Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2000-09-05-Speech-2-012"

Predicate	Value (sorted: default)
rdf:type	lpv_eu:Speech4
dcterms:Date	"2000-09-05"^^xsd:date4
dcterms:Is Part Of	lp_eu:Situationen i Mellemøsten4
dcterms:Language	"fr"^^xsd:language4
lpv:document identification number	"en.20000905.2.2-012"4
lpv:hasSubsequent	lp_eu:2000-09-05-Speech-2-0134
lpv:speaker	lp:Moscovici4
lpv:spoken text	". - Madame la Présidente, Monsieur le Président de la Commission, Mesdames et Messieurs les Députés, je voudrais d'abord, après vous, Madame la Présidente, après les orateurs des groupes, faire part de la sympathie et de l'émotion du Conseil, qui condamne le terrorisme. C'est un sujet que nous avons abordé lors de notre réunion informelle des ministres des affaires étrangères samedi et dimanche à Évian. Me tournant à mon tour vers les habitants de Malaga, vers la veuve de M. Carpena, je souhaite les assurer de l'intention de l'Union européenne, d'agir à leur place contre ce fléau qu'est le terrorisme, qui menace effectivement nos démocraties. Les progrès réalisés à Camp David devront être consolidés et d'ultimes avancées sont nécessaires, en particulier sur les question de Jérusalem, des réfugiés, et surtout des lieux saints. Des perspectives ont été ouvertes à Camp David. Nous ne doutons pas qu'une solution tenant compte des attentes légitimes de chaque partie et du reste du monde soit possible, y compris pour les lieux saints. Une opportunité historique existe donc. Nous nous trouvons toujours dans une conjoncture exceptionnellement favorable. Le Premier ministre israélien, qui a été élu sur un programme de paix, souhaite un accord, qu'il a tant intérêt à obtenir, tout comme le Président Arafat, qui reste fidèle au choix qu'il a fait de s'engager dans le processus d'Oslo. Le Président Clinton, quant à lui, est plus résolu que jamais à mettre en œuvre toute son influence et celle de son pays pour favoriser, avant le terme de son mandat - donc d'ici la fin de l'année - une issue positive aux négociations. Cette fenêtre d'opportunité, assez exceptionnelle, pourrait toutefois - nous devons y prendre garde - bientôt se refermer. Les élections américaines approchent, de même que la rentrée parlementaire israélienne, qu'on sait pouvoir être délicates. Quant à l'échéance du 13 septembre, terme fixé par l'accord de Charm-el-Cheikh pour la conclusion des négociations sur le statut final, elle ne pourra être indéfiniment repoussée sans que des progrès tangibles et des perspectives d'une conclusion proche ne se dessinent dans les négociations. Cette occasion exceptionnelle ne doit donc pas être cachée. Pour que l'espoir suscité par Camp David se concrétise, il importe d'abord que les parties restent mobilisées et qu'elles continuent de faire preuve du même engagement et de la même volonté que ceux qu'elles ont démontrés jusqu'à présent. Leurs dirigeants doivent assumer des décisions difficiles pour eux et courageuses. Dans ce contexte, tout doit être mis en œuvre pour inciter les parties à persévérer sans relâche dans la démarche qu'ils ont entreprise en vue de la conclusion d'un accord global et définitif. L'Union européenne est, dans ce contexte, prête à s'investir pleinement pour assurer le succès des efforts déployés. Son rôle, qu'elle entend poursuivre de manière active et utile, se décline sur plusieurs registres : encouragement aux parties, contribution à la recherche de solutions, soutien à la mise en œuvre des accords. À travers le dialogue politique, étroit et régulier qu'elle entretient avec l'ensemble des parties régionales, l'Union ne manque jamais de rappeler la légalité internationale, le souci de voir appliquer les résolutions des Nations unies et les principes fondamentaux qui guident le processus de paix ainsi que sa volonté d'encourager les parties à progresser dans la voie de la paix. Vous avez pu constater, Madame la Présidente, à l'occasion du déplacement que vous avez effectué au Proche-Orient au début de cette année, à quel point les positions européennes sont entendues et attendues, scrutées, disséquées, jugées tantôt trop timides, tantôt, au contraire, trop allantes ou inopportunes mais, en général, constructives et équilibrées. Vous avez également pu remarquer à quel point l'attente vis-à-vis de l'Europe demeurait forte. C'est ce souci d'affirmer le rôle de l'Europe et de répondre à l'attente des parties qui avait présidé à la désignation d'un envoyé spécial de l'Union européenne dès 1996. L'ambassadeur Moratinos - que je salue et qui assume cette fonction depuis quatre ans - est parvenu à donner un visage à l'Europe au Proche-Orient en développant des contacts quotidiens avec l'ensemble des dirigeants de la région. Ce rôle d'appui, de facilitateur et d'intermédiaire, complémentaire de celui des États-Unis, se double d'une contribution à la réflexion collective pour imaginer des solutions nouvelles, pour briser certains tabous, ou pour proposer des compromis. La déclaration de Berlin de 1999, tout comme celle de Venise de 1980, traduisent une remarquable unité de vue des partenaires européens et constituent des textes de référence qui ont contribué - j'en suis sûr - à ouvrir la voie à des compromis historiques entre Israéliens et Palestiniens. L'Europe, enfin, a développé une politique de coopération avec l'ensemble des pays du Proche-Orient visant à créer les conditions d'un développement économique et social harmonieux tout en renforçant l'intégration régionale, qui est la condition de l'ancrage durable de la paix. Elle assure ainsi - on le sait - près de la moitié des engagements financiers de l'aide internationale au territoire palestinien depuis 1993. Elle demeure naturellement disponible, et j'insiste sur ce point, pour contribuer, le moment venu, à la pleine application des accords conclus. Il est encore trop tôt, sans doute, pour évoquer ce que pourrait être un accord sur le statut permanent des territoires palestiniens qu'il appartiendra, en tout état de cause, aux seules parties de définir par la négociation, qui est la seule méthode recevable. La discussion de Camp David donne toutefois une première idée de ce que pourraient être les contours d'un futur accord. Dans ce contexte, je veux dire que l'avènement d'un État palestinien est, à nos yeux, inéluctable, à condition qu'il soit viable, pacifique et démocratique. Il en va du droit imprescriptible des Palestiniens à l'autodétermination, et j'ai la conviction qu'il constitue par ailleurs la meilleure garantie de sécurité pour Israël. Ce droit à disposer d'un État et, partant, à le proclamer, ne saurait faire l'objet d'aucun veto. Toutefois, comme l'Union européenne l'a déjà marqué, sa préférence irait clairement à la création d'un État palestinien au terme d'un processus de négociations qui aurait abouti. Elle n'en fait cependant pas - vous le savez - une condition. Sa position sur cette question demeure celle exprimée dans la déclaration de Berlin de mars 1999. Mais tous les efforts énoncés dans la phase présente, à commencer bien sûr par ceux des parties, doivent tendre vers la conclusion d'un accord qui est - je le répète - à portée de main. Comme vous avez pu le noter, les Palestiniens s'interrogent eux-mêmes aujourd'hui, sur l'opportunité, les conditions et, surtout, sur le moment de la proclamation de leur État au regard des évolutions en cours. Les échanges de vues entre les ministres des affaires étrangères des Quinze, lors de la récente réunion informelle d'Évian, que j'évoquais tout à l'heure, ont confirmé la validité de l'approche européenne conduite jusqu'à présent en appui au processus de paix. Vous avez très légitimement choisi, Madame la Présidente, Mesdames et Messieurs les Députés, d'évoquer la situation au Proche-Orient. Ce choix est d'autant plus opportun que cette région, qui a été le théâtre ces derniers mois d'événements particulièrement marquants, aborde un tournant qui peut être historique. Nous nous trouvons, en effet, à la veille d'échéances décisives pour les peuples de la région avec, pour la première fois, la possibilité véritable de voir se clore un demi-siècle de conflits israélo-palestiniens, mais aussi avec le risque, si cet espoir venait à être déçu, de voir la violence resurgir. L'urgence qu'il y a à obtenir une percée décisive sur le volet israélo-palestinien ne doit pas toutefois nous détourner des autres volets du processus de paix, car celui-ci forme un tout cohérent. Il requiert une solution globale et durable. Un accord israélo-palestinien est indispensable. Il est vital, mais il ne peut, à lui seul, assurer au Proche-Orient paix et stabilité. Aussi, est-il temps, comme l'a souligné dernièrement le Président de la République française, que les fils de la discussion soient renoués entre la Syrie et Israël, le statut quo n'étant dans l'intérêt d'aucun des deux pays. Tout devrait donc être entrepris pour favoriser, dès que possible, la conclusion d'un accord entre Israël et la Syrie, ainsi qu'entre Israël et le Liban. À cet égard, si la situation apparaît aujourd'hui contrastée, des perspectives existent néanmoins. Le retrait israélien du Sud-Liban le 24 mai dernier a, en effet, mis fin à 22 années d'occupation et, de ce fait, il a créé ce que j'appellerais une "nouvelle donne". Ce retrait, certifié par le Secrétaire général des Nations unies dès le 16 juin, constitue un élément positif à plus d'un titre. Il a marqué d'abord l'application, certes tardive, mais toutefois intégrale et inconditionnelle, de la résolution 425 du Conseil de sécurité. Il a donc représenté dans cette mesure une incontestable avancée. Il s'est déroulé, ensuite, dans des conditions moins défavorables qu'on pouvait le craindre et ne s'est pas accompagné - c'est très important - de la recrudescence de la violence que l'on pouvait redouter. Il faut souligner ici le sens des responsabilités dont ont fait preuve l'ensemble des parties. Jusqu'à présent, les difficultés ont pu être surmontées, et les dispositions de la résolution 425 ont pu être mises en œuvre. La question des empiétements israéliens le long de la ligne bleue a ainsi pu être réglée après deux mois de difficulté. Le Conseil de sécurité a adopté, le 27 juillet, la résolution 1310 prorogeant le mandat de la FINUL pour une nouvelle période de six mois. Le gouvernement libanais a donné, le 5 août, son accord au redéploiement de la force dans l'ex-zone occupée, et depuis lors, la FINUL a établi un certain nombre de postes fixes dans cette zone et a également pris position le long de la frontière israélo-libanaise. Parallèlement, le gouvernement libanais a procédé le 9 août au déploiement, dans l'ex-zone occupée, d'une force mixte de 1000 hommes, 500 militaires et 500 policiers, ayant pour mission de maintenir l'ordre public à l'intérieur même du territoire libanais, à l'exclusion toutefois de toute tâche de surveillance de la frontière alors que c'était là sa responsabilité. Le redéploiement de la FINUL et l'envoi, par le gouvernement libanais, d'une force mixte de sécurité dans le sud, constituent, à nos yeux, des événements positifs. Mais la situation sur la frontière avec Israël demeure fragile. Des incidents jusqu'à présent relativement mineurs se produisent de temps à autre le long de la ligne bleue. Il est donc dans l'intérêt de toutes les parties d'éviter tout incident susceptible de provoquer une escalade. Il importe, à cet égard, que le gouvernement libanais assume toutes ses responsabilités afin de créer les conditions nécessaires au plein exercice, par la FINUL, de son mandat. La stabilisation de la situation au Sud-Liban passe également par la réhabilitation de cette région qui, on le sait, a beaucoup souffert de l'occupation et de la guerre, ainsi que par sa réintégration dans l'espace économique et social du Liban. L'Union européenne est tout naturellement prête à prendre part à la reconstruction du Sud-Liban dès que les conditions sur le terrain auront été réunies. Elle entend notamment manifester de façon très concrète son aide au Liban à l'occasion de la Conférence des donateurs pour la reconstruction du Liban-Sud, dont la tenue est prévue à l'automne sous notre présidence. Le retrait d'Israël du Sud-Liban et le rétablissement progressif de la souveraineté libanaise dans la zone vont, là aussi, dans le bon sens. Par ailleurs, les changements en cours dans la région laissent entrevoir la possibilité, comme nous l'espérons, d'une évolution progressive des relations syro-libanaises ; la situation, là encore, n'en demeure pas moins fragile ; seul un accord israélo-syrien, en application de la résolution 242 du Conseil de sécurité et du principe de l'échange de territoires contre la paix, pourra - nous en avons la conviction - instaurer dans la région une paix juste et durable. Le contexte peut, certes, ne pas apparaître très favorable - reconnaissons-le - à une reprise des négociations israélo-syriennes, tout au moins à court terme. Les positions des deux parties, que nous connaissons, demeurent à ce stade inconciliables, mêmes si les différends paraissent moins profonds que sur bien des aspects du conflit israélo-palestinien. Par ailleurs, les agendas internes des dirigeants israéliens et syriens paraissent dans l'immédiat accaparés par d'autres enjeux politiques. Pourtant, le choix stratégique de la paix demeure de part et d'autre et à été récemment réaffirmé au plus haut niveau. Le Président Bashar Al Assad a marqué, dans son discours d'investiture du 7 juillet, son empressement à conclure un accord avec Israël, rappelant que tout était négociable sauf la ligne du 4 juin 1967. Ehud Barak, pour sa part, a invité la Syrie à conclure ce qu'il a appelé - formule qui fait pour nous écho - la "paix des braves". On peut donc espérer que, dans les mois à venir, les fils de la négociation pourront être renoués. L'évolution récente dans la région, j'en conclus, n'est pas uniquement liée à celle du processus de paix, même si celui-ci joue un rôle central. L'intégration régionale, bien qu'encore très insuffisante, progresse lentement mais régulièrement. Elle s'inscrit tout particulièrement dans le cadre plus large du processus euroméditerranéen de Barcelone, qui traduit le souci de l'Union européenne de développer une stratégie globale pour cette région qui nous est si proche et si intimement liée. Une zone de libre-échange est en construction avec l'Union, qui inclut tous les pays du Proche-Orient et qui devrait - nous en avons la conviction - favoriser l'ouverture et la modernisation des économies ainsi que leur insertion dans l'économie mondiale. Des accords d'association ont déjà été signés avec la Jordanie, avec Israël et avec l'Autorité palestinienne. Un accord devrait l'être prochainement avec l'Égypte. Des négociations sont en cours avec le Liban ainsi qu'avec la Syrie. Nul doute que le processus euroméditerranéen, dans sa dimension politique, avec le projet de charte de paix et de stabilité, stabilité économique mais aussi sociale et humaine, contribuera à construire le Proche-Orient de l'"après-paix", celui que nous appelons de nos vœux, car il n'existe pas d'alternative au processus de paix qui est engagé aujourd'hui dans une phase que nous espérons et que nous croyons décisive. L'Europe, à l'instar du reste de la communauté internationale, en particulier des États-Unis - et j'en terminerai par là, Madame la Présidente - entend tout mettre en œuvre pour faciliter les décisions qui reviennent aux acteurs premiers que sont les Israéliens et les Palestiniens, responsables devant leurs peuples et devant l'histoire, afin de favoriser l'émergence de cette paix si longtemps attendue, si longtemps désirée et désormais à portée de la main. Le fait que les Présidents de la Knesset, M. Avraham Burg et du Conseil législatif palestinien, M. Ahmed Qurie, aient accepté de venir ensemble s'exprimer aujourd'hui devant le Parlement européen, sur votre invitation, Madame la Présidente, illustre la volonté de paix et de dialogue qui anime désormais les deux parties. Je vois également dans cette démarche, sans précédent à ma connaissance, une marque de reconnaissance envers les efforts que n'a cessé de déployer l'Union européenne pour favoriser l'émergence de la paix, reconnaissance qui s'accompagne également d'une attente forte vis-à-vis de l'Europe. Cette attente ne devra pas être déçue. Ce geste exceptionnel, dans lequel je vois un signe de confiance et d'espoir, mérite d'être salué. Je vais maintenant m'efforcer de vous faire part de l'analyse que nous faisons des derniers développements de la situation dans la région et des perspectives du processus de paix. Nous avons assisté, ces derniers mois, au Proche-Orient, à des événements de première importance, qu'il s'agisse du sommet de Camp David ou du retrait israélien du Sud-Liban. La disparition du président syrien Hafez El Assad, qui a fait de son pays un acteur important sur la scène régionale, est survenue au même moment. Cette évolution accélérée des événements concerne en premier lieu les négociations israélo-palestiniennes. L'accession au pouvoir en Israël d'Ehud Barak, élu sur un programme de paix, ainsi que la détermination sans faille de Yasser Arafat à poursuivre le dialogue, ont permis de relancer les négociations, contribuant ainsi à sortir le processus de l'impasse dans laquelle il se trouvait depuis plusieurs années. L'accord de Charm-el-Cheikh, signé le 4 septembre 1999, a inauguré une nouvelle phase du processus de paix, rompant avec une longue période d'immobilisme, voire de recul. Il a défini les modalités de mise en œuvre des clauses de l'accord de Wye River, restées jusqu'alors sans application. Il a déterminé un nouveau calendrier pour la conclusion des négociations sur le statut final en fixant leurs nouveaux termes à une échéance très proche désormais, le 13 septembre 2000, prolongeant ainsi de facto la période intérimaire d'un an. À l'approche de cette échéance, il est permis de tirer un premier bilan, nécessairement provisoire, de cette relance du processus de paix. Je dirais d'abord que l'accord de Charm-el-Cheikh a pu être mis en œuvre dans ses principales dispositions, bien que souvent avec retard par rapport au calendrier défini. Le deuxième redéploiement s'est ainsi achevé le 24 mars 2000, soit un peu plus de deux mois après l'échéance prévue. Plusieurs centaines de prisonniers ont pu être libérés, mais le bilan n'est pas encore entièrement satisfaisant. D'autres dispositions n'ont été qu'imparfaitement appliquées. Ainsi, le troisième redéploiement n'a pas eu lieu. Seul un des deux corridors prévus entre Gaza et la Cisjordanie a effectivement été ouvert. Les activités de colonisation et l'expropriation de terres en Cisjordanie se sont poursuivies, en violation de l'accord de Charm-el-Cheikh qui interdisait toute mesure unilatérale destinée à modifier la situation sur le terrain. Ces difficultés, qui se conjuguent avec une situation économique et sociale déprimée, ont largement contribué au maintien d'une forte tension dans les territoires qui a, à plusieurs reprises, dégénéré en de violents incidents. Quant aux négociations sur le statut final, qui devaient passer par l'étape intermédiaire d'un accord-cadre, elles ont longtemps piétiné. L'éloignement des positions initiales des parties a pu donner le sentiment qu'il était encore trop tôt pour espérer des compromis, et c'est cette situation qui a provoqué le récent sommet de Camp David qui, s'il n'a pas permis d'aboutir à l'accord souhaité, a ouvert de nouvelles perspectives sur l'ensemble des questions du statut final et, à ce titre, il ne saurait être à nos yeux considéré comme un échec. Bien au contraire, nous pensons qu'il a créé une dynamique nouvelle. Ce résultat, inespéré il y a à peine quelques mois, n'aurait sans doute pas été possible, je le dis, sans l'engagement personnel du président Clinton et de Mme Albright. Les progrès obtenus doivent beaucoup à leur détermination à faire converger les points de vue et à faire progresser les négociations. Bien entendu, ils sont aussi, et surtout, dus au courage politique, au sens des responsabilités et à l'engagement en faveur de la paix dont ont su faire preuve le Président de l'Autorité palestinienne et le Premier ministre israélien. Pour la première fois, en effet, ils ont débattu, sans tabou, de toutes les questions relevant du statut permanent, n'hésitant pas, l'un comme l'autre, à avancer, à assouplir des positions de principe présentées jusqu'alors comme intangibles. Les discussions n'ont certes pas abouti, nous le savons, et aucune des avancées réalisées ne saurait, naturellement, en l'absence d'accord global, être considérée comme définitive, en application de la règle diplomatique qui veut qu'il n'y a d'accord sur rien tant qu'il n'y a pas d'accord sur tout. Si la paix au Proche-Orient est désormais en vue, elle n'est donc pas pour autant acquise."@fr6
lpv:translated text	"Fru formand, hr. formand for Kommissionen, medlemmer af Parlamentet, jeg vil gerne først, efter Dem, fru formand, og efter gruppeordførerne, give udtryk for Rådets sympati og bevægelse og for dets fordømmelse af terrorismen. Vi tog hul på dette emne under vores uformelle møde mellem udenrigsministrene lørdag og søndag i Evian. Det er nu min tur til at henvende mig til indbyggerne i Málaga og til hr. Carpenas enke. Jeg ønsker at forsikre dem om, at EU har til hensigt at handle på deres vegne imod denne plage, som terrorismen er, og som udgør en effektiv trussel mod vores demokratier. De fremskridt, der blev opnået i Camp David, skal konsolideres, og endelige fremskridt er nødvendige, især hvad angår Jerusalem, flygtningene og helt specielt de hellige steder. Perspektiverne blev åbnet i Camp David. Vi er ikke i tvivl om, at en løsning, der tager hensyn til de legitime forventninger hos hver af parterne og resten af verden, er mulig, inklusive for de hellige steder. Der eksisterer hermed en historisk mulighed. Vi har stadig meget gunstige konjunkturer. Den israelske premierminister, der er blevet valgt på et program for fred, ønsker en aftale, som han har stor interesse i at opnå, lige så vel som præsident Arafat, der forbliver trofast over for sit valg om at engagere sig i Oslo-processen. Præsident Clinton er mere end nogensinde tidligere fast besluttet på at udnytte hele sin egen og sit lands indflydelse for, inden hans mandat udløber ved årets udgang, at afslutte forhandlingerne med et positivt resultat. Vi må dog være opmærksomme på, at dette mulighedernes vindue, der helt specielt er åbnet, meget hurtigt kan lukkes. Valget i USA nærmer sig, og det samme gør genåbningen af det israelske parlament, og vi ved, dette kan blive meget delikat. Skæringsdatoen den 13. september, der er den frist, der er fastsat i Sharm el Sheikh-aftalen for afslutningen af forhandlingerne om den endelige status, kan ikke udsættes i det uendelige, medmindre mærkbare fremskridt og perspektiver for en snarlig afslutning aftegner sig i forhandlingerne. Denne helt specielle mulighed må derfor ikke forpasses. Hvis det håb, som Camp David har fremkaldt, skal udmøntes konkret, er det først og fremmest vigtigt, at parterne forbliver bevægelige, og at de fortsat udviser det samme engagement og den samme vilje, som de har vist hidtil. Deres ledere skal tage beslutninger, der er vanskelige og modige for deres befolkninger. I den forbindelse bør alt tilrettelægges for at opmuntre parterne til at fortsætte ufortrødent og uden ophold med de skridt, de allerede har taget med henblik på at indgå en overordnet og definitiv aftale. Den Europæiske Union er i den forbindelse parat til at engagere sig fuldt ud for at sikre, at de udfoldede bestræbelser krones med held. Den agter at spille en aktiv og nyttig rolle på adskillige områder som f.eks.: opmuntre parterne, bidrage til at søge løsninger og støtte til at gennemføre aftaler. Via den tætte og regelmæssige politiske dialog, som Unionen fører med samtlige regionale parter, vil den aldrig undlade at gøre opmærksom på den internationale lovmæssighed og omhyggeligt overvåge, at FN's resolutioner og de grundlæggende principper, der styrer fredsprocessen, efterleves, samt vise sin vilje til at opfordre parterne til at gå frem ad fredens vej. De har, fru formand, under Deres ophold i Mellemøsten i begyndelsen af året selv kunnet konstatere, i hvilket omfang EU's holdninger forstås og forventes, granskes, dissekeres, anses for at være snart for skræmte, snart det modsatte, alt for energiske eller ubelejlige, men generelt konstruktive og afbalancerede. De har ligeledes kunnet bemærke, i hvor høj grad forventningerne til EU fortsat er stærke. Det er denne interesse for at bekræfte EU's rolle og indfri parternes forventninger, der førte til, at EU i 1996 udpegede en særlig udsending. Det er lykkedes ambassadør Moratinos, som jeg gerne vil rose, og som har beklædt denne post nu i fire år, at give EU et ansigt i Mellemøsten ved at udvikle daglige kontakter med samtlige ledere i regionen. Denne rolle som støtte, formidler og mægler, der supplerer USA's rolle, forstærkes gennem et bidrag til kollektive overvejelser for at udtænke nye løsninger, nedbryde visse tabuområder og fremsætte kompromisforslag. Både Berlin-erklæringen fra 1999 og Venedig-erklæringen fra 1980 giver udtryk for en bemærkelsesværdig enhed i EU-landenes synspunkter, og de udgør referencetekster, som jeg er sikker på har bidraget til at åbne vejen frem mod historiske kompromisløsninger mellem israelere og palæstinensere. Endelig har EU udviklet en samarbejdspolitik med samtlige lande i Mellemøsten med henblik på at skabe vilkår for en harmonisk, økonomisk og social udvikling, samtidig med at man styrker den regionale integration, der er en betingelse for en varig forankring af freden. Vi ved endvidere, at Unionen siden 1993 har stået for næsten halvdelen af indgåede økonomiske forpligtelser med hensyn til den internationale støtte til det palæstinensiske område. Den forbliver naturligvis parat til, og det vil jeg gerne fremhæve, når den tid kommer, at bidrage til en fuldstændig gennemførelse af indgåede aftaler. Det er uden tvivl stadig for tidligt at forestille sig det, der kunne blive en aftale om den permanente status for de palæstinensiske landområder, idet det under alle omstændigheder er op til de enkelte parter gennem forhandlinger at fastlægge den eneste antagelige metode. Diskussionerne i Camp David giver dog en første idé om det, der kunne blive konturerne til en fremtidig aftale. I den sammenhæng vil jeg gerne nævne, at oprettelsen af en palæstinensisk stat i vores øjne er uundgåelig på betingelse af, at den er levedygtig, fredelig og demokratisk. Dette går hånd i hånd med palæstinensernes umistelige ret til selvbestemmelse, og jeg er overbevist om, at dette i øvrigt udgør den bedste garanti for Israels sikkerhed. Denne ret til at have en stat og, som en start proklamere den, kan ikke gøres til genstand for noget som helst veto. Dog foretrækker EU, som den allerede har gjort opmærksom på, helt klart, at en palæstinensisk stat oprettes som afslutning på en forhandlingsproces. Men De ved dog, at Unionen ikke har gjort dette til en betingelse. Dens holdning til dette spørgsmål er fortsat den, der er udtrykt i erklæringen fra Berlin i 1999. Men alle de anstrengelser, der er udfoldet i den nuværende fase, selvfølgelig først og fremmest af parterne selv, må stile imod at indgå en aftale, der, som jeg allerede har sagt, er inden for rækkevidde. Som De har bemærket, spørger selv palæstinenserne i dag om muligheden, betingelserne og især tidspunktet for at proklamere deres stat i forhold til den løbende udvikling. Udvekslingen af synspunkter mellem De 15's udenrigsministre under deres uformelle møde for nylig, som jeg omtalte for lidt siden, bekræftede gyldigheden af EU's holdning, der indtil nu har været styret af en støtte til fredsprocessen. De har meget legitimt valgt, fru formand, medlemmer af Parlamentet, at tage situationen i Mellemøsten op. Dette er så meget mere velvalgt, idet denne region, der gennem de seneste måneder har været skueplads for meget markante begivenheder, nu står ved et vendepunkt, der kan blive historisk. Vi befinder os i virkeligheden for første gang i en situation, netop før en afgørende frist udløber for befolkningerne i denne region, med en reel mulighed for at kunne se frem til en afslutning på et halvt århundredes konflikter mellem Israel og Palæstina, men også med risikoen for, hvis dette håb skuffes, at se en genopblusning af volden. Nødvendigheden af at opnå et afgørende gennembrud i det israelsk-palæstinensiske spørgsmål bør dog ikke lede os på afveje af andre sidespor i fredsprocessen, idet denne udgør et sammenhængende hele. Den kræver en bæredygtig og overordnet løsning. En israelsk-palæstinensisk aftale er uomgængelig. Den er afgørende, men en sådan kan ikke i sig selv sikre fred og stabilitet i Mellemøsten. Det er også nu, som den franske præsident for nylig har understreget, på tide at genoptage diskussionen mellem Syrien og Israel, idet ingen af de to stater kan være interesserede i status quo. Der bør derfor gøres alt for så hurtigt som muligt at fremme indgåelsen af en aftale såvel mellem Israel og Syrien som mellem Israel og Libanon. Selv om situationen i den forbindelse skulle vise sig at være modsætningsfyldt, er der dog ikke desto mindre perspektiver. Den israelske tilbagetrækning fra Sydlibanon den 24. maj har reelt gjort en ende på 22 års besættelse, og dette faktum har skabt, hvad jeg vil kalde "en ny fordeling af kortene". Tilbagetrækningen, der er attesteret af De Forenede Nationers generalsekretær den 16. juni, udgør et positivt element i mere end en forstand. Den markerede for det første en ganske vist sen, men dog total og betingelsesløs gennemførelse af Sikkerhedsrådets resolution 425. Den repræsenterer således i denne forstand et ubestrideligt fremskridt. Den foregik dernæst under mindre ugunstige vilkår, end man kunne have frygtet, og den blev ikke fulgt op - og dette er meget vigtigt - af en ny voldsbølge, som man også kunne have frygtet. Det er vigtigt her at understrege den ansvarsfuldhed, alle parter har udvist. Indtil nu har det været muligt at overvinde vanskelighederne og gennemføre bestemmelserne i resolution 425. Således er det lykkedes at afklare problemerne med israelsk indtrængen langs den blå linje efter to måneders vanskeligheder. Sikkerhedsrådet vedtog den 27. juli resolution 1310, der forlænger UNIFIL's mandat for en ny periode på seks måneder. Den libanesiske gav den 5. august sin tilslutning til en ny placering af styrken i den tidligere besatte zone, og UNIFIL har siden da oprettet en række faste poster i zonen og har ligeledes taget opstilling langs den israelsk-libanesiske grænse. Parallelt hermed har den libanesiske regering den 9. august foretaget en opstilling i den tidligere besatte zone af en blandet styrke på 1.000 mand, bestående af 500 soldater og 500 politifolk, der har fået til opgave at opretholde ro og orden internt, herunder også på libanesisk landområde, dog med undtagelse af enhver overvågning af grænsen, selv om dette var styrkens opgave. Genindsættelsen af UNIFIL og den libanesiske regerings udsendelse af en blandet sikkerhedsstyrke i den sydlige del af landet er efter vores opfattelse positive tiltag. Men situationen ved grænsen til Israel er stadig skrøbelig. Der er af og til tale om episoder langs den blå linje. Det er således i alle parters interesse at undgå hændelser, der kan føre til en eskalering. Det er i den forbindelse vigtigt, at den libanesiske regering påtager sig det fulde ansvar for at skabe de vilkår, der er nødvendige for, at UNIFIL fuldt ud kan udøve sit mandat. En stabilisering af situationen i Sydlibanon vil endvidere ske gennem en genindsættelse af de fulde rettigheder for denne region, der som vi ved, har lidt meget under besættelsen og krigen, og gennem dens genintegration i det økonomiske og sociale liv i Libanon. Den Europæiske Union er naturligvis parat til at deltage i genopbygningen af Sydlibanon, så snart betingelserne for området er blevet til stede. Den agter især at give meget konkret udtryk for sin støtte til Libanon på donorkonferencen for genopbygning af Sydlibanon, der efter planen bliver afholdt til efteråret under vores formandskab. Israels tilbagetrækning fra Sydlibanon og den gradvise genetablering af den libanesiske suverænitet i området går også i den rigtige retning. I øvrigt bevirker de igangværende ændringer i området, som vi havde håbet, at man kan skimte et håb om en gradvis udvikling af det syrisk-libanesiske forhold. Men her er situationen ikke mindre skrøbelig. Vi er overbeviste om, at udelukkende en gennemførelse af Sikkerhedsrådets resolution 242 og princippet om landområder for fred kan føre til en retfærdig og bæredygtig fred. Vi må erkende, at situationen helt klart ikke tegner videre gunstig for en genoptagelse af de israelsk-syriske forhandlinger, i det mindste ikke på kort sigt. De to parters holdninger, som vi kender, forbliver på nuværende tidspunkt uforenelige, også selv om meningsforskellene forekommer mindre dybtgående end i en lang række af aspekterne i den israelsk-palæstinensiske konflikt. I øvrigt forekommer de israelske og syriske lederes kalendere for øjeblikket at være fuldt besat af andre politiske satsninger. Alligevel fortsætter man med strategisk at vælge freden, og dette er netop blevet bekræftet på højeste niveau. Præsident Bashar Al Assad understregede i sin indsættelsestale den 7. juli sin iver for at indgå en fredsaftale med Israel, idet han mindede om, at alt kan forhandles bortset fra linjen fra den 4. juni 1967. Ehud Barak har på sin side opfordret Syrien til at indgå, hvad han har kaldt "de modiges fredsaftale", en formulering, der vækker genklang hos os. Vi kan derfor håbe, at forhandlingskontakterne vil blive genoptaget i løbet af de kommende måneder. Jeg vil slutte med at sige, at den seneste udvikling i regionen ikke udelukkende hænger sammen med fredsprocessen, selv om denne spiller en central rolle. Selv om den endnu er meget utilstrækkelig, bevæger den regionale integration sig langsomt, men regelmæssigt fremad. Den indgår helt specielt i den meget større Euro-Middelhavsramme fra Barcelona, der realiserer Unionens interesse i at udvikle en overordnet strategi for denne region, som er så tæt på os, og som vi er så nært knyttet til. Et frihandelsområde med Unionen er under udarbejdelse. Det kommer til at omfatte samtlige lande i Mellemøsten, og vi er overbeviste om, at det vil kunne fremme en åbning og modernisering af økonomierne samt deres indførelse i den globale økonomi. Der er allerede indgået associeringsaftaler med Jordan, Israel og Det Palæstinensiske Selvstyre. Der vil snart blive indgået en aftale med Egypten. Der er forhandlinger i gang med både Libanon og Syrien. Der er ingen tvivl om, at Euro-Middelhavsprocessen i sin politiske dimension med forslaget til et charter om fred og stabilitet, ikke blot økonomisk, men også socialt og menneskeligt, vil bidrage til at opbygge et Mellemøsten "efter freden", som vi så inderligt ønsker. Der findes nemlig ikke noget alternativ til fredsprocessen, som i dag er gået ind i en fase, som vi håber og tror vil være afgørende. EU har i lighed med resten af det internationale samfund, især USA - og jeg slutter her fru formand - forstået at igangsætte alt for at fremme de beslutninger, der skal tages af hovedaktørerne, som er israelerne og palæstinenserne, der skal stå til ansvar over for deres befolkninger og for historien, og for at fremme udviklingen af denne så længe ventede og så længe ønskede fred, som nu er inden for rækkevidde. Det faktum, at formændene for henholdsvis Knesset, hr. Avraham Burg, og Det Palæstinensiske Lovgivningsråd, hr. Ahmed Qurie, på Deres invitation, fru formand, har accepteret at komme sammen for i dag at udtale sig i Europa-Parlamentet, viser viljen til fred og den dialog, der fra nu af driver de to parter frem. Jeg ser endvidere i dette initiativ, der så vidt jeg ved, er uden fortilfælde, en klar anerkendelse af den uophørlige indsats, EU har ydet for at fremme betingelserne for en fred og en anerkendelse, der også er ledsaget af meget kraftige forventninger til EU. Disse forventninger må ikke skuffes. Denne særlige gestus, i hvilken jeg ser et tegn på tillid og håb, fortjener at blive hilst med glæde. Jeg vil nu bestræbe mig på at informere Dem om den analyse, vi foretager af den seneste udvikling af situationen i regionen og af perspektiverne for fredsprocessen. Vi har i de seneste måneder oplevet yderst vigtige begivenheder i Mellemøsten som f.eks. topmødet i Camp David og den israelske tilbagetrækning i Sydlibanon. Den syriske præsident Hafez El Assad gjorde sit land til en vigtig aktør på den regionale scene, og hans død er ligeledes indtruffet i samme periode. Denne accelererede udvikling af begivenhederne angår i første række de israelsk-palæstinensiske forhandlinger. Overgivelsen af magten i Israel til Ehud Barak, der blev valgt på et program for fred, og Yasser Arafats uophørlige vilje til at fortsætte dialogen gjorde det muligt at genoptage forhandlingerne, hvilket således bidrog til, at man kom ud af det dødvande, forhandlingerne havde befundet sig i i årevis. Aftalen, der blev underskrevet den 4. september i Sharm el Sheikh, indledte en ny fase i fredsprocessen og afbrød dermed en lang periode med stilstand eller snarere tilbagegang. Den fastlagde også metoder til at gennemføre bestemmelser i Wye River-aftalen, der indtil da endnu ikke var trådt i kraft. Den fastlagde endvidere en ny tidsplan for afslutningen af forhandlingerne om den endelige status ved at fastsætte en ny tidsfrist til en skæringsdato, vi allerede er meget tæt på nu, nemlig den 13. september 2000, og de forlængede dermed reelt den midlertidige periode med et år. Idet vi nærmer os denne skæringsdato, er det nu på sin plads at foretage en første opgørelse, der nødvendigvis må blive foreløbig, af denne genoptagelse af fredsprocessen. Jeg vil gerne først sige, at det har været muligt at gennemføre de vigtigste bestemmelser i Sharm el Sheikh-aftalen, selv om det ofte har været med forsinkelser i forhold til den fastlagte tidsplan. Den anden troppetilbagetrækning blev således afsluttet den 24. marts 2000, hvilket var godt to måneder senere end planlagt i aftalen. Adskillige hundreder fanger er blevet løsladt, men opgørelsen er endnu ikke fuldt tilfredsstillende. Andre bestemmelser er kun delvist gennemført. Således har den tredje troppetilbagetrækning endnu ikke fundet sted. Kun én af de to planlagte korridorer mellem Gaza og Vestbredden er reelt blevet åbnet. Bosættelsesaktiviteterne og eksproprieringen af jord på Vestbredden er fortsat og har krænket Sharm el Sheikh-aftalen, der forbød enhver ensidig foranstaltning med det formål at ændre situationen på landjorden. Disse vanskeligheder har sammen med en presset økonomisk og social situation i høj grad bidraget til at opretholde en meget spændt situation i områderne, som i adskillige tilfælde er udartet til voldelige hændelser. Forhandlingerne om den endelige status, der skal opnås gennem en midlertidig rammeaftale, har længe stået i stampe. Afstanden mellem parternes indledende holdninger har kunnet give det indtryk, at det stadig var for tidligt at håbe på et kompromis, og det er denne situation, der har givet anledning til topmødet for nylig i Camp David, der, selv om det ikke gav mulighed for at nå frem til den ønskede aftale, åbnede nye perspektiver i samtlige spørgsmål angående den endelige status, og det kan dermed efter vores opfattelse ikke betragtes som en fiasko. Tværtimod tror vi, det har skabt en ny dynamik. Dette resultat, der var uventet for bare nogle måneder siden, ville ikke på nogen måde have været muligt uden præsident Clintons og fru Albrights personlige engagement. De fremskridt, der blev opnået, skyldes i høj grad deres vilje til at bøje opfattelserne mod hinanden og drive forhandlingerne fremad. De skyldes naturligvis også og især politisk mod i form af ansvarsfuldhed og engagement for freden udvist af præsidenten for Det Palæstinensiske Selvstyre og den israelske premierminister. Reelt har de for første gang uden tabuemner forhandlet samtlige spørgsmål, der er relevante for en permanent status, og ingen af dem har tøvet med at fremføre og smidiggøre principholdninger, der indtil da havde været urørlige. Diskussionerne førte ganske vist ikke frem til et resultat, det ved vi, og derfor kunne ingen af de opnåede fremskridt i mangel af en overordnet aftale naturligvis ikke betragtes som definitive under anvendelsen af den diplomatiske regel, der siger, at der ikke er en aftale om noget, hvis ikke der er en aftale om alt. Selv om freden i Mellemøsten er inden for rækkevidde, er den altså stadig ikke opnået."@da1 "Frau Präsidentin, Herr Kommissionspräsident, meine Damen und Herren Abgeordneten! Zunächst möchte ich nach Ihnen, Frau Präsidentin, und nach den Sprechern der Fraktionen das Mitgefühl und die Bewegung des Rates zum Ausdruck bringen, der den Terrorismus verurteilt. Dieses Thema stand auch auf der Tagesordnung unseres informellen Außenministertreffens am Samstag und Sonntag in Evian. Auch ich möchte den Einwohnern von Malaga sowie der Witwe von José María Martín Carpena sagen, dass die Europäische Union gewillt ist, an ihrer Stelle gegen diese Geißel des Terrorismus aufzutreten, die eine echte Bedrohung unserer Demokratien darstellt. Die in Camp David erzielten Fortschritte müssen konsolidiert und weitere Fortschritte erreicht werden, besonders zu den Fragen im Zusammenhang mit Jerusalem, den Flüchtlingen und den heiligen Stätten. In Camp David wurden Perspektiven eröffnet. Wir zweifeln nicht daran, dass eine Lösung, die den legitimen Erwartungen jeder Seite und der ganzen Welt Rechnung trägt, möglich ist, auch für die heiligen Stätten. Es gibt also eine historische Chance. Wir befinden uns heute in einer außerordentlich günstigen Lage. Der israelische Premierminister, der auf der Grundlage eines Friedensprogramms gewählt wurde, wünscht ein Abkommen, das zu erreichen in seinem Interesse liegt, ebenso wie Präsident Arafat, der der Entscheidung, die er mit seinem Engagement für den Oslo-Prozess getroffen hat, treu geblieben ist. Und Präsident Clinton seinerseits ist mehr denn je entschlossen, seinen ganzen Einfluss und den seines Landes geltend zu machen, um vor Auslaufen seiner Amtszeit – also bis Ende des Jahres – einen positiven Ausgang der Verhandlungen zu erreichen. Dieses außerordentlich günstige Zeitfenster könnte allerdings – und da müssen wir äußerst achtsam sein – bald wieder zufallen. Die amerikanischen Wahlen stehen vor der Tür, ebenso wie die neue Sitzungsperiode des israelischen Parlaments, und dies könnte bekanntlich kritisch werden. Der Termin 13. September, der durch das Abkommen von Sharm-el-Sheikh für den Abschluss der Verhandlungen über den endgültigen Status festgelegt wurde, lässt sich nicht unendlich weit hinausschieben, ohne dass sich in den Verhandlungen spürbare Fortschritte und Perspektiven für einen bevorstehenden Abschluss abzeichnen. Vor dieser außerordentlichen Chance darf man also nicht die Augen verschließen. Damit die Hoffnung von Camp David Realität wird, müssen beide Seiten vor allem mobilisiert bleiben und weiterhin das gleiche Engagement und den gleichen Willen an den Tag legen wie bisher. Ihre Führer haben Entscheidungen zu treffen, die schwer für sie und äußerst kühn sind. Unter diesen Bedingungen muss alles getan werden, um beide Seiten zu ermutigen, auf dem eingeschlagenen Weg unbeirrt weiter voranzuschreiten, um zu einem globalen und endgültigen Abkommen zu gelangen. Die Europäische Union ist bereit, sich voll einzubringen, damit die unternommenen Anstrengungen von Erfolg gekrönt werden. Dabei will sie in mehrerlei Hinsicht eine aktive und nützliche Rolle übernehmen: die Parteien ermutigen, zur Suche nach Lösungen beitragen, die Umsetzung der Vereinbarungen unterstützen. In dem engen und regelmäßigen politischen Dialog mit allen Parteien in der Region verweist die Union stets auf das Völkerrecht, das Anliegen der Umsetzung der Resolutionen der Vereinten Nationen und die dem Friedensprozess zugrunde liegenden Grundprinzipien sowie auf ihren Willen, die Parteien zu Fortschritten auf dem Wege zum Frieden zu ermuntern. Sie konnten sich bei Ihrer Nahost-Reise Anfang des Jahres ein Bild davon machen, Frau Präsidentin, in welchem Maße man den europäischen Positionen Gehör schenkt und sie erwartet, wie man sie unter die Lupe nimmt und analysiert, sie bald als zu zaghaft, bald im Gegenteil als zu weit vorpreschend und unangebracht einschätzt, aber im Allgemeinen doch als konstruktiv und ausgewogen ansieht. Sie konnten sich auch davon überzeugen, welche Erwartungen man nach wie vor in Europa setzt. Dieses Bemühen, die Rolle Europas zu bekräftigen und auf die Erwartungen der Parteien zu reagieren, war ausschlaggebend dafür, dass die Europäische Union bereits 1996 einen Sonderbeauftragten entsandte. Botschafter Moratinos – den ich begrüßen möchte und der dieses Amt seit nunmehr vier Jahren innehat – ist es gelungen, Europa im Nahen Osten ein Gesicht zu geben, indem er mit allen Verantwortlichen in der Region tägliche Kontakte pflegt. Neben dieser Rolle der Unterstützung und Vermittlung in Ergänzung zur Rolle der Vereinigten Staaten, leistet die EU auch einen Beitrag zu den kollektiven Überlegungen bei der Suche nach neuen Lösungen, um bestimmte Tabus zu brechen oder Kompromisse vorzuschlagen. Die Berliner Erklärung von 1999, ebenso wie die von Venedig aus dem Jahre 1980, widerspiegeln eine bemerkenswerte Einmütigkeit der europäischen Partner und stellen Referenztexte dar, die – dessen bin ich sicher – dazu beigetragen haben, den Weg für historische Kompromisse zwischen Israelis und Palästinensern zu ebnen. Schließlich hat Europa eine Politik der Zusammenarbeit mit allen Ländern im Nahen Osten entwickelt, die darauf abzielt, die Voraussetzungen für eine ausgewogene wirtschaftliche und soziale Entwicklung zu schaffen und dabei gleichzeitig die regionale Integration zu stärken, ohne die es keinen dauerhaften Frieden geben kann. So stellt sie bekanntlich nahezu die Hälfte der Mittel für die internationale Hilfe in den palästinensischen Gebieten seit 1993. Sie ist natürlich weiterhin bereit, das möchte ich unterstreichen, zum gegebenen Zeitpunkt zur vollen Umsetzung der abgeschlossenen Abkommen beizutragen. Es wäre zweifellos verfrüht, darüber zu spekulieren, wie ein Abkommen über den endgültigen Status der palästinensischen Gebiete aussehen könnte, das auszuhandeln allein Sache der Parteien bei den Verhandlungen als dem einzig gangbaren Weg ist. Die Diskussion von Camp David vermittelt jedoch einen ersten Eindruck davon, wie die Konturen eines künftigen Abkommens aussehen könnten. Dazu möchte ich sagen, dass die Gründung eines palästinensischen Staates aus unserer Sicht unabwendbar ist, vorausgesetzt er ist lebensfähig, friedlich und demokratisch. Er entspricht dem unveräußerlichen Recht der Palästinenser auf Selbstbestimmung, und nach meiner Überzeugung stellt er auch die beste Sicherheitsgarantie für Israel dar. Dieses Recht auf einen eigenen Staat und somit auf seine Ausrufung kann keinerlei Veto unterliegen. Allerdings würde die Europäische Union, wie sie bereits deutlich gemacht hat, es eindeutig vorziehen, dass es zur Gründung eines palästinensischen Staates am Abschluss eines erfolgreichen Verhandlungsprozesses kommt, ohne dass sie dies allerdings, wie Sie wissen, zu einer Bedingung macht. Ihre Position in dieser Frage hat sich gegenüber der Berliner Erklärung von März 1999 nicht verändert. Jedoch müssen alle Anstrengungen in der gegenwärtigen Phase, vor allem natürlich die der Parteien, auf den Abschluss eines Abkommens gerichtet sein, das – lassen Sie mich das noch einmal sagen – in Reichweite ist. Wie Sie feststellen konnten, fragen sich die Palästinenser heute selbst, ob es angebracht ist im Hinblick auf die derzeitigen Entwicklungen, ihren Staat auszurufen, sowie zu welchen Bedingungen und vor allem zu welchem Zeitpunkt. Der Meinungsaustausch zwischen den Außenministern der Fünfzehn bei dem bereits erwähnten jüngsten informellen Treffen in Evian, hat den bisherigen europäischen Ansatz bei der Unterstützung des Friedensprozesses bestätigt. Sie haben sich zu Recht dafür entschieden, Frau Präsidentin, meine Damen und Herren Abgeordnete, heute das Thema der Lage im Nahen Osten auf die Tagesordnung Ihrer Beratungen zu setzen. Gerade in den letzten Monaten war diese Region von besonders wichtigen Ereignissen geprägt, und sie steht vor einem Wendepunkt, der wohl als historisch bezeichnet werden kann. Es stehen Entscheidungen von großer Tragweite für die Völker der Region an, die zum erstenmal die reale Chance eröffnen, dass ein halbes Jahrhundert von israelisch-palästinensischen Konflikten zu Ende geht. Zugleich aber besteht die Gefahr, dass, wenn diese Hoffnung enttäuscht wird, die Gewalt wieder aufflammt. Die dringende Notwendigkeit, einen entscheidenden Durchbruch an der israelisch-palästinensischen Flanke zu erreichen, darf uns jedoch nicht von den anderen Komponenten des Friedensprozesses ablenken, denn dieser bildet ein kohärentes Ganzes. Er bedarf einer globalen und dauerhaften Lösung. Ein israelisch-palästinensisches Abkommen ist unabdingbar, es ist lebenswichtig, aber es kann allein Frieden und Stabilität im Nahen Osten nicht sichern. Deshalb ist es, wie unlängst der französische Staatspräsident unterstrichen hat, erforderlich, die Gesprächsfäden zwischen Syrien und Israel wieder zu knüpfen, da der Status quo im Interesse keines der beiden Länder liegt. Es sollte also alles getan werden, um den baldmöglichen Abschluss eines Abkommens zwischen Israel und Syrien sowie zwischen Israel und dem Libanon zu erreichen. In dieser Hinsicht stellt sich die Situation heute äußerst widersprüchlich dar, jedoch bestehen Aussichten. Der israelische Rückzug aus dem Südlibanon am 24. Mai dieses Jahres bedeutete das Ende einer 22jährigen Besetzung und hat damit eine neue Sachlage geschaffen. Dieser Rückzug, den der Generalsekretär der Vereinten Nationen bereits am 16. Juni bestätigte, stellt in mehrerlei Hinsicht ein positives Element dar. Zunächst bedeutet er die zwar verspätete, jedoch vollständige und bedingungslose Umsetzung der Resolution 425 des Sicherheitsrates und stellte also insofern einen unbestreitbaren Fortschritt dar. Dann lief er unter weniger ungünstigen Bedingungen ab als gefürchtet und ging – was äußerst wichtig ist – nicht mit einem Wiederaufflammen der Gewalt einher, wie zu befürchten war. Hier muss das Verantwortungsbewusstsein gewürdigt werden, das alle Parteien an den Tag gelegt haben. Bisher ist es gelungen, die Schwierigkeiten zu überwinden und die Bestimmungen der Resolution 425 umzusetzen. So konnte die Frage der israelischen Übergriffe entlang der blauen Linie nach zweimonatigen Schwierigkeiten geregelt werden. Der Sicherheitsrat verabschiedete am 27. Juli die Resolution 1310 über die Verlängerung des UNIFIL-Mandats um weitere sechs Monate. Die libanesische Regierung stimmte am 5. August der Truppendislozierung in der ehemals besetzten Zone zu, und seitdem hat die UNIFIL einige feste Militärposten in dieser Zone eingerichtet und gleichzeitig entlang der israelisch-libanesischen Grenze Stellung bezogen. Parallel dazu stationierte die libanesische Regierung am 9. August in der ehemals besetzten Zone eine aus 1 000 Mann (500 Soldaten und 500 Polizisten) bestehende gemischte Truppe, welche die Aufgabe hat, die öffentliche Ordnung auf libanesischem Territorium zu gewährleisten, allerdings mit Ausnahme der Grenzüberwachung, die eigentlich zu ihren Aufgaben gehörte. Die Umdislozierung der UNIFIL und die Entsendung einer gemischten Sicherheitstruppe durch die libanesische Regierung in den Süden des Landes stellen in unseren Augen positive Ereignisse dar. Jedoch bleibt die Situation an der Grenze zu Israel nach wie vor unsicher. Von Zeit zu Zeit kommt es entlang der blauen Linie zu Zwischenfällen, die bisher noch relativ harmlos waren. Es liegt also im Interesse aller Parteien, alle Zwischenfälle zu vermeiden, die zu einer Eskalation führen könnten. Diesbezüglich muss die libanesische Regierung ihrer Verantwortung voll gerecht werden, um die notwendigen Voraussetzungen dafür zu schaffen, dass die UNIFIL ihr Mandat wahrnehmen kann. Eine Voraussetzung für die Stabilisierung der Lage im Südlibanon ist auch der Wiederaufbau dieser Region, die bekanntlich sehr unter der Besatzung und dem Krieg gelitten hat, sowie ihre Wiedereingliederung in den Wirtschafts- und Sozialraum des Libanon. Die Europäische Union ist natürlich bereit, sich am Wiederaufbau Südlibanons zu beteiligen, sobald die Voraussetzungen vor Ort gegeben sind. Sie beabsichtigt vor allem, anlässlich der Geberkonferenz für den Wiederaufbau in Südlibanon, die im Herbst unter unserer Präsidentschaft stattfinden soll, ihre Hilfe für den Libanon sehr konkret zum Ausdruck zu bringen. Der Rückzug Israels aus dem Südlibanon und die schrittweise Wiederherstellung der libanesischen Souveränität in dieser Zone gehen auch in dieser Hinsicht in die richtige Richtung. Die derzeitigen Veränderungen in der Region lassen, wie wir hoffen, die Möglichkeit erkennen, dass sich auch die syrisch-libanesischen Beziehungen allmählich entwickeln; auch hier ist die Situation noch sehr unsicher. Nur ein israelisch-syrisches Abkommen in Anwendung der Resolution 242 des Sicherheitsrates und des Grundsatzes des Austauschs von Land gegen Frieden kann nach unserer Überzeugung, einen gerechten und dauerhaften Frieden in der Region schaffen. Anerkanntermaßen mögen die Rahmenbedingungen nicht sehr günstig für eine Wiederaufnahme der israelisch-syrischen Verhandlungen zu sein scheinen, zumindest kurzfristig. Die uns bekannten Positionen beider Seiten sind im gegenwärtigen Stadium nach wie vor unversöhnlich, obwohl die Meinungsverschiedenheiten weniger tief zu gehen scheinen als zu sehr vielen Aspekten des israelisch-palästinensischen Konflikts. Zudem haben im internen Zeitplan der israelischen und syrischen Verantwortlichen derzeit anscheinend andere politische Fragen Vorrang. Dennoch ist die strategische Entscheidung für den Frieden auf beiden Seiten unverändert, wie erst unlängst auf höchster Ebene bekräftig wurde. Präsident Bashar Al Assad hat in seiner Rede zum Amtsantritt am 7. Juli seinen Willen bekundet, eine Vereinbarung mit Israel abzuschließen, und darauf verwiesen, dass mit Ausnahme der Linie vom 4. Juni 1967 alles verhandelbar sei. Ehud Barak seinerseits forderte Syrien auf, einen, wie er es nannte „Frieden der Tapferen“ abzuschließen – eine Formel, die uns vertraut klingt. Man kann also hoffen, dass in den nächsten Monaten die Fäden der Verhandlungen neu geknüpft werden können. Lassen Sie mich abschließend noch anmerken, dass die jüngste Entwicklung in der Region nicht einzig und allein mit der des Friedensprozesses zusammenhängt, selbst wenn dieser eine zentrale Rolle spielt. Die regionale Integration kommt, wenn auch noch sehr unzureichend, langsam aber regelmäßig voran. Sie ist ganz besonders in den weiter gefassten Rahmen des Europa-Mittelmeer-Prozesses von Barcelona eingebunden, der das Anliegen der Europäischen Union widerspiegelt, eine globale Strategie für diese Region zu entwickeln, die uns so nahe ist und mit der wir so eng verbunden sind. Eine Freihandelszone mit der EU ist in Vorbereitung, die alle Länder des Nahen Ostens einschließen soll und die – davon sind wir überzeugt – die Öffnung und die Modernisierung der Volkswirtschaften sowie ihre Einbindung in die Weltwirtschaft fördern dürfte. Assoziierungsabkommen wurden bereits mit Jordanien, mit Israel und mit der palästinensischen Autonomiebehörde unterzeichnet. Ein Abkommen mit Ägypten steht unmittelbar bevor. Mit dem Libanon sowie mit Syrien laufen Verhandlungen. Ohne jeden Zweifel wird der Europa-Mittelmeer-Prozess in seiner politischen Dimension mit dem Projekt einer Charta des Friedens und der Stabilität, wirtschaftlicher, aber auch sozialer und menschlicher Stabilität dazu beitragen, den Nahen Osten der „Zeit nach dem Friedensschluss“ zu errichten, den wir herbeisehnen, denn zu dem Friedensprozess, der heute in eine Phase eingetreten ist, von der wir hoffen und glauben, dass sie entscheidend ist, gibt es keine Alternative. Europa, wie auch die übrige internationale Gemeinschaft, allen voran die USA – und damit möchte ich schließen, Frau Präsidentin – will alles tun, um die Entscheidungen zu erleichtern, die die Hauptakteure, Israel und die Palästinenser, die gegenüber ihren Völkern und gegenüber der Geschichte Verantwortung tragen, zu treffen haben, um diesen so lange herbeigesehnten und gewünschten Frieden, der nunmehr zum Greifen nahe ist, zu befördern. Die Tatsache, dass der Präsident der Knesset Avraham Burg und der Präsident des palästinensischen Legislativrates Ahmed Qurie Ihrer Einladung, Frau Präsidentin, Folge geleistet haben und bereit sind, heute gleichzeitig vor dem Europäischen Parlament aufzutreten, spricht für den Friedenswillen und die Dialogbereitschaft beider Seiten. Zugleich sehe ich in diesem meines Wissens nie da gewesenen Schritt ein Zeichen der Anerkennung für die unermüdlichen Bemühungen der Europäischen Union um die Förderung des Friedensprozesses, zugleich aber auch ein Zeichen der hohen Erwartungen an Europa. Diese Erwartungen dürfen wir nicht enttäuschen. Wir begrüßen diese außergewöhnliche Geste als ein Zeichen des Vertrauens und der Hoffnung. Gestatten Sie mir nun, Ihnen unsere Analyse der jüngsten Entwicklungen in der Region sowie des derzeitigen Standes und der Perspektiven des Friedensprozesses vorzustellen. Wir waren in den letzten Monaten Zeugen wichtiger Ereignisse im Nahen Osten, sei es das Gipfeltreffen von Camp David oder der israelische Rückzug aus dem Südlibanon. In diese Zeit fiel auch der Tod des syrischen Präsidenten Hafez El Assad, der sein Land zu einem wichtigen Akteur auf der regionalen Bühne gemacht hat. Diese beschleunigte Entwicklung der Ereignisse betrifft vor allem die israelisch-palästinensischen Verhandlungen. Mit der Amtsübernahme von Ehud Barak als israelischer Ministerpräsident, der auf der Grundlage eines Friedensprogramms gewählt worden war, sowie dank der Entschlossenheit von Yasser Arafat, den Dialog fortzusetzen, gelang es, die Verhandlungen wieder in Gang zu bringen und so den Prozess aus der Sackgasse herauszuführen, in der er sich seit mehreren Jahren befand. Die Unterzeichnung des Abkommens von Sharm-el-Sheikh am 4. September 1999 leitete eine neue Phase des Friedensprozesses ein und setzte einer langen Zeit der Stagnation oder gar des Rückschritts ein Ende. Darin wurden die Modalitäten für die Umsetzung der Klauseln des Abkommens von Wye River vereinbart, das bislang nur auf dem Papier stand. Zugleich wurde ein neuer Zeitplan für den Abschluss der Verhandlungen über den endgültigen Status festgelegt, der diesmal mit dem Datum 13. September 2000 eine sehr kurze Terminstellung enthielt und auf diese Weise die Übergangsperiode de facto um ein Jahr verlängerte. Am Vorabend dieses Datums sei es gestattet, eine erste – zwangsläufig vorläufige – Bilanz dieser Wiederbelebung des Friedensprozesses zu ziehen. Lassen Sie mich zunächst feststellen, dass das Abkommen von Sharm-el-Sheikh in seinen wesentlichen Punkten umgesetzt wurde, wenn auch vielfach mit Verzögerung gegenüber dem ursprünglichen Zeitplan. So wurde der zweite Teilabzug am 24. März 2000, also mit gut zweimonatiger Verzögerung gegenüber dem Zeitplan, abgeschlossen. Zwar wurden einige Hundert Gefangene freigelassen, doch ist die Bilanz noch nicht voll zufriedenstellend. Andere Bestimmungen wurden nur unvollkommen umgesetzt. So fand der dritte Teilabzug nicht statt. Von den zwei zwischen Gaza und dem Westjordanland vorgesehenen Korridoren wurde nur einer eröffnet. Die Siedlungsaktivitäten und Landenteignungen im Westjordanland gingen unter Verletzung des Abkommens von Sharm-el-Sheikh, das jegliche einseitige Maßnahme zur Veränderung der Situation vor Ort untersagte, weiter. Diese Schwierigkeiten, zu denen eine sehr schlechte wirtschaftliche und soziale Lage hinzukommt, haben in hohem Maße dazu beigetragen, in den Palästinensergebieten eine starke Spannung aufrecht zu erhalten, die vielfach zu gewaltsamen Zwischenfällen führte. Was die Verhandlungen über den endgültigen Status betrifft, bei denen als Zwischenetappe ein Rahmenabkommen vorgesehen war, so traten sie lange Zeit auf der Stelle. Da die Ausgangspositionen beider Seiten sehr weit voneinander entfernt waren, entstand der Eindruck, es sei wohl noch verfrüht, um auf Kompromisse zu hoffen. Diese Situation war der Auslöser für den jüngsten Gipfel von Camp David, der zwar nicht zu dem erhofften Abkommen führte, jedoch zu allen Fragen des endgültigen Status neue Perspektiven eröffnete und deshalb aus unserer Sicht nicht als Misserfolg gewertet werden kann. Im Gegenteil, unserer Meinung nach hat er eine neue Dynamik in Gang gesetzt. Dieses Ergebnis, mit dem vor einigen Monaten noch niemand gerechnet hätte, wäre zweifellos ohne das persönliche Engagement von Präsident Clinton und Frau Albright nicht möglich gewesen. Die erzielten Fortschritte sind in hohem Maße auf ihre Entschlossenheit zurückzuführen, Übereinstimmung in den Standpunkten und den Fortgang der Verhandlungen zu erzielen. Selbstverständlich sind sie jedoch auch und vor allem dem politischen Mut, dem Verantwortungsbewusstsein und dem Friedensengagement des Präsidenten der palästinensischen Autonomiebehörde und des israelischen Ministerpräsidenten zu verdanken. Erstmals haben sie ohne jedes Tabu über alle Fragen im Zusammenhang mit dem ständigen Status beraten und sich dabei nicht gescheut, an Grundsatzpositionen zu rühren, die bis dahin als unumstößlich galten. Gewiss haben die Diskussionen noch nicht zum Erfolg geführt, und keiner der erzielten Fortschritte kann ohne ein Gesamtabkommen als endgültig gewertet werden. So will es die alte Regel der Diplomatie, die besagt, dass es kein Abkommen über irgendetwas gibt, solange es kein Abkommen über alles gibt. Zwar ist der Frieden im Nahen Osten nunmehr in Sicht, jedoch ist er noch nicht erreicht."@de7 "Κυρία Πρόεδρε, κύριε Πρόεδρε της Επιτροπής, κυρίες και κύριοι βουλευτές, θα ήθελα καταρχάς, μετά από εσάς κυρία Πρόεδρε και μετά από τους ομιλητές των ομάδων, να εκφράσω κι εγώ τη συμπάθειά μου και να συμμεριστώ τα αισθήματα του Συμβουλίου που καταδικάζουν την τρομοκρατία. Είναι ένα θέμα το οποίο προσεγγίσαμε κατά τη διάρκεια της άτυπης συνεδρίασης των Υπουργών Εξωτερικών, το Σάββατο και την Κυριακή στο Évian. Απευθυνόμενος, με τη σειρά μου προς τους κατοίκους της Μάλαγα και προς τη χήρα του κ. Carpena, επιθυμώ να τους βεβαιώσω για την πρόθεση της Ευρωπαϊκής Ένωσης να δράσει κατά της μάστιγας της τρομοκρατίας, η οποία απειλεί άμεσα τα δημοκρατικά μας καθεστώτα. Οι πρόοδοι που σημειώθηκαν στο Camp David θα πρέπει να εδραιωθούν, ενώ ορισμένες τελευταίες εξελίξεις είναι απαραίτητες, ιδιαιτέρως στα θέματα της Ιερουσαλήμ, των προσφύγων και κυρίως, των Αγίων Τόπων. Στο Camp David άνοιξαν προοπτικές. Είμαστε βέβαιοι ότι μία λύση, η οποία θα συνυπολογίζει τις νόμιμες προσδοκίες κάθε μέρους, αλλά και του υπόλοιπου κόσμου, είναι εφικτή ακόμα και για τους Αγίους Τόπους. Δίνεται λοιπόν μία ιστορική ευκαιρία. Βρισκόμαστε πάντα σε μία εξαιρετικά ευνοϊκή συγκυρία. Ο ισραηλινός Πρωθυπουργός, ο οποίος εξελέγη βάσει ενός ειρηνευτικού προγράμματος, επιθυμεί μια συμφωνία, από την οποία έχει συμφέρον τόσο ο ίδιος όσο και ο Πρόεδρος Αραφάτ, ο οποίος παραμένει πιστός στην απόφαση που έλαβε να αναμειχθεί στη διαδικασία του Όσλο. Ο Πρόεδρος Κλίντον, εξάλλου, είναι περισσότερο αποφασισμένος από ποτέ να ασκήσει όλη την επιρροή, τόσο τη δική του όσο και της χώρας του, προκειμένου να προωθήσει, πριν από το χρονικό περιθώριο της εντολής του – δηλ. μέχρι το τέλος του έτους- μια θετική εξέλιξη στις διαπραγματεύσεις. Η εξαιρετική αυτή ευκαιρία, το παράθυρο που ανοίγεται στην υπόθεση μπορεί – και χρειάζεται προσοχή - πολύ σύντομα να ξανακλείσει. Οι εκλογές στην Αμερική πλησιάζουν, όπως επίσης και η πρόωρη λήξη της νομοθετικής περιόδου στο Ισραήλ, γεγονότα τα οποία, όπως γνωρίζουμε, μπορούν να αποτελέσουν πολύ λεπτά ζητήματα. Όσο για την προθεσμία της 13ης Σεπτεμβρίου, η οποία ορίζεται στη συμφωνία του Charm-el-Cheikh για την ολοκλήρωση των διαπραγματεύσεων σχετικά με το τελικό καθεστώς, δεν μπορεί να μετατίθεται επ’αορίστω χωρίς να διαφαίνονται στις διαπραγματεύσεις απτή πρόοδος και προοπτικές για σύντομη κατάληξη. Η εξαιρετική αυτή ευκαιρία δεν πρέπει λοιπόν να πάει χαμένη. Για να μπορέσει η ελπίδα που δημιουργήθηκε στο Camp David να πάρει σάρκα και οστά, εκείνο που έχει σημασία είναι να παραμείνουν τα μέρη σε εγρήγορση και να συνεχίσουν να επιδεικνύουν την ίδια δέσμευση και την ίδια βούληση με εκείνες που έχουν επιδείξει μέχρι τώρα. Οι ηγέτες τους πρέπει να λάβουν γενναίες και δύσκολες γι’ αυτούς αποφάσεις. Στο πλαίσιο αυτό, πρέπει να γίνουν τα πάντα προκειμένου να παροτρυνθούν τα μέρη να επιμείνουν απρόσκοπτα στο εγχείρημα που έχουν αναλάβει για την επίτευξη μιας γενικής και καθοριστικής συμφωνίας. Η Ευρωπαϊκή Ένωση είναι, σε αυτό το πλαίσιο, έτοιμη να κάνει το παν προκειμένου να διασφαλισθεί η επιτυχία των προσπαθειών που έχουν καταβληθεί. Ο ρόλος της, τον οποίον σκοπεύει να συνεχίσει να διαδραματίζει με ενεργό και χρήσιμο τρόπο, έχει πολλές πτυχές: ενθάρρυνση των μερών, συμβολή στην αναζήτηση λύσεων, στήριξη στην υλοποίηση των συμφωνιών. Μέσω του συνεχούς και σταθερού πολιτικού διαλόγου που διατηρεί με όλα τα μέρη, η Ευρωπαϊκή Ένωση δεν παραλείπει ποτέ να υπενθυμίζει τη διεθνή νομιμότητα, τη μέριμνα για την εφαρμογή των αποφάσεων των Ηνωμένων Εθνών και των βασικών αρχών που διέπουν την ειρηνευτική διαδικασία, καθώς επίσης και τη βούλησή της να ενθαρρύνει τα μέρη να προχωρήσουν προς την επίτευξη της ειρήνης. Μπορέσατε να διαπιστώσετε και μόνη σας, κυρία Πρόεδρε, με την ευκαιρία της επίσκεψής σας στην Εγγύς Ανατολή, στην αρχή του χρόνου, κατά πόσον οι ευρωπαϊκές θέσεις είναι αυτονόητες και αναμενόμενες, κατά πόσον εξετάζονται και αναλύονται λεπτομερώς, κατά πόσον κρίνονται άλλοτε υπερβολικά μετριοπαθείς και άλλοτε πάλι υπερβολικά τολμηρές ή άκαιρες, αν και γενικά εποικοδομητικές και σταθμισμένες. Μπορέσατε, επίσης, να παρατηρήστε πόσο δυνατές παραμένουν οι προσδοκίες από την Ευρώπη. Και είναι ακριβώς το ενδιαφέρον για την αποδοχή του ρόλου της Ευρώπης και η ικανοποίηση της προσδοκίας των μερών, που υπαγόρευσε τον διορισμό ενός ειδικού απεσταλμένου της Ευρωπαϊκής Ένωσης από το 1996. Ο Πρέσβης Moratinos - τον οποίον καλωσορίζω και ο οποίος κατέχει αυτό το αξίωμα εδώ και τέσσερα χρόνια – κατάφερε να ενσαρκώσει την Ευρώπη στην Εγγύς Ανατολή, αναπτύσσοντας καθημερινές επαφές με όλους τους ηγέτες της περιοχής. Αυτός ο ρόλος υποστήριξης, εξομάλυνσης και διαμεσολάβησης, συμπληρωματικά με εκείνον των Ηνωμένων Πολιτειών, ενισχύεται από τη συμμετοχή στο συλλογικό προβληματισμό για την εξεύρεση νέων λύσεων οι οποίες θα στοχεύουν στην καταπολέμηση των ταμπού και στην πρόταση συμβιβαστικών λύσεων. Η διακήρυξη του Βερολίνου του 1999, όπως και αυτή της Βενετίας του 1980, εκφράζουν μία αξιοσημείωτη ταύτιση απόψεων των ευρωπαίων εταίρων και αποτελούν κείμενα αναφοράς τα οποία έχουν συμβάλει – είμαι βέβαιος – στην εξεύρεση μιας ιστορικής συμβιβαστικής οδού μεταξύ Ισραηλινών και Παλαιστίνιων. Η Ευρώπη, τέλος, έχει αναπτύξει μία πολιτική συνεργασίας με όλες τις χώρες της Εγγύς Ανατολής με στόχο να δημιουργήσει τις προϋποθέσεις μιας αρμονικής οικονομικής και κοινωνικής ανάπτυξης, ενισχύοντας την περιφερειακή ολοκλήρωση η οποία είναι απαραίτητη για τη μόνιμη εγκαθίδρυση της ειρήνης. Έτσι, από το 1993 διασφαλίζει – το γνωρίζουμε αυτό – το ήμισυ περίπου των κονδυλίων της παγκόσμιας βοήθειας στο παλαιστινιακό έδαφος. Παραμένει φυσικά διαθέσιμη – επιμένω στο σημείο αυτό - προκειμένου να συμβάλει, εν ευθέτω χρόνω, στην πλήρη εφαρμογή των συμφωνιών που θα έχουν επιτευχθεί. Είναι ακόμα πολύ νωρίς ίσως να μιλήσουμε για το περιεχόμενο της συμφωνίας σχετικά με το μόνιμο καθεστώς των παλαιστινιακών εδαφών, κάτι που εναπόκειται, ούτως ή άλλως, στα μέρη και μόνο σε αυτά και θα καθοριστεί από τις διαπραγματεύσεις, οι οποίες είναι και η μόνη αποδεκτή μέθοδος. Η συζήτηση του Camp David μας δίνει ωστόσο μία πρώτη ιδέα για αυτό που θα μπορούσε να αποτελέσει τις πτυχές μιας μελλοντικής συμφωνίας. Σε αυτό το πλαίσιο, θέλω να πω ότι πιστεύουμε πως η δημιουργία ενός παλαιστινιακού κράτους είναι αναπόφευκτη, με τον όρο βέβαια ότι θα είναι βιώσιμο, ειρηνικό και δημοκρατικό. Προκύπτει από το αναντίρρητο δικαίωμα των Παλαιστίνιων για αυτοδιάθεση και έχω την πεποίθηση ότι αποτελεί εξάλλου, την καλύτερη εγγύηση ασφάλειας για το Ισραήλ. Αυτό το δικαίωμα αυτοδιάθεσης και συνεπώς το δικαίωμα ανακήρυξης ενός κράτους δεν θα μπορούσε να αποτελέσει αντικείμενο καμίας αρνησικυρίας. Ωστόσο, όπως έχει ήδη επισημάνει η Ευρωπαϊκή Ένωση, η προτίμησή της τάσσεται σαφώς υπέρ της δημιουργίας ενός παλαιστινιακού κράτους μετά την ολοκλήρωση μιας επιτυχούς διαπραγματευτικής διαδικασίας. Κάτι που δεν έθεσε, όμως, ως προϋπόθεση, όπως γνωρίζετε. Η θέση της σχετικά με το ζήτημα αυτό παραμένει εκείνη της απόφασης του Βερολίνου, τον Μάρτιο του 1999. Όμως όλες οι προσπάθειες που εκδηλώνονται στην παρούσα φάση, ξεκινώντας βέβαια από αυτές που καταβάλλουν τα μέρη, οφείλουν να στοχεύουν στην επίτευξη μιας εφικτής – το επαναλαμβάνω – συμφωνίας. Όπως αντιληφθήκατε, ακόμα και οι ίδιοι οι Παλαιστίνιοι προβληματίζονται σήμερα σχετικά με τη σκοπιμότητα, τις συνθήκες και, κυρίως, τη χρονική στιγμή, ανακήρυξης του κράτους τους εν όψει των τωρινών εξελίξεων. Η ανταλλαγή απόψεων μεταξύ των Υπουργών Εξωτερικών των Δεκαπέντε, στην πρόσφατη άτυπη συνεδρίασή τους στο Évian, την οποίαν ανέφερα λίγο πριν, επιβεβαίωσαν την εγκυρότητα της μέχρι τώρα ευρωπαϊκής προσέγγισης στο θέμα της υποστήριξης της ειρηνευτικής διαδικασίας. Εύλογα επιλέξατε κυρία Πρόεδρε, κυρίες και κύριοι βουλευτές, να αναφερθείτε στην κατάσταση στην Εγγύς Ανατολή. Η επιλογή αυτή είναι η πλέον επίκαιρη, δεδομένου ότι η συγκεκριμένη περιοχή αποτέλεσε τους τελευταίους μήνες το προσκήνιο ιδιαιτέρως ενδεικτικών γεγονότων και προσεγγίζει ίσως μία ιστορική καμπή. Βρισκόμαστε, πράγματι, λίγο πριν την καθοριστική προθεσμία για τους λαούς της περιοχής και, για πρώτη φορά, έχουμε όντως την δυνατότητα να βλέπουμε να τελειώνει μισός αιώνας ισραηλο-παλαιστινιακών αντιθέσεων, αλλά και τον κίνδυνο, αν αυτή η ελπίδα διαψευσθεί ποτέ, να δούμε τη βία να επανεμφανίζεται. Η ανάγκη άμεσης εξεύρεσης μιας αποφασιστικής λύσης στο ισραηλο-παλαιστινιακό ζήτημα δεν πρέπει, ωστόσο, να μας αποπροσανατολίζει από τα άλλα ζητήματα της ειρηνευτικής διαδικασίας, αφού αυτή αποτελεί ένα συνεκτικό σύνολο. Απαιτεί μία σφαιρική και μόνιμη λύση. Μια ισραηλο-παλαιστινιακή συμφωνία είναι απαραίτητη. Είναι ζωτική, αλλά δεν μπορεί από μόνη της, να διασφαλίσει ειρήνη και σταθερότητα στην Εγγύς Ανατολή. Επίσης, είναι πλέον καιρός, όπως υπογράμμισε τελευταία ο Πρόεδρος της Γαλλικής Δημοκρατίας, να επανασυνδεθούν τα νήματα για συζήτηση μεταξύ Συρίας και Ισραήλ, δεδομένου ότι το υπάρχον καθεστώς δεν είναι προς συμφέρον καμίας εκ των δύο χωρών. Θα πρέπει, λοιπόν, να καταβληθεί κάθε προσπάθεια προκειμένου να προωθηθεί, το συντομότερο δυνατόν, η σύναψη συμφωνίας μεταξύ Ισραήλ και Συρίας, καθώς επίσης και μεταξύ Ισραήλ και Λιβάνου. Από αυτήν την άποψη, μολονότι η κατάσταση φαίνεται σήμερα πλήρης αντιθέσεων, υπάρχει ωστόσο, υπάρχει προοπτική. Η αποχώρηση των Ισραηλινών από τον Νότιο Λίβανο, στις 24 Μαΐου έθεσε, πράγματι, τέλος σε 22 χρόνια κατοχής δημιουργώντας έτσι, αυτό που εγώ θα αποκαλούσα, μία “νέα κατάσταση”. Η αποχώρηση αυτή, η οποία πιστοποιήθηκε από τον Γενικό Γραμματέα των Ηνωμένων Εθνών στις 16 Ιουνίου, αποτελεί βέβαια θετικό στοιχείο. Σηματοδότησε, εν πρώτοις, αν και με καθυστέρηση, την καθολική και άνευ όρων εφαρμογή του ψηφίσματος 425 του Συμβουλίου Ασφαλείας. Απετέλεσε, συνεπώς, για το λόγο αυτό, μία αδιαμφισβήτητη πρόοδο. Εξελίχθηκε, στη συνέχεια, κάτω από συνθήκες λιγότερο δυσμενείς απ’ ό,τι ίσως αναμέναμε και -το σπουδαιότερο- δε συνοδεύτηκε από έξαρση βίας, όπως φοβόμασταν. Στο σημείο αυτό, θα πρέπει να επισημάνουμε το αίσθημα ευθύνης που επέδειξαν τα μέρη στο σύνολό τους. Μέχρι σήμερα, στάθηκε δυνατό να υπερπηδηθούν οι δυσκολίες και να εφαρμοσθούν οι διατάξεις του ψηφίσματος 425. Το ζήτημα των ισραηλινών παραβιάσεων κατά μήκος της κυανής γραμμής μπόρεσε έτσι να διακανονιστεί μετά από δυσκολίες δύο μηνών. Το Συμβούλιο Ασφαλείας ενέκρινε, στις 27 Ιουλίου, το ψήφισμα 1310 παρατείνοντας την εντολή της FINUL κατά μία νέα περίοδο έξι μηνών. Η κυβέρνηση του Λιβάνου εξέφρασε, στις 5 Αυγούστου, τη σύμφωνη γνώμη της για την επάνοδο της δύναμης στην πρώην κατεχόμενη ζώνη και από τότε η FINUL έχει εγκαταστήσει ένα ορισμένο αριθμό σταθερών σημείων στη ζώνη αυτή και έχει λάβει επίσης θέση κατά μήκος των ισραηλο-λιβανικών συνόρων. Παράλληλα, στις 9 Αυγούστου, η κυβέρνηση του Λιβάνου προέβη στην επαναφορά, στην πρώην κατεχόμενη ζώνη, μιας μεικτής δύναμης 1000 ανδρών, 500 στρατιωτικών και 500 αστυνομικών, των οποίων η αποστολή είναι η διατήρηση της δημόσιας τάξης στο ίδιο το εσωτερικό του λιβανικού εδάφους, εξαιρουμένου όμως κάθε καθήκοντος επιτήρησης των συνόρων, μολονότι αυτή ήταν η προηγούμενη αρμοδιότητά της. Η επαναφορά της FINUL και η αποστολή, από τη λιβανική κυβέρνηση, μιας μεικτής δύναμης ασφαλείας στο νότο αποτελούν, πιστεύουμε, θετικά γεγονότα. Ωστόσο, η κατάσταση στα σύνορα με το Ισραήλ παραμένει εύθραυστη. Από καιρό σε καιρό προκύπτουν σχετικά ασήμαντα μέχρι τώρα επεισόδια κατά μήκος της κυανής γραμμής. Είναι λοιπόν προς όφελος όλων των μερών να αποφύγουν κάθε επεισόδιο το οποίο θα μπορούσε να προκαλέσει κλιμάκωση της κατάστασης. Σε αυτό το μέτρο, είναι σημαντικό να αναλάβει η λιβανική κυβέρνηση όλες τις ευθύνες της προκειμένου να δημιουργήσει τις απαραίτητες προϋποθέσεις για την πλήρη εκτέλεση της εντολής της FINUL. Η σταθεροποίηση της κατάστασης στο Νότιο Λίβανο εξαρτάται, επίσης, και από την αποκατάσταση της περιοχής η οποία, όπως ξέρουμε, υπέφερε πολλά από την κατοχή και τον πόλεμο καθώς και από την επανένταξή της στον οικονομικό και κοινωνικό χώρο του Λιβάνου. Η Ευρωπαϊκή Ένωση είναι, φυσικά, έτοιμη να συμμετάσχει στην ανοικοδόμηση του Νοτίου Λιβάνου αμέσως μόλις υπάρξουν στην περιοχή οι κατάλληλες συνθήκες. Σκοπεύει να εκδηλώσει πολύ συγκεκριμένα την πρόθεσή της για παροχή βοήθειας στο Λίβανο, με την ευκαιρία της Διάσκεψης των Χορηγών Βοήθειας για την ανοικοδόμηση του Νοτίου Λιβάνου η οποία προβλέπεται να λάβει χώρα το φθινόπωρο υπό την προεδρία μας. Η αποχώρηση των ισραηλινών δυνάμεων από το Νότιο Λίβανο και η σταδιακή αποκατάσταση της λιβανικής κυριαρχίας στη συγκεκριμένη ζώνη βρίσκονται, και αυτές, σε καλό δρόμο. Εξάλλου, μέσα από τις αλλαγές που βρίσκονται σε εξέλιξη στην περιοχή διαφαίνεται η δυνατότητα, όπως ελπίζουμε, μιας σταδιακής ανάπτυξης των σχέσεων Συρίας-Λιβάνου, όπου η κατάσταση δεν είναι λιγότερο εύθραυστη. Μία και μόνη συμφωνία μεταξύ Ισραήλ και Συρίας, κατ’ εφαρμογή του ψηφίσματος 242 του Συμβουλίου Ασφαλείας και της αρχής ανταλλαγής εδαφών για την ειρήνη, μπορεί –όπως πιστεύουμε- να εγκαθιδρύσει στην περιοχή μία δίκαιη και μόνιμη ειρήνη. Οι συνθήκες, βέβαια, μπορεί να μη φαίνονται ιδιαίτερα ευνοϊκές - το αναγνωρίζουμε - για επανέναρξη των ισραηλο-συριακών διαπραγματεύσεων, έστω και βραχυπρόθεσμα. Οι θέσεις των δύο μερών, απ’ όσο ξέρουμε, παραμένουν σε αυτό το στάδιο ασυμβίβαστες, παρόλο που οι διαφορές τους δείχνουν να είναι λιγότερο σοβαρές από την πλειονότητα των ισραηλο-παλαιστινιακών αντιθέσεων. Άλλωστε, οι ισραηλινοί και οι σύριοι ηγέτες φαίνεται να έχουν άλλα πολιτικά θέματα στο άμεσο πρόγραμμά τους. Ωστόσο, η στρατηγική επιλογή της ειρηνικής λύσης παραμένει εκατέρωθεν και πρόσφατα επιβεβαιώθηκε στο υψηλότερο επίπεδο. Ο Πρόεδρος Bashar Al Assad τόνισε στο λόγο του, κατά την ανάληψη των καθηκόντων του, στις 7 Ιουλίου, την προθυμία του για την επίτευξη συμφωνίας με το Ισραήλ, υπενθυμίζοντας ότι όλα είναι διαπραγματεύσιμα εκτός από τη γραμμή της 4ης Ιουνίου 1967. Ο Εχούντ Μπαράκ, από την πλευρά του, κάλεσε τη Συρία να υπογράψει αυτό που ο ίδιος ονόμασε –διατύπωση που για μας απλώς επαναλαμβάνεται- “ειρήνη των γενναίων”. Μπορούμε λοιπόν να ελπίζουμε ότι, στους προσεχείς μήνες, θα επανασυνδεθούν τα νήματα των διαπραγματεύσεων. Οι πρόσφατες εξελίξεις στην περιοχή, και τελειώνω με αυτό, δεν σχετίζονται μόνο με την ειρηνευτική διαδικασία, μολονότι αυτή παίζει τον κεντρικό ρόλο. Η περιφερειακή ολοκλήρωση, αν και ακόμη ανεπαρκής, προχωρά αργά αλλά σταθερά. Τοποθετείται κατά περίεργο τρόπο στο ευρύτερο πλαίσιο της ευρω-μεσογειακής διαδικασίας της Βαρκελώνης, η οποία εκφράζει τον προβληματισμό της Ευρωπαϊκής Ένωσης για την ανάπτυξη μιας γενικής στρατηγικής στην περιοχή με την οποία είμαστε τόσο κοντά και τόσο στενά συνδεδεμένοι. Δημιουργείται μία ζώνη ελεύθερου εμπορίου με την Ευρωπαϊκή Ένωση, η οποία περιλαμβάνει όλες τις χώρες της Εγγύς Ανατολής και η οποία θα πρέπει –όπως έχουμε την πεποίθηση- να προωθήσει την ανάπτυξη και τον εκσυγχρονισμό των οικονομιών, καθώς και την ένταξή τους στην παγκόσμια οικονομία. Συμφωνίες εταιρικής σχέσης έχουν ήδη υπογραφεί με την Ιορδανία, το Ισραήλ και το Παλαιστινιακό κράτος. Μία τέτοια συμφωνία θα πρέπει να υπογραφεί προσεχώς και με την Αίγυπτο. Διαπραγματεύσεις βρίσκονται σε εξέλιξη με το Λίβανο καθώς και με τη Συρία. Δεν υπάρχει αμφιβολία ότι η ευρω-μεσογειακή διαδικασία, στην πολιτική της διάσταση, με το σχέδιο του χάρτη ειρήνης και σταθερότητας, σταθερότητας οικονομικής αλλά και κοινωνικής και ανθρώπινης, θα συμβάλει στη δημιουργία μιας “μετα-ειρηνευτικής” Εγγύς Ανατολής, κάτι που ευχόμαστε, αφού δεν υπάρχει εναλλακτική λύση στην ειρηνευτική διαδικασία η οποία εισήλθε σήμερα σε μία φάση που ελπίζουμε και πιστεύουμε να είναι καθοριστική. Η Ευρώπη, όπως και η υπόλοιπη διεθνής κοινότητα, ιδιαίτερα οι Ηνωμένες Πολιτείες – και στο σημείο αυτό τελειώνω, κυρία Πρόεδρε - σκοπεύει να πραγματοποιήσει ό,τι χρειάζεται προκειμένου να διευκολύνει τις αποφάσεις οι οποίες ανήκουν στους πρωταγωνιστές, Ισραηλινούς και Παλαιστίνιους, με υπευθυνότητα απέναντι στους λαούς τους και στην ιστορία, με σκοπό την προώθηση της επίτευξης της ειρήνης, που για τόσο καιρό οι πάντες προσδοκούσαν και επιθυμούσαν και που τώρα, πλέον, είναι εφικτή. Το γεγονός ότι οι Πρόεδροι της Knesset, κ. Avraham Burg, και του Παλαιστινιακού Νομοθετικού Συμβουλίου, κ. Ahmed Qurie, δέχτηκαν να έρθουν μαζί, σήμερα, ενώπιον του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου, κατόπιν δικής σας πρόσκλησης κυρία Πρόεδρε, αντικατοπτρίζει τη βούληση για ειρήνη και διάλογο που εμψυχώνει πλέον τα δύο μέρη. Επίσης, διαβλέπω σε αυτό το διάβημα, χωρίς προηγούμενο απα όσο γνωρίζω, μία ένδειξη αναγνώρισης των προσπαθειών που δεν έπαψε να καταβάλλει η Ευρωπαϊκή Ένωση προκειμένου να προωθήσει την ειρήνη, αναγνώριση η οποία συνοδεύεται και από έντονη προσδοκία προς την Ευρώπη. Δεν πρέπει να απογοητεύσουμε αυτήν την προσδοκία. Η εξαιρετική αυτή χειρονομία, στην οποία διακρίνω κάποια ένδειξη εμπιστοσύνης και ελπίδας, αξίζει το καλωσόρισμα μας. Θα προσπαθήσω τώρα να σας εισαγάγω στην ανάλυση που κάνουμε επί των τελευταίων εξελίξεων της κατάστασης στην περιοχή και επί των προοπτικών της ειρηνευτικής διαδικασίας. Υπήρξαμε μάρτυρες, τους τελευταίους μήνες, στην Εγγύς Ανατολή, γεγονότων κορυφαίας σημασίας, είτε αυτά αφορούν τη σύνοδο κορυφής στο Camp David είτε την αποχώρηση των Ισραηλινών από το Νότιο Λίβανο. Ο θάνατος του σύριου προέδρου Hafez El Assad, ο οποίος κατέστησε τη χώρα του σημαντικό παράγοντα στα τοπικά δρώμενα, συνέβη την ίδια χρονική στιγμή. Αυτή η ταχεία εξέλιξη των γεγονότων αφορά πρωτίστως τις ισραηλο-παλαιστινιακές διαπραγματεύσεις. Η άνοδος στην ισραηλινή εξουσία του Εχούντ Μπαράκ, ο οποίος εκλέχθηκε βάσει ενός ειρηνευτικού προγράμματος, καθώς και η σταθερή αποφασιστικότητα του Yasser Arafat να συνεχιστεί ο διάλογος, επέτρεψαν την επανέναρξη των διαπραγματεύσεων, συμβάλλοντας με αυτόν τον τρόπο ώστε να εξέλθει η διαδικασία από το αδιέξοδο στο οποίο βρισκόταν επί χρόνια. Η συμφωνία του Charm-el-Cheikh, που υπογράφηκε στις 4 Σεπτεμβρίου 1999, εγκαινίασε μία νέα φάση στην ειρηνευτική διαδικασία, η οποία είχε διακοπεί λόγω μιας μεγάλης περιόδου αδράνειας, για να μην πω οπισθοδρόμησης. Όρισε τους τρόπους ενεργοποίησης των όρων της συμφωνίας του Wye River, οι οποίοι παρέμεναν μέχρι τότε ανεφάρμοστοι. Καθόρισε ένα νέο χρονοδιάγραμμα για την ολοκλήρωση των διαπραγματεύσεων σχετικά με το τελικό καθεστώς, ορίζοντας γι’ αυτές νέους όρους με μία πολύ κοντινή πλέον προθεσμία, την 13η Σεπτεμβρίου 2000, επιμηκύνοντας έτσι εμφανώς την περίοδο προσωρινής διακυβέρνησης του ενός έτους. Εν όψει της έλευσης αυτής της προθεσμίας, ας κάνουμε έναν πρώτο απολογισμό, προσωρινού αναγκαστικά χαρακτήρα, της επανέναρξης της ειρηνευτικής διαδικασίας. Θα ήθελα να πω καταρχάς ότι η συμφωνία του Charm-el-Cheikh μπόρεσε να υλοποιηθεί όσον αφορά τις κύριες διατάξεις της, αν και συχνά με καθυστέρηση σε σχέση με το καθορισμένο χρονοδιάγραμμα. Η δεύτερη φάση ολοκληρώθηκε στις 24 Μαρτίου 2000, έστω και με μία δίμηνη καθυστέρηση από την προβλεπόμενη προθεσμία. Πολλές εκατοντάδες φυλακισμένων στάθηκε δυνατό να ελευθερωθούν αλλά ο απολογισμός δεν είναι ακόμα απόλυτα ικανοποιητικός. Άλλες διατάξεις εφαρμόστηκαν ελλιπώς. Έτσι, η τρίτη φάση δεν πραγματοποιήθηκε. Ένας μόνο από τους δύο διαδρόμους που προβλέπονταν μεταξύ Γάζας και Υπεριορδανίας άνοιξε. Συνεχίστηκαν οι δραστηριότητες αποικισμού και απαλλοτρίωσης στην Υπεριορδανία, παραβιάζοντας τη συμφωνία του Charm-el-Cheikh η οποία απαγόρευε κάθε μονομερές μέτρο που θα στόχευε στη μεταβολή της κατάστασης στην περιοχή. Οι δυσκολίες αυτές, σε συνδυασμό με μία υποβαθμισμένη οικονομική και κοινωνική κατάσταση, συνέβαλαν σημαντικά στη διατήρηση κάποιας έντασης στην περιοχή, η οποία, πολλές φορές, εξελίχθηκε σε βίαια επεισόδια. Όσο για τις διαπραγματεύσεις σχετικά με το τελικό καθεστώς, οι οποίες έπρεπε να περάσουν από το ενδιάμεσο στάδιο μιας συμφωνίας πλαίσιο, για πολύ καιρό παρέμειναν στάσιμες. Η αμοιβαία απομάκρυνση των αρχικών θέσεων των μερών δημιούργησε το αίσθημα του ότι ήταν ακόμη πολύ νωρίς για να ελπίζει κανείς σε συμβιβασμούς και αυτή ακριβώς η κατάσταση στάθηκε η αιτία για τη σύνοδο κορυφής του Camp David η οποία, μολονότι δεν κατέληξε στην επιθυμητή συμφωνία, άνοιξε νέες προοπτικές για το σύνολο των θεμάτων που σχετίζονται με το τελικό καθεστώς και συνεπώς, δε θα μπορούσε για μας να θεωρηθεί αποτυχία. Αντιθέτως, πιστεύουμε ότι δημιούργησε μία νέα δυναμική. Το ανέλπιστο αυτό αποτέλεσμα, προ λίγων μόνο μηνών, δε θα ήταν εφικτό, το τονίζω, χωρίς την προσωπική ανάμειξη του Προέδρου Κλίντον και της κυρίας Ολμπράιτ. Οι πρόοδοι που σημειώθηκαν οφείλονται σε μεγάλο μέρος στην αποφασιστικότητά τους για σύγκλιση των απόψεων και προώθηση των διαπραγματεύσεων. Φυσικά, οφείλονται επίσης και κυρίως στο πολιτικό θάρρος, υπό την έννοια των ευθυνών και της δέσμευσης υπέρ της προώθησης της ειρήνης, του Προέδρου της Παλαιστινιακής Αρχής και του ισραηλινού Πρωθυπουργού. Για πρώτη φορά, πραγματικά, συζήτησαν, χωρίς απαγορευμένα θέματα, για όλα τα ερωτήματα που συνδέονται με το μόνιμο καθεστώς, χωρίς να διστάσουν αμφότεροι να προχωρήσουν, να αμβλύνουν θέσεις αρχής που μέχρι τώρα εμφανίζονταν ως απαραβίαστες. Οι συζητήσεις δεν κατέληξαν βέβαια κάπου, το γνωρίζουμε, και καμία από τις προόδους που σημειώθηκαν δε θα μπορούσε φυσικά, ελλείψει γενικής συμφωνίας, να θεωρηθεί καθοριστική, κατ’ εφαρμογή του διπλωματικού κανόνα σύμφωνα με τον οποίον δεν πρέπει να υπάρχει συμφωνία για τίποτα εφόσον δεν υπάρχει συμφωνία για τα πάντα. Μολονότι η ειρήνη στην Εγγύς Ανατολή βρίσκεται πλέον εν όψει, δεν έχει ακόμη επιτευχθεί."@el8 ". Madam President, President of the Commission, ladies and gentlemen, I should like to start by following you, Madam President, and the Speakers from the groups, in expressing the sympathy and sorrow of the Council, which condemns terrorism. This is an issue which we addressed at our informal meeting of Ministers of Foreign Affairs in Evian on Saturday and Sunday. I in turn wish to assure the inhabitants of Malaga and Mr Carpena’s widow of the European Union’s intention to fight on their behalf against the scourge of terrorism, which represents a real threat to our democracies. The progress achieved at Camp David needs to be consolidated and final concessions are necessary, especially on the question of Jerusalem, refugees and, above all, the Holy Places. Camp David opened up new possibilities. We have no doubt that a solution can be found which takes account of the legitimate expectations of each party and the rest of the world, including for the Holy Places. We therefore have an historic opportunity and the current situation is still extremely auspicious. The Israeli Prime Minister, who was elected on a platform of peace, wants an agreement, and an agreement is just as much in his interests as it is in the interests of President Arafat, who has stood by his decision to become involved in the Oslo process. As for President Clinton, he is more resolved than ever to use all his influence and the influence of his country to bring the negotiations to a successful conclusion before the end of his term of office, i.e. by the end of the year. This rather exceptional window of opportunity could, however, close again quickly and this is something we must guard against. The American elections are approaching, as is the new parliamentary term in Israel, and could prove to be a delicate issue. As for the deadline of 13 September set in the Sharm el-Sheikh agreement for concluding Permanent Status negotiations, it cannot be postponed indefinitely unless the negotiations show some tangible sign of progress and the prospect of an early outcome. This exceptional opportunity must not be wasted. If the hope raised by Camp David is to be made reality, the parties must, first and foremost, continue to be involved and to demonstrate the same commitment and will as they have shown hitherto. Their leaders must make difficult and courageous decisions and everything must therefore be done to encourage the parties to continue unwaveringly along the path which they have taken in a bid to conclude a global and final agreement. The European Union is prepared in this context to do whatever it can to guarantee that the efforts being made will be successful. There are several aspects to its role, which it intends to continue to play in an active and constructive manner: encouraging the parties, helping to find solutions, supporting the implementation of agreements. The Union never misses an opportunity to reiterate the importance of international legitimacy, its concern to see the United Nations resolutions applied, the basic principles which inform the peace process and its determination to encourage the parties to continue with the peace process through close, regular political dialogue with all the parties in the region. You yourself, Madam President, noted the extent to which European positions are listened to and anticipated, scrutinised, dissected and judged sometimes as too timid, sometimes, on the contrary, as too energetic or ill-timed but, on balance, always as constructive and balanced when you visited the Middle East at the beginning of the year. You also noticed how just how strong expectations of Europe still were. It was this concern to affirm the role of Europe and meet the parties’ expectations which prevailed when a special European Union envoy was appointed back in 1996. Ambassador Moratinos – whom I greet and who has held this post for the last four years – has managed to give Europe a profile in the Middle East by cultivating daily contacts with all the leaders in the region. This role of supporting, facilitating and mediating, which complements that of the United States, is coupled with a contribution to the collective debate to find new ways forward, break certain taboos and propose compromises. The 1999 Berlin Declaration and the 1980 Venice Declaration are an expression of the remarkably unified views of the European partners and act as reference texts which have, I am sure, opened the way to historic compromises between the Israelis and the Palestinians. Finally, Europe has developed a cooperation policy with all the countries in the Middle East in a bid to create the right conditions for harmonious economic and social development and, at the same time, strengthen regional integration, which is crucial if peace is to gain a permanent foothold. As a result, as you all know, Europe has underwritten nearly half the financial commitments to international aid to Palestine since 1993. It is, of course, and I should like to stress this point, prepared to help with the full implementation of the agreements that have been concluded when the time comes. It is still, without doubt, too early to discuss what an agreement on the Permanent Status of the Palestinian territories might look like; in any event, it will be solely up to the two sides to define this status through negotiation, which is the only admissible method. However, the Camp David discussions give us an initial idea of what the outlines of a future agreement may be. I should like to say in this context that, in our view, a Palestinian state will inevitably emerge, but it must be a viable, peaceful and democratic state. It is the natural concomitant of the Palestinians’ indefeasible right to self-determination and I am convinced that it is also the best guarantee of security for Israel. This right to a state and, hence, to proclaim statehood must not be subject to any veto. However, as the European Union has already stated, it would obviously prefer a Palestinian state to emerge from a completed process of negotiation. But, as you know, it does not stipulate that this is a condition. Its position on this question is as stated in the Berlin declaration of March 1999. But all the efforts planned at the present stage, starting of course with the efforts made by both sides, must be geared towards concluding an agreement, an agreement which is, let me repeat, within arm’s reach. As you may have noticed, even the Palestinians are now questioning the advisability, the conditions and, most importantly, the timing of their proclamation of statehood in the light of current developments. The exchange of views between the Ministers of Foreign Affairs of the Fifteen during the recent informal meeting in Evian, which I referred to earlier confirmed that the European approach in support of the peace process hitherto is the right one. You quite rightly decided, Madam President, ladies and gentlemen, to address the question of the situation in the Middle East. This decision was all the more timely given that this region, which has been the scene of a number of particularly striking events over recent months, is approaching what may prove to be an historical watershed. What we in fact face is a turning point for the people of the region: for the first time there is a real possibility of an end to half a century of conflict between Israel and Palestine; but there is also a risk, if this hope is dashed, of a resurgence of violence. The urgent need for a decisive breakthrough on the Israeli-Palestinian front should not, however, distract us from the other aspects of the peace process, and it is this that forms a coherent global issue to which a universal, lasting settlement must be found. An Israeli-Palestinian agreement is indispensable. It is vital but it alone cannot guarantee peace and stability in the Middle East. In addition, it is time, as the President of the French Republic recently stressed, for Syria and Israel to return to the negotiating table, given that the present status quo is in the interests of neither country. Every effort should therefore be made, as quickly as possible, to broker an agreement between Israel and Syria and between Israel and Lebanon. In this respect, there are prospects despite the contrasts in the present situation. Israel’s withdrawal from southern Lebanon on 24 May of this year put an end to 22 years of occupation and, as a result, ‘re-dealt the cards’, as it were. This withdrawal, which was certified by the Secretary-General of the United Nations on 16 June, is a positive factor on more than one count. First, it marks the implementation, the belated but full and unconditional implementation of Security Council Resolution 425 and therefore represents undeniable progress in this respect. It went through under less inauspicious conditions than might have been feared and, more to the point, was not accompanied by the dreaded outbreaks of fresh violence. We really must highlight the sense of responsibility which both sides demonstrated here. So far, the difficulties have been overcome and it has been possible to implement the provisions of Resolution 425. The question of Israeli incursions along the blue line was settled after two months of wrangling. On 27 July, the Security Council adopted Resolution 1310 extending the UNIFIL mandate for a further six months. On 5 August, the Lebanese Government agreed for the force to be redeployed in the former occupied zone and, since then, UNIFIL has set up a number of permanent posts in the zone and taken up its position along the Israeli-Lebanese border. At the same time, the Lebanese Government went ahead on 9 August and deployed a mixed force of 1 000 men, 500 soldiers and 500 policemen in the former occupied zone whose mission is to maintain public order within Lebanon itself, but not to engage in any kind of border surveillance, despite its responsibility to do so. The redeployment of UNIFIL and the Lebanese Government’s dispatch of a mixed security force to the south are, in our view, positive developments. The situation along the border with Israel is, however, still volatile. Incidents flare up along the blue line blue from time to time but have been relatively minor so far. It is therefore in the interest of all the parties to avoid any incident which might provoke an escalation. The Lebanese Government therefore needs to accept all its responsibilities here in order to create the conditions needed so that UNIFIL can exercise its mandate in full. The situation in southern Lebanon can only be stabilised if this region, which has suffered enormously from the occupation and the war, is rehabilitated and reintegrated into Lebanon’s economic and social fabric. The European Union is of course more than ready to help reconstruct southern Lebanon as soon as conditions on the ground allow. It intends to give very precise expression to its aid to Lebanon at the donors’ conference for the reconstruction of southern Lebanon which is scheduled for the autumn under our presidency. Here too, the withdrawal of Israel from southern Lebanon and the gradual restoration of Lebanese sovereignty in the area are steps in the right direction. In addition, the changes taking place in the region give cause, we hope, to anticipate a gradual change in relations between Syria and Lebanon; here too the situation is no less volatile and we are convinced that only an Israeli-Syrian agreement, in application of Security Council Resolution 242 and the principle of land for peace, will allow fair and lasting peace to be established in the region. We must admit that circumstances do not appear to augur well for the resumption of negotiations between Israel and Syria, at least not in the short term. The positions of the two sides, which we are all aware of, are still irreconcilable at this stage, even if the gulf between them does not appear as wide as on numerous aspects of the Israeli-Palestinian conflict. In addition, the internal agendas of the Israeli and Syrian leaders appear for the time being to be monopolised by other political preoccupations, although the strategic choice of both sides is for peace, as was recently reaffirmed at the highest level. During his investiture address on 7 July, President Bashar al-Assad indicated that he was anxious to conclude an agreement with Israel, reiterating that everything was negotiable except the line of 4 June 1967. Ehud Barak, for his part, called on Syria to conclude what he called a ‘peace of the brave’, an expression with which we concur. There is therefore cause to hope that they will return to the negotiating table during the months to come. My reading is that recent developments in the region are not linked solely to developments in the peace process, even if it does play a vital part. Although still inadequate, regional integration is progressing slowly but surely. It comes first and foremost within the wider context of the Barcelona Euro-Mediterranean process, which is an expression of the European Union’s wish to develop a global strategy for this region which is so close to and so inextricably bound up with us. A free trade area is being set up with the Union, to include all the countries of the Middle East and should – in fact we are sure that it will – help these economies to liberalise and modernise and integrate into the world economy. Association agreements have already been signed with Jordan, Israel and the Palestinian Authority and an agreement should soon be signed with Egypt. Negotiations are under way with both Lebanon and Syria. There is no doubt that, in its political dimension, the Euro-Mediterranean process, with the draft charter for peace and stability, not only economic but also social and human stability, will help to construct the ‘post-peace’ Middle East, the Middle East which we all wish for, because there is no alternative to the peace process which has now entered what we hope and believe to be a decisive stage. Europe has followed the lead of the rest of the international community, especially the United States – and I shall end here Madam President – and intends to do everything to facilitate the decisions incumbent upon the main players, i.e. the Israelis and the Palestinians, who are answerable to their people and to posterity, and to foster the emergence of peace, a peace which we have waited so long for, wished for so hard and which is now within our grasp. The fact that the Speakers of the Knesset, Mr Avraham Burg and the Palestinian Legislative Council, Mr Ahmed Qurie, have agreed to come here together and address the European Parliament today at your invitation, Madam President, demonstrates the will for peace and dialogue which now drives both sides. I also see their, to my knowledge, unprecedented visit as a gesture of recognition of the European Union’s unceasing efforts to promote peace in the region, a recognition which is also accompanied by high expectations of Europe. We must live up to these expectations and this gesture, which I see as a sign of trust and hope, deserves to be welcomed. I shall now endeavour to explain our analysis of recent developments and of the current state in the region and future prospects of the peace process. We have witnessed a number of extremely important incidents in the Middle East over recent months, such as the Camp David summit and Israel’s withdrawal from southern Lebanon. The death of the Syrian president, Hafez El Assad, under whom Syria became an important player in the region, occurred at the same time. This rapid series of developments mainly concerns negotiations between Israel and Palestine. The accession to power in Israel of Ehud Barak, who was elected on a platform of peace, and Yasser Arafat’s unstinting determination to keep the dialogue alive allowed the peace negotiations to resume, thereby helping to resolve the stalemate which had dogged the peace process for several years. The Sharm el-Sheikh agreement signed on 4 September 1999 marked the start of a new stage in the peace process and the end of a long period of deadlock, if not retreat. It specified how the clauses of the Wye River agreement, which had as yet still not been applied, were to be implemented. It set out a new timetable for concluding Permanent Status negotiations and granted a de facto extension to the one-year interim period by setting new deadlines, which are due to expire shortly, on 13 September 2000. As this deadline approaches, we are entitled to take initial, albeit provisional stock of the breakthrough in the peace process. My first comment is that it has been possible to implement the main provisions of the Sharm el-Sheikh agreement, even if somewhat belatedly in relation to the original timetable. The second redeployment was completed on 24 March 2000, i.e. just over two months after the original deadline. Several hundred prisoners have been released, although the overall outcome is still not completely satisfactory. Other provisions have not been properly implemented. For example, the third redeployment has not taken place. Only one of the two corridors planned between the Gaza Strip and the West Bank has in fact been opened. Land on the West Bank has continued to be colonised and expropriated, in violation of the Sharm el-Sheikh agreement, which prohibits any unilateral action designed to change the situation on the ground. These difficulties, together with the depressed economic and social climate, have done much to foster tension in the territories which, on several occasions, has degenerated into violence. As for Permanent Status negotiations, which were to follow an interim framework agreement, they stagnated long ago. The parties had departed so far from their initial positions as to give the impression that it was still too early to hope for a compromise. The recent Camp David summit was held in response to this situation and, even though it did not achieve the hoped-for agreement, it did open new prospects on all aspects of Permanent Status and, as such, cannot be considered a failure. On the contrary, it created new momentum. I for one am certain that this outcome, which seemed unthinkable just a few months ago, would not have been possible without the personal commitment of President Clinton and Mrs Albright. The progress achieved owes a great deal to their determination to bring the positions of both sides closer together and move the negotiations forward. It is, of course, also – and above all – due to the political courage and sense of responsibility and commitment to peace demonstrated by the President of the Palestinian Authority and the Israeli Prime Minister. It was in fact the first time that they had debated all aspects of Permanent Status without any taboos and neither hesitated in advancing and relaxing the positions of principle which they had hitherto presented as non-negotiable. As we know, the discussions were broken off and, under the diplomatic rule which dictates that nothing is agreed unless everything is agreed, the progress achieved cannot be considered definitive in the absence of any overall agreement. Peace in the Middle East may be in sight, but that does not make it a ."@en3 "(FR) Señora Presidenta, señor Presidente de la Comisión, señoras y señores diputados, quisiera, en primer lugar, después de usted, señora Presidenta, y después de los oradores de cada Grupo, sumarme a la simpatía y a la emoción del Consejo, en su condena del terrorismo. Se trata de un tema que abordamos en nuestra reunión informal de Ministros de Asuntos Exteriores el sábado y el domingo en Evian. A los habitantes de Málaga, a la viuda del señor Carpena, deseo asegurarles que la Unión Europea tiene la intención de actuar contra esa lacra del terrorismo, que amenaza de forma real a nuestras democracias. Los progresos realizados en Camp David deberán consolidarse y son necesarios avances de última hora, en especial sobre la cuestión de Jerusalén, de los refugiados, y sobre todo de los lugares santos. En Camp David se han abierto nuevas perspectivas. No dudamos de que es posible una solución que tenga en cuenta las legítimas aspiraciones de cada parte y del resto del mundo, y esto incluye los lugares santos. Por tanto hay una oportunidad histórica. Nos encontramos en una coyuntura especialmente favorable. El Primer Ministro israelí, que fue elegido con un programa de paz, desea un acuerdo, y tiene tanto interés en conseguirlo como el Presidente Arafat, que sigue fiel a la decisión que adoptó de comprometerse en el proceso de Oslo. Por su parte, el Presidente Clinton está más decidido que nunca a poner sobre la mesa toda su influencia y la de su país para favorecer, antes de la conclusión de su mandato - por tanto de aquí a final de año - una conclusión positiva a las negociaciones. Esta ventana de oportunidad, bastante excepcional, podría sin embargo - hemos de tener cuidado - cerrarse muy pronto. Las elecciones americanas se aproximan, al igual que el reinicio del curso parlamentario israelí, y sabemos que pueden ser delicados. En cuanto al plazo del 13 de septiembre, fijado por el acuerdo de Charm-el-Cheikh para la conclusión de las negociaciones sobre el estatuto final, no podrá posponerse indefinidamente sin que se produzcan progresos tangibles y perspectivas de una próxima conclusión en las negociaciones. Esta ocasión excepcional no debe por tanto ocultarse. Para que se concrete la esperanza suscitada por Camp David, es importante en primer lugar que las partes sigan movilizadas y que continúen dando prueba del mismo compromiso y de la misma voluntad que han demostrado hasta el momento. Sus dirigentes han de asumir decisiones difíciles para ellos, y valientes. En ese contexto, ha de hacerse todo lo posible para incitar a las partes a perseverar sin descanso en la actuación que iniciaron con vistas a la conclusión de un acuerdo global y definitivo. En este contexto, la Unión Europea está dispuesta a implicarse plenamente para garantizar el éxito de los esfuerzos realizados. Su función, que ésta considera que realiza de forma activa y útil, se conjuga en varios registros: estímulo a ambas partes, contribución a la búsqueda de soluciones, apoyo a la aplicación de los acuerdos. Mediante el diálogo político, estrecho y regular que mantiene con la totalidad de las partes de la región, la Unión no deja nunca de recordar la legalidad internacional, la preocupación por ver que se aplican las resoluciones de las Naciones Unidas y los principios fundamentales que guían el proceso de paz así como su voluntad de alentar a las partes a progresar en la vía de la paz. Señora Presidenta, ha podido constatar con ocasión del viaje que realizó a Oriente Próximo a principios de este año, hasta qué punto las posiciones europeas son oídas y esperadas, escrutadas, diseccionadas, juzgadas, unas veces como demasiado tímidas, otras al contrario, demasiado atrevidas o inoportunas pero, en general, constructivas y equilibradas. Ha podido constatar también hasta qué punto las expectativas con respecto a Europa siguen siendo importantes. Fue esta preocupación de reafirmar el papel de Europa y de responder a las expectativas de las partes la que presidió la designación de un enviado especial de la Unión Europea desde 1996. El embajador Moratinos - a quien saludo y que asume esta función desde hace cuatro años - ha conseguido poner rostro a Europa en Oriente Próximo desarrollando contactos diarios con la totalidad de los dirigentes de la región. Esta función de apoyo, de coadyuvante y de intermediario, complementaria de la de Estados Unidos, se duplica en una contribución a la reflexión colectiva para imaginar nuevas soluciones, romper algunos tabúes o proponer compromisos. La declaración de Berlín de 1999, al igual que la de Venecia de 1980, traducen una destacable unidad de puntos de vista de los socios europeos y constituyen textos de referencia que han contribuido - estoy seguro - a abrir la vía a compromisos históricos entre israelíes y palestinos. Europa, finalmente, ha desarrollado una política de cooperación con todos los países de Oriente Próximo orientada a crear las condiciones para un desarrollo económico y social armonioso reforzando la integración regional, que es la condición para el anclaje duradero de la paz. Sabemos que se garantiza así cerca de la mitad de los compromisos financieros de la ayuda internacional al territorio palestino desde 1993. Naturalmente, sigue disponible, e insisto en este punto, para contribuir llegado el momento a la plena aplicación de los acuerdos concluidos. Aún es demasiado pronto para mencionar lo que podría ser un acuerdo sobre el estatuto permanente de los territorios palestinos que corresponderá definir, en todo caso, sólo a las partes mediante la negociación, único método admisible. Las conversaciones de Camp David dan sin embargo una primera idea de lo que podrían ser los contornos de un futuro acuerdo. Deseo decir que, en este contexto, el advenimiento de un Estado palestino es a nuestro juicio inevitable, a condición de que sea viable, pacífico y democrático. En ello va el derecho imprescriptible de los palestinos a la autodeterminación, y tengo la convicción de que constituye por otra parte la mejor garantía de seguridad para Israel. Este derecho a disponer de un Estado y, por consiguiente, a proclamarlo, no debería ser objeto de ningún veto. Sin embargo, como la Unión Europea ya ha señalado, su preferencia se orientaría claramente a la creación de un Estado palestino al término de un proceso de negociaciones concluido con éxito. Sin embargo, ésta no hace de ello - ustedes lo saben - una condición. Su posición sobre esta cuestión sigue siendo la expresada en la declaración de Berlín de marzo de 1999. Pero todos los esfuerzos mencionados en la fase actual comenzando por supuesto por los de las partes, han de tender a la conclusión de un acuerdo que está – repito - al alcance de la mano. Como han podido observar, los palestinos se preguntan hoy sobre la oportunidad, las condiciones y, ante todo, sobre el momento de la proclamación de su Estado con respecto a las evoluciones en curso. Los intercambios de puntos de vista entre los ministros de asuntos exteriores de los Quince, en la reciente reunión informal de Evian que mencioné hace unos momentos, han confirmado la validez del planteamiento europeo seguido hasta el momento en apoyo al proceso de paz. Han decidido ustedes con toda legitimidad, señora Presidenta, señoras y señores diputados, mencionar la situación en Oriente Medio. Esta decisión es mucho más oportuna en la medida en que esta región, que ha sido escenario en los últimos meses de acontecimientos especialmente señalados, aborda un período que puede resultar histórico. Nos encontramos, efectivamente, en vísperas de plazos decisivos para los pueblos de la región con la posibilidad verdadera, por primera vez, de ver que concluye medio siglo de conflictos israelo-palestinos, pero también con el riesgo, si esta esperanza se desvaneciera, de ver resurgir de nuevo la violencia. El hecho de que los presidentes del Knesset, Sr. Abraham Burg, y del Consejo Legislativo palestino, Sr. Ahmed Qurie, hayan aceptado venir juntos para intervenir en el día de hoy ante el Parlamento Europeo, en respuesta a su invitación, señora Presidenta, ilustra la voluntad de paz y de diálogo que anima a las dos partes. Igualmente, veo en esta actuación sin precedentes, que yo sepa, un signo de reconocimiento a los esfuerzos realizados por la Unión Europea para favorecer la emergencia de la paz, reconocimiento que se acompaña también de unas enormes expectativas con respecto a Europa. Estas expectativas no deben verse decepcionadas. Este gesto excepcional, en el que veo un signo de confianza y de esperanza, merece el saludo de todos. La urgencia que existe de abrir una brecha decisiva en el apartado israelo-palestino no debe sin embargo desviarnos de los demás apartados del proceso de paz, ya que éste forma un todo coherente. Requiere una solución global y duradera. Es indispensable un acuerdo israelo-palestino. Es vital, pero por sí mismo no puede garantizar la paz y la estabilidad en Oriente Medio. Igualmente, ya es el momento, como ha señalado hace poco el Presidente de la República francesa, de que se retomen los hilos del debate entre Siria e Israel, sin que el statu quo esté en el interés de ninguno de los dos países. Por tanto se debería hacer todo para favorecer en la medida de lo posible la conclusión de un acuerdo entre Israel y Siria, así como entre Israel y Líbano. En este sentido, si bien en este momento la situación parece tener contrastes, existen sin embargo perspectivas. La retirada israelí del sur de Líbano el pasado 24 de mayo ha puesto fin a 22 años de ocupación y, por ende, ha creado lo que yo llamaría un "nuevo reparto de cartas". Esta retirada, certificada por el Secretario General de las Naciones Unidas ya el 16 de junio, constituye un elemento positivo por más de una razón. Ha señalado en primer lugar la aplicación, tardía sin duda pero sin embargo íntegra e incondicional, de la resolución 425 del Consejo de Seguridad. Ha representado por tanto en esta medida un avance incuestionable. Se ha desarrollado, además, en unas condiciones menos desfavorables de lo que podía esperarse y no se ha visto acompañada - algo muy importante - por el recrudecimiento de la violencia que podría temerse. Es preciso señalar aquí el sentido de la responsabilidad del que han dado prueba todas las partes. Hasta el momento, han podido superarse las dificultades y han podido aplicarse las disposiciones de la resolución 425. La cuestión de los asentamientos israelíes a lo largo de la línea azul ha podido solucionarse así tras dos años de dificultades. El Consejo de Seguridad adoptó, el 27 de julio, la resolución 1310 que prorroga el mandato de la FINUL por un nuevo periodo de seis meses. El Gobierno libanés concedió, el 5 de agosto, su acuerdo al despliegue de fuerzas en la antigua zona ocupada, y desde entonces la FINUL ha establecido una serie de puestos fijos en esta zona y ha tomado posiciones igualmente a lo largo de la frontera entre Israel y Líbano. Paralelamente, el Gobierno libanés procedió el 9 de agosto al despliegue, en la antigua zona ocupada, de una fuerza mixta de 1000 hombres, 500 militares y 500 policías, que tienen como misión mantener el orden público en el interior del territorio libanés, con exclusión sin embargo de cualquier misión de vigilancia de la frontera cuando era ésa su responsabilidad. El despliegue de la FINUL y el envío por parte del Gobierno libanés de una fuerza mixta de seguridad al sur constituyen a nuestro juicio hechos positivos. Pero la situación en la frontera con Israel sigue siendo frágil. De cuando en cuando se producen algunos incidentes relativamente menores a lo largo de la línea azul. En el interés de todas las partes está evitar cualquier incidente susceptible de provocar una escalada. Es importante en este sentido que el Gobierno libanés asuma todas sus responsabilidades con el fin de crear las condiciones necesarias para el pleno ejercicio del mandato por parte de la FINUL. La estabilización de la situación en el sur del Líbano pasa también por la recuperación de esta región que, sabemos, ha sufrido mucho por la ocupación y la guerra, así como por su reintegración en el espacio económico y social de Líbano. La Unión Europea está, naturalmente, dispuesta a tomar parte en la reconstrucción del sur del Líbano en el momento en que se produzcan las condiciones sobre el terreno. Desea manifestar de manera muy concreta su ayuda a este país con ocasión de la Conferencia de Donantes para la reconstrucción del sur del Líbano prevista para el otoño bajo nuestra presidencia. La retirada de Israel del sur del Líbano y el restablecimiento progresivo de la soberanía libanesa en la zona van también por el buen camino. Por otra parte, los cambios en curso en la región dejan entrever la posibilidad, tal como esperamos, de una evolución progresiva de las relaciones entre Siria y Líbano; la situación, en este caso también, no es menos frágil; sólo un acuerdo entre Israel y Siria, en aplicación de la resolución 242 del Consejo de Seguridad y del principio de intercambio de paz por territorios podrá - estamos convencidos - instaurar en la región una paz justa y duradera. Sin duda, el contexto puede no parecer muy favorable – reconozcámoslo - para un reinicio de las negociaciones entre Siria e Israel, al menos a corto plazo. Las posiciones de las dos partes, que conocemos, siguen siendo en este sentido irreconciliables, aunque las diferencias parecen menos profundas que en muchos otros aspectos del conflicto israelo-palestino. Por otra parte, las agendas internas de los dirigentes israelíes y sirios parecen en lo inmediato acaparadas por otros desafíos políticos. Sin embargo, la decisión estratégica de la paz sigue por ambas partes y se ha visto reafirmada recientemente al más alto nivel. El Presidente Bashar Al Assad señaló con ocasión de su discurso de investidura, el 7 de julio, su diligencia por concluir un acuerdo con Israel, recordando que todo era negociable salvo la línea del 4 de junio de 1967. Ehud Barak, por su parte, ha invitado a Siria a concluir lo que él ha llamado la "paz de los valientes" - fórmula que para nosotros tiene sentido -. Sólo podemos esperar que en los próximos meses puedan retomarse los hilos de la negociación. La evolución reciente en la región, y concluyo, no sólo está vinculada a la del proceso de paz, aunque éste juegue un papel central. La integración regional, aunque aún muy insuficiente, progresa lenta pero regularmente. Se incluye especialmente en el marco más amplio del proceso euromediterráneo de Barcelona, que traduce la preocupación de la Unión Europea por desarrollar una estrategia global para esta región tan cercana y tan íntimamente vinculada a nosotros. Se está creando una zona de libre cambio con la Unión, que incluye a todos los países de Oriente Medio y que debería - estamos convencidos - favorecer la apertura y la modernización de las economías así como su inserción en la economía mundial. Se han firmado ya acuerdos de asociación con Jordania, con Israel y con la Autoridad Palestina. Próximamente debería firmarse un acuerdo con Egipto. Hay negociaciones en curso con Líbano así como con Siria. Nadie duda de que el proceso euromediterráneo, en su dimensión política, con el proyecto de carta de paz y de estabilidad, estabilidad económica pero también social y humana, contribuirá a construir el Oriente Medio del momento posterior a la paz, el que todos deseamos, ya que no existe alternativa al proceso de paz comprometido actualmente en una fase que esperamos y creemos decisiva. Europa, al igual que el resto de la comunidad internacional, en particular de Estados Unidos - y termino con esto, señora Presidenta - desea hacer todo lo posible para facilitar las decisiones que corresponden a los actores principales, israelíes y palestinos, responsables ante sus pueblos y ante la historia, con el fin de favorecer la emergencia de esta paz largo tiempo esperada, largo tiempo deseada y ahora al alcance de la mano. Me esforzaré ahora por comunicarles el análisis que hacemos de los últimos progresos de la situación en la región y perspectivas del proceso de paz. En los últimos meses hemos asistido en Oriente Medio a acontecimientos de primera importancia, como la cumbre de Camp David o la retirada israelí del sur del Líbano. La desaparición del Presidente sirio Hafez El Assad, que hizo de su país un actor importante en la escena regional, se produjo en el mismo momento. Esta evolución acelerada de los acontecimientos afecta en primer lugar a las negociaciones israelo-palestinas. La llegada al poder en Israel de Ehud Barak, elegido con un programa de paz, así como la determinación sin fisuras de Yasser Arafat en proseguir el diálogo, han permitido relanzar las negociaciones contribuyendo así a sacar al proceso del callejón sin salida en el que se encontraba desde hacía varios años. El acuerdo de Charm-el-Cheikh, firmado el 4 de septiembre de 1999, inauguró una nueva fase del proceso de paz que rompía un largo período de inmovilismo, incluso de retroceso. Definió las modalidades de aplicación de las cláusulas del acuerdo de Wye River, hasta entonces inaplicadas. Fijó un nuevo calendario para la conclusión de las negociaciones sobre el estatuto final determinando sus nuevos términos en un plazo muy próximo, el 13 de septiembre de 2000, prolongando así de hecho el período interino de un año. Con la cercanía de este plazo se puede plantear un primer balance, necesariamente provisional, de este relanzamiento del proceso de paz. Diría en primer lugar que el acuerdo de Charm-el-Cheikh ha podido aplicarse en sus principales disposiciones, aunque a menudo con retraso con respecto al calendario fijado. La segunda redistribución concluyó así el 24 de marzo de 2000, es decir, algo más de dos meses después del plazo previsto. Varios cientos de prisioneros han podido ser liberados, pero el balance aún no es totalmente satisfactorio. Otras disposiciones han sido aplicadas, aunque de forma imperfecta. Así, la tercera redistribución no se ha producido. Únicamente, se ha abierto de forma efectiva uno de los dos corredores previstos entre Gaza y Cisjordania. Las actividades de colonización y expropiación de tierras en Cisjordania han continuado, violando el acuerdo de Charm-el-Cheikh que prohibía cualquier medida unilateral destinada a modificar la situación sobre el terreno. Estas dificultades, que se combinan con una situación económica y social deprimida, han contribuido ampliamente al mantenimiento de una fuerte tensión en los territorios que, en muchas ocasiones, ha degenerado en violentos incidentes. En cuanto a las negociaciones sobre estatuto final, que debían pasar por la etapa intermedia de un acuerdo marco, hace tiempo que se han estancado. El alejamiento de las posiciones iniciales de las partes ha podido dar la sensación de que era aún demasiado pronto para esperar compromisos, y fue esta situación la que provocó la reciente cumbre de Camp David que, si bien no permitió llegar al acuerdo deseado, abrió nuevas perspectivas sobre la totalidad de las cuestiones del estatuto final y en este sentido no podemos considerarlo como un fracaso. Antes al contrario, pensamos que ha creado una nueva dinámica. Este resultado, inesperado hace apenas unos meses, no hubiera sido posible, sin duda, sin el compromiso personal del Presidente Clinton y de la Sra. Albright. Los progresos conseguidos deben mucho a su determinación de hacer que converjan los puntos de vista y de hacer que progresen las negociaciones. Por supuesto, se deben también, y principalmente, a la valentía política, al sentido de la responsabilidad y al compromiso en favor de la paz que han mostrado el Presidente de la Autoridad palestina y el Primer Ministro israelí. Por primera vez, en efecto, debatieron sin tabúes sobre todas las cuestiones que dependen del estatuto permanente, no dudando, ni uno ni otro, en avanzar, en flexibilizar las posiciones de principio presentadas hasta entonces como inamovibles. Es cierto que los debates no han llegado a una conclusión, lo sabemos, y ninguno de los avances realizados debería, naturalmente, a falta de un acuerdo global, considerarse como definitivo en aplicación de la regla diplomática que dice que no hay acuerdo sobre nada hasta tanto no haya acuerdo sobre todo. Si bien la paz en Oriente Medio está ahora a la vista, no está sin embargo lograda."@es12 ". Arvoisa puhemies, arvoisa komission puheenjohtaja, hyvät parlamentin jäsenet, haluaisin ensinnäkin tuoda esiin teidän jälkeenne, arvoisa puhemies, ja ryhmiä edustaneiden puhujien jälkeen, terrorismin tuomitsevan neuvoston myötätunnon ja liikutuksen. Käsittelimme aihetta Evianissa lauantaina ja sunnuntaina pidetyssä ulkoasiainministerien epävirallisessa kokouksessa. Käännyn vuorostani Malagan asukkaiden ja Carpenan lesken puoleen ja haluan vakuuttaa heille, että Euroopan unioni aikoo ryhtyä heidän puolestaan tämän vitsauksen, terrorismin, vastaisiin toimiin; terrorismi tosiaankin uhkaa demokratioitamme. Camp Davidissa saavutettua edistystä on vahvistettava, ja lisäedistys on tarpeen, etenkin Jerusalemin, pakolaisten ja varsinkin pyhien paikkojen kysymyksissä. Camp Davidissa avautui tulevaisuudennäkymiä. Emme epäile, etteikö voitaisi löytää ratkaisua, jossa otetaan huomioon jokaisen osapuolen ja muun maailman oikeutetut odotukset, pyhät paikat mukaan luettuina. On siis olemassa historiallinen tilaisuus. Suhdanteet ovat edelleen poikkeuksellisen suotuisat. Israelin pääministeri, joka valittiin rauhanohjelmansa perusteella, toivoo etujensa mukaisesti, että sopimukseen päästäisiin, samoin kuin presidentti Arafat, joka on edelleen uskollinen tekemälleen valinnalle, liittymiselle Oslon prosessiin. Mitä presidentti Clintoniin tulee, hän on päättänyt entistä vakaammin käyttää koko omaa ja maansa vaikutusvaltaa, jotta neuvotteluissa päästäisiin myönteisiin tuloksiin ennen hänen toimikautensa loppua, siis ennen vuoden loppua. Tämä varsin poikkeuksellinen ikkuna, joka antaa meille tilaisuuden, voi kuitenkin ja sitä on varottava sulkeutua piakkoin. Yhdysvaltain vaalit lähestyvät ja Israelin parlamentin istuntokausi on alkamassa; molempien tiedetään voivan olla arkoja asioita. Mitä tulee syyskuun 13. päivään asetettuun määräaikaan, josta määrättiin Sharm-el-Sheikhin sopimuksessa ja jolloin oli tarkoitus päättää lopullista asemaa koskevat neuvottelut, sitä ei voida lykätä jatkuvasti, ilman että kouriintuntuva edistys ja pikaisen päätöksen näkymät heijastuvat neuvotteluihin. Tätä poikkeuksellista tilaisuutta ei pidä siis piilotella. Jotta Camp Davidissa herätellystä toivosta tulisi konkreettinen, osapuolien on ensinnäkin pysyteltävä liikekannalla ja osoitettava edelleen samaa sitoutumista ja halua kuin tähänkin asti. Osapuolien johtajien on tehtävä heidän itsensä kannalta vaikeita ja rohkeita päätöksiä. Näin ollen on tehtävä kaikki mahdollinen osapuolien kannustamiseksi jatkamaan hellittämättä niitä toimia, joihin ne ovat ryhtyneet kokonaisvaltaisen ja lopullisen sopimuksen saavuttamiseksi. Euroopan unioni on tässä yhteydessä valmis sitoutumaan taatakseen täysin ponnistelujen menestymisen. Unionin tehtävä, jonka se aikoo hoitaa aktiivisesti ja hyödyllisesti, koostuu useista alueista: osapuolten kannustamisesta, osallistumisesta ratkaisujen etsimiseen ja sopimusten täytäntöönpanon tukemisesta. Unioni käy tiivistä ja säännöllistä poliittista vuoropuhelua kaikkien alueellisten osapuolten kanssa eikä unohda koskaan muistuttaa kansainvälisestä laillisuudesta, siitä, että on tärkeää noudattaa Yhdistyneiden Kansakuntien päätöslauselmia ja niitä perusperiaatteita, jotka ohjaavat rauhanprosessia, sekä unionin halusta kannustaa osapuolia etenemään tiellä kohti rauhaa. Arvoisa puhemies, lienette huomannut sen matkan yhteydessä, jonka teitte Lähi-itään tämän vuoden alkupuolella, missä määrin Euroopan kannanotot ovat sovittuja ja odotettuja, ruodittuja, eriteltyjä; niitä pidetään toisinaan liian arkoina ja toisinaan päinvastoin liian ponnekkaina tai sopimattomina, mutta yleensä rakentavina ja tasapainoisina. Lienette myös huomannut, missä määrin Eurooppaan kohdistuvat odotukset ovat edelleen suuria. Tämä halu vahvistaa Euroopan merkitystä ja vastata osapuolten odotuksiin johti Euroopan unionin erityislähettilään nimittämiseen vuodesta 1996 lähtien. Suurlähettiläs Moratinos jota tervehdin, ja joka on hoitanut tehtävää neljän vuoden ajan on onnistunut antamaan Euroopalle kasvot Lähi-idässä luomalla tuttavalliset suhteet kaikkiin alueen johtajiin. Kyse on tämän tukijan, helpottajan ja välittäjän tehtävän, joka täydentää Yhdysvaltojen tehtävää, ohella osallistumisesta yhteisiin pohdintoihin, jotta voitaisiin kehittää uusia ratkaisuja, murtaa joitakin tabuja tai ehdottaa kompromisseja. Niin vuoden 1999 Berliinin julkilausumasta kuin vuoden 1980 Venetsiankin julkilausumasta ilmenee eurooppalaisten osapuolten huomattava yksimielisyys; nämä julkilausumat ovat suosituksenomaisia tekstejä, jotka ovat edesauttaneet tien avaamista israelilaisten ja palestiinalaisten välisille historiallisille kompromisseille, olen varma siitä. Viimein Eurooppa on kehittänyt kaikkien Lähi-idän maiden kanssa sellaisen yhteistyöpolitiikan, jonka tavoitteena on luoda edellytykset sopusointuiselle taloudelliselle ja sosiaaliselle kehitykselle vahvistaen samalla alueellista yhdentymistä, joka on rauhan kestävän ankkuroitumisen edellytys. Tiedetään, että lähes puolet Palestiinalle annetun kansainvälisen avun taloudellisista sitoumuksista on näin taattu Euroopan avulla vuodesta 1993 lähtien. Eurooppa on luonnollisesti edelleen valmis ja korostan tätä kohtaa edistämään tehtyjen sopimuksien täysimääräistä soveltamista. Vielä on epäilemättä liian aikaista muistuttaa sellaisesta, josta voi tulla sopimus Palestiinan maa-alueiden pysyvästä asemasta; joka tapauksessa tämän määrittely neuvotteluteitse ainoana hyväksyttävänä keinona kuuluu yksinomaan osapuolille. Camp Davidin keskustelusta sai kuitenkin esimakua siitä, millaiset puitteet tuleva sopimus voi saada. Tässä yhteydessä haluan sanoa, että Palestiinan valtion syntyminen on mielestämme välttämätöntä sillä edellytyksellä, että se on elinkelpoinen, rauhantahtoinen ja demokraattinen. Kyse on palestiinalaisten peruuttamattomasta itsemääräämisoikeudesta, ja olen vakuuttunut siitä, että se on myös paras Israelin valtion turvallisuuden tae. Tähän oikeuteen määrätä jostakin valtiosta ja siis sen itsenäiseksi julistamiseen ei voida soveltaa veto-oikeutta. Kuitenkin, kuten Euroopan unioni on jo huomauttanut, se pitää selvästi parempana Palestiinan valtion luomista tuloksiin johtaneen neuvotteluprosessin päätteeksi. Tiedätte, että Eurooppa ei aseta tätä kuitenkaan ehdoksi. Euroopan kanta tähän kysymykseen on edelleen sama kuin Berliinin julkilausumassa maaliskuussa 1999. Kaikkien edellisessä vaiheessa esitettyjen ja tietysti ensisijaisesti osapuolien ponnistuksien on kuitenkin johdettava sopimuksen tekoon, joka on toistan sen aivan käden ulottuvilla. Kuten olette voineet huomata, palestiinalaiset pohtivat tällä hetkellä itsekin, milloin olisi sopiva tilaisuus, mitkä ovat sopivat ehdot ja erityisesti mikä on oikea hetki, jolloin heidän valtionsa voidaan julistaa itsenäiseksi tilanteen kehitys huomioon ottaen. 15 jäsenvaltion ulkoasiainministereiden keskusteluissa Evianin äskettäisessä epävirallisessa kokouksessa, jonka mainitsin aiemmin, vahvistettiin se, että lähestymistapa, jota Eurooppa on noudattanut tähän asti tukiessaan rauhanprosessia, on pätevä. Arvoisa puhemies, hyvät parlamentin jäsenet, päätitte perustellusti käsitellä Lähi-idän tilannetta. Valinnan sopivuutta korostaa se, että tällä alueella, joka on viime kuukausina ollut erityisen merkittävien tapahtumien näyttämönä, on saavuttu käännekohtaan, joka voi olla historiallinen. Alueen väestönosien kannalta ratkaisevat määräajat ovat nimittäin täyttymässä, ja ensimmäistä kertaa on tosiaankin mahdollista, että puoli vuosisataa kestäneistä Israelin ja Palestiinan välisistä selkkauksista tehdään loppu, mutta mikäli tämä toivonkipinä sammuu, on myös mahdollista, että väkivalta leimahtaa jälleen liekkeihin. Se, että Israelin ja Palestiinan tilanteessa on tärkeää saada aikaan ratkaiseva läpimurto, ei saa kääntää kuitenkaan huomiotamme rauhanprosessin muista osatekijöistä, koska prosessi on yhtenäinen kokonaisuus. Se edellyttää kokonaisvaltaista ja kestävää ratkaisua. On välttämätöntä, että Israel ja Palestiina pääsevät sopimukseen. Se on elintärkeä, mutta se ei voi yksinään taata Lähi-idän rauhaa ja vakautta. Kuten Ranskan tasavallan presidentti hiljattain korosti, on tullut aika aloittaa Syyrian ja Israelin väliset keskustelut, koska tilanteen säilyminen ennallaan ei ole kummankaan maan etujen mukaista. Olisi siis tehtävä kaikki mahdollinen, jotta Israelin ja Syyrian sekä Israelin ja Libanonin välille saadaan tehtyä sopimus niian pian kuin vain mahdollista. Vaikka tilanne vaikuttaakin nyt ristiriitaiselta, tältä osin on kuitenkin olemassa tulevaisuudennäkymiä. Israelin vetäytyminen Etelä-Libanonista 24. toukokuuta päätti 22 vuotta kestäneen miehityksen; näin ollen kortit jaettiin niin sanoakseni uudelleen. Tämä vetäytyminen, jonka Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteeri vahvisti 16. kesäkuuta, on myönteinen asia useammalta kuin yhdeltä kannalta. Se tarkoitti ensinnäkin sitä, että turvallisuusneuvoston päätöslauselma 425 pantiin täytäntöön, toki myöhässä, mutta kokonaisvaltaisesti ja ehdottomasti. Vetäytyminen oli tältä osin siis kiistämätön edistysaskel. Toiseksi vetäytyminen tapahtui vähemmän epäsuotuisissa oloissa kuin saatettiin pelätä, eikä se johtanut tämä on hyvin tärkeää väkivallan kiihtymiseen, jota oli syytä epäillä. Tässä on korostettava sitä vastuuntuntoa, jota kaikki osapuolet osoittivat. Tähän mennessä vaikeudet on pystytty ylittämään, ja päätöslauselman 425 määräykset on voitu panna täytäntöön. Kahden vaikean kuukauden jälkeen pystyttiin näin ratkaisemaan Israelin sinistä linjaa pitkin tapahtuneiden tunkeutumisten aiheuttama ongelma. Turvallisuusneuvosto hyväksyi 27. heinäkuuta päätöslauselman 1310, jossa UNIFILin (YK:n väliaikaiset rauhanturvajoukot Libanonin alueella) toimeksiantoa jatketaan jälleen kuudella kuukaudella. Libanonin hallitus hyväksyi 5. elokuuta joukkojen uudelleen ryhmittämisen entisellä miehitetyllä alueella, ja sen jälkeen UNIFIL perusti alueelle muutamia pysyviä asemapaikkoja sekä asettui asemiin Israelin ja Libanonin väliselle rajalle. Libanonin hallitus päätti samanaikaisesti 9. elokuuta sijoittaa entiselle miehitetylle alueelle 1 000 miehen yhteisjoukot 500 sotilasta ja 500 poliisimiestä jonka tehtävänä on ylläpitää järjestystä itse Libanonin alueella; joukot eivät hoida kuitenkaan rajavalvontatehtäviä, vaikka ne kuuluivatkin sen vastuualueeseen. UNIFILin uudelleen ryhmittäminen sekä se, että Libanonin hallitus lähetti etelään yhteiset turvallisuusjoukot, ovat mielestämme myönteisiä tapauksia. Tilanne Israelin rajalla on kuitenkin edelleen herkkä. Sinistä linjaa pitkin on tähän mennessä sattunut silloin tällöin suhteellisen vähäisiä välikohtauksia. On siis kaikkien osapuolien etujen mukaista välttää kaikenlaisia välikohtauksia, jotka saattavat johtaa tilanteen kiristymiseen. Tältä osin on tärkeää, että Libanonin hallitus kantaa kaiken vastuunsa, jotta luotaisiin tarvittavat edellytykset, joiden puitteissa UNIFIL voisi hoitaa täysimääräisesti tehtävänsä. Etelä-Libanonin tilanteen vakauttaminen edellyttää myös alueen kunnostamista on tiedossa, että alue on kärsinyt suuresti miehityksestä ja sodasta sekä sen sisällyttämistä uudelleen Libanonin taloudelliseen ja sosiaaliseen alueeseen. Euroopan unioni on luonnollisesti valmis osallistumaan Etelä-Libanonin jälleenrakentamiseen, heti kun edellytykset paikan päällä täyttyvät. Unioni aikoo erityisesti ilmaista hyvin kouriintuntuvasti auttavansa Libanonia Etelä-Libanonin jälleenrakennusta tukevien avunantajien konferenssissa, joka on määrä pitää syksyllä puheenjohtajakaudellamme. Tältäkin osin Israelin vetäytyminen Etelä-Libanonista ja Libanonin itsemääräämisoikeuden palauttaminen alueelle ovat hyviä asioita. Alueella tapahtuvat muutokset antavat toisaalta aavistaa, että on mahdollista, kuten toivomme, että Syyrian ja Libanonin väliset suhteet kehittyvät asteittain; tämä ei kuitenkaan vähennä tilanteen herkkyyttä. Ainoastaan Israelin ja Syyrian välinen sopimus, joka noudattaa turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa 242 ja periaatetta, jonka mukaan maa-alueita vaihdetaan rauhaan, voi luoda alueelle oikeudenmukaisen ja kestävän rauhan, siitä olemme vakuuttuneita. On myönnettävä, että ilmapiiri voi todellakin vaikuttaa varsin epäsuotuisalta Israelin ja Syyrian välisten neuvottelujen uudelleen käynnistämiselle ainakin lyhyellä aikavälillä. Molempien osapuolten kantoja, jotka ovat tiedossamme, on tässä vaiheessa mahdoton sovittaa yhteen, vaikka erimielisyydet vaikuttavatkin pienemmiltä kuin monissa Israelin ja Palestiinan välisen konfliktin kysymyksissä. Toisaalta vaikuttaa siltä, että muut poliittiset panokset vievät kaiken tilan Israelin ja Syyrian johtajien sisäisistä aikatauluista. Rauha on kuitenkin edelleen strateginen valinta puolin ja toisin; tämä on vahvistettu hiljattain uudelleen korkeimmalla tasolla. Presidentti Bashar al-Assad ilmaisi 7. heinäkuuta pitämässään virkaanastujaispuheessa olevansa innokas tekemään sopimuksen Israelin kanssa ja muistutti, että kaikesta voidaan neuvotella, paitsi 4. kesäkuuta 1967 sovitusta linjasta. Ehud Barak kehotti puolestaan Syyriaa solmimaan "rohkean rauhan", sanamuoto, joka herättää meissä vastakaikua. Voidaan siis toivoa, että keskusteluyhteys saadaan palautettua tulevina kuukausina. Päättelen tästä, että alueen viimeaikainen kehitys ei liity yksinomaan rauhanprosessin kehitykseen, vaikka sen merkitys onkin keskeinen. Vaikka alueellinen yhdentyminen onkin vielä varsin riittämätöntä, se edistyy hitaasti mutta säännöllisesti. Se sijoittuu aivan erityisesti Barcelonan EuroVälimeri-prosessin laajempiin puitteisiin; prosessissa näkyy Euroopan unionin halu kehittää kokonaisvaltainen strategia tälle alueelle, joka on meille niin läheinen ja meihin niin tiiviisti sidoksissa. Unionin kanssa harjoitettavan vapaakaupan alue on rakenteilla; alueeseen sisältyvät kaikki Lähi-idän maat, ja sen pitäisi siitä olemme vakuuttuneita suosia talouksien avautumista ja uudenaikaistamista sekä niiden liittämistä maailmanlaajuiseen talouteen. Jordanian, Israelin ja Palestiinan kanssa on jo allekirjoitettu assosiointisopimuksia. Samanlainen sopimus on määrä tehdä piakkoin Egyptin kanssa. Libanonin ja Syyrian kanssa käydään neuvotteluja. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö EuroVälimeri-prosessi myötävaikuta poliittisten ulottuvuuksiensa, joissa on kyse rauhan ja vakauden peruskirjan hankkeesta, sekä taloudellisen mutta myös sosiaalisen ja inhimillisen vakauden kannalta "rauhan jälkeisen" Lähi-idän rakentamiseen; tällainen Lähi-itä on toiveissamme, koska rauhanprosessille, joka on nyt vaiheessa, jollaista toivomme ja jonka uskomme olevan lopullinen, ei ole vaihtoehtoa. Eurooppa aikoo muun kansainvälisen yhteisön ja erityisesti Yhdysvaltojen tavoin ja päätän puheeni tähän, arvoisa puhemies tehdä kaikkensa helpottaakseen niitä päätöksiä, joiden tekeminen kuuluu ensisijaisille toimijoille eli israelilaisille ja palestiinalaisille, jotka ovat vastuussa kansoilleen ja menneisyydelle, jotta saavutettaisiin tämä niin kauan odotettu ja toivottu rauha, joka on tästedes aivan käden ulottuvilla. Arvoisa puhemies, se, että knessetin puhemies Avram Burg ja Palestiinan lakiasäätävän neuvoston puheenjohtaja Ahmed Qurie hyväksyivät kutsunne ja saapuivat tänään yhdessä ilmaisemaan kantansa Euroopan parlamentille, havainnollistaa sitä rauhan ja vuoropuhelun käymisen halua, joka innostaa vastedes molempia osapuolia. Tämä tietääkseni vertaistaan vailla oleva tapahtuma on mielestäni myös kiitollisuuden osoitus niitä ponnistuksia kohtaan, joihin Euroopan unioni on lakkaamatta ryhtynyt edistääkseen rauhanpyrkimyksiä; kiitollisuus sisältää myös suuria odotuksia Euroopan suuntaan. Näitä odotuksia ei pidä pettää. Tähän poikkeukselliseen eleeseen, joka kuvastaa mielestäni luottamusta ja toivoa, on aihetta suhtautua myönteisesti. Pyrin nyt esittelemään teille tekemämme analyysin, jossa tarkastellaan, miten rauhanprosessin tila on kehittynyt alueella ja millaiset ovat prosessin tulevaisuudennäkymät. Viime kuukausina Lähi-idässä on tapahtunut ensiarvoisen tärkeitä asioita, olipa kyse Camp Davidin huippukokouksesta tai Israelin vetäytymisestä Etelä-Libanonista. Syyrian presidentti Hafez El Assad menehtyi samoihin aikoihin; hän teki maastaan tärkeän toimijan alueellisella näyttämöllä. Tämä tapahtumavyöry koskee ensisijaisesti Israelin ja Palestiinan välisiä neuvotteluja. Se, että Ehud Barak pääsi valtaan Israelissa rauhanohjelmansa ansiosta ja se, että Jasser Arafat pyrkii hellittämättä jatkamaan vuoropuhelua, on mahdollistanut neuvottelujen käynnistämisen uudelleen, mikä on puolestaan auttanut rauhanprosessin pois umpikujasta, jossa se oli vuosien ajan. Sharm-el-Sheikhin sopimuksessa, joka allekirjoitettiin 4. syyskuuta 1999, aloitettiin uusi vaihe rauhanprosessissa, mikä katkaisi pitkän liikkumattomuuden, jopa taantumisen jakson. Sopimuksessa määriteltiin Wye-joen sopimuksen lausekkeiden täytäntöönpanon muodollisuudet, joita ei ollut siihen mennessä sovellettu. Sopimuksessa määriteltiin uusi aikataulu lopullista asemaa koskeville neuvotteluille, ja neuvottelujen uusien ehtojen määräajat asetettiin vastedes varsin lähelle, syyskuun 13. päivään 2000, mikä itse asiassa pidensi välivaihetta vuodella. Tämän määräajan lähestyessä sopii tehdä ensimmäinen ja väistämättä väliaikainen arvio tästä rauhanprosessin uudelleenkäynnistämisestä. Sanoisin ensinnäkin, että Sharm-el-Sheikhin sopimus oli mahdollista panna täytäntöön pääasiallisten määräystensä osalta, tosin usein päätetystä aikataulusta jäljessä. Toinen uudelleenjärjestely päättyi näin ollen 24. maaliskuuta 2000 eli hieman yli kaksi kuukautta päätetyn määräajan jälkeen. Useita satoja vankeja saatiin vapautettua, mutta lopputulos ei vielä ole täysin tyydyttävä. Toisia määräyksiä ei ole pantu täydellisesti täytäntöön. Niinpä kolmanteen uudelleenjärjestelyyn ei ole ryhdytty. Vain yksi Gazan ja Länsirannan väliin suunnitelluista käytävistä avattiin tosiasiallisesti. Länsirannalla sijaitseville maa-alueille perustetaan edelleen siirtokuntia ja alueiden pakkolunastamista jatketaan Sharm-el-Sheikhin sopimuksen vastaisesti; sopimuksessa kiellettiin kaikenlaiset yksipuoliset toimet, joiden tarkoituksena on muuttaa paikan päällä vallitsevaa tilannetta. Nämä vaikeudet yhdessä lamautuneen taloudellisen ja sosiaalisen tilanteen kanssa ovat laajalti myötävaikuttaneet alueilla vallitsevan jännittyneen tilanteen jatkumiseen, mikä on moneen otteeseen johtanut kiivaisiin yhteenottoihin. Lopullista asemaa koskevat neuvottelut, joihin oli määrä edetä puitesopimuksen tekemisen kautta, ovat polkeneet kauan paikoillaan. Osapuolten alkuperäisten kantojen etääntyminen on voinut vaikuttaa siltä, että oli vielä liian aikaista odottaa kompromissia, ja tämä tilanne johti Camp Davidin äskettäiseen huippukokoukseen, joka vaikkei siellä päästykään toivottuun sopimukseen avasi uusia näkymiä kaikista lopullista asemaa koskevista kysymyksistä; emme voi näin ollen pitää huippukokousta epäonnistuneena. Olemme päinvastoin sitä mieltä, että asia sai siellä uudenlaista vireyttä. Tähän lopputulokseen, jota ei uskallettu toivoakaan vielä muutama kuukausi sitten, olisi epäilemättä ollut mahdotonta päästä, sen sanon, ilman presidentti Clintonin ja ulkoministeri Albrightin henkilökohtaista sitoumusta. Saavutettu edistys johtuu pitkälti siitä, että he olivat päättäneet lähentää kantoja ja edistää neuvotteluja. Edistys johtuu tietenkin ja erityisesti myös poliittisesta rohkeudesta, vastuuntunnosta ja rauhaan sitoutumisesta, joita Palestiinan johtaja ja Israelin pääministeri ovat osoittaneet. He keskustelivat nimittäin ensimmäistä kertaa tabujen häiritsemättä kaikista kysymyksistä, jotka koskevat pysyvää asemaa, eikä kumpikaan epäröinyt ottaa esille ja pehmentää sellaisia periaatekysymyksiä, jotka oli siihen asti esitetty sellaisina, ettei niihin pidä kajota. Tiedämme, ettei keskusteluissa päästy varsinaisesti tuloksiin, eikä yhtäkään saavutettua edistysaskelta voida ennen kokonaissopimusta luonnollisestikaan pitää lopullisena sen diplomaattisen säännön perusteella, jonka mukaan mistään ei ole sovittu niin kauan kuin kaikesta ei ole sovittu. Vaikka rauha onkin Lähi-idässä näköpiirissä, siihen ei kuitenkaan ole vielä päästy."@fi5 "Signora Presidente, Signor Presidente della Commissione, onorevoli parlamentari, vorrei innanzi tutto, dopo le sue parole e dopo gli interventi degli oratori a nome dei gruppi, esprimere a nome del Consiglio, che condanna il terrorismo, la sua solidarietà e la sua partecipazione. Si tratta di un tema che abbiamo affrontato nella riunione informale dei Ministri degli esteri sabato e domenica a Evian. A mia volta mi rivolgo ai cittadini di Malaga, alla vedova del consigliere Carpena per rassicurarli circa l’intenzione dell’Unione europea di combattere, per loro conto, contro il flagello del terrorismo che minaccia realmente le nostre democrazie. I progressi di Camp David devono essere consolidati e sono necessari passi avanti estremi, in particolare sulla questione di Gerusalemme, dei profughi e soprattutto dei Luoghi Santi. A Camp David si sono aperte delle prospettive: non dubitiamo che sia possibile una soluzione rispettosa delle aspettative legittime di entrambe le parti e del resto del mondo, anche sui Luoghi Santi. Esiste dunque un’opportunità storica. Ci troviamo ancora in una congiuntura eccezionalmente favorevole. Il Primo Ministro israeliano, eletto su un programma di pace, auspica un accordo, che ha tutto l’interesse a conseguire, al pari del Presidente Arafat, il quale resta fedele alla scelta di impegnarsi nel processo di Oslo. Il Presidente Clinton, a sua volta, è più deciso che mai a mettere in gioco tutta la sua influenza e quella del suo paese per favorire, prima della scadenza del suo mandato – quindi entro la fine dell’anno – un esito positivo dei negoziati. Tale finestra di opportunità, del tutto eccezionale, - occorre restare in guardia – , potrebbe richiudersi presto. Le elezioni americane si avvicinano, così come la ripresa dei lavori al Parlamento israeliano, che sappiamo possono essere eventi delicati. In merito alla scadenza del 13 settembre, data fissata dall’accordo di Sharm-el-Sheik per la conclusione dei negoziati sullo statuto finale, essa non potrà essere prorogata senza che si abbozzino progressi tangibili e prospettive di una conclusione prossima dei negoziati. Questa occasione eccezionale non può dunque essere nascosta. Perché la speranza accesa da Camp David si concretizzi, occorre che le parti restino attive e continuino a dare prova del medesimo impegno e della medesima volontà che hanno dimostrato fino ad oggi. I loro dirigenti dovranno assumere decisioni per loro difficili e coraggiose. In tale contesto non si può lasciare nulla di intentato per incitare le parti a perseverare senza posa nell’intento assunto in vista della conclusione di un accordo globale e definitivo. In tale contesto, l’Unione europea è pronta ad impegnarsi a tutto campo per assicurare il buon esito degli sforzi profusi. Il ruolo che l’Unione intende perseguire in modo attivo e proficuo si articola su più piani: incoraggiare le parti, contribuire alla ricerca di soluzioni, sostenere l’attuazione degli accordi. Tramite il dialogo politico serrato e regolare che intrattiene con tutte le parti in causa nella regione, l’Unione non manca mai di lanciare un richiamo alla legalità internazionale, alla preoccupazione di vedere applicate le risoluzioni delle Nazioni Unite e i principi fondamentali che guidano il processo di pace, come pure di proclamare la propria volontà per incoraggiare le parti a progredire sulla strada della pace. Signora Presidente, in occasione del suo viaggio in Medio Oriente all’inizio dell’anno avrà avuto modo di constatare fino a che punto le posizioni europee sono ascoltate ed attese, esaminate, sezionate, giudicate a volte troppo timide, a volte, invece, troppo sfacciate o inopportune, ma in generale costruttive ed equilibrate. Lei avrà altrettanto avuto modo di rilevare quanto siano forti le aspettative nei confronti dell’Europa. Proprio la preoccupazione di affermare il ruolo dell’Europa e di rispondere alle aspettative delle parti aveva informato la designazione di un inviato speciale dell’Unione europea nel 1996. L’Ambasciatore Moratinos – cui va il mio saluto e che esercita tale funzione da quattro anni – è riuscito a dare un volto all’Europa in Medio Oriente, sviluppando contatti quotidiani con l’insieme dei dirigenti della regione. Tale ruolo di appoggio, di mediatore e intermediario, complementare a quello degli Stati Uniti, si accompagna ad un contributo alla riflessione collettiva per immaginare soluzioni nuove, per rompere determinati tabù o per proporre compromessi. La dichiarazione di Berlino del 1999, al pari della dichiarazione di Venezia del 1980, traducono una notevole coincidenza di vedute dei partner europei e costituiscono testi di riferimento che hanno contribuito, ne sono certo, ad aprire la strada a compromessi storici tra israeliani e palestinesi. L’Europa, infine, ha messo a punto una politica di cooperazione con l’insieme dei paesi del Medio Oriente, intesa a porre le condizioni per uno sviluppo socioeconomico armonioso e a rafforzare l’integrazione regionale, che è poi la condizione per ancorare la pace in modo durevole nel tempo. E’ noto altresì che l’Europa assicura quasi la metà degli aiuti finanziari internazionali al territorio palestinese dal 1993 e rimane disponibile - mi preme insistere su tale aspetto - a contribuire, quando sarà giunto il momento, alla piena applicazione degli accordi conclusi. E’ ancora troppo presto, senza dubbio, per evocare i termini di un futuro statuto permanente dei territori palestinesi, che, in ogni caso, solo le parti in causa sono abilitate a definire tramite il negoziato, l’unico metodo ammissibile. La discussione di Camp David offre comunque una prima idea dei contorni che potrebbe assumere un futuro accordo. In tale contesto, tengo a dire che la proclamazione di uno Stato palestinese ci pare ineluttabile, a condizione che sia in grado di funzionare, pacifico e democratico. Ne va del diritto inalienabile dei palestinesi all’autodeterminazione e sono convinto che questa sia la migliore garanzia di sicurezza per Israele. Il diritto a uno Stato e, di conseguenza, a proclamarlo, non può essere oggetto di alcun veto. Tuttavia, come l’Unione europea ha già sottolineato, la nostra preferenza andrebbe chiaramente alla creazione di uno Stato palestinese al termine di un processo negoziale pienamente compiuto. Come è noto, tuttavia, l’Unione non ne fa una condizione: la sua posizione su tale questione rimane quella espressa nella dichiarazione di Berlino del marzo 1999. Ma tutti gli sforzi annunciati in questa fase, a partire evidentemente da quelli delle due parti, devono tendere verso la conclusione di un accordo che - lo ribadisco - è a portata di mano. Come avete potuto notare gli stessi palestinesi si interrogano sull’opportunità, le condizioni e soprattutto il momento della proclamazione del loro Stato, rispetto alle evoluzioni in corso. Gli scambi di vedute tra i Ministri degli esteri dei Quindici, nella recente riunione informale di Evian che ho testé ricordato, hanno confermato la validità dell’approccio europeo seguito fino ad oggi per appoggiare il processo di pace. Signora Presidente, onorevoli parlamentari, a giusto titolo avete deciso di evocare la situazione in Medio Oriente; una scelta tanto più opportuna poiché tale regione, teatro negli ultimi mesi di avvenimenti particolarmente significativi, si avvicina oggi ad una svolta probabilmente storica. Siamo infatti alla vigilia di appuntamenti decisivi per i popoli della regione e, per la prima volta, alla possibilità concreta di vedere la fine di mezzo secolo di conflitti israelo-palestinesi, ma anche al rischio, se tale speranza dovesse infrangersi, di un ritorno alla violenza. L’urgenza di ottenere un’apertura decisiva sul fronte israelo-palestinese non deve però sviare la nostra attenzione dagli altri aspetti del processo di pace, che costituisce invece un tutt’uno coerente. Esso richiede una soluzione globale e durevole: un accordo israelo-palestinese è indispensabile, vitale, ma non può, da solo, garantire la stabilità e la pace in Medio Oriente. Come ha recentemente sottolineato il Presidente della Repubblica francese, è giunto il momento di riannodare i fili del dialogo tra Siria e Israele, poiché lo non è nell’interesse di nessuno dei due paesi. Non si deve lasciare nulla di intentato per favorire, quanto prima, la conclusione di un accordo tra Israele e Siria, come pure tra Israele e Libano. In tal senso, se pure la situazione appare a tutt’oggi contrastata, si annunciano delle prospettive. Il ritiro israeliano dal Sud del Libano il 24 maggio scorso ha messo fine, infatti, a 22 anni di occupazione e ha messo in campo quello che definirei “un dato nuovo”. Il ritiro, certificato dal Segretario generale delle Nazioni Unite il 16 giugno, costituisce un elemento positivo da più punti di vista. Innanzi tutto, segna l’applicazione, per quanto tardiva ma comunque integrale e incondizionata, della risoluzione 425 del Consiglio di sicurezza e rappresenta dunque, in tale contesto, un progresso incontestabile. Poi il ritiro si è svolto in condizioni meno sfavorevoli di quelle che si sarebbero potute temere e non è stato accompagnato – fatto importantissimo – dalla recrudescenza della violenza che si sarebbe potuta paventare. Occorre sottolineare il senso di responsabilità di cui hanno dato prova tutte le parti in causa. E’ stato possibile fino ad oggi superare le difficoltà e dare applicazione alle disposizioni della risoluzione 425. La questione degli sconfinamenti israeliani lungo la linea blu è stata risolta dopo due mesi di difficoltà. Il Consiglio di sicurezza ha adottato il 27 luglio la risoluzione 1310 che proroga il mandato della FINUL per altri sei mesi. Il governo libanese ha acconsentito, il 5 agosto, al trasferimento delle forze nell’ex zona occupata e da allora la FINUL ha insediato alcuni posti fissi nella zona e ha preso posizione lungo la frontiera israelo-libanese. Parallelamente il governo libanese ha proceduto, il 9 agosto, a stanziare nell’ex zona occupata una forza mista di 1000 uomini, di cui 500 militari e 500 poliziotti, con il compito di mantenere l’ordine pubblico all’interno del territorio libanese, ad eccezione della vigilanza alla frontiera, benché di sua responsabilità. Il ridispiegamento della FINUL e l’invio da parte del governo libanese di una forza di sicurezza mista nel Sud sono a nostro avviso due avvenimenti positivi, ma la situazione alla frontiera con Israele continua a essere delicata. Lungo la linea blu si sono verificati fino ad oggi incidenti saltuari relativamente minori. E’ dunque nell’interesse di tutte le parti evitare ogni incidente che possa scatenare un . In tal senso è fondamentale che il governo libanese si assuma tutte le responsabilità per porre in essere le condizioni atte a consentire alla FINUL di espletare a pieno il proprio mandato. La stabilizzazione del Sud del Libano implica altrettanto la riabilitazione di una regione che palesemente ha molto sofferto a causa dell’occupazione e della guerra come pure la sua reintegrazione nello spazio economico e sociale del Libano. L’Unione europea è naturalmente pronta a partecipare alla ricostruzione del Sud del Libano non appena vi saranno in loco le condizioni favorevoli. L’Unione europea intende infatti manifestare in modo assai concreto il proprio aiuto al Libano in occasione della Conferenza dei donatori per la ricostruzione del Sud del Libano, che dovrebbe tenersi in autunno sotto la nostra Presidenza. Anche il ritiro di Israele dal Sud del Libano e la progressiva restaurazione della sovranità nella zona sono passi nella giusta direzione. Per il resto, i cambiamenti in atto nella regione lasciano intravedere la possibilità - lo speriamo - di una progressiva evoluzione delle relazioni tra Siria e Libano; tuttavia anche su questo fronte la situazione rimane particolarmente fragile. Siamo convinti che solo un accordo tra Israele e Siria, conformemente alla risoluzione 242 del Consiglio di sicurezza e al principio dello scambio dei territori per la pace, potrà instaurare nella regione una pace giusta e durevole. Il contesto potrà certo apparire non molto propizio alla ripresa dei negoziati israelo-palestinensi, almeno a breve scadenza, ammettiamolo pure. Le posizioni delle due parti, che ci sono note, restano inconciliabili in questa fase, anche se le differenze sembrano meno profonde rispetto ad altri aspetti del conflitto israelo-palestinese. Per il resto le priorità interne dei dirigenti israeliani e siriani nell’immediato sembrano totalmente improntate ad altri obiettivi politici. Eppure la scelta strategica della pace rimane valida per entrambe le parti ed è stata recentemente riaffermata ai più alti livelli. Il Presidente Bashar Al Assad, nel suo discorso di investitura il 7 luglio, ha sottolineato la sua sollecitudine a concludere un accordo con Israele, ricordando che tutto si può negoziare tranne la linea del 4 giugno 1967. Ehoud Barak, dal canto suo, ha invitato la Siria a concludere quella che ha definito “la pace dei coraggiosi”, una formula che potremmo fare nostra.. E’ dunque legittima la speranza che nei prossimi mesi possano riallacciarsi le fila del negoziato. La recente evoluzione nella regione, e concludo, non è collegata unicamente a quella del processo di pace, anche se esso gioca un ruolo centrale. L’integrazione regionale, anche se ancora ampiamente insufficiente, progredisce lentamente ma costantemente e si inserisce espressamente nel quadro più ampio del processo euromediterraneo di Barcellona, che traduce la preoccupazione dell’Unione europea di sviluppare una strategia globale per questa regione a noi così vicina e tanto intimamente legata. Con l’Unione si sta costruendo una zona di libero scambio che include i paesi del Medio Oriente e che, ne siamo convinti, dovrebbe favorire l’apertura e la modernizzazione delle economie nonché il loro inserimento nell’economia mondiale. Con la Giordania, Israele e l’Autorità palestinese sono già stati firmati accordi di associazione e un accordo dovrebbe essere presto siglato con l’Egitto. Sono in corso negoziati con il Libano e con la Siria. Nessuno dubita che il processo euromediterraneo, nella sua dimensione politica, con il progetto di Carta della pace e della stabilità, economica ma anche sociale e umana, contribuirà a costruire il Medio Oriente del “dopo- pace” che noi tanto auspichiamo, poiché non esiste alternativa al processo di pace che oggi si avvia in una fase che auspichiamo e reputiamo decisiva. L’Europa, al pari del resto della comunità internazionale, in particolare degli Stati Uniti – e con ciò concludo, signora Presidente – intende fare tutto quanto è possibile per facilitare le decisioni che spettano agli attori di primo piano, cioè gli israeliani e i palestinesi, responsabili di fronte ai propri popoli e di fronte alla storia, nell’obiettivo di favorire il raggiungimento della pace, così a lungo attesa, così a lungo desiderata e ormai a portata di mano. Il fatto che il Presidente della Knesset, Avraham Burg e il Presidente del Consiglio legislativo palestinese, Ahmed Quire, abbiano acconsentito a comparire entrambi quest’oggi di fronte al Parlamento europeo, su suo invito, signora Presidente, testimonia la volontà di pace e di dialogo che anima ormai le due parti. In tale iniziativa, che io sappia senza precedenti, leggo anche un segnale di riconoscimento per gli sforzi profusi incessantemente dall’Unione europea a favore della pace, riconoscimento accompagnato altresì da una forte attesa nei confronti dell’Europa. Tale attesa non può essere delusa. Questo gesto eccezionale, che io interpreto come un segno di fiducia e di speranza, merita il nostro plauso. Vorrei ora provare a presentare la nostra analisi dei recenti sviluppi della situazione nella regione e delle prospettive del processo di pace. Nel corso degli ultimi mesi abbiamo assistito in Medio Oriente a avvenimenti di importanza primaria, dal Vertice di Camp David al ritiro degli israeliani dal Sud del Libano. In questo stesso periodo è mancato il Presidente siriano Hafez El Assad, un uomo che è riuscito ad elevare il suo paese al rango di attore importante sulla scena regionale. Questa accelerazione degli avvenimenti riguarda essenzialmente i negoziati israelo-palestinesi. L’insediamento alla guida di Israele di Ehud Barak, eletto su un programma di pace, nonché l’instancabile determinazione di Yasser Arafat a proseguire il dialogo, hanno consentito il rilancio dei negoziati, contribuendo a sbloccare lo stallo in cui versavano da diversi anni. L’Accordo di Sharm-el-Sheik, siglato il 4 settembre 1999, ha inaugurato una nuova fase del processo di pace, ponendo fine al lungo periodo di immobilismo, per non dire di involuzione. Tale accordo ha definito le modalità di applicazione delle clausole dell’accordo di Wye River, rimaste fino ad allora lettera morta, e ha fissato un nuovo calendario per la conclusione dei negoziati sullo statuto finale, stabilendo una nuova scadenza, ormai molto prossima, il 13 settembre 2000, data che di fatto proroga di un anno il periodo transitorio. All’approssimarsi di tale scadenza è legittimo tirare un primo bilancio, necessariamente provvisorio, del rilancio del processo di pace. Voglio innanzi tutto affermare che l’Accordo di Sharm-el-Sheik ha potuto essere attuato nelle sue principali disposizioni, anche se con un sensibile ritardo rispetto al calendario definitivo. Il secondo ridispiegamento delle forze si è concluso il 24 marzo, ovvero un po’ più di due mesi oltre la scadenza fissata. Sono stati rilasciati diverse centinaia di prigionieri, ma il bilancio non è ancora pienamente soddisfacente. Altre disposizioni sono state solo parzialmente applicate: il terzo ridispiegamento delle forze. per esempio non ha avuto luogo; solo uno dei due corridoi previsti tra Gaza e Cisgiordania è stato effettivamente aperto, le attività di colonizzazione ed espropriazione delle terre in Cisgiordania sono continuate, in violazione dell’Accordo di Sharm-el-Sheik, che vietava qualunque misura unilaterale destinata a modificare la situazione sul terreno. Tali difficoltà, unitamente alla depressione economica e sociale, hanno ampiamente contribuito a mantenere viva una forte tensione nei territori, che in ripetute occasioni, è degenerata sfociando in violenti incidenti. I negoziati sullo statuto finale, che avrebbero dovuto passare per la tappa intermedia di un accordo quadro, sono rimasti stagnanti per lungo tempo. La distanza tra le rispettive posizioni di partenza delle due parti aveva creato l’impressione che fosse ancora troppo presto per sperare in qualche compromesso ed è proprio questa situazione che ha dato luogo al recente Vertice di Camp David, vertice che, pur non avendo permesso di concludere l’accordo auspicato, ha però aperto nuove prospettive sull’insieme delle questioni relative allo statuto finale e che quindi non ci sentiamo di considerare un fallimento. Anzi, riteniamo che esso abbia creato una dinamica nuova. Tale risultato, insperato solo qualche mese fa, non sarebbe certo stato possibile, voglio affermarlo, senza l’impegno personale del Presidente Clinton e di Madaleine Albright. I progressi conseguiti devono molto alla loro determinazione a far convergere le posizioni e a far progredire i negoziati. Beninteso essi sono anche e soprattutto dovuti al coraggio politico, al senso di responsabilità e all’impegno a favore della pace di cui hanno dato prova il Presidente dell’Autorità palestinese e il Primo Ministro israeliano. Per la prima volta, in effetti, senza tabù, essi hanno discusso di tutte le questioni relative allo statuto permanente, ed entrambi, senza esitazioni, hanno saputo avanzare, ammorbidire le posizioni di principio fino ad allora presentate come intangibili. Certo le discussioni non sono concluse, lo sappiamo, e nessuno dei passi avanti potrebbe essere considerato definitivo in assenza di un accordo globale, conformemente alla regola diplomatica secondo cui non vi è accordo su nulla finché non vi è accordo su tutto. La pace in Medio Oriente è sì ormai in vista, ma non è certo ancora acquisita."@it9 ". Madam President, President of the Commission, ladies and gentlemen, I should like to start by following you, Madam President, and the Speakers from the groups, in expressing the sympathy and sorrow of the Council, which condemns terrorism. This is an issue which we addressed at our informal meeting of Ministers of Foreign Affairs in Evian on Saturday and Sunday. I in turn wish to assure the inhabitants of Malaga and Mr Carpena’s widow of the European Union’s intention to fight on their behalf against the scourge of terrorism, which represents a real threat to our democracies. The progress achieved at Camp David needs to be consolidated and final concessions are necessary, especially on the question of Jerusalem, refugees and, above all, the Holy Places. Camp David opened up new possibilities. We have no doubt that a solution can be found which takes account of the legitimate expectations of each party and the rest of the world, including for the Holy Places. We therefore have an historic opportunity and the current situation is still extremely auspicious. The Israeli Prime Minister, who was elected on a platform of peace, wants an agreement, and an agreement is just as much in his interests as it is in the interests of President Arafat, who has stood by his decision to become involved in the Oslo process. As for President Clinton, he is more resolved than ever to use all his influence and the influence of his country to bring the negotiations to a successful conclusion before the end of his term of office, i.e. by the end of the year. This rather exceptional window of opportunity could, however, close again quickly and this is something we must guard against. The American elections are approaching, as is the new parliamentary term in Israel, and could prove to be a delicate issue. As for the deadline of 13 September set in the Sharm el-Sheikh agreement for concluding Permanent Status negotiations, it cannot be postponed indefinitely unless the negotiations show some tangible sign of progress and the prospect of an early outcome. This exceptional opportunity must not be wasted. If the hope raised by Camp David is to be made reality, the parties must, first and foremost, continue to be involved and to demonstrate the same commitment and will as they have shown hitherto. Their leaders must make difficult and courageous decisions and everything must therefore be done to encourage the parties to continue unwaveringly along the path which they have taken in a bid to conclude a global and final agreement. The European Union is prepared in this context to do whatever it can to guarantee that the efforts being made will be successful. There are several aspects to its role, which it intends to continue to play in an active and constructive manner: encouraging the parties, helping to find solutions, supporting the implementation of agreements. The Union never misses an opportunity to reiterate the importance of international legitimacy, its concern to see the United Nations resolutions applied, the basic principles which inform the peace process and its determination to encourage the parties to continue with the peace process through close, regular political dialogue with all the parties in the region. You yourself, Madam President, noted the extent to which European positions are listened to and anticipated, scrutinised, dissected and judged sometimes as too timid, sometimes, on the contrary, as too energetic or ill-timed but, on balance, always as constructive and balanced when you visited the Middle East at the beginning of the year. You also noticed how just how strong expectations of Europe still were. It was this concern to affirm the role of Europe and meet the parties’ expectations which prevailed when a special European Union envoy was appointed back in 1996. Ambassador Moratinos – whom I greet and who has held this post for the last four years – has managed to give Europe a profile in the Middle East by cultivating daily contacts with all the leaders in the region. This role of supporting, facilitating and mediating, which complements that of the United States, is coupled with a contribution to the collective debate to find new ways forward, break certain taboos and propose compromises. The 1999 Berlin Declaration and the 1980 Venice Declaration are an expression of the remarkably unified views of the European partners and act as reference texts which have, I am sure, opened the way to historic compromises between the Israelis and the Palestinians. Finally, Europe has developed a cooperation policy with all the countries in the Middle East in a bid to create the right conditions for harmonious economic and social development and, at the same time, strengthen regional integration, which is crucial if peace is to gain a permanent foothold. As a result, as you all know, Europe has underwritten nearly half the financial commitments to international aid to Palestine since 1993. It is, of course, and I should like to stress this point, prepared to help with the full implementation of the agreements that have been concluded when the time comes. It is still, without doubt, too early to discuss what an agreement on the Permanent Status of the Palestinian territories might look like; in any event, it will be solely up to the two sides to define this status through negotiation, which is the only admissible method. However, the Camp David discussions give us an initial idea of what the outlines of a future agreement may be. I should like to say in this context that, in our view, a Palestinian state will inevitably emerge, but it must be a viable, peaceful and democratic state. It is the natural concomitant of the Palestinians’ indefeasible right to self-determination and I am convinced that it is also the best guarantee of security for Israel. This right to a state and, hence, to proclaim statehood must not be subject to any veto. However, as the European Union has already stated, it would obviously prefer a Palestinian state to emerge from a completed process of negotiation. But, as you know, it does not stipulate that this is a condition. Its position on this question is as stated in the Berlin declaration of March 1999. But all the efforts planned at the present stage, starting of course with the efforts made by both sides, must be geared towards concluding an agreement, an agreement which is, let me repeat, within arm’s reach. As you may have noticed, even the Palestinians are now questioning the advisability, the conditions and, most importantly, the timing of their proclamation of statehood in the light of current developments. The exchange of views between the Ministers of Foreign Affairs of the Fifteen during the recent informal meeting in Evian, which I referred to earlier confirmed that the European approach in support of the peace process hitherto is the right one. You quite rightly decided, Madam President, ladies and gentlemen, to address the question of the situation in the Middle East. This decision was all the more timely given that this region, which has been the scene of a number of particularly striking events over recent months, is approaching what may prove to be an historical watershed. What we in fact face is a turning point for the people of the region: for the first time there is a real possibility of an end to half a century of conflict between Israel and Palestine; but there is also a risk, if this hope is dashed, of a resurgence of violence. The urgent need for a decisive breakthrough on the Israeli-Palestinian front should not, however, distract us from the other aspects of the peace process, and it is this that forms a coherent global issue to which a universal, lasting settlement must be found. An Israeli-Palestinian agreement is indispensable. It is vital but it alone cannot guarantee peace and stability in the Middle East. In addition, it is time, as the President of the French Republic recently stressed, for Syria and Israel to return to the negotiating table, given that the present status quo is in the interests of neither country. Every effort should therefore be made, as quickly as possible, to broker an agreement between Israel and Syria and between Israel and Lebanon. In this respect, there are prospects despite the contrasts in the present situation. Israel’s withdrawal from southern Lebanon on 24 May of this year put an end to 22 years of occupation and, as a result, ‘re-dealt the cards’, as it were. This withdrawal, which was certified by the Secretary-General of the United Nations on 16 June, is a positive factor on more than one count. First, it marks the implementation, the belated but full and unconditional implementation of Security Council Resolution 425 and therefore represents undeniable progress in this respect. It went through under less inauspicious conditions than might have been feared and, more to the point, was not accompanied by the dreaded outbreaks of fresh violence. We really must highlight the sense of responsibility which both sides demonstrated here. So far, the difficulties have been overcome and it has been possible to implement the provisions of Resolution 425. The question of Israeli incursions along the blue line was settled after two months of wrangling. On 27 July, the Security Council adopted Resolution 1310 extending the UNIFIL mandate for a further six months. On 5 August, the Lebanese Government agreed for the force to be redeployed in the former occupied zone and, since then, UNIFIL has set up a number of permanent posts in the zone and taken up its position along the Israeli-Lebanese border. At the same time, the Lebanese Government went ahead on 9 August and deployed a mixed force of 1 000 men, 500 soldiers and 500 policemen in the former occupied zone whose mission is to maintain public order within Lebanon itself, but not to engage in any kind of border surveillance, despite its responsibility to do so. The redeployment of UNIFIL and the Lebanese Government’s dispatch of a mixed security force to the south are, in our view, positive developments. The situation along the border with Israel is, however, still volatile. Incidents flare up along the blue line blue from time to time but have been relatively minor so far. It is therefore in the interest of all the parties to avoid any incident which might provoke an escalation. The Lebanese Government therefore needs to accept all its responsibilities here in order to create the conditions needed so that UNIFIL can exercise its mandate in full. The situation in southern Lebanon can only be stabilised if this region, which has suffered enormously from the occupation and the war, is rehabilitated and reintegrated into Lebanon’s economic and social fabric. The European Union is of course more than ready to help reconstruct southern Lebanon as soon as conditions on the ground allow. It intends to give very precise expression to its aid to Lebanon at the donors’ conference for the reconstruction of southern Lebanon which is scheduled for the autumn under our presidency. Here too, the withdrawal of Israel from southern Lebanon and the gradual restoration of Lebanese sovereignty in the area are steps in the right direction. In addition, the changes taking place in the region give cause, we hope, to anticipate a gradual change in relations between Syria and Lebanon; here too the situation is no less volatile and we are convinced that only an Israeli-Syrian agreement, in application of Security Council Resolution 242 and the principle of land for peace, will allow fair and lasting peace to be established in the region. We must admit that circumstances do not appear to augur well for the resumption of negotiations between Israel and Syria, at least not in the short term. The positions of the two sides, which we are all aware of, are still irreconcilable at this stage, even if the gulf between them does not appear as wide as on numerous aspects of the Israeli-Palestinian conflict. In addition, the internal agendas of the Israeli and Syrian leaders appear for the time being to be monopolised by other political preoccupations, although the strategic choice of both sides is for peace, as was recently reaffirmed at the highest level. During his investiture address on 7 July, President Bashar al-Assad indicated that he was anxious to conclude an agreement with Israel, reiterating that everything was negotiable except the line of 4 June 1967. Ehud Barak, for his part, called on Syria to conclude what he called a ‘peace of the brave’, an expression with which we concur. There is therefore cause to hope that they will return to the negotiating table during the months to come. My reading is that recent developments in the region are not linked solely to developments in the peace process, even if it does play a vital part. Although still inadequate, regional integration is progressing slowly but surely. It comes first and foremost within the wider context of the Barcelona Euro-Mediterranean process, which is an expression of the European Union’s wish to develop a global strategy for this region which is so close to and so inextricably bound up with us. A free trade area is being set up with the Union, to include all the countries of the Middle East and should – in fact we are sure that it will – help these economies to liberalise and modernise and integrate into the world economy. Association agreements have already been signed with Jordan, Israel and the Palestinian Authority and an agreement should soon be signed with Egypt. Negotiations are under way with both Lebanon and Syria. There is no doubt that, in its political dimension, the Euro-Mediterranean process, with the draft charter for peace and stability, not only economic but also social and human stability, will help to construct the ‘post-peace’ Middle East, the Middle East which we all wish for, because there is no alternative to the peace process which has now entered what we hope and believe to be a decisive stage. Europe has followed the lead of the rest of the international community, especially the United States – and I shall end here Madam President – and intends to do everything to facilitate the decisions incumbent upon the main players, i.e. the Israelis and the Palestinians, who are answerable to their people and to posterity, and to foster the emergence of peace, a peace which we have waited so long for, wished for so hard and which is now within our grasp. The fact that the Speakers of the Knesset, Mr Avraham Burg and the Palestinian Legislative Council, Mr Ahmed Qurie, have agreed to come here together and address the European Parliament today at your invitation, Madam President, demonstrates the will for peace and dialogue which now drives both sides. I also see their, to my knowledge, unprecedented visit as a gesture of recognition of the European Union’s unceasing efforts to promote peace in the region, a recognition which is also accompanied by high expectations of Europe. We must live up to these expectations and this gesture, which I see as a sign of trust and hope, deserves to be welcomed. I shall now endeavour to explain our analysis of recent developments and of the current state in the region and future prospects of the peace process. We have witnessed a number of extremely important incidents in the Middle East over recent months, such as the Camp David summit and Israel’s withdrawal from southern Lebanon. The death of the Syrian president, Hafez El Assad, under whom Syria became an important player in the region, occurred at the same time. This rapid series of developments mainly concerns negotiations between Israel and Palestine. The accession to power in Israel of Ehud Barak, who was elected on a platform of peace, and Yasser Arafat’s unstinting determination to keep the dialogue alive allowed the peace negotiations to resume, thereby helping to resolve the stalemate which had dogged the peace process for several years. The Sharm el-Sheikh agreement signed on 4 September 1999 marked the start of a new stage in the peace process and the end of a long period of deadlock, if not retreat. It specified how the clauses of the Wye River agreement, which had as yet still not been applied, were to be implemented. It set out a new timetable for concluding Permanent Status negotiations and granted a de facto extension to the one-year interim period by setting new deadlines, which are due to expire shortly, on 13 September 2000. As this deadline approaches, we are entitled to take initial, albeit provisional stock of the breakthrough in the peace process. My first comment is that it has been possible to implement the main provisions of the Sharm el-Sheikh agreement, even if somewhat belatedly in relation to the original timetable. The second redeployment was completed on 24 March 2000, i.e. just over two months after the original deadline. Several hundred prisoners have been released, although the overall outcome is still not completely satisfactory. Other provisions have not been properly implemented. For example, the third redeployment has not taken place. Only one of the two corridors planned between the Gaza Strip and the West Bank has in fact been opened. Land on the West Bank has continued to be colonised and expropriated, in violation of the Sharm el-Sheikh agreement, which prohibits any unilateral action designed to change the situation on the ground. These difficulties, together with the depressed economic and social climate, have done much to foster tension in the territories which, on several occasions, has degenerated into violence. As for Permanent Status negotiations, which were to follow an interim framework agreement, they stagnated long ago. The parties had departed so far from their initial positions as to give the impression that it was still too early to hope for a compromise. The recent Camp David summit was held in response to this situation and, even though it did not achieve the hoped-for agreement, it did open new prospects on all aspects of Permanent Status and, as such, cannot be considered a failure. On the contrary, it created new momentum. I for one am certain that this outcome, which seemed unthinkable just a few months ago, would not have been possible without the personal commitment of President Clinton and Mrs Albright. The progress achieved owes a great deal to their determination to bring the positions of both sides closer together and move the negotiations forward. It is, of course, also – and above all – due to the political courage and sense of responsibility and commitment to peace demonstrated by the President of the Palestinian Authority and the Israeli Prime Minister. It was in fact the first time that they had debated all aspects of Permanent Status without any taboos and neither hesitated in advancing and relaxing the positions of principle which they had hitherto presented as non-negotiable. As we know, the discussions were broken off and, under the diplomatic rule which dictates that nothing is agreed unless everything is agreed, the progress achieved cannot be considered definitive in the absence of any overall agreement. Peace in the Middle East may be in sight, but that does not make it a ."@lv10 "Mevrouw de Voorzitter, mijnheer de voorzitter van de Commissie, geachte afgevaardigden, na u, mevrouw de Voorzitter, en na de sprekers van de fracties, wil ik eerst uiting geven aan de deelneming en verontwaardiging van de Raad, die het terrorisme veroordeelt. Dit onderwerp is afgelopen zaterdag en zondag behandeld tijdens de informele bijeenkomst van de ministers van Buitenlandse Zaken te Evian. Ik richt mij op mijn beurt tot de inwoners van Malaga en de weduwe van de heer Carpena en druk hen op het hart dat de Europese Unie deze plaag van het terrorisme, die een daadwerkelijke bedreiging vormt van onze democratieën, in hun plaats zal bestrijden. De in Camp David geboekte vooruitgang moet worden geconsolideerd en er moeten nog enkele ultieme stappen worden gezet, met name in de kwesties van Jeruzalem, de vluchtelingen en vooral de heilige plaatsen. In Camp David zijn er nieuwe perspectieven geopend. Wij zijn ervan overtuigd dat er – ook voor de heilige plaatsen - een oplossing kan worden gevonden die tegemoetkomt aan de legitieme verwachtingen van elke partij en de rest van de wereld. Er doet zich dus een historische gelegenheid voor. De conjunctuur is nog steeds bijzonder gunstig. De Israëlische premier ­ die gekozen is op een vredesprogramma ­ wil een akkoord; hij heeft alle belang bij de ondertekening ervan. Dit laatste geldt ook voor president Arafat, die bij zijn keuze blijft om het proces van Oslo tot een goed einde te brengen. President Clinton is van zijn kant vastberadener dan ooit om al zijn invloed en die van zijn land aan te wenden om de onderhandelingen vóór het einde van zijn ambtstermijn ­ dus vóór het eind van dit jaar ­ te doen slagen. We moeten er echter op bedacht zijn dat deze buitengewone kans of wel eens spoedig verkeken kan zijn. De Amerikaanse presidentsverkiezingen en de opening van het Israëlische parlementaire jaar staan voor de deur, twee precaire gebeurtenissen. Wat betreft de in de Overeenkomst van Sharm-el-Sheikh vastgestelde termijn van 13 september voor de afronding van de onderhandelingen over de definitieve status: deze datum kan niet tot in het oneindige worden uitgesteld zonder dat zich bij de onderhandelingen tastbare resultaten en vooruitzichten voor een spoedige afronding ervan aftekenen. Deze buitenkans mag dus niet ongemerkt voorbijgaan. Wil de in Camp David gerezen hoop werkelijkheid kunnen worden, dan mogen de partijen om te beginnen niet verslappen en moeten zij net zoveel betrokkenheid en wilskracht aan de dag blijven leggen als voorheen. Hun leiders moeten moeilijke en moedige beslissingen nemen. In deze context moet alles in het werk worden gesteld om de partijen ertoe te bewegen voort te blijven gaan op de ingeslagen weg naar de totstandkoming van een globaal en definitief akkoord. In deze context is de Europese Unie bereid zich volledig in te zetten teneinde de geleverde inspanningen te doen slagen. Zij wil een actieve en nuttige rol spelen, die erin bestaat de partijen aan te moedigen, hulp te bieden bij het zoeken naar oplossingen en steun te verlenen bij de uitvoering van de overeenkomsten. In het kader van haar intensieve en regelmatige politieke dialoog met alle regionale partijen grijpt de Unie iedere gelegenheid aan om te herinneren aan de internationale legaliteit, aan haar uitgangspunt dat de aan de basis van het vredesproces liggende VN-resoluties en grondbeginselen moeten worden gerespecteerd en haar wil om de partijen aan te moedigen voort te gaan op de ingeslagen weg naar de vrede. Mevrouw de Voorzitter, bij uw bezoek aan het Nabije Oosten begin dit jaar hebt u kunnen constateren hoezeer er naar de Europese standpunten wordt geluisterd en uitgekeken, hoezeer ze worden geanalyseerd en uitgeplozen en hoe ze nu eens als te voorzichtig en dan weer als te voortvarend of ongewenst, doch over het algemeen als constructief en uitgebalanceerd worden beschouwd. U heeft ook kunnen bemerken dat er onveranderlijk veel van Europa wordt verwacht. Dit streven om de rol van Europa te bevestigen en aan de verwachtingen van de partijen tegemoet te komen, lag ten grondslag aan de benoeming van een speciale afgezant van de Europese Unie in 1996. Ik wil hulde betuigen aan ambassadeur Moratinos, die deze functie al vier jaar bekleedt. Hij is erin geslaagd Europa in het Nabije Oosten een gezicht te geven door dagelijkse contacten te onderhouden met alle leiders in de regio. Naast deze ondersteunende, stimulerende en bemiddelende rol – die een aanvulling vormt op die van de Verenigde Staten – wordt bovendien bijgedragen aan de collectieve zoektocht naar nieuwe oplossingen of naar compromissen en naar wegen waarlangs bepaalde taboes kunnen worden doorbroken. Zowel de Verklaring van Berlijn uit 1999 als die van Venetië uit 1980 vormen een afspiegeling van een opmerkelijke eensgezindheid van de Europese partners. Het betreft hier basisdocumenten die – daarvan ben ik overtuigd – hebben geholpen de weg te plaveien voor historische compromissen tussen Israëliërs en Palestijnen. Europa heeft, tot slot, een beleid ontworpen van samenwerking met alle landen uit het Nabije Oosten, dat erop gericht is de juiste omstandigheden te creëren voor een harmonieuze economische en sociale ontwikkeling. Tegelijkertijd wordt er een impuls gegeven aan regionale integratie, een noodzakelijke voorwaarde voor een duurzame verankering van de vrede. Zo is Europa zoals bekend goed voor bijna de helft van alle financiële verplichtingen in het kader van de internationale steun aan het Palestijnse grondgebied sinds 1993. Ik benadruk dat Europa natuurlijk bereid blijft te zijner tijd bij te dragen tot een volledige uitvoering van de gesloten overeenkomsten. Het is waarschijnlijk nog te vroeg om in te gaan op de mogelijke inhoud van een akkoord over de permanente status van de Palestijnse gebieden. De partijen moeten dit in elk geval zelf formuleren door middel van onderhandelingen als enige aanvaardbare methode. De gesprekken in Camp David hebben echter een eerste idee gegeven van de mogelijke contouren van een toekomstig akkoord. In deze context wijs ik erop dat wij van mening zijn dat er in ieder geval een Palestijnse staat moet komen, op voorwaarde dat deze levensvatbaar, vreedzaam en democratisch is. Het gaat hier om het onaantastbare recht van de Palestijnen op zelfbeschikking en ik ben er overigens van overtuigd dat dit de beste garantie is voor de veiligheid van Israël. Er mag geen veto worden uitgesproken over dit recht op een eigen staat en dus de uitroeping ervan. Zoals de Europese Unie reeds heeft aangegeven, geeft zij er wel de voorkeur aan dat die Palestijnse staat wordt opgericht na een geslaagd onderhandelingsproces. U weet dat zij dit echter niet als voorwaarde stelt. Zij blijft bij haar standpunt in deze kwestie zoals verwoord in de Verklaring van Berlijn van maart 1999. Alle in deze fase geleverde inspanningen – in de eerste plaats natuurlijk die van de partijen – moeten echter gericht zijn op de ondertekening van een akkoord, dat - ik herhaal het - binnen handbereik is. U heeft kunnen constateren dat de Palestijnen momenteel zelf gezien de huidige ontwikkelingen een vraagteken zetten bij de opportuniteit, de voorwaarden en met name het moment van de uitroeping van hun staat. Tijdens de gedachtewisselingen van de ministers van Buitenlandse Zaken van de Vijftien gedurende de recente, al door mij genoemde informele bijeenkomst in Evian is de tot op heden gevolgde Europese aanpak ter ondersteuning van het vredesproces bekrachtigd. Mevrouw de Voorzitter, geachte afgevaardigden, u buigt zich geheel terecht over de situatie in het Nabije Oosten. Deze keuze is des te meer terecht omdat deze regio, waar zich de laatste maanden bijzonder gedenkwaardige gebeurtenissen hebben afgespeeld, wellicht voor een historisch keerpunt staat. Voor de volkeren in de regio kan de situatie namelijk binnenkort wel eens een beslissende wending nemen: er is voor het eerst een reële kans dat er een einde kan komen aan een halve eeuw van Israëlisch-Palestijnse conflicten, maar daarnaast bestaat ook het risico dat het geweld weer oplaait, als deze hoop vervliegt. Dat er nu dringend een beslissende doorbraak in het Israëlisch-Palestijnse vraagstuk moet komen, mag ons echter de andere onderdelen van het vredesproces niet uit het oog doen verliezen, aangezien dit proces een samenhangend geheel is. Het vereist een globale en duurzame oplossing. Een Israëlisch-Palestijns akkoord is een absoluut vereiste. Het is weliswaar van essentieel belang, maar voor vrede en stabiliteit in het Nabije Oosten is meer nodig. Zoals de president van de Franse Republiek onlangs heeft onderstreept, wordt het dan ook tijd dat de gesprekken tussen Syrië en Israël opnieuw op gang worden gebracht, aangezien geen van beide landen gebaat is bij de status-quo. Alles moet dus in het werk worden gesteld teneinde zo snel mogelijk een akkoord tot stand te brengen tussen Israël en Syrië en tussen Israël en Libanon. Ook al lijkt de situatie in dit opzicht momenteel vol tegenstellingen te zitten, toch is zij niet uitzichtloos. Met de Israëlische terugtrekking uit Zuid-Libanon op 24 mei jongstleden is namelijk een einde gekomen aan 22 jaar bezetting en zijn de kaarten zogezegd “opnieuw geschud”. Deze door de secretaris-generaal van de Verenigde Naties op 16 juni bevestigde terugtrekking is in meer dan een opzicht een goede zaak. Zij betekende om te beginnen de weliswaar late, doch integrale en onvoorwaardelijke uitvoering van resolutie 425 van de Veiligheidsraad en dus in dit opzicht een onmiskenbare stap in de goede richting. De omstandigheden waaronder deze terugtrekking zich heeft voltrokken, waren bovendien minder ongunstig dan verwacht en de gevreesde oplaaiing van het geweld bleef uit, hetgeen heel belangrijk is. Het feit dat alle partijen blijk hebben gegeven van verantwoordelijkheidszin moet hier worden onderstreept. Tot nu toe is het mogelijk gebleken de moeilijkheden te overwinnen en de bepalingen van resolutie 425 ten uitvoer te leggen. Zo is er na twee maanden van moeilijkheden een oplossing gevonden voor het vraagstuk van de Israëlische bezetting van gebieden langs de blauwe lijn. Op 27 juli heeft de Veiligheidsraad resolutie 1310 aangenomen waarbij het mandaat van UNIFIL met nog eens zes maanden wordt verlengd. Op 5 augustus heeft de Libanese regering toestemming gegeven voor de hernieuwde inzet van de vredesmacht in het voormalige bezette gebied. UNIFIL heeft in dit gebied sindsdien een aantal vaste posten opgericht en tevens stellingen ingenomen langs de Israëlisch-Libanese grens. Op 9 augustus is de Libanese regering bovendien overgegaan tot de stationering in het voormalige bezette gebied van een gemengde troepenmacht van 1.000 manschappen, 500 militairen en 500 politieagenten. Deze macht heeft tot taak de openbare orde te handhaven op het Libanese grondgebied; grensbewaking valt echter niet onder deze taak, terwijl haar verantwoordelijkheid toch daar lag. Wij beschouwen de hernieuwde inzet van UNIFIL en de stationering door de Libanese regering van een gemengde veiligheidsmacht in het zuiden als positieve ontwikkelingen. De situatie aan de grens met Israël blijft echter broos. Van tijd tot tijd doen zich langs de blauwe lijn - tot op heden relatief kleine - incidenten voor. Het is dus in het belang van alle partijen dat ieder incident dat tot een escalatie van geweld kan leiden, wordt voorkomen. Het is in dit opzicht belangrijk dat de Libanese regering haar verantwoordelijkheid neemt en de omstandigheden creëert waaronder UNIFIL zijn mandaat volledig kan vervullen. De stabilisatie van de situatie in Zuid-Libanon vereist tevens een wederopbouw van deze regio die zoals bekend veel te lijden heeft gehad onder de bezetting en de oorlog, alsmede de reïntegratie ervan in de economische en sociale ruimte van Libanon. De Europese Unie is vanzelfsprekend bereid bij te dragen tot de wederopbouw van Zuid-Libanon zodra de situatie ter plaatse zich daartoe leent. Zij zal met name met concrete voorstellen voor steun aan Libanon komen op de in het najaar onder ons voorzitterschap te houden donorconferentie voor de wederopbouw van Zuid-Libanon. De terugtrekking van Israël uit Zuid-Libanon en het geleidelijke herstel van de Libanese soevereiniteit in dit gebied zijn eveneens stappen in de goede richting. De zich nu voltrekkende veranderingen in de regio wettigen overigens de hoop dat er geleidelijk schot zal komen in de Syrisch-Libanese betrekkingen. Ook daar blijft de situatie echter broos; wij zijn ervan overtuigd dat in toepassing van resolutie 242 van de Veiligheidsraad en het beginsel van land in ruil voor vrede slechts de ondertekening van een Israëlisch-Syrisch akkoord kan leiden tot een rechtvaardige en duurzame vrede in de regio. Toegegeven, de omstandigheden lijken – althans op korte termijn - wellicht niet erg gunstig voor een hervatting van de Israëlisch-Syrische onderhandelingen. De ons bekende standpunten van beide partijen blijven in dit stadium onverzoenbaar, zelfs al lijken de geschillen minder diepgaand dan het Israëlisch-Palestijnse conflict op een groot aantal punten is. De binnenlandse agenda’s van de Israëlische en Syrische leiders lijken voor het moment overigens helemaal beheerst te worden door andere politieke punten. Dit neemt niet weg dat beide partijen bij hun strategische keuze voor de vrede blijven, zoals recentelijk op het hoogste niveau opnieuw is bevestigd. In zijn investituurrede van 7 juli heeft president Bashar Al Assad de nadruk gelegd op zijn bereidwilligheid om een akkoord te sluiten met Israël, waarbij hij eraan herinnerde dat alles bespreekbaar is, met uitzondering van de lijn van 4 juni 1967. Ehoed Barak van zijn kant heeft Syrië opgeroepen de in zijn woorden “vrede van de dapperen” te sluiten, een formulering die onze mening goed weergeeft. In de komende maanden zullen de onderhandelingen dus hopelijk worden hervat. Ter afsluiting wijs ik erop dat de recente ontwikkeling in de regio niet uitsluitend verband houdt met die van het vredesproces, ook al speelt dit hierbij wel een belangrijke rol. De regionale integratie vordert langzaam maar zeker, hoewel zij nog verre van toereikend is. Deze integratie valt in het bijzonder binnen het grotere bestek van het euromediterrane proces van Barcelona, dat een afspiegeling is van het streven van de Europese Unie een globale strategie te ontwikkelen voor deze regio die zo dichtbij ligt en waar we zulke nauwe banden mee hebben. Er wordt gewerkt aan een vrijhandelszone met de Unie, die alle landen uit het Nabije Oosten omvat en naar onze stellige overtuiging zal bijdragen tot de opening en modernisering van de economieën en de integratie ervan in de wereldeconomie. Er zijn al associatieakkoorden gesloten met Jordanië, Israël en de Palestijnse Autoriteit; binnenkort zal dat ook gelden voor Egypte. Er zijn onderhandelingen gaande met Libanon en Syrië. Het lijdt geen twijfel dat het euromediterrane proces, in zijn politieke dimensie, met het ontwerphandvest voor vrede en - zowel economische als sociale en menselijke ­ stabiliteit zal helpen het Nabije Oosten van “na de vrede” op te bouwen. Dat is het Nabije Oosten dat wij ons wensen, aangezien er geen alternatief is voor het vredesproces dat zich momenteel in een, naar wij hopen en aannemen, beslissende fase bevindt. Tot slot, mevrouw de Voorzitter, merk ik op dat Europa naar het voorbeeld van de rest van de internationale gemeenschap, met name de Verenigde Staten, van plan is alles in het werk te stellen opdat de hoofdrolspelers – Israëliërs en Palestijnen - voor gemakkelijker beslissingen komen te staan. Zij moeten verantwoording afleggen aan hun volkeren en de geschiedenis, en met deze beslissingen de zo langverwachte, zo lang gewenste en nu ook binnen handbereik liggende vrede dichterbij brengen. Mevrouw de Voorzitter, het feit dat de voorzitters van de Knesset, de heer Avram Burg, en de Palestijnse Wetgevende Raad, de heer Ahmed Qurie, uw uitnodiging om vandaag samen het Europees Parlement toe te spreken hebben aangenomen, is tekenend voor de huidige vredeswil en bereidheid tot overleg van beide partijen. Ik beschouw deze bij mijn weten nieuwe benadering bovendien als een blijk van erkenning voor de niet-aflatende inspanningen van de Europese Unie om vrede te bewerkstelligen. Afgezien daarvan, wordt er ook veel van Europa verwacht. Aan deze verwachtingen moet worden tegemoetgekomen. Dit uitzonderlijke gebaar – voor mij een teken van vertrouwen en hoop – moet op de juiste waarde worden geschat. Ik zal nu mijn best doen u deelgenoot te maken van onze analyse van de recente ontwikkelingen van de situatie in de regio en de vooruitzichten voor het vredesproces. We zijn de laatste maanden in het Nabije Oosten getuige geweest van bijzonder belangrijke gebeurtenissen, waaronder de Top van Camp David en de Israëlische terugtocht uit Zuid-Libanon. In dezelfde periode is de Syrische president Hafez Al Assad heengegaan, die van zijn land een belangrijke speler op het regionaal toneel heeft gemaakt. Deze stroomversnelling in de gebeurtenissen heeft in de eerste plaats betrekking op de Israëlisch-Palestijnse onderhandelingen. Het in Israël aan de macht komen van Ehoed Barak, gekozen op een vredesprogramma, en de niet-aflatende vastberadenheid van Jasser Arafat om de gesprekken voort te zetten hebben de onderhandelingen, die al jaren op dood spoor zaten, nieuw leven ingeblazen. De op 4 september 1999 ondertekende overeenkomst van Sharm-el-Sheikh heeft een nieuwe fase van het vredesproces ingeluid, waarmee een einde is gekomen aan een lange periode van stilstand, ja zelfs achteruitgang. In deze overeenkomst zijn de uitvoeringsmodaliteiten vastgesteld van de clausules van het Wye River-akkoord, die tot op dat moment niet waren toegepast. In deze overeenkomst is een nieuw tijdschema opgesteld voor de afronding van de onderhandelingen over de definitieve status: de nieuwe termijn ervoor - 13 september 2000 - staat inmiddels voor de deur, waarmee de overgangsperiode feitelijk met een jaar wordt verlengd. Nu deze datum nadert, mag er een eerste, noodzakelijkerwijs voorlopige balans worden opgemaakt van deze hervatting van het vredesproces. Om te beginnen merk ik op dat de belangrijkste bepalingen van de Overeenkomst van Sharm-el-Sheikh konden worden uitgevoerd, ook al heeft het vastgestelde tijdschema hierbij vaak vertraging opgelopen. Zo is de tweede fase van de terugtrekking op 24 maart 2000 voltooid, iets meer dan twee maanden na de geplande datum. Honderden gevangenen zijn weliswaar vrijgelaten, maar het resultaat is nog niet helemaal bevredigend. Andere bepalingen zijn slechts gedeeltelijk uitgevoerd. Zo is de derde fase van de terugtrekking nog niet ingegaan. Slechts een van de twee voorziene corridors tussen Gaza en de Westelijke Jordaanoever is daadwerkelijk geopend. Er is geen eind gekomen aan de kolonisatie en grondonteigeningen op de Westelijke Jordaanoever, hetgeen in strijd is met de Overeenkomst van Sharm-el-Sheikh, waarbij elke eenzijdige maatregel tot wijziging van de status-quo is verboden. Deze moeilijkheden en de slechte economische en sociale situatie hebben er in hoge mate toe bijgedragen dat de sfeer in de gebieden erg gespannen blijft. Er hebben zich zelfs al meer dan eens gewelddadige incidenten voorgedaan. De onderhandelingen over de definitieve status – waarbij als tussenstap een kaderovereenkomst moest worden gesloten – hebben lange tijd vastgezeten. Het feit dat de aanvankelijke standpunten van de partijen ver uiteen lagen heeft het gevoel kunnen doen ontstaan dat er nog geen compromissen mogelijk waren. Deze situatie heeft geleid tot de recente Top van Camp David, die weliswaar niet heeft geresulteerd in het gewenste akkoord, maar wel nieuwe perspectieven heeft geopend met betrekking tot alle vraagstukken van de definitieve status en dan ook niet als een mislukking mag worden beschouwd. Wij zijn juist van mening dat deze Top een nieuwe dynamiek heeft gecreëerd. Dit nog maar enkele maanden geleden ondenkbare resultaat had waarschijnlijk niet kunnen worden bereikt zonder de persoonlijke inzet van president Clinton en mevrouw Albright. De geboekte vooruitgang is grotendeels te danken aan hun vastberadenheid om de standpunten dichter bij elkaar te brengen en de onderhandelingen vlot te trekken. Natuurlijk is deze vooruitgang echter bovenal te danken aan de politieke moed, verantwoordelijkheidszin en vredeswil van de president van de Palestijnse Autoriteit en de Israëlische premier. Zij zijn namelijk voor de eerste keer geen enkele van de met de definitieve status verband houdende kwesties uit de weg gegaan. Beiden hebben bij die gelegenheid principiële standpunten naar voren gebracht en deze ook versoepeld, terwijl ze tot op dat moment onwrikbaar heetten te zijn. Zoals bekend zijn de onderhandelingen echter nog niet geslaagd en het spreekt voor zich dat geen van de gemaakte vorderingen, bij gebrek aan een globaal akkoord, als definitief mag worden beschouwd: hierbij geldt de diplomatieke regel dat er geen akkoord is over welk punt dan ook zolang er geen akkoord is over het geheel. De vrede in het Nabije Oosten is in zicht, maar daarom nog geen feit."@nl2 "Senhora Presidente, Senhor Presidente da Comissão, Senhoras e Senhores Deputados, gostaria antes de mais, depois de Vossa Excelência, Senhora Presidente, depois dos oradores dos grupos políticos, de expressar a simpatia e a emoção do Conselho, que condena o terrorismo. Trata-se de um tema que foi abordado na nossa reunião informal dos Ministros dos Negócios Estrangeiros, que teve lugar no sábado e no domingo, em Évian. Dirigindo-me agora aos habitantes de Málaga, à viúva do senhor Carpena, desejo assegurar-lhes que a União Europeia pretende agir em seu lugar contra este flagelo do terrorismo, que constitui uma verdadeira ameaça para as nossas democracias. Há que consolidar os progressos realizados em Camp David e dar passos finais no que respeita a alguns pontos, nomeadamente sobre as questões de Jerusalém, dos refugiados e, sobretudo, dos lugares santos. Em Camp David, abriram-se perspectivas. Estamos convictos de que será possível encontrar uma solução que contemple as expectativas legítimas de cada uma das partes e do resto do mundo, inclusivamente no que respeita aos lugares santos. Por conseguinte, existe uma oportunidade histórica. A conjuntura é ainda excepcionalmente favorável. O Primeiro-Ministro israelita, que foi eleito com base num programa de paz, tem o maior interesse em que seja logrado um acordo, tal como o Presidente Arafat, que se mantém fiel à sua opção de se empenhar no processo de Oslo. Quanto ao Presidente Clinton, está mais do que nunca determinado em usar de toda a sua influência e da do seu país para favorecer, antes do termo do seu mandato – portanto, até ao final do ano –,um resultado positivo para as negociações. Esta oportunidade de saída, bastante excepcional, poderia contudo - importa tê-lo presente - desaparecer dentro em breve. Aproximam-se as eleições americanas, assim como a abertura do Parlamento israelita, que não ignoramos poderem ser delicadas. Quanto a 13 de Setembro, data fixada pelo Acordo de Charm-el-Cheikh para a conclusão das negociações sobre o estatuto final, não poderá ser adiada indefinidamente sem que se verifiquem nas negociações progressos palpáveis e perspectivas de uma conclusão a curto prazo. Por conseguinte, esta oportunidade excepcional não deve ser escamoteada. Para que as esperanças suscitadas por Camp David se concretizem, importa primeiramente que as partes continuem mobilizadas e que continuem a dar provas do mesmo empenhamento e da mesma vontade que revelaram até ao momento. Os seus dirigentes têm que assumir decisões difíceis para eles e corajosas. Neste contexto, tudo deverá ser feito no sentido de incentivar as partes a prosseguirem com ânimo no processo que iniciaram tendo em vista a conclusão de um acordo global e definitivo. A União Europeia está, neste contexto, pronta a empenhar-se profundamente para assegurar o êxito dos esforços desenvolvidos. O seu papel, que pretende desempenhar de forma útil e activa, assume diversas formas: incentivar as partes em presença, contribuir para procurar soluções, apoiar a implementação dos acordos. Através do diálogo político, estreito e permanente, que mantém com as partes da região, nunca a União deixará de recordar a legalidade internacional, a preocupação de que sejam aplicadas as resoluções das Nações Unidas e os princípios fundamentais que norteiam o processo de paz, bem como o seu propósito de encorajar as partes a avançarem na via da paz. Vossa Excelência pôde constatar, Senhora Presidente, aquando da viagem que efectuou ao Médio Oriente no início do ano, até que ponto as posições europeias são ouvidas e aguardadas, examinadas, dissecadas, consideradas quer excessivamente tímidas quer, ao invés, demasiado impetuosas ou inoportunas, mas, de um modo geral, construtivas e equilibradas. Teve igualmente ocasião de observar quão forte era a expectativa em relação à Europa. Foi esta preocupação de afirmar o papel da Europa e de responder ao anseio das partes que presidiu à designação de um enviado especial da União Europeia em 1996. O Embaixador Moratinos - que desejo saudar e que desempenha estas funções há quatro anos – conseguiu dar um rosto à Europa no Médio Oriente ao proceder a contactos diários com todos os líderes da região. Este papel de apoio, de facilitador e de intermediário, complementar em relação ao dos Estados Unidos, vai de par com um contributo para a reflexão colectiva no sentido de imaginar novas soluções, quebrar determinados tabus ou propor compromissos. A Declaração de Berlim de 1999, tal como a Declaração de Veneza de 1980, traduzem uma notável unidade de pontos de vista dos parceiros europeus e constituem textos de referência que contribuíram – estou convicto – para abrir caminho a compromissos históricos entre Israelitas e Palestinianos. Por último, a Europa levou a cabo uma política de cooperação com os países do Médio Oriente na sua globalidade tendo em vista criar as condições necessárias para um desenvolvimento económico e social harmonioso mediante o reforço da integração regional, de que depende o estabelecimento de uma paz duradoura. A Europa assegura deste modo – como é do conhecimento de todos – cerca de metade dos financiamentos concedidos a título da ajuda internacional ao território palestiniano desde 1993. Naturalmente, continua disponível, e insisto neste ponto, para, chegado o momento, contribuir para a aplicação integral dos acordos celebrados. É certamente prematuro falar do que poderia ser um acordo sobre o estatuto permanente dos territórios palestinianos - o qual, de qualquer forma, só às partes cabe definir, mediante um processo negocial, único método admissível. Todavia, o debate de Camp David dá uma primeira ideia do que poderiam ser os contornos de um futuro acordo. Neste contexto, desejo afirmar que a criação de um Estado palestiniano é, a nosso ver, inelutável, desde que seja viável, pacífico e democrático. Está em causa o direito imprescritível dos Palestinianos à autodeterminação e estou convicto de que constitui, aliás, a melhor garantia de segurança para Israel. Este direito de dispor de um Estado e, por conseguinte, de o proclamar, não poderá ser objecto de qualquer veto. No entanto, como a União Europeia já teve ocasião de assinalar, as suas preferências vão claramente no sentido da criação de um Estado palestiniano que resulte de um processo de negociações bem sucedido. Porém, como sabeis, não faço disso uma condição. A sua posição sobre esta matéria continua a ser a que foi expressa na Declaração de Berlim de Março de 1999. Mas todos os esforços referidos na fase actual, a começar obviamente pelos das partes em presença, devem visar a conclusão de um acordo que se encontra – repito – ao seu alcance. Como pudestes observar, os próprios Palestinianos interrogam-se hoje sobre a oportunidade, as condições e, sobretudo, sobre o momento da proclamação do seu Estado, tendo em vista as evoluções em curso. As trocas de pontos de vista entre os Ministros dos Negócios Estrangeiros dos Quinze, por ocasião da reunião informal efectuada recentemente em Évian, que há pouco referi, confirmaram a validade da abordagem adoptada até agora pela Europa em apoio ao processo de paz. Optastes com toda a legitimidade, Senhora Presidente, Senhoras e Senhores Deputados, por falar da situação no Médio Oriente. Trata-se de uma escolha tanto mais oportuna quanto esta região, que foi palco nos últimos meses de acontecimentos particularmente marcantes, se encontra num ponto de viragem que pode ser histórico. Efectivamente, estamos na iminência de acontecimentos decisivos para os povos da região visto que, pela primeira vez, existe uma possibilidade real de pôr termo a meio século de conflitos israelo-palestinianos, mas existe igualmente o risco, caso essa esperança se venha a saldar por um malogro, de assistir a um ressurgimento da violência. A urgência de que se reveste lograr um avanço decisivo na vertente israelo-palestiniana não deve, porém, afastar-nos das outras vertentes do processo de paz, já que este forma um todo coerente. Este processo exige uma solução global e duradoura. Um acordo israelo-palestiniano é indispensável. Embora vital, não pode, por si só, assegurar paz e estabilidade ao Médio Oriente. Já é, pois, tempo - como salientou há pouco o Presidente da República francesa – de retomar o fio das negociações entre a Síria e Israel, atendendo a que o não interessa a nenhum dos dois países. Por conseguinte, deverão ser envidados esforços para facilitar, logo que possível, a celebração de um acordo entre Israel e a Síria, assim como entre Israel e o Líbano. Neste particular, embora a situação se afigure hoje adversa, não deixa de haver perspectivas. A retirada israelita do Sul do Líbano em 24 de Maio último veio efectivamente pôr termo a 22 anos de ocupação e, por conseguinte, criou aquilo a que chamarei um "novo dado". Tal retirada, certificada pelo Secretário-Geral das Nações Unidas em 16 de Junho, constitui a vários títulos um elemento positivo. Em primeiro lugar, assinalou a aplicação, se bem que tardia mas contudo integral e incondicional, da Resolução nº 425 do Conselho de Segurança. Nesta medida, constituiu um avanço incontestável. Em segundo lugar, decorreu em condições menos desfavoráveis do que seria de recear e não foi acompanhada – é muito importante – do recrudescimento da violência que poderia temer-se. Cumpre sublinhar aqui o sentido das responsabilidades revelado pelas partes em presença. Até agora, as dificuldades puderam ser superadas e as disposições da Resolução nº 425 puderam ser aplicadas. A questão da ocupação indevida do solo por parte dos Israelitas ao longo da linha azul pôde, assim, ser resolvida após dois meses de dificuldades. O Conselho de Segurança adoptou, em 27 de Julho, a Resolução nº 1310, que prorroga o mandato da UNIFIL por um novo período de seis meses. Em 5 de Agosto, o Governo libanês deu o seu acordo ao reposicionamento da força na ex-zona ocupada e, desde então, a UNIFIL estabeleceu um determinado número de postos fixos nesta zona, tendo igualmente tomado posição ao longo da fronteira israelo-libanesa. Paralelamente, o Governo libanês procedeu, em 9 de Agosto, à instalação, na antiga zona ocupada, de uma força mista de 1000 homens, 500 militares e 500 agentes de polícia, incumbidos de manter a ordem pública no interior do próprio território libanês, exceptuando porém a vigilância nas fronteiras, muito embora fosse essa a sua missão . O reposicionamento da UNIFIL e o envio, pelo Governo libanês, de uma força mista de segurança para o sul, constituem, em nosso entender, acontecimentos positivos. Todavia, a situação na fronteira com Israel continua frágil. De quando em quando, verificam-se incidentes, até agora menores, ao longo da linha azul. É, pois, do interesse de todas as partes evitar qualquer incidente susceptível de provocar uma escalada. É essencial que, sob este ponto de vista, o Governo libanês assuma integralmente as responsabilidades que lhe incumbem a fim de criar as condições para que a UNIFIL possa exercer plenamente o seu mandato. A estabilização da situação no Sul do Líbano passa igualmente pela reabilitação desta região que, recordamos, sofreu profundamente com a ocupação e a guerra, assim como pela sua reintegração no espaço económico e social do Líbano. A União Europeia está naturalmente pronta a participar na reconstrução do Sul do Líbano assim que se encontrem reunidas as condições no terreno. É nomeadamente seu desejo manifestar de uma forma muito concreta a sua ajuda ao Líbano por ocasião da Conferência dos doadores para a reconstrução do Sul do Líbano, que se prevê venha a ter lugar no Outono sob a nossa Presidência. A retirada de Israel do Sul do Líbano e o progressivo restabelecimento da soberania libanesa na zona vão igualmente no bom sentido. Por outro lado, as mudanças em curso na região deixam entrever a possibilidade, segundo esperamos, de que se verifique uma progressiva evolução das relações sírio-libanesas; mais uma vez, a situação é frágil e só um acordo entre a Síria e Israel, em aplicação da Resolução nº 242 do Conselho de Segurança e do princípio “territórios em troca da paz”, poderá, estamos convictos, instaurar na região uma paz justa e duradoura. O contexto poderá não parecer particularmente favorável - forçoso será reconhecê-lo – ao relançamento das negociações israelo-sírias, pelo menos a curto prazo. As posições das duas partes, que conhecemos, permanecem de momento inconciliáveis, muito embora os diferendos se afigurem menos profundos do que em muitos aspectos do conflito israelo-palestiniano. Por outro lado, os dirigentes israelitas e sírios devem enfrentar, no imediato, uma multiplicidade de questões políticas de ordem interna. O que é certo, porém, é que a opção estratégica da paz se mantém para ambas as partes, tendo sido recentemente reafirmada ao mais alto nível. O Presidente Bashar Al Assad expressou, no seu discurso de investidura de 7 de Julho, o seu empenhamento em concluir um acordo com Israel, recordando que tudo era negociável, com excepção da linha de 4 de Junho de 1967. Ehud Barak, por seu turno, convidou a Síria a celebrar o que apelidou de - uma fórmula que encontra eco da nossa parte - a "paz dos bravos". Há, pois, motivo para esperar que, nos próximos meses, o fio das negociações possa ser reatado. A evolução recente na região - e com isto termino - não está unicamente ligada à do processo de paz, muito embora este desempenhe um papel fulcral. A integração regional, se bem que ainda bastante insuficiente, progride lenta mas regularmente. Inscreve-se, em particular, no âmbito mais lato do processo euro-mediterrânico de Barcelona, que traduz a preocupação da União Europeia em desenvolver uma estratégia global para esta região, que nos é tão próxima e a nós se encontra tão intimamente ligada. Encontra-se em construção uma zona de comércio livre com a União Europeia, que inclui todos os países do Médio Oriente e que será de molde - em nosso entender – a fomentar a abertura e a modernização das economias, bem como a sua inserção na economia mundial. Acordos de associação já foram assinados com a Jordânia, com Israel e com a Autoridade Palestiniana. Prevê-se para breve a assinatura de um acordo com o Egipto. Estão em curso negociações com o Líbano, bem como com a Síria. Ninguém duvida que o processo euro-mediterrânico, na sua dimensão política, com o projecto de Carta para a Paz e a Estabilidade, estabilidade económica mas também social e humana, contribuirá para construir o Médio Oriente do “pós-paz”, aquele que desejamos, pois não há alternativa ao processo de paz que atingiu, hoje, uma fase que esperamos e que cremos decisiva. A Europa – à semelhança de toda a comunidade internacional e em particular dos Estados Unidos – e termino, Senhora Presidente -, envidará todos os esforços para facilitar as decisões que incumbem às principais partes no processo, a saber, Israelitas e Palestinianos, responsáveis perante os seus povos e perante a história, no sentido de favorecer a emergência dessa paz há tanto esperada, há tanto desejada e que se encontra agora ao alcance. O facto de os presidentes do Knesset, Avraham Burg, e do Conselho Legislativo Palestiniano, Ahmed Qurie, terem aceite o seu convite, Senhora Presidente, vindo ambos pronunciar-se hoje perante o Parlamento Europeu, é prova da vontade de paz e de diálogo que passou a animar as duas partes. Vejo igualmente nessa actuação, que eu saiba sem precedentes, uma forma de reconhecimento pelos esforços constantes da União Europeia no sentido de se alcançar a paz, reconhecimento este que é igualmente acompanhado por uma forte expectativa em relação à Europa. Essa expectativa não deve ser gorada. Este gesto excepcional, em que vejo um sinal de confiança e de esperança, merece ser saudado. Tentarei agora expor-vos a análise que fazemos da evolução mais recente da situação na região e das perspectivas do processo de paz. Assistimos, nos últimos meses, no Médio Oriente, a acontecimentos de uma importância crucial, sejam eles a Cimeira de Camp David ou a retirada israelita do Sul do Líbano. O falecimento do Presidente da Síria, Hafez El Assad, responsável pela importância que o seu país assumiu na cena regional, ocorreu no mesmo momento. Esta rápida evolução dos acontecimentos implica, em primeiro lugar, as negociações israelo-palestinianas. A subida ao poder em Israel de Ehud Barak, eleito com base num programa de paz, bem como a grande determinação de Yasser Arafat em prosseguir o diálogo, permitiram relançar as negociações, contribuindo deste modo para que o processo saísse do impasse em que se encontrava há vários anos. O Acordo de Charm-el-Cheikh, assinado em 4 de Setembro de 1999, encetou uma nova fase do processo de paz, quebrando um longo período de imobilismo, se não mesmo de regressão. O Acordo definiu as modalidades de aplicação das cláusulas do Acordo de Wye River, que até então não haviam sido aplicadas. Estabeleceu um novo calendário para a conclusão das negociações sobre o estatuto final fixando o seu novo prazo para uma data já muito próxima, o dia 13 de Setembro de 2000, prorrogando o “período interino” por um ano. Com o aproximar desta data, é possível fazer um primeiro balanço, necessariamente provisório, deste relançamento do processo de paz. Começarei por dizer que o Acordo de Charm-El-Cheikh pôde ser aplicado no que respeita às suas principais disposições, se bem que com atraso em relação ao calendário definido. O segundo reposicionamento terminou, assim, em 24 de Março de 2000, ou seja, volvidos um pouco mais de dois meses após a data prevista. Algumas centenas de prisioneiros puderam ser libertados, mas o balanço ainda não é inteiramente satisfatório. Há outras disposições cuja aplicação deixa bastante a desejar. Nomeadamente, o terceiro reposicionamento não se verificou. Apenas um dos dois corredores previstos entre Gaza e a Cisjordânia foi efectivamente aberto. As acções de colonização e de expropriação de terras na Cisjordânia prosseguiram, em violação do disposto no Acordo de Charm-el-Cheikh que proibia qualquer medida unilateral no sentido de modificar a situação no terreno. Estas dificuldades, aliadas a uma situação económica e social extremamente deprimida, contribuíram em muito para que se mantivesse uma forte tensão nos territórios que, por várias vezes, degenerou em incidentes violentos. Quanto às negociações sobre o estatuto final, que deviam passar pela fase intermédia de um acordo-quadro, marcaram passo durante muito tempo. O afastamento das posições iniciais das partes pode ter levado a crer que seria prematuro esperar por compromissos. Foi esta situação que levou a que se realizasse recentemente a Cimeira de Camp David que, muito embora não tivesse conduzido ao acordo desejado, abriu novas perspectivas sobre o conjunto das questões relativas ao estatuto final e, nessa óptica, não poderá ser por nós considerada como um malogro. Entendemos, pelo contrário, que criou uma nova dinâmica. Este resultado, inesperado há poucos meses ainda, não teria sido possível, cumpre sublinhá-lo, sem o empenhamento pessoal do Presidente Clinton e de Madeleine Albright. Os progressos alcançados devem muito à sua determinação em fazer convergir os pontos de vista e em fazer avançar as negociações. Obviamente, devem-se também, e sobretudo, à coragem política, ao sentido das responsabilidades e ao empenhamento em favor da paz manifestados pelo Presidente da Autoridade Palestiniana e pelo Primeiro-Ministro israelita. Com efeito, pela primeira vez, debateram, sem tabus, todas as questões referentes ao estatuto permanente, não hesitando qualquer deles em avançar, em flexibilizar posições de princípio que até então haviam sido apresentadas como inalteráveis. É certo que os debates não foram coroados de êxito e, naturalmente, nenhum dos avanços alcançados poderá, na ausência de um acordo global, ser considerado como definitivo, em conformidade com a regra diplomática nos termos da qual não existe acordo sobre nada enquanto não houver acordo sobre tudo. Por conseguinte, embora a paz no Médio Oriente já esteja à vista, tal não significa que seja um dado adquirido."@pt11 "Fru talman, herr kommissionsordförande, mina damer och herrar parlamentsledamöter! Jag skulle först av allt efter er, fru talman, efter gruppernas talare, vilja delge er den sympati och de känslor som vi hyser i rådet, som fördömer terrorismen. Det är ett ämne som vi tog upp vid det informella mötet med utrikesministrarna i lördags och söndags i Évian. Jag vänder mig nu till invånarna i Malaga, till Carpenas änka, och jag vill försäkra dem om Europeiska unionens avsikt att agera i deras ställe mot den farsot som terrorismen utgör och som faktiskt hotar våra demokratier. Framstegen i Camp David måste konsolideras och ytterligare ansträngningar krävs, särskilt när det gäller frågorna om Jerusalem, flyktingarna, och framför allt de heliga platserna. Framtidsutsikter öppnades vid Camp David. Vi tvivlar inte på att en lösning som tar hänsyn till båda parters och hela världens berättigade förväntningar är möjlig, och det gäller även de heliga platserna. Det finns alltså en historisk möjlighet. Vi befinner oss fortfarande i en exceptionellt god konjunktur. Israels premiärminister, som valts på grund av ett fredsprogram, vill ha ett avtal, som han har lika stort intresse av att uppnå som president Arafat, som håller fast vid sitt val att engagera sig i Osloprocessen. President Clinton i sin tur är mer beslutsam än någonsin att använda hela sitt och sitt lands inflytande för att, innan hans mandat löper ut, – dvs. före årets slut – bidra till en positiv lösning på förhandlingarna. Denna möjlighet till öppning, som är relativt exceptionellt, skulle emellertid – det måste vi vara vaksamma mot – snart kunna stängas. Det amerikanska valet närmar sig, liksom upptakten i det israeliska parlamentet, som vi vet kan vara känsliga. När det gäller tidsfristen den 13 september, som fastställdes i Sharm-el-Sheikh-avtalet för avslutande av förhandlingarna om den slutliga ställningen, kan den inte skjutas upp på obestämd tid utan att påtagliga framsteg och framtidsutsikter om ett nära förestående avtal märks i förhandlingarna. Detta exceptionella tillfälle får alltså inte döljas. För att hoppet som tändes i Camp David skall konkretiseras är det till att börja med viktigt att parterna är fortsatt engagerade och att de fortsätter att visa prov på samma engagemang och samma vilja som de hittills gjort. Deras ledare måste fatta både svåra och modiga beslut för dem. I det sammanhanget måste allt göras för att få parterna att utan avbrott fortsätta på den väg de inlett, i syfte att sluta ett totalt och definitivt avtal. Europeiska unionen är i det sammanhanget beredd att satsa helhjärtat för att ansträngningarna skall bära frukt. Unionen avser att fortsätta att ikläda sig sin roll på ett aktivt och användbart sätt, en roll som har flera beståndsdelar: uppmuntra parterna, bidra till att söka lösningar och genomföra avtalen. Via den nära och regelbundna politiska dialog som unionen upprätthåller med samtliga regionala parter erinrar unionen alltid om den internationella lagligheten, strävan efter att FN:s resolutioner skall tillämpas liksom de grundläggande principerna som styr fredsprocessen och strävan efter att uppmuntra parterna att fortsätta på vägen mot fred. Fru talman! Ni kunde konstatera vid er resa till Mellanöstern i början av detta år i vilken utsträckning de europeiska ståndpunkterna är utbredda och förväntade, granskade, dissekerade, bedömda som ibland alltför blygsamma, ibland däremot alltför företagsamma, men i allmänhet konstruktiva och balanserade. Ni kunde också notera i vilken utsträckning förväntningarna på Europa är fortsatt höga. Det är denna strävan efter att bekräfta Europas roll och motsvara parternas förväntningar som föregick utnämnandet av ett särskilt sändebud från Europeiska unionen redan 1996. Ambassadör Moratinos – som jag hyllar och som innehar denna tjänst sedan fyra år – har lyckats ge Europa ett ansikte i Mellanöstern, genom att utveckla dagliga kontakter med samtliga styrande i regionen. Denna stödjande roll, som skall underlätta och fungera som mellanhand, kompletterar Förenta staternas roll, och är dessutom ett bidrag till den kollektiva diskussionen för att tänka sig nya lösningar, bryta vissa tabun, eller föreslå kompromisser. Berlinförklaringen från 1999, liksom Venedigförklaringen från 1980, återger en anmärkningsvärt enig syn bland de europeiska parterna och utgör referenstexter som – det är jag övertygad om – bidragit till att öppna vägen för historiska kompromisser mellan israeler och palestinier. Europa har slutligen utvecklat en politik för samarbete med samtliga länder i Mellanöstern som syftar till att skapa villkor för en harmonisk ekonomisk och social utveckling och samtidigt förstärka den regionala integrationen, som är ett villkor för en hållbar förankring av freden. Europa står därmed – det vet vi – för nära hälften av de ekonomiska åtagandena om internationellt stöd till det palestinska territoriet sedan 1993. Europa står självfallet fortfarande till förfogande för att i sinom tid bidra till att de avtal som slutits också tillämpas i sin helhet. Det är sannolikt alltför tidigt att ta upp vad som skulle kunna vara ett avtal om den permanenta ställningen för de palestinska territorierna som det i vilket fall som helst åligger enbart parterna att fastställa genom förhandling, som är den enda antagliga metoden. Diskussionerna i Camp David ger ändå en första idé om vad som skulle kunna vara konturerna till ett framtida avtal. I det sammanhanget vill jag säga att tillkomsten av en palestinsk stat i våra ögon är ofrånkomlig under förutsättning att den är bärkraftig, fredlig och demokratisk. Detsamma gäller palestiniernas obestridliga rätt till självbestämmande, och jag är övertygad om att den för övrigt utgör den bästa garantin för Israels säkerhet. Denna rätt att förfoga över en stat och därmed utropa den kan inte bli föremål för något veto. Såsom Europeiska unionen emellertid redan påpekat, föredrar man emellertid tydligt att en palestinsk stat inrättas efter en lyckad förhandlingsprocess. Det är emellertid inte ett villkor, och det vet ni. Unionens ståndpunkt i denna fråga är fortfarande den som uttrycktes i Berlinförklaringen i mars 1999. Men alla ansträngningar som angivits i föregående steg, till att börja med självfallet parternas ansträngningar, måste gå i riktning mot att ett avtal sluts som är – jag upprepar det – inom räckhåll. Som ni har kunnat notera ifrågasätter palestinierna själva i dag möjligheten, villkoren och framför allt tillfället att utropa sin stat med tanke på den pågående utvecklingen. Diskussionerna mellan de femton medlemsländernas utrikesministrar, vid det informella mötet nyligen i Évian som jag nyss tog upp, bekräftade giltigheten i det europeiska synsättet som tillämpats hittills till stöd för fredsprocessen. Ni gjorde helt rätt, fru talman, mina damer och herrar parlamentsledamöter, som valde att ta upp situationen i Mellanöstern. Det är ett val som är desto mer lämpligt eftersom denna region, som de senaste månaderna varit skådeplats för ovanligt betydelsefulla händelser, nu står inför en vändpunkt som kan bli historisk. Vi står faktiskt inför avgörande tidsfrister för folken i regionen och har för första gången en verklig möjlighet att få uppleva hur ett halvt sekel av konflikter mellan israeler och palestinier avslutas, men det finns också en risk, om detta hopp grusas, att vi får uppleva att våldet återuppstår. Även om det brådskar att åstadkomma ett avgörande genombrott när det gäller den israelisk-palestinska frågan får det emellertid inte göra att vi vänder ryggen till andra delar av fredsprocessen, eftersom den är en enhet. Det kräver en total och hållbar lösning. Ett avtal mellan israeler och palestinier är nödvändigt. Det är grundläggande men kan inte ensamt säkerställa fred och stabilitet i Mellanöstern. Det är också dags att trådarna i diskussionen knyts ihop mellan Syrien och Israel, vilket Frankrikes president också betonade nyligen, eftersom status quo inte ligger i någondera partens intresse. Allt borde därför göras för att så snart som möjligt främja slutandet av ett avtal mellan Israel och Syrien, liksom mellan Israel och Libanon. I det hänseendet finns det ändå framtidsutsikter, även om situationen i dag förefaller kontrastrik. Det israeliska tillbakadragandet från södra Libanon den 24 maj i år innebar faktiskt slutet på 22 års ockupation och skapade därför det som jag skulle kalla en "ny giv". Detta tillbakadragande, som intygades av Förenta nationernas generalsekreterare redan den 16 juni, är en positiv beståndsdel på mer än ett sätt. Det innebar till att börja med att resolution nr 425 från säkerhetsrådet tillämpades. Visserligen sent, men ändå fullständigt och ovillkorligt. Det var ett ovedersägligt framsteg. Det genomfördes dessutom under villkor som var mindre ogynnsamma än man skulle ha kunnat frukta och åtföljdes inte – och det är mycket viktigt – av någon ökning av våldet vilket man skulle ha kunnat misstänka. Den ansvarskänsla som samtliga parter visade prov på bör betonas här. Hittills har svårigheterna kunnat överbryggas och bestämmelserna i resolution 425 har kunnat genomföras. Frågan om de israeliska intrången utefter den blå linjen har på detta sätt kunnat lösas efter två månaders svårigheter. Säkerhetsrådet antog den 27 juli resolution nr 1310 som förlängde mandatet för UNIFIL med en ny sexmånadersperiod. Den libanesiska regeringen gav den 5 augusti sitt godkännande till att tillåta styrkan i den tidigare ockuperade zonen och sedan dess har UNIFIL upprättat ett antal fasta poster i denna zon och även intagit position utmed den israelisk-libanesiska gränsen. Parallellt satte den libanesiska regeringen den 9 augusti in en blandad styrka om 1000 man, 500 militärer och 500 polismän, med uppgift att upprätthålla den allmänna ordningen inom själva det libanesiska territoriet, emellertid med undantag för varje uppgift om övervakning av gränsen trots att det var deras ansvar. Omstruktureringen av UNIFIL och den libanesiska regeringens utsändande av en blandad säkerhetsstyrka i söder utgör, i våra ögon, positiva händelser. Men situationen vid gränsen till Israel är fortfarande ömtålig. Incidenter som hittills varit relativt små äger rum då och då utmed den blå linjen. Det ligger därför i alla parters intresse att undvika varje incident som kan orsaka en upptrappning. Det är i det hänseendet viktigt att den libanesiska regeringen tar hela sitt ansvar för att skapa de villkor som krävs för att UNIFIL skall kunna utöva sitt mandat helt och fullt. Stabiliseringen av situationen i södra Libanon går även via återuppbyggnad av denna region som, det vet vi, har lidit mycket av ockupationen och kriget, liksom via dess återintegration i Libanons ekonomiska och sociala område. Europeiska unionen är självfallet beredd att ta del i denna återuppbyggnad av södra Libanon så snart villkoren på fältet uppfyllts. Unionen avser även att på ett mycket konkret sätt visa på sitt stöd till Libanon i samband med givarkonferensen för återuppbyggnaden av södra Libanon, som planeras att hållas under vårt ordförandeskap. Israels tillbakadragande från södra Libanon och det successiva återupprättandet av Libanons suveränitet i området går även i rätt riktning. De pågående förändringarna i området låter dessutom ana möjligheten, vilket vi hoppas, till en successiv utveckling av förbindelserna mellan Syrien och Libanon. Där är fortfarande situationen ömtålig och endast ett avtal mellan Israel och Syrien, genom tillämpning av säkerhetsrådets resolution nr 242 och principen om utbyte av mark mot fred, kan – det är vi övertygade om – inrätta en rättvis och hållbar fred i regionen. Möjligheten till ett återupptagande av förhandlingarna mellan Israel och Syrien kan förvisso förefalla relativt ogynnsam – det måste vi erkänna -, åtminstone på kort sikt. Parternas ståndpunkter, som vi känner till, är på detta stadium oförenliga, även om meningsskiljaktigheterna förefaller mindre djupa när det gäller många av aspekterna på konflikten mellan Israel och Palestina. De israeliska och syriska ledarnas agendor förefaller för ögonblicket fyllda av andra politiska frågor och ändå kvarstår det strategiska valet med freden på båda sidor, vilket bekräftades nyligen på nytt på högsta nivå. President Bashar Al Assad betonade i sitt installationsanförande den 7 juli sin iver att sluta ett avtal med Israel, och erinrade om att allt var förhandlingsbart utom linjen från den 4 juni 1967. Ehud Barak uppmanade för sin del Syrien att sluta det han kallade "de modigas fred", en formulering som vi känner igen. Man kan därför hoppas att förhandlingstrådarna kan knytas ihop under de kommande månaderna. Min slutsats är att den senaste utvecklingen i regionen inte enbart är förbunden med fredsprocessen, även om den spelar en central roll. Den regionala integrationen går framåt sakta men säkert, även om den fortfarande är helt otillräcklig. Den ingår särskilt i den större ramen med Europa-Medelhavsprocessen från Barcelona, som uttrycker Europeiska unionens vilja att utveckla en total strategi för denna region som ligger så nära och är så nära förbunden med oss. Ett frihandelsområde som innefattar alla länder i Mellersta Östern håller på att upprättas med unionen och det borde – det är vi övertygade om – främja en öppnare och modernare ekonomi liksom deras möjlighet att införlivas i världsekonomin. Associeringsavtal har redan undertecknats med Jordanien, Israel och den palestinska myndigheten. Ett avtal kommer sannolikt att inom kort undertecknas med Egypten. Förhandlingar pågår även med Libanon och Syrien. Ingen betvivlar att Europa-Medelhavsprocessen i sin politiska dimension, med projektet med freds- och stabilitetsstadgan som innebär ekonomisk stabilitet men även social och mänsklig, kommer att bidra till att bygga upp Mellersta östern "efter freden", den som vi så gärna vill ha, för det finns inget alternativ till den fredsprocess som i dag gått in i en fas som vi hoppas och tror är avgörande. Europa, liksom resten av det internationella samfundet och särskilt Förenta staterna – och jag skall avsluta här, fru talman – avser att göra allt för att underlätta besluten som åligger de viktigaste aktörerna, nämligen israeler och palestinier, som är ansvariga inför sina folk och inför historien, för att främja denna fred som man så länge väntat på, så länge önskat sig och som nu finns inom räckhåll. Det faktum att talmannen i Knesset, Abraham Burg, och ordföranden i Palestinska lagstiftningsrådet, Ahmed Qurie, accepterat att tillsammans komma hit och hålla tal inför Europaparlamentet i dag på er inbjudan, fru talman, illustrerar viljan till fred och dialog som numera finns hos de båda parterna. Jag ser även i denna åtgärd, som är utan motstycke efter vad jag vet, ett tecken på ett erkännande av Europeiska unionens fortsatta ansträngningar för att främja framväxten av freden, ett erkännande som även innebär starka förväntningar på Europa. Dessa förväntningar får inte vändas till besvikelse. Denna exceptionella gest, där jag ser ett tecken på förtroende och hopp, förtjänar att hyllas. Jag skall nu försöka delge er vår analys av den senaste utvecklingen i regionen, av situationen och av framtidsutsikterna för fredsprocessen. Vi har de senaste månaderna upplevt händelser av största betydelse i Mellanöstern, både när det gäller toppmötet i Camp David och Israels tillbakadragande från södra Libanon. Samtidigt avled den syriske presidenten Hafez El Assad, som gjort sitt land till en viktig aktör på den regionala scenen. Denna snabba händelseutveckling gäller i första hand förhandlingarna mellan Israel och Palestina. Det faktum att Ehud Barak kommit till makten i Israel efter att ha valts på ett fredsprogram har, liksom Yasser Arafats beslutsamhet att fortsätta dialogen, gjort det möjligt att fortsätta förhandlingarna och på så sätt bidra till att föra processen ut ur den återvändsgränd där den befunnit sig i flera år. Sharm-el-Sheikh-avtalet, som undertecknades den 4 september 1999, var inledningen till en ny fas i fredsprocessen och bröt med en lång period av motstånd mot förändringar eller till och med tillbakagång. I avtalet fastställdes villkoren för att genomföra klausuler i Wye River-avtalet, som dittills inte tillämpats. Avtalet innehöll också en ny tidsplan för att avsluta förhandlingarna om den slutliga statusen, genom att fastställa nya och mycket nära förestående tidsfrister, nämligen den 13 september 2000, och förlängde på detta sätt faktiskt den mellanliggande perioden med ett år. När nu denna tidsfrist närmar sig kan vi göra en första sammanfattning, som nödvändigtvis blir provisorisk, av denna nya satsning på fredsprocessen. Jag skulle först av allt vilja säga att Sharm-el-Sheikh-avtalet har kunnat genomföras när det gäller de viktigaste bestämmelserna, även om det ofta skett senare än vad som fastställts i tidsplanen. Den andra omstruktureringen avslutades därför den 24 mars 2000, alltså lite mer än två månader efter planerat datum. Hundratals fångar kunde friges men resultatet är ännu inte helt tillfredsställande. Andra bestämmelser har bara tillämpats otillräckligt. Den tredje omstruktureringen ägde därför inte rum. Endast den ena av två korridorer som planerats mellan Gaza och Västbanken öppnades verkligen. Verksamheten med kolonisering och expropriering av jorden på Västbanken fortsatte och bröt mot Sharm-el-Sheikh-avtalet som förbjöd varje form av unilateral åtgärd avsedd att ändra situationen på fältet. Dessa svårigheter, tillsammans med en negativ ekonomisk och social situation, bidrog till stor del till att starka spänningar kvarstod i området, vilka vid flera tillfällen urartat i våldsamma händelser. När det gäller förhandlingarna om den slutliga ställningen, som skulle gå via en mellanetapp med ett ramavtal, har man länge stått och stampat. Det faktum att parternas ursprungliga ståndpunkter var långt ifrån varandra kunde ge en känsla av att det fortfarande var alltför tidigt att hoppas på en kompromiss, och det var den situationen som ledde till toppmötet nyligen i Camp David vilket, även om det inte gjorde det möjligt att uppnå det önskade avtalet, ändå öppnade nya framtidsutsikter kring samtliga frågor om den slutliga ställningen, och det kan därför i våra ögon inte ses som ett misslyckande. Vi anser tvärtom att det skapat ny dynamik. Detta resultat som man inte ens kunde hoppas på för bara några månader sedan, skulle sannolikt inte ha varit möjligt, det säger jag, utan president Clintons och Madeleine Albrights personliga engagemang. De framsteg som uppnåtts beror till stor del på deras beslutsamhet att få de olika uppfattningarna att smälta samman och föra förhandlingarna framåt. Framstegen beror självfallet och framför allt också på politiskt mod, i betydelsen ansvar och engagemang till förmån för freden, som ordföranden i den palestinska myndigheten och den israeliske premiärministern visat prov på. För första gången diskuterade de faktiskt utan några tabun alla frågor om den permanenta ställningen och ingen av dem tvekade att ta upp och mjuka upp principiella ståndpunkter som hittills lagts fram som okränkbara. Diskussionerna har förvisso inte lyckats, det vet vi, och inga av de framsteg som gjorts kan naturligtvis, i avsaknad av ett totalavtal, betraktas som definitiva, med tanke på den diplomatiska regeln som säger att det föreligger ingen överenskommelse om någonting så länge det inte finns en överenskommelse om allt. Även om freden i Mellanöstern nu är inom synhåll är den ändå inte uppnådd."@sv13
lpv:unclassifiedMetadata	"Conseil"6 "Consejo"12,12 "Moscovici,"8,12,6 "de facto"11 "escalation"9 "fait accompli"10,3 "sine die"9 "statu quo"11,9 "window of opportunity,"2 "Συμβούλιο"8

Named graphs describing this resource:

The resource appears as object in 2 triples

Context graph