Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2001-02-28-Speech-3-176"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20010228.9.3-176"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
". – I could be tempted to start an information campaign here and now in the light of Mr Imbeni’s remarks about only Sweden being at 0.7% or above the ODA. In fact, there is a group of countries which actually are above 0.7%. Sweden is about 0.8%, as is the Netherlands. Luxembourg has just made it above 0.7%. Denmark is at 1.0%; Norway, not a Member, but still the closest competitor to Denmark. Norway is around 0.9%.
There is a misunderstanding, and I noted Mr Belder’s remarks here, that this is about abortion programmes. The reality is that the work of UNFPA, and of the International Planned Parenthood Federation, even looked at in a very narrow, yes or no perspective, is clearly a part of the solution and not part of the problem. They are reducing the number of dangerous and illegal abortions carried out in this world and not the other way around.
To Mrs Maes, I would say you are right that the battle against poverty is not over and has not been won. One of the reasons why development assistance has not worked is, quite simply, because there has not been enough of it. Some of it has not been good and the crazy conflicts, the problem of corruption, all these problems are there. But we are in a situation where, for once, it is reasonable to say that more of the same is part of the answer. We know what good development cooperation is and the sigh of relief, the sense of getting things in order now for the EU, reflects that fact that there is a global consensus to relate to. Otherwise we would have invented something very new and exciting which we could choose to call a wheel or whatever, but the interesting thing is that there is not really much new in what we have done. But we have become mainstream. We are hooking into the priorities and the ways of working which reflect best practice in the understanding among donors and partner countries in the south.
This is why I feel so confident that the priorities that we have listed, the policy paper and the support it has got is strong, real stuff that we can use. Getting it done will be quite a challenge but we will face up to it.
To Mr Howitt and Mr van den Berg I would say, on the issue of priorities, that it is pretty well established that we agree on the aims of actually being able to deliver something that more than lives up to the 20-20 principles from the Social Summit in Copenhagen for instance. Giving priority to health and education agreed and so on. But our problem, and this also comes back to what Mr Imbeni said, is strangely enough the fact that we do not know what we are doing. To some extent we do know what we are doing but we have no record of the composition of the different activities. We are not able to say how much we are doing on environment because the labelling of our different projects was never organised in such a way that we can take out the files and say, “Well, this is it”.
We are not able, as of now, to say how many kilometres of roadway we built last year. This is something I am trying desperately to produce – clear, tangible, real, down-to-earth statistics, telling people what we are doing. But it is all obscured by commitments and long-term programmes etc. and there is no link between the spending and the commitment. This is where we are now. So delivering, technically, in the manner that Parliament would like will require more homework than we are able to perform in a very short time. This is the core of the discussion that is still outstanding, not an issue of substantial disagreement.
Honestly, at the beginning I myself had some doubt as to the importance of writing the overall policy statement for development cooperation because in my view it was not really that new. Today, almost a year after we did it, I am of a different opinion because first of all the actual process of writing it and having it accepted showed that it was definitely worth the trouble and that debate was necessary to create real ownership in the Commission throughout the different services with regard to these principles. The next thing was that Member States were much more enthusiastic about having one paper covering the whole geography saying what our policy is. We never had that before. So, even if it is not revolutionary, I see a strong meaningful value in having it and certainly, as I sense in our discussions over the months between the Commission and Parliament in this field, we have real value in having this shared framework of what it is that we think about when we talk about the development policy paper. So it is valuable.
The next thing now is that we are going to use it and the moment is important because together with the launching of the Cotonou Agreement, the hammering out of country strategy papers for each and every one of the 77 ACP countries, we are in business, and we are going to use these principles. For the rest of the geography we are going to move from country to country applying the same rules. This is where we will be calling the bluff on the reality of the acceptance of focusing on poverty when we come to middle-income non-ACP countries and start looking at the real distribution of what we are spending our money on in these countries.
So, we will have tons and tons of work and a lot of political challenges to correct the course of what we are doing in the coming months and years in this area.
Another big drama will be the actual delivery. I will continue being very open and frank with Parliament, not to reduce our own responsibility for executing the budget but rather to make sure that there are no misunderstandings as to the size of the challenge and its nature. We now have a good policy and we are fortunate to have the backing of this House for that policy. The next thing is to move forward hand-in-hand and implement it and make sure, as I have said before in this Parliament, that we change the situation from what it is today, where we can say that as Europeans we are proud that we do this, to some years from now when we should also be proud as to how we have done it.
So it is fine that we have the G7. Fortunately for development cooperation we also have the G0.7. Ireland has decided to reach 0.7 at the latest in 2007 so things are moving and some of the bigger countries are, in fact, also trying to increase the level.
To add one more remark on this quantitative aspect: working at European level we should recognise the fact that Member States have accepted that the Commission can continue working at the level of ambition that has been defined. For the ACP countries we have the money promised for the ninth European Development Fund and for the rest of the world we also have, as part of the Financial Perspective, clarity and certainty as to the budget level for development cooperation. This is quite important, when we look around the world, that we have the availability of resources. One big element in the complex equation of what we do is to be considered stable. Member States have said that they are giving the Commission the benefit of the doubt to see if we can do this better than we used to and they are not squeezing us on funding. We have to be quite humble against that background and it is a challenge to live up to this.
To Mrs Sauquillo, I would just give the information that on 9 February we had a very good meeting with a whole range of different development NGO networks in Europe and at that meeting they asked us about how to organise future discussions. I can tell Parliament that I immediately accepted the idea of regular meetings on substance with the different development NGOs and this will be very useful.
However, I find it more important to have a substantial debate, an ongoing discussion, with Parliament than with anybody else. One does not exclude the other but it should be remembered in any discussion about the role of NGOs that this House has the legitimacy and representation which gives any opinion from here a somewhat bigger weight than any from anywhere else. This is also part of my approach in dealing with these issues.
Mr Rod pointed out the problem of whether we or our partners are deciding what we are supposed to do. This is in any case a complex issue. We can only offer to do those things in the developing countries that we know how to do. We have had to limit ourselves to some extent because there are many things we do not know enough about to be delivering good assistance in those fields. There are some limits to what we can make our obligation and we also have to ensure that it fits in with what other donors can offer. It is not correct to say that we have designed our priorities by thinking how we could help ourselves by doing these things in the developing countries. This is simply not fair, especially when we look at the new policy and the very strong focus on poverty.
Mr Rod also mentioned access to medicines. It should be noted that the Commission has recently taken a number of steps in the follow-up to its communication on AIDS, malaria, TB. We decided two weeks ago in the Commission on a programme of action which follows up what we did in the autumn. This actually includes some very strong ideas on opening up for a more focused attention on tier pricing and also opening up for bidding and becoming a supplier across the geography for non-OECD companies from, for instance, Brazil, India, South Africa, China which should have access to bids on all our agendas relating to malaria, TB and AIDS.
Mrs Sandbaek, the opening up for exports from LDCs has been an issue which I assume everybody is well informed about now. I listened carefully to the different evaluations concerning how Member States finally decided on Monday. There was very little doubt as to the Commission’s views and its original proposal. The Member States have now decided. I take some relative satisfaction in looking at comments from everybody outside the EU, as well as comments from Third World representatives, that they now sincerely hope that other big trading partners and players in the global trade policy discussions will now do something as good or comparable to what Europe has done. There is absolutely no doubt that Europe is now in a better position than before the LDC conference and in the effort of creating a basis for a new global round in the WTO framework. We can always discuss whether we have done our part and whether it is good enough. But what we have done is something which the others now have to match. Relatively speaking, this is very good at this time.
Mrs Sandbaek also questioned what Europe is going to do in view of President Bush’s announcement of cutting US support for organisations involved in family planning activities. We are strongly engaged in this area and the relationship between poverty, conflict, AIDS and gender equality is so strong that we have absolutely no doubt in our mind as to the need to react strongly and immediately to the threat coming from the US Administration in this field. I announced in the UN in New York in January that Europe is able and willing to fill the decency gap and we will do that."@en3
|
| lpv:translated text |
"Jeg kunne være fristet til at starte en informationskampagne her og nu i lyset af hr. Imbenis bemærkninger om, at kun Sverige ligger på 0,7% eller derover i offentlig udviklingsbistand. Der findes rent faktisk en gruppe af lande, der ligger over 0,7%. Sverige ligger på omkring 0,8%, og det samme gælder Nederlandene. Luxembourg er lige kommet over 0,7%. Danmark ligger på 1,0%; Norge er ikke medlem, men er stadig tættest på at kunne konkurrere med Danmark. Norge ligger omkring 0,9%.
Det er en misforståelse, og jeg bemærkede hr. Belders bemærkninger her, at det drejer sig om abortprogrammer. I virkeligheden er det arbejde, der udføres af UNFPA og International Planned Parenthood Federation, selv når man ser på det i et meget snævert ja-eller-nej-perspektiv, helt klart en del af løsningen og ikke en del af problemet. De mindsker antallet af farlige og illegale aborter i denne verden og ikke omvendt.
Til fru Maes vil jeg sige, at De har ret i, at kampen mod fattigdom ikke er slut og ikke er vundet. En af grundene til, at udviklingsbistanden ikke har fungeret, er, helt enkelt, at der ikke har været nok af den. Noget af den har ikke været i orden, og de vanvittige konflikter og problemerne med korruption, alle disse problemer findes. Men vi befinder os i en situation, hvor man for en gangs skyld med rimelighed kan sige, at mere af det samme er en del af svaret. Vi ved, hvad god udviklingsbistand er, og dette lettelsens suk, følelsen af, at tingene nu falder på plads for EU, viser, at der er en global enighed at forholde sig til. Ellers ville vi have opfundet noget helt nyt og spændende, som vi ville vælge at kalde hjulet eller noget andet, men det interessante er, at der ikke er særlig meget nyt i det, vi har gjort. Men vi er blevet mainstream. Vi har fat i de prioriteringer og arbejdsmetoder, som afspejler bedste praksis for forståelsen mellem donorlandene og partnerlandene i syd.
Derfor har jeg så stor tillid til, at de prioriteringer, vi har opført, det politiske udspil og den støtte, det har fået, er noget stærkt, noget konkret, vi kan bruge. At få det gennemført bliver noget af en udfordring, men vi skal nok klare det.
Til hr. Howitt og hr. van den Berg vil jeg sige, at med hensyn til prioriteringer, ligger det ret fast, at vi er enige om målsætningen om, at vi skal kunne levere noget, der f.eks. i højere grad lever op til principperne om ligelig prioritering af to sæt rettigheder fra det sociale topmøde i København. At prioritere sundhed og uddannelse og så videre. Men vores problem, og det vedrører også det, hr. Imbeni sagde, er sjovt nok, at vi ikke ved, hvad vi gør. I en vis udstrækning ved vi, hvad vi gør, men vi har ikke nogen optegnelser om sammensætningen af de forskellige aktiviteter. Vi er ikke i stand til at sige, hvor meget vi gør for miljøet, fordi referencerne på vores forskellige projekter aldrig har været tilrettelagt sådan, at vi kan hente sagsmappen frem og sige "her er den".
Vi kan i øjeblikket ikke sige, hvor mange kilometer veje vi byggede sidste år. Det er noget, jeg desperat forsøger at frembringe - klare, håndgribelige, virkelige, basale statistikker, der fortæller folk, hvad det er, vi laver. Men det bliver alt sammen sløret af forpligtelser og langsigtede programmer osv., og der er ingen sammenhæng mellem udgifter og forpligtelser. Der står vi nu. Så at levere varen, teknisk set, på den måde, Parlamentet ønsker det, kræver mere hjemmearbejde, end vi kunne udføre på den korte tid. Det er kernen i diskussionen, som stadig foregår, og ikke et punkt, hvor vi er grundlæggende uenige.
Helt ærligt, i begyndelsen var jeg selv i tvivl om betydningen af at skrive den generelle politiske erklæring om udviklingssamarbejdet, fordi den efter min mening ikke var særligt ny. I dag, næsten et år efter, at vi lavede den, ser jeg anderledes på det, først og fremmest fordi selve processen med at skrive den og få den godkendt viste, at det helt klart var umagen værd, og at diskussionen var nødvendig for at få disse principper udbredt i Kommissionens forskellige tjenestegrene. Det næste var, at medlemsstaterne var langt mere entusiastiske over at få et dokument, der dækker alle aspekter, og hvoraf det fremgår, hvad vores politik er. Det havde vi aldrig haft før. Så selv om det ikke er revolutionerende, ser jeg en stor og betydningsfuld værdi i at have det, og som jeg opfatter diskussionerne mellem Kommissionen og Parlamentet på dette område i løbet af disse måneder, er det værdifuldt med disse fælles rammer for, hvad det er, vi tænker på, når vi taler om det politiske udspil om udviklingspolitikken. Så det er værdifuldt.
Det næste er nu, at vi skal til at bruge det, og tidspunktet er vigtigt, fordi sammen med iværksættelsen af Cotonou-aftalen, udformningen af stategidokumenter for alle de 77 AVS-lande er vi nu i gang, og vi vil bruge de samme principper. Hvad resten angår vil vi gå fra land til land og bruge de samme regler. Det er her, at vi vil afsløre, om nogen bluffer med hensyn til den reelle accept af fokuseringen på fattigdom, når der er tale om ikke-AVS-lande i mellemindkomstgruppen, og vi begynder at se på den virkelige fordeling af det, vi bruger pengene til i disse lande.
Så vi får masser af arbejde og en masse politiske udfordringer med at rette kursen ind for det, vi laver, i løbet af de kommende måneder og år.
Et andet stort drama er selve leveringen. Jeg vil fortsat være meget åben og ærlig over for Parlamentet, ikke for at gøre vores eget ansvar for gennemførelsen af budgettet mindre, men snarere for at sikre, at der ikke opstår misforståelser med hensyn til udfordringernes art og omfang. Vi har nu en god politik, og vi er så heldige at have Parlamentets opbakning til den politik. Det næste er, at vi går fremad hånd i hånd og gennemfører den og sikrer, som jeg har sagt før her i Parlamentet, at vi ændrer den nuværende situation, hvor vi kan sige, at vi som europæere er stolte over, at vi gør dette, til om nogle år også at kunne være stolte af den måde, vi har gjort det på.
Så det er fint, at vi har G7. Heldigvis for udviklingssamarbejdet har vi også G0,7. Irland har besluttet, at man vil nå op på 0,7 senest i 2007, så tingene er i bevægelse, og nogle af de større lande forsøger også at hæve niveauet.
En bemærkning mere om dette kvantitative aspekt: Når vi arbejder på europæisk plan, bør vi anerkende, at medlemsstaterne har accepteret, at Kommissionen kan arbejde videre på det ambitionsniveau, der er defineret. Til AVS-landene har vi de lovede penge fra den niende Europæiske Udviklingsfond, og for resten af verden har vi også som en del af de finansielle overslag klarhed og vished om budgetniveauet til udviklingssamarbejde. Det er ret vigtigt, når vi kigger os omkring i verden, at vi har adgang til ressourcer. En vigtig del af den komplekse ligning er, at vi skal anses for at være stabile. Medlemsstaterne har sagt, at de lader tvivlen komme Kommissionen til gode, så vi kan se, om vi kan gøre det bedre end tidligere, og de presser os ikke på finansieringen. På den baggrund må vi være ydmyge, og det er en udfordring at leve op til dette.
Til fru Sauquillo vil jeg blot fortælle, at den 9. februar havde vi et glimrende møde med en række forskellige europæiske netværk af ngo'er på udviklingsområdet, og ved dette møde spurgte de os, hvordan de fremtidige drøftelser skal foregå. Jeg kan fortælle Parlamentet, at jeg med det samme købte tanken om regelmæssige møder om praktiske spørgsmål med de forskellige ngo'er på udviklingsområdet, og dette bliver meget nyttigt.
Jeg finder det imidlertid vigtigere, at vi får en grundig diskussion, en løbende diskussion, med Parlamentet end med nogen anden part. Det ene udelukker ikke det andet, men man må huske på, at i enhver diskussion om ngo'ernes rolle har Parlamentet en legitimitet og en repræsentativitet, som giver alle udtalelser herfra noget større vægt i forhold til andre. Det er også en del af min indfaldsvinkel til behandlingen af disse spørgsmål.
Hr. Rod påpegede problemet med, om vi eller vores partnere beslutter, hvad vi bør gøre. Det er under alle omstændigheder et kompliceret spørgsmål. Vi kan kun tilbyde at gøre det, som vi ved, hvordan vi skal gøre, i udviklingslandene. Vi har været nødt til at begrænse os til en vis grad, fordi der er mange ting, som vi ikke ved nok om til, at vi kan levere ordentligt bistand på de områder. Der er visse grænser for, hvad vi kan påtage os, og vi må også sikre, at det passer ind i det, andre donorer kan tilbyde. Det er ikke korrekt at sige, at vi har opstillet vores prioriteringer ved at tænke på, hvordan vi kan hjælpe os selv ved at gøre disse ting i udviklingslandene. Det er simpelthen ikke retfærdigt, især når vi kigger på den nye politik og den meget stærke fokusering på fattigdom.
Hr. Rod nævnte også spørgsmålet om lægemidler. Det skal nævnes, at Kommissionen for nylig har taget en række skridt som opfølgning på meddelelsen om aids, malaria og tb. For to uger siden vedtog Kommissionen et handlingsprogram, hvor vi følger op på initiativerne fra efteråret. Det omfatter rent faktisk nogle effektive foranstaltninger, der kan åbne for en mere målrettet diskussion om prisniveauer og ligeledes om muligheden for at byde og blive leverandør overalt for virksomheder uden for OECD, f.eks. i Brasilien, Indien, Sydafrika og Kina, som også skal have mulighed for byde ind på alle vores tiltag vedrørende malaria, tb og aids.
Fru Sandbæk, åbningen for eksport fra udviklingslandene har været et problemområde, hvilket jeg går ud fra, at alle har kendskab til på nuværende tidspunkt. Jeg lyttede opmærksomt til de forskellige vurderinger af, hvad medlemsstaterne endeligt besluttede i mandags. Der var ikke meget tvivl om Kommissionens synspunkter og dets oprindelige forslag. Nu har medlemsstaterne truffet en beslutning. Jeg er forholdsvis tilfreds, når jeg ser på kommentarerne fra alle uden for EU og kommentarerne fra repræsentanter fra den tredje verden om, at de nu virkelig håber, at andre store handelspartnere og aktører i de globale handelspolitiske diskussioner nu vil gøre noget, der er lige så godt som, eller som kan sammenlignes med det, Europa har gjort. Der er absolut ingen tvivl om, at Europa nu står bedre end før konferencen om de mindst udviklede lande i bestræbelserne på at skabe grundlaget for en ny, global runde inden for WTO. Vi kan altid diskutere, om vi har gjort vores, og om det er godt nok. Men det, vi har gjort, er noget, som de andre nu må leve op til. Set i forhold til andre er det udmærket på nuværende tidspunkt.
Fru Sandbæk spurgte også, hvad Europa vil gøre i lyset af præsident Bushs meddelelse om, at man vil standse den amerikanske støtte til organisationer, der beskæftiger sig med familieplanlægning. Vi er meget engagerede i dette spørgsmål, og forholdet mellem fattigdom, konflikter, aids og lige muligheder for kvinder og mænd er så stærkt, at vi slet ikke er i tvivl om, at vi må reagere kraftigt og øjeblikkeligt på den trussel, der kommer fra den amerikanske regering på dette område. Jeg erklærede i januar i FN i New York, at Europa både kan og vil udfylde anstændighedskløften, og det vil vi gøre."@da1
".
Ich könnte hier und jetzt angesichts der Bemerkung von Herrn Imbeni, dass lediglich Schweden in der staatlichen Entwicklungshilfe bei 0,7 % oder darüber liege, versucht sein, eine Informationskampagne zu führen. Tatsache ist, dass es wirklich eine Gruppe von Ländern gibt, die über 0,7 % liegt. Schweden liegt bei 0,8 %, genau so wie die Niederlande. Luxemburg liegt jetzt bei knapp über 0,7 %, Dänemark bei 1,0 %. Norwegen, als Nicht-Mitglied, ist mit 0,9 % immer noch Dänemarks größter Konkurrent.
Es gibt da ein Missverständnis, und ich habe Herrn Belders Bemerkungen zur Kenntnis genommen, dass es hier um Programme zur Schwangerschaftsunterbrechung geht. Tatsache ist, dass die Tätigkeit des UNFPA und der International Planned Parenthood Federation, selbst wenn man es sehr eng betrachtet, sozusagen aus der Ja/Nein-Perspektive, eindeutig Teil der Lösung und nicht Teil des Problems ist. Sie verringern die Anzahl gefährlicher und ungesetzlicher Abtreibungen in diesem Teil der Welt und nicht umgekehrt.
Frau Maes möchte ich sagen, Sie haben Recht damit, dass der Kampf gegen die Armut noch nicht vorbei und noch nicht gewonnen ist. Einer der Gründe, warum die Entwicklungshilfe nichts gebracht hat, ist ganz einfach der, dass es davon nicht genug gegeben hat. Teilweise ist sie auch nicht gut gewesen, und da sind die irrsinnigen Konflikte, das Problem der Korruption, alle diese Probleme gibt es da. Aber wir befinden uns in einer Situation, in der man zumindest mit Recht sagen kann, dass die Antwort zum Teil in mehr Entwicklungshilfe besteht. Wir wissen, was gute Entwicklungszusammenarbeit ist, und der Seufzer der Erleichterung, das Gefühl, die Dinge für die EU endlich in die richtigen Bahnen gelenkt zu haben, widerspiegelt diese Tatsache, dass man auf einen globalen Konsens verweisen kann. Sonst hätten wir etwas ganz Neues und Sensationelles erfunden, vielleicht das Rad, doch das Interessante daran ist, dass an dem, was wir getan haben, eigentlich nicht viel Neues ist. Aber wir haben es zu einer Hauptfrage gemacht. Wir setzen Prioritäten und befleißigen uns einer Arbeitsweise, die die beste Praxis im Prozess der Verständigung zwischen den Geberländern und den Partnerländern des Südens widerspiegelt.
Deshalb bin ich so zuversichtlich, dass die genannten Prioritäten, das Strategiepaper und die Unterstützung, die es gefunden hat, etwas ist, worauf man wirklich bauen kann. Das umzusetzen, ist eine große Herausforderung, aber wir werden ihr gerecht werden.
Zu Herrn Howitt und Herrn Van den Berg und zur Frage der Prioritäten möchte ich sagen, dass wir uns bekanntlich auf das Ziel einigen, etwas bereitzustellen, das zum Beispiel die 20-20-Prinzipien des Sozialgipfels von Kopenhagen übertrifft. Das heißt, die Einigung darauf, dass Gesundheit und Bildung Prioritäten sind und so weiter. Aber unser Problem, und damit komme ich zu dem zurück, was Herr Imbeni sagte, besteht seltsamerweise darin, dass wir nicht wissen, was wir tun. In gewisser Weise wissen wir schon, was wir tun, aber wir haben keine Auflistung dessen, wie sich die verschiedenen Aktivitäten zusammensetzen. Wir sind nicht imstande zu sagen, wie viel wir für die Umwelt tun, denn wir haben unsere unterschiedlichen Projekte in ihren Bezeichnungen nie so organisiert, dass wir die Akte ziehen und sagen können: „Das ist es also.“
Wir sind bisher nicht imstande zu sagen, wie viele Kilometer Straße wir im vergangenen Jahr gebaut haben. Ich versuche verzweifelt, das zusammenzustellen, eine klare, fassbare, nüchterne Statistik, aus der die Menschen ersehen können, was wir tun. Aber das ist alles hinter Zahlungsverpflichtungen und langfristigen Programmen usw. verborgen, und es gibt keine Verbindung zwischen den Ausgaben und der Zahlungsverpflichtung. Das ist die derzeitige Situation. Es technisch so bereitzustellen, wie das Parlament es gern hätte, würde mehr Hausaufgaben erfordern, als wir in ganz kurzer Zeit bewältigen könnten. Das ist der Kernpunkt der noch ausstehenden Diskussion; es ist keine Frage inhaltlicher Meinungsunterschiede.
Ehrlich, am Anfang hatte ich selbst gewisse Zweifel an der Wichtigkeit, die Gesamtstrategie auf dem Gebiet der Entwicklungszusammenarbeit niederzuschreiben, denn aus meiner Sicht war das eigentlich nichts Neues. Heute, fast ein Jahr später, bin ich anderer Meinung, denn schon der eigentliche Prozess des Niederschreibens und der Einigung darauf zeigte, dass es eindeutig die Mühe wert war, und die Debatte war notwendig, um in den verschiedenen Dienststellen der Kommission das Gefühl echter Eigentümerschaft in Bezug auf diese Prinzipien zu erzeugen. Sodann gefiel es den Mitgliedstaaten viel besser, ein Papier zu haben, das alle geografischen Gebiete abdeckte und aus dem hervorging, welches unsere Politik ist. Das hatte es noch nie gegeben. Selbst wenn das nicht revolutionär ist, halte ich es andererseits für sehr wertvoll, dass wir es haben, und den monatelangen diesbezüglichen Diskussionen zwischen der Kommission und dem Parlament habe ich entnommen, dass es wirklich einen echten Wert darstellt, dass wir diesen gemeinsamen Bezugsrahmen haben, wenn wir über das Entwicklungsstrategiepapier reden. Es ist also von Wert.
Jetzt geht es darum, es umzusetzen, und der Zeitpunkt ist wichtig, weil wir uns im Zusammenhang mit der Verabschiedung des Cotonou-Abkommens, der Ausarbeitung der landesspezifischen Strategiepapiere für jedes der 77 AKP-Länder mitten in der Arbeit befinden, und wir werden diese Prinzipien anwenden. Wir werden uns Land für Land vornehmen und dieselben Regeln anwenden. Wir werden sehen, wie das mit der Akzeptanz der Konzentration auf die Armut ist, wenn wir zu den Nicht-AKP-Ländern mit mittlerem Einkommen gelangen und uns in diesen Ländern die reale Verteilung dessen, wofür wir unser Geld ausgeben, ansehen.
Vor uns liegen also tonnenweise Arbeit und viele politische Herausforderungen, um den Kurs unserer Tätigkeit in diesem Bereich in den kommenden Monaten und Jahren zu korrigieren.
Ein weiteres großes Drama wird dann die eigentliche Bereitstellung sein. Ich werde dem Parlament gegenüber weiterhin ganz offen sein, nicht um unsere eigene Verantwortung für die Ausführung des Haushalts herabzumindern, sondern um sicherzustellen, dass es keine Missverständnisse hinsichtlich der Größe der Herausforderung und ihrer Art gibt. Wir haben jetzt eine gute Politik, und wir können uns glücklich schätzen, dass wir die Unterstützung dieses Hauses für diese Politik haben. Jetzt geht es darum, Hand in Hand voranzuschreiten, sie umzusetzen und sicherzustellen, wie ich bereits zuvor in diesem Parlament sagte, dass wir die heutige Situation, in der wir als Europäer sagen können, dass wir stolz auf unser Tun sind, ändern, sodass wir in ein paar Jahren mit dem gleichen Stolz darauf verweisen können, dass wir diese Aufgabe bewältigt haben.
Es ist also gut, dass wir die G7 haben. Glücklicherweise haben wir für die Entwicklungszusammenarbeit auch die G0,7. Irland hat beschlossen, spätestens im Jahre 2007 die 0,7 zu erreichen. Es bewegt sich also etwas, und einige größere Länder sind sogar bemüht, den Prozentsatz zu überbieten.
Nur noch eine Bemerkung zu diesem quantitativen Aspekt: Wir, die wir auf europäischer Ebene wirken, sollten die Tatsache zur Kenntnis nehmen, dass sich die Mitgliedstaaten einverstanden erklärt haben, dass die Kommission weiter auf dem festgelegten anspruchsvollen Niveau tätig ist. Den AKP-Ländern haben wir das Geld für den neunten Europäischen Entwicklungsfonds zugesagt, und auch für die übrige Welt haben wir im Rahmen der finanziellen Vorausschau Klarheit und Sicherheit in der Frage der Höhe des Budgets für die Entwicklungszusammenarbeit. Und wenn wir uns in der Welt umsehen, dann ist es ziemlich wichtig, dass wir die Mittel verfügbar haben. Ein wesentliches Element in der komplexen Gleichung unseres Wirkens ist, dass man uns als stabile Größe betrachtet. Die Mitgliedstaaten haben gesagt, sie gestehen der Kommission den Vorzug des Zweifels zu, und wollen sehen, ob wir das besser können als vorher, und sie drängen uns nicht in der Frage der Bereitstellung von Mitteln. Vor diesem Hintergrund müssen wir bescheiden sein und dem Anspruch gerecht werden.
Frau Sauquillo möchte ich nur mitteilen, dass wir am 9. Februar eine sehr gute Tagung mit einer ganzen Reihe unterschiedlicher NRO-Netzwerke in Europa hatten, die uns bei der Gelegenheit die Frage nach der Organisation künftiger Diskussionsrunden stellten. Ich kann dem Parlament sagen, dass ich den Gedanken regelmäßiger substanzieller Treffen mit den verschiedenen Entwicklungs-NRO sofort akzeptierte; diese werden sehr nützlich sein.
Für wichtiger halte ich jedoch eine substanzielle Debatte, eine ständige Diskussion mit dem Parlament. Das ist wichtiger als die Diskussion mit allen anderen, was nicht heißen soll, dass die anderen ausgeschlossen sind, aber es sollte in jeder Diskussion über die Rolle von NROs daran erinnert werden, dass dieses Hohe Haus die Legitimation und die Vertretungsbefugnis hat, die allen hier geäußerten Meinungen ein etwas größeres Gewicht verleiht, als es bei anderen der Fall ist. Das gehört auch zu meiner Methode des Umgangs mit diesen Fragen.
Herr Rod sprach das Problem an, ob wir oder unsere Partner entscheiden, was wir tun sollen. Das ist auf jeden Fall eine komplexe Frage. Wir können lediglich anbieten, solche Dinge in den Entwicklungsländern zu tun, zu denen wir auch in der Lage sind. Wir mussten uns in gewisser Hinsicht beschränken, denn es gibt vieles, worüber wir nicht gut genug Bescheid wissen, als dass wir eine gute Hilfe leisten könnten. Es gibt gewisse Grenzen in Bezug darauf, welche Verpflichtungen wir eingehen können, und wir müssen auch sicherstellen, dass sie sich einfügen in das, was andere Geber zu bieten haben. Falsch wäre es zu sagen, dass wir unsere Prioritäten danach festgelegt haben, wie wir uns mit dem, was wir in den Entwicklungsländern leisten, nach unserer Meinung selber dienen könnten. Das wäre einfach unfair, vor allem wenn wir uns die neue Politik mit dem großen Schwerpunkt auf Armut ansehen.
Herr Rod sprach auch von der Verfügbarkeit von Medikamenten. Es sei erwähnt, dass die Kommission in jüngster Zeit eine Reihe von Schritten im Nachgang zu ihrer Mitteilung über AIDS, Malaria und Tuberkulose unternommen hat. Vor zwei Wochen haben wir in der Kommission ein Aktionsprogramm beschlossen, mit dem das fortgesetzt wird, was wir im Herbst taten. Es beinhaltet einige sehr sinnvolle Vorstellungen in Richtung auf eine Öffnung für verstärkte Staffelpreise und auch auf eine Öffnung für Ausschreibungen und weltweite Lieferungen von Nicht-OECD-Unternehmen zum Beispiel aus Brasilien, Indien, Südafrika und China, die sich also an Ausschreibungen zu allen unseren wichtigen Vorhaben im Zusammenhang mit Malaria, Tbc und AIDS beteiligen können.
Frau Sandbaek, die Öffnung für Exporte aus weniger entwickelten Ländern ist eine Frage, über die inzwischen jeder gut informiert sein dürfte. Ich habe den verschiedenen Evaluierungen im Hinblick darauf, wie die Mitgliedstaaten am Montag letztendlich entschieden, aufmerksam zugehört. Es wurden nur sehr geringe Zweifel an den Auffassungen der Kommission und ihrem ursprünglichen Vorschlag geäußert. Die Mitgliedstaaten haben jetzt entschieden. Mit einer gewissen Genugtuung höre ich die Kommentare von außerhalb der EU wie auch von Vertretern der Dritten Welt, die jetzt aufrichtig hoffen, dass andere große Handelspartner und Beteiligte an den Diskussionen über die globale Handelspolitik jetzt etwas ähnlich Gutes oder etwas Vergleichbares wie Europa unternehmen werden. Zweifellos befindet sich Europa in den Bemühungen um die Schaffung einer Basis für eine neue globale Runde im Rahmen der WHO jetzt in einer besseren Position als vor der LDC-Konferenz. Wir können immer noch darüber reden, ob wir unseren Teil geleistet haben oder ob das ausreicht. Aber immerhin haben wir etwas unternommen, und die anderen müssen nun erst einmal nachziehen. In gewisser Hinsicht kommt das also zur rechten Zeit.
Frau Sandbaek fragte auch an, was Europa zu tun gedenke angesichts der Ankündigung von Präsident Bush, die Unterstützung für Organisationen, die sich mit Familienplanung befassen, einzuschränken. Wir haben uns auf diesem Gebiet stark engagiert, und die Beziehung zwischen Armut, Konflikten, Aids und Gleichheit von Mann und Frau ist so eng, dass wir nicht den geringsten Zweifel an der Notwendigkeit haben, auf die diesbezügliche Gefahr, die seitens der USA-Administration droht, energisch und unverzüglich zu reagieren. Ich habe im Januar vor der UNO in New York angekündigt, dass Europa dazu in der Lage und willens ist, den Anstand zu wahren und die Lücke zu füllen, und wir werden das tun."@de7
"Θα μπορούσα να μπω στον πειρασμό να ξεκινήσω εδώ και τώρα μια ενημερωτική εκστρατεία υπό το πρίσμα των παρατηρήσεων του κ. Imbeni σχετικά με το ότι μόνον η Σουηδία είναι στο 0,7% και άνω της ΕΑΒ. Στην πραγματικότητα υπάρχει μια ομάδα χωρών που είναι πάνω από το 0,7%. Η Σουηδία είναι γύρω στο 0,8% όπως και οι Κάτω Χώρες. Το Λουξεμβούργο μόλις έφτασε πάνω από το 0,7%. Η Δανία είναι στο 1% ενώ η Νορβηγία που δεν είναι κράτος μέλος είναι παρόλα αυτά ο μεγαλύτερος ανταγωνιστής της Δανίας. Η Νορβηγία βρίσκεται γύρω στο 0,9%.
Υπάρχει μια παρεξήγηση, και πρόσεξα τις παρατηρήσεις του κ. Belder στο σημείο αυτό, ότι πρόκειται για προγράμματα αμβλώσεων. Η πραγματικότητα είναι ότι το έργο του Ταμείου των Ηνωμένων Εθνών για τη Δημογραφία και της Διεθνούς Ομοσπονδίας Οικογενειακού Προγραμματισμού, ακόμη και αν εξεταστεί από την πολύ στενή θετική ή αρνητική σκοπιά, είναι σαφώς μέρος της λύσης και όχι μέρος του προβλήματος. Μειώνουν τον αριθμό των επικίνδυνων και παράνομων αμβλώσεων που πραγματοποιούνται σε αυτόν τον κόσμο και όχι το αντίθετο.
Στην κ. Maes, θα έλεγα ότι έχετε δίκιο πως ο αγώνας κατά της φτώχειας δεν έχει τελειώσει και δεν έχει κερδηθεί. Ένας από τους λόγους για τους οποίους η αναπτυξιακή βοήθεια δεν είχε αποτελέσματα είναι, πολύ απλά, γιατί δεν ήταν αρκετή. Ένας μέρος της βοήθειας αυτής δεν ήταν καλό και οι παράλογες συγκρούσεις, το πρόβλημα της διαφθοράς, όλα αυτά τα προβλήματα παραμένουν. Αλλά βρισκόμαστε σε μια κατάσταση εδώ όπου, για μια φορά, είναι λογικό να πούμε ότι η απάντηση είναι πάλι η ίδια. Γνωρίζουμε τι είναι η καλή αναπτυξιακή συνεργασία και ο αναστεναγμός της ανακούφισης, η αίσθηση ότι τώρα τα πράγματα μπαίνουν στην θέση τους για την ΕΕ, αντανακλά το γεγονός ότι υπάρχει μια καθολική συναίνεση σχετικά με αυτό. Αλλιώς θα είχαμε εφεύρει κάτι πολύ νέο και συναρπαστικό το οποίο θα επιλέγαμε να ονομάσουμε τροχό ή κάτι σχετικό, αλλά το ενδιαφέρον είναι ότι δεν υπάρχουν πολλά νέα πράγματα σε αυτά που κάναμε. Αλλά γίναμε η κυρίαρχη τάση. Γαντζωνόμαστε στις προτεραιότητες και στις μεθόδους εργασίας που αντανακλούν την καλύτερη πρακτική στη συνεννόηση μεταξύ των χορηγών και των χωρών εταίρων στο Νότο.
Για το λόγο αυτό πιστεύω ακράδαντα ότι οι προτεραιότητες τις οποίες θέσαμε, το έγγραφο πολιτικής και η υποστήριξη την οποία έχει είναι ισχυρά, πραγματικά εργαλεία τα οποία μπορούμε να χρησιμοποιήσουμε. Το να το κατορθώσουμε είναι μια αρκετά μεγάλη πρόκληση αλλά θα την αντιμετωπίσουμε.
Στον κ. Howitt και τον κ. Van den Berg θέλω να πω ότι είναι γερά εδραιωμένο ότι συμφωνούμε στους στόχους του να φανούμε πραγματικά ικανοί να επιτύχουμε κάτι το οποίο να εκπληρώνει και τις 20 αρχές που τέθηκαν στην Διάσκεψη Κορυφής της Κοπεγχάγης για την κοινωνική ανάπτυξη για παράδειγμα. Την προτεραιότητα που συμφωνήθηκε στην υγεία και την εκπαίδευση και ούτω καθεξής. Αλλά το πρόβλημα μας, και αυτό μας επαναφέρει επίσης σε όσα είπε ο κ. Imbeni, είναι περιέργως το γεγονός ότι δεν γνωρίζουμε τι κάνουμε. Σε κάποιο βαθμό γνωρίζουμε τι κάνουμε αλλά δεν κρατάμε αρχείο για τη σύνθεση των διαφόρων δραστηριοτήτων. Δεν είμαστε σε θέση να πούμε πόσα πολλά κάνουμε για το περιβάλλον γιατί δεν έγινε ποτέ οργάνωση της επισήμανσης των διαφόρων προγραμμάτων μας κατά τρόπο που να μπορούμε να πάρουμε τους φακέλους και να πούμε “να, αυτό είναι”.
Δεν είμαστε σε θέση τώρα να πούμε πόσα χιλιόμετρα αυτοκινητόδρομου φτιάξαμε πέρυσι. Είναι κάτι το οποίο προσπαθώ με κάθε τρόπο να δημιουργήσω – σαφείς, απτές, πραγματικές, ρεαλιστικές στατιστικές για να πούμε στον κόσμο τι κάνουμε. Αλλά όλα αυτά περιπλέκονται από τις δεσμεύσεις και τα μακροχρόνια προγράμματα και δεν υπάρχει σύνδεσμος ανάμεσα στις δαπάνες και τις δεσμεύσεις. Στο σημείο αυτό βρισκόμαστε τώρα. Έτσι η επίτευξη αποτελεσμάτων, τεχνικά, με τον τρόπο που θα ήθελε το Κοινοβούλιο θα απαιτήσει περισσότερη εργασία απ’ όση είμαστε ικανοί να διεκπεραιώσουμε σε πολύ σύντομο χρονικό διάστημα. Αυτό είναι ο πυρήνας της συζήτησης που ακόμη εκκρεμεί, όχι ένα θέμα ουσιαστικής διαφωνίας.
Ειλικρινά, στην αρχή είχα και εγώ ο ίδιος κάποιες αμφιβολίες ως προς τη σημασία σύνταξης της δήλωσης γενικής πολιτικής για την αναπτυξιακή συνεργασία διότι κατά την άποψή μου δεν ήταν πραγματικά κάτι καινούριο. Σήμερα, σχεδόν ένα χρόνο μετά από αυτό, έχω διαφορετική γνώμη γιατί καταρχάς η πραγματική διαδικασία της σύνταξης και της έγκρισής της έδειξε ότι άξιζε σίγουρα τον κόπο και ότι ήταν αναγκαία η διεξαγωγή συζήτησης για τη δημιουργία πραγματικής ιδιοκτησίας στην Επιτροπή διαμέσου των διαφορετικών υπηρεσιών όσον αφορά τις αρχές αυτές. Το επόμενο πράγμα ήταν ότι τα κράτη μέλη ήταν πολύ πιο ενθουσιασμένα με το να έχουν ένα έγγραφο το οποίο να καλύπτει ολόκληρο τον πλανήτη και να λέει ποια είναι η πολιτική μας. Δεν το είχαμε ποτέ πριν. Έτσι, ακόμη και αν δεν είναι επαναστατικό, βλέπω ότι η δημιουργία του έχει μια πολύ μεγάλη αξία, και όπως αντιλαμβάνομαι από τις συζητήσεις μηνών ανάμεσα στην Επιτροπή και το Κοινοβούλιο για το θέμα αυτό, αξίζει πραγματικά να έχουμε ένα κοινό πλαίσιο για το τι είναι αυτό το οποίο σκεφτόμαστε όταν συζητάμε για το έγγραφο της αναπτυξιακής πολιτικής. Άρα είναι πολύτιμο.
Το επόμενο θέμα τώρα είναι ότι πρόκειται να το χρησιμοποιήσουμε και η στιγμή είναι σημαντική διότι σε συνδυασμό με τη νέα συμφωνία του Κοτονού, την επεξεργασία εγγράφων στρατηγικής για τη χώρα για καθεμία από τις 77 χώρες ΑΚΕ, είμαστε σε θέση να ξεκινήσουμε και θα χρησιμοποιήσουμε τις αρχές αυτές. Για το υπόλοιπο του πλανήτη θα κινηθούμε από χώρα σε χώρα εφαρμόζοντας τις ίδιες αρχές. Εκεί είναι που θα δοκιμαστεί η πραγματικότητα της αποδοχής της εστίασης στη φτώχεια όταν έρθουμε στις χώρες μέσου εισοδήματος εκτός των χωρών ΑΚΕ και δούμε την πραγματική διανομή αυτών για τα οποία δαπανούμε τα λεφτά μας στις χώρες αυτές.
Έτσι θα έχουμε ολόκληρους τόνους εργασίας και πολλές πολιτικές προκλήσεις για να διορθώσουμε την πορεία της δράσης μας στην περιοχή αυτή τους επόμενους μήνες και χρόνια.
Ένα άλλο μεγάλο δράμα θα είναι η πραγματική παράδοση. Θα συνεχίσω να είμαι πολύ ανοικτός και ειλικρινής με το Κοινοβούλιο, όχι για να μειώσω την ευθύνη μας για την εκτέλεση του προϋπολογισμού αλλά περισσότερο για να εξασφαλίσω ότι δεν θα υπάρξουν παρανοήσεις ως προς το μέγεθος της πρόκλησης και τη φύση της. Διαθέτουμε τώρα μια καλή πολιτική και έχουμε την τύχη να έχουμε την υποστήριξη του Κοινοβουλίου για την πολιτική αυτή. Το επόμενο που πρέπει να κάνουμε είναι να πορευτούμε χέρι με χέρι και να την εφαρμόσουμε και να διασφαλίσουμε, όπως είπα πριν στο Σώμα αυτό, ότι θα αλλάξουμε την κατάσταση απ’ ότι είναι σήμερα, που μπορούμε να πούμε ως Ευρωπαίοι ότι είμαστε περήφανοι που το κάνουμε αυτό, σε μια μελλοντική κατάσταση σε μερικά χρόνια από τώρα που θα είμαστε περήφανοι και για το πώς το κάναμε.
Έτσι είναι καλό που έχουμε την Ομάδα των 7. Ευτυχώς για την αναπτυξιακή συνεργασία έχουμε επίσης την Ομάδα των 0,7. Η Ιρλανδία αποφάσισε να φτάσει το 0,7 το αργότερο μέχρι το 2007· έτσι τα πράγματα προχωρούν και κάποιες από τις μεγαλύτερες χώρες προσπαθούν επίσης να αυξήσουν το επίπεδο.
Θα προσθέσω μια ακόμη παρατήρηση στην ποσοτική πτυχή του θέματος: δουλεύοντας σε ευρωπαϊκό επίπεδο πρέπει να αναγνωρίσουμε το γεγονός ότι τα κράτη μέλη έχουν δεχθεί ότι η Επιτροπή μπορεί να συνεχίσει να εργάζεται στο επίπεδο της φιλοδοξίας που έχει καθοριστεί. Για τις χώρες ΑΚΕ έχουμε τα χρήματα που έχουμε υποσχεθεί για το ένατο Ευρωπαϊκό Ταμείο Ανάπτυξης και για τον υπόλοιπο κόσμο διαθέτουμε επίσης, ως μέρος των δημοσιονομικών προοπτικών, την ακρίβεια και τη βεβαιότητα ως προς το επίπεδο του προϋπολογισμού για την αναπτυξιακή βοήθεια. Είναι αρκετά σημαντικό, όταν κοιτάμε όλο τον κόσμο, ότι έχουμε τη διαθεσιμότητα των πόρων. Ένα σημαντικό στοιχείο στην σύνθετη εξίσωση του τι κάνουμε είναι να θεωρείται σταθερή. Τα κράτη μέλη είπαν ότι απαλλάσσουν την Επιτροπή λόγω αμφιβολιών για να δουν αν μπορούμε να τα πάμε καλύτερα απ’ ότι πριν και δεν μας πιέζουν σχετικά με τη χρηματοδότηση. Πρέπει να είμαστε αρκετά ταπεινοί ως προς αυτά τα γεγονότα και είναι μια μεγάλη πρόκληση να φανούμε αντάξιοι τους.
Θέλω απλώς να πληροφορήσω την κ. Sauquillo ότι στις 9 Φεβρουαρίου είχαμε μια πολύ καλή συνάντηση με μια ολόκληρη σειρά διαφορετικών δικτύων ΜΚΟ ανάπτυξης στην Ευρώπη και σε αυτή τη συνάντηση μας ρώτησαν για το πώς να οργανώσουν μελλοντικές συζητήσεις. Μπορώ να πω στο Κοινοβούλιο ότι αμέσως δέχθηκα την ιδέα των τακτικών συναντήσεων επί της ουσίας με τους διάφορους ΜΚΟ που δραστηριοποιούνται στον αναπτυξιακό τομέα και αυτό θα είναι πολύ χρήσιμο.
Ωστόσο, θεωρώ σημαντικότερο να διεξάγουμε μια ουσιαστική συζήτηση, μια συνεχιζόμενη συζήτηση με το Κοινοβούλιο απ’ ότι με οποιονδήποτε άλλον. Το ένα δεν αποκλείει το άλλο αλλά πρέπει να θυμόμαστε σε οποιαδήποτε συζήτηση σχετικά με το ρόλο των ΜΚΟ ότι το Σώμα αυτό έχει την νομιμότητα και την εκπροσώπηση που δίνουν σε κάθε γνώμη που θα εκφράσει μια κάπως μεγαλύτερη βαρύτητα από οποιονδήποτε άλλον. Αυτό αποτελεί επίσης μέρος της προσέγγισής μου για την αντιμετώπιση των θεμάτων αυτών.
Ο κ. Rod επεσήμανε το πρόβλημα του κατά πόσον αποφασίζουμε εμείς ή οι εταίροι μας τι πρέπει να κάνουμε. Πρόκειται για ένα πολύπλοκο ζήτημα από κάθε άποψη. Μπορούμε μόνο να προσφερθούμε να κάνουμε στις αναπτυσσόμενες χώρες αυτό που ξέρουμε να κάνουμε. Έπρεπε να περιορίσουμε τον εαυτό μας και να θέσουμε κάποια όρια διότι υπάρχουν πράγματα τα οποία δεν γνωρίζουμε αρκετά καλά προκειμένου να παράσχουμε καλή βοήθεια σε αυτούς τους τομείς. Υπάρχουν κάποια όρια στο τι μπορούμε να κάνουμε υποχρέωσή μας και πρέπει επίσης να εξασφαλίσουμε ότι ταιριάζει με αυτό που μπορούν να προσφέρουν οι άλλοι χορηγοί. Δεν είναι σωστό να λέμε ότι σχεδιάσαμε τις δραστηριότητές μας σκεφτόμενοι πώς μπορούμε να βοηθήσουμε τους εαυτούς μας κάνοντας αυτά τα πράγματα στις αναπτυσσόμενες χώρες. Απλά αυτό δεν είναι δίκαιο, ειδικά αν εξετάσουμε τη νέα πολιτική και την έντονη εστίασή της στη φτώχεια.
Ο κ. Rod ανέφερε επίσης την πρόσβαση στα φάρμακα. Πρέπει να σημειωθεί ότι η Επιτροπή ανέλαβε πρόσφατα ορισμένες δράσεις σε συνέχεια της ανακοίνωσής της για το AIDS, την ελονοσία και τη φυματίωση. Αποφασίσαμε πριν από δυο εβδομάδες στην Επιτροπή ένα πρόγραμμα δράσης το οποίο αποτελεί συνέχεια των όσων κάναμε το φθινόπωρο. Περιλαμβάνει πράγματι ορισμένες πολύ δυνατές ιδέες που αφορούν το άνοιγμα για μια περισσότερο επικεντρωμένη προσοχή στην κλιμακούμενη τιμολόγηση, το άνοιγμα των διαγωνισμών και το να γίνουμε προμηθευτής σε όλον τον πλανήτη για τις εταιρείες χωρών που δεν ανήκουν στον ΟΟΣΑ, για παράδειγμα, της Βραζιλίας, της Ινδίας, της Νοτίου Αφρικής, της Κίνας οι οποίες πρέπει να έχουν πρόσβαση σε κάθε υποβολή προσφοράς που υπάρχει σε κάθε ημερήσια διάταξή μας σχετικά με την ελονοσία, την φυματίωση και το AIDS.
Κυρία Sandbaek, το άνοιγμα για εξαγωγές από τις ΛΑΧ είναι ένα ζήτημα σχετικά με το οποίο υποθέτω ότι όλοι είναι τώρα καλά ενημερωμένοι. Άκουσα προσεκτικά τις διάφορες εκτιμήσεις σχετικά με το πώς τα κράτη μέλη αποφάσισαν τελικά την Δευτέρα. Υπήρξαν πολύ λίγες αμφιβολίες σχετικά με τις απόψεις της Επιτροπής και την αρχική της πρόταση. Τα κράτη μέλη αποφάσισαν τώρα. Αντλώ κάποια σχετική ικανοποίηση κοιτάζοντας τα σχόλια που γίνονται από όσους είναι εκτός της ΕΕ, καθώς και τα σχόλια εκπροσώπων του τρίτου κόσμου, ότι τώρα ελπίζουν ειλικρινά ότι οι άλλοι μεγάλοι εμπορικοί εταίροι και οι παίκτες στις συζητήσεις για την παγκόσμια εμπορική πολιτική θα κάνουν τώρα κάτι τόσο καλό ή συγκρίσιμο με τα όσα έκανε η Ευρώπη. Δεν υπάρχει απολύτως καμία αμφιβολία ότι η Ευρώπη βρίσκεται τώρα σε καλύτερη θέση απ’ ότι πριν από τη διάσκεψη για τις ΛΑΧ και προσπαθεί να δημιουργήσει τη βάση για ένα νέο παγκόσμιο γύρο διαπραγματεύσεων στο πλαίσιο του ΠΟΕ. Μπορούμε πάντα να συζητήσουμε το κατά πόσον εκπληρώσαμε το ρόλο μας και εάν αυτό είναι αρκετά καλό. Αλλά αυτό το οποίο κάναμε είναι κάτι το οποίο οι άλλοι πρέπει τώρα να ανταγωνιστούν. Αν το δούμε σχετικά, είναι πολύ καλό αυτή τη στιγμή.
Η κ. Sandbaek ρώτησε επίσης τι σκοπεύει να κάνει η Ευρώπη ενόψει της αναγγελίας του Προέδρου Μπους για την διακοπή της ενίσχυσης των ΗΠΑ σε οργανισμούς που δραστηριοποιούνται στον οικογενειακό προγραμματισμό. Εμείς δραστηριοποιούμαστε έντονα σε αυτό τον τομέα και η σχέση ανάμεσα στη φτώχεια, τις συγκρούσεις, τη βοήθεια και την ισότητα των φύλων είναι τόσο μεγάλη που δεν διατηρούμε καμία αμφιβολία όσον αφορά την ανάγκη να αντιδράσουμε άμεσα και έντονα στην απειλή που προέρχεται από την κυβέρνηση των ΗΠΑ στον τομέα αυτό. Ανήγγειλα στα Ηνωμένα Έθνη τον Ιανουάριο στη Νέα Υόρκη ότι η Ευρώπη είναι διατεθειμένη και μπορεί να συμπληρώσει το κενό της ανθρωπιάς και θα το κάνουμε."@el8
"Voisin tuntea houkutusta ryhtyä käymään tässä tiedotuskampanjaa, kun jäsen Imbeni väitti, että ainoastaan Ruotsissa julkisen kehitysavun osuus BKT:stä on 0,7 prosenttia tai enemmän. Oikeastaan on ryhmä maita, joiden julkisen kehitysavun määrä on yli 0,7 prosenttia BKT:stä. Ruotsin samoin kuin Alankomaiden kohdalla luku on noin 0,8 prosenttia. Luxemburg on juuri ylittänyt 0,7 prosentin rajan. Tanskan luku on 1,0 prosenttia ja Norjassa, joka tosin ei ole EU:n jäsenvaltio, mutta joka on silti Tanskan kovin kilpailija, julkisen kehitysavun määrä on noin 0,9 prosenttia.
Tässä on väärinkäsitys siitä, että – ja panin merkille jäsen Belderin huomiot – kyse olisi aborttiohjelmista. Todellisuudessa UNFPA:n (YK:n väestörahasto) ja International Planned Parenthood Federationin (kansainvälisen perhesuunnittelujärjestön) työ, vaikka sitä katsottaisiin kuinka kapeasta "kyllä tai ei" -näkökulmasta, on selkeästi osa ratkaisua eikä osa ongelmaa. Ne vähentävät maailmassa tehtyjen vaarallisten ja laittomien aborttien määrää eivätkä lisää abortteja.
Jäsen Maes, olette oikeassa, ettei taistelu köyhyyttä vastaan ole ohi eikä sitä ole voitettu. Yksi syy, miksi kehitysapu ei ole ollut menestyksekästä on yksinkertaisesti se, ettei sitä ole ollut tarpeeksi. Osa siitä ei ole ollut oikeanlaista, ja järjettömät konfliktit, korruptio-ongelma ja muut ongelmat ovat ennallaan. Olemme kuitenkin kerrankin tilanteessa, jossa voimme sanoa, että samaan malliin jatkaminen on osa ratkaisua. Tiedämme, millaista on hyvä kehitysyhteistyö, ja helpotuksen huokaus, tunne, että EU:n asiat ovat nyt järjestyksessä, kuvastaa, että asiasta vallitsee laaja yhteisymmärrys. Muuten olisimme kehittäneet aivan uusia ja ihmeellisiä ratkaisuja, mutta on mielenkiintoista huomata, ettei työssämme oikeastaan ole paljon uutta. Mutta me olemme menneet mukaan valtavirtaan. Prioriteettimme ja työtapamme kuvaavat parasta käytäntöä yhteisymmärryksessä rahoittajien ja eteläisten kumppanuusmaiden kesken.
Siksi suhtaudun niin luottavaisesti siihen, että luettelemamme prioriteetit, poliittinen asiakirja ja sen saama kannatus, ovat voimakkaita ja käyttökelpoisia. Työn tekeminen on suuri haaste, mutta me tartumme siihen.
Jäsenille Howitt ja Van den Berg sanoisin prioriteeteista, että on aika selvää, että olemme yksimielisiä tavoitteesta tarjota jotain, mikä täyttää enemmän kuin hyvin esimerkiksi Kööpenhaminan sosiaalialan huippukokouksessa vahvistetut 20–20 -periaatteet. Olemme yksimielisiä terveydenhoidon ja koulutuksen asettamisesta etusijalle ja niin edelleen. Ongelmanamme on kuitenkin – ja palaan tässä jäsen Imbenin puheeseen – kumma kyllä, ettemme tiedä, mitä teemme. Tiedämme jossain määrin, mitä teemme, mutta meillä ei ole mitään tietoa eri toimien sisällöstä. Emme pysty sanomaan, kuinka paljon teemme ympäristön alalla, sillä eri hankkeidemme merkintää ei ole koskaan järjestetty siten, että voisimme ottaa asiakirjat esiin, ja sanoa: tässä se on.
Emme pysty tällä hetkellä sanomaan, kuinka monta kilometriä tietä rakensimme viime vuonna. Tämä on jotain, mitä yritän epätoivoisesti toteuttaa – selkeät, konkreettiset, todelliset ja käytännölliset tilastot, joista ihmiset voisivat nähdä, mitä olemme saaneet aikaan. Erilaiset sitoumukset ja pitkän aikavälin ohjelmat ja muut kuitenkin hämärtävät tätä, eikä rahojen kulutuksen ja sitoumuksen välillä ole mitään yhteyttä. Tämä on tilanne tällä hetkellä. Siksi avun tarjoaminen teknisesti, siten kuin parlamentti toivoisi, edellyttää enemmän kotitöitä, kuin pystymme tekemään hyvin lyhyessä ajassa. Tämä on edelleen keskustelun ratkaisematon ydinkysymys, ei asia, josta vallitsisi syvä erimielisyys.
Rehellisesti sanoen suhtauduin itse alussa hieman epäilevästi kehitysyhteistyöpolitiikkaa koskevan yleisen lausunnon kirjoittamisen tarpeellisuuteen, sillä kyse ei mielestäni ollut mistään uudesta asiasta. Nyt, lähes vuosi sen laatimisen jälkeen, olen muuttanut mieleni ensinnäkin siksi, että sen kirjoittaminen ja hyväksyttäminen osoittivat itsessään, että se oli vaivan arvoinen ja että tarvittiin keskustelua, jotta saadaan komission eri yksiköt sitoutumaan todellisesti näihin periaatteisiin. Toiseksi jäsenvaltiot olivat paljon innostuneempia saamaan yhden asiakirjan, joka kattaa koko maailman ja jossa selitetään, mikä meidän politiikkamme on. Meillä ei ole koskaan aikaisemmin ollut sellaista. Joten, vaikka kyse ei olekaan vallankumouksellisesta asiakirjasta, sillä on mielestäni suuri merkitys, ja olen aistinut tästä asiasta käydyissä kuukausia kestäneissä komission ja parlamentin välisissä keskusteluissa, että on hyvä, että meillä on nämä yhteiset puitteet siitä, mitä tarkoitetaan puhuttaessa kehitysyhteistyöasiakirjasta.
Seuraavaksi meidän täytyy hyödyntää sitä, ja ajankohta on tärkeä, sillä samalla kun otetaan käyttöön Cotonoun sopimus, jossa esitetään maakohtainen strategia jokaiselle 77 AKT-maalle, olemme nyt valmiita toimimaan, ja aiomme toteuttaa näitä periaatteita. Muun maailman osalta aiomme käsitellä maan kerrallaan soveltaen samoja sääntöjä. Tässä kohdin paljastamme, kuinka hyvin köyhyyteen keskitytään, kun siirrymme keskituloisiin maihin, jotka eivät kuulu AKT-maihin, ja tarkastelemme, kuinka todellisuudessa jakaantuvat ne rahat, joita kulutamme näihin maihin.
Meillä on siis valtavasti töitä edessämme ja useita poliittisia haasteita korjata toimintamme suuntaa tällä alalla tulevina kuukausina ja vuosina.
Toinen suuri koetus tulee olemaan itse toteutus. Aion olla jatkossakin hyvin avoin ja rehellinen parlamentille, en siksi, että yrittäisin vähentää meidän vastuutamme talousarvion toteuttamisesta, vaan varmistaakseni, ettei tehtävän laajuudesta ja luonteesta pääse tapahtumaan väärinkäsityksiä. Meillä on nyt hyvä politiikka, ja olemme iloisia, että parlamentti tukee sitä. Seuraavaksi meidän pitää edetä rinnakkain, panna politiikka täytäntöön ja varmistaa, että – kuten olen sanonut aiemminkin parlamentissa – muutamme tilannetta siitä, mikä se on tällä hetkellä niin, että me voimme eurooppalaisina sanoa olevamme ylpeitä työstämme ja että voimme muutaman vuoden kuluttua olla ylpeitä myös siitä, kuinka olemme tämän työn tehneet.
On ihan hyvä, että on olemassa G7-ryhmä. Valitettavasti kehitysyhteistyön alalla meillä on myös G0,7-ryhmä. Irlanti on päättänyt yltää 0,7 prosenttiin viimeistään vuonna 2007, joten asiat etenevät, ja jotkin suuremmista maista pyrkivät myös nostamaan julkisen kehitysavun määrää.
Lisäisin vielä yhden huomion tähän määrälliseen näkökohtaan: työskennellessämme Euroopan tasolla meidän pitäisi tunnustaa, että jäsenvaltiot ovat hyväksyneet, että komissio voi jatkaa työtä määritellyllä tavoitteiden tasolla. AKT-maille meillä on yhdeksännelle Euroopan kehitysrahastolle luvatut rahat, ja myös muulle maailmalle meillä on osana rahoitusnäkymiä selkeä ja taattu kehitysyhteistyön rahoituksen määrä. On hyvin tärkeää, että meillä on käytössämme tarvittavat resurssit, kun katsomme koko maailmaa. Eräs tärkeä tekijä työmme monimutkaisessa yhtälössä on, että meitä pidetään luotettavina. Jäsenvaltiot ovat sanoneet, että ne antavat komissiolle tilaisuuden todistaa, voimmeko tehdä tämän aikaisempaa paremmin, eivätkä ne ahdistele meitä rahoituksen suhteen. Meidän on syytä olla nöyriä tätä taustaa vasten, ja on haaste täyttää odotukset.
Jäsen Sauquillolle haluan vain kertoa, että meillä oli 9. helmikuuta erittäin onnistunut tapaaminen useiden eurooppalaisten valtioista riippumattomien kehitysyhteistyöjärjestöjen välisten yhteysverkkojen kanssa, ja tuossa tapaamisessa ne kysyivät meiltä, miten tulevat keskustelut pitäisi järjestää. Voin kertoa parlamentille, että hyväksyin välittömästi ajatuksen näiden asioiden tiimoilla järjestettävistä säännöllisistä tapaamisista, ja ne tulevat olemaan erittäin hyödyllisiä.
Minusta on kuitenkin tärkeämpää, että ylläpidämme merkityksellistä ja jatkuvaa vuoropuhelua parlamentin kanssa kuin jonkin toisen tahon kanssa. Nämä kaksi vaihtoehtoa eivät sulje pois toisiaan, mutta on hyvä muistaa kaikissa valtioista riippumattomien järjestöjen asemaa koskevissa keskusteluissa, että parlamentin legitimiteetti ja edustavuus antavat täällä ilmaistuille mielipiteille muita suuremman painoarvon. Tämäkin on osa lähestymistapaa, jolla käsittelen näitä asioita.
Jäsen Rod toi esiin ongelman siitä, päätämmekö me vai yhteistyökumppanimme siitä, mitä meidän kuuluu tehdä. Tämä on monimutkainen kysymys. Voimme tarjoutua tekemään kehitysmaissa vain ne asiat, jotka osaamme tehdä. Olemme joutuneet jossain määrin rajoittamaan toimintaamme, koska on paljon asioita, joista emme tiedä tarpeeksi voidaksemme tarjota kunnollista apua niillä aloilla. On tietyt rajat sille, mitä voimme ottaa tehtäväksemme, ja meidän täytyy myös varmistaa, että tämä sopii yhteen sen kanssa, mitä muut rahoittajat voivat tarjota. On väärin sanoa, että olemme laatineet prioriteettimme sen mukaan, miten voimme auttaa itseämme tekemällä näitä asioita kehitysmaissa. Se on epäreilu syytös etenkin, kun tarkastelemme uutta politiikkaa ja sen vahvaa painottumista köyhyyteen.
Jäsen Rod mainitsi myös lääkkeiden saatavuuden. Haluan tuoda esiin, että komissio on hiljattain ryhtynyt useisiin toimiin aidsista, malariasta ja tuberkuloosista laatimansa tiedonannon pohjalta. Päätimme komissiossa kaksi viikkoa sitten toimintaohjelmasta, joka on jatkoa syksyllä tekemillemme töille. Siihen sisältyy joitakin hyvin voimakkaita ajatuksia huomion keskittämisestä kaksoishintajärjestelmään sekä ryhtymisestä maailmanlaajuisiksi tarjouksentekijöiksi ja hankkijoiksi sellaisille OECD-maihin kuulumattomille yrityksille, joiden kotipaikka on esimerkiksi Brasiliassa, Intiassa, Etelä-Afrikassa tai Kiinassa ja joilla pitäisi olla mahdollisuus osallistua tarjousten tekemiseen kaikissa malariaan, tuberkuloosiin ja aidsiin liittyvissä toimissamme.
Jäsen Sandbaek, avautuminen vähiten kehittyneistä maista tulevalle tuonnille on asia, jonka kaikki tuntevat varmasti jo hyvin. Kuuntelin tarkasti erilaisia arvioita siitä, mitä jäsenvaltiot maanantaina viimeinkin päättivät. Komission näkemyksiä ja alkuperäistä ehdotusta kyseenalaistettiin vain vähän. Jäsenvaltiot ovat nyt tehneet päätöksensä. Olen melko tyytyväinen kuullessani kaikkialta EU:n ulkopuolelta tulevia kommentteja sekä niiden kolmannen maailman edustajien kommentteja, jotka toivovat nyt vilpittömästi, että suuret kauppakumppanimme ja maailmanlaajuisesta kauppapolitiikasta käytävien keskustelujen toimijat tekevät nyt jotain yhtä hyvää kuin Eurooppa tai jotain siihen verrattavaa. Ei ole epäilystäkään siitä, että Eurooppa on nyt paremmassa asemassa kuin ennen vähiten kehittyneitä maita käsitellyttä konferenssia samoin kuin sen pyrkimyksissä luoda perusta uudelle neuvottelukierrokselle WTO:n puitteissa. Voimme aina keskustella siitä, olemmeko tehneet osuutemme ja riittääkö se. Mutta olemme tehneet jotain, mihin muiden täytyy nyt tähdätä. Suhteellisesti katsottuna tämä on hyvä saavutus tällä hetkellä.
Jäsen Sandbaek kysyi myös, mitä Eurooppa aikoo tehdä suhteessa siihen presidentti Bushin ilmoitukseen, että Yhdysvallat lakkaa tukemasta järjestöjä, jotka osallistuvat perhesuunnitteluun. Olemme vahvasti mukana tällä alalla, ja yhteys köyhyyden, konfliktien, aidsin ja sukupuolten tasa-arvon välillä on niin vahva, ettei meillä ole minkäänlaista epäilystä siitä, että meidän täytyy vastata voimakkaasti ja välittömästi uhkaan, jonka Yhdysvaltojen hallinto asettaa meille tällä alalla. Ilmoitin YK:lle New Yorkissa tammikuussa, että Eurooppa voi ja haluaa täyttää tämän "kunniallisuuskuilun", ja sen me myös teemme."@fi5
"Au vu des remarques faites par M. Imbeni, qui a affirmé que seule la Suède atteignait ou dépassait le seuil de 0,7 % déterminé en matière d'aide publique au développement, je pourrais être tenté d'entamer en ce lieu - et dès à présent - une campagne d'information. En fait, un groupe de pays dépassent effectivement les 0,7 %. La Suède avoisine 0,8 %, tout comme les Pays-Bas. Le Luxembourg vient de dépasser 0,7 %. Le Danemark est à 1 % ; la Norvège, qui n'est pas membre de l'UE, demeure néanmoins le concurrent le plus immédiat du Danemark, avec environ 0,9 %.
Penser que cela concerne des programmes en faveur de l'avortement - j'ai noté les remarques de M. Belder à cet égard - relève du malentendu. En réalité, le travail du FNUAP et de la Fédération internationale pour le planning familial - même s'il est considéré dans une perspective très étroite, manichéenne - fait clairement partie de la solution et non du problème. Ces organes réduisent le nombre d'avortements dangereux et illégaux pratiqués dans le monde et non le contraire.
Je dirai à Mme Maes qu'elle a raison : la bataille contre la pauvreté n'est pas terminée et n'a pas été remportée. L'une des raisons de l'échec de l'aide au développement est, assez simplement, qu'elle n'a pas été suffisante. Certaines actions d'aide au développement n'ont pas été satisfaisantes et puis, il y a ces conflits insensés, le problème de la corruption ; autant de problèmes qui se posent. Mais nous nous trouvons dans une situation où, pour une fois, on peut raisonnablement dire que renforcer notre action fait partie de la réponse. Nous savons ce qu'est une bonne coopération au développement et le soupir de soulagement, l'impression d'être à présent sur la bonne voie au sein de l'UE, reflète le fait que l'on peut à présent se raccrocher à un consensus global. Dans un autre cas, nous aurions inventé quelque chose de neuf et d'excitant, que nous aurions pu choisir d'appeler une roue ou que sais-je encore ; mais ce qui est intéressant, c'est qu'il n'y a rien de vraiment neuf dans ce que nous avons entrepris. Mais nous nous sommes rangés au mainstreaming. Nous recourons aux priorités et aux modes de travail qui reflètent les meilleures pratiques telles que les conçoivent les donateurs et les pays partenaires du Sud.
C'est pourquoi je suis convaincu que les priorités que nous avons énumérées, le document élaboré et le soutien qu'il a recueilli forment une base de travail solide et réelle, à laquelle nous pourrons recourir. Y parvenir est un fameux défi mais nous nous y attellerons.
Sur la question des priorités, soulevées par MM. Howitt et Van den Berg, je dirais qu'il est passablement établi que nous sommes d'accord sur les objectifs qui sont d'être à même de fournir une aide qui réponde largement aux principes 20-20 issus du sommet social de Copenhague, par exemple. Accorder la priorité à la santé, à l'éducation, etc. Mais notre problème, et cela concerne également les commentaires faits par M. Imbeni, est que, bizarrement, nous ne savons pas ce que nous faisons. Dans une certaine mesure, nous savons bien sûr ce que nous faisons mais nous n'avons pas le moindre relevé de la composition des différentes activités. Nous ne pouvons quantifier notre action en matière environnementale parce la dénomination de nos différents projets n'a jamais été organisée de manière à ce que nous puissions prendre un dossier et dire "voilà ce que je cherchais".
En l'état, nous ne sommes pas capables de dire combien de kilomètres de routes nous avons construit l'année dernière. C'est là une chose à laquelle je m'attelle désespérément - produire des statistiques claires, tangibles, réelles, pragmatiques, qui exposent aux citoyens ce que nous faisons. Mais tout cela est obscurci par des engagements, des programmes à long terme, etc. et il n'y a pas de lien entre le paiement et l'engagement. Voilà où nous en sommes. Bref, sur le plan technique, amener notre aide de la manière souhaitée par le Parlement demandera plus de travail que nous ne sommes capables d'effectuer dans un délai très court. C'est le cœur de la discussion en cours, et non un sujet de désaccord substantiel.
Au début, pour être honnête, je doutais moi-même quelque peu de l'importance de rédiger une déclaration de politique générale en matière d'aide au développement car, à mon sens, ce n'était pas si neuf que cela. Aujourd'hui, plus d'un an après l'avoir fait, mon opinion a changé car, avant toute chose, le fait de la rédiger et de la faire accepter a démontré que cela valait réellement la peine et que le débat était vraiment nécessaire pour que les différents services de la Commission s'approprient effectivement ces principes. Ensuite, il se trouve que les États membres étaient bien plus enthousiasmés à l'idée de disposer d'un document décrivant notre politique dans l'ensemble des secteurs géographiques. Nous n'avons jamais disposé d'un tel document auparavant. Bref, si cela n'a rien de révolutionnaire, j'estime qu'il est très utile que nous en disposions et, comme j'ai pu le sentir ces derniers mois lors des discussions entre la Commission et le Parlement à ce sujet, il est certain qu'il est réellement utile de disposer d'un cadre commun qui définit les concepts envisagés lorsque nous parlons du document relatif à la politique de développement. La déclaration est donc utile.
La prochaine chose est que nous allons nous en servir et le moment est important car, avec le lancement de l'accord de Cotonou, l'élaboration des documents de stratégie nationale pour chacun des 77 pays ACP, nous avons du pain sur la planche et nous allons recourir à ces principes. Pour le reste, nous allons passer de pays en pays en appliquant les mêmes règles. C'est là que nous verrons si l'on accepte vraiment de mettre l'accent sur la pauvreté dès lors que nous passons à des pays non membres de l'ACP et ayant un niveau de revenu moyen et que nous commençons à examiner la distribution réelle de nos financements dans ces pays.
Bref, une masse énorme de travail et quantité de défis politiques nous attendent pour mettre bon ordre à ce que nous accomplirons dans ce domaine au cours des mois et des années à venir.
Autre drame majeur, la fourniture réelle de l'aide. Je continuerai d'être très ouvert et très franc avec le Parlement, non pas pour minimiser notre responsabilité en matière d'exécution budgétaire mais pour éviter tout malentendu quant à la taille et à la nature du défi. Nous disposons à présent d'une bonne politique et nous avons la chance de jouir du soutien de cette Assemblée à propos de cette politique. La prochaine chose à faire est d'avancer main dans la main, de mettre cette politique en œuvre et de veiller, comme je l'ai déjà dit devant ce Parlement, à ce que nous passions de la situation actuelle - où nous pouvons dire que nous sommes fiers, en tant qu'Européens, de faire ce que nous faisons - à la situation qui pourrait prévaloir dans quelques années - où nous serons fiers de la manière dont nous l'avons fait.
Il est donc bon que nous ayons le G7. Heureusement pour la coopération au développement, nous avons aussi le G0,7. L'Irlande a décidé de parvenir à 0,7 % en 2007 au plus tard. Bref, les choses avancent et certains des plus grands pays tentent en fait eux aussi d'augmenter le niveau de leur contribution.
Une remarque encore sur cet aspect quantitatif : attendu que nous travaillons au niveau européen, nous devrions prendre acte du fait que les États membres ont admis que la Commission continue de travailler au niveau d'ambition qui a été défini. Pour les pays ACP, nous disposons des ressources promises pour le neuvième Fonds européen de développement et, pour le reste du monde, nous disposons aussi, dans le cadre des perspectives financières, de clarté et de certitude quant au niveau du budget destiné à la coopération au développement. À considérer l'état du monde, il est assez important que nous disposions de ressources. Dans l'équation complexe de notre action, un élément essentiel est d'être jugé stable. Les États membres ont déclaré laisser à la Commission le bénéfice du doute. Ils veulent voir si nous pouvons faire mieux que dans le passé et ils ne nous coupent pas les fonds. Dans ce contexte, nous devons faire preuve d'une certaine humilité et relever le défi qui nous est lancé.
J'informerai simplement Mme Sauquillo que, le 9 février, nous avons eu une réunion très fructueuse avec un large éventail de réseaux européens d'ONG actives dans le domaine du développement qui nous ont interrogé sur le mode d'organisation des discussions futures. Je peux informer le Parlement que j'ai immédiatement accepté l'idée de réunions régulières avec ces différentes ONG afin de discuter du fond du dossier, processus qui s'avérera très utile.
J'estime toutefois qu'il importe davantage d'avoir un débat substantiel et permanent avec le Parlement plutôt qu'avec tout autre interlocuteur. L'un n'exclut pas l'autre mais on devrait se souvenir, lors de toute discussion sur le rôle des ONG, que la légitimité et la représentativité de cette Assemblée fait que son avis a un poids un peu plus important que celui de n'importe quelle autre partie. Cela aussi fait partie de mon approche de ces questions.
M. Rod a soulevé la question de savoir qui de nous ou de nos partenaires décidaient de ce que nous étions sensés faire. En toute hypothèse, il s'agit d'une question complexe. Nous ne pouvons proposer d'agir dans les pays en développement que si nous savons comment le faire. Dans une certaine mesure, nous avons dû nous imposer des limites car il est de nombreuses choses que nous ne connaissons pas suffisamment pour apporter une aide de qualité dans ces domaines. Il y a des limites aux obligations que nous pouvons contracter et nous devons également veiller à ce que notre action s'accorde avec ce que peuvent proposer d'autres donateurs. Il n'est pas juste de dire que nous avons conçu nos priorités en pensant au profit que nous pouvions retirer de notre action dans les pays en développement. Ce n'est tout simplement pas juste, en particulier si l'on examine cette nouvelle politique et l'accent très important qui y est mis sur la pauvreté.
M. Rod a également mentionné l'accès aux médicaments. Je vous invite à noter que la Commission a récemment pris un certain nombre de mesures faisant suite à sa communication sur le SIDA, la malaria et la tuberculose. Il y a deux semaines, la Commission a convenu d'un programme d'action qui fait suite à notre action de l'automne dernier. Cela comprend notamment quelques idées très fortes en vue d'accorder une plus grande attention à la tarification échelonnée, de s'ouvrir aux appels d'offres et devenir, au niveau mondial, un fournisseur pour des entreprises situées en dehors de la zone OCDE, par exemple au Brésil, en Inde, en Afrique du Sud, en Chine ; autant d'acteurs qui devraient se voir offrir l'accès à tous nos programmes relatifs à la malaria, à la tuberculose et au SIDA.
L'ouverture aux exportations en provenance des pays les moins développés est un dossier dont je pense, Madame Sandbæk, que tout le monde est désormais bien informé. J'ai écouté attentivement les différentes évaluations faites de la décision finalement prise ce lundi par les États membres. Peu de doutes ont été exprimés quant aux points de vue de la Commission et à sa proposition originelle. Les États membres ont pris leur décision. J'éprouve une relative satisfaction à entendre les commentaires de tous les acteurs de l'UE, ainsi que ceux des représentants du tiers monde, lorsqu'ils disent espérer sincèrement que d'autres grands partenaires commerciaux et participants aux discussions sur la politique commerciale mondiale agiront d'une manière comparable à l'action entreprise par l'Europe. Il ne fait pas le moindre doute que l'Europe occupe désormais une meilleure position qu'avant la conférence sur les pays les moins développés et est mieux placée en vue de créer la base d'un nouveau cycle mondial dans le cadre de l'OMC. On peut toujours discuter de la question de savoir si nous avons joué notre rôle et si cela suffit. Mais ce que nous avons fait devra à présent être égalé par les autres. En termes relatifs, c'est très satisfaisant à l'heure actuelle.
Mme Sandbæk s'est également interrogée sur ce qu'allait faire l'Europe à la suite de l'annonce par le président Bush de la réduction de l'aide américaine aux organisations se livrant à des activités de planning familial. Nous sommes fortement engagés dans ce domaine et la relation existant entre la pauvreté, les conflits, le SIDA et l'égalité des sexes est telle qu'il ne fait aucun doute pour nous qu'il est nécessaire de réagir fermement et immédiatement à la menace que fait peser l'administration américaine dans ce domaine. En janvier, j'ai annoncé devant les Nations unies, à New York, que l'Europe est capable de combler le fossé de l'indécence et qu'elle est disposée à le faire."@fr6
"Signor Presidente, sarei quasi tentato di avviare subito una campagna di informazione proprio da questa sede in risposta all’osservazione avanzata dall’onorevole Imbeni secondo cui la Svezia è l’unico paese a destinare almeno lo 0,7 per cento agli aiuti ufficiali internazionali allo sviluppo. In realtà, ci sono diversi paesi che superano la soglia dello 0,7 per cento. La Svezia si attesta sullo 0,8 per cento, come anche i Paesi Bassi. Il Lussemburgo ha superato di poco lo 0,7 per cento. La Danimarca raggiunge l’1 per cento, seguita a breve distanza da un paese non membro, la Norvegia, che versa all’incirca lo 0,9 per cento.
Qualcuno ha frainteso, e mi riferisco qui alle osservazioni dell’onorevole Belder, credendo che si tratti di programmi per l’aborto. In realtà, il lavoro del Fondo demografico delle Nazioni Unite e della
rappresenta una soluzione e non un problema, anche a volerla vedere in una prospettiva molto ristretta e senza mezzi termini. Queste organizzazioni non incoraggiano l’aborto e contribuiscono invece a ridurre il numero di aborti illegali e pericolosi.
Mi rivolgo ora alla onorevole Maes: ritengo che lei abbia ragione quando afferma che la lotta alla povertà non è ancora conclusa e tantomeno vinta. L’assistenza allo sviluppo non ha funzionato, tra gli altri motivi, semplicemente a causa della sua esiguità. Certo, alcune forme di aiuto sono state discutibili e rimangono i conflitti insensati o il problema della corruzione. Almeno questa volta possiamo però affermare che prevalgono gli aspetti positivi. Sappiamo cosa richiede una cooperazione allo sviluppo efficace e il senso di sollievo che prevale adesso, la volontà di mettere ordine a livello di Unione europea, indicano che esiste un consenso generale alla base. In caso contrario, avremmo dovuto escogitare una nuova politica molto innovativa e di grande interesse alla quale attribuire un nome diverso; è invece significativo notare che non abbiamo apportato alcuna innovazione sostanziale. La novità è che ci siamo uniformati, abbiamo aderito alle priorità e alle modalità operative che seguono la prassi migliore in un contesto di dialogo tra donatori e paesi beneficiari del sud.
Da qui la fiducia che le priorità stabilite, il documento programmatico e il consenso creatosi costituiscano una base solida sulla quale lavorare. Certo, l’impresa non è delle più semplici, ma dimostreremo di essere all’altezza della situazione.
Desidero rispondere agli onorevoli Howitt e Van den Berg sulla questione delle priorità: è ormai acquisito che vogliamo fornire un aiuto anche superiore, per esempio, ai principi 20-20 sanciti in occasione del Vertice sociale di Copenaghen. Di certo, intendiamo attribuire la priorità alla salute, all’istruzione, eccetera. Ma ritorno sulle osservazioni dell’onorevole Imbeni per ribadire quale sia il nostro problema di fondo alquanto anomalo, ossia che non sappiamo esattamente cosa stiamo facendo. Per l’esattezza, abbiamo un’idea generica delle nostre attività, ma ci manca un quadro preciso delle varie categorie d’intervento. Non siamo in grado di quantificare i nostri aiuti in campo ambientale perché la nomenclatura dei vari progetti non è stata ideata in modo da ottenere una visione d’insieme immediata dall’esame rapido degli incartamenti.
Pertanto, al momento non siamo in grado di dire quanti chilometri di strade abbiamo costruito lo scorso anno. Mi sto prodigando proprio per ottenere dati statistici chiari, tangibili e reali, in grado di rendere conto del nostro operato. Purtroppo, i dati sono falsati dagli impegni, dai programmi a lungo termine e da altri fattori che impediscono di stabilire un collegamento diretto tra spese e impegni. Data la situazione attuale, non sarà possibile fornire subito i dati classificati nel modo auspicato dal Parlamento a causa della mole di lavoro tecnico che ciò richiede. Questo è il nocciolo della discussione rimasta aperta, che non verte dunque su disaccordi di fondo.
A onor del vero, io stesso non comprendevo all’inizio l’importanza di elaborare una dichiarazione generale sulla politica della cooperazione allo sviluppo, in quanto ritenevo che non ci fossero novità di rilievo da presentare. Oggi, a distanza di un anno, sono di un altro parere, perché l’esercizio di scrittura e approvazione della dichiarazione ha dimostrato che ne valeva decisamente la pena. Il dibattito che ne è seguito è servito a fissare saldamente i principi enunciati nel lavoro dei servizi della Commissione. Inoltre, gli Stati membri sono stati molto soddisfatti di ricevere per la prima volta un documento in cui si illustrava l’intera copertura geografica della nostra politica. Seppure non sia nulla di rivoluzionario, attribuisco molto valore a questo schema generale che si è rivelato un punto di riferimento indubbiamente utilissimo durante la discussione sviluppatasi nei mesi scorsi tra Commissione e Parlamento. Si tratta dunque di uno strumento prezioso.
Il passo successivo è l’impiego pratico di questo documento e l’applicazione dei principi ivi contenuti in concomitanza con l’entrata in vigore dell’accordo di Cotonou e l’elaborazione dei singoli documenti strategici per ciascuno dei 77 paesi ACP. Le medesime regole saranno applicate anche ai paesi restanti che studieremo man mano. A quel punto, verrà messa alla prova la nostra reale intenzione di concentrarci sulla povertà, quando dovremo considerare la distribuzione degli aiuti nei paesi non ACP a reddito medio.
Nei prossimi mesi e anni dovremo lavorare sodo e affrontare molte difficoltà di natura politica per correggere la rotta dei nostri interventi in questo campo.
Un altro momento drammatico lo vivremo in occasione dell’attuazione vera e propria. Sarò sempre molto franco con il Parlamento, non per minimizzare la nostra responsabilità in materia di esecuzione del bilancio, quanto piuttosto per fare la massima chiarezza sull’entità e la difficoltà del compito da affrontare. Attualmente disponiamo di una politica efficace che gode, per fortuna, anche dell’appoggio del Parlamento. Ora dovremo procedere insieme alla sua attuazione e garantire, come ho già detto dinanzi a quest’Aula, che oltre ad essere orgogliosi del nostro lavoro oggi, lo potremo essere anche tra alcuni anni, quando lo guarderemo in retrospettiva.
E’ cosa buona che ci sia il G7, ma per fortuna abbiamo anche il G0,7 per la cooperazione allo sviluppo! L’Irlanda si è prefissata di raggiungere lo 0,7 per cento entro il 2007, a riprova del fatto che qualcosa si sta muovendo, e anche alcuni grandi paesi intendono incrementare il loro livello di contribuzione.
Un’ultima considerazione sull’aspetto quantitativo: dato che lavoriamo su scala europea, dobbiamo prendere atto che gli Stati membri hanno accettato che la Commissione continui a lavorare al livello di ambizione definito. Per i paesi ACP abbiamo il denaro promesso per il nono Fondo europeo di sviluppo; per gli altri paesi del mondo abbiamo dati chiari e certi sulle prospettive finanziarie offerte dagli stanziamenti di bilancio destinati alla cooperazione allo sviluppo. Nel rivolgerci al resto del mondo, è importante essere certi delle risorse di cui disponiamo, che dobbiamo considerare un fattore essenziale e invariabile nell’equazione complessa di quanto stiamo facendo. Gli Stati membri hanno concesso alla Commissione il beneficio del dubbio, in attesa di vedere se riusciremo ad operare meglio di quanto non abbiamo fatto in passato, e non intendono metterci sotto pressione dal punto di vista dei finanziamenti. Da parte nostra, è d’uopo un atteggiamento di umiltà in questa situazione per noi difficile.
In risposta alla onorevole Sauquillo, desidero informarvi che il 9 febbraio abbiamo avuto una riunione molto proficua con numerose reti di ONG europee che, in tale occasione, ci hanno interrogato in merito alle future prospettive di dialogo. Vi comunico che ho accolto subito la proposta, che ritengo molto utile, di tenere riunioni periodiche con le diverse ONG per lo sviluppo.
Tuttavia, ritengo che il dibattito sulla sostanza, lo spazio aperto di discussione più importante, sia quello con il Parlamento. Certo, un tipo di dialogo non esclude l’altro. Va tuttavia ricordato, nell’ambito di qualsiasi discussione sul ruolo delle ONG, che questo Emiciclo gode di una legittimità e rappresentatività tale da conferire ai pareri da esso espressi un peso maggiore rispetto alle opinioni di qualsiasi altra sede. Ciò si riflette sull’impostazione che ho adottato per affrontare questi temi.
L’onorevole Rod ha chiesto se spetta a noi o ai nostri
decidere cosa dovremmo fare. La questione è senz’altro complessa. Ai paesi in via di sviluppo possiamo offrire solo ciò che sappiamo fare. Abbiamo dovuto porre alcuni limiti alle nostre iniziative poiché in alcuni campi le nostre conoscenze non sono sufficienti per fornire un’assistenza adeguata. Esistono limiti agli impegni che possiamo assumere e dobbiamo anche coordinare la nostra offerta a quella degli altri donatori. Sbaglia chi asserisce che abbiamo definito le nostre priorità per gli aiuti ai paesi in via di sviluppo in funzione di quanto risulta vantaggioso anche per noi. Tale critica non ci rende giustizia, in particolare alla luce della nostra nuova politica incentrata prima di tutto sulla lotta alla povertà.
L’onorevole Rod ha anche menzionato la disponibilità di medicinali. Si noti che la Commissione ha da poco intrapreso alcune azioni per dare seguito alla propria comunicazione sull’AIDS, la malaria e la tubercolosi. In sede di Commissione, abbiamo deciso due settimane or sono di lanciare un programma d’azione sulla falsariga di quanto stabilito in autunno. Tra le idee proposte figura una maggiore attenzione alle politiche dei prezzi adottate dai produttori e l’apertura alle offerte di fornitura da parte di società provenienti da paesi non aderenti all’OCSE. Le società provenienti, ad esempio, da Brasile, India, Sudafrica o Cina dovrebbero avere la facoltà di partecipare alle gare di appalto previste nei nostri programmi concernenti la malaria, la tubercolosi e l’AIDS.
Onorevole Sandbæk, l’apertura alle esportazioni dai paesi meno sviluppati è un tema che ritengo ormai di dominio pubblico. Ho seguito con attenzione i giudizi espressi sulla decisione definitiva presa lunedì dagli Stati membri. Il parere e la proposta originaria della Commissione erano molto chiari. Gli Stati membri hanno fatto la loro scelta. Una parziale soddisfazione mi deriva dai commenti espressi al di fuori dell’Unione europea e dai rappresentanti del Terzo mondo, i quali hanno manifestato il sincero auspicio che anche altri grandi
commerciali e interlocutori importanti nelle discussioni sulla politica commerciale globale seguano l’esempio dato dall’Europa con azioni altrettanto meritevoli. Di certo, adesso l’Europa si trova in una posizione migliore rispetto al periodo antecedente alla Conferenza con i paesi meno sviluppati e sta cercando di porre le basi per un nuovo
mondiale nel quadro dell’OMC. Possiamo disquisire all’infinito sulle nostre iniziative e la loro adeguatezza. Resta il fatto che abbiamo raggiunto qualcosa che gli altri dovranno ora emulare e, in termini relativi, si tratta di un ottimo risultato nell'attuale contingenza.
La onorevole Sandbæk ha anche chiesto quale sarà la reazione dell’Europa di fronte all’intenzione annunciata dal Presidente Bush di tagliare gli aiuti americani diretti alle organizzazioni che si occupano di pianificazione familiare. Noi siamo molto presenti in questo settore; il legame tra povertà, conflitti, AIDS e parità tra i sessi è così forte da toglierci qualsiasi incertezza quanto alla necessità di reagire con determinazione e tempestività alla minaccia paventata dall’amministrazione americana. A gennaio ho annunciato di fronte alle Nazioni Unite a New York che l’Europa è in grado di sopperire a questa defezione ed è disposta a farlo."@it9
". – I could be tempted to start an information campaign here and now in the light of Mr Imbeni’s remarks about only Sweden being at 0.7% or above the ODA. In fact, there is a group of countries which actually are above 0.7%. Sweden is about 0.8%, as is the Netherlands. Luxembourg has just made it above 0.7%. Denmark is at 1.0%; Norway, not a Member, but still the closest competitor to Denmark. Norway is around 0.9%.
There is a misunderstanding, and I noted Mr Belder’s remarks here, that this is about abortion programmes. The reality is that the work of UNFPA, and of the International Planned Parenthood Federation, even looked at in a very narrow, yes or no perspective, is clearly a part of the solution and not part of the problem. They are reducing the number of dangerous and illegal abortions carried out in this world and not the other way around.
To Mrs Maes, I would say you are right that the battle against poverty is not over and has not been won. One of the reasons why development assistance has not worked is, quite simply, because there has not been enough of it. Some of it has not been good and the crazy conflicts, the problem of corruption, all these problems are there. But we are in a situation where, for once, it is reasonable to say that more of the same is part of the answer. We know what good development cooperation is and the sigh of relief, the sense of getting things in order now for the EU, reflects that fact that there is a global consensus to relate to. Otherwise we would have invented something very new and exciting which we could choose to call a wheel or whatever, but the interesting thing is that there is not really much new in what we have done. But we have become mainstream. We are hooking into the priorities and the ways of working which reflect best practice in the understanding among donors and partner countries in the south.
This is why I feel so confident that the priorities that we have listed, the policy paper and the support it has got is strong, real stuff that we can use. Getting it done will be quite a challenge but we will face up to it.
To Mr Howitt and Mr van den Berg I would say, on the issue of priorities, that it is pretty well established that we agree on the aims of actually being able to deliver something that more than lives up to the 20-20 principles from the Social Summit in Copenhagen for instance. Giving priority to health and education agreed and so on. But our problem, and this also comes back to what Mr Imbeni said, is strangely enough the fact that we do not know what we are doing. To some extent we do know what we are doing but we have no record of the composition of the different activities. We are not able to say how much we are doing on environment because the labelling of our different projects was never organised in such a way that we can take out the files and say, “Well, this is it”.
We are not able, as of now, to say how many kilometres of roadway we built last year. This is something I am trying desperately to produce – clear, tangible, real, down-to-earth statistics, telling people what we are doing. But it is all obscured by commitments and long-term programmes etc. and there is no link between the spending and the commitment. This is where we are now. So delivering, technically, in the manner that Parliament would like will require more homework than we are able to perform in a very short time. This is the core of the discussion that is still outstanding, not an issue of substantial disagreement.
Honestly, at the beginning I myself had some doubt as to the importance of writing the overall policy statement for development cooperation because in my view it was not really that new. Today, almost a year after we did it, I am of a different opinion because first of all the actual process of writing it and having it accepted showed that it was definitely worth the trouble and that debate was necessary to create real ownership in the Commission throughout the different services with regard to these principles. The next thing was that Member States were much more enthusiastic about having one paper covering the whole geography saying what our policy is. We never had that before. So, even if it is not revolutionary, I see a strong meaningful value in having it and certainly, as I sense in our discussions over the months between the Commission and Parliament in this field, we have real value in having this shared framework of what it is that we think about when we talk about the development policy paper. So it is valuable.
The next thing now is that we are going to use it and the moment is important because together with the launching of the Cotonou Agreement, the hammering out of country strategy papers for each and every one of the 77 ACP countries, we are in business, and we are going to use these principles. For the rest of the geography we are going to move from country to country applying the same rules. This is where we will be calling the bluff on the reality of the acceptance of focusing on poverty when we come to middle-income non-ACP countries and start looking at the real distribution of what we are spending our money on in these countries.
So, we will have tons and tons of work and a lot of political challenges to correct the course of what we are doing in the coming months and years in this area.
Another big drama will be the actual delivery. I will continue being very open and frank with Parliament, not to reduce our own responsibility for executing the budget but rather to make sure that there are no misunderstandings as to the size of the challenge and its nature. We now have a good policy and we are fortunate to have the backing of this House for that policy. The next thing is to move forward hand-in-hand and implement it and make sure, as I have said before in this Parliament, that we change the situation from what it is today, where we can say that as Europeans we are proud that we do this, to some years from now when we should also be proud as to how we have done it.
So it is fine that we have the G7. Fortunately for development cooperation we also have the G0.7. Ireland has decided to reach 0.7 at the latest in 2007 so things are moving and some of the bigger countries are, in fact, also trying to increase the level.
To add one more remark on this quantitative aspect: working at European level we should recognise the fact that Member States have accepted that the Commission can continue working at the level of ambition that has been defined. For the ACP countries we have the money promised for the ninth European Development Fund and for the rest of the world we also have, as part of the Financial Perspective, clarity and certainty as to the budget level for development cooperation. This is quite important, when we look around the world, that we have the availability of resources. One big element in the complex equation of what we do is to be considered stable. Member States have said that they are giving the Commission the benefit of the doubt to see if we can do this better than we used to and they are not squeezing us on funding. We have to be quite humble against that background and it is a challenge to live up to this.
To Mrs Sauquillo, I would just give the information that on 9 February we had a very good meeting with a whole range of different development NGO networks in Europe and at that meeting they asked us about how to organise future discussions. I can tell Parliament that I immediately accepted the idea of regular meetings on substance with the different development NGOs and this will be very useful.
However, I find it more important to have a substantial debate, an ongoing discussion, with Parliament than with anybody else. One does not exclude the other but it should be remembered in any discussion about the role of NGOs that this House has the legitimacy and representation which gives any opinion from here a somewhat bigger weight than any from anywhere else. This is also part of my approach in dealing with these issues.
Mr Rod pointed out the problem of whether we or our partners are deciding what we are supposed to do. This is in any case a complex issue. We can only offer to do those things in the developing countries that we know how to do. We have had to limit ourselves to some extent because there are many things we do not know enough about to be delivering good assistance in those fields. There are some limits to what we can make our obligation and we also have to ensure that it fits in with what other donors can offer. It is not correct to say that we have designed our priorities by thinking how we could help ourselves by doing these things in the developing countries. This is simply not fair, especially when we look at the new policy and the very strong focus on poverty.
Mr Rod also mentioned access to medicines. It should be noted that the Commission has recently taken a number of steps in the follow-up to its communication on AIDS, malaria, TB. We decided two weeks ago in the Commission on a programme of action which follows up what we did in the autumn. This actually includes some very strong ideas on opening up for a more focused attention on tier pricing and also opening up for bidding and becoming a supplier across the geography for non-OECD companies from, for instance, Brazil, India, South Africa, China which should have access to bids on all our agendas relating to malaria, TB and AIDS.
Mrs Sandbaek, the opening up for exports from LDCs has been an issue which I assume everybody is well informed about now. I listened carefully to the different evaluations concerning how Member States finally decided on Monday. There was very little doubt as to the Commission’s views and its original proposal. The Member States have now decided. I take some relative satisfaction in looking at comments from everybody outside the EU, as well as comments from Third World representatives, that they now sincerely hope that other big trading partners and players in the global trade policy discussions will now do something as good or comparable to what Europe has done. There is absolutely no doubt that Europe is now in a better position than before the LDC conference and in the effort of creating a basis for a new global round in the WTO framework. We can always discuss whether we have done our part and whether it is good enough. But what we have done is something which the others now have to match. Relatively speaking, this is very good at this time.
Mrs Sandbaek also questioned what Europe is going to do in view of President Bush’s announcement of cutting US support for organisations involved in family planning activities. We are strongly engaged in this area and the relationship between poverty, conflict, AIDS and gender equality is so strong that we have absolutely no doubt in our mind as to the need to react strongly and immediately to the threat coming from the US Administration in this field. I announced in the UN in New York in January that Europe is able and willing to fill the decency gap and we will do that."@lv10
"Ik zou bijna in de verleiding komen, naar aanleiding van de opmerking van de heer Imbeni dat Zweden als enig land op 0,7% of boven het ODA zit, om hier ter plekke een voorlichtingscampagne te beginnen. In feite is er een groep landen die momenteel boven de 0,7% zit. Zweden zit op 0,8%, evenals Nederland, Luxemburg is net op 0,7% gekomen. Denemarken zit op 1,0%; Noorwegen, weliswaar geen lidstaat, maar wel het land dat het dichtst in de buurt van Denemarken komt, zit op circa 0,9%.
Het is een misvatting, en ik wijs in dit verband op de opmerkingen van de heer Belder, dat het hierbij gaat over abortusprogramma’s. In werkelijkheid is het werk van de UNFPA en van de Internationale federatie voor ouderschapsplanning, ook als het bekeken wordt vanuit een heel nauw ja-of-nee perspectief, duidelijk een deel van de oplossing en niet van het probleem. Het aantal gevaarlijke en illegale abortussen in deze wereld wordt daardoor verminderd en niet omgekeerd.
Tegen mevrouw Maes wil ik zeggen, u heeft gelijk dat de strijd tegen de armoede niet voorbij is en niet gewonnen. Een van de redenen waarom ontwikkelingshulp niet heeft gewerkt is heel simpel, namelijk omdat er niet genoeg hulp is geweest. Sommige hulp is niet goed geweest en dan zijn er nog die waanzinnige conflicten, de corruptie, al die grote problemen. Maar we verkeren in een situatie dat we voor één keer kunnen zeggen dat de oplossing deels ligt in meer van hetzelfde. We weten wat goede ontwikkelingssamenwerking is en de zucht van verlichting, het idee dat het begint te lopen voor de EU, weerspiegelt het feit dat er een algemene consensus is waaraan we kunnen refereren. Anders zouden we iets heel nieuws en spannends hebben uitgevonden, dat we een wiel of zoiets hadden kunnen noemen, maar het interessante is dat wat we hebben gedaan niet echt zoveel nieuws bevat. Maar wij hebben de trend gezet. We haken in op prioriteiten en werkwijzen die de beste praktijken weerspiegelen naar het oordeel van donors en partnerlanden in het zuiden.
Daarom ben ik ervan overtuigd dat onze prioriteitenlijst, het beleidsdocument en de steun die het krijgt goed zijn, dat het materiaal is waarmee we wat kunnen. De uitvoering zal een hele klus zijn, maar we gaan eraan staan.
Tegen de heer Howitt en de heer Van den Berg zou ik, als het gaat over prioriteiten, willen zeggen dat er in grote mate overeenstemming is bereikt over het doel om daadwerkelijk hulp te kunnen bieden, die ruim voldoet aan bijvoorbeeld het 20-20 principe van de sociale top van Kopenhagen. Er is overeenstemming over de prioriteit die moet worden gegeven aan gezondheidszorg en onderwijs enz. Maar vreemd genoeg is het probleem, en dit brengt ons ook terug bij wat de heer Imbeni heeft gezegd, dat we niet weten wat we aan het doen zijn. Tot op zekere hoogte weten we wat we doen, maar we hebben geen gegevens over de samenstelling van de verschillende activiteiten. We zijn niet in staat om aan te geven hoeveel we doen aan milieuprojecten omdat de benaming van de verschillende projecten nooit zo georganiseerd is dat we een dossier uit de kast kunnen trekken en zeggen: “hier, dit is het”.
We kunnen op dit moment zeggen hoeveel kilometer wegen we het afgelopen jaar hebben aangelegd. Ik probeer dit uit alle macht voor elkaar te krijgen: duidelijke, tastbare, reële, nuchtere statistieken, waaruit blijkt wat we aan het doen zijn. Maar alle gegevens worden vertroebeld door verplichtingen en langetermijnprogramma’s etc., en er is geen verband tussen uitgaven en verplichtingen. Zo liggen de zaken nu. Om technisch gezien ontwikkelingshulp uit te voeren zoals het Parlement dat wil, vergt meer huiswerk dan wij binnen een zeer kort tijdsbestek kunnen doen. Hier gaat de nog lopende discussie over, en niet over een inhoudelijk meningsverschil.
Eerlijk gezegd had ik zelf in het begin zo mijn twijfels over het nut van het opstellen van een algemene beleidsverklaring over ontwikkelingssamenwerking, omdat dit beleid naar mijn mening niet echt nieuw was. Nu, bijna een jaar nadat we dat hebben gedaan, ben ik er anders over gaan denken. Ten eerste omdat tijdens de opstelling en de goedkeuring bleek dat het werkelijk de moeite waard was en de discussies nodig waren voor het ontstaan van een gevoel van betrokkenheid bij deze principes in de verschillende diensten van de Commissie. En ten tweede waren lidstaten veel enthousiaster over een beleidsstuk dat alle ontwikkelingslanden bestrijkt. Dat hebben we nog nooit gehad. Dus zelfs al is het dan niet revolutionair, ik vind het wel heel wat waard dat we nu hierover beschikken; en, zoals ik gemerkt heb bij de discussies in de afgelopen maanden tussen Commissie en Parlement over dit onderwerp, het is zeker waardevol om dit gezamenlijke kader te hebben voor onze ideeën als we praten over het document over ontwikkelingssamenwerking. De waarde hiervan is dus duidelijk.
De volgende stap is dat we het gaan gebruiken, en dit moment is belangrijk, want tegelijk met de start van de Overeenkomst van Cotonou en het opstellen van een beleidsplan voor elk van de 77 ACS-landen begint de uitvoering en dan gaan we deze principes in de praktijk brengen. Voor de overige ontwikkelingslanden gaan we van land tot land dezelfde regels toepassen. Dan gaan we kijken wat het in de praktijk waard is, of de gerichtheid op de armoede werkelijk geaccepteerd wordt, met name in de niet-ACS-landen met een modaal inkomen, als we gaan kijken hoe het geld dat we aan deze landen geven werkelijk verdeeld wordt.
Er staan ons dus nog bergen werk te wachten, en nog heel wat politieke hobbels te nemen om de koers van onze acties op dit gebied in de komende maanden en jaren bij te stellen.
Een andere grote gebeurtenis is de feitelijke uitvoering van de hulp. Ik wil heel eerlijk en open blijven jegens het Parlement, niet om onze eigen verantwoordelijkheid voor de uitvoering van de begroting af te zwakken maar om ervoor te zorgen dat er geen misverstanden bestaan over de omvang en de aard van de taak die ons te wachten staat. We hebben nu een goed beleid en gelukkig kunnen we hierbij rekenen op de steun van het Parlement. De volgende stap is om samen verder te werken aan de uitvoering ervan en ervoor te zorgen, zoals ik al eerder hier heb gezegd, dat we de huidige situatie, waarin we kunnen zeggen dat we als Europeanen trots zijn op wat we doen, over een paar jaar zo veranderd hebben dat we trots kunnen zijn op hoe we het gedaan hebben.
Het is dus goed dat we de G7 hebben. En gelukkig voor de ontwikkelingssamenwerking hebben we ook de G0,7. Ierland heeft besloten uiterlijk in 2007 op 0,7% te komen, dus er zit schot in de zaak en ook een aantal grotere landen probeert het peil van hun ontwikkelingshulp te verhogen.
Een opmerking nog over dit kwantitatieve aspect: als het gaat om ontwikkelingssamenwerking op Europees niveau, moeten we onderkennen dat de lidstaten ermee akkoord zijn gegaan dat de Commissie kan blijven werken op het vastgelegde streefniveau. Voor de ACS-landen hebben we geld gereserveerd in het negende Europese Ontwikkelingsfonds en ook voor de rest van de wereld bestaat er, met de financiële vooruitzichten, duidelijkheid en zekerheid over de hoogte van de begrotingsuitgaven voor ontwikkelingssamenwerking. Als we rondkijken in de wereld is dat een belangrijk punt, dat we middelen beschikbaar hebben. Een belangrijk element in het complexe geheel van wat we doen is dat onze hulp als stabiel wordt beschouwd. Lidstaten hebben gezegd dat ze de Commissie het voordeel van de twijfel geven, om te zien of we het beter kunnen dan in het verleden, en dat ze ons niet onder financiële druk zullen zetten. Tegen die achtergrond moeten we bescheiden zijn en het is een uitdaging om de verwachtingen waar te maken.
Tegen mevrouw Sauquillo zou ik alleen maar willen zeggen dat we op 9 februari een goede bijeenkomst hebben gehad met een groot aantal verschillende NGO-netwerken in Europa. Bij die gelegenheid hebben ze ons gevraagd hoe in de toekomst discussies kunnen worden georganiseerd. Ik kan het Parlement vertellen dat ik onmiddellijk heb ingestemd met het idee om regelmatig inhoudelijke bijeenkomsten met de verschillende ontwikkelings-NGO’s te organiseren. Dat lijkt me heel nuttig.
Een inhoudelijk debat, een permanente discussie met het Parlement is voor mij echter belangrijker dan met wie dan ook. Het een sluit het ander niet uit, maar bij een discussie over de rol van de NGO’s moeten we niet vergeten dat het Parlement beschikt over de legitimiteit van een vertegenwoordigend orgaan, die elke mening die hier wordt verwoord wat meer gewicht geeft dan meningen die elders worden geuit. Dat besef maakt deel uit van mijn benadering van deze kwesties.
De heer Rod stelde het punt aan de orde of wij of onze partners besluiten wat we gaan doen. Dat is altijd een ingewikkelde kwestie. We kunnen alleen maar voorstellen die dingen in ontwikkelingslanden te doen waarvan we weten hoe we ze moeten aanpakken. We moeten ons zekere beperkingen opleggen omdat er veel zaken zijn waarvan we niet genoeg afweten om behoorlijke bijstand op dat terrein te leveren. Het klopt niet dat we onze prioriteiten hebben opgesteld aan de hand van acties waarvan we denken dat we er zelf het meest bij gebaat zijn. Dat is niet fair, vooral niet als we kijken naar het nieuwe beleid en de sterke nadruk op bestrijding van de armoede.
De heer Rod sprak ook over verkrijgbaarheid van geneesmiddelen. Ik wijs erop dat de Commissie onlangs een aantal stappen heeft genomen om uitvoering te geven aan haar mededeling over AIDS, malaria en TBC. Twee weken geleden hebben we in de Commissie een actieprogramma vastgesteld dat een vervolg is op onze acties van het najaar. Dit programma bevat een aantal belangrijke ideeën over een grotere aandacht voor getrapte prijsstelling en ook over de mogelijkheid voor bedrijven uit niet-OESO-landen, zoals Brazilië, India, Zuid-Afrika, China om, via indiening van offertes, leverancier aan alle ontwikkelingslanden te worden. Bedrijven uit deze landen zouden moeten kunnen meedingen bij al onze programma’s met betrekking tot malaria, TBC en AIDS.
Mevrouw Sandbaek, de openstelling voor de export uit de minst ontwikkelde landen is een onderwerp, denk ik, waarover iedereen tegenwoordig goed geïnformeerd is. Ik heb aandachtig geluisterd naar de verschillende evaluaties van de uiteindelijke besluiten die de lidstaten maandag hebben genomen. Er bestond nauwelijks enige twijfel over de gezichtspunten van de Commissie en haar oorspronkelijke voorstel. De lidstaten hebben nu een besluit genomen. Ik voel een zekere voldoening bij de commentaren van iedereen buiten de EU, en bij commentaren van vertegenwoordigers van de derde wereld, namelijk dat zij de oprechte hoop koesteren dat de andere belangrijke handelspartners en deelnemers aan de discussies over de mondiale handelspolitiek nu iets gaan ondernemen dat even goed is als, of vergelijkbaar met wat Europa heeft gedaan. Het staat buiten kijf dat Europa nu in een betere positie verkeert dan voor de conferentie van de minst ontwikkelde landen, en bezig is een basis te creëren voor een nieuwe wereldronde in het kader van de WTO. We kunnen er altijd over discussiëren of we ons aandeel hebben geleverd en of het goed genoeg is. Maar wat we hebben gedaan geldt nu als standaard die door anderen geëvenaard moet worden. Relatief gezien is dat al een hele prestatie op dit moment.
Mevrouw Sandbaek heeft ook gevraagd wat Europa van plan is nu president Bush heeft aangekondigd dat het mes wordt gezet in de Amerikaanse steun aan organisaties die werkzaam zijn op het gebied van gezinsplanning. Wij doen veel op dit gebied en het verband tussen armoede, conflicten, aids en gelijkheid tussen mannen en vrouwen is zo sterk dat we geen enkele twijfel hebben over de noodzaak om krachtig en onmiddellijk te reageren op de dreigende maatregelen van de Amerikaanse overheid op dit gebied. In januari heb ik in de VN in New York verklaard dat Europa in staat en bereid is de fatsoenskloof te dichten, en dat gaan we ook doen."@nl2
"Poderia ser tentado a iniciar aqui e agora uma campanha de informação à luz das observações do senhor deputado Imbeni sobre o facto de só a Suécia ter uma taxa igual ou superior a 0,7% de ajuda pública ao desenvolvimento. Na verdade, há um conjunto de países que estão acima dos 0,7%, a Suécia tem cerca de 0,8%, tal como os Países Baixos, o Luxemburgo acabou de ultrapassar os 0,7%, a Dinamarca chega a 1,0%; a Noruega, que não é membro da União, continua a ser o concorrente mais próximo da Dinamarca, situandose perto dos 0,9%.
Há um malentendido, e reparei nas observações do senhor deputado Belder sobre esta questão, segundo o qual o que está em causa são programas de aborto. A realidade é que o trabalho da UNFPA e da International Planned Parenthood Federation, mesmo quando considerado numa perspectiva muito limitada, de sim ou não, é, evidentemente, parte da solução, e não parte do problema. Estão a reduzir o número de abortos perigosos e ilegais levados a cabo no mundo, e não o contrário.
À senhora deputada Maes diria que tem razão quando afirma que a batalha contra a pobreza não acabou e não está ganha. Uma das razões por que a ajuda ao desenvolvimento não funcionou foi muito simplesmente porque não foi suficiente. Alguma dessa ajuda não foi boa, e há os conflitos tresloucados, o problema da corrupção, todos esses problemas. Mas estamos numa situação em que, ao menos esta vez, é razoável dizer que parte da resposta está em insistir na mesma tecla. Sabemos o que é uma boa cooperação para o desenvolvimento, e o suspiro de alívio, o sentimento de as coisas estarem agora no bom caminho na União Europeia, mostra que há um consenso global neste sentido. A não ser assim, teríamos inventado algo de muito novo e empolgante a que poderíamos chamar roda ou outra coisa qualquer, mas o que é interessante é que não há verdadeiramente nada de muito novo no que fizemos. Mas tornámonos a referência. Estamos a articularnos com as prioridades e os métodos de trabalho que traduzem as melhores práticas no entendimento entre doadores e países parceiros no Sul.
É por essa razão que me sinto tão confiante ao julgar que as prioridades que enumerámos, o documento que elaborámos e o apoio que este mereceu são uma boa e sólida base que podemos utilizar. Conseguir realizar isso será um grande desafio, mas vamos enfrentálo.
Aos senhores deputados Howitt e Van den Berg diria, quanto à questão das prioridades, que está assente que concordamos quanto ao objectivo de ser capaz de proporcionar algo que vá mais além do cumprimento dos princípios 2020 da cimeira social de Copenhaga, por exemplo. Prioridade à saúde, à educação, etc. Mas o nosso problema, e por aqui voltamos ao que disse o senhor deputado Imbeni, é, por estranho que pareça, o de que não sabemos o que estamos a fazer. Até certo ponto, sabemos o que estamos a fazer, mas não temos registo da composição das diferentes actividades. Não somos capazes de dizer que esforço estamos a fazer pelo ambiente porque a classificação dos nossos diferentes projectos nunca foi organizada de modo a podermos consultar os arquivos, pegar numa ficha e dizer "é tanto".
Não somos capazes de dizer, por enquanto, quantos quilómetros de auto-estradas construímos o ano passado. É algo que estou desesperadamente a tentar produzir: estatísticas claras, tangíveis, reais, concretas, que digam às pessoas o que estamos a fazer. Mas tudo é obscurecido por autorizações e programas a longo prazo, etc., e não há ligações entre a despesa e as autorizações. É nesta situação que nos encontramos. E, assim, mostrar resultados, tecnicamente, da forma que o Parlamento gostaria, vai exigir mais trabalho do que o que conseguiremos realizar num prazo muito curto. Este é o cerne da discussão que subsiste, mas não há desacordo quanto à substância.
Honestamente, no início eu próprio tinha algumas dúvidas quanto à importância de produzir a declaração política geral em matéria de cooperação para o desenvolvimento, porque, em meu entender, não era propriamente uma novidade. Hoje, quase um ano depois de termos produzido essa declaração, tenho uma opinião diferente, porque, antes de mais, o próprio processo de redacção e de adopção mostrou que esse esforço valia de facto a pena e que era necessário haver debate para criar um verdadeiro sentimento de participação na Comissão, em todos os serviços, relativamente a esses princípios. Em segundo lugar, os EstadosMembros mostravamse muito mais entusiastas por haver um documento que abrangia todo o mundo e que explicitava o que era a nossa política. Nunca tínhamos tido isso. Portanto, ainda que não seja nada de revolucionário, acho que o facto de dispormos dessa declaração tem um grande significado e que, sem dúvida, tal como tenho sentido ao longo de meses nas discussões entre a Comissão e o Parlamento neste domínio, para nós é de grande valor termos esse quadro comum para definir o que é aquilo em que estamos a pensar quando falamos do documento sobre a política de desenvolvimento. Logo, é meritório.
A questão agora é que vamos utilizar esse documento, e o momento é importante porque, juntamente com o lançamento do Acordo de Cotonou, com a elaboração de documentos estratégicos para cada um dos 77 países ACP, estamos a trabalhar e vamos utilizar esses princípios. Para o resto do mundo, vamos passar pelos vários países e aplicar as mesmas regras. É aqui que vamos confrontar com a realidade a aceitação de nos concentrarmos na pobreza, quando chegarmos aos países nãoACP de rendimento médio e começarmos a ver a distribuição real do nosso dinheiro nesses países.
Temos, portanto, muito, muito trabalho pela frente e muitos desafios políticos para corrigirmos, nos próximos meses e anos, a orientação do nosso esforço neste domínio.
Outro grande drama será o da prestação efectiva. Mantenho aqui a minha abertura e a minha franqueza para com o Parlamento, não vamos reduzir a nossa responsabilidade pela execução do orçamento, mas vamos assegurar que não haja malentendidos quanto à dimensão do desafio e à natureza deste. Dispomos agora de uma boa política e temos a sorte de contar com o apoio desta Assembleia para essa política. O próximo passo é avançar em conjunto, pôr em prática essa política e assegurar, como já tive ocasião de dizer ao Parlamento, uma alteração da situação relativamente ao que ela é hoje, em que podemos dizer que, enquanto europeus, nos orgulhamos por fazermos este esforço, para passarmos a uma situação, daqui a alguns anos, em que possamos orgulharnos também do modo como o fizemos.
Portanto, é bom termos o G7. Felizmente, para a cooperação para o desenvolvimento temos também o G0,7. A Irlanda decidiu alcançar 0,7% o mais tardar em 2007, portanto as coisas estão a mexer, e alguns dos países maiores também estão a tentar aumentar o nível de ajuda.
Para acrescentar mais uma observação sobre esta questão quantitativa: trabalhando a nível europeu, deveríamos reconhecer o facto de que os EstadosMembros aceitaram que a Comissão continue a trabalhar ao nível de ambição que foi fixado. Para os países ACP, temos o dinheiro prometido pelo 9º Fundo Europeu de Desenvolvimento, e para o resto do mundo temos também, enquanto parte das perspectivas financeiras, clareza e certeza quanto ao nível orçamental da cooperação para o desenvolvimento. Neste aspecto, é muito importante, quando olhamos para o mundo, termos recursos disponíveis. Um grande elemento da equação complexa daquilo que fazemos deve ser considerado estável. Os EstadosMembros disseram que estavam a dar à Comissão o benefício da dúvida para ver se conseguíamos desempenhar a nossa tarefa melhor do que antes, mas não estão a restringirnos o financiamento. Temos de ser humildes perante esta situação e estar à altura de tal desafio.
À senhora deputada Sauquillo daria apenas a informação de que no dia 9 de Fevereiro tivemos uma reunião muito boa com todo um leque de diferentes redes europeias de ONG para o desenvolvimento e nessa reunião perguntaramnos como se poderiam organizar mais debates. Posso dizer ao Parlamento que aceitei imediatamente a ideia de reuniões regulares sobre assuntos substanciais com as diferentes ONG para o desenvolvimento, e vão ser muito úteis.
No entanto, acho mais importante ter um debate substancial, uma discussão permanente com o Parlamento do que com qualquer outra entidade. Uma coisa não exclui a outra, mas convém recordar em qualquer discussão sobre o papel das ONG que esta assembleia detém a legitimidade e a representatividade que confere a qualquer parecer seu um peso de certo modo maior do que o de qualquer outro parecer de qualquer outra entidade. Esta também é uma componente da minha abordagem destes assuntos.
O senhor deputado Rod chamou a atenção para o problema de saber se nós ou os nossos parceiros estamos a decidir aquilo que devemos fazer. É sempre uma questão complexa. Só nos podemos oferecer para fazer nos países em desenvolvimento aquilo que sabemos fazer. Tivemos, em certa medida, de nos limitar, porque há muitas coisas sobre as quais não sabemos o suficiente para podermos prestar uma boa assistência. Há alguns limites àquilo que podemos tornar nossa obrigação, e temos também de assegurar que a nossa participação se articule com o que outros doadores podem oferecer. Não é correcto dizer que definimos as nossas prioridades pensando de que modo poderíamos ajudarnos a nós próprios a fazer essas coisas nos países em desenvolvimento. Pura e simplesmente não é justo, especialmente quando consideramos a nova política e a sua grande ênfase na pobreza.
O senhor deputado Rod referiu igualmente o acesso aos medicamentos. Conviria notar que a Comissão tomou recentemente uma série de medidas no seguimento da sua comunicação sobre SIDA, malária e tuberculose. Tomámos uma decisão na Comissão, há duas semanas, sobre um programa de acção que dá seguimento ao que fizemos no Outono. Na verdade, esse programa de acção inclui algumas ideias muito fortes sobre abertura no sentido de uma atenção mais concentrada na fixação de preços por categoria, bem como no sentido da abertura às candidaturas e fornecimentos de empresas de países não membros da OCDE, por exemplo do Brasil, da Índia, da África do Sul, da China, que deveriam ter acesso à participação em todas as nossas acções relacionadas com malária, tuberculose e SIDA.
Senhora Deputada Sandbæk, a abertura às exportações de países menos desenvolvidos é uma questão sobre a qual presumo que todos estão bem informados. Ouvi atentamente as diferentes avaliações do modo como os EstadosMembros tomaram a sua decisão final na segundafeira passada. Não houve grandes dúvidas quanto às posições e à proposta original da Comissão. Os EstadosMembros tomaram a sua decisão. É com alguma satisfação que ouço os comentários de toda a gente fora da União Europeia, bem como comentários de representantes do Terceiro Mundo, segundo os quais esperam agora sinceramente que outros grandes parceiros comerciais e intervenientes nas discussões sobre política comercial global façam algo de tão bom, ou de comparável ao que a Europa fez. Não há dúvida nenhuma de que a Europa está agora em melhor posição do que antes da conferência dos países menos desenvolvidos e de que está a esforçarse para criar uma base para um novo ciclo global de negociações no âmbito da OMC. É sempre possível questionar se fizemos o que nos cabia e se é suficientemente bom. Mas o que fizemos é algo a que os outros agora terão de corresponder. Em termos relativos, isto é muito bom neste momento.
A senhora deputada Sandbæk perguntou igualmente o que é que a Europa vai fazer, perante o anúncio pelo Presidente Bush do corte do apoio dos Estados Unidos a organizações envolvidas em actividades de planeamento familiar. Estamos firmemente empenhados neste domínio, e a relação entre pobreza, conflito, SIDA e igualdade entre géneros é tão forte que não temos qualquer dúvida quanto à necessidade de reagir enérgica e imediatamente à ameaça da Administração americana neste domínio. Em Janeiro, anunciei nas Nações Unidas, em Nova Iorque, que a Europa é capaz de colmatar a lacuna da decência, está disposta a fazêlo e vai fazêlo."@pt11
"Jag skulle kunna frestas att starta en informationskampanj här och nu mot bakgrund av att Imbeni säger att det bara är Sverige som ligger på 0,7 procent, eller över det offentliga utvecklingsbiståndet (ODA). Det finns i själva verket en grupp länder som ligger över 0,7 procent. Sverige ligger på omkring 0,8 procent, liksom Nederländerna. Luxemburg har just kommit över 0,7 procent. Danmark ligger på 1,0 procent; Norge är inte är medlem, men är likväl Danmarks närmaste konkurrent. Norge ligger på omkring 0,9 procent.
Det finns en missuppfattning – och jag noterade Belders anmärkningar i fråga om detta – om att detta handlar om abortprogram. Verkligheten är att det arbete som bedrivs av FN:s befolkningsfond (UNFPA) och av International Planned Parenthood Federation (den internationella familjeplaneringsorganisationen, IPPF) – även sett i ett mycket inskränkt "ja eller nej"-perspektiv – helt klart är en del av lösningen och inte en del av problemet. De minskar det antal farliga och olagliga aborter som genomförs i världen och inte tvärtom.
Till fru Maes vill jag säga att ni har rätt i fråga om att kampen mot fattigdomen inte är över och inte har vunnits. Ett av skälen till att utvecklingsbiståndet inte har fungerat är, helt enkelt, att det inte har funnits tillräckligt av det. En del av det har inte varit bra, och dessutom finns problemen med vansinniga konflikter, korruption med mera. Men vi befinner oss i en situation i vilken det, för en gångs skull, är rimligt att säga att mer av samma vara är en del av svaret. Vi vet vad bra utvecklingssamarbete är, och den lättnadens suck, den känsla av att nu få ordning på saker och ting för EU, speglar det faktum att det finns en global samstämmighet att luta sig mot. Annars skulle vi ha uppfunnit någonting mycket nytt och spännande, som vi skulle kunna välja att kalla hjul eller någonting annat, men det intressanta är att det egentligen inte finns mycket nytt i det som vi har gjort. Vi har blivit traditionella. Vi använder oss av de prioriteringar och arbetssätt som anses vara bästa praxis bland givare och partnerländer i söder.
Det är anledningen till att jag känner mig så säker på att de prioriteringar som vi har angett, policydokumentet och det stöd som det har fått är ett starkt och äkta material som vi kan använda. Att genomföra det kommer att vara en stor utmaning, men vi kommer att anta den.
Till herr Howitt och herr Van den Berg vill jag säga, när det gäller frågan om prioriteringar, att det är ganska väl fastställt att vi instämmer i målen om att i själva verket kunna leverera någonting som mer än lever upp till 20-20-principerna från det sociala toppmötet i Köpenhamn, till exempel. Att prioritera överenskomna åtgärder avseende hälsa och utbildning och så vidare. Men vårt problem – och även detta leder tillbaka till det som Imbeni sade – är konstigt nog det faktum att vi inte vet vad vi gör. I viss utsträckning vet vi vad vi gör, men vi har ingen uppteckning om de olika verksamheternas sammansättning. Vi kan inte säga hur mycket vi gör på miljöområdet, eftersom våra olika projekt aldrig märktes på ett sådant sätt att vi kan ta fram filerna och säga: "Ja, här har vi det."
Vi kan inte, per i dag, säga hur många kilometer väg vi byggde förra året. Detta är någonting som jag desperat försöker få fram: tydlig, påtaglig, reell, jordnära statistik som visar folk vad det är vi gör. Men allt fördunklas av åtaganden och långsiktiga program etc., och det finns ingen länk mellan utgiften och åtagandet. Det är här vi befinner oss i dag. Så att leverera, tekniskt, på det sätt som parlamentet skulle vilja kräver mer hemarbete än vi skulle klara av på en mycket kort tid. Detta är kärnan i den diskussion som ännu är oavslutad, inte en fråga om oenighet i sak.
Uppriktigt sagt hade jag till en början själv vissa tvivel om vikten av att sammanställa den övergripande policyförklaringen för utvecklingssamarbetet, eftersom den, i mina ögon, egentligen inte var särskilt ny. I dag, nästan ett år efter att vi gjorde det, är jag av en annan mening, eftersom, för det första, den faktiska processen med att sammanställa förklaringen och få den godtagen visade att det utan tvekan var värt besväret och att en debatt var nödvändig för att skapa en verklig äganderätt i kommissionen, i alla de olika tjänsteenheterna, med avseende på dessa principer. Nästa sak var att medlemsstaterna var mycket mer entusiastiska över att ha ett dokument som omfattar hela det geografiska området och som klargör vår politik. Det har vi aldrig haft förut. Så, även om förklaringen inte är revolutionerande, så ser jag ett starkt och meningsfullt värde i att den finns, och vi har helt säkert, vilket jag har känt i våra diskussioner under månaderna mellan kommissionen och parlamentet på detta område, ett verkligt värde av att denna delade ram om vad det är vi tänker på när vi talar om policydokumentet för utvecklingspolitiken finns. Så förklaringen är värdefull.
Nästa steg nu är att vi skall använda det, och tidpunkten är viktig, för i och med lanseringen av Cotonouavtalet och utarbetandet av strategidokument för vart och ett av de 77 AVS-länderna är vi i gång, och vi kommer att använda dessa principer. När det gäller det geografiska området i övrigt kommer vi att gå från land till land och tillämpa samma regler. Det är här vi kommer att syna icke-AVS-länder med medelhög BNI för att se i vilken grad de egentligen godtar inriktningen på fattigdom och börja se på den verkliga fördelningen av våra utgifter i dessa länder.
Vi kommer följaktligen att belastas med tonvis med arbete och ställas inför en mängd politiska utmaningar för att korrigera kursen för vår verksamhet under de kommande månaderna och åren på det här området.
Ett annat stort drama kommer att vara själva leveransen. Jag kommer att fortsätta att vara mycket öppen och uppriktig gentemot parlamentet, inte för att minska vårt eget ansvar för budgetens verkställande utan snarare för att se till att det inte uppstår några missförstånd vad avser utmaningens storlek och beskaffenhet. Vi har nu en bra politik, som lyckligtvis har kammarens stöd. Nästa steg är att gå framåt hand i hand och genomföra den och se till, som jag har sagt förut i detta parlament, att vi ändrar situationen från vad den är i dag, och liksom vi i dag kan säga att vi som européer är stolta över att vi gör detta, bör vi om några år även vara stolta över hur vi har gjort det.
Så det är bra att G7 finns. Som tur är för utvecklingssamarbetet finns också G0,7. Irland har beslutat att nå 0,7 senast 2007, så saker och ting rör på sig, och även några av de större länderna försöker faktiskt öka procentsatsen.
En sak till om denna kvantitativa aspekt: vi bör i vårt arbete på europeisk nivå erkänna det faktum att medlemsstaterna har godtagit att kommissionen kan fortsätta arbeta på den ambitionsnivå som har fastställts. När det gäller AVS-länder har vi utlovats pengarna för den nionde Europeiska utvecklingsfonden, och även när det gäller resten av världen har vi, som del av budgetplanen, klarhet och visshet vad avser budgetnivån för utvecklingssamarbetet. Detta är ganska viktigt, när vi ser oss omkring i världen, att vi har tillgång på resurser. En viktig faktor i den invecklade ekvationen för vad vi gör är att vi anses vara stabila. Medlemsstaterna har sagt att de hellre friar än fäller kommissionen, för att se om vi kan utföra detta bättre än tidigare, och de pressar oss inte i fråga om finansieringen. Vi måste vara ganska ödmjuka mot den bakgrunden, och det är en utmaning att leva upp till detta.
Jag skulle vilja informera Sauquillo om att vi den 9 februari hade ett mycket givande möte med en lång rad olika utvecklingsnätverk för icke-statliga organisationer i Europa och att man på det mötet frågade oss om de framtida diskussionernas uppläggning. Jag kan tala om för parlamentet att jag omedelbart godtog idén om regelbundna möten om sakfrågor med de olika icke-statliga organisationerna på utvecklingsområdet, vilket kommer att vara mycket användbart.
Jag anser emellertid att det är viktigare att föra en sakdebatt – en fortgående diskussion – med parlamentet än med någon annan. Det ena utesluter inte det andra, men man bör i varje diskussion om de icke-statliga organisationernas roll komma ihåg att denna kammare har den legitimitet och de företrädare som ger varje åsikt härifrån större tyngd än åsikter från något annat håll. Detta är också en del av mitt synsätt när det gäller dessa frågor.
Rod pekade på problemet om huruvida vi eller våra partner bestämmer vad vi antas göra. Detta är i alla händelser en komplicerad fråga. Vi kan bara erbjuda oss att göra de saker i utvecklingsländerna som vi vet hur de skall göras. Vi har varit tvungna att begränsa oss själva i viss utsträckning, eftersom det finns många saker som vi inte vet tillräckligt om för att kunna ge bra hjälp på de områdena. Det finns vissa gränser för vad vi kan ta på oss, och vi måste också se till att det vi gör passar ihop med det som andra givare kan erbjuda. Det är inte riktigt att säga att vi, när vi har utformat våra prioriteringar, har tänkt på hur vi skulle kunna hjälpa oss själva genom att göra dessa saker i utvecklingsländerna. Det är helt enkelt inte rättvist, särskilt inte när vi ser på den nya politiken och den mycket starka inriktningen på fattigdom.
Rod nämnde även tillgången till mediciner. Det bör noteras att kommissionen nyligen har vidtagit ett antal åtgärder i uppföljningen av sitt meddelande om påskyndade insatser mot de viktigaste överförbara sjukdomarna som ett led i fattigdomsbekämpningen. Vi i kommissionen beslutade för två veckor sedan om ett handlingsprogram som följer upp vårt arbete från i höstas. Det innehåller i själva verket några mycket starka idéer som går ut på att öppna upp för ökad uppmärksamhet på differentierad prissättning liksom att öppna upp för anbud och möjligheter att bli leverantörer i det geografiska området för företag i länder som inte är med i OECD, som Brasilien, Indien, Sydafrika, Kina, vilka skulle kunna inkomma med anbud på alla våra program som avser malaria, tuberkulos och aids.
Fru Sandbaek! Jag förmodar att alla vid det här laget är väl bekanta med frågan om att öppna upp för export från de minst utvecklade länderna. Jag lyssnade noga till de olika bedömningarna av medlemsstaternas slutliga beslut i måndags. Det fanns mycket lite tvekan i fråga om kommissionens åsikter och dess ursprungliga förslag. Medlemsstaterna har nu beslutat. Det gläder mig att man i kommentarerna från länder utanför EU, liksom i kommentarer från tredje världens företrädare, säger att man nu uppriktigt hoppas att andra stora handelspartner och aktörer i de globala handelspolitiska diskussionerna nu kommer att göra någonting som är lika bra eller jämförbart med det som Europa har gjort. Det råder absolut ingen tvekan om att Europa nu har en bättre ställning än före konferensen om de minst utvecklade länderna och är på väg att skapa en grund för en ny global runda inom ramen för WTO. Vi kan alltid diskutera huruvida vi har dragit vårt strå till stacken och huruvida det räcker. Men det som vi har gjort är någonting som de andra nu måste mäta sig med. Detta är, relativt sett, mycket bra för stunden.
Sandbaek frågade också vad Europa kommer att göra med tanke på president Bushs tillkännagivande om att USA kommer att skära ned på stödet till organisationer som bedriver verksamheter som har samband med familjeplanering. Detta är ett område som intresserar oss mycket, och förhållandet mellan fattigdom, konflikt, aids och jämställdhet är så starkt att vi inte hyser några som helst tvivel om behovet av att reagera starkt och omedelbart mot det hot som kommer från USA-administrationen på detta område. I januari tillkännagav jag i FN i New York att Europa kan och är villigt att fylla detta anständighetsgap och att vi kommer att göra det."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"Commission"10,3
"International Planned Parenthood Federation"9
"Nielson,"8,10,3,12
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples