Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2001-05-02-Speech-3-087"
| Predicate | Value (sorted: none) |
|---|---|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:spokenAs | |
| lpv:spokenAs | |
| lpv:spokenAs | |
| lpv:spokenAs | |
| lpv:spokenAs | |
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Hr. formand, i diskussionen om åbenhed er det godt først at konstatere, at vi ikke starter fra nul, da der inden for de europæiske institutioner allerede siden ca. 1993 har eksisteret regler om aktindsigt. Derfor er det eneste rigtige sammenligningspunkt, om vi virkelig forbedrer den nuværende situation med disse nye regler.
Man må også tage hensyn til, at ombudsmanden og domstolen mærkbart har præciseret og forbedret de eksisterende regler om aktindsigt i dokumenter i årenes løb. Dette kan vi takke nogle aktive ngo'er for og de enkeltpersoner, som har nægtet at tro på, at institutionerne kunne undlade at udlevere visse dokumenter til dem, og som har søgt at få omstødt disse negative svar. Hvis vi til dette tilføjer, at Amsterdam-traktaten garanterer bredest mulig aktindsigt i Unionens institutioners dokumenter, kan vi konstatere, at udgangspunktet er temmelig krævende.
Efter min mening vækker vedtagelsen af kompromiset i denne forbindelse nogle spørgsmål. Europa-Parlamentet burde yderligere have værnet om muligheden for at lappe på manglerne. Hr. formand, jeg bliver sikkert beskyldt for at være en fanatisk åbenhedsaktivist, men jeg vil ikke blot acceptere at påtage mig denne byrde og dette stempel, men vil her skitsere for Dem, i hvilken forbindelse Parlamentet efter min mening burde tage sig mere sammen og fortsætte diskussionen.
For det første er det ikke godt at konstatere, at disse forhandlinger under det svenske formandskab er foregået bag lukkede døre. Europa-Parlamentet bør være meget varsomt med, hvornår det går med til en sådan forceret fælles beslutningsprocedure, for derved giver man i betydelig grad afkald på åbenhed. Parlamentet har ofte formået at presse Ministerrådet til at forbedre sine forslag efter dets egne målsætninger under de forskellige etaper af den fælles beslutningsprocedure. Når man taler om tidsfrister, er det en kendsgerning, at institutionerne - herunder også Parlamentet - spilder temmelig meget tid, som med fordel kunne have været brugt på den fælles beslutningsprocedure på det ene stade efter det andet, hvor Parlamentet ofte vinder endog meget hen mod slutningen.
I denne forbindelse har jeg også konstateret, at der under det svenske formandskab måske er opstået en slags Stockholm-syndrom, og at Parlamentets forhandlere måske har taget påstanden om, at kun Sverige kunne føre denne sag igennem med ære, for bogstaveligt. Selv har jeg ingen grund til at tvivle på, at f.eks. Belgien ville være en ganske god mellemkaste, når det gælder niveauet af åbenhed, og at det sikkert lærer hele tiden at sætte stadig mere pris på åbenhed, hvorfor jeg tror på, at vi godt kunne have fortsat.
Jeg vil anskueliggøre visse problemer i forbindelse med denne forordning ved at vise Dem en lille ting. Dette er en russisk trædukke. Den har måske et lidt grimt ansigt, og måske ville det i dette tilfælde være på sin plads, at den havde et kønnere ansigt, når der nu er tale om åbenhed. Lad os forestille os, at denne dukke er den omtalte forordning om åbenhed. Når vi åbner dukken, finder vi nye dukker inden i den. Netop på denne måde virker også disse regler: Inden i forordningen om åbenhed er der en skyggeforordning, som Rådet har haft held med at smugle derind ved at konstatere, at der er en hel gruppe dokumenter, som man kalder sensitive eller følsomme dokumenter, som omfattes af ganske andre regler end dem, som vi har skrevet ind i paragrafferne i åbenhedsartiklen. Når det her bliver sagt, at denne forordning om åbenhed ophæver den såkaldte Solana-beslutning, kan jeg konstatere, at således kommer det slet ikke til at gå, men de facto finder man her endda nye regler, som indlemmer Solana-beslutningen i en ny form i denne forordning. Og til sidst finder vi sandelig også hr. Solana selv! Der er således tale om, at disse følsomme dokumenter giver navnlig Ministerrådet mulighed for at hemmeligholde en meget stor gruppe dokumenter. Efter min mening er det en fejl, at Europa-Parlamentet ikke har kæmpet lidt hårdere med Ministerrådet i denne sag. Til det ville vi have brug for lidt mere tid, lidt mere åbenhed og offentlig debat."@da1
|
| lpv:translated text |
"Herr talman! I öppenhetsdiskussionen är det bra att genast i början konstatera att vi inte utgår från ett vakuum, eftersom Europeiska unionens organ redan sedan 1993 har haft gällande regler om offentlighet. Därför är det enda riktiga jämförelseobjektet följande: förbättrar vi verkligen den nuvarande situationen med dessa nya regler.
Man måste även beakta att ombudsmannen och domstolen under årens lopp avsevärt preciserat och förbättrat gällande regler för handlingars offentlighet. För det vill jag tacka aktiva medborgarorganisationer och de individer som har vägrat tro att organen kan vägra utlämna vissa dokument till dem, och som har gett sig in på att åstadkomma ändring i dessa negativa beslut. När man ännu tillägger att Amsterdamfördraget garanterar en omfattande rätt till information ur unionens organs handlingar, kan man konstatera att utgångspunkten är tämligen krävande.
Jag anser i detta hänseende att godkännandet av denna kompromiss väcker en del frågor. Europaparlamentet borde ännu ha försvarat möjligheten att lappa på dess brister. Herr talman, jag beskylls säkert för att vara en fanatisk öppenhetsaktivist, men jag går inte med på att ta denna börda och denna stämpel på mina axlar, utan jag vill nu beskriva för er i vilket avseende jag anser att parlamentet ännu borde ha gett sig till tåls och fortsatt diskussionerna.
För det första är det bra att notera att dessa diskussioner under Sveriges ordförandeskap har förts bakom stängda dörrar. Det är skäl för Europaparlamentet att vara mycket noggrann med när det går med på en sådant påskyndat medbeslutandeförfarande, eftersom man där i betydande grad avstår från öppenheten. Parlamentet har ofta genom de olika skedena i medbeslutandeförfarandet lyckats övertala ministerrådet att förbättra sina förslag så att de överensstämmer med parlamentets egna målsättningar. På tal om tidsbegränsningarna är det ett faktum att organen – inklusive parlamentet – slösade ganska mycket tid som framgångsrikt hade kunnat användas för medbeslutandeförfarandet i de på varandra följande skedena, där parlamentet ofta vinner rätt mycket mot slutet.
Här har jag också konstaterat att det under Sveriges ordförandeskap kanske uppstått något slags Stockholmssyndrom, och att parlamentets förhandlare kanske för bokstavligt tog påståendet, enligt vilket endast Sverige skulle kunna driva igenom denna fråga med heder. Själv har jag ingen orsak att befara att inte till exempel Belgien kunde ligga på god mellannivå när det gäller öppenhetsgrad och att landet säkert hela tiden lär sig att allt mera uppskatta öppenhet, varför jag tror att vi hade kunnat fortsätta på ett bra sätt.
Jag skulle vilja åskådliggöra vissa problem med denna förordning genom att visa er ett litet föremål. Detta är en rysk trädocka. Den här har kanske ett något fult ansikte, och i det här fallet vore det kanhända på sin plats att den hade vackrare ansikte, när det en gång är fråga om öppenhet. Låt oss föreställa oss att dockan är ifrågavarande öppenhetsförordning. När vi öppnar dockan hittar vi nya dockor inuti den. Just på det här viset fungerar också dessa regler: Inuti öppenhetsförordningen finns en skuggförordning som rådet har lyckats smuggla in genom att konstatera att det finns ett stort antal dokument som kallas "sensitiva" det vill säga känsliga dokument, vilka omfattas av alldeles andra regler än dem vi skrivit in i artiklarna i öppenhetsförordningen. När man här säger att denna öppenhetsförordning kullkastar det s.k. Solana-beslutet, kan jag konstatera att så alls inte sker, utan att man
hittar ytterligare nya regler här, med vars hjälp Solana-beslutet i ny form införlivas med den här förordningen. Och i slutet hittar vi till och med Solana själv! Det är alltså fråga om att dessa känsliga dokument erbjuder särskilt ministerrådet en möjlighet att hemlighålla ett mycket stort antal dokument. Jag tycker det är synd att Europaparlamentet inte med lite större eftertryck kämpade med ministerrådet om denna fråga. För det hade vi behövt litet mera tid, litet större öppenhet och offentlig diskussion."@sv13
|
| lpv:spoken text |
"Arvoisa puhemies, avoimuuskeskustelussa on hyvä todeta aluksi, että emme lähde tyhjiöstä, sillä Euroopan unionin toimielimillä on jo noin vuodesta 1993 lähtien ollut voimassa julkisuussäännöt. Tämän takia ainoa oikea vertailukohta on seuraava: parannammeko todella näillä uusilla säännöillä nykytilannetta.
On myös otettava huomioon, että oikeusasiamies ja tuomioistuin ovat huomattavasti täsmentäneet ja parantaneet voimassa olevia asiakirjajulkisuussääntöjä vuosien varrella. Tästä kiitos kuuluu aktiivisille kansalaisjärjestöille ja niille yksilöille, jotka ovat kieltäytyneet uskomasta, että toimielimet voivat olla luovuttamatta heille tiettyjä asiakirjoja, ja jotka ovat lähteneet hakemaan muutosta näihin kielteisiin päätöksiin. Kun vielä lisätään tähän, että Amsterdamin sopimus takaa mahdollisimman laajan oikeuden saada tietoa unionin toimielinten asiakirjoista, niin voidaan todeta, että lähtökohta on melko vaativa.
Mielestäni tässä suhteessa tämän kompromissin hyväksyminen herättää joitakin kysymyksiä. Euroopan parlamentin olisi vielä tullut puolustaa mahdollisuutta paikata sen puutteita. Arvoisa puhemies, minua varmasti syytetään yltiöpäiseksi avoimuusaktivistiksi, mutta en suostu ottamaan tätä taakkaa ja tätä leimaa niskaani, vaan haluan teille nyt kuvata, missä suhteessa mielestäni parlamentin olisi vielä kannattanut malttaa ja jatkaa keskusteluja.
Ensinnäkin on hyvä todeta, että näitä neuvotteluja Ruotsin puheenjohtajakaudella on käyty suljettujen ovien takana. Euroopan parlamentin kannattaa olla hyvin tarkkana siitä, milloin se lähtee mukaan tällaiseen nopeutettuun yhteispäätösmenettelyyn, koska siinä avoimuudesta luovutaan merkittävissä määrin. Parlamentti on usein pystynyt painostamaan ministerineuvostoa parantamaan esityksiään omien tavoitteidensa mukaisesti yhteispäätösmenettelyn eri vaiheiden kautta. Aikarajoista puhuttaessa on tosiasia, että toimielimet - parlamentti mukaan lukien - tuhlasivat aika paljon aikaa, joka olisi voitu käyttää yhteispäätösmenettelyyn menestyksekkäästi toinen toisiaan seuraavissa vaiheissa, joissa parlamentti usein voittaa paljonkin loppua kohden.
Tässä suhteessa olenkin todennut, että Ruotsin puheenjohtajakaudella on ehkä syntynyt jonkinlainen Tukholman syndrooma, ja että parlamentin neuvottelijat ottivat kenties liian kirjaimellisesti väitteen, jonka mukaisesti vain Ruotsi pystyisi viemään tämän asian kunniakkaasti läpi. Minulla itselläni ei ole mitään syytä epäillä, etteikö esimerkiksi Belgia olisi ihan hyvää keskikastia avoimuustasossa ja että se varmasti oppii koko ajan arvostamaan avoimuutta yhä enemmän, joten uskon, että olisimme hyvin voineet jatkaa.
Haluaisin havainnollistaa tämän asetuksen tiettyjä ongelmia esittelemällä teille pienen esineen. Tämä on venäläinen puunukke. Tällä on ehkä vähän rumat kasvot, ja kenties tässä tapauksessa olisi paikallaan, että sillä olisi kauniimmat kasvot, kun kerran avoimuudesta on puhe. Kuvitellaan, että tämä nukke on kyseinen avoimuusasetus. Avatessamme nuken me löydämme sen sisältä uusia nukkeja. Juuri tällä tavalla nämäkin säännöt toimivat: Avoimuusasetuksen sisällä on varjoasetus, jonka neuvosto on onnistunut sinne salakuljettamaan toteamalla, että on koko joukko asiakirjoja, joita kutsutaan "sensitiivisiksi" eli arkaluontoisiksi asiakirjoiksi, joita koskevat aivan toiset säännöt kuin ne, mitä me avoimuusartiklan pykäliin olemme kirjanneet. Kun täällä sanotaan, että tämä avoimuusasetus kumoaa ns. Solana-päätöksen, niin voin todeta, että näin ei suinkaan tapahdu, vaan
täältä löytyy lisää uusia sääntöjä, joiden avulla Solana-päätös sisällytetään uudessa muodossa tähän asetukseen. Ja lopusta löydämme kuin löydämmekin itse herra Solanan! Kyse on siis siitä, että nämä arkaluontoiset asiakirjat tarjoavat nimenomaan ministerineuvostolle mahdollisuuden salata hyvin suurta joukkoa asiakirjoja. Minusta on vahinko, että Euroopan parlamentti ei hieman painokkaammin taistellut ministerineuvoston kanssa tästä asiasta. Siihen me olisimme tarvinneet hieman lisää aikaa, hieman lisää avoimuutta ja julkista keskustelua."@fi5
|
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:unclassifiedMetadata |
"de facto"13,5,2,12,11
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"de facto"13,5,2,12,11
|
| lpv:translated text |
"Κύριε Πρόεδρε, στη συζήτηση για τη διαφάνεια, θα ήταν καλό να επισημάνω καταρχάς ότι δεν ξεκινάμε από μηδενική βάση, δεδομένου ότι στα θεσμικά όργανα της Ευρωπαϊκής Ένωσης ισχύουν ήδη, από το 1993 περίπου, κανόνες για τη δημοσιοποίηση εγγράφων. Κατά συνέπεια, το μόνο αληθινό σημείο αναφοράς είναι το εξής: εάν βελτιώνουμε πραγματικά τη σημερινή κατάσταση με τους νέους αυτούς κανόνες.
Πρέπει επίσης να ληφθεί υπόψη ότι ο Διαμεσολαβητής και το Δικαστήριο, με το πέρασμα του χρόνου, έχουν καταστήσει ακριβέστερους και έχουν βελτιώσει σημαντικά τους ισχύοντες κανόνες δημοσιοποίησης των εγγράφων. Για την εξέλιξη αυτή θα πρέπει να ευχαριστήσουμε τις δραστήριες μη κυβερνητικές οργανώσεις και τα άτομα εκείνα, τα οποία αρνήθηκαν να πιστέψουν ότι τα θεσμικά όργανα έχουν τη δυνατότητα να μην τους παραχωρούν ορισμένα έγγραφα και υπέβαλαν αίτηση αναθεώρησης για τις αρνητικές αυτές αποφάσεις. Όταν σε αυτό προσθέσουμε ακόμη το γεγονός ότι η Συνθήκη του Άμστερνταμ εγγυάται ένα όσο το δυνατόν ευρύτερο δικαίωμα πρόσβασης του κοινού στα έγγραφα των θεσμικών οργάνων της Ένωσης, τότε μπορούμε να διαπιστώσουμε ότι η αφετηρία είναι αρκετά απαιτητική.
Από την άποψη αυτή, νομίζω ότι η έγκριση της συμβιβαστικής αυτής λύσης γεννά ορισμένα ερωτήματα. Το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο θα έπρεπε να υπερασπιστεί τη δυνατότητα διόρθωσης των ατελειών της. Κύριε Πρόεδρε, σίγουρα θα με κατηγορήσουν για φανατικό ακτιβισμό υπέρ της διαφάνειας, δεν θα δεχθώ όμως να επωμισθώ αυτή την ευθύνη και τη σφραγίδα, αλλά θέλω να σας περιγράψω τώρα από ποια άποψη νομίζω ότι το Κοινοβούλιο θα άξιζε να δείξει υπομονή και να συνεχίσει τις συζητήσεις.
Καταρχάς, θα ήταν καλό να επισημάνω ότι κατά την περίοδο της σουηδικής Προεδρίας οι διαβουλεύσεις αυτές διεξήχθησαν κεκλεισμένων των θυρών. Το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο θα πρέπει να είναι πολύ προσεκτικό σχετικά με το πότε συμμετέχει σε μια τέτοιου είδους εσπευσμένη διαδικασία συναπόφασης, καθότι αυτή απέχει πολύ από τη διαφάνεια. Το Κοινοβούλιο ήταν συχνά σε θέση να ασκήσει πίεση στο Συμβούλιο Υπουργών, σύμφωνα με τους δικούς του στόχους, στα διάφορα στάδια της διαδικασίας συναπόφασης. Όσον αφορά τα χρονικά όρια, είναι γεγονός ότι τα θεσμικά όργανα - συμπεριλαμβανομένου του Κοινοβουλίου - σπατάλησαν πολύ χρόνο, που θα μπορούσε να αφιερωθεί με επιτυχία στα διαδοχικά στάδια της διαδικασίας συναπόφασης, όπου το Κοινοβούλιο συνήθως κερδίζει, και μάλιστα πολύ, προς το τέλος.
Ως προς το θέμα αυτό, έχω μάλιστα επισημάνει ότι κατά τη σουηδική Προεδρία ίσως δημιουργήθηκε ένα είδος συνδρόμου της Στοκχόλμης και ότι οι διαπραγματευτές του Κοινοβουλίου ενδεχομένως εξέλαβαν υπερβολικά κατά γράμμα τον ισχυρισμό, σύμφωνα με τον οποίο μόνο η Σουηδία θα ήταν ικανή να φέρει ενδόξως σε πέρας το ζήτημα αυτό. Προσωπικά δεν έχω κανένα λόγο να αμφιβάλλω ότι το Βέλγιο, επί παραδείγματι, δεν θα προσέφερε ένα ικανοποιητικό μέσο επίπεδο διαφάνειας και ότι σίγουρα μαθαίνει διαρκώς να εκτιμά όλο και περισσότερο τη διαφάνεια και γι’ αυτό πιστεύω ότι θα μπορούσαμε να συνεχίσουμε τις συζητήσεις.
Θα ήθελα να σας εξηγήσω παραστατικά ορισμένα προβλήματα της οδηγίας αυτής παρουσιάζοντάς σας ένα μικρό αντικείμενο, μια ρώσικη ξύλινη κούκλα. Αυτή εδώ είναι ίσως λίγο άσχημη και ίσως στην περίπτωσή μας θα έπρεπε να έχει πιο όμορφο πρόσωπο, αφού μιλάμε για τη διαφάνεια. Ας φαντασθούμε ότι η κούκλα αυτή είναι ο εν λόγω κανονισμός για τη διαφάνεια. Ανοίγοντας την κούκλα βρίσκουμε μέσα της νέες κούκλες. Κατ’ αυτόν ακριβώς τον τρόπο λειτουργούν και οι κανόνες αυτοί. Μέσα στον κανονισμό για τη διαφάνεια βρίσκεται ένας σκιώδης κανονισμός, τον οποίο πέτυχε να εισαγάγει εκεί λαθραία το Συμβούλιο δηλώνοντας ότι υπάρχει πλήθος εγγράφων που αποκαλούνται “ευαίσθητα”, έγγραφα που περιέχουν ευαίσθητες πληροφορίες και που διέπονται από εντελώς διαφορετικούς κανόνες από εκείνους που έχουμε εγγράψει στις παραγράφους του άρθρου για τη διαφάνεια. Όταν εδώ αναφέρεται ότι ο παρών κανονισμός για τη διαφάνεια καταργεί την “απόφαση Σολάνα”, μπορώ να παρατηρήσω πως ασφαλώς και δεν συμβαίνει κάτι τέτοιο, αλλά εδώ βρίσκονται εκ των πραγμάτων πρόσθετοι, νέοι κανόνες, με τους οποίους εμπεριέχεται σε νέα μορφή η απόφαση Σολάνα στον παρόντα κανονισμό. Και τελικά ανακαλύπτουμε τον ίδιο τον κ. Σολάνα! Το ζήτημα δηλαδή είναι ότι αυτά τα ευαίσθητα έγγραφα προσφέρουν ειδικά στο Συμβούλιο Υπουργών τη δυνατότητα να αποκρύψει ένα μεγάλο πλήθος εγγράφων. Κατά τη γνώμη μου, είναι κρίμα που το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο δεν έδωσε μια λίγο πιο δυναμική μάχη με το Συμβούλιο Υπουργών για το θέμα αυτό. Για κάτι τέτοιο θα χρειαζόμασταν λίγο περισσότερο χρόνο, λίγο περισσότερη διαφάνεια και δημόσιο διάλογο."@el8
|
| lpv:translated text |
"Mijnheer de Voorzitter, in een debat over toegang tot documenten is het goed eerst te constateren dat wij niet bij nul beginnen. In de Europese instellingen is al ongeveer vanaf 1993 een regelgeving aangaande openbaarheid van kracht. De enige juiste maatstaf is daarom de volgende: vormt de nieuwe regelgeving echt een verbetering van de huidige situatie?
Er moet ook rekening worden gehouden met het feit dat de Ombudsman en het Hof van Justitie in de loop der jaren de huidige bepalingen inzake toegang tot documenten aanzienlijk hebben gepreciseerd en verbeterd. Dat is de verdienste van de actieve NGO's en personen die weigerden te geloven dat de instellingen bepaalde documenten niet aan hen hoefden te overhandigen en daarom hebben gestreefd naar een herziening van de negatieve besluiten. Als wij daar nog bij bedenken dat het Verdrag van Amsterdam een zo groot mogelijk recht garandeert op toegang tot documenten van de Europese instellingen, kunnen wij zeggen dat het uitgangspunt nogal ambitieus is.
Naar mijn mening roept de aanvaarding van het compromis in dit verband enkele vragen op. Het Europees Parlement had de kans moeten aangrijpen om de gebreken daarin goed te maken. Mijnheer de Voorzitter, ik zal wel worden uitgemaakt voor een fanatieke openbaarheidactiviste, maar ik ben niet van plan die taak en dat stempel op mij te nemen. Ik wil u nu slechts omschrijven waar naar mijn mening het Parlement nog geduld had moeten tonen en verder had moeten onderhandelen.
Allereerst moet worden gezegd dat de onderhandelingen tijdens het Zweedse voorzitterschap achter gesloten deuren zijn gevoerd. Het Europees Parlement moet goed opletten wanneer het aan een dergelijke versnelde medebeslissingsprocedure meedoet, omdat daarbij in aanzienlijke mate aan openheid wordt ingeboet. Het Parlement is er vaak in geslaagd druk uit te oefenen op de Raad en zijn voorstellen via de verschillende fases van de medebeslissingsprocedure in overeenstemming te brengen met zijn eigen doelstellingen. Als we het toch over termijnen hebben, moeten wij vaststellen dat de instellingen, inclusief het Parlement, eigenlijk vrij veel tijd hebben verspild, tijd die men goed had kunnen gebruiken in de verschillende fasen van de medebeslissingsprocedure. Daarin trekt het Parlement uiteindelijk vaak aan het langste eind.
Ik heb hier dan ook kunnen constateren dat er tijdens het Zweedse voorzitterschap een soort syndroom van Stockholm is ontstaan, en dat de onderhandelaars van het Parlement de bewering dat alleen Zweden in staat is de boodschap eervol over te brengen, misschien te letterlijk hebben genomen. Ik heb zelf geen enkele reden eraan te twijfelen dat bijvoorbeeld België geen goede middenmoot op het gebied van openbaarheid zou zijn, en dat België openheid beslist steeds meer leert te waarderen. Ik denk daarom dat wij net zo goed hadden kunnen doorgaan.
Ik wil bepaalde problemen van deze verordening aanschouwelijk maken door u een klein voorwerp te laten zien. Dit is een Russische houten pop. Deze heeft misschien een wat lelijk gezicht, en nu het hier om openbaarheid gaat, zou het misschien goed geweest zijn als er een mooier gezicht op had gezeten. Stelt u zich eens voor dat deze pop de onderhavige verordening inzake openbaarheid is. Als wij de pop openen, vinden wij daarin nieuwe poppen. Precies op die manier functioneert ook deze regelgeving: in de verordening inzake openbaarheid zit een schaduwverordening die de Raad erin heeft kunnen smokkelen door te zeggen dat er een heleboel documenten zijn die men "sensitieve" ofwel gevoelige documenten noemt en die onderworpen zijn aan totaal andere bepalingen dan die wij in de leden van het artikel inzake toegang hebben opgenomen. Als hier wordt gezegd dat met de verordening inzake toegang het zogeheten Solana-besluit onderuit wordt gehaald, moeten wij constateren dat dit helemaal niet het geval is en dat er
nieuwe regels worden gevonden waarmee het Solana-besluit in een nieuwe vorm in de verordening wordt opgenomen. Uiteindelijk vinden wij hier de heer Solana zelf! Het gaat er dus om dat deze gevoelige documenten vooral de Raad de mogelijkheid bieden een heleboel documenten achter te houden. Naar mijn mening is het jammer dat het Europees Parlement niet iets nadrukkelijker met de Raad over die zaak heeft gestreden. Daarvoor hadden wij iets meer tijd, openheid en openbaar debat nodig gehad."@nl2
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"in camera"10,3
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"de facto"13,5,2,12,11
|
| lpv:translated text |
"Mr President, in the debate on transparency it is worth stating right away that we are not starting from scratch, as rules on public access to information have been in force in the institutions of the European Union since around 1993. Therefore, the only true point of comparison is this: will we be improving the situation as it is now by means of these new rules?
We also have to take into account the fact that the Ombudsman and the Court of Justice have, over the years, been improving the rules in force on public access to documents and making them much more specific. For this thanks go to all those active NGOs and individuals that have refused to believe that the institutions can deny them access to certain documents, and that have sought to appeal against such negative decisions. When to this we add the fact that the Treaty of Amsterdam guarantees the right – in its broadest possible sense – to have access to documents of the Union institutions, we could say that the existing basic framework is quite demanding.
With regard to the matter in hand, it is my opinion that the acceptance of this compromise raises certain questions. The European Parliament should have insisted on using its powers to repair the defects of this compromise. I will most probably be accused of being a fanatical transparency activist, but I refuse to accept this and I refute the charge. I simply want to describe to you now how I think Parliament should have bided its time and continued the debate.
First of all, it is worth mentioning that these talks during the Swedish Presidency have been going on
.
The European Parliament should really be very careful about when it becomes involved in an accelerated codecision procedure such as this, as it tends to forsake the issue of transparency to a considerable degree. Parliament has often been able to bring pressure on the Council of Ministers to make improvements to their proposals in accordance with its own objectives through various stages of the codecision procedure. With regard to restrictions on time, it is a fact that the institutions – including Parliament – wasted quite a lot of time, which could have been successfully spent in the successive stages of the codecision procedure, where Parliament often makes considerable gains towards the end.
In this regard I have found that the Swedish Presidency has perhaps created a sort of Stockholm syndrome, and that Parliament’s negotiators maybe took the claim that only Sweden could bring this matter to a creditable conclusion too literally. I myself have no reason to doubt that Belgium, for example, would rate as well as anyone else in the transparency stakes, and that it is learning all the time to respect the issue more and more. I therefore believe we would easily have been able to continue.
I would like to illustrate certain problems with this Regulation by showing you a small object. This is a Russian wooden doll. This one possibly has a rather ugly face: perhaps it should have a more beautiful one as we are talking about transparency. Let us imagine that this doll is the Regulation on transparency in question. When we open up the doll we find new dolls inside. This is just how these rules work. Inside the regulation on transparency there is also a sort of shadow regulation that the Council has managed to smuggle in, saying that there is a whole pile of documents labelled as ‘sensitive’, which are covered by quite separate rules from those we have written into the paragraphs of the Article relating to transparency. When it is being said here that this Regulation on transparency repeals the so-called Solana Decision I can state that this is not the case at all, but in fact there are more new rules to be found in it, helping to ensure that the Solana Decision is incorporated in this Regulation in a new form. And, at the end, who do we find but Mr Solana himself! This is thus a question of these sensitive documents making it possible for the Council of Ministers in particular to conceal a large number of documents. I think it a pity that the European Parliament did not challenge the Council of Ministers a little more forcefully on this issue. For that we would have required rather more time, rather more transparency and some measure of public debate."@lv10
|
| lpv:translated text |
"Mr President, in the debate on transparency it is worth stating right away that we are not starting from scratch, as rules on public access to information have been in force in the institutions of the European Union since around 1993. Therefore, the only true point of comparison is this: will we be improving the situation as it is now by means of these new rules?
We also have to take into account the fact that the Ombudsman and the Court of Justice have, over the years, been improving the rules in force on public access to documents and making them much more specific. For this thanks go to all those active NGOs and individuals that have refused to believe that the institutions can deny them access to certain documents, and that have sought to appeal against such negative decisions. When to this we add the fact that the Treaty of Amsterdam guarantees the right – in its broadest possible sense – to have access to documents of the Union institutions, we could say that the existing basic framework is quite demanding.
With regard to the matter in hand, it is my opinion that the acceptance of this compromise raises certain questions. The European Parliament should have insisted on using its powers to repair the defects of this compromise. I will most probably be accused of being a fanatical transparency activist, but I refuse to accept this and I refute the charge. I simply want to describe to you now how I think Parliament should have bided its time and continued the debate.
First of all, it is worth mentioning that these talks during the Swedish Presidency have been going on
.
The European Parliament should really be very careful about when it becomes involved in an accelerated codecision procedure such as this, as it tends to forsake the issue of transparency to a considerable degree. Parliament has often been able to bring pressure on the Council of Ministers to make improvements to their proposals in accordance with its own objectives through various stages of the codecision procedure. With regard to restrictions on time, it is a fact that the institutions – including Parliament – wasted quite a lot of time, which could have been successfully spent in the successive stages of the codecision procedure, where Parliament often makes considerable gains towards the end.
In this regard I have found that the Swedish Presidency has perhaps created a sort of Stockholm syndrome, and that Parliament’s negotiators maybe took the claim that only Sweden could bring this matter to a creditable conclusion too literally. I myself have no reason to doubt that Belgium, for example, would rate as well as anyone else in the transparency stakes, and that it is learning all the time to respect the issue more and more. I therefore believe we would easily have been able to continue.
I would like to illustrate certain problems with this Regulation by showing you a small object. This is a Russian wooden doll. This one possibly has a rather ugly face: perhaps it should have a more beautiful one as we are talking about transparency. Let us imagine that this doll is the Regulation on transparency in question. When we open up the doll we find new dolls inside. This is just how these rules work. Inside the regulation on transparency there is also a sort of shadow regulation that the Council has managed to smuggle in, saying that there is a whole pile of documents labelled as ‘sensitive’, which are covered by quite separate rules from those we have written into the paragraphs of the Article relating to transparency. When it is being said here that this Regulation on transparency repeals the so-called Solana Decision I can state that this is not the case at all, but in fact there are more new rules to be found in it, helping to ensure that the Solana Decision is incorporated in this Regulation in a new form. And, at the end, who do we find but Mr Solana himself! This is thus a question of these sensitive documents making it possible for the Council of Ministers in particular to conceal a large number of documents. I think it a pity that the European Parliament did not challenge the Council of Ministers a little more forcefully on this issue. For that we would have required rather more time, rather more transparency and some measure of public debate."@en3
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"in camera"10,3
|
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:translated text |
".
Herr Präsident, zu Beginn der Transparenzdebatte möchte ich feststellen, dass wir nicht von einem Vakuum ausgehen, denn die Institutionen der Europäischen Union verfügen bereits seit etwa 1993 über Regelungen über den Zugang zu Dokumenten. Deshalb lautet der einzige richtige Ansatz: Verbessern wir tatsächlich den derzeitigen Zustand durch diese neuen Regelungen?
Zudem dürfen wir nicht vergessen, dass der Bürgerbeauftragte und der Gerichtshof im Laufe der Jahre die bestehenden Regelungen für den Zugang zu Dokumenten präzisiert und verbessert haben. Der Dank dafür gebührt den aktiven Bürgerorganisationen und den Personen, die sich nicht damit abgefunden haben, dass ihnen die Institutionen bestimmte Dokumente vorenthalten können, und die gegen die negativen Beschlüsse Widerspruch eingelegt haben. Wenn wir uns dann noch vor Augen halten, dass der Vertrag von Amsterdam das möglichst umfassende Recht auf Zugang zu den Dokumenten der Institutionen garantiert, so können wir feststellen, dass es sich um einen recht anspruchsvollen Ansatz handelt.
Hierbei wirft die Billigung dieses Kompromisses meines Erachtens einige Fragen auf. Das Europäische Parlament hätte sich noch für die Möglichkeit einsetzen müssen, die Mängel zu beseitigen. Herr Präsident, mir wird sicher vorgeworfen, eine fanatische Transparenzaktivistin zu sein, ich bin jedoch nicht bereit, mir diese Bürde aufzuladen und mir den Stempel aufzudrücken. Vielmehr möchte ich Ihnen jetzt erläutern, in welcher Hinsicht meines Erachtens das Parlament Überlegungen anstellen und die Gespräche fortsetzen sollte.
Zunächst ist anzumerken, dass diese Verhandlungen während des schwedischen Vorsitzes hinter verschlossenen Türen stattgefunden haben. Das Europäische Parlament muss sehr genau prüfen, wann es sich an einem beschleunigten Verfahren wie diesem beteiligt, weil dabei in entscheidendem Maße auf Transparenz verzichtet wird. Das Parlament konnte den Ministerrat mehrfach dazu bewegen, seine Vorschläge entsprechend den Zielen des Parlaments in den verschiedenen Phasen des Mitentscheidungsverfahrens nachzubessern. Wenn wir über zeitliche Grenzen sprechen, kommen wir nicht umhin zu sagen, dass die Institutionen – einschließlich des Parlaments – sehr viel Zeit verschwendet haben, die erfolgreich in Mitentscheidungsverfahren hätte investiert werden können, in denen das Parlament oft am Ende viel gewinnt.
Zudem habe ich festgestellt, dass während der schwedischen Präsidentschaft vielleicht auch ein gewisses Stockholm-Syndrom entstanden ist, und die Verhandlungspartner des Parlaments die These möglicherweise zu wörtlich genommen haben, wonach nur Schweden diese Angelegenheit ruhmreich durchbringen kann. Ich selbst hege keinen Zweifel daran, dass zum Beispiel Belgien bei der Transparenz einen guten Durchschnitt aufweist und unterdessen Transparenz immer mehr zu schätzen weiß, so dass ich davon überzeugt bin, dass wir gut hätten vorankommen können.
Ich möchte Ihnen spezifische Probleme dieser Verordnung veranschaulichen, indem ich Ihnen einen kleinen Gegenstand zeige. Es handelt sich um eine Matrjoschka. Die hat vielleicht ein etwas hässliches Gesicht, und möglicherweise wäre es in diesem Fall angebracht, dass sie ein schöneres Gesicht hätte, wenn schon von Transparenz die Rede ist. Stellen wir uns vor, dass diese Puppe die betreffende Transparenzverordnung ist. Wenn wir die Puppe öffnen, finden wir in Inneren weitere Puppen. Genauso funktionieren auch diese Regeln: In der Transparenzverordnung gibt es eine Schattenverordnung, die dem Rat einzuschmuggeln gelungen ist, indem er feststellte, dass eine ganze Reihe von Dokumenten vorhanden sind, die als „sensibel“ und brisant bezeichnet werden und die ganz anderen Regelungen unterliegen als die, die wir in den Artikeln über Transparenz festgeschrieben haben. Wenn hier gesagt wird, dass diese Transparenzverordnung den so genannten Solana-Beschluss kippt, so kann ich feststellen, dass das keineswegs der Fall ist, vielmehr lassen sich de facto hier zusätzliche neue Regelungen finden, mit deren Hilfe der Solana-Beschluss in neuer Form in diese Verordnung Eingang findet. Und am Ende finden wir Herrn Solana selbst! Es geht also darum, dass diese brisanten Dokumente insbesondere dem Ministerrat die Möglichkeit geben, sehr viele Dokumente unter Verschluss zu halten. Ich bedauere, dass das Europäische Parlament nicht mit mehr Nachdruck mit dem Ministerrat um diese Frage gerungen hat. Dazu hätten wir etwas mehr Zeit, etwas mehr Transparenz und eine öffentliche Debatte gebraucht."@de7
|
| lpv:translated text |
"(FI) Señor Presidente, en el debate sobre la transparencia conviene señalar, de entrada, que no partimos de cero, puesto que los órganos de la Unión Europea cuentan con una reglamentación en vigor relativa a la publicidad de documentos que data ya del año 1993. Por ello, el único punto de comparación que nos sirve es el siguiente: si logramos mejorar verdaderamente la situación actual con la adopción de estas nuevas normas.
También hay que tener en cuenta que el Defensor del Pueblo y el Tribunal de Justicia han precisado y mejorado sensiblemente a lo largo de los años las normas vigentes sobre el acceso del público a los documentos. El mérito de ello recae sobre las activas Organizaciones no-gubernamentales y sobre aquellas personas que se han negado a creer que las instituciones puedan reservarse el derecho de no facilitarles determinados documentos y que han interpuesto recursos para la modificación de las decisiones que denegaban sus solicitudes. Si añadimos aún a esto que el Tratado de Amsterdam garantiza el derecho más amplio posible de acceso del público a los documentos de los órganos de la Unión, podemos afirmar que el punto de partida es ya bastante exigente.
Yo creo que, en este sentido, la aprobación de este compromiso suscita algunas cuestiones. El Parlamento Europeo debería haber acudido a defender la posibilidad de subsanar las carencias del mismo. Señor Presidente, seguro que seré acusada de ser una activista exaltada de la transparencia, pero no aceptaré llevar esta carga y este distintivo, sino que voy a explicarles en qué aspectos creo que hubiera sido conveniente haber mostrado calma en el Parlamento para proseguir con el debate.
En primer lugar, conviene señalar que, durante la Presidencia sueca, estas negociaciones se han llevado a cabo a puerta cerrada. El Parlamento Europeo debería ser muy riguroso a la hora de decidir participar en la aplicación del procedimiento de codecisión de urgencia, ya que así se renuncia en gran medida a la transparencia. El Parlamento ha conseguido a menudo presionar al Consejo de Ministros para que mejore las propuestas, adaptándolas a sus propios objetivos, a través de las diferentes fases del procedimiento de codecisión. Hablando de los límites de tiempo, es un hecho que todos los órganos –incluido el Parlamento- han perdido un precioso tiempo que se hubiera podido aprovechar positivamente en las sucesivas fases del procedimiento de codecisión, proceso en el que el Parlamento va consiguiendo muchas cosas a medida que se acerca el final.
En este sentido, también he indicado anteriormente que, durante la Presidencia sueca, tal vez haya nacido una especie de síndrome de Estocolmo y que los representantes del Parlamento en estas negociaciones quizás hayan interpretado demasiado literalmente la presuposición de que sólo Suecia podría ser capaz de tramitar con honor esta cuestión. Yo, personalmente, no tengo ninguna razón para dudar de que Bélgica, por ejemplo, no esté por encima de la media en lo que se refiere a la transparencia, o de que lo más seguro es que este país hubiera podido aprender a respetar cada vez más la transparencia, así que creo que hubiéramos podido perfectamente continuar con este asunto.
Quisiera ilustrar ciertos problemas de este Reglamento mostrándoles un pequeño objeto. Esto es una muñeca de madera rusa. Puede ser que ésta no tenga unos rasgos demasiado atractivos, cosa que, en este contexto, tal vez venga más al caso que si fuera más guapa, dado que estamos hablando de transparencia. Imaginemos que esta muñeca es el Reglamento en cuestión relativo a la transparencia. Al abrir la muñeca, nos damos cuenta de que contiene nuevas muñecas. Precisamente así funcionan estas nuevas normas: dentro del Reglamento relativo a la transparencia existe un reglamento solapado que el Consejo ha logrado introducir clandestinamente, declarando que existe todo un grupo de documentos llamados “sensibles”, o sea, delicados, los cuales son regidos por normas completamente diferentes a las que nosotros hemos registrado en los apartados del artículo sobre la transparencia. En cuanto a lo que aquí se dice sobre que este Reglamento relativo a la transparencia abole la denominada decisión Solana, puedo afirmar que ello no es así en absoluto, sino que aquí se encuentran nuevas normas adicionales
a través de las cuales la decisión Solana es incorporada en este Reglamento con una forma nueva. ¡Y, por último, acabamos encontrándonos con el propio Sr. Solana! Así pues, de lo que se trata es, precisamente, de que estos documentos de carácter delicado ofrecen al Consejo de Ministros la posibilidad de mantener en secreto un grupo muy amplio de documentos. Creo que es una lástima que el Parlamento Europeo no haya luchado algo más enérgicamente contra el Consejo de Ministros en el marco de este asunto. Para ello hubiésemos necesitado un poco más de tiempo, así como un poco más de transparencia y de debate público."@es12
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"de facto"13,5,2,12,11
|
| lpv:translated text |
"Senhor Presidente, no debate sobre a abertura convém afirmar, desde logo, que não vamos partir do zero, pois desde 1993 que as instituições da União Europeia dispõem de regras sobre o acesso público aos documentos. Por esta razão, o único termo de comparação correcto está em saber se com estas novas regras melhoramos efectivamente a situação actual.
É preciso ter também presente que, ao longo dos anos, o Provedor de Justiça e o Tribunal de Justiça clarificaram e melhoraram bastante as regras vigentes em matéria de acesso público aos documentos. Isso aconteceu graças às organizações não governamentais e às pessoas singulares que têm vindo a intervir activamente nesta questão e que se têm recusado a aceitar que as instituições possam negar-lhes o acesso a certos documentos, procurando alterar as decisões negativas. Se acrescentarmos ainda o facto de o Tratado de Amesterdão garantir o direito tão amplo quanto possível do acesso do público aos documentos da União, podemos afirmar que o ponto de partida é bastante exigente.
A meu ver, a aprovação deste compromisso levanta, neste aspecto, algumas questões. O Parlamento Europeu deveria ter defendido ainda a possibilidade de corrigir as deficiências do compromisso. Senhor Presidente, seguramente acusam-me de ser uma defensora fanática das questões da abertura, mas não aceito este carimbo nem aceito carregar este fardo às costas. Com o que vou dizer a seguir, quero explicar-lhes como é que, na minha opinião, o Parlamento deveria ainda ter esperado e continuado o debate sobre a matéria.
Em primeiro lugar, convém dizer que, durante a Presidência sueca, estas negociações foram realizadas à porta fechada. O Parlamento Europeu deve estar muito atento quando participa num processo de co-decisão acelerado, porque este implica que se abdique bastante do princípio da abertura. O Parlamento tem conseguido muitas vezes exercer pressão sobre o Conselho para que este melhore as suas propostas em conformidade com os seus próprios objectivos, nas diferentes fases de co-decisão. No que se refere aos prazos, é um facto que as Instituições – inclusive o Parlamento – desperdiçaram bastante tempo, que poderia ter sido usado para o processo de co-decisão de modo a alcançar bons resultados nas fases seguintes, já que muitas das vezes o Parlamento até consegue ganhar bastante na fase final.
Neste sentido, tenho afirmado que durante a Presidência sueca se terá criado um certo tipo de síndroma de Estocolmo e que possivelmente os negociadores do Parlamento tomaram demasiado à letra a afirmação segundo a qual só a Suécia seria capaz de alcançar o resultado desejado nesta questão. Por exemplo, eu própria não tenho razões para duvidar das capacidades da Bélgica em matéria de abertura, classificadas como medianas, e com certeza que este país aprenderá a valorizar cada vez mais a abertura, pelo que estou convicta de que poderíamos ter continuado muito bem o tratamento desta matéria.
Gostaria de ilustrar certos problemas deste regulamento mostrando-lhes um pequeno objecto. Trata-se de uma boneca russa, de madeira. As suas feições serão talvez um pouco feias e, neste caso, seria até conveniente ter uma cara mais bonita, visto estarmos a falar de abertura. Imaginemos que esta boneca é o regulamento actual. Quando a abrimos, encontramos dentro dela outras bonecas. Estas regras funcionam exactamente da mesma maneira: dentro do regulamento sobre a abertura existe um regulamento sombra, que o Conselho conseguiu introduzir sub-repticiamente, alegando que existe uma quantidade de documentos, denominados sensíveis, que estão sujeitos a regras totalmente diferentes das que registámos nos parágrafos do artigo sobre a abertura. Quando aqui se diz que este artigo revoga a chamada decisão Solana, só podemos afirmar que, na realidade, tal não acontece e que, em vez disso, é possível encontrar aqui
mais regras novas que permitem incluir a decisão Solana neste regulamento, sob uma nova forma. Afinal encontrámos, de facto, o próprio Javier Solana! Com efeito, estes documentos sensíveis oferecem expressamente ao Conselho a possibilidade de classificar como confidenciais um grande número de documentos. Considero lamentável que nesta matéria o Parlamento Europeu não se tenha esforçado mais junto do Conselho. Para tal, teríamos precisado de um pouco mais de tempo, de um pouco mais de abertura e de um debate público."@pt11
|
| lpv:unclassifiedMetadata | |
| lpv:unclassifiedMetadata |
"de facto"13,5,2,12,11
|
| lpv:translated text |
"Signor Presidente, discutendo di trasparenza è innanzitutto opportuno affermare che non partiamo da zero, dato che già dal 1993 gli organi dell'Unione europea dispongono di norme sull'accesso pubblico ai documenti. L'unico approccio corretto è perciò il seguente: le nuove norme significano davvero un miglioramento della situazione attuale?
E' altresì necessario tener presente che, nel corso degli anni, sia il Mediatore europeo che la Corte di giustizia hanno apportato notevoli precisazioni e miglioramenti alle norme sull'accesso pubblico ai documenti. Ciò grazie all'attività delle ONG e a quelle persone che si sono rifiutate di credere che gli organi possano rifiutar loro l'accesso a taluni documenti e che hanno presentato ricorso contro tali decisioni negative. Se si tiene inoltre presente che il Trattato di Amsterdam garantisce il diritto più ampio possibile di ottenere informazioni sui documenti comunitari, si può allora affermare che partiamo da un punto piuttosto impegnativo.
Ritengo che a tale riguardo l'approvazione del presente compromesso susciti taluni quesiti. Il Parlamento europeo avrebbe dovuto difendere la possibilità di rimediare alle carenze del compromesso. Signor Presidente, mi si taccerà sicuramente di fanatico attivismo a favore della trasparenza, ma non accetto tale carico, né tale marchio. Voglio piuttosto descrivervi in quale caso il Parlamento avrebbe, a mio giudizio, dovuto pazientare e continuare le trattative.
E' innanzitutto opportuno ricordare che, durante la Presidenza di turno svedese, le trattative si sono svolte a porte chiuse. Il Parlamento europeo deve attribuire grande attenzione al momento in cui partecipa a tale procedura di codecisione accelerata, dato che occorrerà rinunciare a una notevole dose di trasparenza. Attraverso le varie fasi della procedura di codecisione, il Parlamento è spesso riuscito a esercitare pressioni sul Consiglio dei ministri affinché migliorasse le sue proposte in direzione degli obiettivi dell'Assemblea. Per quanto riguarda i limiti di tempo, gli organi, Parlamento compreso, ne hanno sprecato parecchio. Si sarebbe potuto utilizzarlo con successo nelle varie fasi della procedura di codecisione, che spesso consentono al Parlamento di ottenere ottimi risultati verso la fine.
A tale proposito, ho sostenuto che, durante la Presidenza di turno svedese, si è manifestata una specie di sindrome di Stoccolma e che i negoziatori del Parlamento hanno forse preso troppo alla lettera l'affermazione stando alla quale solo la Svezia sarebbe in grado di portare tale questione a buon fine. Non ho personalmente alcun dubbio quanto al fatto che il Belgio, per citare un esempio, non sia un buon modello di un livello medio di trasparenza e che costantemente impari ad apprezzarla sempre più. Credo perciò che avremmo potuto continuare.
Vorrei esporvi alcuni problemi del presente regolamento servendomi di questo piccolo oggetto. E' una
russa. Ha il viso bruttino e, dato che si tratta di trasparenza, avrebbe forse dovuto averlo più bello. Immaginiamo che la bambola sia il regolamento sull'accesso del pubblico ai documenti. Se l'apriamo ne troviamo dentro delle altre. Queste norme funzionano proprio così: all'interno del regolamento c'è un regolamento ombra che il Consiglio è riuscito a inserire furtivamente, sostenendo che esiste tutta una serie di documenti, i cosiddetti documenti "sensibili", soggetti a norme del tutto diverse da quelle che abbiamo iscritto nei paragrafi dell'articolo sull'accesso. Si dice che il presente regolamento abroga la cosiddetta decisione Solana, ma io vi dico che questo non è affatto ciò che avviene nella realtà e che, di fatto, è
possibile trovare altre norme nuove che consentono di integrare questa decisione nel presente regolamento in una nuova forma. E alla fine ritroviamo il signor Solana! Si tratta perciò del fatto che questi documenti sensibili consentono soprattutto al Consiglio dei ministri di tener segreta una grande quantità di documenti. E' a mio parere deplorevole che il Parlamento europeo non si sia battuto con maggiore vigore per tale questione. Per farlo, avremmo avuto bisogno di più tempo, di più trasparenza e di più discussione."@it9
|
| lpv:translated text |
".
Monsieur le Président, dans ce débat sur la transparence, il convient de noter pour commencer que nous ne partons pas de zéro, puisque les institutions européennes disposent depuis 1993 d’une réglementation en vigueur dans ce domaine. Aussi le seul point de comparaison est-il la situation actuelle : ce nouveau règlement l’améliore-t-il réellement ?
Il faut aussi tenir compte du fait que le Médiateur européen et la Cour de justice ont, au fil des années, considérablement précisé et amélioré les règles en vigueur en matière d’accès du public aux documents. Le mérite en revient aux ONG qui se sont montrées actives et aux personnes qui ont refusé de croire que les institutions avaient le droit de ne pas leur remettre certains documents et qui ont fait appel de ces décisions de refus. Si l’on ajoute encore à cela que le Traité d’Amsterdam garantit de façon étendue le droit d’être informé sur les documents des institutions communautaires, on peut dire que le niveau de départ est déjà très exigeant.
À cet égard, l’adoption de ce compromis suscite à mon avis certaines interrogations. Le Parlement européen aurait dû continuer à lutter pour s’assurer la possibilité d’en combler les lacunes. Monsieur le Président, on me considère certainement comme une militante exaltée de la transparence, mais je refuse de porter ce fardeau et cette étiquette : je voudrais vous expliquer maintenant pourquoi il aurait mieux valu que le Parlement européen fasse encore preuve de patience et poursuive les négociations.
Précisons tout d’abord que, sous la présidence suédoise, ces discussions ont été menées à huis clos. Le PE devrait se montrer très circonspect quand il s’agit de savoir s’il prend part à une procédure de codécision accélérée de ce genre, car dans ce cas, il faut faire des concessions notables sur la transparence. Le Parlement européen est souvent parvenu, lors des différentes phases de la codécision, à faire pression sur le Conseil de ministres pour qu’il améliore ses propositions et les rende conformes aux objectifs du Parlement. Il a été question des délais : le fait est que les institutions - Parlement européen compris - ont gaspillé un temps précieux qui aurait pu être utilisé utilement lors des phases successives de la procédure de codécision, où le Parlement marque souvent des points en fin de parcours.
J’ai d’ailleurs dit à ce sujet que, sous la présidence suédoise, il y a peut-être eu une sorte de syndrome de Stockholm et que les négociateurs du Parlement européen ont peut-être pris trop à la lettre l’affirmation selon laquelle seule la Suède serait capable de mener à bien cette affaire de façon satisfaisante. Personnellement, je n’ai aucune raison de croire que la Belgique, par exemple, ne se trouve pas dans la bonne moyenne en ce qui concerne le niveau de transparence et je pense qu’elle apprendra certainement à attacher de plus en plus de prix à la transparence, si bien qu’à mon avis nous aurions très bien pu continuer.
Je voudrais illustrer certains problèmes que soulève ce règlement en vous montrant ce petit objet. Ceci est une poupée russe. Elle a peut-être un visage un peu laid et, qui sait, il aurait peut-être mieux valu qu’elle en ait un plus beau, puisque nous parlons de transparence. Imaginons que cette poupée représente le règlement sur l’accès du public aux documents. En ouvrant la poupée, nous trouvons à l’intérieur de nouvelles poupées. C’est précisément ainsi que ces règles fonctionnent elles aussi : à l’intérieur du règlement sur l’accès aux documents se trouve un règlement fantôme que le Conseil a réussi à introduire en cachette, affirmant qu’il existe toute une quantité de documents dits "sensibles", auxquels s’appliquent de toutes autres règles que celles que nous avons inscrites dans l’article sur la transparence. Alors qu’on dit ici que le règlement sur l’accès aux documents annule la "décision Solana", je constate que ce n’est pas du tout le cas : en réalité, on trouve ici de nouvelles règles introduisant dans ce règlement la décision Solana sous une nouvelle forme. Et pour finir, nous trouvons bel et bien M. Solana en personne ! Bref, ce qui se passe, c’est que les documents sensibles fournissent au Conseil de ministres - et à lui avant tout - la possibilité de déclarer secrets une très grande quantité de documents. Je déplore que le Parlement européen n’ait pas fait preuve d’un peu plus de pugnacité avec le Conseil dans cette affaire. Pour cela, il nous aurait fallu un peu plus de temps, un peu plus de transparence, et un débat public."@fr6
|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20010502.7.3-087"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker |
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples