Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2000-09-07-Speech-4-011"

PredicateValue (sorted: default)
rdf:type
dcterms:Date
dcterms:Is Part Of
dcterms:Language
lpv:document identification number
"en.20000907.1.4-011"4
lpv:hasSubsequent
lpv:speaker
lpv:spoken text
"Monsieur le Président, Madame la Commissaire, Mesdames et Messieurs les Députés, je voudrais tout d'abord vous remercier de consacrer cette matinée au sport. Dans huit jours, les jeux Olympiques s'ouvriront à Sydney ; des athlètes vont s'y retrouver, issus de toute la planète. Le résultat n'est pas écrit, prévu ; tout est incertain. C'est le sport. La première question concerne la protection des jeunes sportifs mineurs. Il faut parvenir à mettre fin aux transactions commerciales sur les sportifs mineurs. Des actions spécifiques devraient être prises pour protéger la santé des jeunes athlètes, notamment pour prévenir le recours aux produits dopants et assurer leur scolarisation et leur formation professionnelle. À cette fin, la question de la protection des jeunes sportifs a été mise à l'ordre du jour du Conseil des ministres de la jeunesse, qui se réunira le 9 novembre. J'ai bon espoir que, se référant à la directive de 1994 consacrée à la protection des jeunes au travail, nous dégagions la perspective de recommandations précises sur ce point. Deuxièmement, je souhaite également que des dispositions soient prises afin de préserver les politiques de formation des clubs sportifs. Les fédérations sportives et les États, s'ils le souhaitent, doivent pouvoir prendre des mesures adaptées à la protection des clubs formateurs. Des clauses telles que l'obligation du premier contrat professionnel avec le club fondateur, éventuellement compensées par une indemnisation proportionnelle au coût de la formation, doivent pouvoir être mises en place. Dans le même temps, les instances sportives internationales ont la responsabilité de prendre des mesures de contrôle de la gestion des clubs, afin d'éviter des dérives, notamment sur les transferts. Troisièmement, d'une façon plus générale, il me semble urgent de reconnaître le rôle central unique des fédérations. Je pense qu'il est nécessaire de reconnaître aux fédérations sportives un rôle central dans l'organisation des compétitions sportives, dans l'établissement des règles sportives et dans la remise des titres. Il ne s'agit pas pour moi de donner des droits aux fédérations sans contrepartie. J'envisage donc, en même temps, que des droits exclusifs leur soient reconnus, que les devoirs et les responsabilités des fédérations sportives soient précisément établis dans leur mission d'intérêt général, dans le cadre de la redistribution. La reconnaissance des spécificités sportives est un chantier très vaste. Il est urgent qu'il débouche sur des avancées significatives. Je crois qu'une course contre la montre est engagée. La France a décidé d'en faire une priorité de sa présidence. J'attends beaucoup de la contribution de votre Parlement. J'entends d'ailleurs votre appel à l'inclusion d'un article dans le traité comme la manifestation de votre volonté de voir ces préoccupations suffisamment prises en compte. J'en viens maintenant à la lutte contre le dopage, dossier tout à fait prioritaire. Je constate d'ailleurs que le Parlement européen, par ses rapports ou ses résolutions, partage cette préoccupation. Il s'agit, vous le savez, d'une lutte longue et difficile. Aussi doit-elle être menée sans relâche, au nom de la santé publique et de la préservation de l’éthique sportive. Des affaires récentes montrent que nous ne sommes pas au bout de nos efforts. Pour autant, je refuse le discours fataliste - tous dopés - qui vise à nous faire renoncer à toute action. Nous avons besoin de la mobilisation du mouvement sportif, mais également de celle de l'État, de l'Union européenne. L'Agence mondiale antidopage doit son existence à la volonté de l'Union européenne. Cette agence existe à présent. Le CIO a fixé des objectifs de lutte contre le dopage durant les jeux Olympiques de Sydney. Pour autant, vous le savez, un débat traverse les États membres de l'Union européenne sur l'opportunité d'une participation directe de l'Union européenne aux instances de l'Agence mondiale antidopage et, par corollaire, à son financement. J'aimerais particulièrement insister sur ce point, car il ressort des échanges avec la Commission européenne que celle-ci ne s'engagera dans la voie de la participation de l'Union européenne en tant que telle que si elle a reçu un signal politique fort et unanime. Je crois, pour ma part, que les bases légales d'une telle participation existent. En effet, le dopage est une affaire de santé publique. Il n'est qu'à voir la progression de la consommation de produits dopants chez de jeunes sportifs amateurs. C'est également une affaire de lutte contre les trafics, et donc de coopération policière et douanière. Enfin, la lutte contre le dopage concerne le développement de la recherche. Comme le propose le rapport préparé par Mme Zabell et adopté par la commission parlementaire, l'objectif à poursuivre sera donc que l'Union européenne parvienne à parler d'une seule voix, de façon offensive, pour garantir l'efficacité de l'Agence. Dans l'attente de la résolution des aspects juridiques concernant l’implication de l'Union européenne dans l'Agence, nous venons de mettre en place, avec mes collègues de la Troïka, un comité de liaison qui sera fort utile. Il s'agira également de faire évoluer le statut de l'Agence pour qu'elle ait les moyens d'agir dans tous les pays. L'opinion publique, les sportives et les sportifs, tous ceux qui s'intéressent à la compétition, attendent ces décisions. Il y va de la crédibilité de la lutte contre le dopage. Mesdames et Messieurs les Députés, le sport européen se trouve à un tournant. Je souhaite qu'il continue à nous donner du rêve, tout comme je souhaite qu'il continue à offrir aux jeunes le cadre éducatif et le cadre d'insertion dont ils ont besoin. Qu'il demeure pour nos enfants, en somme, une école de la vie. Mais il faut prendre au sérieux les appétits qu'il suscite et qui le menacent. Je suis convaincue que les positions claires que vous vous apprêtez à prendre par l'adoption des deux rapports seront d'un grand bénéfice dans ce débat. Je veux vous en remercier, et vous dire combien je souhaite que nous puissions continuer à travailler ensemble. Les champions et les championnes qui s'apprêtent à vous faire rêver ont leurs propres itinéraires. Beaucoup côtoient le sport professionnel, mais, vous le savez, toutes et tous partagent au moins deux choses : leur sélection est l'aboutissement de plusieurs années d'efforts, d'entraînements minutieux. Autour d'eux, des bénévoles, des éducateurs, des moyens publics et privés se sont mobilisés. Mais surtout, ils ont commencé leur pratique sportive dans un club associatif ou une école. Pour défendre le sport, il faut donc défendre, dans le même temps, dans la même démarche, le club amateur local, le sport de haut niveau, dans sa dimension amateur ou professionnelle. Le sport de haut niveau fait rêver ; il contribue au développement d'un sport de masse avec un rôle social éducatif. Le sport de haut niveau, amateur ou professionnel, fait aujourd'hui l'objet d'une médiatisation planétaire. De plus en plus d'hommes et de femmes pratiquent un sport, quels que soient leur âge et leur situation. Le sport a acquis une dimension sociétale. Personne ici n'est donc surpris que cette activité humaine soit parfois dévoyée par des actes de violence ou de racisme, ou qu'elle suscite des appétits financiers. Loin de moi de diaboliser l'économie dans le sport. Le sport a besoin de moyens, et ces moyens ne peuvent être uniquement publics. La question n'est pas de délimiter un sport sans argent, qui serait pur, et un sport bénéficiant d'argent, qui serait perdu. Non, la vraie question est autre ; elle s'exprime de la façon suivante : le mouvement sportif aura-t-il les moyens de préserver l'éthique du sport en maîtrisant l'argent dont bénéficie le sport, en empêchant que cet argent dicte sa loi au sport. Soyons lucides : ce problème ne se posera pas dans vingt ans, il se pose aujourd'hui. Le spectacle sportif est devenu si attractif que des intérêts financiers veulent s'en servir dans un but de rentabilité, quitte à sacrifier son éthique et à considérer les sportifs comme des marchandises. Qui n'a pas été témoin de l'achat, de la vente de sportifs parfois très jeunes ? Qui n'a pas été choqué par le montant de certains contrats audiovisuels ou de certains transferts ? Qui n'a pas été alerté par les calendriers sportifs qui sont surchargés ? Qui ne s'est pas inquiété du projet de certains groupes privés de créer, en dehors des fédérations sportives nationales et internationales, des compétitions sportives privées sur la base d'un seul critère, à savoir le budget des clubs, comme nous l'avons vu récemment dans le football, puis dans le basket ? Quel sport voulons-nous pour le XXIe siècle ? La réponse à cette question globale, fondamentale, dépend des réponses que nous allons apporter au quotidien. Deux choix sont possibles : soit, à partir du constat de ses dérives, nous considérons que le sport ne dépend plus que du marché ; les sportifs ,de leur valeur ajoutée. Dans ce cas, il faut lui appliquer les règles de la concurrence, ajouter de la déréglementation aux folies actuelles, accepter, au nom de la libre circulation, de vendre, d'acheter des jeunes à 18-20 ans. Soit, à partir de ce que fut la construction du sport moderne en Europe, avec ses valeurs humanistes, ses structures associatives, nous décidons, dans le contexte actuel, avec les enjeux économiques et sociaux, de redonner au mouvement sportif les moyens juridiques et institutionnels de protéger les pratiques sportives dans leur diversité au sein des fédérations. Cette dernière option, qui est celle de la présidence française, ne signifie pas le statu quo, mais, au contraire, suppose des propositions innovantes du mouvement sportif - et je me félicite que ce soit maintenant le cas sur la question des transferts - et des États pour lutter contre les dérives que connaît le sport et développer les pratiques, protéger les structures associatives dans la cohésion de chaque sport. Mesdames et Messieurs les Députés, le Parlement européen a déjà travaillé énormément sur cette option et nous commençons à avancer au niveau du Conseil. En juin 1997, les ministres des sports se réunissaient au Stade de France, puis en Allemagne, en Finlande et au Portugal. Il y a eu l'annexe au traité d'Amsterdam, les conclusions du Conseil de Vienne, le rapport d'Helsinki sur le sport en décembre dernier. Puis à Feira, au Portugal, lors du Conseil de juin 2000, un appel clair pour que les caractéristiques spécifiques du sport soient désormais prises en compte dans l'application des politiques communautaires. La présidence française souhaite que nous parvenions à cerner concrètement ce que sont les spécificités sportives et ce que leur reconnaissance implique. Il convient ainsi, très précisément, de reconnaître que le sport renvoie d'abord à la pratique quotidienne de millions d'hommes, de femmes, de jeunes, à l'engagement de centaines de milliers de bénévoles ; que c'est un outil irremplaçable d'éducation informelle, d'insertion, d'accès à la citoyenneté ; que le sport constitue donc bien, avant toute chose, un moyen d'épanouissement individuel, de rencontres dans le respect des autres. Le sport forme un tout. Nous avons besoin de la cohésion fédérale. Je me félicite que le rapport préparé par M. Mennea et adopté par la Commission le souligne. C'est au nom de cette approche qu'avec mes collègues des Quinze, nous avons travaillé en collaboration étroite avec Mme la commissaire Viviane Reding. Après deux réunions des groupes de travail mis en place par la présidence portugaise, la tenue d'une réunion de la Troïka et de très nombreux contacts bilatéraux avec mes collègues des Quinze, voici quelques-uns des objectifs qui nous paraissent les plus largement partagés au sein du Conseil."@fr6
lpv:translated text
"Hr. formand, fru kommissær, mine damer og herrer, allerførst vil jeg gerne sige tak for, at De har valgt at bruge denne formiddag på sport. Om en uge indledes De Olympiske Lege i Sydney, hvor idrætsudøvere fra hele verden vil finde sammen. Resultatet er ikke givet på forhånd - alt er uvist. Sådan er sport. Det første spørgsmål vedrører beskyttelsen af mindreårige idrætsudøvere. Vi bliver nødt til at sætte en stopper for handlen med disse mindreårige sportsmænd og -kvinder. Der skal iværksættes tiltag for at beskytte de unge idrætsudøveres helbred og især for at forhindre brugen af dopingmidler og sikre de unge idrætsudøveres skolegang og videreuddannelse. I dette øjemed er spørgsmålet om beskyttelse af unge idrætsudøvere blevet opført på dagsordenen for Rådet (ungdom), der afholdes den 9. november. Det er mit håb, at vi med henvisning til direktivet fra 1994 om beskyttelse af unge under arbejdet kan få fastlagt målrettede anbefalinger på dette punkt. For det andet er det mit ønske, at der bliver truffet forholdsregler med henblik på at bevare idrætsklubbernes uddannelsespolitikker. Idrætsforbundene og staterne skal, hvis de ønsker det, kunne iværksætte tiltag, der har til formål at beskytte de uddannende klubber. Der skal kunne indføres klausuler om, at en idrætsudøver er forpligtet til at indgå sin første professionelle kontrakt med den uddannende klub. Sådanne klausuler kan eventuelt godtgøres med et beløb, der står i forhold til uddannelsesomkostningerne. På samme tid har de internationale idrætsorganisationer ansvaret for at kontrollere klubbernes ledelse med henblik på at undgå afvigelser, især inden for transfersystemet. For det tredje mener jeg, at det på et mere overordnet plan er vigtigt at anerkende den enestående, centrale rolle, som forbundene spiller. Jeg mener, det er en nødvendighed, at idrætsforbundene tildeles en central rolle i forbindelse med afholdelsen af idrætsbegivenheder, udarbejdelsen af regler for idrætten og uddelingen af titler. Jeg ønsker ikke at tildele forbundene rettigheder uden nogen form for modydelse. Jeg overvejer derfor på samme tid, om idrætsforbundene skal have tildelt eksklusive rettigheder, og om deres forpligtelser og ansvarsområder inden for deres samfundsmæssige arbejde skal fastlægges helt nøjagtigt i forbindelse med denne omfordeling. Den specifikke anerkendelse af sporten er en meget stor mundfuld. Det er af afgørende betydning, at den hurtigst muligt udmønter sig i væsentlige fremskridt. Det er efter min mening et kapløb med tiden, og Frankrig har besluttet at opprioritere denne kamp under sit formandskab. Jeg forventer mig meget af Parlamentets bidrag. Jeg tolker i øvrigt Deres anmodning om at få indføjet en artikel i traktaten som et udtryk for Deres vilje til at sikre, at der tages højde for disse spørgsmål. Dette bringer mig frem til kampen mod doping, som er en yderst vigtig sag. Jeg kan i øvrigt i Europa-Parlamentets betænkninger og beslutninger se, at De er enig i dette. Som De ved, er det en lang og sej kamp, som kræver en uophørlig indsats med henblik på at sikre folkesundheden og sportens etiske grundlag. Nye eksempler viser, at vi stadig har lang vej igen. Jeg afviser dog den fatalistiske tale om, at alle er dopet, som blot har til formål at få os til at strække våben. Vi har behov for idrætsbevægelsens mobilisering, men også for, at staten og Den Europæiske Union yder sit bidrag. Det Internationale Antidopingagentur kan takke Den Europæiske Union for, at det eksisterer i dag. Den Internationale Olympiske Komité har fastlagt en række mål for kampen mod doping ved De Olympiske Lege i Sydney. EU-medlemsstaterne diskuterer imidlertid muligheden for, at Den Europæiske Union kunne deltage direkte i Det Internationale Antidopingagentur og dermed naturligvis også i dets finansiering. Jeg vil gerne understrege dette, da det fremgår af forhandlinger med Europa-Kommissionen, at den ikke som sådan vil arbejde for at sikre Den Europæiske Unions deltagelse, medmindre den modtager et kraftigt og enstemmigt politisk signal. Jeg mener personligt, at der er lovhjemmel for en sådan deltagelse. Doping er i bund og grund et spørgsmål om folkesundhed. Se blot på det stigende forbrug af dopingmidler hos de unge amatøridrætsudøvere. Det er endvidere et spørgsmål om at bekæmpe handlen med dopingmidler og dermed om at sikre samarbejdet inden for politi- og toldvæsenet. Endelig vedrører kampen mod doping udviklingen inden for forskningsområdet. Som fru Zabell foreslår det i sin betænkning, der er vedtaget af det parlamentariske udvalg, er målet, at Den Europæiske Union skal kunne tale offensivt med én stemme for at garantere agenturets effektivitet. Mens vi venter på, at de juridiske aspekter i forbindelse med Den Europæiske Unions deltagelse i agenturet skal falde på plads, har vi i trojkaen netop nedsat et kontaktudvalg, der vil være til stor gavn. Det drejer sig nemlig også om at udvikle agenturets status, så det får mulighed for at handle i alle lande. Den offentlige mening, idrætsudøverne og alle andre konkurrenceinteresserede venter på disse beslutninger. Det er dopingkampens troværdighed, der står på spil. Mine damer og herrer, den europæiske idrætsverden står ved et vendepunkt. Det er mit ønske, at den kan blive ved med at få os til at drømme, ligesom jeg håber, den vil fortsætte med at give de unge den opdragelses- og integrationsramme, de har brug for. At den bliver ved med at være en livets skole for vores børn. Men vi skal tage den begærlighed, den vækker, og som truer den, meget alvorligt. Jeg er overbevist om, at de klare holdninger, De giver udtryk for, når De vedtager de to betænkninger, giver denne debat et stort skub fremad. Det vil jeg gerne sige tak for, samtidig med at jeg vil sige, at jeg håber, vi kan fortsætte vores gode samarbejde. De idrætsudøvere, der for øjeblikket gør sig klar til at få Dem til at drømme, følger deres egne veje. Mange er professionelle, men som De ved, har de alle mindst to ting til fælles: Deres udvælgelse er et resultat af flere års anstrengelser og hård træning. Der har dannet sig et net af frivillige, trænere, offentlige og private midler omkring dem, men det vigtigste er, at de alle har indledt deres sportslige karriere i en forening eller i skolen. Hvis man vil forsvare sporten, skal man derfor på samme tid, i samme åndedrag, forsvare de lokale amatørklubber, konkurrencesporten, i sin amatør- eller professionelle dimension. Konkurrencesporten giver grobund for drømme. Den er med til at udvikle breddeidrætten med en socialt opdragende rolle. Konkurrencesporten - på amatør- såvel som på professionelt plan - er i dag genstand for verdensomspændende mediebevågenhed. Flere og flere mænd og kvinder dyrker sport uanset alder og situation. Sporten har opnået en samfundsmæssig dimension. Der er derfor ingen her, der overraskes over, at denne menneskelige aktivitet af og til forstyrres af voldelige eller racistiske handlinger, og at den vækker økonomisk begærlighed. Det ligger mig langtfra på sinde at forbande økonomiens indtog i sportens verden. Sporten har brug for midler, og disse midler kan ikke udelukkende komme fra det offentlige. Det er ikke et spørgsmål om at fastsætte grænserne for en sport uden penge, der ville være en ren sport, og en sport, der tilføres penge, som ville være en beskidt sport. Nej, det er noget ganske andet, der er tale om, nemlig følgende: Har idrætsbevægelsen mulighed for at bevare etikken i sporten ved at styre de penge, der tilføres sporten, og forhindre, at det er pengene, der helt overtager kommandoen? Lad os være realistiske. Dette spørgsmål rejser sig ikke om 20 år, det rejser sig i dag. Det sportslige cirkus er blevet så attraktivt, at der er store økonomiske interesser involveret med deraf følgende risiko for, at sportens etiske aspekter tilsidesættes, og at idrætsudøverne udelukkende betragtes som varer. Hvem kender ikke til køb og salg af til tider meget unge sportsudøvere? Hvem er ikke blevet chokeret over de beløb, tv-rettighederne af og til sælges for, og de enorme transfersummer? Hvem er ikke blevet alarmeret over idrætsudøvernes kalendere, der er overfyldte? Hvem er ikke bekymret over en række private gruppers projekt, der har til formål at arrangere private konkurrencer uden om de nationale og internationale idrætsforbund på baggrund af ét eneste kriterium, nemlig klubbernes budget, sådan som vi for nylig har set det inden for fodbold og senere basketball? Hvilken sport vil vi se i det 21. århundrede? Svaret på dette grundlæggende, globale spørgsmål afhænger af de svar, vi giver i hverdagen. Der er to muligheder: Enten indtager vi med udgangspunkt i sportens afdrift den opfattelse, at sporten fremdeles udelukkende afhænger af markedet og idrætsudøverne af deres merværdi. I så tilfælde skal sporten underlægges konkurrencereglerne, det aktuelle vanvid skal dereguleres yderligere, og vi må i den frie bevægeligheds navn acceptere køb og salg af unge på 18-20 år. Eller også beslutter vi i den aktuelle kontekst med de økonomiske og sociale udfordringer og med udgangspunkt i det, der lå til grund for den moderne idræt i Europa med dens humanistiske værdier og foreningsstrukturer, at give idrætsbevægelsen de juridiske og institutionelle midler til at beskytte sporten i dens mangfoldighed inden for forbundene. Denne sidste mulighed, som er det franske formandskabs foretrukne, er ikke lig med status quo, men kræver tværtimod innovative forslag fra idrætsbevægelsen - og det glæder mig, at dette nu sker i forbindelse med spørgsmålet om transfersystemet - og fra staterne, hvis vi vil være i stand til at kæmpe imod den afdrift, som sporten er vidne til, udvikle mulighederne og beskytte foreningsstrukturerne i samklang med hver enkelt sport. Mine damer og herrer, Europa-Parlamentet har allerede arbejdet hårdt med denne mulighed, og vi begynder at gøre fremskridt i Rådet. I juni 1997 mødtes sportsministrene på Stade de France og derefter i henholdsvis Tyskland, Finland og Portugal. Der har været bilaget til Amsterdam-traktaten, Rådets konklusioner fra mødet i Wien og Helsingfors-rapporten om sport fra december sidste år. Derefter blev der på Det Europæiske Råd i Feira, Portugal, i juni 2000 fremsat en klar appel om, at sportens specifikke kendetegn fremover skulle tages i betragtning i forbindelse med gennemførelsen af fællesskabspolitikkerne. Det er det franske formandskabs ønske, at vi skal være i stand til at foretage en konkret definition af de specifikke sportslige særpræg og det, deres anerkendelse betyder. Det drejer sig således meget præcist om at anerkende, at millioner af mænd, kvinder og unge dyrker sport hver dag, og at der er involveret hundredtusindvis af frivillige, at sport er et uerstatteligt værktøj i forbindelse med opdragelse, integration i samfundet og adgang til borgerskabet, og at den således frem for alt er et middel til individuel udfoldelse og samvær med respekt for andre. Sporten udgør en helhed. Vi har brug for forbundene, og det glæder mig, at hr. Mennea understreger dette i sin betænkning, som er blevet vedtaget af Kommissionen. Det er ud fra denne indfaldsvinkel, at mine europæiske kolleger og jeg har arbejdet tæt sammen med fru kommissær Viviane Reding. Efter to møder mellem de arbejdsgrupper, der blev nedsat under det portugisiske formandskab, afholdelsen af et møde i trojkaen og adskillige bilaterale udvekslinger med mine europæiske kolleger kan jeg fremlægge nogle af de mål, der efter vores mening er bredest opbakning om i Rådet."@da1
". Herr Präsident, Frau Kommissarin, meine Damen und Herren Abgeordnete! Ich möchte Ihnen zunächst danken, dass Sie diesen Vormittag unter das Zeichen des Sports gestellt haben. In einer Woche werden die Olympischen Spiele in Sydney beginnen. Sportler aus der ganzen Welt werden dort ihre Kräfte messen. Die Ergebnisse lassen sich nicht vorhersagen, alles ist offen. So ist es nun einmal im Sport. Die erste Frage betrifft den Schutz junger minderjähriger Sportler. Den kommerziellen Transaktionen mit minderjährigen Sportlern muss ein Ende bereitet werden. Es sollten spezielle Maßnahmen zum Gesundheitsschutz junger Sportler ergriffen werden, insbesondere zur Vorbeugung gegen den Einsatz von Dopingmitteln sowie zur Gewährleistung ihrer schulischen und beruflichen Ausbildung. Deshalb ist die Frage des Schutzes junger Sportler auf die Tagesordnung des Rates der Jugendminister am 9. November gesetzt worden. Ich bin zuversichtlich, dass wir in Anlehnung an die Richtlinie von 1994 über den Jugendarbeitsschutz den Weg für präzise Empfehlungen zu diesem Punkt eröffnen. Zweitens ist es ebenfalls mein Wunsch, dass Vorkehrungen getroffen werden, um die Ausbildungsaktivitäten der Sportklubs aufrechtzuerhalten. Die Sportverbände und die Staaten müssen, wenn sie dies wünschen, die Möglichkeit haben, geeignete Maßnahmen zum Schutz der ausbildenden Klubs zu ergreifen. Es müssen Klauseln vorgesehen werden können, die z. B. die Pflicht zum Abschluss des ersten Profivertrags mit dem ausbildenden Klub, gegebenenfalls ergänzt durch eine Entschädigung im Verhältnis zu den Ausbildungskosten, vorschreiben. Gleichzeitig sind die internationalen Sportgremien dafür verantwortlich, Maßnahmen zur Kontrolle der Klubs zu ergreifen, um Überspitzungen insbesondere beim Transfer zu verhindern. Drittens scheint es mir generell erforderlich, die einzigartige zentrale Rolle der Verbände anzuerkennen. Meiner Meinung nach muss den Sportverbänden eine zentrale Rolle bei der Organisation von Wettkämpfen, bei der Erarbeitung von Regeln für den Sport sowie bei der Vergabe von Titeln eingeräumt werden. Es liegt jedoch nicht in meiner Absicht, den Verbänden Rechte ohne Gegenleistung zuzugestehen. Es ist daher meiner Auffassung nach erforderlich, dass gleichzeitig zur Übertragung von Ausschließlichkeitsrechten an die Verbände ihre Pflichten und Verantwortlichkeiten im Rahmen der Umverteilung auf der Grundlage ihrer Verpflichtungen im öffentlichen Interesse genau festgelegt werden Die Anerkennung der besonderen Merkmale des Sports ist eine weitreichende Aufgabe. Dabei müssen unbedingt deutliche Fortschritte erzielt werden. Ich glaube, es handelt sich dabei um einen Wettlauf mit der Zeit. Frankreich hat sich entschlossen, dies zu einer der Prioritäten seiner Präsidentschaft zu machen. Ich verspreche mir viel von der Mitwirkung Ihres Parlaments. Ihre Forderung nach der Aufnahme eines speziellen Artikels in den Vertrag betrachte ich als Ausdruck Ihrer Entschlossenheit, dazu beizutragen, dass diese Anliegen gebührend berücksichtigt werden. Ich komme nun zur Dopingbekämpfung, der höchste Priorität zukommt. Wie ich feststelle, teilt auch das Europäische Parlament in seinen Berichten bzw. Entschließungen dieses Anliegen. Es handelt sich, wie Sie wissen, um einen langen und schwierigen Kampf. Er muss daher unermüdlich im Namen der öffentlichen Gesundheit und der Erhaltung der sportlichen Ethik geführt werden. Die jüngsten Affären zeigen, dass hier noch viel zu tun bleibt. Ich lehne jedoch fatalistische Einschätzungen in der Art ab, dass alle Sportler gedopt seien, denn sie sollen uns nur zum Verzicht auf jegliches Handeln bewegen. Wir brauchen die Mobilisierung der Sportbewegung, aber auch die der Staaten und der Europäischen Union. Die nunmehr bestehende Internationale Antidoping-Agentur verdankt ihre Existenz der Beharrlichkeit der Europäischen Union. Das IOK hat Ziele für die Dopingbekämpfung zu den Olympischen Spielen von Sydney festgelegt. Doch wie Sie wissen, ist in den Mitgliedstaaten der Europäischen Union eine Debatte über die Zweckmäßigkeit einer direkten Beteiligung der Europäischen Union an den Gremien der Antidoping-Agentur und damit an ihrer Finanzierung im Gange. Ich möchte diesen Punkt besonders hervorheben, denn aus den Kontakten mit der Europäischen Kommission geht hervor, dass diese den Weg einer Beteiligung der Europäischen Union als solcher nur beschreiten wird, wenn sie dazu ein einmütiges, starkes politisches Signal erhält. Ich meinerseits bin überzeugt, dass die Rechtsgrundlagen für eine solche Beteiligung bestehen, denn Doping ist ein Problem der öffentlichen Gesundheit. Man braucht nur die steigende Einnahme von Dopingmitteln bei jungen Amateuren zu betrachten. Es handelt sich auch um ein Problem der Bekämpfung des Schwarzhandels und damit der Zusammenarbeit der Polizei- und Zollbehörden. Und schließlich betrifft der Kampf gegen das Doping auch die Entwicklung der Forschung. Wie in dem von Frau Zabell erarbeiteten und von dem zuständigen Ausschuss angenommenen Bericht dargelegt, besteht das Ziel daher darin, zu erreichen, dass die Europäische Union einmütig und offensiv auftritt, um die Wirksamkeit der Agentur zu gewährleisten. Für die Zeit, bis die rechtlichen Aspekte der Einbeziehung der Europäischen Union in die Antidoping-Agentur gelöst sind, habe ich mit meinen Kollegen der Troika einen Verbindungsausschuss ins Leben gerufen, der sehr nützlich sein dürfte. Es ist ebenfalls erforderlich, den Status der Agentur weiterzuentwickeln, damit sie die Möglichkeit hat, in allen Ländern tätig zu werden. Die öffentliche Meinung, die Sportlerinnen und Sportler, alle an sportlichen Wettkämpfen Interessierten erwarten diese Entscheidungen. Es geht dabei um die Glaubwürdigkeit des Kampfes gegen das Doping. Meine Damen und Herren Abgeordnete, der europäische Sport befindet sich an einem Wendepunkt. Ich möchte, dass er uns weiterhin begeistert und dass er den Jugendlichen weiterhin die erzieherischen und integrativen Möglichkeiten bietet, die sie brauchen. Dass er für unsere Kinder insgesamt gesehen eine Schule des Lebens bleibt. Doch wir dürfen die Begierden, die er weckt und die ihn bedrohen, nicht unterschätzen. Ich bin überzeugt, dass die eindeutigen Positionen, die Sie mit der Annahme der beiden Berichte einnehmen werden, von großem Nutzen in dieser Debatte sein werden. Dafür möchte ich Ihnen danken und den Wunsch zum Ausdruck bringen, dass unsere Zusammenarbeit sich fortsetzen möge. Die Sportlerinnen und Sportler, die uns begeistern werden, haben jeweils einen ganz individuellen Weg hinter sich. Viele sind schon mit dem Berufssport in Berührung gekommen, doch wie Sie wissen, haben alle zumindest zwei Dinge gemeinsam: Ihre Nominierung als Olympiateilnehmer ist das Ergebnis von jahrelangen Anstrengungen und intensivem Training. Zu ihrem Erfolg haben ehrenamtliche Betreuer, Sportpädagogen, öffentliche und private Mittel beigetragen. Doch vor allem haben alle ihre sportliche Laufbahn in einem Verein oder einer Schule begonnen. Um den Sport zu fördern, muss man daher gleichzeitig und nach dem gleichen Konzept die örtlichen Amateurklubs und den Spitzensport im Amateur­ und Profibereich fördern. Der Spitzensport löst Begeisterung aus und trägt so zur Entwicklung des Massensports mit seinem sozialen und erzieherischen Charakter bei. Der Spitzensport im Amateur- und Profibereich steht heute weltweit im Blickpunkt der Medien. Immer mehr Männer und Frauen treiben unabhängig von ihrem Alter und ihren Lebensverhältnissen Sport. Der Sport weist heute eine gesellschaftliche Dimension auf. Es wird daher hier niemanden erstaunen, dass diese menschliche Aktivität zuweilen zu Gewalttätigkeiten oder zu rassistischen Auswüchsen missbraucht wird oder finanzielle Gelüste weckt. Es liegt mir fern, die Verbindung von Sport und Wirtschaft verteufeln zu wollen. Der Sport braucht Finanzmittel, und diese können nicht nur aus der öffentlichen Hand kommen. Es geht nicht an, einen Gegensatz zwischen einem sozusagen reinen Sport ohne Geld und einem sozusagen entarteten Sport, in dem Geld eine Rolle spielt, konstruieren zu wollen. Die wirkliche Frage ist eine andere und besteht darin, ob die Sportbewegung die Möglichkeit hat, die Ethik des Sports zu wahren, indem sie das in den Sport fließende Geld steuern kann und so verhindert, dass es dem Sport seine Gesetze aufzwingt. Wir müssen begreifen, dass dieses Problem sich nicht erst in zwanzig Jahren stellt, sondern bereits heute. Sportveranstaltungen sind so attraktiv geworden, dass finanzielle Interessen sie für ihre Zwecke verwerten wollen und dabei in Kauf nehmen, die Ethik des Sports zu opfern und die Sportler als Ware zu betrachten. Wer hat nicht schon vom Kauf und Verkauf von zuweilen noch recht jungen Sportlern gehört? Wer war nicht schon über die Summen empört, die bei bestimmten Verträgen über Senderechte in den Medien oder bei bestimmten Transfers geflossen sind? Wer ist nicht über die übervollen Terminkalender für Sportveranstaltungen besorgt? Wer ist nicht über die Vorhaben bestimmter privater Gruppen beunruhigt, außerhalb der nationalen und internationalen Sportverbände private Wettkämpfe auf der Grundlage eines einzigen Kriteriums, nämlich der den Klubs zur Verfügung stehenden Budgets, organisieren zu wollen, wie wir das kürzlich beim Fußball und beim Basketball erlebt haben. Welche Art von Sport wollen wir für das 21. Jahrhundert? Die Antwort auf diese grundsätzliche Frage hängt davon ab, wie wir auf die Alltagsprobleme reagieren. Dabei gibt es folgende Alternative: Entweder wir finden uns mit den geschilderten Auswüchsen ab und akzeptieren, dass der Sport nur noch vom Markt bestimmt wird und die Sportler danach beurteilt werden, wie viel sie einbringen. In diesem Fall müssten dann die Wettbewerbsregeln gelten; zu den bereits bestehenden Widersinnigkeiten würde dann noch die Dereglementierung kommen, und es müsste akzeptiert werden, dass im Namen des freien Verkehrs Jugendliche von 18 bis 20 Jahren gekauft und verkauft werden. Oder aber wir gehen von den humanistischen Werten und den Vereinsstrukturen aus, auf deren Grundlage sich der moderne Sport in Europa entwickelt hat, und beschließen angesichts der gegenwärtigen Entwicklung mit ihren wirtschaftlichen und sozialen Implikationen, der Sportbewegung wieder die rechtlichen und institutionellen Mittel an die Hand zu geben, die es ihr ermöglichen, die sportliche Betätigung in ihren vielfältigen Formen im Rahmen der Sportverbände aufrechtzuerhalten. Diese letztere Möglichkeit, für die sich die französische Präsidentschaft entschieden hat, besteht nicht in der Aufrechterhaltung des Status quo, sondern setzt innovative Vorschläge von Seiten der Sportbewegung - ich freue mich, dass dies jetzt in der Frage der Transfers der Fall ist - sowie von Seiten der Staaten voraus, um gegen die gegenwärtigen Auswüchse im Sport anzukämpfen und um die Formen der Sportausübung weiterzuentwickeln sowie die Vereinsstrukturen in Übereinstimmung mit der jeweiligen Sportart zu schützen. Meine Damen und Herren Abgeordnete, das Europäische Parlament hat sich bereits ausführlich mit dieser Option befasst, und auch im Rat zeigen sich jetzt erste Fortschritte. Im Juni 1997 kamen die Sportminister im zusammen, dann in Deutschland, in Finnland und in Portugal. Es gibt einen entsprechenden Anhang zum Vertrag von Amsterdam, die Schlussfolgerungen des Rates von Wien, den Helsinki-Bericht zum Sport vom Dezember letzten Jahres. Und dann forderte der Rat im Juni 2000 im portugiesischen Feira klar und deutlich, die besonderen Merkmale des Sports in Europa und seine gesellschaftliche Funktion im Rahmen der gemeinsamen Politiken zu berücksichtigen. Die französische Präsidentschaft setzt darauf, dass es uns gelingt, die besonderen Merkmale des Sports konkret festzulegen und herauszuarbeiten, was deren Anerkennung bedeutet. So muss insbesondere festgehalten werden, dass Sport zuallererst die tägliche sportliche Betätigung von Millionen Männern, Frauen und Jugendlichen bedeutet, das Engagement von hunderttausenden Ehrenamtlichen; dass Sport ein unersetzliches Instrument der informellen Erziehung, der Integration, des Erlernens gesellschaftlicher Werte darstellt; dass Sport in erster Linie eine Möglichkeit der Selbstverwirklichung, der Begegnung mit anderen unter gegenseitiger Achtung ist. Der Sport bildet ein einheitliches Ganzes. Wir brauchen die Vereinssolidarität. Zu meiner Freude wird das in dem von der Kommission angenommenen Bericht Mennea hervorgehoben. Auf der Grundlage dieser Vorstellungen haben wir mit meinen Kollegen der Fünfzehn in enger Abstimmung mit der Kommissarin Viviane Reding gearbeitet. Nach zwei Sitzungen der vom portugiesischen Vorsitz eingerichteten Arbeitsgruppen, nach einer Zusammenkunft der Troika und zahlreichen bilateralen Kontakten mit meinen Kollegen der Fünfzehn möchte ich einige Ziele vorstellen, über die im Rat weitgehende Einigkeit zu bestehen scheint."@de7
"Κύριε Πρόεδρε, κυρία Επίτροπε, κυρίες και κύριοι βουλευτές, θα ήθελα καταρχάς να σας ευχαριστήσω που αφιερώνετε αυτό το πρωινό στον αθλητισμό. Σε οκτώ ημέρες, θα ξεκινήσουν οι Ολυμπιακοί Αγώνες στο Σύδνεϋ. Εκεί θα συναντηθούν αθλητές από κάθε γωνιά του πλανήτη. Το αποτέλεσμα δεν είναι γραμμένο, δεν είναι προβλεπόμενο. Όλα είναι αβέβαια. Αυτός είναι ο αθλητισμός. Το πρώτο θέμα αφορά την προστασία των ανήλικων νεαρών αθλητών. Πρέπει να επιτύχουμε να λάβουν τέλος οι εμπορικές συναλλαγές με αντικείμενο τους ανήλικους αθλητές. Θα πρέπει να αναληφθούν συγκεκριμένες δράσεις για την προστασία της υγείας των νεαρών αθλητών, και ιδιαίτερα για την αποτροπή της χρήσης αναβολικών και την διασφάλιση των σχολικών τους σπουδών και της επαγγελματικής τους κατάρτισης. Για τον στόχο αυτό, το θέμα της προστασίας των νεαρών αθλητών έχει συμπεριληφθεί στην ημερήσια διάταξη του Συμβουλίου Υπουργών Νεότητας, που θα λάβει χώρα στις 9 Νοεμβρίου. Τρέφω βάσιμες ελπίδες ότι, αν αναφερθούμε στην οδηγία του 1994 σχετικά με την προστασία των νέων στην εργασία, θα υπάρξει προοπτική συγκεκριμένων συστάσεων επί του θέματος. Δεύτερον, εύχομαι επίσης να ληφθούν μέτρα προκειμένου να διασφαλισθούν οι πολιτικές κατάρτισης των αθλητικών σωματείων. Οι αθλητικές ομοσπονδίες και τα κράτη, εφόσον το επιθυμούν, θα πρέπει να είναι σε θέση να λάβουν τα κατάλληλα μέτρα για την προστασία των ομάδων που ασχολούνται με την κατάρτιση. Θα πρέπει να είναι δυνατή η εφαρμογή ρητρών όπως είναι η υποχρέωση σύναψης του πρώτου επαγγελματικού συμβολαίου στην ομάδα κατάρτισης, που θα αντισταθμίζονται ενδεχομένως με μια αποζημίωση ανάλογη του κόστους κατάρτισης. Συγχρόνως, οι διεθνείς αθλητικοί φορείς έχουν την ευθύνη της λήψης μέτρων για τον έλεγχο της διαχείρισης των συλλόγων, έτσι ώστε να αποφεύγονται ολισθήσεις, ιδίως στις μεταγραφές. Τρίτον, γενικότερα, νομίζω ότι είναι επείγον να αναγνωριστεί ο μοναδικός κεντρικός ρόλος των ομοσπονδιών. Πιστεύω ότι πρέπει να αναγνωρίσουμε έναν κεντρικό ρόλο στις αθλητικές ομοσπονδίες για την διοργάνωση αθλητικών συναντήσεων, την καθιέρωση των αθλητικών κανόνων και την απονομή των τίτλων. Δεν πρόκειται να παραχωρήσω δικαιώματα στις ομοσπονδίες χωρίς αντάλλαγμα. Συγχρόνως λοιπόν εξετάζω την πρόταση να αναγνωριστούν αποκλειστικά δικαιώματα για τις αθλητικές ομοσπονδίες και να ορισθούν σαφώς τα καθήκοντα και οι υποχρεώσεις τους στα πλαίσια της κοινωφελούς αποστολής τους, στα πλαίσια της επανακατανομής. Η αναγνώριση των ιδιαιτεροτήτων του αθλητισμού είναι τεράστιο έργο. Είναι επείγον να εξελιχθεί σημαντικά Πιστεύω ότι έχει ξεκινήσει ένας αγώνας ταχύτητας ενάντια στο χρόνο. Η Γαλλία αποφάσισε να κάνει προτεραιότητα της προεδρίας της αυτό το θέμα. Περιμένω πολλά από τη συμβολή του Κοινοβουλίου σας. Εξάλλου, εκλαμβάνω την έκκλησή σας για συμπερίληψη ενός άρθρου στη Συνθήκη ως έκφραση της επιθυμίας σας να ληφθούν επαρκώς υπόψη αυτές οι ανησυχίες. Θα αναφερθώ τώρα στην καταπολέμηση του ντόπινγκ, θέμα απόλυτης προτεραιότητας. Διαπιστώνω μάλιστα ότι το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο, με τις εκθέσεις ή τα ψηφίσματά του, συμμερίζεται αυτήν την ανησυχία. Όπως γνωρίζετε, πρόκειται για έναν μακροχρόνιο και δύσκολο αγώνα. Γιααυτό θα πρέπει ο αγώνας αυτός να είναι αδιάκοπος, στο όνομα της δημόσιας υγείας και της διατήρησης της αθλητικής ηθικής. Πρόσφατες υποθέσεις δείχνουν ότι δεν έχουμε φθάσει στο τέρμα των προσπαθειών μας. Παρ όλ' αυτά, αποκηρύσσω την μοιρολατρική γλώσσα - όλοι ντοπάρονται - που έχει στόχο να μας κάνει να εγκαταλείψουμε κάθε δράση. Χρειαζόμαστε την κινητοποίηση του αθλητικού κινήματος, αλλά και των κρατών, και της Ευρωπαϊκής Ένωσης. Ο Παγκόσμιος Οργανισμός για την καταπολέμηση του ντόπινγκ οφείλει την ύπαρξή του στη βούληση της Ευρωπαϊκής Ένωσης. Αυτός ο οργανισμός, επί του παρόντος, υπάρχει. Η ΔΟΕ έθεσε στόχους καταπολέμησης του ντόπινγκ κατά τους Ολυμπιακούς Αγώνες του Σίδνεϋ. Παρόλ' αυτά, όπως γνωρίζετε, τα κράτη μέλη της Ευρωπαϊκής Ένωσης συζητούν τη σκοπιμότητα άμεσης συμμετοχής της Ευρωπαϊκής Ένωσης στα όργανα του Παγκόσμιου Οργανισμού για την καταπολέμηση του ντόπινγκ, με επιστέγασμα την χρηματοδότησή του. Θα ήθελα να επιμείνω ιδιαίτερα σ' αυτό το σημείο, διότι οι συζητήσεις με την Ευρωπαϊκή Επιτροπή δείχνουν ότι δεν θα δεσμευθεί προς την κατεύθυνση της συμμετοχής της Ευρωπαϊκής Ένωσης, παρά μόνο εάν λάβει ένα ισχυρό και ομόφωνο πολιτικό σήμα. Από την δική μου πλευρά, πιστεύω ότι υπάρχουν οι νομικές βάσεις για μια τέτοια συμμετοχή. Πράγματι, το ντόπινγκ είναι θέμα δημόσιας υγείας. Αρκεί να δει κανείς την διάδοση της κατανάλωσης αναβολικών στους νέους ερασιτέχνες αθλητές. Είναι επίσης θέμα καταπολέμησης της παράνομης διακίνησης, και άρα θέμα δικαστικής και τελωνειακής συνεργασίας. Τέλος, η καταπολέμηση του ντόπινγκ έχει σχέση με την ανάπτυξη της έρευνας. Όπως λοιπόν προτείνει η έκθεση που ετοίμασε η κ. Zabell και ενέκρινε η κοινοβουλευτική επιτροπή, ο επιδιωκόμενος στόχος θα είναι να καταφέρει η Ευρωπαϊκή Ένωση να μιλήσει με μια φωνή, με επιθετικό τρόπο, έτσι ώστε να εξασφαλισθεί η αποτελεσματικότητα του Οργανισμού. Όσο περιμένουμε την επίλυση των νομικών πτυχών της συμμετοχής της Ευρωπαϊκής Ένωσης στον Οργανισμό, συγκροτήσαμε μόλις, μαζί με τους ομολόγους μου από την Τρόικα, μια επιτροπή σύνδεσης που θα αποδειχθεί ιδιαίτερα χρήσιμη. Θα χρειαστεί επίσης να εξελιχθεί το καθεστώς του Οργανισμού έτσι ώστε να έχει τα μέσα να δραστηριοποιείται σε όλες τις χώρες. Η κοινή γνώμη, οι αθλητές και οι αθλήτριες, όλοι όσοι ενδιαφέρονται για τους αγώνες, περιμένουν αυτές τις αποφάσεις. Είναι θέμα που αφορά την αξιοπιστία της καταπολέμησης του ντόπινγκ. Κυρίες και κύριοι βουλευτές, ο ευρωπαϊκός αθλητισμός βρίσκεται σε καμπή. Εύχομαι να συνεχίσει να μας προσφέρει όνειρα, όπως επίσης εύχομαι να συνεχίσει να προσφέρει στους νέους το πλαίσιο εκπαίδευσης και ένταξης που έχουν ανάγκη. Εύχομαι να παραμείνει, τελικά, για τα παιδιά μας ένα σχολείο της ζωής. Ωστόσο, πρέπει να λάβουμε σοβαρά υπόψη τις ορέξεις που ανοίγει και οι οποίες τον απειλούν. Είμαι πεπεισμένη ότι οι σαφείς θέσεις που ετοιμάζεστε να υιοθετήσετε με την έγκριση των δύο εκθέσεων θα ωφελήσουν ιδιαίτερα αυτήν τη συζήτηση. Θέλω να σας ευχαριστήσω γι' αυτό και εύχομαι να μπορέσουμε να συνεχίσουμε να εργαζόμαστε από κοινού. Οι πρωταθλητές και οι πρωταθλήτριες που ετοιμάζονται να σας κάνουν να ονειρευτείτε έχουν τις δικές τους πορείες. Πολλοί συμβαδίζουν με τον επαγγελματικό αθλητισμό, αλλά, όπως γνωρίζετε, όλοι και όλες έχουν τουλάχιστον δύο κοινά σημεία: η επιλογή τους είναι αποτέλεσμα πολυετών προσπαθειών, σχολαστικών προπονήσεων. Γύρω τους έχουν κινητοποιηθεί εθελοντές, προπονητές, κρατικοί και ιδιωτικοί πόροι. Κυρίως όμως, ξεκίνησαν την αθλητική τους δραστηριότητα σε έναν σύλλογο ή σε μια σχολή. Για να υποστηρίξουμε λοιπόν τον αθλητισμό, πρέπει συγχρόνως να υποστηρίξουμε, στην ίδια προσέγγιση, το τοπικό ερασιτεχνικό σωματείο, τον πρωταθλητισμό, στην ερασιτεχνική ή επαγγελματική του διάσταση. Ο πρωταθλητισμός μας κάνει να ονειρευόμαστε. Συμβάλλει στην ανάπτυξη ενός λαϊκού αθλητισμού με κοινωνικό παιδευτικό ρόλο. Ο πρωταθλητισμός, ερασιτεχνικός ή επαγγελματικός, είναι σήμερα δημοφιλής σε παγκόσμια κλίμακα. Όλο και περισσότεροι άνδρες και γυναίκες ασχολούνται με κάποιο άθλημα, ανεξαρτήτως ηλικίας και κατάστασης. Ο αθλητισμός έχει προσλάβει μια διάσταση κοινωνικής συμμετοχής. Κανείς λοιπόν εδώ δεν εκπλήσσεται από το γεγονός ότι αυτή η ανθρώπινη δραστηριότητα ενίοτε διολισθαίνει σε βίαιες ή ρατσιστικές ενέργειες, ή ανοίγει την όρεξη για οικονομικά οφέλη. Σε καμία περίπτωση δεν θέλω να δαιμονοποιήσω την οικονομία στον αθλητισμό. Ο αθλητισμός χρειάζεται πόρους, και αυτοί οι πόροι δεν μπορούν να είναι αποκλειστικά κρατικοί. Το θέμα δεν είναι να κάνουμε διάκριση μεταξύ ενός αθλητισμού άνευ χρημάτων, που θα είναι ο καλός, και ενός αθλητισμού που θα επωφελείται του χρήματος, που θα είναι ο κακός. Όχι, άλλο είναι το πραγματικό ζήτημα. Εκφράζεται ως εξής: θα έχει άραγε το αθλητικό κίνημα τα μέσα για να διατηρήσει την αθλητική ηθική ελέγχοντας το χρήμα από το οποίο επωφελείται ο αθλητισμός και μην επιτρέποντας στο χρήμα να υπαγορεύει τους νόμους του στον αθλητισμό; Ας είμαστε διαυγείς: αυτό το πρόβλημα δεν θα τεθεί σε είκοσι χρόνια, τίθεται σήμερα. Το αθλητικό θέαμα έχει γίνει ένας τέτοιος πόλος έλξης, ώστε τα χρηματοοικονομικά συμφέροντα να θέλουν να το χρησιμοποιήσουν με στόχο την αποδοτικότητα, με κίνδυνο να θυσιαστεί η αθλητική ηθική και οι αθλητές να αντιμετωπίζονται ως εμπόρευμα. Ποιος δεν έχει υπάρξει μάρτυρας της αγοραπωλησίας αθλητών, πολλές φορές μάλιστα νεότατων στην ηλικία; Ποιος δεν έχει υποστεί σοκ από το ποσό ορισμένων συμβολαίων αναμετάδοσης ή ορισμένων μεταγραφών; Ποιον δεν έχουν προβληματίσει τα τόσο βεβαρημένα προγράμματα των αθλητών; Ποιον δεν έχει ανησυχήσει το σχέδιο ορισμένων ιδιωτικών ομίλων να δημιουργήσουν, εκτός των εθνικών και διεθνών αθλητικών ομοσπονδιών, ιδιωτικά πρωταθλήματα με ένα μόνο κριτήριο, δηλαδή τον προϋπολογισμό των ομάδων, όπως είδαμε πρόσφατα στο ποδόσφαιρο, και ύστερα στο μπάσκετ; Τι αθλητισμό επιθυμούμε για τον εικοστό πρώτο αιώνα; Η απάντηση σε αυτό το γενικό, θεμελιώδες ερώτημα εξαρτάται από τις απαντήσεις που θα δώσουμε σε καθημερινή βάση. Δύο είναι οι πιθανές επιλογές: είτε, με αφετηρία την διαπίστωση της εκτροπής του αθλητισμού, θεωρούμε ότι ο αθλητισμός εξαρτάται πλέον μόνο από την αγορά, και οι αθλητές από την προστιθέμενη αξία τους. Στην περίπτωση αυτή, πρέπει να εφαρμόσουμε στον αθλητισμό τους κανόνες του ανταγωνισμού, να προσθέσουμε την απορρύθμιση στον σημερινό παραλογισμό, να δεχθούμε, εν ονόματι της ελεύθερης κυκλοφορίας, την αγοραπωλησία νέων ηλικίας 18-20 ετών. Είτε, με αφετηρία το οικοδόμημα του σύγχρονου αθλητισμού στην Ευρώπη, με τις ανθρωπιστικές του αξίες, τις συλλογικές του δομές, αποφασίζουμε, στα σημερινά πλαίσια, με τα οικονομικά και κοινωνικά διακυβεύματα, να δώσουμε και πάλι στο αθλητικό κίνημα τα νομικά και θεσμικά μέσα για την προστασία των αθλημάτων και της ποικιλομορφίας τους στα πλαίσια των ομοσπονδιών. Αυτή η τελευταία επιλογή, που είναι η επιλογή της γαλλικής προεδρίας, δεν υποδηλώνει status quo, αλλά, αντίθετα, προϋποθέτει καινοτόμες προτάσεις από την πλευρά του αθλητικού κινήματος - και χαίρομαι που αυτό συμβαίνει τώρα με τις μεταγραφές - και από την πλευρά των κρατών, προκειμένου να καταπολεμήσουμε αυτές τις εκτροπές που παρατηρούμε στον αθλητισμό και να προαγάγουμε τα αθλήματα, να προστατεύσουμε τις συλλογικές δομές και τη συνοχή του κάθε αθλήματος. Κυρίες και κύριοι βουλευτές, το Ευρωπαϊκό Κοινοβούλιο έχει ήδη επιτελέσει ένα τεράστιο έργο ως προς αυτήν την επιλογή και αρχίζουμε να σημειώνουμε πρόοδο και σε επίπεδο Συμβουλίου. Τον Ιούνιο 1997, οι Yπουργοί αθλητισμού συναντήθηκαν στο Stade de France, ύστερα στη Γερμανία, στην Φινλανδία και στην Πορτογαλία. Ακολούθησε το Παράρτημα στη Συνθήκη του Άμστερνταμ, τα συμπεράσματα του Συμβουλίου της Βιέννης, η έκθεση του Ελσίνκι σχετικά με τον αθλητισμό τον Δεκέμβριο. Στη συνέχεια στη Feira, στην Πορτογαλία, κατά τη διάρκεια του Συμβουλίου του Ιουνίου 2000, διατυπώθηκε η σαφής έκκληση να λαμβάνονται πλέον υπόψη τα ειδικά χαρακτηριστικά του αθλητισμού στην εφαρμογή των κοινοτικών πολιτικών. Επιθυμία της γαλλικής προεδρίας είναι να μπορέσουμε να εντοπίσουμε ποιες είναι συγκεκριμένα οι ιδιαιτερότητες του αθλητισμού και τι συνεπάγεται η αναγνώρισή τους. Πολύ συγκεκριμένα λοιπόν, είναι σκόπιμο να αναγνωρίσουμε ότι ο αθλητισμός παραπέμπει καταρχήν στην καθημερινή άθληση εκατομμυρίων ανδρών, γυναικών, νέων, στη δέσμευση εκατοντάδων χιλιάδων εθελοντών, ότι είναι ένα αναντικατάστατο εργαλείο άτυπης εκπαίδευσης, ένταξης, πρόσβασης στα κοινά, ότι δηλαδή ο αθλητισμός αποτελεί πράγματι, πριν από καθετί άλλο, ένα μέσο προσωπικής ανέλιξης και συναντήσεων των ανθρώπων μέσα σε πνεύμα αλληλοσεβασμού. Ο αθλητισμός αποτελεί ένα σύνολο. Έχουμε ανάγκη την ομοσπονδιακή συνοχή. Χαίρομαι που αυτό το υπογραμμίζει η έκθεση που ετοίμασε ο κ. Mennea και ενέκρινε η Επιτροπή. Εν ονόματι αυτής ακριβώς της προσέγγισης, εργαστήκαμε από κοινού με τους ομολόγους μου των Δεκαπέντε, σε στενή συνεργασία με την Επίτροπο κ. Viviane Reding. Ύστερα από δύο συναντήσεις των ομάδων εργασίας που συγκρότησε η πορτογαλική προεδρία, μια συνάντηση της Τρόικα και πολυαριθμότατες διμερείς συναντήσεις με τους ομολόγους μου των Δεκαπέντε, μπορώ να σας παρουσιάσω ορισμένους από τους στόχους με τους οποίους φαίνεται να συμφωνεί περισσότερο το Συμβούλιο."@el8
"Mr President, Commissioner, ladies and gentlemen, I should like to begin by thanking you for devoting this morning to sport. In eight days’ time, the Olympic Games will be opening in Sydney. Athletes will be gathered there from all over the planet. The results of the various competitions are not yet known; they are not predestined; in sport, anything can happen. The first question concerns the protection of under-age sportspeople. We must be able to put an end to commercial transactions involving minors. Specific measures should be taken to protect the health of young athletes, especially to prevent any recourse to performance-enhancing drugs, and to ensure that they complete their education and vocational training. To that end, the subject has been placed on the agenda of the Council of Youth Ministers for its meeting on 9 November. I am very hopeful that, having regard to the 1994 Directive on the protection of young people at work, we shall be able to offer the prospect of precise recommendations on this point. Secondly, I also wish to see measures taken to maintain the development policies of sports clubs. Sports federations and governments should be able, if they so wish, to take appropriate measures to protect the clubs that develop young talent. It must be possible to insert provisions such as a clause requiring young players to sign their first professional contract with the club where they have received youth training, perhaps with compensation proportionate to the cost of their training to indemnify the latter club if such a player is transferred. At the same time, the international sports authorities have a responsibility to take action to control club management in order to avoid excesses, especially in relation to transfers. Thirdly, in the wider context, it seems to me that there is an urgent need to recognise the unique central role played by the federations. I believe it is necessary to acknowledge the key role of the sports federations in organising sports competitions, in formulating the rules of their respective sports and in awarding titles. This does not mean that I advocate vesting these rights in the federations without demanding anything from them in return. That is why I envisage that the recognition of these exclusive rights should be accompanied by the imposition on sports federations of precise duties and responsibilities relating to their obligation to serve the public interest and to redistribute their commercial revenue equitably. Identifying the specific features of sport is an enormously complex undertaking. Significant progress in this direction is a matter of urgency. I believe we are caught up in a race against the clock. France has decided to make this a priority of its presidency. I have great faith in the contribution that will come from your Parliament. I have taken note, by the way, of your call for the inclusion of an article in the Treaty and see it as a manifestation of your will to ensure that due consideration is given to these concerns. Let me turn now to the fight against doping, which is an absolute priority issue. I am also aware that the European Parliament shares this concern, as your reports and resolutions show. You know that it is a long and arduous struggle, one which has to be waged relentlessly for the sake of public health and the sporting ethic. Recent events show that we still have a long way to go. Be that as it may, I refuse to join the defeatists who want us to throw in the towel on the grounds that drugs are endemic in sport today. We need to enlist the support of the sporting community, but there is an equal need to enlist the support of governments and the European Union. The World Anti-Doping Agency that has now been created owes its existence to the will of the European Union. The International Olympic Committee has established the objectives of its fight against the use of drugs at the Olympic Games in Sydney. Nevertheless, as you know, a debate is raging across the Member States of the European Union on the expediency of direct EU membership of the organs of the World Anti-Doping Agency and, hence, on whether the EU should help to fund the agency. I wish to lay particular emphasis on this point, because it has emerged from our exchanges with the European Commission that the latter will not commit itself to the participation of the European Union as such unless it receives a strong and unanimous political signal in favour of participation. I, for my part, believe that we have the legal basis for participation. Doping is unquestionably a matter of public health. One need only consider the increase in the consumption of performance-enhancing drugs by young amateur sportspeople. It also has to do with the fight against trafficking and, thus, with police and customs cooperation. Lastly, the struggle against doping also relates to the development of research. As is proposed in the report prepared by Mrs Zabell and adopted by the parliamentary committee, the aim would be for the European Union to be able to speak positively, with one voice, in order to guarantee the effectiveness of the Agency. While we await the resolution of the legal questions regarding the involvement of the European Union in the Agency, my Troika colleagues and I have established a liaison committee, which will be very useful. There will also be a need to ensure that the Agency grows in stature so that it has the power to act in every country. Public opinion, sportswomen, sportsmen and everyone who is interested in these Games expect these decisions to be taken. The credibility of the anti-doping effort depends on it. Ladies and gentlemen, European sport is at the crossroads. I hope it will continue to be a field of dreams, just as I hope that it will keep giving young people the educational and integrative framework they need – in short, that it will remain a school of life for our children. But the greed that it arouses and the threat that emanates from such greed must be taken seriously. I am convinced that the clear positions you are preparing to adopt through these two reports will be a great asset in this debate. I wish to thank you for that and to tell you how fervently I hope that we shall be able to continue this work together. The champions who are preparing to enter this field of dreams have their own schedules. Many are familiar with the world of professional sport, but, as you well know, all of them have at least two things in common. Firstly, their selection is the climax of several years of effort and of meticulous training, with volunteers, coaches and public and private resources all mobilised on their behalf. Secondly, and most importantly, they all began their sporting careers in an amateur club or at a school. In order to promote sport, we must also – at the same time and as part of the same effort – promote local amateur clubs alongside top-level amateur and professional sport. Sport at the highest level is the stuff of dreams; it contributes to the development of mass sports and, through them, to social education. Elite sport, be it amateur or professional, receives global media coverage today. More and more men and women, whatever their age and their circumstances, are taking part in a sport. Sport has permeated the whole of society. So, nobody here will be surprised to see how this human activity can sometimes be perverted by acts of violence or racism, or engender greed. Far be it for me to demonise the economic aspect of sport. Sport needs resources, and the public purse cannot provide all the necessary funding. It is not a matter of distinguishing between a pure form of sport which is untainted by money and a sponsored form of sport which is corrupt. No, the real question is a different one and may be expressed as follows: will the sporting community have the means to preserve the ethics of sport by harnessing the funds that flow into sport and ensuring that money does not rule sport? Let us not beat about the bush. This problem is not one that will arise in twenty years’ time; it is already a problem today. Sporting events have become so attractive that financial interests seek to use them as a source of profits, even if it means sacrificing the ethics of sport and treating sportspeople as marketable commodities. Who has not witnessed the sale and purchase of sportsmen, some of whom are still very young? Who has not been shocked by the amounts that are paid for broadcasting rights or by the size of certain transfer fees? Who has not been alarmed at the sight of increasingly overcrowded sporting calendars? Who has not been concerned at the plans of certain private groups to create their own sports competitions, outside the jurisdiction of the national and international federations and on the basis of a single criterion, namely the size of the participating clubs’ budgets, as we have recently seen in association football and, subsequently, in basketball too? What kind of sport do we want for the twenty-first century? The reply to this all-embracing, fundamental question depends on our response to the present situation. There are two options: having identified these excesses, we could consider that sport no longer depends on anything but the market or sportspeople on anything but their added value. In that case, we must apply the rules of competition and compound the present follies with a dose of deregulation, accepting, in the name of freedom of movement, the sale and purchase of youngsters aged between 18 and 20. The other option is to decide, on the basis of the European sporting tradition that has been developed in modern times, with its humanist values and voluntary structures, and in the light of the present situation, with all its economic and social implications, that we should re-equip the sporting community with the legal and political instruments it requires to protect the entire range of sporting activities within the framework of their respective federations. This second option, which is supported by the French Presidency, does not mean adhering to the status quo, but actually requires innovative proposals from the sporting community itself – and I am gratified to see that these have been forthcoming on the question of transfers – and from governments with a view to combating the excesses that are affecting the sporting world and to developing practices designed to protect the associations and, hence, the cohesion of each sport. Ladies and gentlemen, the European Parliament has already devoted a huge volume of work to this option, and we are starting to move forward within the Council too. In June 1997, the sports ministers met at the Stade de France in Paris, and this was followed by meetings in Germany, Finland and Portugal. There have been the annex to the Treaty of Amsterdam, the conclusions of the Vienna Council and, last December, the Helsinki report on the subject of sport. Then, at Feira in Portugal, on the occasion of the Council meeting in June 2000, a clear call was made for the specific characteristics of sport to be taken into account in the application of Community policies. It is the wish of the French Presidency that we should succeed in defining precisely what these specific characteristics are and what their recognition implies. To be absolutely precise, it is a matter of recognising that sport is rooted in the everyday practice of millions of men, women and children, in the commitment of hundreds of thousands of volunteers; that it is an irreplaceable instrument of informal education, of social inclusion, of access to citizenship; that sport is, above all, a means by which the individual can grow and flourish and can encounter other people in a spirit of mutual respect. Sport forms a whole. We need cohesion throughout the Union. I am delighted that this is emphasised in the report prepared by Mr Mennea and adopted by the Commission. This approach is the basis on which my counterparts in the other fourteen Member States and I have been working, in close collaboration with Commissioner Viviane Reding. After two meetings of the working parties established by the Portuguese Presidency, a meeting of the Troika, and a great many bilateral contacts with my counterparts from the other Member States, here are some of the objectives that seem to have attracted the broadest consensus within the Council."@en3
"(FR) Señor Presidente, señora Comisaria, Señorías, en primer lugar quisiera agradecerles que hayan dedicado esta mañana al deporte. Dentro de ocho días, se inaugurarán los Juegos Olímpicos en Sydney, en los que se reunirán atletas de todo el planeta. El resultado no está escrito ni previsto; todo es incierto. Así es el deporte. La primera cuestión se refiere a la protección de los jóvenes deportistas menores. Hay que lograr acabar con las transacciones comerciales con deportistas menores. Habría que adoptar medidas concretas para proteger la salud de los jóvenes atletas, en particular para prevenir el recurso a los productos dopantes y garantizar su escolarización y su formación profesional. Para ello, en el orden del día del Consejo de Ministros de Juventud, que se reunirá el 9 de noviembre, se ha incluido la cuestión de la protección de los jóvenes deportistas. Abrigo muchas esperanzas de que, respecto de la Directiva de 1994 relativa a la protección de los jóvenes en el trabajo, despejemos la perspectiva con recomendaciones precisas a ese respecto. En segundo lugar, deseo también que se establezcan disposiciones con vistas a preservar las políticas de formación de clubes deportivos. Las federaciones deportivas y los Estados, si lo desean, deben poder adoptar medidas idóneas para la protección de los clubes formadores. Se debe poder establecer cláusulas tales como la obligación del primer contrato profesional con el club fundador, en su momento compensadas con una indemnización proporcional al costo de la formación. Al mismo tiempo, las instancias deportivas internacionales tienen la obligación de adoptar medidas de control de gestión de los clubes a fin de evitar desviaciones, en particular en materia de traspasos. En tercer lugar, de forma general, me parece urgente reconocer el papel fundamental y excepcional de las federaciones. Creo que es necesario reconocer a las federaciones deportivas un papel fundamental en la organización de las competiciones deportivas, en el establecimiento de las reglas deportivas y en la entrega de los títulos. No se trata, en mi opinión, de conceder derechos a las federaciones sin contrapartida. Así, pues, pienso en que, al mismo tiempo que se les reconocen derechos exclusivos, se deben establecer con precisión los deberes y las responsabilidades de las federaciones deportivas en su misión de interés general, en el marco de la redistribución. El reconocimiento de las especificidades deportivas es un ámbito muy vasto. Es urgente que al final se logren en él avances importantes. Creo que se ha iniciado una carrera contra el reloj. Francia ha decidido hacer de ello una prioridad de su Presidencia. Tengo muchas esperanzas puestas en la contribución de este Parlamento. Por lo demás, entiendo el llamamiento de sus Señorías en pro de la inclusión de un artículo en el Tratado como la manifestación de su deseo de que se tengan suficientemente en cuenta esas preocupaciones. Paso ahora a la lucha contra el dopaje, asunto absolutamente prioritario. Por lo demás, veo que el Parlamento Europeo, en sus informes o sus resoluciones, comparte esa preocupación. Se trata, como saben sus Señorías, de una lucha larga y difícil. Por eso, se debe llevar a cabo sin tregua, en nombre de la salud pública y la preservación de la ética deportiva. Casos recientes muestran que no hemos llegado al final de nuestra tarea al respecto. Aun así, rechazo la posición fatalista -todos dopados- encaminada a hacernos renunciar a cualquier acción. Necesitamos la movilización del movimiento deportivo, pero también la del Estado, de la Unión Europea. La Agencia Mundial Antidopaje debe su existencia a la voluntad de la Unión Europea. Ahora ya existe dicha Agencia. El COI ha fijado objetivos de lucha contra el dopaje durante los Juegos Olímpicos de Sydney. Aun así, como saben sus Señorías, un debate recorre los Estados miembros de la Unión Europea sobre la oportunidad de una participación directa de la Unión Europea en las instancias de la Agencia Mundial Antidopaje y, como corolario, en su financiación. Me gustaría insistir en particular en este aspecto, puesto que de los intercambios con la Comisión Europea se desprende que ésta sólo se internará por la vía de la participación de la Unión Europea, como tal, si recibe una señal política expresiva y unánime. Por mi parte, creo que los fundamentos jurídicos de semejante participación existen. En efecto, el dopaje es un asunto de salud pública. Basta con ver la progresión del consumo de productos dopantes en los jóvenes deportistas aficionados. Es también un asunto relacionado con la lucha contra los tráficos y, por tanto, con la cooperación policial y aduanera. Por último, la lucha contra el dopaje tiene relación con el desarrollo de la investigación. Así, pues, como propone el informe preparado por la Sra. Zabell y aprobado por la comisión parlamentaria, el objetivo por perseguir será el de que la Unión Europea logre hablar con una sola voz, de forma ofensiva, para garantizar la eficacia de la Agencia. En espera de la resolución de los aspectos jurídicos relativos a la participación de la Unión Europea en la Agencia, mis colegas de la Troika y yo acabamos de crear un comité de enlace que será muy útil. Se trata también de hacer evolucionar el estatuto de la Agencia para que disponga de los medios con los que actuar en todos los países. La opinión pública, los deportistas y todos los que se interesan por la competición, esperan esas decisiones. Está en juego el crédito de la lucha contra el dopaje. Señorías, el deporte europeo se encuentra en un momento decisivo. Deseo que siga inspirándonos sueños, como también deseo que siga ofreciendo a los jóvenes el marco educativo y de inserción que necesitan. Que siga siendo para nuestros niños, en una palabra, una escuela de la vida. Pero hay que tomar en serio los apetitos que suscita y que lo amenazan. Estoy convencida de que las posiciones claras que sus Señorías se disponen a adoptar mediante la aprobación de los dos informes serán muy beneficiosas en este debate. Quiero expresar mi agradecimiento a sus Señorías y decirles lo mucho que deseo que podamos seguir trabajando juntos. Los campeones que se disponen a hacer soñar a sus Señorías tienen sus propios itinerarios. Muchos de ellos bordean el deporte profesional, pero, como saben sus Señorías, todos comparten al menos dos cosas: su selección es el resultado de años de esfuerzo, de entrenamientos minuciosos. En torno a ellos se han movilizado voluntarios, educadores, medios públicos y privados. Pero sobre todo comenzaron su práctica deportiva en un club asociativo o en una escuela. Por tanto, para defender el deporte hay que defender, al mismo tiempo y en la misma medida los clubes locales de aficionados y el deporte de alto nivel en sus dimensiones de aficionados o de profesionales. El deporte de alto nivel hace soñar, contribuye al desarrollo de un deporte de masas con una función social educativa. El deporte de alto nivel, aficionado o profesional, es hoy objeto de atención en los medios de comunicación de todo el planeta. Cada vez más hombres y mujeres practican un deporte, independientemente de su edad y su situación. El deporte ha adquirido un dimensión social. Así, pues, a nadie extraña que esa actividad humana resulte pervertida por actos de violencia o racismo o que suscite apetitos financieros. Lejos de mi intención demonizar la economía en el deporte. El deporte necesita medios, que no pueden ser sólo públicos. La cuestión no estriba en delimitar un deporte puro, sin dinero, y un deporte pervertido, que se beneficie del dinero. No, la verdadera cuestión es otra; se expresa del modo siguiente: ?tendrá el movimiento deportivo los medios para preservar la ética del deporte controlando el dinero de que se beneficia el deporte, impidiendo que dicho dinero dicte su ley al deporte? Seamos lúcidos: no se trata de un problema que vaya a plantearse dentro de veinte años, se plantea hoy. El espectáculo deportivo se ha vuelto tan atractivo, que ciertos intereses financieros quieren utilizarlo con vistas a obtener rentabilidad, aun a riesgo de sacrificar su ética y considerar a los deportistas como mercancías. ?Quién no ha visto la compra y la venta de deportistas, a veces muy jóvenes? ?Quién no se ha sentido escandalizado ante el importe de ciertos contratos audiovisuales o ciertas transferencias? ?Quién no se ha sentido alertado por los recargados calendarios deportivos? ?Quién no se ha inquietado ante el proyecto de ciertos grupos privados de crear, fuera de las federaciones deportivas nacionales e internacionales, competiciones deportivas privadas con un solo criterio, a saber, el presupuesto de los clubes, como hemos visto recientemente en el fútbol y después en el baloncesto? ?Qué deporte queremos para el siglo XXI? La respuesta a esa pregunta global, fundamental, depende de las respuestas que demos en la vida cotidiana. Hay dos opciones posibles: o bien, a partir de la comprobación de esas desviaciones, consideramos que el deporte depende ya exclusivamente del mercado y los deportistas de su valor de mercado -y en ese caso, hay que aplicarle las normas de la competencia, añadir la desreglamentación a las locuras actuales, aceptar, en nombre de la libre circulación, que se venda, se compre a jóvenes de 18 a 20 años- o bien, a partir de lo que fue el desarrollo del deporte moderno en Europa, con sus valores humanos, sus estructuras asociativas, decidimos, en el marco actual, con los imperativos económicos y sociales, volver a brindar al movimiento deportivo los medios jurídicos e institucionales para proteger las prácticas deportivas en su diversidad dentro de las federaciones. Esta última opción, que es la de la Presidencia francesa, no significa un sino que supone, al contrario, propuestas innovadoras del movimiento deportivo -y me congratulo de que así sea en relación con los traspasos- y de los Estados para luchar contra las desviaciones que experimenta el deporte y desarrollar las prácticas y proteger las estructuras asociativas en la cohesión de cada uno de los deportes. Señorías, el Parlamento Europeo ya ha trabajado enormemente sobre esa opción y en el nivel del Consejo estamos empezando a avanzar. En junio de 1997, los ministros de Deportes se reunieron en el Estadio de Francia y después en Alemania, en Finlandia y en Portugal. No olvidemos el anexo al Tratado de Amsterdam, las conclusiones del Consejo de Viena y el informe de Helsinki sobre el deporte el pasado mes de diciembre. Después en Feira, en Portugal, con ocasión del Consejo de junio de 2000, se formuló un llamamiento claro para que en adelante se tuvieran en cuenta las características específicas del deporte en la aplicación de las políticas comunitarias. La Presidencia francesa desea que logremos delimitar concretamente las especificidades deportivas y lo que entraña su reconocimiento. Así, conviene reconocer, muy precisamente, que el deporte remite en primer lugar a la práctica cotidiana de millones de hombres, mujeres, jóvenes, al compromiso de centenares de millares de voluntarios, que es un instrumento insubstituible de educación no estructurada, de inserción, de acceso a la ciudadanía, que el deporte, constituye, por tanto y ante todo, un medio de expansión, de encuentros con respeto de los demás. El deporte constituye un todo. Necesitamos la cohesión federal. Me congratulo de que el informe preparado por el Sr. Mennea y aprobado por la Comisión así lo subraye. En nombre de ese planteamiento, mis colegas de los Quince y yo hemos trabajado en estrecha colaboración con la Comisaria Viviane Reding. Después de dos reuniones de los grupos de trabajo creados por la Presidencia portuguesa, la celebración de una reunión de la Troika y numerosísimos contactos bilaterales con mis colegas de los Quince, los que voy a exponer a continuación son algunos de los objetivos que nos parecen más ampliamente compartidos en el Consejo."@es12
"Arvoisa puhemies, arvoisa komission jäsen, hyvät parlamentin jäsenet, haluaisin ensiksikin kiittää teitä siitä, että olette varanneet tämän aamupäivän urheilulle. Sydneyn olympialaiset alkavat kahdeksan päivän kuluttua; koko maapallon urheilijat tapaavat siellä toisensa. Tuloksia ei vielä tiedetä, niitä ei voi ennustaa; kaikki on epävarmaa. Tämä on urheilua. Ensimmäinen kysymys koskee alaikäisten nuorten urheilijoiden suojelua. Alaikäisillä urheilijoilla käytävä kauppa on saatava loppumaan. Olisi toteutettava erityisiä toimia nuorten urheilijoiden terveyden suojelemiseksi etenkin dopingtuotteiden käytön ehkäisemiseksi sekä heidän koulunkäyntinsä ja ammattikoulutuksensa takaamiseksi. Tätä tarkoitusta varten nuorten urheilijoiden suojelua koskeva kysymys on merkitty 9. marraskuuta kokoontuvan nuorisoasioiden ministerineuvoston esityslistalle. Toivon, että nojautumalla vuonna 1994 annettuun direktiiviin nuorten työntekijöiden suojelusta pystymme antamaan tätä kohtaa koskevia täsmällisiä suosituksia. Toiseksi toivon myös, että annettaisiin säännöksiä urheiluseurojen koulutuspolitiikkojen säilyttämiseksi. Urheiluliittojen ja valtioiden olisi pystyttävä halutessaan toteuttamaan asianmukaisia toimia kasvattajaseurojen suojelemiseksi. Olisi pystyttävä ottamaan käyttöön sellaisia lausekkeita kuten velvollisuus tehdä ensimmäinen ammattilaissopimus kasvattajaseuran kanssa, ja niitä voitaisiin mahdollisesti tasoittaa suhteuttamalla korvaus koulutuksen kustannuksiin. Samaan aikaan kansainvälisten urheilutoimijoiden vastuulla on se, että seurojen hallintaa valvotaan, jotta vältetään vääristymät etenkin pelaajasiirtojen yhteydessä. Kolmanneksi, yleisemmin ottaen mielestäni on kiireellistä myöntää liittojen ainutlaatuinen ja keskeinen asema. Olen sitä mieltä, että on tarpeen tunnustaa urheiluliittojen keskeinen asema urheilukilpailujen järjestämisessä, urheilun sääntöjen asettamisessa ja palkintojen jaossa. Minusta kyse ei ole oikeuksien myöntämisestä liitoille ilman vastinetta. Katson siten, että samaan aikaan olisi tunnustettava niiden yksinoikeudet ja että urheiluliittojen velvollisuudet ja vastuu olisi määriteltävä tarkasti sen mukaisesti, mikä niiden tehtävä on yleisten etujen ajajana tehtävien uudelleenjaon puitteissa. Urheilun erityispiirteiden tunnustaminen on hyvin laaja työmaa. Siinä on kiireesti saatava aikaan merkittäviä edistysaskelia. Uskon, että kilpailu kelloa vastaan on käynnistynyt. Ranska on päättänyt tehdä aiheesta puheenjohtajakautensa ensisijaisen asian. Odotan paljon parlamenttinne osallistumiselta. Kuulen sitä paitsi vaatimuksenne artiklan sisällyttämisestä perustamissopimukseen ilmauksena tahdostanne nähdä, että nämä huolet otetaan riittävän hyvin huomioon. Käsittelen nyt dopingin torjuntaa, joka on täysin ensisijainen asiakokonaisuus. Totean sitä paitsi, että Euroopan parlamentti jakaa tämän huolen mietinnöissään tai päätöslauselmissaan. Kyse on, kuten tiedätte, pitkästä ja vaikeasta taistelusta. Sitä on siten käytävä väsymättä kansanterveyden ja urheilun etiikan säilyttämisen nimissä. Äskettäiset tapaukset osoittavat, että meidän on vielä ponnisteltava lujasti. Torjun kuitenkin fatalistisen puheen – siitä, että kaikki käyttäisivät dopingia – jonka tavoitteena on saada meidät luopumaan kaikesta toiminnasta. Tarvitsemme paitsi urheiluliikkeen, myös valtion ja Euroopan unionin voimakasta toimintaa. Maailmanlaajuisen antidopingyksikön perustaminen on seurausta Euroopan unionin tahdosta. Tämä yksikkö on nykyisin olemassa. Kansainvälinen olympiakomitea on asettanut Sydneyn olympialaisiin dopingin torjuntaa koskevat tavoitteet. Kuitenkin, kuten tiedätte, Euroopan unionin jäsenvaltiot keskustelevat siitä, onko Euroopan unionin suora osallistuminen maailmanlaajuisen antidopingyksikön toimielimiin ja siten sen rahoitukseen aiheellista. Haluaisin erityisesti painottaa tätä kohtaa, koska se on seurausta vaihdoista Euroopan komission kanssa. Euroopan komissio ei pyri edistämään Euroopan unionin osallistumista sinällään, jollei se ole saanut vahvaa ja yksimielistä poliittista signaalia. Uskon omalta osaltani, että tällaisen osallistumisen oikeusperusta on olemassa. Tosiasiassa doping on kansanterveydellinen asia. Riittää, kun tarkastelemme nuorten amatööriurheilijoiden dopingtuotteiden kulutuksen kasvua. Kyse on myös salakuljetuksen torjumisesta ja siten poliisin ja tullin yhteistyöstä. Lopuksi dopingin torjunta koskee tutkimuksen kehitystä. Kuten Zabellin laatimassa ja parlamentin valiokunnan hyväksymässä mietinnössä ehdotetaan, tavoitteena on saada Euroopan unioni puhumaan erittäin voimakkaasti yhdellä äänellä yksikön tehokkuuden takaamiseksi. Odottaessamme Euroopan unionin antidopingyksikköön osallistumista koskevia oikeudellisia näkökohtia käsittelevää päätöslauselmaa, olemme äskettäin perustaneet yhdessä troikan kollegoidemme kanssa yhteyskomitean, joka tulee olemaan erittäin hyödyllinen. Kyse on myös yksikön oikeusaseman kehittämisestä, jotta sillä olisi keinot toimia kaikissa maissa. Yleinen mielipide, urheilijat ja kaikki kilpailusta kiinnostuneet odottavat näitä päätöksiä. Kyse on dopingin torjunnan uskottavuudesta. Hyvät parlamentin jäsenet, Euroopan urheilu on käännekohdassa. Toivon, että se antaa meille edelleenkin unelmia, samoin kuin toivon sen tarjoavan nuorille edelleen heidän tarvitsemansa mahdollisuudet koulutukselliseen ja sosiaaliseen osallistumiseen. Että se loppujen lopuksi säilyy lapsillemme elämänkouluna. On kuitenkin suhtauduttava vakavasti sen herättämiin himoihin, jotka uhkaavat sitä. Olen vakuuttunut siitä, että näiden kahden kohta hyväksytyksi tulevan mietinnön ansiosta asiaan ottamanne selkeät kannat edistävät merkittävästi tätä keskustelua. Haluan kiittää teitä tästä ja kertoa, miten hartaasti toivon, että voimme edelleen työskennellä yhdessä. Huippu-urheilijat, jotka saavat teidät pian unelmoimaan, ovat kulkeneet omia reittejään. Monet ovat ammattiurheilijoita, mutta kuten tiedätte, heille kaikille on yhteistä ainakin kaksi asiaa: heidän valintansa on tulosta monien vuosien ponnisteluista ja perusteellisesta harjoittelusta. Heitä ovat auttaneet vapaaehtoistyöntekijät ja kouluttajat ja heitä on tuettu julkisin ja yksityisin varoin. He ovat kuitenkin ennen kaikkea aloittaneet urheiluharrastuksensa seurassa tai koulussa. Urheilun puolustamiseksi on siten puolustettava samanaikaisesti ja samalla tavoin sekä paikallista amatööriseuraa että huippu-urheilua amatööri- tai ammattilaisurheilun kehyksessä. Huippu-urheilu saa ihmiset unelmoimaan; se edistää massaurheilun kehittymistä ja sillä on sosiaalinen koulutusrooli. Tiedotusvälineet käsittelevät amatööri- tai ammattilaistason huippu-urheilua maailmanlaajuisesti. Yhä useammat miehet ja naiset harrastavat jotain urheilulajia iästä tai tilanteesta riippumatta. Urheilu on saavuttanut yhteiskunnallisen ulottuvuuden. Meistä kukaan ei ole siten hämmästynyt, että tätä inhimillistä toimintaa vääristävät joskus väkivaltaiset tai rasistiset toimet tai että se herättää rahanhimoa. Tarkoitukseni ei ole missään tapauksessa mustamaalata taloutta urheilussa. Urheilu tarvitsee varoja, eivätkä nämä varat voi olla pelkästään julkisia. Kyse ei ole urheilun rajaamisesta ilman rahaa harjoitettavaan urheiluun, joka olisi puhdasta, ja rahaa saavaan urheiluun, joka olisi tuomittavaa. Ei, todellinen kysymys on toinen ja ilmenee seuraavasti: pystyykö urheiluliike säilyttämään urheilun etiikan hillitsemällä urheilulle myönnetyn rahan käyttöä ja estämällä sen, että tämä raha määrää urheilun suunnan? Meidän on ajateltava järkevästi: tämä ongelma ei nouse esiin 20 vuoden kuluttua vaan tänään. Urheilunäytöksistä on tullut niin houkuttelevia, että taloudellisia etuja tavoittelevat haluavat hyödyntää niitä kannattavuuden lisäämiseksi, vaikka vaarana onkin urheilun etiikan uhraaminen ja urheilijoiden pitäminen kauppatavaroina. Kukapa ei ole ollut todistamassa joskus hyvinkin nuorten urheilijoiden ostoa ja myyntiä? Kukapa ei olisi ollut järkyttynyt tiettyjen audiovisuaalisen alan sopimusten tai tiettyjen pelaajasiirtojen summista? Kukapa ei olisi ollut huolestunut urheilijoiden aikatauluista, jotka ovat liian tiukkoja? Kukapa ei olisi ollut huolestunut tiettyjen yksityisten ryhmien hankkeesta perustaa kansallisten ja kansainvälisten urheiluliittojen ulkopuolisia yksityisiä urheilukilpailuja yhden ainoan kriteerin eli seurojen talousarvion perusteella, kuten olemme nähneet käyvän äskettäin jalkapallossa ja sen jälkeen koripallossa? Millaista urheilua haluamme 2000-luvulla? Vastaus tähän maailmanlaajuiseen ja perustavaan kysymykseen riippuu jokapäiväisiä toimintoja koskevista vastauksistamme. On kaksi mahdollista vaihtoehtoa: joko voimme katsoa näiden vääristymien vuoksi urheilun riippuvan enää vain markkinoista ja urheilijoiden heidän omasta lisäarvostaan. Tässä tapauksessa urheiluun on sovellettava kilpailusääntöjä, lisättävä nykyisiin järjettömyyksiin säännöstelyn purkaminen ja hyväksyttävä vapaan liikkuvuuden nimissä 18–20-vuotiaiden nuorten myynti ja osto. Tai voimme sen perusteella, mitä nykyaikaisen urheilun luominen Euroopassa on merkinnyt humanistisine arvoineen ja yhdistysrakenteineen, päättää nykyisessä kehyksessä yhdessä taloudellisten ja sosiaalisten panosten kanssa antaa urheiluliikkeelle jälleen oikeudelliset ja institutionaaliset keinot suojella urheiluharrastusten monimuotoisuutta liitoissa. Tämä jälkimmäinen vaihtoehto, joka on puheenjohtajavaltio Ranskan vaihtoehto, ei merkitse nykyisen tilanteen säilyttämistä, vaan se päinvastoin edellyttää urheiluliikkeeltä – ja olen tyytyväinen, että kyse on nyt pelaajasiirtoja koskevasta kysymyksestä – ja valtioilta innovatiivisia ehdotuksia urheilua vaivaavien vääristymien torjumiseksi ja harrastustoiminnan kehittämiseksi sekä yhdistysrakenteiden suojelemiseksi jokaisen urheilulajin yhteenkuuluvuuden lujittamiseksi. Hyvät parlamentin jäsenet, Euroopan parlamentti on jo nyt tehnyt valtavasti työtä tämän vaihtoehdon hyväksi, ja alamme edistyä neuvoston tasolla. Urheiluministerit kokoontuivat kesäkuussa 1997 Ranskan kansallisstadionilla (Stade de France) ja sen jälkeen Saksassa, Suomessa ja Portugalissa. On saatu myös aikaan Amsterdamin sopimuksen liite, Wienin Eurooppa-neuvoston päätelmät ja urheilua koskeva Helsinki-selvitys viime joulukuussa. Sen jälkeen Portugalin Feirassa pidetyn Eurooppa-neuvoston aikana kesäkuussa 2000 on esitetty selkeä vetoomus, jotta urheilun erityispiirteet otettaisiin tästä lähtien huomioon yhteisön politiikkojen soveltamisessa. Puheenjohtajavaltio Ranska toivoo, että pystymme konkreettisesti määrittämään urheilun erityispiirteet ja niiden tunnustamisen vaikutukset. Olisi siten todella aiheellista myöntää, että ensiksikin miljoonat miehet, naiset ja nuoret harrastavat urheilua päivittäin ja sadattuhannet vapaaehtoistyöntekijät tekevät työtä urheilun puolesta; että urheilu on korvaamaton epämuodollisen koulutuksen, sosiaalisen osallisuuden ja kansalaisten yhteiskunnallisen aktiivisuuden väline; että urheilu on siten ennen kaikkea keino kehittää itseään ja tavata muita ihmisiä siten, että toisia kunnioitetaan. Urheilu on yksi kokonaisuus. Tarvitsemme federalistista yhteenkuuluvuutta. Olen tyytyväinen siihen, että Mennean laatimassa ja komission hyväksymässä mietinnössä painotetaan tätä asiaa. Olen työskennellyt 15 jäsenvaltion kollegani kanssa tämän lähestymistavan puolesta tiiviissä yhteistyössä komission jäsenen Viviane Redingin kanssa. Puheenjohtajavaltio Portugalin perustamien työryhmien kahden kokouksen, troikan kanssa pidetyn kokouksen ja lukemattomien kahdenvälisten yhteydenottojen jälkeen 15 jäsenvaltion kollegoideni kanssa esitän jäljempänä joitakin tavoitteita, joista neuvostossa ollaan mielestämme kaikkein laajimmin yhtä mieltä."@fi5
"Signor Presidente, signora Commissario, onorevoli deputati, vorrei innanzi tutto ringraziarvi per aver dedicato la mattinata allo sport. Tra otto giorni avranno inizio a Sydney le Olimpiadi a cui parteciperanno atleti provenienti da tutto il mondo. Il risultato non è scritto, previsto, tutto è circondato da un alone di incertezza: così è lo sport. La prima questione concerne la tutela degli sportivi che non hanno raggiunto la maggiore età. Si deve riuscire a porre fine alle transazioni commerciali che riguardano sportivi minorenni. Andrebbero intraprese azioni specifiche volte a tutelare la salute dei giovani atleti, segnatamente per prevenire il ricorso a sostanze dopanti e per assicurare la loro scolarizzazione e formazione professionale. A tal fine, la questione della tutela dei giovani sportivi è stata inserita all’ordine del giorno del Consiglio dei ministri della gioventù, che si riunirà il 9 novembre. Nutro la viva speranza che, riferendosi alla direttiva del 1994 dedicata alla tutela dei giovani nel mondo del lavoro, si apra la prospettiva di raccomandazioni precise su tale punto. In secondo luogo, auspico che vengano anche adottate disposizioni volte a preservare le politiche formative delle associazioni sportive. Le federazioni sportive e gli Stati, se lo desiderano, devono poter prendere misure atte a tutelare i formatori. Si deve consentire l’utilizzo di clausole, quali l’obbligo del primo contratto professionistico con l’associazione formatrice, eventualmente compensate da un indennizzo proporzionale al costo della formazione. Al tempo stesso, alle istituzioni sportive internazionali spetta il compito di adottare misure di controllo sulla gestione dei per evitare deviazioni, segnatamente in relazione ai trasferimenti. In terzo luogo, in linea generale, è impellente, a mio avviso, riconoscere il ruolo centrale unico delle federazioni. Ritengo che sia necessario riconoscere loro un ruolo centrale nell’organizzazione delle competizioni sportive, nella definizione di regole sportive e nell'assegnazione dei titoli. Non si tratta, a mio parere, di garantire diritti alle federazioni senza una contropartita. Prevedo quindi, contestualmente, che siano loro riconosciuti alcuni diritti esclusivi, che i doveri e le responsabilità delle federazioni sportive siano definiti con precisione nella loro missione di interesse generale, nel quadro della ridistribuzione. Il riconoscimento delle specificità sportive è un ambito alquanto vasto in cui vanno compiuti significativi progressi con urgenza. Credo che si sia scatenata una corsa contro il tempo. La Francia ha deciso che si tratta di una priorità della sua Presidenza. Mi aspetto molto dal contributo del Parlamento europeo. Terrò conto del suo appello per includere nel Trattato un articolo quale manifestazione del suo desiderio che si tenga debitamente conto delle sue preoccupazioni. Passo ora alla lotta contro il un decisamente prioritario. Ho modo di constatare che il Parlamento europeo, tramite le proprie relazioni o risoluzioni, condivide tale preoccupazione. Si tratta, è risaputo, di una lotta lunga e difficile. Pertanto essa deve essere condotta senza tregua, in nome della salute pubblica e della tutela dell’etica sportiva. Episodi accaduti di recente indicano che non si è ancora giunti al termine dell’opera. Respingo tuttavia l’impostazione fatalistica – tutti dopati – che ci indurrebbe a rinunciare a qualsiasi azione. Occorre la mobilitazione del movimento sportivo ma anche quella dello Stato e dell’Unione europea. L'Agenzia mondiale deve la propria nascita alla volontà dell’Unione europea. Tale Agenzia ora esiste. Il CIO ha fissato alcuni obiettivi di lotta al durante le Olimpiadi di Sydney. Tuttavia, come è noto, è in corso un dibattito in tutti gli Stati membri dell’Unione europea sull’opportunità di una partecipazione diretta dell’Unione europea agli organi dell’Agenzia mondiale e, come corollario, al suo finanziamento. Vorrei insistere in modo particolare su tale punto in quanto si evince dagli scambi con la Commissione europea che questa intraprenderà la strada della partecipazione dell’Unione europea in quanto tale soltanto se essa riceverà un segnale politico forte ed unanime. Personalmente ritengo che esistano le basi giuridiche per una tale partecipazione. In effetti, il è una questione di salute pubblica. E’ sufficiente pensare all'aumentato consumo di prodotti dopanti da parte dei giovani sportivi dilettanti. Si tratta altresì di una questione di lotta contro i traffici e pertanto di cooperazione doganale e di polizia. Infine, la lotta contro il concerne lo sviluppo della ricerca. Come propone la relazione della onorevole Zabell adottata dalla commissione parlamentare, lo scopo è di fare in modo che l’Unione europea riesca a parlare con una sola voce, in maniera energica, per garantire l’efficacia dell’Agenzia. In attesa della risoluzione degli aspetti giuridici che concernono il coinvolgimento dell’Unione europea nell’Agenzia, i ministri della hanno istituito un comitato di collegamento la cui utilità sarà notevole. Si tratta altresì di far evolvere lo dell’Agenzia affinché essa abbia gli strumenti per agire in tutti i paesi. L’opinione pubblica, gli sportivi e le sportive e tutti coloro che si interessano all’attività agonistica, attendono tali decisioni. Ne va della credibilità della lotta contro il . Onorevoli deputati, lo sport europeo si trova oggi ad una svolta. Auspico che esso continui a farci sognare, così come auspico che esso continui ad offrire ai giovani il quadro educativo ed il quadro di inserimento di cui hanno bisogno e che esso rimanga, in definitiva, una scuola di vita per i nostri figli. Bisogna tuttavia prendere sul serio gli interessi che esso suscita e che lo minacciano. Sono convinta che le posizioni chiare che il Parlamento si appresta a prendere adottando le due relazioni in esame gioveranno molto al dibattito sul tema. Ve ne ringrazio e ci tengo a ribadire il mio desiderio che si possa continuare a lavorare insieme. I campioni e le campionesse che si apprestano a farvi sognare seguono i propri percorsi. Benché siano molti coloro che si avvicinano allo sport professionistico, è risaputo che tutte e tutti hanno almeno due punti in comune: la loro selezione è il risultato di molti anni di sforzi e di allenamenti tenaci – intorno ad essi peraltro si sono mobilitati volontari, istruttori, mezzi pubblici e privati – ma, soprattutto, essi hanno iniziato a praticare uno sport in un in un'associazione o in una scuola. Per tutelare lo sport, va pertanto difeso, contemporaneamente e nello stesso modo, sia il amatoriale locale che lo sport di alto livello, nella sua dimensione dilettantistica o professionistica. Lo sport di alto livello fa sognare, contribuisce allo sviluppo di uno sport di massa con un ruolo sociale educativo. Lo sport di alto livello, amatoriale o professionistico, è oggi soggetto ad una divulgazione mediatica su scala planetaria. Un numero sempre crescente di uomini e donne praticano uno sport, a prescindere dalla propria età e condizione sociale. Lo sport ha acquisito una dimensione che tocca l’intera società. Non c’è pertanto da stupirsi se tale attività umana sia a volte fuorviata da atti di violenza o di razzismo o se essa susciti appetiti finanziari. Lungi da me voler demonizzare l’economia nello sport. Lo sport ha bisogno di mezzi e tali mezzi non possono essere unicamente pubblici. Il punto non sta nel distinguere uno sport senza denaro – che sarebbe puro – da uno sport che beneficia di denaro – che sarebbe corrotto. No, la vera questione è un’altra, che può essere definita nella maniera seguente: il movimento sportivo avrà i mezzi per preservare l’etica dello sport controllando il denaro di cui lo sport beneficia, impedendo a tale denaro di dettar legge allo sport? Bisogna essere obiettivi: tale problema non si presenterà fra vent’anni, si presenta oggi. Lo spettacolo sportivo è diventato così allettante che alcuni interessi finanziari se ne vogliono servire in un’ottica di redditività, anche a rischio di sacrificare la sua etica e di considerare gli sportivi alla stregua di merci. Chi non ha assistito all’acquisto o alla vendita di sportivi, talvolta molto giovani? Chi non è rimasto sbalordito dalle cifre di alcuni contratti con i mezzi audiovisivi o di alcuni trasferimenti? Chi non è stato messo in allarme da calendari sportivi sovraccarichi? Chi non si è impensierito per il progetto di alcuni gruppi privati di mettere in piedi, al di fuori delle federazioni sportive nazionali ed internazionali, competizioni sportive private sulla base di un unico criterio, vale a dire il dei come si è visto di recente nel calcio e, successivamente, nella pallacanestro? Che sport si vuole per il XXI secolo? La risposta a tale fondamentale domanda di ordine generale dipende dalle risposte che vengono fornite su base quotidiana. Esistono due scelte possibili: da un lato, a partire dalla constatazione delle sue deviazioni, si stabilisce che lo sport dipende soltanto dal mercato e gli sportivi dal loro valore aggiunto. In tal caso bisogna applicare le regole della concorrenza, aggiungere la deregolamentazione alle attuali follie e accettare, nel nome della libera circolazione, che giovani di 18-20 anni vengano acquistati e venduti. Oppure, a partire da ciò che rappresentò la costruzione dello sport moderno in Europa, con i suoi valori umanistici e le sue strutture associative, si decide, nel contesto attuale, con tutto ciò che è in gioco sia in termini economici che sociali, di ridare al movimento sportivo gli strumenti giuridici ed istituzionali per tutelare le pratiche sportive nella loro diversità in seno alle federazioni. Quest’ultima opzione – quella sposata dalla Presidenza francese – non implica lo presuppone anzi proposte innovative da parte del movimento sportivo – e plaudo al fatto che ciò si stia avverando nel caso dei trasferimenti – e degli Stati per lottare contro le derive a cui è soggetto lo sport e per sviluppare le pratiche e tutelare le strutture associative nella coesione di ciascuno sport. Onorevoli deputati, il Parlamento europeo ha già profuso un notevole impegno per sviluppare tale possibilità e si iniziano a registrare progressi sul versante del Consiglio. Nel giugno del 1997, i Ministri per lo sport si sono incontrati allo e poi in Germania, Finlandia e Portogallo. A ciò hanno fatto seguito l’allegato al Trattato di Amsterdam, le conclusioni del Consiglio di Vienna, la relazione di Helsinki sullo sport nel dicembre scorso. Successivamente, a Feira in Portogallo, in occasione del Consiglio del giugno del 2000, fu lanciato un chiaro appello affinché le caratteristiche specifiche dello sport venissero prese in considerazione nell’attuazione delle politiche comunitarie. La Presidenza francese auspica che si riesca a circoscrivere in maniera concreta le specificità sportive e le conseguenze del loro riconoscimento. E’ pertanto opportuno riconoscere, in maniera molto precisa, che lo sport rinvia innanzi tutto alla pratica quotidiana di milioni di uomini, donne, giovani, all’impegno di centinaia di migliaia di volontari, che si tratta di uno strumento insostituibile di istruzione informale, di inserimento, di accesso alla cittadinanza e che lo sport costituisce dunque, prima di qualsiasi altra cosa, uno strumento di sviluppo individuale e di incontro nel rispetto degli altri. Lo sport forma un tutto. La coesione federale è essenziale. Plaudo al fatto che la relazione redatta dall’onorevole Mennea ed adottata dalla Commissione sottolinei tale punto. E’ in nome di tale impostazione che i ministri dei Quindici Stati membri hanno lavorato in stretta collaborazione con il Commissario, signora Reding. In seguito a due riunioni dei gruppi di lavoro istituiti dalla Presidenza portoghese, ad un incontro della e a numerosi contatti bilaterali con i ministri dei Quindici, ecco alcuni degli obiettivi che paiono maggiormente condivisi in seno al Consiglio."@it9
"Mr President, Commissioner, ladies and gentlemen, I should like to begin by thanking you for devoting this morning to sport. In eight days’ time, the Olympic Games will be opening in Sydney. Athletes will be gathered there from all over the planet. The results of the various competitions are not yet known; they are not predestined; in sport, anything can happen. The first question concerns the protection of under-age sportspeople. We must be able to put an end to commercial transactions involving minors. Specific measures should be taken to protect the health of young athletes, especially to prevent any recourse to performance-enhancing drugs, and to ensure that they complete their education and vocational training. To that end, the subject has been placed on the agenda of the Council of Youth Ministers for its meeting on 9 November. I am very hopeful that, having regard to the 1994 Directive on the protection of young people at work, we shall be able to offer the prospect of precise recommendations on this point. Secondly, I also wish to see measures taken to maintain the development policies of sports clubs. Sports federations and governments should be able, if they so wish, to take appropriate measures to protect the clubs that develop young talent. It must be possible to insert provisions such as a clause requiring young players to sign their first professional contract with the club where they have received youth training, perhaps with compensation proportionate to the cost of their training to indemnify the latter club if such a player is transferred. At the same time, the international sports authorities have a responsibility to take action to control club management in order to avoid excesses, especially in relation to transfers. Thirdly, in the wider context, it seems to me that there is an urgent need to recognise the unique central role played by the federations. I believe it is necessary to acknowledge the key role of the sports federations in organising sports competitions, in formulating the rules of their respective sports and in awarding titles. This does not mean that I advocate vesting these rights in the federations without demanding anything from them in return. That is why I envisage that the recognition of these exclusive rights should be accompanied by the imposition on sports federations of precise duties and responsibilities relating to their obligation to serve the public interest and to redistribute their commercial revenue equitably. Identifying the specific features of sport is an enormously complex undertaking. Significant progress in this direction is a matter of urgency. I believe we are caught up in a race against the clock. France has decided to make this a priority of its presidency. I have great faith in the contribution that will come from your Parliament. I have taken note, by the way, of your call for the inclusion of an article in the Treaty and see it as a manifestation of your will to ensure that due consideration is given to these concerns. Let me turn now to the fight against doping, which is an absolute priority issue. I am also aware that the European Parliament shares this concern, as your reports and resolutions show. You know that it is a long and arduous struggle, one which has to be waged relentlessly for the sake of public health and the sporting ethic. Recent events show that we still have a long way to go. Be that as it may, I refuse to join the defeatists who want us to throw in the towel on the grounds that drugs are endemic in sport today. We need to enlist the support of the sporting community, but there is an equal need to enlist the support of governments and the European Union. The World Anti-Doping Agency that has now been created owes its existence to the will of the European Union. The International Olympic Committee has established the objectives of its fight against the use of drugs at the Olympic Games in Sydney. Nevertheless, as you know, a debate is raging across the Member States of the European Union on the expediency of direct EU membership of the organs of the World Anti-Doping Agency and, hence, on whether the EU should help to fund the agency. I wish to lay particular emphasis on this point, because it has emerged from our exchanges with the European Commission that the latter will not commit itself to the participation of the European Union as such unless it receives a strong and unanimous political signal in favour of participation. I, for my part, believe that we have the legal basis for participation. Doping is unquestionably a matter of public health. One need only consider the increase in the consumption of performance-enhancing drugs by young amateur sportspeople. It also has to do with the fight against trafficking and, thus, with police and customs cooperation. Lastly, the struggle against doping also relates to the development of research. As is proposed in the report prepared by Mrs Zabell and adopted by the parliamentary committee, the aim would be for the European Union to be able to speak positively, with one voice, in order to guarantee the effectiveness of the Agency. While we await the resolution of the legal questions regarding the involvement of the European Union in the Agency, my Troika colleagues and I have established a liaison committee, which will be very useful. There will also be a need to ensure that the Agency grows in stature so that it has the power to act in every country. Public opinion, sportswomen, sportsmen and everyone who is interested in these Games expect these decisions to be taken. The credibility of the anti-doping effort depends on it. Ladies and gentlemen, European sport is at the crossroads. I hope it will continue to be a field of dreams, just as I hope that it will keep giving young people the educational and integrative framework they need – in short, that it will remain a school of life for our children. But the greed that it arouses and the threat that emanates from such greed must be taken seriously. I am convinced that the clear positions you are preparing to adopt through these two reports will be a great asset in this debate. I wish to thank you for that and to tell you how fervently I hope that we shall be able to continue this work together. The champions who are preparing to enter this field of dreams have their own schedules. Many are familiar with the world of professional sport, but, as you well know, all of them have at least two things in common. Firstly, their selection is the climax of several years of effort and of meticulous training, with volunteers, coaches and public and private resources all mobilised on their behalf. Secondly, and most importantly, they all began their sporting careers in an amateur club or at a school. In order to promote sport, we must also – at the same time and as part of the same effort – promote local amateur clubs alongside top-level amateur and professional sport. Sport at the highest level is the stuff of dreams; it contributes to the development of mass sports and, through them, to social education. Elite sport, be it amateur or professional, receives global media coverage today. More and more men and women, whatever their age and their circumstances, are taking part in a sport. Sport has permeated the whole of society. So, nobody here will be surprised to see how this human activity can sometimes be perverted by acts of violence or racism, or engender greed. Far be it for me to demonise the economic aspect of sport. Sport needs resources, and the public purse cannot provide all the necessary funding. It is not a matter of distinguishing between a pure form of sport which is untainted by money and a sponsored form of sport which is corrupt. No, the real question is a different one and may be expressed as follows: will the sporting community have the means to preserve the ethics of sport by harnessing the funds that flow into sport and ensuring that money does not rule sport? Let us not beat about the bush. This problem is not one that will arise in twenty years’ time; it is already a problem today. Sporting events have become so attractive that financial interests seek to use them as a source of profits, even if it means sacrificing the ethics of sport and treating sportspeople as marketable commodities. Who has not witnessed the sale and purchase of sportsmen, some of whom are still very young? Who has not been shocked by the amounts that are paid for broadcasting rights or by the size of certain transfer fees? Who has not been alarmed at the sight of increasingly overcrowded sporting calendars? Who has not been concerned at the plans of certain private groups to create their own sports competitions, outside the jurisdiction of the national and international federations and on the basis of a single criterion, namely the size of the participating clubs’ budgets, as we have recently seen in association football and, subsequently, in basketball too? What kind of sport do we want for the twenty-first century? The reply to this all-embracing, fundamental question depends on our response to the present situation. There are two options: having identified these excesses, we could consider that sport no longer depends on anything but the market or sportspeople on anything but their added value. In that case, we must apply the rules of competition and compound the present follies with a dose of deregulation, accepting, in the name of freedom of movement, the sale and purchase of youngsters aged between 18 and 20. The other option is to decide, on the basis of the European sporting tradition that has been developed in modern times, with its humanist values and voluntary structures, and in the light of the present situation, with all its economic and social implications, that we should re-equip the sporting community with the legal and political instruments it requires to protect the entire range of sporting activities within the framework of their respective federations. This second option, which is supported by the French Presidency, does not mean adhering to the status quo, but actually requires innovative proposals from the sporting community itself – and I am gratified to see that these have been forthcoming on the question of transfers – and from governments with a view to combating the excesses that are affecting the sporting world and to developing practices designed to protect the associations and, hence, the cohesion of each sport. Ladies and gentlemen, the European Parliament has already devoted a huge volume of work to this option, and we are starting to move forward within the Council too. In June 1997, the sports ministers met at the Stade de France in Paris, and this was followed by meetings in Germany, Finland and Portugal. There have been the annex to the Treaty of Amsterdam, the conclusions of the Vienna Council and, last December, the Helsinki report on the subject of sport. Then, at Feira in Portugal, on the occasion of the Council meeting in June 2000, a clear call was made for the specific characteristics of sport to be taken into account in the application of Community policies. It is the wish of the French Presidency that we should succeed in defining precisely what these specific characteristics are and what their recognition implies. To be absolutely precise, it is a matter of recognising that sport is rooted in the everyday practice of millions of men, women and children, in the commitment of hundreds of thousands of volunteers; that it is an irreplaceable instrument of informal education, of social inclusion, of access to citizenship; that sport is, above all, a means by which the individual can grow and flourish and can encounter other people in a spirit of mutual respect. Sport forms a whole. We need cohesion throughout the Union. I am delighted that this is emphasised in the report prepared by Mr Mennea and adopted by the Commission. This approach is the basis on which my counterparts in the other fourteen Member States and I have been working, in close collaboration with Commissioner Viviane Reding. After two meetings of the working parties established by the Portuguese Presidency, a meeting of the Troika, and a great many bilateral contacts with my counterparts from the other Member States, here are some of the objectives that seem to have attracted the broadest consensus within the Council."@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, mevrouw de commissaris, geachte afgevaardigden, allereerst wil ik u bedanken dat u deze ochtend aan de sport hebt gewijd. Over een week vindt de opening plaats van de Olympische Spelen in Sydney. Daarbij zullen atleten uit de hele wereld aanwezig zijn. De uitkomst is onbekend, alles is mogelijk. Zo is sport nu eenmaal. Het eerste vraagstuk betreft de bescherming van minderjarige sporters. Er moet een eind worden gemaakt aan commerciële transacties met minderjarige sporters. Er zouden specifieke maatregelen moeten worden getroffen ter bescherming van de gezondheid van jonge atleten, met name om te voorkomen dat zij dopingmiddelen gaan gebruiken en om ervoor te zorgen dat zij naar school gaan en een beroepsopleiding volgen. Daarom is de bescherming van jonge sporters een van de punten op de agenda van de vergadering van de ministers van Jeugdzaken van 9 november. Gezien de richtlijn van 1994 inzake de bescherming van jongeren op het werk, heb ik goede hoop dat er op dit punt nauwkeurige aanbevelingen in het verschiet liggen. Ten tweede ben ik er tevens voorstander van dat er bepalingen komen voor het behoud van het opleidingsbeleid van de sportclubs. De sportbonden en de landen moeten, als zij dat wensen, maatregelen kunnen nemen om de opleidende club te beschermen. Het moet mogelijk zijn om bepaalde clausules op te nemen, zoals de verplichting om het eerste beroepscontract af te sluiten met de opleidende club, eventueel gecompenseerd door een vergoeding die in verhouding staat tot de kosten van de opleiding. Tegelijkertijd valt het onder de verantwoordelijkheid van de internationale sportinstellingen om maatregelen te nemen die het mogelijk maken de bedrijfsvoering van de clubs te controleren en uitwassen, met name op het gebied van transfers, te voorkomen. Ten derde en meer in het algemeen lijkt het me dringend noodzakelijk om de centrale en unieke rol van de sportbonden te erkennen. De sportbonden moeten mijns inziens een centrale rol toebedeeld krijgen bij de organisatie van competities, het opstellen van spelregels en de uitreiking van titels. Het gaat er mij niet om de sportbonden rechten te geven zonder dat daar iets tegenover staat. Ze moeten exclusieve rechten krijgen, maar tegelijkertijd moeten de plichten en verantwoordelijkheden van de sportbonden als instanties van algemeen belang nauwkeurig worden vastgelegd in het kader van de herverdeling. De erkenning van de specifieke kenmerken van de sport vormt een zeer uitgebreid werkterrein. Het is hoog tijd dat er duidelijke vooruitgang wordt geboekt. Ik geloof dat het een race tegen de klok is. Frankrijk heeft besloten dit tijdens haar voorzitterschap tot prioriteit te maken. Ik verwacht veel van de bijdrage van uw Parlement en ik begrijp dat u een artikel in het verdrag wilt laten opnemen om te zorgen dat met deze aspecten voldoende rekening wordt gehouden. Dan kom ik nu bij de strijd tegen doping, een dossier dat alle voorrang verdient. Ik constateer dat het Europees Parlement deze zorg deelt, zoals blijkt uit uw verslagen en resoluties. U weet dat het een lange en moeizame strijd is. Met het oog op de volksgezondheid en het behoud van de ethiek in de sport moeten we die strijd onafgebroken blijven voeren. Recente dopingaffaires hebben aangetoond dat we er nog lang niet zijn. Toch verwerp ik de fatalistische redenering “iedereen gebruikt doping”, want dan kunnen we net zo goed meteen ophouden. Wij moeten niet alleen de sportbeweging optrommelen, maar ook de landen en de Europese Unie. Het Internationale Agentschap voor de bestrijding van doping is er gekomen omdat de Europese Unie dat wilde. Dit agentschap bestaat nu. Het IOC heeft de doelstellingen van de strijd tegen het gebruik van doping tijdens de Olympische Spelen van Sydney vastgesteld. Toch zijn de lidstaten van de Europese Unie er, zoals u weet, nog niet over uit of rechtstreekse deelname van de Europese Unie aan de instanties van het Internationale Agentschap voor de bestrijding van doping en dus ook aan de financiering ervan, wenselijk is. Ik zou vooral op dat punt de nadruk willen leggen want uit de gedachtewisselingen met de Europese Commissie blijkt dat zij alleen stappen zal zetten op weg naar deelname van de Europese Unie als zij daartoe een krachtig en eensgezind politiek signaal ontvangt. Ik voor mij ben van mening dat de rechtsgrondslagen voor een dergelijke deelname aanwezig zijn. Dopinggebruik is duidelijk een zaak van volksgezondheid. Kijk maar naar het toenemend gebruik van dopingmiddelen door jonge amateursporters. Het gaat ook om de strijd tegen de handel in deze middelen en dus om samenwerking tussen politie en douane. En tot slot betekent de strijd tegen dopinggebruik ook dat er meer onderzoek moet worden gedaan. Zoals wordt voorgesteld in het door mevrouw Zabell opgestelde en door de parlementaire commissie goedgekeurde verslag, moeten we er dus naar streven dat de Europese Unie met één stem spreekt en zich actief opstelt om de doeltreffendheid van het Agentschap te garanderen. De juridische aspecten van de betrokkenheid van de Europese Unie bij het Agentschap moeten nog worden uitgewerkt, en in afwachting daarvan hebben wij, in samenwerking met mijn collega’s in de trojka, een contactcomité ingesteld dat zeer van nut zal zijn. Het statuut van het Agentschap zal ook moeten worden aangepast, zodat het de juiste middelen heeft om in alle landen op te treden. De publieke opinie, de sporters en sportsters, iedereen die belangstelling heeft voor sportieve krachtmetingen, wacht op deze besluiten. De geloofwaardigheid van de strijd tegen het gebruik van doping staat op het spel. Geachte afgevaardigden, de Europese sport bevindt zich op een keerpunt in zijn ontwikkeling. Ik zou graag zien dat de sport ons onvergetelijke momenten blijft schenken, dat ze voor de jeugd blijft wat ze is: een manier om te leren en deel uit te maken van de gemeenschap, want dat hebben jongeren nodig. Dat de sport dus voor onze kinderen een leerschool voor het leven blijft vormen. Maar we moeten tegelijkertijd ook stilstaan bij de honger die de sport oproept en die haar bedreigt. Ik ben ervan overtuigd dat de ondubbelzinnige standpunten die u weldra zult innemen met het aannemen van deze twee verslagen, een belangrijke bijdrage zullen vormen aan het debat. Ik wil u daarvoor bedanken en ik hoop dat wij daar gezamenlijk aan kunnen blijven werken. De topsporters die klaar staan om u een onvergetelijke tijd te bezorgen, hebben ieder hun eigen achtergrond. Velen van hen zijn professionals, maar zij hebben in ieder geval twee dingen gemeen: hun selectie is het resultaat van vele jaren hard werken en eindeloze training, en ook van de inzet van vrijwilligers en instructeurs en publieke en particuliere middelen. Maar waar het vooral om gaat, is dat zij bij een vereniging of op school met sport zijn begonnen. Om de sport te beschermen, moet dus zowel de plaatselijke amateurclub worden beschermd als de topsport, of die nu door amateurs of door professionals wordt bedreven. Topsport zorgt voor onvergetelijke uren; topsport brengt de sport naar het volk en heeft als zodanig een sociale educatieve functie. Topsport, zowel door amateurs als door professionals bedreven, is vandaag de dag volledig door de media ingelijfd. Steeds meer mannen en vrouwen bedrijven sport, ongeacht hun leeftijd of hun situatie. Sport is een maatschappelijk fenomeen geworden. Niemand verbaast zich er dan ook over dat deze menselijke activiteit soms ontspoort en gepaard gaat met gewelddadigheden of racisme, of de geldzucht aanwakkert. Het is niet aan mij om het financiële aspect van sport streng te veroordelen. De sport heeft middelen nodig en dat mogen dan niet alleen maar openbare middelen zijn. Het gaat er niet om een sport waar geen geld voor beschikbaar is, aan te merken als een zogenaamde zuivere sport en een sport waar wel geld voor is, als een verdorven sport. Nee, het gaat om iets heel anders. De vraag die wij moeten beantwoorden is deze: zal de sport haar normen en waarden overeind weten te houden door het voor de sport beschikbare geld juist te beheren en te voorkomen dat sport door geld wordt gedicteerd. Laten we er geen doekjes om winden: dit probleem zal zich niet pas over twintig jaar voordoen, het doet zich nu al voor. Sport vormt zo’n aantrekkelijk schouwspel dat het geld de overhand heeft gekregen en financieel gewin het belangrijkste is geworden. De ethiek van de sport wordt opgeofferd en de sporters worden als handelswaar beschouwd. Iedereen kent de voorbeelden van de transfers van soms nog piepjonge sporters, de schokkende bedragen die met sommige mediacontracten of transfers gemoeid zijn en de overbelaste sportkalender. Iedereen maakt zich zorgen over de plannen van een aantal particuliere groepen om buiten alle nationale en internationale bonden om eigen competities te organiseren, waarbij maar één criterium geldt, namelijk het budget van de clubs, zoals wij recent hebben kunnen zien in het voetbal en vervolgens het basketbal. Wat voor een soort sport willen wij in de 21ste eeuw? Het antwoord op deze algemene, fundamentele vraag hangt af van de antwoorden die wij vinden op deze dagelijkse problemen. Wij kunnen twee dingen doen: of wij nemen de geconstateerde uitwassen als uitgangspunt en stellen vast dat de sport zuiver door de markt wordt gedicteerd en de sportlieden door hun toegevoegde waarde. In dat geval moeten de mededingingsregels van toepassing worden verklaard, moeten er minder regels komen, waardoor de huidige waanzin verder toeneemt, en moeten wij accepteren dat jongeren van 18-20 jaar worden gekocht en verkocht uit naam van het vrije verkeer. Of wij nemen de oorspronkelijke structuur van de moderne sport in Europa als uitgangspunt, met zijn humanistische waarden en verenigingsstructuren, en besluiten de sport weer de juridische en institutionele middelen te geven om de diverse takken van sport binnen de federaties te kunnen beschermen. Daarbij moet dan rekening worden gehouden met de economische en sociale belangen die momenteel op het spel staan. Deze laatste optie, waar het Franse voorzitterschap voor kiest, betekent niet dat de status-quo wordt gehandhaafd. Integendeel, deze optie stelt dat er vanuit de sportbeweging en vanuit de landen vernieuwende voorstellen zullen komen – het doet me deugd dat dit nu ook gebeurt met de kwestie van de transfers - om de strijd aan te binden met de huidige uitwassen op sportgebied, om de sportbeoefening te bevorderen en de verenigingsstructuren te beschermen. Geachte afgevaardigden, het Europees Parlement heeft al heel hard aan deze optie gewerkt en in de Raad wordt langzaam maar zeker vooruitgang geboekt. In juni 1997 zijn de ministers van Sport bijeengekomen in het Stade de France en daarna in Duitsland, Finland en Portugal. Verder zijn er de aan het Verdrag van Amsterdam gehechte verklaring, de conclusies van de Raad van Wenen en het Verslag van Helsinki over sport, dat december vorig jaar het licht zag. Bovendien is tijdens de Raad van juni 2000 in Feira, in Portugal, een duidelijke oproep gedaan om bij de uitvoering van het communautair beleid rekening te houden met de specifieke kenmerken van de sport. Het Franse voorzitterschap wil graag duidelijk vastleggen wat de specifieke kenmerken van de sport zijn, en tevens wat de erkenning daarvan betekent. Het is daarom zeer belangrijk om te erkennen dat sport deel uitmaakt van het dagelijks leven van miljoenen mannen, vrouwen en jongeren, dat er honderdduizenden vrijwilligers bij betrokken zijn, dat het een onvervangbaar middel is voor opvoeding en integratie in de burgergemeenschap, dat sport dus vóór alles gelegenheid biedt voor persoonlijke ontplooiing en respectvolle ontmoetingen met anderen. Sport smeedt banden. Die federale samenhang hebben we nodig. Ik ben blij dat dit wordt onderstreept in het door de heer Mennea ingediende en door de Commissie aangenomen verslag. In het kader van deze benadering hebben mijn collega’s uit de 15 lidstaten en ik nauw samengewerkt met de commissaris, mevrouw Viviane Reding. Na twee vergaderingen van de door het Portugese voorzitterschap in leven geroepen werkgroepen, een vergadering van de trojka en talloze bilaterale contacten met mijn collega’s uit de 15 lidstaten, kan ik u een aantal doelstellingen noemen waarover in de Raad de grootste eenstemmigheid is bereikt."@nl2
"Senhor Presidente, Senhora Comissária, Senhoras e Senhores Deputados, em primeiro lugar, gostaria de lhes agradecer por terem consagrado esta manhã ao desporto. Dentro de oito dias, os Jogos Olímpicos terão início em Sydney; atletas de todas as partes do planeta encontrar­se-ão. O resultado não está escrito, nem previsto; tudo é incerto. É o desporto! A primeira questão diz respeito à protecção dos jovens desportistas menores de idade. Há que acabar com as transacções comerciais dos desportistas menores. Deverão desenvolver­se acções específicas com vista a proteger a saúde dos jovens atletas, nomeadamente, a prevenir o recurso às substâncias dopantes, bem como assegurar a sua escolarização e a sua formação profissional. Com esse objectivo, foi incluída na ordem do dia do Conselho dos Ministros da Juventude, a realizar a 9 de Novembro, a questão da protecção dos jovens desportistas. Espero que, tendo como referência a directiva de 1994 consagrada à protecção dos jovens no trabalho, obtenhamos a perspectiva de recomendações específicas sobre esta questão. Em segundo lugar, gostaria também que fossem previstas disposições com vista a preservar as políticas de formação dos clubes desportivos. As federações desportivas e os Estados, se assim o quiserem, devem poder tomar medidas adaptadas à protecção dos clubes formadores. Devem poder ser criadas cláusulas, como a obrigação do primeiro contrato profissional com o clube fundador, eventualmente compensadas por uma indemnização proporcional ao custo da formação. Paralelamente, as instâncias desportivas internacionais têm a responsabilidade de tomar medidas de controlo da gestão dos clubes, a fim de evitar desvios, nomeadamente, sobre as transferências. Em terceiro lugar, de uma forma mais geral, parece-me urgente reconhecer o papel central único das federações. Defendo que é necessário reconhecer às federações desportivas um papel central na organização das competições desportivas, no estabelecimento das regras desportivas e na entrega dos títulos. Para mim, não se trata de dar direitos às federações sem contrapartidas. Por conseguinte, considero que lhes devem ser reconhecidos direitos, ao mesmo tempo que são claramente estabelecidos os deveres e as responsabilidades das federações desportivas na sua missão de interesse geral, no quadro da redistribuição. O reconhecimento das especificidades desportivas é um trabalho muito vasto. É urgente que ele conduza a progressos significativos. Creio que se iniciou uma corrida contra relógio. A França decidiu fazer de tal reconhecimento uma prioridade da sua Presidência. Tenho grandes esperanças na contribuição deste Parlamento. Aliás, vejo o vosso apelo à inclusão de um artigo no Tratado como o sinal da vossa vontade de ver estas preocupações suficientemente consideradas. Passo agora à luta contra a dopagem, um inteiramente prioritário. Aliás, constato que o Parlamento Europeu, através dos seus relatórios ou das suas resoluções, partilha desta preocupação. Trata-se, como sabem, de uma longa e difícil luta. Assim, tem de ser travada constantemente, em nome da saúde pública e da preservação da ética desportiva. Casos recentes revelam que não estamos no limite dos nossos esforços. No entanto, recuso o discurso fatalista - todos dopados - que visa fazer-nos renunciar a qualquer acção. Precisamos da mobilização do movimento desportivo, mas também do Estado e da União Europeia. A Agência Mundial Antidopagem deve a sua existência à vontade da União Europeia. Esta Agência existe actualmente. O COI fixou objectivos de luta contra a dopagem durante os Jogos Olímpicos de Sydney. Porém, como sabem, os Estados-Membros da União Europeia debatem a oportunidade de uma participação directa da União Europeia nas instâncias da Agência Mundial Antidopagem e, consequentemente, no seu financiamento. Gostaria particularmente de insistir nesta questão, pois as conversações com a Comissão Europeia levam a concluir que esta só se empenhará na via da participação da União Europeia enquanto tal, se receber um sinal político forte e unânime. Pela minha parte, penso que existem as bases jurídicas para uma participação desse tipo. Efectivamente, a dopagem é uma questão do domínio da saúde pública. Basta ver a progressão do consumo de substâncias dopantes no caso dos jovens desportistas amadores. Trata-se igualmente de uma questão de luta contra os tráficos e, por conseguinte, de cooperação policial e aduaneira. Por fim, a luta contra a dopagem diz respeito ao desenvolvimento da investigação. Tal como propõe o relatório elaborado pela senhora deputada Zabell e aprovado pela comissão parlamentar, o objectivo a visar será, por conseguinte, o de uma União Europeia que se manifeste em uníssono, de forma combativa, com vista a garantir a eficácia da Agência. Na esperança de ver resolvidos os aspectos jurídicos referentes à implicação da União Europeia na Agência, acabei de criar, juntamente com os meus colegas da um comité de ligação que será bastante útil. Tratar-se-á igualmente de fazer evoluir o estatuto da Agência, por forma a que esta disponha dos meios para actuar em todos os países. A opinião pública, os desportistas, homens e mulheres, todos aqueles que se interessam pela competição, aguardam estas decisões. Está em jogo a credibilidade da luta contra a dopagem. Senhoras e Senhores Deputados, o desporto europeu encontra-se num ponto de viragem. Gostaria que ele continuasse a encantar-nos, assim como gostaria que continuasse a oferecer aos jovens o quadro educativo e o quadro de inserção que necessitam. Em suma, que continue a ser uma escola de vida para os nossos filhos. Mas há que levar a sério os apetites que ele suscita e que o ameaçam. Estou convencida de que as posições claras que os senhores deputados se dispõem a assumir através da aprovação destes dois relatórios serão muito benéficas neste debate. Gostaria de lhes agradecer e dizer-lhes quanto desejo que possamos continuar a trabalhar em conjunto. Os campeões e as campeãs que se preparam para vos fazer sonhar têm os seus próprios percursos. Muitos estão bastante próximos do desporto profissional, mas como sabem, todas e todos partilham pelo menos de duas coisas: a sua selecção é o resultado de vários anos de esforço e de treinos minuciosos. À sua volta, mobilizaram-se voluntários, instrutores, meios públicos e privados. Mas sobretudo, começaram a sua prática desportiva num clube associativo ou numa escola. Por conseguinte, para defender o desporto, há que defender, ao mesmo tempo e com a mesma atitude, o clube amador local e o desporto de alta competição, na sua dimensão amadora ou profissional. O desporto de alta competição faz sonhar; contribui para o desenvolvimento de um desporto de massas com um papel social educativo. O desporto de alta competição, amador ou profissional, é hoje objecto de uma mediatização planetária. Cada vez mais, homens e mulheres praticam um desporto, independentemente da sua idade e situação. O desporto adquiriu uma dimensão de carácter social. Assim, ninguém aqui se surpreende com o facto de esta actividade humana ser por vezes desvirtuada por actos de violência ou de racismo, ou que ela suscite apetites financeiros. Longe de mim denegrir a economia no desporto. O desporto tem necessidade de meios e esses meios não podem ser exclusivamente públicos. A questão não é definir um desporto sem dinheiro, que seria puro, e um outro desporto que beneficie de dinheiro, que estaria perdido. Não, a verdadeira questão é outra e exprime-se da seguinte forma: será que o movimento desportivo tem meios para preservar a ética do desporto, controlando o dinheiro de que o desporto beneficia e impedindo ao mesmo tempo que este dinheiro dite a sua lei no desporto? Sejamos lúcidos: este problema não se colocará dentro de vinte anos, ele coloca-se hoje. O espectáculo desportivo tornou-se de tal maneira atractivo que interesses financeiros pretendem servir-se do mesmo para fins lucrativos, dispostos a sacrificar a sua ética e a considerar os desportistas como mercadorias. Quem não foi testemunha da compra e da venda de desportistas, por vezes muito jovens? Quem não ficou chocado com o montante de certos contratos audiovisuais ou de certas transferências? Quem não foi alertado pela sobrecarga dos calendários desportivos? Quem não ficou preocupado com o projecto de certos grupos privados que visa criar, fora das federações desportivas nacionais e internacionais, competições desportivas privadas, com base num único critério, a saber, o orçamento dos clubes, como observámos recentemente no futebol e posteriormente no basquetebol? Que desporto queremos nós para o século XXI? A resposta a esta questão global e fundamental depende das respostas que daremos no dia-a-dia. Duas escolhas são possíveis: ou, a partir da constatação dos seus desvios, considerarmos que o desporto já não depende senão do mercado e os desportistas, do seu valor acrescentado. Nesse caso, há que lhe aplicar as regras da concorrência, acrescentar desregulamentação aos desequilíbrios actuais e aceitar, em nome da livre circulação, vender e comprar jovens de 18/20 anos. Ou, a partir daquilo que foi a construção do desporto moderno na Europa, com os seus valores humanitários e as suas estruturas associativas, decidirmos, no contexto actual, com os desafios económicos e sociais, restituir ao movimento desportivo os meios jurídicos e institucionais que protejam as práticas desportivas, na sua diversidade, dentro das federações. Esta última opção, que é a da Presidência francesa, não significa o mas, pelo contrário, pressupõe propostas inovadoras do movimento desportivo - e regozijo-me por ser esse o caso actualmente, no que se refere à questão das transferências - e dos Estados para lutar contra os desvios que se verificam no desporto e desenvolver as práticas desportivas, bem como proteger as estruturas associativas no âmbito da coesão de cada desporto. Senhoras e Senhores Deputados, o Parlamento Europeu já começou a trabalhar afincadamente nesta opção e nós começamos a avançar ao nível do Conselho. Em Junho de 1997, os Ministros do Desporto reuniram-se no Estádio de França, seguidamente na Alemanha, Finlândia e Portugal. Já temos o anexo ao Tratado de Amesterdão, as conclusões do Conselho de Viena e o relatório de Helsínquia sobre o desporto, elaborado em Dezembro último. Depois, em Santa Maria da Feira, em Portugal, aquando do Conselho de Junho 2000, houve um apelo claro no sentido de, doravante, as características do desporto passarem a ser tomadas em conta na aplicação das políticas comunitárias. A Presidência francesa gostaria que chegássemos a definir concretamente os contornos daquilo que são as especificidades desportivas e o que o seu reconhecimento implica. Por conseguinte, convém reconhecer, muito claramente, que o desporto remete em primeiro lugar para a prática quotidiana de milhões de homens, de mulheres e de jovens e para o empenho de centenas de milhares de voluntários; que é um instrumento insubstituível de educação informal, de inserção e de acesso à cidadania; que, por conseguinte, o desporto constitui efectivamente e antes de mais, um meio de expansão individual e de encontros no respeito pelos outros. O desporto forma um todo. Nós temos necessidade da coesão federal. Regozijo-me pelo facto de o relatório elaborado pelo senhor deputado Mennea e aprovado pela Comissão o sublinhar. É em nome desta abordagem que, juntamente com os meus colegas dos Quinze, temos trabalhado em estreita colaboração com a senhora Comissária Viviane Reding. Após duas reuniões dos grupos de trabalho criados pela Presidência portuguesa, a realização de uma reunião da e de vários contactos bilaterais com os meus colegas dos Quinze, eis alguns dos objectivos que nos parecem ser mais amplamente partilhados no interior do Conselho."@pt11
"Herr talman, fru kommissionär, damer och herrar ledamöter! Jag skulle först och främst vilja tacka er för att ni ägnar denna morgon åt idrott. Om en vecka kommer Olympiska spelen att inledas i Sydney och idrottsmän från hela världen kommer att mötas där. Resultatet är inte skrivet eller planerat. Allt är osäkert. Så är idrotten. Den första frågan gäller skydd av minderåriga idrottsmän. Vi måste komma fram till att sätta stopp för handelstransaktionerna avseende minderåriga idrottsmän. Särskilda åtgärder borde vidtas för att skydda unga idrottsmäns hälsa, i synnerhet för att förebygga användning av dopingmedel och säkra deras skolutbildning och yrkesutbildning. Därför har frågan om skydd för unga idrottsmän satts upp på föredragningslistan för idrottsministrarnas råd som skall hållas den 9 november. Jag har en god förhoppning om att vi med hänvisning till direktivet från 1994 rörande skydd av minderåriga i arbetet skall komma fram till exakta rekommendationer i detta avseende. För det andra, önskar jag också att bestämmelser antas för att bevara politiken för utbildning i idrottsklubbar. Idrottsförbunden och staterna bör, om de så önskar, kunna vidta lämpliga åtgärder för att skydda klubbar med utbildning. Vissa bestämmelser bör kunna införas, såsom skyldighet att teckna det första professionella kontraktet med den grundläggande klubben, eventuellt kompenserade med en ersättning som är proportionell till kostnaden för utbildningen. Samtidigt har de internationella idrottsinstanserna ansvaret för att vidta åtgärder för kontroll av klubbarnas förvaltning för att undvika avvikelser, i synnerhet när det gäller överflyttningar. För det tredje, verkar det mer allmänt brådskande att erkänna förbundens unika centrala roll. Jag tror att det är nödvändigt att ge idrottsförbunden en central roll vid organisationen av idrottstävlingar, i upprättandet av idrottsregler och utdelandet av priser. Jag vill inte ge rättigheter till förbunden utan kompensation. Jag planerar således samtidigt inom ramen för en omfördelning att deras ensamrätt skall erkännas och att idrottsförbundens skyldigheter och ansvar noggrant skall fastställas i fråga om deras uppdrag av allmänt intresse. Erkännandet av idrottens särdrag är ett stort företag. Det är brådskande att det leder till betydande framsteg. Jag tror att vi har inlett en kamp mot klockan. Frankrike har beslutat att prioritera denna fråga under sitt ordförandeskap. Jag har stora förväntningar på ert parlaments bidrag. Jag tar för övrigt er vädjan om att en artikel skall införas i fördraget såsom en demonstration av er vilja att se till att dessa frågor tillräckligt skall beaktas. Jag kommer nu till kampen mot doping, ett ärende som har höggradig prioritet. Jag noterar för övrigt att Europaparlamentet via betänkanden och resolutioner delar denna strävan. Ni vet att det handlar om en lång och svår kamp. Därför bör den ske utan uppehåll, för folkhälsan och för idrottsmoralen. En del historier nyligen visar att vår strävan inte är slut. Jag vägrar ändå att lyssna till de fatalistiska uttalanden – om att alla är dopade – som syftar till att få oss att avstå från åtgärder. Vi behöver en mobilisering av idrottsrörelsen men också av staten och Europeiska unionen. Internationella dopingbyrån har Europeiska unionen att tacka för att den finns till. Denna byrå existerar för närvarande. IOK har fastställt målen för kampen mot doping under de olympiska spelen i Sydney. Ni vet att det ändå pågår en debatt i Europeiska unionens medlemsstater om att det skulle vara lämpligt att Europeiska unionen direkt deltar i Internationella dopingbyråns instanser och följaktligen i dess finansiering. Jag skulle särskilt vilja betona denna fråga därför att det framgår av kontakterna med Europeiska kommissionen att den kommer att engagera sig i ett deltagande av Europeiska unionen som sådan först då den har fått en kraftig och enhällig politisk signal. Jag tror för min del att de rättsliga grunderna för ett sådant deltagande finns. Doping är ju en fråga om folkhälsa. Vi kan bara se vilken ökning konsumtionen av dopingmedel har fått hos unga amatöridrottsmän. Det är också en fråga om kamp mot olaglig handel och således polis- och tullsamarbete. Kampen mot doping rör slutligen forskningsutvecklingen. Såsom det föreslås i det betänkande som utarbetats av Zabell och antagits av parlamentsutskottet, kommer det eftersträvade målet således att vara att Europeiska unionen skall nå fram till att offensivt tala med en enda röst för att säkra byråns effektivitet. I väntan på resolutionen om de rättsliga aspekterna rörande Europeiska unionens delaktighet i byrån har vi med mina kolleger i trojkan just bildat en förbindelsekommitté som kommer att vara till stor nytta. Det gäller också att förändra byråns status så att den får möjlighet att agera i samtliga länder. Den allmänna opinionen, idrottsmännen och -kvinnorna samt alla dem som är intresserade av idrottstävlingar väntar på dessa beslut. Det är trovärdigheten för kampen mot doping som står på spel. Mina damer och herrar ledamöter, den europeiska idrotten befinner sig i en vändpunkt. Jag önskar att den även i fortsättningen kommer att få oss att drömma liksom att ge ungdomarna den fostrande ram och anpassningsram som de behöver. Att idrotten, kort sagt, fortsätter att vara en skola för livet för våra barn. Men vi måste ta de begär, som den framkallar och som hotar den, på allvar. Jag är övertygad om att de tydliga ståndpunkter som ni bereder er på att inta genom antagandet av de båda betänkandena kommer att vara till stor fördel för denna debatt. Jag vill tacka er för det och säga er att jag önskar att vi kan fortsätta att arbeta tillsammans. De idrottsmän som förbereder sig för att ge er drömsensationer har sina egna livsbanor. Många av dem rör sig inom professionell idrott, men, det vet ni, och samtliga har åtminstone två saker gemensamt: att de valdes ut är resultatet av flera års ansträngningar och noggranna träningsmoment. Frivilliga, tränare samt offentliga och privata medel har mobiliserats omkring dem. Men framför allt, har deras idrottsutövande börjat i en idrottsförening eller en skola. För att tala för idrotten måste man således samtidigt och på samma sätt tala för den lokala amatörklubben och elitidrotten i dess amatördimension eller professionella dimension. Elitidrott får oss att drömma. Den bidrar till utveckling av massidrott med en socialt fostrande roll. Elitidrotten på amatörnivå eller professionell nivå är i dag föremål för en global mediatisering. Allt fler män och kvinnor är idrottsutövare oberoende av ålder och yrke. Idrott har fått en samhällsdimension. Ingen av oss här förvånas således över att denna mänskliga aktivitet ibland spårar ur genom vålds- och rasistdåd eller att den ger ekonomiska frestelser. Det är mig fjärran att fördöma ekonomin inom idrotten. Idrotten behöver medel och dessa medel kan inte bara vara offentliga. Frågan är inte att sätta en gräns mellan idrott utan pengar, som sägs vara oförvitlig, och idrott som får motta pengar och sägs vara förtappad. Nej, den verkliga frågan är helt annorlunda och kan uttryckas på följande sätt: kommer idrottsrörelsen att kunna bibehålla idrottens etik genom att kontrollera de pengar som idrotten får motta och förhindra att dessa pengar dikterar idrottens villkor. Vi måste vara klarsynta: problemet kommer inte att uppstå om tjugo år, utan det finns där redan i dag. Idrottsevenemang har blivit så attraktiva att ekonomiska intressen vill använda dem i vinstsyfte med risk för att offra idrottens etik och se idrottsmän som varor. Vem har inte varit vittne till köp och försäljning av ibland mycket unga idrottsmän? Vem har inte chockerats av beloppen i vissa audiovisuella kontrakt eller vissa överflyttningskontrakt? Vem har inte alarmerats av överbelastade tidsplaner för idrottsmän? Vem har inte oroat sig för vissa privata koncerners projekt att utanför de nationella och internationella idrottsförbunden införa privata idrottstävlingar grundade på ett enda kriterium, det vill säga klubbarnas budget, såsom vi nyligen såg inom fotbollen och sedan inom basket? Vilken idrott vill vi ha inför det tjugoförsta århundradet? Svaret på denna globala grundläggande fråga beror på de svar som vi dagligdags skall ge. Det finns två möjliga svar: antingen anser vi utifrån konstaterandet av dessa avvikelser att idrotten nu bara är beroende av marknaden och idrottsmännen av sitt mervärde. I sådant fall måste vi tillämpa konkurrensregler på den, lägga avreglering till de aktuella galenskaperna och i den fria rörlighetens namn acceptera att sälja och köpa ungdomar på 18-20 år. Eller så bestämmer vi utifrån det som var den moderna uppbyggnaden av idrotten i Europa med sina humanistiska värden och sina föreningsstrukturer att med de ekonomiska och sociala utmaningarna i det aktuella sammanhanget åter ge idrottsrörelsen rättsliga och institutionella medel att skydda de olika idrottsgrenarna i deras mångfald inom förbunden. Detta senare alternativ, som är det franska ordförandeskapets alternativ, betyder inte status quo utan innebär tvärtom innovativa förslag för idrottsrörelsen – och jag är glad över att det nu gäller frågan om överflyttningar – och för staterna för att bekämpa de avvikelser som förekommer inom idrotten samt utveckla metoder och skydda föreningsstrukturerna inför en sammanhållning av varje idrottsgren. Mina damer och herrar ledamöter, Europaparlamentet har redan i hög grad arbetat på detta alternativ och vi börjar gå framåt på rådsnivå. Idrottsministrarna sammanträdde i juni 1997 på Stade de France och därefter i Tyskland, Finland och Portugal. Vi fick bilagan till Amsterdamfördraget, slutsatserna från Europeiska rådet i Wien samt Helsingforsrapporten om idrotten i december förra året. Sedan fick vi i Feira i Portugal vid Europeiska rådet i juni 2000 en tydlig vädjan om att idrottens specifika särdrag hädanefter skall beaktas i tillämpningen av gemenskapspolitiken. Det franska ordförandeskapet vill att vi skall komma fram till att konkret ringa in vilka idrottens särdrag är, och vad erkännandet av dem innebär. Det är ju således nödvändigt att erkänna att idrotten i första hand innebär ett dagligt utövande av miljoner män, kvinnor och ungdomar och ett engagemang av hundratusentals frivilliga, att det är ett oersättligt verktyg för informell fostran, anpassning och tillträde till medborgarskap samt att idrotten därmed, framför allt, är ett medel för personlig utveckling och möten där hänsyn tas till andra människor. Idrotten är en helhet. Vi behöver en federal sammanhållning. Jag gläder mig åt att det betänkande som utarbetats av Mennea och antagits av kommissionen understryker detta. Det är med denna tillnärmning som vi kolleger i de femton medlemsstaterna har arbetat i nära samarbete med kommissionsledamot Viviane Reding. Efter två sammanträden av de arbetsgrupper som bildades av det portugisiska ordförandeskapet, ett sammanträde av trojkan och många bilaterala kontakter med mina kolleger i de femton medlemsstaterna har vi nu här några av de mål som i stort verkar delas av samtliga i rådet."@sv13
lpv:unclassifiedMetadata
"Buffet,"8,12,6

Named graphs describing this resource:

1http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Danish.ttl.gz
2http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Dutch.ttl.gz
3http://purl.org/linkedpolitics/rdf/English.ttl.gz
4http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Events_and_structure.ttl.gz
5http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Finnish.ttl.gz
6http://purl.org/linkedpolitics/rdf/French.ttl.gz
7http://purl.org/linkedpolitics/rdf/German.ttl.gz
8http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Greek.ttl.gz
9http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Italian.ttl.gz
10http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Latvian.ttl.gz
11http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Portuguese.ttl.gz
12http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Spanish.ttl.gz
13http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Swedish.ttl.gz

The resource appears as object in 2 triples

Context graph