus. Olisi tietysti ihanteellista, että molemmat puolet toimisivat yhteistyössä. Jos poliittisten vastuuhenkilöiden on tehtävä poliittiset päätökset, niiden täytäntöönpano voi hyvin tapahtua siten, että sovitetaan yhteen yksityisen sektorin tiedot ja julkisen sektorin pedagogiset tiedot. Nämä kaksi voivat olla yhdessä hyvin tehokkaita. Ajatus on saanut tuulta purjeisiinsa, ja toivon, että se johtaa tällä alalla konkreettisiin toimiin. Näin sanoessani palaan erääseen toiseen aiheeseen. Eurooppa näyttää kyllä tietä, mutta näitä teorioita ei panna täytäntöön Brysselin norsunluutornissa vaan alueillamme, kaupungeissamme ja kylissämme. Meidän pitäisi noudattaa alhaalta ylös -menetelmää: toisin sanoen, poliittiset päätökset on tehtävä jossakin, mutta ne on pantava täytäntöön kentällä, ei ylhäältä alaspäin. Konkreettisten hankkeiden käynnistämiseen osallistumiseen suhtaudutaan myönteisesti. Hyvät kollegat, huomaatte, että olemme suuren seikkailun alkuvaiheissa. Kaikkialla on vireillä jotakin, ei tosin aina mitään oikeansuuntaista. Erehdyksistä voidaan kuitenkin myös oppia. Minulta on joskus pyydetty konkreettisempia toimia. Alallahan on tapahtunut paljon konkreettista jo yli vuoden ajan. Eivätkö Sokrates- ja Leonardo-ohjelmien puitteissa täytäntöönpannut konkreettiset toimet olekin johtaneet moniin asioihin, jotka on sisällytetty opetusohjelmiin? Perustana olivat nämä ohjelmat, joita halusitte komission kanssa ja joita varten vaaditte ja saittekin varteenotettavaa rahoitusta, ja jotka ovat myönteisiä kaikista niistä hallinnollisista ongelmista huolimatta, joista ilmoitatte minulle säännöllisesti. Hyvät kollegat, olemme siis olleet oikeassa jo monta pitkää vuotta. Etenemme yhdessä oikeaan suuntaan jättiaskelin ja paljon nopeammin kuin olisimme uskaltaneet kuvitella pari, kolme vuotta sitten. Siellä täällä on vielä pieniä ongelmia. Käykäämme niiden kimppuun yhdessä, mutta optimistisesti, koska tilanne on tosiaankin kohenemassa. Taitojen tunnustaminen: tiedän, että paljon on vielä tekemättä, mutta yliopistojen opintoviikkojärjestelmät alkavat toimia. Liikkuvuus: tiedän hyvin, että emme ole käytännössä vielä kovin pitkällä, mutta Nizzassa tehtiin päätös liikkuvuudesta. Nyt meillä on käsissämme jotakin konkreettista, mikä on paljon parempi asia kuin pelkät suuret ajatukset, joita saatoimme ladella vielä viisi, kuusi, seitsemän vuotta sitten. Kielten hallitseminen: asiat edistyvät jäsenvaltioissamme muun muassa kielten eurooppalaisen teemavuoden ansiosta, koska kaikki keskustelevat sen puitteissa: kunnanvaltuustot, oppilaiden vanhemmat ja itse opettajat. Kyse on todellisesta aatevirtauksesta. Voidaan siis toivoa, että tämä aatevirtaus tuntuu myös opetuksen jokapäiväisissä käytännöissä. Sijoittaminen opetukseen: jätän asian toissijaiseksi ja pahoittelen parlamentin jäsenien tavoin, että kauniit sanat eivät ole johtaneet budjettivarojen myöntämiseen. Ei ole kuitenkaan epäilystäkään, etteikö suurinta osaa vuoden 1995 ajatuksista oltaisi nyt toteuttamassa, tai ainakin meillä on työkaluja niiden edistämiseksi. En siis suhtaudu asiaan yhtä pessimistisesti kuin monet parlamentin jäsenet, koska olen nähnyt ja tuntenut tilanteen edistyvän Lissabonin huippukokouksen jälkeen. On tapahtunut perustava muutos, joka on tietysti liian hidas, mutta ainakin asiat edistyvät, ja se on jo hyvin suuri edistysaskel. Elinikäinen oppiminen: kyllä, vuonna 1996 otettiin ensimmäiset askeleet siihen suuntaan. Esittelin muistion siitä, mitä Maes sanoi: "Elää oppien". Olisi mahtavaa voida soveltaa ajatusta, mutta komissio ei sovella elinikäistä oppimista jäsenvaltioissamme ja alueillamme. Komissio voi kannustaa, yllyttää ja antaa ajatuksia, mutta paikan päällä toimiminen on varattu opetusministeriöillemme samoin kuin ammattijärjestöille ja sosiaalisille kumppaneille. Useimmissa jäsenvaltioissa on kehitettävä aivan uudenlainen epämuodollinen oppimisjärjestelmä. Niinpä sanon teille, hyvät kollegat, että puhumme elinikäisestä oppimisesta vielä kymmenen vuoden ajan ja edistymme luultavasti hieman, mutta emme onnistu ratkaisemaan ongelmaa lopullisesti. Tietotekniikka: käsittelen aihetta yksityiskohtaisesti myöhemmin, mutta tässäkin asiassa on tapahtunut paljon sen jälkeen, kun ongelmat otettiin esille ja ymmärrettiin, että asia kaipasi konkreettista käsittelyä. Ajatelkaa Netdays Europe -viikkoa ja eScola-hanketta. Näitä eScola-koulujahan ei tällä hetkellä ole kuin tuhat. Tiedän hyvin, että niitä tarvittaisiin 5 000, 10 000, 100 000. Nämä tuhat koulua edustavat kuitenkin tällä alalla saatavaa kokemusta. Haluaisin kiittää Euroopan parlamenttia, joka saa asiat etenemään, mutta myös kaikkia niitä, jotka tekevät työtä alalla, suuren idealismin vallassa, usein yksin ja vähillä varoilla, mutta kaikesta sydämestään, koska he uskovat edistykseen. He ovat ihmeellisiä ihmisiä, ja on mielestäni syytä kiittää kaikkia niitä, jotka auttavat meitä tällä alalla panemaan ajatuksemme täytäntöön. eLearning-toimintaohjelma edistää myös tilannetta osaltaan. Lopuksi, vietämme parhaillaan kielten eurooppalaista teemavuotta. Olen jo sanonut ja toistan, että on opeteltava muitakin kieliä kuin äidinkieltään. Ne, jotka eivät tee mitään, alkavat jo tuntea pistoksia omassatunnossaan. Se on jo jotakin! Meidän ei pidä lakata ruokkimasta tätä huonoa omaatuntoa. Jotkut kollegat puhuivat toissijaisuudesta. Minusta toissijaisuuden tulkitseminen on hyvin yksinkertaista. Kunnioitan periaatetta, mutta haluan luoda eurooppalaista lisäarvoa, verkottamista, tiedonvaihtoa ja hyvien käytäntöjen levittämistä."@fi5 "Signor Presidente, molto è stato detto, molto è stato ben detto. Avrei voluto vedere qui la presenza di numerosi ministri a sentire quanto il Parlamento aveva da dire su argomenti quali il valore aggiunto europeo e il rispetto della sussidiarietà pur facendo una politica europea. Penso che sarebbe stato molto importante che i ministri sentissero con le proprie orecchie che cosa hanno da dire gli eletti dei popoli. Vorrei attirare la vostra attenzione, onorevoli colleghi, sulle analisi di qualità dell'istruzione primaria e secondaria. E' una rivoluzione! Avreste mai immaginato nel 1995 che i ministri sarebbero stati d'accordo di ricevere la visita di uno straniero incaricato di appurare la qualità in materia di insegnamento? No! Oggi, è cosa fatta. Il sistema non è ancora perfetto, ma i confronti permettono ai ministri di verificare dove siano in vantaggio e dove in ritardo, ed essi sforzano di colmare queste carenze. Disposizioni finanziarie: il Libro bianco non ne prevede. Malgrado ciò, abbiamo elaborato un numero impressionante di progetti pilota che abbiamo finanziato e che spesso sono stati alla base di riforme sul terreno. La Commissione ha voluto svolgere e ha svolto nel corso degli ultimi anni un ruolo d'incubatore di idee, un ruolo di motore. Citerò in merito i progetti pilota riguardanti le scuole della seconda opportunità oppure il servizio volontario europeo. Per quanto attiene alle scuole della seconda opportunità, ero alquanto scettica. Mi sono recata sul campo e ne sono rimasta entusiasta. Non puntano a sostituire la pubblica istruzione, bensì a risolvere alcuni problemi sociali e i risultati sono eccellenti. Il personale è molto impegnato, gli educatori credono alla loro missione e salvano i giovani. E' veramente straordinario. Il progetto recentemente è stato al centro di una valutazione, onorevole Perry, che dovrà essere presentata al Parlamento. Questa valutazione attesta il grande successo del progetto pilota e delle tredici scuole. L'indicatore che misura il tasso di insuccesso è soltanto del 6 percento, mentre il tasso di insuccesso in istituzioni o iniziative analoghe si situa di norma fra il 30 e il 50 percento. Dunque vedete veramente che sono stati compiuti progressi e comunque mi piacerebbe che questo sistema dimostratosi valido fosse applicato in un maggior numero di Stati membri. Gli obiettivi formulati nel Libro bianco sono stati ripresi nel processo di Lussemburgo, in quello di Cardiff, nonché nell'Agenda sociale. Sapete che ormai i ministri della pubblica istruzione partecipano ai dibattiti sulle questioni sociali allo stesso titolo dei ministri degli affari sociali e dell'Ecofin. Si tratta di un progresso enorme, che non ha avuto ripercussioni recentissime, ma il fatto di essere presenti e di dare un apporto è essenziale. Il punto di vista dei ministri della pubblica istruzione è espresso nelle rivendicazioni presentate al Consiglio europeo. Ebbene, onorevoli colleghi, è a noi che spetta definire le nuove priorità, lanciare programmi pluriennali, aprire nuovi dibattiti, lanciare nuove sfide. Penso che siamo sulla buona strada e abbiamo ogni motivo di essere positivi e ottimisti. Ciò non deve indurci a pensare che abbiamo ottenuto tutto, anzi. Ma comunque il meccanismo è avviato e sono stati compiuti progressi. Nel 1995 c'erano soltanto grandi idee e nessuna azione concreta sul campo. Attualmente stiamo facendo passi in avanti. Vorrei dire una parola su Bologna: in occasione del primo Consiglio "Istruzione" cui ho assistito, avevo constatato che Bologna era semplicemente al centro di una procedura intergovernativa. Ho ottenuto di inserirla nella cornice comunitaria associando la Commissione al processo insieme alla ministeriale. Nell'ambito della Presidenza svedese riconosco che è venuto il momento di compiere nuovi passi in avanti e sono convinta che la Conferenza ministeriale di Praga ci consentirà di farlo. Ho già contattato la Presidenza belga, perché anche in questo caso c'è un seguito, per continuare su questa strada. Aspettiamo ora la Conferenza ministeriale di Praga, poi la Presidenza belga raccoglierà il testimone. Onorevoli colleghi, posso perfettamente immaginare che il Parlamento europeo preparerà una relazione d'iniziativa dopo Praga, per esempio. Non bisogna mai attendere che la Commissione elabori una relazione per reagire. Il Parlamento ha un diritto di iniziativa proprio. Utilizzatelo per far sentire la vostra voce! Quanto alle relazioni sull' degli onorevoli Alavanos e Mauro, vorrei ringraziare il Parlamento, i suoi relatori e le sue commissioni, che sono state numerose a collaborare, per il sostegno che mi hanno dato fin dall'inizio in materia. Gli onorevoli Alavanos e Mauro hanno svolto un notevole lavoro: l'onorevole Alavanos prima e l'onorevole Mauro durante. Ciò è essenziale in quanto, anche in questo caso, questo processo ci ha aiutato molto nei momenti decisivi nella formulazione del concetto di subito dopo Lisbona, nonché del programma d'azione subito dopo l'ultimo Consiglio europeo. Vorrei innanzi tutto ringraziare l'onorevole Perry per la sua relazione sul Libro bianco. Il Libro bianco risale al 1995. E' lontano ormai! Perché la rivoluzione, se ce n'è stata una, caro relatore, ha avuto luogo l'anno scorso, durante gli ultimi dodici-quindici mesi, dall'epoca di Lisbona. E dal 1995 le idee prospettate essenzialmente dal Parlamento europeo – e do ragione a Doris Pack quando dice che l'iniziatore di questa politica è stato proprio il Parlamento europeo – queste idee sono state messe in pratica almeno in parte. Vorrei riprendere i tre messaggi fondamentali presentati non soltanto dai relatori, ma anche discussi dai parlamentari. Il primo principio riguarda l'accesso a tutti. Sapete bene che immediatamente dopo il Vertice di Lisbona il piano ha suscitato diverse iniziative in taluni Stati membri a favore dell'installazione di computer nelle aule scolastiche. Ebbene, un computer in aula non è un fine a se stesso, il computer è soltanto una macchina, uno strumento. Un computer può essere utilizzato; la sua esistenza non ne dimostra l'utilizzo. Non bisogna dunque mai, secondo me, separare lo strumento dalla persona che lo utilizza. In breve, sì all'attrezzatura nelle scuole, ma serve di più, sì all'attrezzatura nelle scuole, ma anche a centri telematici nei nostri comuni, perché non è soltanto chi va a scuola a dover partecipare alla nostra società dell'informatica, ci sono anche quelli che la scuola l'hanno abbandonata. Lo scambio di informazioni scientifiche, il rafforzamento dei servizi forniti dalle biblioteche, la creazione di una rete europea di insegnamento accessibile, di servizi specifici, sono altrettante azioni essenziali per lottare contro l'esclusione sociale. Ed esclusione sociale ce ne sarà se per dare più peso alle statistiche ci si contenta di installare computer senza dare un'adeguata formazione agli insegnanti. Sono molto attenta alla relazione sulle donne e la formazione specifica che sarebbe loro necessaria considerato il loro approccio del tutto diverso alle nuove tecnologie. Credo che occorra tenerne conto. Bisogna anche formare i nostri insegnanti. Ne abbiamo discusso molto in queste ultime settimane. Gli insegnanti sono la chiave del successo dell' Ebbene, buona parte di loro non sono attrezzati per utilizzare i computer, per fare in modo che questi computer, questo questo contenuto diventino un ausilio pedagogico. E' essenziale inculcare nelle menti che si può insegnare diversamente con le nuove tecnologie. In merito vorrei citare una frase dell'onorevole Rocard, relatore della commissione per l'occupazione, che ha dato vasta eco alla tesi secondo cui vale la pena di procedere a una riorganizzazione radicale dell'insegnamento, dei locali, degli orari, dei contenuti. Siamo davanti a un nuovo mondo e non siamo in molti a renderci conto di che cosa ciò implichi. Vorrei infatti dire in questa sede che questo nuovo mondo non passa soltanto attraverso una partecipazione dei servizi pubblici, ma anche attraverso una responsabilizzazione del mondo dell'industria. E' per questo motivo che la settimana scorsa ho organizzato il primo vertice a Bruxelles in partenariato fra pubblico e privato. Il vertice è stato formidabile, perché è stato teatro di scambi straordinari e ha testimoniato al contempo la responsabilizzazione del settore privato, delle imprese, del esistente in materia. Certamente l'ideale sarebbe una simbiosi fra i due. Se le decisioni politiche devono essere adottate dai responsabili politici, la loro attuazione pratica può senz'altro essere al centro di una simbiosi fra il sapere del settore privato e il sapere pedagogico del settore pubblico. La congiunzione fra queste due forme di sapere può essere molto efficace. L'idea è stata messa in piedi e spero bene che sarà seguita da azioni concrete sul terreno. Così parlando, mi associo a voi su un altro argomento: sì, l'Europa indica la via, ma queste teorie non saranno messe in pratica in una torre d'avorio a Bruxelles. Lo saranno nelle nostre regioni, nelle nostre città, nei nostri villaggi. Il metodo da seguire dovrebbe essere quello del in altri termini, le decisioni politiche devono essere adottate da qualche parte, ma devono essere messe in pratica non dall'alto verso il basso, bensì sul terreno. Qualsiasi contributo all'avviamento di progetti concreti sul terreno sarà ben accolto. Vedete, cari colleghi, siamo agli albori di una grande avventura. Vi è fermento su tutti i versanti, anche se non sempre nella buona direzione, ma si trae anche qualche insegnamento. Talvolta mi è stato chiesto qualcosa di più concreto; ebbene, c'è già molto di concreto sul terreno e non soltanto da un anno. Le azioni concrete attuate nel quadro dei nostri programmi SOCRATE e LEONARDO non hanno forse generato un sacco di elementi che ritroviamo oggi nei sistemi educativi? Alla base c'erano i programmi che avete voluto, per i quali con la Commissione avete chiesto e ottenuto un finanziamento serio e che, malgrado tutti i problemi amministrativi di cui mi riferite costantemente, sono positivi. Dunque, onorevoli colleghi, abbiamo visto giusto ormai da molti anni. Procediamo insieme nella buona direzione; procediamo a passi da gigante e molto più rapidamente di quanto non avremmo mai immaginato due o tre anni fa. C'è qualche problemino qua e là. Affrontiamoli insieme, ma con ottimismo, affinché le cose migliorino veramente. Riconoscere le competenze: so che rimane molto da fare, ma all'università i crediti cominciano a funzionare. La mobilità: so bene che, in pratica, non siamo giunti ancora lontano, ma c'è stata la decisione di Nizza sulla mobilità. Abbiamo in mano elementi concreti, ora, il che è molto meglio delle sole grandi idee che abbiamo potuto enunciare cinque, sei o sette anni fa. Conoscenza delle lingue: le cose si muovono nei nostri Stati membri, grazie all'Anno europeo delle lingue, fra l'altro, nel quadro del quale tutti stanno discutendo, i consigli comunali, i genitori degli alunni, gli insegnanti stessi. C'è un sommovimento di fondo in materia. Si può dunque sperare che questa spinta si farà sentire nella prassi quotidiana del nostro insegnamento. L'investimento nell'istruzione: lo lascio alla sussidiarietà e condivido il disappunto dei parlamentari che sostengono che alle belle parole occorre fare seguire mezzi di bilancio. Non c'è però nessun dubbio che o buona parte di queste idee del 1995 oggi sono in via di realizzazione, oppure disponiamo di una cassetta di strumenti per farle andare avanti. Dunque non sono pessimista come molti deputati in questo ambito, perché ho visto, ho sentito che la situazione stava cambiando dopo il Vertice di Lisbona. C'è un cambiamento fondamentale che, naturalmente, è troppo lento, ma almeno le cose si muovono, ed è già un grande passo in avanti. L'apprendimento lungo l’intero arco della vita: sì, c'è stato l'anno 1996, quello dei primi passi in materia. Ho presentato il mio su quanto ha detto la onorevole Maes: "vivere imparando", sarebbe meraviglioso poterlo applicare, ma non è la Commissione che applicherà l'apprendimento lungo l’intero arco della vita nei nostri Stati membri, nelle nostre regioni. Può incoraggiare, spingere, dare idee, ma l'applicazione sul campo è riservata ai nostri ministri dell'istruzione nonché ai sindacati e alle parti sociali. C'è tutto un nuovo sistema di apprendimento non formale da inventare nella maggior parte dei nostri Stati membri. Ebbene, vi dico che per ancora dieci anni, onorevoli colleghi, parleremo dell'apprendimento lungo l’intero arco della vita e probabilmente faremo piccoli passi in avanti, ma non arriveremo a trovare una soluzione definitiva al problema. Le tecnologie dell'informazione: le riprenderò più specificamente dopo, ma anche in questo caso sono successe moltissime cose da quando è stata evidenziata una problematica a quando è maturata la consapevolezza che servivano elementi concreti. Guardate i guardate le . Certo è vero che le per il momento sono soltanto mille, ma queste mille scuole rappresentano l'esperienza sul terreno. Vorrei ringraziare non soltanto il Parlamento europeo, che fa procedere le cose, ma anche tutti coloro che lavorano sul campo, con molto idealismo, spesso soli, con pochissimi mezzi, mettendoci tutto il cuore perché credono al progresso. Sono straordinari, e penso che valga la pena di ringraziare tutti coloro che, sul campo, ci aiutano ad attuare le nostre idee. Anche il piano d'azione contribuisce a fare evolvere la situazione. Infine, siamo anche in pieno Anno europeo delle lingue: l'ho già detto e lo ripeto, occorre imparare la lingua dei propri vicini oltre alla lingua materna. Quelli che non fanno nulla cominciano ad avere rimorsi di coscienza. E' già un inizio! Non reprimiamo questo rimorso! Alcuni colleghi hanno parlato della sussidiarietà: per me, la lettura della sussidiarietà è molto chiara. Rispetto la sussidiarietà, ma voglio creare un valore aggiunto europeo, la messa in rete, lo scambio di informazioni, la diffusione di buone pratiche."@it9 ". Mr President, much has been said, and indeed, much has been well said. I should have preferred to see a number of ministers sitting here listening to what Parliament had to say on subjects such as the European surplus, or observing the principle of subsidiarity while creating a European policy. I believe it is very important that ministers should hear with their own ears what the elected representatives of the people have to say. I should like to draw your attention, ladies and gentlemen, to the studies made of the quality of primary and secondary education. This is a revolution! Could you have imagined, in 1995, that ministers would ever have agreed to let strangers come and check up on their quality levels in education? Never! Yet this is now being done The system is still not perfect, but comparisons make it possible for ministers to identify their strengths and weaknesses, and they are making efforts to correct any shortcomings. As regards financial provisions, the White Paper does not contain any. In spite of this, we have drawn up an impressive number of pilot projects, which we have funded and which have often provided the basis for reforms on the ground. In recent years the Commission has wanted to play, and has indeed played, the role of an incubator of ideas, a driving force. In this respect I am thinking of the pilot projects on second-chance schools or the European Voluntary Service. As far as second-chance schools are concerned, I had my doubts. I went and had a look at them and I was most pleasantly surprised. They are not intended to replace national education, but rather to solve social problems, and the results are excellent. The staff is very committed, they believe in what they are doing, and what they are doing is rescuing young people. It really is extraordinary. The project was recently the subject of an assessment, Mr Perry, which will shortly be referred to Parliament. This assessment confirms the great success of the pilot project and the thirteen schools. For instance, the index measuring the failure rate is only 6%, whereas in institutions or similar projects the failure rate is between 30 and 50%. So you can really see that progress has been made. In any case, I should like to see this system, which has proved its worth, being introduced in more Member States. The objectives set out in the White Paper were incorporated into the Luxembourg Process, the Cardiff Process and the Social Agenda. As you know, from now on education ministers will be taking part in debates on social issues, on the same footing as ministers for social affairs and ECOFIN. This represents an enormous amount of progress. It has not had any noticeable effect yet, but the main thing is to be present and to make a contribution. The views of the education ministers have been expressed in the demands they have addressed to the European Council. So, ladies and gentlemen, it is up to us to define the new priorities, to launch multi-annual programmes, to open up new debates, and to issue new challenges. I believe that we are on the right track, and we have every reason to be positive and optimistic. However, this does not mean that we can assume that we have achieved everything already. That is far from being the case. Nevertheless, the machine is in motion and progress has been made. In 1995, all we had were grand ideas, but no practical action on the ground. Now, we are making progress. I should just like to say a word or two about Bologna. At the first Education Council, which I attended, I found that Bologna was only the subject of an intergovernmental procedure. I made sure that it was incorporated into the Community context by associating the Commission with the process, on a joint basis with the ministerial troika. Under the Swedish Presidency, I recognise that the time has come for fresh progress, and I am convinced that the ministerial conference in Prague will enable us to make that progress. I have already been in contact with the Belgian Presidency, because here too there has been some follow-up action, with a view to continuing in this direction. Now we are waiting for the Prague ministerial conference, and then the Belgian Presidency will take over again. Ladies and gentlemen, I can well imagine that the European Parliament will be preparing an own-initiative report, for example after the Prague conference. It is not always necessary to wait for the Commission to draw up a report before you act. Parliament has the right to take its own initiatives. Use that power, so that we can hear your voice. With regard to the Learning reports by Mr Alavanos and Mr Mauro, I should like to thank Parliament, its rapporteurs and its committees, many of whom were involved, for the support that they have given me on this issue right from the beginning. Mr Alavanos and Mr Mauro have done a remarkable job, Mr Alavanos earlier, and now Mr Mauro. This is of vital importance, because here too this process helped us considerably at crucial moments, in defining the concept of Learning immediately after the Lisbon Summit, and in formulating the Learning action plan, immediately after the last European Council. First of all I should like to thank Mr Perry for his report on the White Paper. The White Paper dates from 1995. That is a long time ago. The revolution, if there was one, Mr Perry, happened last year, over the past twelve to fifteen months, in other words, since Lisbon. Since 1995, the ideas put forward, mainly by the European Parliament – and here I agree with Mrs Pack that the initiator of all this policy was undoubtedly the European Parliament – have been put into practice, at least in part. I should like to respond to the three fundamental messages not only expressed by the rapporteurs but also discussed by the Members of this House. The first is the principle of access for everyone. You know that immediately after the Lisbon Summit the Learning plan gave rise to various initiatives in some Member States, aimed at installing computers in the classroom. However, a computer in the classroom is not an end in itself. A computer is only a machine, a tool. It has to be possible to use that computer, and the fact that it exists does not mean that it is being used. In my opinion, therefore, we must never separate the tool from the person who is using it. In short, yes we must equip schools, but we must do more than that. We must equip schools but we must also have electronic communication centres in our local authority areas, because it is not only those who go to school who have to participate in the information society. There are also those who have left school. Exchanging scientific information, enhancing the services provided by libraries, creating an accessible European educational network and specific services, these are all essential measures to combat social exclusion. Yet social exclusion will continue to exist if, in order to lend more weight to the statistics, we merely install computers without providing teachers with appropriate training. I have paid careful attention to the report on the position of women and the special training that they will need, in view of their quite different approach to the new technologies. I believe that we need to take this into consideration. We must also train our teachers. We have discussed this issue a great deal in recent weeks. Teachers are the key to the success of Learning. Yet most of them are not equipped to use computers, and to ensure that those computers, and this software, this content, constitute an aid to learning. It is essential to convince them that they can teach differently by using new technologies. On this subject I should like to quote a phrase used by Mr Rocard, the draftsman of the opinion of the Committee on Employment and Social Affairs, when he reiterated the argument that a radical reorganisation of education is called for in terms of physical space, time and substance. We are faced with a new world, and there are not many of us who realise what that means. I would like to say here and now that this new world will happen not only as a result of participation by the public services but also as a result of the world of industry becoming more responsible. This is why, last week, I organised the first Learning summit in Brussels, in partnership with both the public and the private sectors. That summit was wonderful, because it provided a platform for some amazing exchanges, and at the same time it demonstrated how the private sector is becoming more responsible, the businesses, and the know-how that exists in this area. The ideal situation, of course, would be one in which there was symbiosis between the two. Though policy decisions have to be taken by those who are responsible for policy-making, the implementation of those decisions could well be the result of interaction between the knowledge of the private sector and the educational knowledge of the public sector. These two types of knowledge, working together, could be highly effective. The idea has been suggested, and I hope that it will be followed by specific projects in this field. This brings me to another subject. Yes, Europe is showing the way, but these theories are not put into practice in some ivory tower in Brussels. They are put into practice in our regions, our towns and our villages. The method used should be the ‘bottom-up’ method. In other words, though policy decisions have to be taken somewhere, they have to be implemented, not from the top downwards, but rather at grass-roots level. Any contribution towards getting specific local projects off the ground will be welcome. So you see, ladies and gentlemen, we are standing on the threshold of a great adventure. Things are moving on all sides, though admittedly not always in the right direction, but then we are learning lessons as well. People sometimes ask me for something more specific, but there is already much that is specific at ground level, and this has been the case not only during the past year or so. Specific projects implemented under our Socrates and Leonardo programmes have generated many of the features that we are now finding in our education systems. Basically, these were programmes which you wanted, for which you, together with the Commission, sought and obtained serious funding, and which, despite all the administrative problems which you regularly bring to my attention, are positive elements. So, dear colleagues, we have had the right idea for many years now. We are travelling together in the right direction. We are taking giant steps forward, much more rapidly than anyone could have imagined two or three years ago. There are a few small problems here and there. Let us tackle them together, but tackle them in a spirit of optimism, because things really are improving. On the recognition of educational qualifications, I am well aware that much remains to be done, but the system of credits within universities has started to work. As far as mobility is concerned, I know that in practice we have not made much progress yet, but a decision on mobility was taken at the Nice Summit. We now have something definite to go on, which is much better than simply the grand ideas that we could discuss five, six or seven years ago. As for language proficiency, things are moving in the Member States, thanks, amongst other things, to the European Year of Languages 2001, as a result of which everyone is discussing the subject, local authorities, parents, and teachers themselves. There is a change taking place beneath the surface. We can therefore expect to see this change making itself felt in the everyday practice in our schools. With regard to investment in education, this is an area in which I would let subsidiarity prevail, and I share the regrets of those Members who say that fine words should be followed up with budgetary resources. Yet there is no doubt that either most of the ideas proposed in 1995 are now being put into practice, or else we now have the tools with which to push them forward. So I am not as pessimistic as some Members of Parliament on this point, because I have seen, and I have felt, that the situation has been developing since the Lisbon Summit. A fundamental change is taking place. Of course, it is too slow, but at least things are moving, and that in itself is a major step in the right direction. On the subject of lifelong learning, 1996 certainly represented one of the first steps forward in this area. I presented my memorandum on what Mrs Maes calls ‘learning as you live’. It would be marvellous to be able to implement this idea, but it is not the Commission who will be putting lifelong learning into practice in the Member States and in the regions. The Commission can encourage, it can push, it can come up with ideas, but when it comes to implementation on the ground, that is up to the Ministers for Education, not to mention the trades unions and the social partners. A whole new system of informal training schemes will have to be created in most Member States. Well, I can assure you, ladies and gentlemen, that in ten years’ time we shall still be talking about lifelong learning, and we shall probably have taken a few small steps forward, but we shall not have succeeded in finding a definitive solution to the problem. As for information technologies, I shall come back to this subject in detail later, but here too an enormous amount has happened, from the highlighting of the problem to the recognition that practical action was needed. Look at the Netdays Europe initiative, look at the E-schools. Of course, at the moment there are only a thousand of them. There really ought to be five thousand, ten thousand, a hundred thousand. I am well aware of this. These thousand schools, however, represent experience on the ground. I should like to thank not only the European Parliament, which is pushing things forward, but also all those people who are working ‘at the coalface’, with a great deal of idealism, often alone, with very meagre resources, putting their hearts into it because they believe in progress. They are remarkable people, and I think we should say thank you to all those who, on the ground, are helping to put our ideas into practice. The Learning action plan is also helping to change things. Lastly, we are now in the middle of European Year of Languages 2001. I have already said this, but I will repeat it. We must learn the languages of our neighbours as well as our own mother tongue. Those who are doing nothing about it are beginning to have a guilty conscience. That, at least, is a start. We must continue to nurture that guilty conscience. Some Members have mentioned subsidiarity. As far as I am concerned, the interpretation of subsidiarity is very clear. I respect it, but I want to create a European added value, networking, the exchange of information, and the dissemination of good practice."@lv10 "Mijnheer de Voorzitter, er is hier veel gezegd, en veel van wat gezegd is was de moeite waard. Het zou mooi geweest zijn als een groot aantal ministers hier had kunnen horen wat het Parlement te zeggen heeft over onderwerpen als het teveel aan Europese inmenging en de eerbiediging van het subsidiariteitsbeginsel zonder daarbij het belang van een Europees beleid uit het oog te verliezen. Mijns inziens is het van groot belang dat de ministers met eigen oren horen wat de volksvertegenwoordigers te zeggen hebben. Geachte collega’s, ik zou uw aandacht willen vestigen op de kwaliteitsbeoordelingen van het basisonderwijs en het voortgezet onderwijs. Hier kunnen we spreken van een ware revolutie! Wie had zich in 1995 kunnen voorstellen dat de ministers ermee akkoord zouden gaan dat een vreemde bij hen komt kijken hoe het staat met de kwaliteit van het onderwijs? Niemand toch! Dat hebben we inmiddels al bereikt. Het systeem is zeker nog niet perfect, maar dankzij de vergelijkende onderzoeken krijgen de ministers inzicht in de sterke en zwakke elementen van hun stelsels en kunnen ze zich richten op het wegwerken van de tekortkomingen. Financiële maatregelen: het Witboek had daarin niet voorzien. Desondanks hebben we een indrukwekkend aantal proefprojecten uitgewerkt die door ons zijn gefinancierd en die in veel gevallen geleid hebben tot hervormingen in het veld. De Commissie heeft de afgelopen jaren met succes de taak op zich genomen ideeën uit te broeden en zaken in gang te zetten. Denkt u bijvoorbeeld aan de proefprojecten met betrekking tot tweedekansscholen of aan de Europese vrijwilligersdienst. Ten aanzien van de instellingen voor tweedekansonderwijs had ik mijn twijfels. Maar sinds ik ter plekke de zaak in ogenschouw heb kunnen nemen ben ik helemaal overtuigd. Deze instellingen hebben niet tot doel de reguliere onderwijsinstellingen te vervangen, maar zijn erop gericht sociale problemen op te lossen, en de resultaten zijn wat dat betreft uitstekend. Het personeel is zeer betrokken, de docenten geloven in hun missie en slagen erin jongeren uit het slop te halen. Dat is werkelijk buitengewoon. Onlangs is het project geëvalueerd, mijnheer Perry, en die evaluatie zal het Parlement ter hand gesteld worden. Uit deze beoordeling blijkt dat het proefproject en de dertien scholen een groot succes zijn. Zo geven de metingen aan dat het aantal afvallers beperkt blijft tot 6%, terwijl dit percentage in vergelijkbare instellingen of initiatieven veelal tussen de 30 en de 50% ligt. U ziet dus dat er werkelijk vorderingen worden gemaakt en ik zou van mijn kant in ieder geval graag zien dat dit systeem, dat inmiddels zijn vruchten heeft afgeworpen, in een groter aantal lidstaten ingevoerd zou worden. De in het Witboek geformuleerde doelstellingen zijn overgenomen in het proces van Luxemburg, het proces van Cardiff en in de Sociale Agenda. U weet dat de ministers van Onderwijs voortaan op voet van gelijkheid zullen deelnemen aan de debatten over sociale kwesties, samen met de ministers van Sociale Zaken en de ECOFIN-Raad. Dat is een geweldige stap vooruit, en al heeft die vooralsnog geen merkbare gevolgen gehad, het feit dat de onderwijsministers aanwezig zijn en een bijdrage kunnen leveren aan de discussie is op zich al winst. Het standpunt van de ministers van Onderwijs in deze kwesties komt tot uitdrukking in de voorstellen die worden voorgelegd aan de Europese Raad. Het is echter aan ons, geachte collega’s, om de nieuwe prioriteiten vast te stellen, de meerjarenprogramma’s in gang te zetten, nieuwe debatten aan te zwengelen en nieuwe uitdagingen aan te gaan. Mijns inziens zijn we op de goede weg en is er alle reden om positief en optimistisch te zijn. Dat wil niet zeggen dat we nu alles bereikt hebben, want dat is bepaald niet het geval. Maar er is een proces in gang gezet en er worden vorderingen gemaakt. In 1995 hadden we wel grootse ideeën maar ontbraken concrete maatregelen in het veld. Thans zijn we daarmee op de goede weg. Ik zou nog een opmerking willen maken over de Bologna-verklaring. Tijdens de eerste Onderwijsraad waaraan ik heb deelgenomen heb ik vastgesteld dat Bologna uitsluitend een intergouvernementele procedure betrof. Ik heb gedaan gekregen dat het proces in het communautair kader opgenomen wordt door de Commissie erbij te betrekken, samen met de ministeriële trojka. Wat het Zweeds voorzitterschap betreft moet ik erkennen dat het tijd is een nieuwe stap voorwaarts te realiseren, en ik ben ervan overtuigd dat de ministeriële conferentie van Praag ons daartoe de mogelijkheid zal bieden. Ik heb reeds contact opgenomen met het Belgisch voorzitterschap – want ook hier is er sprake van een follow-up – met het oog op voortzetting van de huidige aanpak. We zijn nu in afwachting van de ministeriële conferentie van Praag, en vervolgens zal het Belgisch voorzitterschap de fakkel overnemen. Geachte collega’s, ik kan me goed voorstellen dat het Europees Parlement een initiatiefverslag zal voorbereiden, bijvoorbeeld na Praag. U hoeft niet altijd te wachten op een verslag van de Commissie alvorens te reageren. Het Parlement heeft zijn eigen recht van initiatief. Maakt u daar gebruik van om uw stem te laten horen! Wat de verslagen over “e-Learning” betreft van de heren Alavanos en Mauro, zou ik het Parlement, de rapporteurs en de - talrijke - betrokken commissies willen bedanken voor de steun die ik vanaf het begin gekregen heb op dit terrein. De heer Alavanos en de heer Mauro hebben uitzonderlijk goed werk verricht, de eerste vóór, de laatste tijdens de procedure. Dat is van wezenlijk belang, want ook op dit punt is deze werkwijze vruchtbaar gebleken op de beslissende momenten, toen er een definitie moest komen van het concept “e-Learning”, onmiddellijk na Lissabon, en van het actieprogramma met dezelfde naam, onmiddellijk na de laatste Europese Raad. Ik zou in de eerste plaats de heer Perry willen bedanken voor zijn verslag over het Witboek. Dat Witboek dateert uit 1995 – dat is lang geleden! Want, geachte rapporteur, de revolutie, voor zover we daarvan kunnen spreken, heeft zich afgelopen jaar voltrokken, de afgelopen twaalf tot vijftien maanden, sinds de Top van Lissabon. Sinds 1995 zijn veel ideeën naar voren gebracht – en ik ben het met u eens, mevrouw Pack, dat het Europees Parlement inderdaad de gangmaker van het beleid op dit terrein is geweest – waarvan in ieder geval een deel is gerealiseerd. Ik zou de drie uitgangspunten nog eens willen noemen die door de rapporteurs voorgesteld zijn en waarover ook hier door de afgevaardigden gesproken is. Het eerste beginsel heeft betrekking op de gelijke toegang voor iedereen tot de informatiemaatschappij. U weet allen dat het actieplan “e-Learning”, dat onmiddellijk na de Top van Lissabon gelanceerd is, in een aantal lidstaten geleid heeft tot verschillende initiatieven gericht op de introductie van computers in leslokalen. Nu is een computer in de klas is geen doel op zich. Een computer is slechts een apparaat, een stuk gereedschap. Dat een computer aanwezig is, wil nog niet zeggen dat er zinvol gebruikt van gemaakt wordt. Mijns inziens moeten we de computer als hulpmiddel dan ook nooit los zien van de persoon die er gebruik van maakt. Met andere woorden: het is een goede zaak dat scholen met computers uitgerust worden, maar er is meer nodig, zoals de oprichting van telematicacentra in onze gemeentes, daar deelname aan onze informatiemaatschappij niet alleen van belang is voor schoolgaande jongeren, maar ook voor degenen die de school verlaten hebben. Uitwisseling van wetenschappelijke gegevens, versterking van de dienstverlening door bibliotheken, oprichting van een openbaar Europees onderwijsnetwerk, specifieke diensten – het zijn allemaal wezenlijke actiepunten in de strijd tegen sociale uitsluiting. En die strijd dienen we niet door lukraak computers te plaatsen zonder de docenten op te leiden in het gebruik ervan, enkel en alleen om de statistieken op te krikken. Daarom ben ik ook zeer benieuwd naar het verslag over de positie van vrouwen en hun specifieke opleidingsbehoeften, daar zij volstrekt anders omgaan met de nieuwe technologieën. Ik denk dat we daarmee rekening moeten houden. Verder dienen we onze docenten goed op te leiden. Daarover hebben we de afgelopen weken veel gediscussieerd. Het welslagen van het project hangt af van de kwaliteit van de docenten. Het merendeel van hen is op dit moment echter niet voldoende thuis in de informatica om die computers, die softwareprogramma’s en die als didactisch hulpmiddel in te zetten. Het is van wezenlijk belang ze ervan te doordringen dat met de nieuwe technologieën een andere vorm van onderwijs mogelijk is. In dit verband zou ik een uitspraak willen citeren van de heer Rocard, rapporteur van de Commissie werkgelegenheid en sociale zaken, die nadrukkelijk het standpunt heeft verkondigd dat een radicale reorganisatie van het onderwijssysteem, de leslokalen, de lesroosters en de lesinhoud noodzakelijk is. We staan aan het begin van een nieuw tijdperk en er zijn slechts weinig mensen die beseffen wat dat betekent. Ik zou er hier namelijk op willen wijzen dat voor de totstandkoming van deze nieuwe samenleving niet alleen de inzet van de publieke overheid vereist is, maar ook die van het bedrijfsleven, dat op dit terrein ook een grote verantwoordelijkheid draagt. Daarom heb ik afgelopen week de eerste topbijeenkomst over georganiseerd in Brussel, waarbij zowel de private sector als de publieke sector vertegenwoordigd waren. Deze top was een groot succes, omdat hij een unieke gelegenheid bood om ideeën en informatie uit te wisselen en tegelijkertijd het besef heeft doen ontstaan dat ook de private sector, het bedrijfsleven, de deskundigen een taak hebben op dit terrein. Het zou natuurlijk het mooiste zijn als er een symbiose zou ontstaan tussen beide, private en publieke sector. De politieke besluiten dienen natuurlijk genomen te worden door degenen die politiek verantwoordelijk zijn, maar de uitwerking ervan in de praktijk zou heel goed kunnen plaatsvinden in het kader van een symbiose tussen de technologische kennis van de private sector en de pedagogische deskundigheid van de publieke sector. Een combinatie van beide vormen van deskundigheid zou zeer vruchtbaar kunnen zijn. Het idee is in ieder geval goed, en ik hoop van ganser harte dat het vertaald zal worden in concrete acties in het veld. Dit brengt me op een ander onderwerp dat door u ter sprake is gebracht. Europa wijst inderdaad de weg, maar de uitwerking in de praktijk van al deze mooie theorieën vindt niet plaats in een ivoren toren in Brussel. De uitvoering dient te geschieden in onze regio’s, in onze dorpen en steden. Daarvoor zouden we de methode moeten volgen: de uitwerking van de politieke besluiten die op enig moment ergens genomen worden dient niet van bovenaf opgelegd te worden, maar overgelaten te worden aan de mensen ter plaatse. Alle initiatieven die bijdragen tot de uitvoering van concrete projecten ter plekke zijn dan ook welkom. U ziet, geachte collega’s, dat we aan de vooravond staan van een groot avontuur. Er is beweging naar alle kanten, en zeker niet altijd in de goede richting. Maar we kunnen ook lering trekken uit wat er misgaat. Mij is meerdere malen gevraagd om meer concrete maatregelen; welnu, in het veld zelf worden al vele concrete maatregelen uitgevoerd, en echt al veel langer dan een jaar. Denkt u bijvoorbeeld aan de concrete acties die ten uitvoer zijn gelegd in het kader van de programma’s SOCRATES en LEONARDO: zijn daaruit niet tal van elementen voortgekomen die thans deel uitmaken van de onderwijsstelsels? Die verbeteringen komen voort uit de programma’s waarvoor u zich sterk heeft gemaakt, waarvoor u – samen met de Commissie – afdoende financiële middelen gevraagd en gekregen hebt en die ondanks alle administratieve problemen waarover u me regelmatig bericht toch positief genoemd kunnen worden. We hebben, geachte collega’s, vele jaren geleden dus al de juiste keuzes gemaakt. We gaan tezamen in de goede richting en met de reuzenstappen die we zetten maken we veel sneller vorderingen dan twee of drie jaar geleden voor mogelijk werd gehouden. Er doen zich hier en daar wat probleempjes voor. Die moeten we gezamenlijk aanpakken, maar met een optimistische instelling, want de zaken gaan onmiskenbaar de goede kant op. Erkenning van bekwaamheden: ik besef dat er nog veel te doen valt, maar het systeem van studiepunten in de universiteiten begint zijn vruchten af te werpen. Mobiliteit: ik realiseer me dat we in de praktijk nog een lange weg te gaan hebben, maar in Nice is er in ieder geval een besluit genomen op dit punt. Thans liggen concrete voorstellen op tafel, en die zijn zonder meer te prefereren boven de grootse ideeën waarvan we vijf, zes of zeven jaar geleden de mond nog vol hadden. Talenkennis: op dit terrein zijn de zaken volop in beweging in onze lidstaten, onder meer dankzij het Europees Jaar van de talen, dat een brede discussie heeft losgemaakt in gemeenteraden, onder ouders van leerlingen en onder de docenten zelf. We kunnen spreken van een ware vloedgolf van ideeën op dit terrein, en we mogen ervan uitgaan dat die ook merkbaar zal zijn in de dagelijkse praktijk in het onderwijs. Investeringen in het onderwijs: die vallen onder de subsidiariteit en ik deel de teleurstelling van de afgevaardigden die stellen dat alle mooie woorden wel vertaald moeten worden in voldoende financiële middelen. Maar het lijdt geen twijfel dat de meeste ideeën uit 1995 thans reeds in praktijk gebracht worden of op korte termijn in praktijk gebracht zullen worden dankzij de gereedschapskist waarover we thans beschikken. Ik ben dan ook minder pessimistisch dan veel afgevaardigden op dit punt, omdat ik heb gezien en gemerkt dat de situatie aan het veranderen is sinds de Top van Lissabon. Er is zich een wezenlijke verandering aan het voltrekken, en al gaat een en ander natuurlijk nog niet snel genoeg, er zit in ieder geval schot in de zaak. Dat is op zich al een grote stap vooruit. Levenslang leren: ja, we hebben het jaar 1996 gehad, waarin de eerste stappen zijn gezet op dit terrein. Ik heb mijn memorandum gepresenteerd over wat mevrouw Maes “lerend leven” noemt, en het zou geweldig zijn als dat in praktijk gebracht zou kunnen worden, maar het is niet aan de Commissie om het concept levenslang leren ten uitvoer te leggen in de lidstaten en in onze regio’s. De Commissie kan stimulerend optreden, een duwtje in de rug geven en ideeën naar voren brengen, maar de daadwerkelijke uitvoering ter plaatse valt onder de bevoegdheid van onze ministers van Onderwijs en van de vakbonden en sociale partners. Er dient een geheel nieuw stelsel van niet-formele leerprocessen ontworpen te worden in de meeste lidstaten. Ik kan u verzekeren, geachte collega’s, dat levenslang leren nog zeker tien jaar een discussiepunt zal blijven; we zullen waarschijnlijk kleine stapjes vooruit zetten, maar een definitieve oplossing voor het probleem zullen we niet vinden. Informatietechnologieën: ik zal daar zo dadelijk nog in detail op terugkomen, maar ook op dit punt is er enorm veel gebeurd, van de erkenning van het probleem tot het besef dat er concrete maatregelen nodig zijn. Kijkt u naar de Netdays Europe, kijkt u naar de . Daarvan zijn er nu nog slechts duizend, dat is waar, en er zijn er vijfduizend, tienduizend, misschien wel honderdduizend van nodig. Maar de duizend scholen die reeds bestaan belichamen wel de ervaringen ter plaatse. Ik zou niet alleen het Europees Parlement willen bedanken voor zijn vruchtbare bijdragen, maar ook al die mensen die in het veld werkzaam zijn en zich vol idealisme, vaak alleen en veelal met zeer weinig middelen voor de volle honderd procent inzetten, omdat ze geloven in de vooruitgang. Deze mensen verrichten uitzonderlijk werk, en een welgemeend woord van dank aan allen die ons helpen om ter plaatse onze ideeën in praktijk te brengen lijkt me zeker op zijn plaats. Ook het actieplan draagt ertoe bij dat de zaak in beweging komt. En ten slotte: we zitten midden in het Europees Jaar van de talen. Ik heb reeds gezegd en zeg hier nogmaals dat het van belang is behalve de eigen moedertaal ook de taal van de buurlanden te leren. Degenen die op dit punt in gebreke blijven, beginnen zich al minder op hun gemak te voelen. Dat is in ieder geval een begin! Laten we proberen ze een nog slechter geweten te bezorgen. Sommige collega’s hebben de subsidiariteit ter sprake gebracht. Wat mijzelf betreft is de betekenis van het beginsel van subsidiariteit volstrekt helder. Ik neem het uiteraard in acht, maar ik wil tevens een Europese meerwaarde creëren door netwerken tot stand te brengen, informatie uit te wisselen en goede praktijken te verspreiden."@nl2 "Senhor Presidente, muito já foi dito, e bem. Teria gostado que muitos Ministros estivessem aqui presentes para ouvirem o que o Parlamento tinha a dizer sobre temas como o excesso europeu, o respeito da subsidiariedade, fazendo simultaneamente uma política europeia. Penso que teria sido muito importante que os Ministros ouvissem, com os seus próprios ouvidos, o que os eleitos pelo povo têm a dizer. Gostaria de chamar a vossa atenção, caros colegas, para as análises da qualidade do ensino primário e secundário. É uma revolução! Teriam acreditado, em 1995, que os Ministros teriam estado de acordo que viesse um estrangeiro fazer um ponto da situação da qualidade do ensino no seu país? Não! Neste momento, está feito. O sistema ainda não é perfeito, mas as comparações permitem aos Ministros ver quais são as suas vantagens e quais são os seus problemas, e esforçarem-se por ultrapassar esses problemas. Disposições financeiras: o Livro Branco não as prevê. Apesar disso, realizámos um número impressionante de projectos­piloto, que financiámos e que estiveram muitas vezes na base de reformas no terreno. A Comissão pretendeu desempenhar, e desempenhou, ao longo destes últimos anos, um papel de incubadora de ideias, um papel motor. Citarei a propósito os projectos­piloto das escolas da segunda oportunidade ou o serviço voluntário europeu. No que respeita às escolas de segunda oportunidade, tinha algumas dúvidas. Desloquei-me ao terreno e fiquei encantada. Não visam substituir a educação nacional mas sim resolver os problemas sociais, e os resultados são excelentes. O pessoal está extremamente envolvido, os educadores acreditam na sua missão e salvam os jovens. É verdadeiramente extraordinário. O projecto foi recentemente objecto de uma avaliação, Senhor Deputado Perry, que vai ser remetida ao Parlamento. Essa avaliação atesta o enorme êxito do projecto­piloto e das treze escolas. De facto, o indicador que mede a taxa de fracasso não passa dos 6%, enquanto que a taxa de fracasso em instituições ou iniciativas similares se situa normalmente entre os 30% e os 50%. Podemos portanto verificar verdadeiros progressos, e gostaria, seja como for, de aplicar este sistema, que já deu provas, num maior número de Estados-Membros. Os objectivos formulados no Livro Branco foram retomados no processo do Luxemburgo, no processo de Cardiff, assim como na Agenda Social. Como sabem, os Ministros da Educação vão passar a participar nos debates sobre as questões sociais, ao mesmo nível que os Ministros dos Assuntos Sociais e que o ECOFIN. Trata-se de um avanço enorme, que não teve repercussões muito recentes, mas o facto de estarem presentes e de darem a sua contribuição é essencial. O ponto de vista dos Ministros da Educação é expresso nas reivindicações apresentadas ao Conselho Europeu. Ora, cabe-nos a nós, caros colegas, definir novas prioridades, lançar programas plurianuais, desenvolver novos debates, lançar novos desafios. Penso que estamos no bom caminho e que temos todas as razões para nos sentirmos positivos e optimistas. O que não deve levar-nos a pensar que já alcançámos tudo. Estamos longe disso. Mas a máquina está em andamento e alguns avanços foram conseguidos. Em 1995, só havia grandes ideias e nenhuma acção concreta no terreno. Neste momento, estamos a avançar. Gostaria de dizer duas palavras sobre Bolonha. No primeiro Conselho "Educação" a que assisti, contestei o facto de Bolonha ser exclusivamente objecto de um processo intergovernamental. Consegui que fosse integrado no âmbito comunitário, associando a Comissão ao processo, em conjunto com a tróica ministerial. Sob a Presidência sueca, reconheço que chegou o momento de realizarmos novos progressos, e estou convencida de que a Conferência Ministerial de Praga no-lo permitirá. Já entrei em contacto com a Presidência belga - pois também neste caso há um seguimento - para que ela prossiga nesta via. Esperamos agora pela Conferência Ministerial de Praga, e depois a Presidência belga retomará o testemunho. Caros colegas, posso de facto imaginar que o Parlamento Europeu irá preparar um relatório de iniciativa, por exemplo depois de Praga. Nem sempre devemos esperar que a Comissão elabore um relatório para reagirmos. O Parlamento possui um direito de iniciativa próprio. Utilizem-no para que ouçamos a vossa voz! No que se refere aos relatórios dos senhores deputados Alavanos e Mauro, gostaria de agradecer ao Parlamento, aos seus relatores e às suas comissões - muito numerosos a colaborar - pelo apoio que me deram desde o início nesta matéria. Os senhores deputados Alavanos e Mauro desenvolveram um trabalho notável: o senhor deputado Alavanos, antes, e o senhor deputado Mauro, durante. Isto é fundamental pois, mais uma vez, este processo deu-nos uma enorme ajuda em momentos decisivos na formulação do conceito imediatamente após Lisboa, assim como do programa de acção imediatamente após o primeiro Conselho Europeu. Gostaria antes de mais de agradecer ao senhor deputado Perry o seu relatório sobre o Livro Branco. O Livro Branco data de 1995. É muito tempo! Porque a revolução, se é que há alguma, caro Relator, teve lugar no ano passado, durante os últimos doze a quinze meses, mais concretamente desde Lisboa. E, desde 1995, as ideias entretanto avançadas, essencialmente pelo Parlamento Europeu - dou razão a Doris Pack: o iniciador de toda esta política foi de facto o Parlamento Europeu -, foram, pelo menos parcialmente, postas em prática. Gostaria de retomar as três mensagens fundamentais que foram não só apresentadas pelos relatores mas também discutidas pelos deputados. O primeiro princípio diz respeito ao acesso para todos. Como sabem muito bem, o plano imediatamente após a Cimeira de Lisboa suscitou diversas iniciativas em alguns Estados-Membros em prol da instalação de computadores nas salas de aula. Ora, um computador por sala de aula não constitui um objectivo em si. Um computador não passa de uma máquina, de uma ferramenta. Um computador deve poder ser utilizado; a sua existência não prova a sua utilização. Assim, em minha opinião, nunca devemos separar a ferramenta da pessoa que a utiliza. Resumindo: sim ao equipamento das escolas, mas é preciso mais; sim ao equipamento das escolas, mas sim também a centros telemáticos nas nossas comunas, pois não são só os que vão à escola que devem participar na nossa sociedade da informática. Há também aqueles que já deixaram a escola. O intercâmbio de informações científicas, o reforço dos serviços dispensados pelas bibliotecas, a criação de uma rede europeia de ensino acessível, serviços específicos, constituem outras tantas acções essenciais de luta contra a exclusão social. E continuará a haver exclusão social se, para aumentar o peso das estatísticas, nos contentarmos em instalar computadores sem uma formação adequada aos professores. Estou muito atenta ao relatório sobre as mulheres e a formação específica que lhes seria necessária relativamente à sua abordagem totalmente diferente das novas tecnologias. Penso que devemos ter este aspecto em linha de conta. Temos também de formar os nossos professores. Discutimos largamente esta questão nas últimas semanas. Os professores são a chave do êxito do . Ora, a maior parte deles não têm preparação para utilizar os computadores, para fazer com que esses computadores, esse esse conteúdo, constituam uma ajuda pedagógica. É essencial inculcar nos espíritos que podemos ensinar de outra forma com as novas tecnologias. Gostaria a propósito de citar uma frase do senhor deputado Rocard, relator da Comissão do Emprego e dos Assuntos Sociais, que deu um enorme eco à tese segundo a qual há que proceder a uma reorganização radical do ensino, dos locais, dos horários e dos conteúdos. Estamos perante um mundo novo e não somos muitos os que nos damos conta do que isso implica. Gostaria de afirmar aqui que este mundo novo passa não só por uma participação dos serviços públicos mas também por uma responsabilização do mundo da indústria. Eis a razão pela qual na semana passada organizei a primeira cimeira em Bruxelas em parceria entre o privado e o público. Essa cimeira foi fantástica pois foi um teatro para intercâmbios extraordinários e simultaneamente demonstrou a responsabilização do sector privado, das empresas, do que existe nesta matéria. Evidentemente que o ideal seria existir uma simbiose entre os dois. Se as decisões políticas devem ser tomadas pelos responsáveis políticos, a sua aplicação pode muito bem derivar de uma simbiose entre o conhecimento do sector privado e o conhecimento pedagógico do sector público. Estes dois conhecimentos reunidos podem ser muito eficazes. A ideia foi desencadeada e espero bem que seja seguida de acções concretas no terreno. Dito isto, estou de acordo convosco numa questão. Sim, a Europa aponta o caminho, mas não será numa torre de marfim em Bruxelas que estas teorias serão postas em prática. Sê-lo-ão nas nossas regiões, nas nossas cidades, nas nossas vilas e aldeias. O método a seguir deve ser o do : por outras palavras, as decisões políticas devem ser tomadas algures, mas devem ser postas em prática não de cima para baixo, mas sim no terreno. Qualquer contribuição para pôr em andamento projectos concretos no terreno será bem-vinda. Como vêem, caros colegas, estamos no dealbar de uma grande aventura, que mexe de todos os lados e com certeza que nem sempre na boa direcção. Mas também permite retirar ensinamentos. Pediram-me por vezes coisas mais concretas; ora, já há muita coisa concreta em andamento, e não só de há um ano a esta parte. As acções concretas postas em prática no âmbito dos nossos programas SOCRATES e LEONARDO não geraram muitos elementos que encontramos hoje nos sistemas de educação? No início, estes programas foram exigidos por vós, para eles reclamaram - em conjunto com a Comissão - e obtiveram um financiamento sério, e, apesar de todos os problemas administrativos que me transmitem regularmente, têm resultados positivos. Por conseguinte, caros colegas, já possuímos uma perspectiva correcta há longos anos. Caminhamos a par na boa direcção; avançamos a passo de gigante e muito mais rapidamente do que alguma vez teríamos ousado imaginar há dois ou três anos. Surgem alguns pequenos problemas aqui ou ali. Enfrentamo-los em conjunto, mas com optimismo, porque as coisas estão de facto a melhorar. Reconhecimento das competências: sei muito bem que ainda resta muita coisa para fazer, mas as unidades de valor na universidade começam a funcionar. A mobilidade: sei muito bem que, na prática, ainda não fomos muito longe, mas houve a decisão de Nice sobre a mobilidade. Já temos qualquer coisa entre mãos, o que é muito melhor do que as grandes ideias que avançávamos ainda há cinco, seis ou sete anos. O conhecimento das línguas: estão a mexer nos nossos Estados-Membros, graças, entre outras coisas, ao Ano Europeu das Línguas, no âmbito do qual toda a gente está a discutir, os conselhos das comunas, os pais de alunos, os próprios professores. Surge uma vaga de fundo na matéria. Assim, podemos esperar que essa vaga de fundo se venha a fazer sentir na prática quotidiana do nosso ensino. O investimento na educação: deixo-o à subsidiariedade e partilho a pena dos deputados que dizem que às palavras bonitas deveriam seguir-se meios orçamentais. Mas não há qualquer dúvida que, ou a maior parte das ideias de 1995 estão neste momento em vias de concretização, ou dispomos de uma caixa de ferramentas para as fazer avançar. Assim, não estou tão pessimista nesta matéria como muitos deputados, pois vi e senti que a situação estava a evoluir a partir da Cimeira de Lisboa. Houve uma mudança fundamental, evidentemente que demasiado lenta, mas o que é facto é que as coisas estão a mudar, o que representa já um enorme passo em frente. A aprendizagem ao longo da vida: sim, houve o ano de 1996 dos primeiros passos na matéria. Apresentei o meu memorando sobre aquilo a que a senhora deputada Maes chama "viver aprendendo"; seria maravilhoso poder aplicá-lo, mas não é a Comissão que vai aplicar a aprendizagem ao longo da vida nos nossos Estados-Membros, nas nossas regiões. Pode encorajar, pode empurrar, pode dar ideias, mas a aplicação no terreno compete exclusivamente aos nossos Ministros da Educação, assim como aos sindicatos e aos parceiros sociais. Há todo um sistema de aprendizagem não formal por inventar na maior parte dos nossos Estados­Membros. Pois bem, posso afirmar, caros colegas, que, durante os próximos 10 anos, continuaremos a falar de aprendizagem ao longo da vida, daremos provavelmente alguns passos em frente, mas não arranjaremos uma solução definitiva para o problema. As tecnologias da informação: voltarei em pormenor a este ponto mais tarde, mas também neste caso se passaram muitas coisas, desde a descoberta da problemática até à tomada de consciência de que era preciso fazer alguma coisa de concreto. Vejam-se os Netdays Europa, vejam-se as E-scolas. É certo que, para já, ainda só há mil E-scolas. Seria necessário cinco mil, dez mil, cem mil, sei-o bem. Mas essas mil E-scolas representam a experiência no terreno. Gostaria de agradecer não só ao Parlamento Europeu, que faz avançar as coisas, mas também a todas as pessoas que trabalham no terreno, com muito idealismo, por vezes sozinhas, com muito poucos meios, metendo o coração à obra porque acreditam no progresso. São extraordinários, e penso que devemos agradecer a todos aqueles que, no terreno, nos ajudam a pôr em prática as nossas ideias. O plano de acção contribui também para fazer evoluir a situação. Por fim, estamos por outro lado em pleno Ano Europeu das Línguas. Já o disse e repito, temos de aprender a língua dos nossos vizinhos para além da nossa língua materna. Aqueles que não fazem nada começam a ter má consciência. Já é um começo! Não paremos de alimentar essa má consciência. Alguns colegas falaram da subsidiariedade. Para mim, a leitura da subsidiariedade é muito clara. Respeito-a, mas quero criar um valor acrescentado europeu, a criação de uma rede, a troca de informações, a difusão das boas práticas."@pt11 "Herr talman! Mycket har sagts, och sagts på ett bra sätt. Jag skulle ha önskat att många ministrar var här för att lyssna till det som parlamentet hade att säga om frågor som det europeiska överskottet, respekten för subsidiariteten, samtidigt som man bedrivit en europeisk politik. Jag tror att det skulle ha varit mycket viktigt att ministrarna med egna öron lyssnar till det som de folkvalda har att säga. Kära kolleger! Jag skulle vilja fästa er uppmärksamhet på analyserna av kvaliteten på undervisningen i grund- och gymnasieskolan. Det är en revolution! Skulle ni ha kunnat föreställa er 1995 att ministrarna skulle ha godtagit att en utlänning kommer till dem för att se hur långt de kommit när det gäller undervisningskvalitet? Nej! I dag görs det. Systemet är ännu inte fulländat, men jämförelserna gör det möjligt för ministrarna att se var deras fördelar och brister finns, och de kommer att anstränga sig för att lösa dessa brister. Ekonomiska bestämmelser: Vitboken innehöll inga. Trots detta har vi utarbetat ett imponerande antal pilotprojekt, som vi finansierat och som ofta legat till grund för reformer på fältet. Kommissionen har hela tiden under de senaste åren velat spela rollen som kuvös för idéer, en drivande roll. Jag skall i detta sammanhang nämna skolorna med enskild läroplan eller den europeiska volontärtjänsten. När det gäller skolorna med enskild läroplan var jag tveksam. Jag besökte dem och blev förtjust. De syftar inte till att ersätta utbildningen, utan att lösa sociala problem och resultaten är utmärkta. Personalen är mycket engagerad, utbildarna tror på sin uppgift och räddar ungdomar. Det är verkligen fantastiskt. Projektet har nyligen utvärderats, herr Perry, och resultatet kommer att överlämnas till parlamentet. Utvärderingen visar på den stora framgången med pilotprojektet och de tretton skolorna. Andelen misslyckanden ligger bara på 6 procent, medan andelen misslyckanden i institutioner eller liknande initiativ normalt ligger mellan 30 och 50 procent. Ni ser alltså att framsteg verkligen sker och jag skulle i vilket fall som helst vilja att detta system som visat sig så framgångsrikt inrättas i fler medlemsländer. De målsättningar som utformades i vitboken återfanns i Luxemburgprocessen, i Cardiffprocessen liksom i den sociala dagordningen. Som ni vet deltar numera utbildningsministrarna i debatterna om de sociala frågorna, på samma sätt som socialministrarna och Ecofin. Det är ett enormt framsteg, som inte haft några återverkningar ännu, men det faktum att man är närvarande och tillför något är grundläggande. Utbildningsministrarnas åsikt uttrycks i de krav som lagts fram för Europeiska rådet. Men det åligger oss, kära kolleger, att fastställa de nya prioriteringarna, inleda fleråriga program, starta nya debatter och skapa nya utmaningar. Jag tror att vi är på rätt väg och vi har all anledning att vara både positiva och optimistiska. Detta bör inte få oss att tro att vi uppnått allt redan. Det är långt ifrån fallet. Men maskinen är ändå igång och framsteg har gjorts. År 1995 fanns det bara stora idéer och inga konkreta åtgärder på fältet. Nu går vi framåt. Jag skulle nu vilja säga några ord om Bologna. Vid det första rådet (utbildning) som jag deltog i, kunde jag konstatera att Bologna bara var föremål för ett mellanstatligt förfarande. Jag uppnådde att man införlivade det i gemenskapsramen genom att ansluta kommissionen till processen, tillsammans med ministertrojkan. Inom ramen för det svenska ordförandeskapet erkänner jag att tidpunkten nu kommit för att genomföra nya framsteg, och jag är övertygad om att ministerkonferensen i Prag kommer att möjliggöra detta. Jag har redan tagit kontakt med det belgiska ordförandeskapet – för även där finns det en uppföljning – för att fortsätta på denna väg. Vi förväntar oss nu att ministerkonferensen i Prag och sedan det belgiska ordförandeskapet tar över stafettpinnen. Kära kolleger! Jag kan mycket väl tänka mig att Europaparlamentet förbereder ett initiativbetänkande, exempelvis efter Prag. Man kan inte alltid vänta på att kommissionen utarbetar en rapport för att reagera. Parlamentet har en egen initiativrätt. Använd den för att göra er röst hörd! När det gäller betänkandena om "eLearning" från Alavanos och Mauro vill jag tacka parlamentet, föredragandena och utskotten – som har varit många om att samarbeta – för det stöd de givit mig i ärendet redan från början. Alavanos och Mauro har utfört ett fantastiskt arbete: Alavanos före och Mauro under tiden. Detta är grundläggande, för även här har processen hjälpt oss mycket vid avgörande tillfällen när det handlat om att utforma konceptet med "eLearning", direkt efter Lissabon, liksom åtgärdsprogrammet "eLearning", direkt efter det senaste Europeiska rådet. Jag skulle först av allt vilja tacka Perry för hans betänkande om vitboken. Vitboken är från 1995. Det är länge sedan! För revolutionen, kära föredragande, om den har ägt rum så skedde det förra året, under de senaste 12 till 15 månaderna, efter Lissabon egentligen. Och sedan 1995 har de idéer som lagts fram, huvudsakligen av Europaparlamentet – jag ger Doris Pack rätt: initiativtagaren till hela denna politik var utan tvivel Europaparlamentet – dessa idéer har alltså, åtminstone delvis, omsatts i praktiken. Jag skulle åter vilja ta upp de tre grundläggande budskap som inte bara lagts fram av föredragandena utan även diskuterats av parlamentsledamöterna. Den första principen gäller tillgång för alla. Ni vet mycket väl att planen "eLearning" direkt efter toppmötet i Lissabon ledde till olika initiativ i vissa medlemsstater för att installera datorer i klassrummen. Men en dator i ett klassrum är inte ett mål i sig. En dator är bara en maskin, ett verktyg. En dator skall kunna användas, att den finns betyder inte att den används. Man får därför aldrig, enligt min uppfattning, skilja verktyget från den person som använder det. Kort sagt: ja till utrustning i skolorna, men det behövs mer, ja till utrustning i skolorna, men ja också till telematikcentrum i våra kommuner, för det är inte bara de som går i skolan som skall vara delaktiga i vårt datasamhälle. Det finns också de som har slutat skolan. Utbyte av vetenskaplig information, utökning av bibliotekens tjänster, inrättande av ett europeiskt nät för tillgänglig undervisning, särskilda tjänster, är alla grundläggande åtgärder för att bekämpa social utslagning. Och social utslagning kommer det också att bli om man för att ge större tyngd åt statistiken nöjer sig med att installera datorer utan att ge lärarna lämplig utbildning. Jag är mycket uppmärksam på rapporten om kvinnor och särskild utbildning som skulle behövas, med tanke på deras helt annorlunda synsätt på tekniken. Jag tror att man måste ta hänsyn till det. Vi måste också utbilda våra lärare. Vi har talat mycket om det den senaste tiden. Lärarna är nyckeln till att lyckas. Men de flesta av dem är inte rustade för att använda datorerna, för att se till att dessa datorer, dessa programvaror, detta innehåll blir ett pedagogiskt stöd. Det är nödvändigt att inskärpa i deras sinnen att man kan undervisa på annat sätt med den nya tekniken. Jag skulle i det hänseendet vilja återge det som sagts av Rocard, föredragande från utskottet för sysselsättning och socialfrågor, som funnit stort gehör för tanken att man radikalt bör omorganisera undervisningen, lokalerna, tiderna och innehållet. Vi står inför en ny värld och vi är inte många som inser vad det innebär. Jag skulle här vilja säga att denna nya värld inte bara går via ett deltagande i den offentliga servicen utan även via ett ansvarstagande inom industrivärlden. Det är anledningen till att jag i förra veckan arrangerade det första toppmötet om i Bryssel, i partnerskap med den privata och offentliga världen. Det var ett utmärkt toppmöte eftersom det resulterade i fantastiska utbyten och samtidigt gjorde klart att den privata sektorn och företagen måste ta ansvar för den som finns på området. Det idealiska skulle naturligtvis vara att åstadkomma en symbios mellan dessa två. Om de politiska besluten måste fattas av de politiskt ansvariga, kan genomförandet mycket väl vara resultatet av en symbios mellan den privata sektorns kunnande och det pedagogiska kunnandet inom den offentliga sektorn. Om dessa två förenas kan det bli mycket effektivt. Idén har väckts och jag hoppas att den kommer att följas av konkreta åtgärder på fältet. Genom detta återknyter jag till ett annat ämne. Ja, Europa visar vägen, men det är inte i ett elfenbenstorn i Bryssel som dessa teorier kommer att omsättas i praktiken. Det sker i våra regioner, i våra städer och samhällen. Den metod som bör användas är med andra ord de politiska besluten måste fattas någonstans, men de måste omsättas i praktiken inte uppifrån och ned utan på fältet. Alla bidrag till att inleda konkreta projekt på fältet är välkomna. Som ni ser, kära kolleger, står vi inför ett stort äventyr. Det rör på sig överallt, inte alltid i rätt riktning. Men man tar också lärdomar. Man har ibland bett mig om mer konkreta åtgärder, men det finns redan mycket konkret på fältet och inte bara sedan ett år. De konkreta åtgärder som genomförts inom ramen för våra program Sokrates och Leonardo har ju lett till en mängd saker som man i dag finner i utbildningssystemen. I grunden fanns dessa program som ni ville ha, för vilka ni – tillsammans med kommissionen – krävde och fick seriös finansiering och som trots alla administrativa problem, som ni regelbundet rapporterar om, är positiva. Kära kolleger! Vi har alltså redan sett rätt i flera år. Vi går tillsammans i rätt riktning, vi tar jättekliv framåt och mycket snabbare än man någonsin vågat hoppas för två eller tre år sedan. Det finns några små problem här och där. Låt oss ta oss an dessa tillsammans, men optimistiskt, för saker och ting blir verkligen bättre. Erkännande av kompetens: jag vet att mycket återstår att göra, men de akademiska poängen vid universiteten börjar fungera. Rörligheten: jag vet mycket väl att vi i praktiken inte har kommit så långt, men det fattades ett beslut i Nice om rörligheten. Vi har konkreta saker nu, vilket är mycket bättre än det fåtal stora idéer som vi kunde tillkännage för fem, sex eller sju år sedan. Språkkunskaper: saker och ting rör på sig i våra medlemsstater, tack vare bl. a. Europeiska språkåret, inom vars ram alla diskuterar, kommunfullmäktige, elevernas föräldrar, lärarna själva. Frågan ger upphov till en störtflod och man kan därför hoppas att denna störtflod också kommer att märkas i vår dagliga undervisning. Investering i utbildning: jag lämnar den till subsidiariteten och jag instämmer i beklagandet från de parlamentsledamöter som säger att de vackra orden borde följas av budgetmedel. Men det råder inga som helst tvivel om att de flesta av idéerna från 1995 i dag håller på att genomföras och att vi förfogar över en verktygslåda för att få dem att gå framåt. Jag är därför inte lika pessimistisk som många av parlamentsledamöterna på detta område, för jag har sett och känt att situationen utvecklats sedan toppmötet i Lissabon. Det har skett en grundläggande förändring som naturligtvis är för långsam, men saker och ting rör åtminstone på sig och det är redan ett mycket stort steg framåt. Livslångt lärande: ja, under 1996 togs de första stegen i frågan. Jag lade fram min text om det som Maes kallar: "leva genom lärande", det skulle vara underbart att kunna tillämpa det, men det är inte kommissionen som skall tillämpa livslångt lärande i våra medlemsstater, eller i våra regioner. Kommissionen kan uppmuntra, knuffa på, den kan ge idéer, men tillämpningen på fältet är förbehållen våra utbildningsministrar, fackföreningar och arbetsmarknadens parter. Det finns ett helt nytt informellt system för lärande att skapa i de flesta av våra medlemsstater. Och, kära kolleger, jag vill påstå att under ytterligare tio år kommer vi att tala om livslångt lärande och vi kommer sannolikt att ta små steg framåt, men vi kommer inte att finna någon definitiv lösning på problemet. Informationstekniken: jag skall återkomma till den i detalj, men även här har det hänt enormt mycket alltifrån framhävandet av ett problem till medvetenheten om att det krävdes konkreta åtgärder. Titta på Netdays Europa, titta på E-scolas. E-scolas är naturligtvis i dag inte fler än tusen. Det skulle behövas femtusen, tiotusen, hundratusen, det vet jag mycket väl. Men dessa tusen skolor representerar erfarenheten på fältet. Jag skulle vilja tacka inte bara Europaparlamentet, som får saker och ting att gå framåt, utan även alla människor som arbetar på fältet, med stor idealism, ofta ensamma, med mycket begränsade medel, och som satsar hela sitt hjärta eftersom de tror på framsteg. De är fantastiska och jag tycker vi skall tacka alla dem som på fältet hjälper oss att omsätta våra idéer i praktiken. Handlingsplanen bidrar också till att situationen utvecklas. Jag har redan sagt det och jag upprepar det: man bör lära sig sina grannländers språk utöver sitt modersmål. De som inget gör börjar få dåligt samvete. Det är alltid en början! Vi skall inte sluta upp med att underhålla detta dåliga samvete. Vissa kolleger har talat om subsidiariteten. För mig är uppfattningen om subsidiariteten mycket tydlig. Jag respekterar den, men jag vill skapa ett europeiskt mervärde, med uppkoppling, informationsutbyte, spridning av goda tillämpningar."@sv13
lpv:unclassifiedMetadata	"Bottom up-"7 "Comisión"12 "Commission"6 "E-scolas"1 "Netdays Europe"1,7,9 "Reding,"12,6 "bottom up"1,1,2,11 "bottom up:"13,8,12,9 "bottom up :"6 "content"2 "e"1,10,3 "e-Learning"2,8,12,11,7,9,6 "e-Learning,"7,9 "e-Learning."12,9 "e-Schola"9 "e-Scholas"2 "e-scolas"1 "e-scolas,"7 "e-scolas."7 "eLearning"13,7 "in situ"12 "know-how"9 "know­how"11 "memorandum"9 "savoir-faire"13 "second chance"1 "second chance-"1 "software"11,9 "trojka"9

Named graphs describing this resource:

The resource appears as object in 2 triples

Context graph