Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2000-05-17-Speech-3-254"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20000517.17.3-254"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Madam President, honourable Members, I am honoured to be able to speak in this august House.
In the open, multipolar world where Eurocentrism is no more, Europe can be one of the standard-bearers of civilised development only if it is internally globalised, only if all of its parts are integrated within it, and if no one is excluded from the common future or marginalised.
In the ruins of the Berlin Wall, however, traces of new divisions are appearing in Europe. In real life, several Europes exist. Here we have the countries of the European Union and members of Nato, which are developing on the basis of the long European democratic tradition, on respect for human rights and the prospects of a new economic upswing, complete with a common European currency. This grouping also includes some small countries that have experienced major developments within the EU and have preserved their special features.
The second Europe is one of countries that are negotiating with the European Union: countries, therefore, that are in the first or second-class waiting rooms for the European train.
The third Europe is made up of the countries of Eastern and South-Eastern Europe (Ukraine, Croatia, Bosnia-Herzegovina, Albania, Macedonia and Moldova), which have not yet reached the station, although they wish to do so. Some of them will not get there without help.
There also exists a group of countries that, for the moment, do not wish to join the EU. They would prefer to toy with the project of a new ideological division of Europe. We may call this the fourth Europe. Serbia, poised to tip the scales of stability in South-Eastern Europe, has been thrust into that fourth Europe by its aggressive national political elite, which has, from time to time, been supported by the nationalist ambitions of political elites from other Balkan nations. As it decides on the lasting foundations of peace and also, following the horrors of war in the Balkans, on the future of Kosovo and Montenegro, European unity again faces a great test. The possibility of bloody military clashes is still real.
This unity will be all the more vital when Serbia needs to be helped in the process of democratic change, when it will be faced with the truth and with its own responsibility. This change will open up the field of democratic, plural politics and efforts to bring the European value system back into the consciousness of the Serbian people. It will then be necessary for Serbia – and for other Balkan countries, too – to be presented with the challenging but realistic prospect of entry into European integration; and presented to each country on the same conditions, without special favours, but for this reason requiring all the more assistance.
None of these ‘Europes’ is immune from political or cultural diversions, which might distort their democratic image, not even the first Europe. I have in mind the crude forms of xenophobia and hatred of foreigners, resistance to free movement of labour, and anti-Semitism, all of which are part of today’s political populism. This puts pressure on fundamental values, and threatens coexistence and our common future. Insensitivity to these phenomena would create new barriers between us. We are reminded of this by the experience we carry with us. I believe that the reservations of certain European countries towards the position of the Austrian Freedom Party are motivated by this experience and that this response will be consistent, irrespective of who might be affected by it.
Alongside all the old divisions, new ones are emerging, and they are even more radically afflicting Europe, for the information society of today’s world is presenting challenges to every facet of our lives. There are ever increasing signs of the emergence of two classes in society. The world is beginning to divide in a new way. On the one hand, there are the unemployed and those who, through inadequate knowledge, have no access to modern information technology. They are threatened with social exclusion, stagnation and marginalisation. On the other hand, there are those who have the necessary education and are therefore guaranteed a future. This is a new phenomenon, which was identified recently at the EU Conference in Lisbon on social cohesion.
It is clear that, today, everyone in Europe is faced with the same problems, and we are all responding to them. Of course, we are not responding in entirely the same way. Nevertheless, it is essential that in seeking answers we all proceed from the same value system. The common cornerstones of values for coexistence have been established. Now everyone must be afforded the chance to live in accordance with those values.
Decisive importance in this may probably be ascribed to the new feeling of commitment to Europe, which I understand as a Europe-wide system of human ties, cooperation, solidarity, respect and other values. This does not simply involve the free flow of ideas, labour, goods and capital, but also values such as respect for diversity, tolerance, equality before the law of the ‘citizens of Europe’, irrespective of their national, ethnic and cultural affiliation or outlook. This will enable a high level of identification with the same values across Europe, which, in turn, may represent the basic connective tissue of Europe.
I am especially pleased that this has been made possible for me on the 50th anniversary of Robert Schuman’s appeal to France, Germany and other countries to enter into a common economic policy on steel and coal. That was the day when the process of European integration began. It is your and our common European day of celebration, and I offer you my sincere congratulations.
This frame of mind would be the best guarantee that intolerance and enmity remain a marginal phenomenon. At the same time, it would mean that in no European country could those in power dare, in the name of sovereignty or the principle of non-interference in internal affairs, to systematically stifle or limit either individual or collective human rights. Such an event would demand common action, without wavering or compromise.
The NATO intervention in Kosovo is perhaps the first step in this direction. The value of fundamental human rights was placed above the value of classic state sovereignty. The systematic mass violation of human rights should henceforth not simply be the internal affair of an individual country. It is becoming a subject of responsibility for the international community. Whether this marks the beginning of a new chapter in international relations and international law, only time will tell. Europe, and in particular the EU, should not be in two minds about this.
The real path of globalisation for Europe is the enlargement of the European Union to cover all European countries. This is a challenging enterprise, for a period of enlargement of the European Union is now beginning to include countries that have a different political ‘pedigree’ from the current members. Now it is the turn of countries that, in the great division of the world, belonged to the former ideological East of Europe. It is the turn of countries that, because of this, have lagged behind in their economic development. Yet the fact is that only this enlargement will mean the actual integration and globalisation of Europe, and will mean for the European East and West an end to the past and for both the beginning of a global European future.
For those countries, like Slovenia, that were forcibly removed by the bloc system to a different culture, inclusion in European integration would also represent proof that they had finally returned to their western civilisation. In any case, we should not forget that these countries, including Slovenia, have shown that in a relatively short time they have been able to adopt the rules that have taken a relatively long time to become established in the EU and in the European West. The great efforts invested in reforms may serve as a guarantee that EU enlargement will be beneficial, both for the current members and for those that wish to become members. Holding back this enlargement would indicate that Europe has still not buried the past, that it has not learned sufficiently from history, and that globalisation is not yet its internal requirement. It would also indicate that Europe is abandoning its influence and presence in the world.
Alongside this new qualitative step forward, doubts are emerging among the members of the EU. They are moving from the entirely known to the not entirely known. The decision on enlargement carries with it entirely new risks; and there must be a degree of understanding for the dilemma facing the EU.
I am thinking primarily of the implementation of serious internal, institutional and substantive reforms in the EU, of its readiness to accept new members and of postponement of the date of enlargement. Could it be perhaps that once again the special interests of individual Member States are rising to the surface? Does changing the view on successive acceptance of new countries, as soon as they are ready to be accepted, into a view on group acceptance of candidates in a first and second round, not mean a renewed shifting of enlargement towards the end of this first decade?
Dilemmas, doubts and uncertainties are also emerging among the candidate countries. The impression is growing of a ‘moving target’, which is shifting and dampening the enthusiasm of the better prepared candidates with the feeling that they will have to wait for the less-prepared candidates. Clarity and transparency of these views would, of course, have an encouraging effect, and it would be especially useful if everyone could stop trying to offer each other excuses. The EU should not use the problems among the candidate countries as an excuse to delay its own reforms, while the candidate countries should not use the difficulties of EU internal reforms as an excuse for putting off the reforms they need for full membership.
Such excuses would slow down the prospects of the rise of the future Europe, and making enlargement conditional upon bilateral demands and the interests of individual countries would have no less an effect. This includes conditions that go far back into history and attempt to revise it, particularly the history of the Second World War. Such demands are appearing from the position of power held by those that are in the European Union, against the powerlessness of those that are only just exercising the right to acceptance into the European Union.
At this point I would like to recall my address of November 1995 to the Committee on Foreign Policy, Security and Defence of your Parliament in its previous composition. At that time, I argued against the discriminatory treatment of Slovenia, for the then Italian Government was preventing us, through its power of veto, from signing the association agreement, and was setting as a condition the resolving of what were for Italy issues in dispute deriving from the border treaties between Italy and the former Yugoslavia. With its back to the wall, Slovenia signed the so-called ‘Spanish compromise’. I do not mention this episode to resurrect memories, but rather because in the current negotiations there have also appeared tendencies to raise purportedly justified interests in relation to Slovenia to the level of an EU demand. I am thinking of the demand for restitution of property to those from whom it was appropriated following the Second World War as part of the punishing of collaboration with the Nazi and Fascist occupation regime. In the then Yugoslavia, Slovenia did nothing that was not done in the spirit of the Potsdam resolutions by the Allies, with whom the Slovenes fought together against Fascism and Nazism. This time, Slovenia does not wish to accept this kind of imposition of conditions, and expects understanding and sympathy from the European Union.
I believe that individual bilateral issues should not, in any event, be allowed to become a reason for placing conditions on acceptance as a full member of the EU; nor should they be allowed to gain the pragmatic support of EU members, for the sake of clear and open foundations in European integration and in its future.
I congratulate you with trust and faith in the European idea of association. I am confirmed in this faith by the recent very successful visit by the distinguished President of the European Parliament, Mrs Fontaine, to Slovenia. In her address to the Slovene Parliament, Mrs Fontaine expressed her clear commitment to furthering the project of a united Europe, saying: “It is important that we support the will to strengthen the special features of each of our countries. We must therefore deepen the foundations of the European Union and prepare it for enlargement in such a way that it will be able tomorrow to maintain all its ability to function in response to challenges both internal and external. This will be possible only on condition that we maintain the existing balance between the small and large countries, and continue on the path towards a Europe of citizens”.
Slovenia is a small nation. For many centuries we lived in a multinational political community, in the Austro-Hungarian Empire and in two Yugoslavias. We felt all the anguish of non-respect for national identity, of pressures towards our national identity being wiped out and of the fatal consequences of inequality in society and before the law. The worst thing of all was the aggression during the time of the Nazi and Fascist occupation. Our right to existence as a nation was taken away. For this reason we value highly the efforts of those carrying forward the project of a common European home, founded on the concept of open autonomy of national and other entities of society. Life in diversity is the key to success for European association, and Slovenia has tied its future to this. Our historical experiences and the future of our citizens dictate that we cannot reconcile ourselves either to voluntary or forced isolation from Euro-Atlantic institutions. Slovenia wishes to be a part of them, and is prepared to contribute what it can to the common life of European nations, but is not prepared to pay an inequitable price for it.
Slovenia will be ready for accession by the end of 2002, and believes that it will then be welcome in the club of EU Member States. We are also pleased that, in Helsinki, the Member States of the EU committed themselves to enlargement by the same date for those candidate countries best prepared. In order for the current goals to be achieved, negotiations should be concluded next year. We are convinced that the current progress in negotiations should make this possible.
I would like finally to stress that I do not see globalisation and European integration as unification. The positive effects of these processes are interdependent on the simultaneously establishing freedom of individuation and fragmentation. This is not just the freedom and autonomy of the individual, but also the freedom of social groups to express ethnic, cultural, religious, political and spiritual affiliations and convictions. These freedoms have a special meaning in people’s lives, and through them people express their bond with specific values. Only respect for such freedoms can be the foundation of European coexistence. This involves establishing the principle of ‘unity in diversity’.
The alternative is clear. If we do not succeed in finding in this new millennium the foundations of coexistence, which cannot simply be a negation of the past, but also an active acceptance of the future, including the formulation of a universal European policy of common responsibility in an open European Union, Europe will direct its destiny back into the past instead of into the future. In the first decade of the new century and millennium, democratic Europe is also facing new trials. My firm conviction is that united Europeans could be more than a match for these trials.
This idea seems to me particularly important, for it emphasises coexistence.
Coexistence is the only real alternative for the future of humankind; including that of Europe. Yet the question is: what will coexistence be founded upon? My own firm conviction is that it should be founded, first and foremost, upon the experience we have brought with us and which has engendered the values that we have articulated as the quintessence of European democracy and declared as the principles binding together the very fabric of the new Europe.
The experience we carry into the third millennium is an experience of the rise and fall of colonial powers and ideological, political and social totalitarianism. Set in counterpart to this, yet an integral part of our experience, is the ultimate establishment of the rule of law and human rights, the freedom of individuals and nations, democracy as the criterion of political power, social justice and stability as the goals to which we must constantly aspire.
Alongside experience, our coexistence should be founded upon a set of laws that will determine human life on the threshold of the third millennium and in which these values will be implemented and confirmed. These are the laws of the global community. For the moment, the global community seems limited to markets, economies and information and communication technology. Politics is lagging behind this trend. Yet the solid foundations of coexistence in the world demand globalised politics, which will be capable of establishing social coherence which will balance the effects of capital which has already been globalised.
Globalised politics presupposes that national politics and interests founded on the sovereignty of the nation state should be bound to the global politics of common responsibility. This would be a kind of world ‘domestic politics’, to which all countries would be bound. It would be founded in part on the following elements: on the global spread of political and economic democracy, on binding standards of individual and collective human rights, on dialogue between different cultures, religions and civilisations, on opposition to nationalism and xenophobia, on a new balance between the economically developed and developing parts of the world, on the globalisation of learning, knowledge, research and information, on developing international and inter-regional cooperation, on constructing a social order based on the model of social justice and solidarity, on common security and defence and on the fight against organised crime. With such politics we might seek a way of ensuring that the former ideological, political and military confrontations of the Cold War are not replaced by clashes of culture, religion and civilisation.
If we are to move towards worldwide political responsibility, we should be moving all the sooner to a policy of common responsibility in Europe; in the very Europe that right now is consolidating the foundations of coexistence for the future. This is being heralded by common European policies – not only monetary, but also foreign, defence and security policies – the European human rights charter, and perhaps a future European constitution. It is also heralded by the efforts to set up crisis management, which would prevent external or internal crises of countries in the region spilling over into armed conflict and aggression that might threaten the common peace, security and prosperity. A global policy of common responsibility requires not only that we prevent the actions of others that harm the community, but also, and most importantly, that we refrain from such actions."@en3
|
| lpv:translated text |
"Fru formand, ærede medlemmer, det er mig en ære at tale i dette højtærede Parlament.
I den åbne verden med flere magtcentre, hvor der ikke længere eksisterer nogen eurocentrisme, kan Europa kun blive en af bannerførerne for civiliseret udvikling, hvis det er internt globaliseret, hvis alle dets dele er integreret, og hvis ingen bliver holdt uden for den fælles fremtid eller bliver marginaliseret.
I det virkelig liv findes der flere Europaer. Her har vi landene i Den Europæiske Union og NATO-medlemslandene, der udvikler sig på basis af den lange europæiske demokratiske tradition, respekten for menneskerettighederne og udsigterne til et nyt økonomisk opsving med en tilhørende fælles europæisk valuta. Denne gruppering omfatter også nogle mindre lande, der har oplevet væsentlige udviklinger inden for EU og har bevaret deres særlige kendetegn.
Det andet Europa er et Europa bestående af lande, der er i færd med at forhandle med Den Europæiske Union, det vil sige lande, der derfor befinder sig i første- eller andenklassesventesalene til det europæiske tog.
Det tredje Europa består af landene i det øst- og sydøstlige Europa (Ukraine, Kroatien, Bosnien-Hercegovina, Albanien, Makedonien og Moldova), som endnu ikke er nået til stationen, selv om de gerne ville. Nogle af dem vil ikke nå derhen uden hjælp.
Der er også en gruppe lande, som for nærværende ikke ønsker at slutte sig til EU. De foretrækker at lege med et projekt, der går ud på at skabe en ny ideologisk opdeling af Europa. Vi kunne kalde dette det fjerde Europa. Serbien, der står på spring for at bringe stabilitetsvægtskålen til at synke i det sydøstlige Europa, er blevet trængt ind i det fjerde Europa af sin aggressive nationale politiske elite, der fra tid til anden er blevet støttet af nationalistiske ambitioner hos de politiske eliter fra andre nationer på Balkan. Når den træffer beslutning om det varige grundlag for fred og efter krigens rædsler på Balkan om Kosovos og Montenegros fremtid, vil den europæiske enhed atter komme på en stor prøve. Muligheden for blodige militære sammenstød er stadig til stede.
Enheden vil være så meget desto mere vigtig, når Serbien får brug for at blive hjulpet ind i den demokratiske forandringsproces, når det kommer til at stå ansigt til ansigt med sandheden og dets eget ansvar. Denne forandring vil åbne op for det demokratiske, pluralistiske politiske område og bestræbelser på at bringe det europæiske værdisystem tilbage til det serbiske folks bevidsthed. Det vil da blive nødvendigt for Serbien - og også for de andre Balkanlande - at blive konfronteret med den udfordrende, men realistiske udsigt til at komme med i den europæiske integration - præsenteret for hvert enkelt land på samme betingelser, uden særlige begunstigelser, men netop af den grund med behov for så meget desto mere bistand.
Ingen af disse 'Europaer' er immune over for politiske eller kulturelle afstikkere, der kan forvanske deres demokratiske image, ikke engang det første Europa. Her tænker jeg på de primitive former for fremmedhad og had til fremmede, modstand mod arbejdskraftens frie bevægelighed og antisemitisme, der alle er del af vore dages politiske populisme. Dette lægger pres på de grundlæggende værdier og truer sameksistensen og vores fælles fremtid. Ufølsomhed over for disse fænomener ville skabe nye barrierer mellem os. Vi erindres om dette af de erfaringer, vi bringer med os. Jeg tror, at visse europæiske landes forbehold over for Det Østrigske Frihedspartis holdning er motiveret af disse erfaringer, og at denne respons vil være konsekvent, uanset hvem der bliver berørt af den.
Ved siden af alle de gamle opdelinger dukker der nye op, og de hjemsøger Europa på en endnu mere radikal måde, for informationssamfundet af i dag udgør udfordringer for enhver facet af vores liv. Der er stadig tydeligere tegn på, at der er ved at dukke to klasser op i samfundet. Verden er begyndt at blive opdelt på en ny måde. På den ene side er der de arbejdsløse og dem, der på grund af utilstrækkelig viden ikke har adgang til moderne informationsteknologi. De er truet af social udstødelse, stagnation og marginalisering. På den anden side er der dem, der har den nødvendige uddannelse og derfor er garanteret en fremtid. Dette er et nyt fænomen, der blev identificeret for nylig ved EU-konferencen i Lissabon om social samhørighed.
Det er klart, at alle i Europa i dag står over for de samme problemer, og vi reagerer alle på dem. Vi reagerer naturligvis ikke på helt samme måde. Ikke desto mindre er det meget vigtigt, at vi i vores søgen efter svarene alle gør det på grundlag af det samme værdisystem. De fælles hjørnesten af værdier for sameksistens er blevet etableret. Nu skal alle så have en chance for at leve i overensstemmelse med disse værdier.
Når dette tillægges meget stor betydning, kan det muligvis tilskrives den nye følelse af engagement over for Europa, som jeg ser som et Europa-dækkende system af menneskelige bånd, samarbejde, solidaritet, respekt og andre værdier. Dette omfatter ikke blot den frie strøm af idéer, arbejdskraft, varer og kapital, men også værdier såsom respekt for mangfoldigheden, tolerance, lighed for loven for 'Europas borgere' uanset deres nationale, etniske og kulturelle tilhørsforhold eller tankegange. Dette vil muliggøre et højt niveau af identifikation med de samme værdier over hele Europa, som igen kan udgøre Europas grundlæggende sammenbindende væv.
Det er mig en særlig glæde, at dette er blevet mig muligt på 50-årsdagen for Robert Schumans opfordring til Frankrig, Tyskland og andre lande om at nå frem til en fælles økonomisk politik om kul og stål. Det var den dag, at den europæiske integrationsproces begyndte. Det er Deres og vores fælles europæiske festdag, og jeg udbringer Dem mine inderligste lykønskninger.
Denne sindsstemning ville være den bedste garanti for, at intolerance og fjendskab forbliver et marginalt fænomen. Samtidig ville det betyde, at magthaverne ikke i noget europæisk land ville vove systematisk at kvæle eller begrænse hverken individuelle eller kollektive menneskerettigheder i suverænitetens navn eller under påberåbelse af princippet om ikke-indblanding i interne anliggender. Sådan en hændelse ville kræve en fælles aktion uden vaklen eller kompromis.
NATO's intervention i Kosovo er måske det første skridt i denne retning. Værdien af de grundlæggende menneskerettigheder blev sat højere end værdien af den klassiske nationale suverænitet. Den systematiske massekrænkelse af menneskerettighederne bør fremover ikke kun være et enkelt lands indre anliggender. Det er ved at blive et spørgsmål om ansvar for det internationale samfund. Hvorvidt dette udgør begyndelsen til et nyt kapitel i de internationale relationer og i folkeretten, vil kun tiden vise. Europa, og navnlig EU, bør ikke være i tvivl om dette.
Den rigtige vej til globalisering af Europa går omkring udvidelsen af Den Europæiske Union til at omfatte alle europæiske lande. Dette er et forehavende fyldt med udfordringer, for en periode er nu ved at blive indledt med udvidelse af Den Europæiske Union med lande, der har en anden politisk "herkomst" end de nuværende medlemmer. Nu er turen kommet til de lande, der under den store deling af verden tilhørte det tidligere ideologiske Østeuropa. Turen er kommet til lande, der på grund af dette er sakket bagud i deres økonomiske udvikling. Og dog er kendsgerningen den, at kun denne udvidelse vil betyde den egentlige integration og globalisering af Europa og en afslutning på fortiden for Europas øst og vest og for begge begyndelsen på en global europæisk fremtid.
For disse lande som Slovenien, der med magt blev fjernet af bloksystemet til en fremmed kultur, ville deltagelsen i den europæiske integration også udgøre et bevis på, at de endelig var vendt tilbage til deres vestlige civilisation. Under alle omstændigheder bør vi ikke glemme, at disse lande, herunder Slovenien, har vist, at de på relativ kort tid har været i stand til at indføre regler, som det har taget relativ lang tid at få etableret i EU og i den vestlige del af Europa. Den store indsats, der er investeret i reform, kan stå som garant for, at EU-udvidelsen vil være til gavn for både de nuværende medlemmer og for dem, der ønsker at blive medlemmer. Hvis det holder tilbage på denne udvidelse, vil det vise, at Europa endnu ikke har begravet fortiden, at det ikke har lært tilstrækkeligt af historien, og at globalisering endnu ikke er dets interne krav. Det vil også vise, at Europa opgiver sin indflydelse og tilstedeværelse i verden.
I forbindelse med dette nye kvalitative skridt fremad er der ved at dukke tvivl op hos medlemmerne af EU. De bevæger sig fra det hjemlig vante til det ikke hjemlig vante. Beslutningen om udvidelse medfører helt nye risici, og der må være en grad af forståelse for det dilemma, som EU står over for.
Her tænker jeg primært på gennemførelsen af alvorlige interne, institutionelle og betydelige reformer i EU, på dens beredvillighed til at acceptere nye medlemmer og udsættelsen af datoen for udvidelsen. Kunne det måske være, at enkelte medlemsstaters særinteresser atter er dukket op til overfladen? Betyder en holdningsændring om successiv accept af nye lande, så snart de er rede til at blive accepteret, til en holdning om gruppeaccept af ansøgerlande i første og anden runde ikke en fornyet udsættelse af udvidelsen til udgangen af dette første tiår?
Dilemmaer, tvivl og usikkerhed dukker også op til overfladen i ansøgerlandene. Der er et voksende indtryk af et "bevægeligt mål", der lemper på og dæmper entusiasmen hos de mere velforberedte ansøgerlande, der har en følelse af, at de vil skulle vente på de mindre velforberedte ansøgerlande. Klarhed og gennemsigtighed i disse holdninger ville naturligvis have en opmuntrende virkning, og det ville være særlig nyttigt, hvis alle ville holde op med at forsøge at give hinanden undskyldninger. EU bør ikke bruge problemer blandt ansøgerlandene som en undskyldning for at udsætte sine egne reformer, og ansøgerlandene bør ikke bruge vanskelighederne med hensyn til EU's interne reformer som en undskyldning for at udsætte de reformer, de har brug for for at kunne opnå fuldt medlemskab.
Sådanne undskyldninger vil forhale udsigterne til det fremtidige Europas opståen, og at gøre udvidelsen betinget af bilaterale krav og enkeltlandes interesser vil ikke have nogen bedre effekt. Dette omfatter betingelser, der går langt tilbage i historien og forsøg på at revidere den, navnlig Anden Verdenskrigs historie. Sådanne krav dukker op fra den magtposition, der indehaves af de lande, der er medlemmer af Den Europæiske Union, mod magtesløsheden hos dem, der først nu er ved at udøve deres ret til at blive optaget i Den Europæiske Union.
Her vil jeg gerne erindre om den tale, jeg i november 1995 holdt for Deres Parlaments udvalg om udenrigs-, sikkerheds- og forsvarsanliggender i dets daværende sammensætning. Dengang argumenterede jeg imod en diskriminerende behandling af Slovenien, for den daværende italienske regering forhindrede os gennem sin vetoret i at undertegne associeringsaftalen og satte som betingelse løsningen af noget, der for Italien var stridsspørgsmål, der hidrørte fra grænseaftalerne mellem Italien og det tidligere Jugoslavien. Med ryggen mod muren undertegnede Slovenien det såkaldte "spanske kompromis". Jeg nævner ikke denne episode for at grave gamle minder op, men snarere fordi der under de nuværende forhandlinger også er dukket tendenser op til at rejse påståede berettigede interesser i relation til Slovenien til niveau af et EU-krav. Her tænker jeg på kravet om tilbagelevering af ejendom til dem, hvorfra den blev annekteret efter Anden Verdenskrig som en del af straffen for kollaboration med den nazistiske og fascistiske besættelsesmagt. I det daværende Jugoslavien gjorde Slovenien ikke noget, der var i uoverensstemmelse med de Potsdam-aftaler, der blev indgået af de allierede, som slovenerne havde kæmpet sammen med mod fascismen og nazismen. Denne gang ønsker Slovenien ikke at acceptere denne form for påtvingelse af betingelser og forventer forståelse og sympati fra Den Europæiske Union.
Jeg mener ikke, at individuelle bilaterale spørgsmål under nogen omstændigheder bør få lov til at blive en grund til at stille betingelser for accept af fuldt medlemskab af EU, og de bør ej heller få lov til at få pragmatisk støtte fra EU-medlemmer af hensyn til det klare og åbne fundament i europæisk integration og dens fremtid.
Jeg lykønsker Dem med tilliden til og troen på idéen om den europæiske sammenslutning. Jeg blev bekræftet i denne tro ved et meget vellykket besøg, som den fremragende formand for Europa-Parlamentet, fru Fontaine, for nylig aflagde i Slovenien. I sin tale til det slovenske parlament udtrykte fru Fontaine sit klare engagement til at fremme projektet om et forenet Europa, da hun sagde: "Det er vigtigt, at vi støtter viljen til at styrke de særlige træk ved hvert enkelt af vores lande. Vi må derfor gøre fundamentet for Den Europæiske Union dybere og forberede den på udvidelsen på en sådan måde, at den i morgen vil være i stand til at bevare hele sin evne til at fungere og imødegå alle udfordringerne, både de interne og de eksterne. Dette vil kun være muligt, hvis vi opretholder den nuværende balance mellem de små og store lande og fortsætter på vejen henimod et borgernes Europa."
Slovenien er en lille nation. I mange århundreder levede vi i et multinationalt politisk fællesskab, i det østrig-ungarske kejserdømme og i to udgaver af Jugoslavien. Vi følte alle kvalerne ved den manglende respekt for den nationale identitet, ved presset for at udslette vores nationale identitet og de fatale konsekvenser af ulighed i samfundet og for loven. Det værste af det hele var aggressionen under den nazistiske og fascistiske besættelse. Vores ret til eksistens som nation blev taget fra os. Derfor sætter vi høj pris på den indsats, der bliver gjort af dem, der arbejder for projektet om et fælles europæisk hjem, der har sit fundament i konceptet om åben autonomi for nationale og andre samfundsenheder. Liv i mangfoldighed er nøglen til succes for den europæiske sammenslutning, og Slovenien har viet sin fremtid til dette. Vores historiske erfaringer og vores borgeres fremtid dikterer, at vi ikke kan forlige os med hverken frivillig eller tvungen isolation fra europæiske eller atlantiske institutioner. Slovenien ønsker at være en del af dem og er rede til at bidrage, hvad det kan, til de europæiske nationers fælles liv, men det er ikke rede til at betale en ubillig pris for det.
Slovenien vil være klar til tiltrædelse ved udgangen af 2002 og tror, at det da vil være velkommen i klubben af EU-medlemsstater. Vi er også glade for, at EU-medlemsstaterne i Helsinki forpligtede sig til udvidelse på samme dato for de ansøgerlande, der var mest velforberedte. For at de aktuelle mål kan nås, bør forhandlingerne afsluttes til næste år. Vi er overbevist om, at de aktuelle fremskridt i forhandlingerne skulle muliggøre dette.
Jeg vil endelig gerne understrege, at jeg ikke ser globalisering og europæisk integration som forening. De positive virkninger af disse processer er afhængige af, at der samtidig etableres frihed til individualisering og fragmentering. Dette er ikke blot individets frihed og selvstændighed, men også sociale gruppers frihed til at give udtryk for etniske, kulturelle, religiøse, politiske eller åndelige tilhørsforhold og overbevisninger. Disse frihedsrettigheder har en særlig betydning i folks liv, og gennem dem udtrykker folk deres bånd til særlige værdier. Kun respekt for sådanne frihedsrettigheder kan være grundlaget for europæisk sameksistens. Dette medfører, at der skal etableres "enhed i mangfoldigheden".
Alternativet er klart. Hvis det ikke i dette nye årtusinde lykkes for os at finde et grundlag for sameksistens, som ikke blot kan være en fornægtelse af fortiden, men også en aktiv accept af fremtiden, herunder formulering af en universel europæisk politik for fælles ansvar i en åben Europæisk Union, vil Europa orientere sin skæbne tilbage imod fortiden i stedet for fremad imod fremtiden. I det første tiår af det nye århundrede og årtusinde står Europa også over for nye udfordringer. Det er min faste overbevisning, at forenede europæere fuldt ud vil være i stand til at klare disse.
Denne idé forekommer mig særlig vigtig, for den lægger vægt på sameksistens.
Sameksistens er det eneste reelle alternativ for menneskehedens og hermed også Europas fremtid. Men spørgsmålet er, hvad sameksistensen er baseret på? Det er min egen faste overbevisning, at den først og fremmest bør være baseret på de erfaringer, vi har bragt med os, og som har skabt de værdier, som vi har formuleret som indbegrebet af europæisk demokrati og erklæret som værende de principper, der netop holder sammen på det nye Europas struktur.
Den erfaring, vi bringer med os ind i det tredje årtusinde, er en erfaring om kolonimagters og ideologisk, politisk og social totalitarismes opståen og fald. Sat i modsætning til dette og alligevel som en integreret del af vores erfaring er den ultimative etablering af retsprincipper og menneskerettigheder, individers og nationers frihed, demokrati som kriteriet for politisk magt, social retfærdighed og stabilitet som de mål, som vi konstant må søge at nå.
Ud over erfaringen bør vores sameksistens være baseret på et lovsæt, der vil være bestemmende for menneskelivet her på tærsklen til det tredje årtusinde, og hvor disse værdier vil blive gennemført og bekræftet. Det er det globale samfunds love. For nærværende synes det globale samfund at være begrænset til markeder, økonomier og informations- og kommunikationsteknologi. Politikken sakker bagud efter denne tendens. Og dog kræver det solide fundament for sameksistens i verden en global politik, der er i stand til at etablere social sammenhæng, der vil afbalancere virkningerne af kapitalen, der allerede er blevet globaliseret.
En global politik forudsætter, at national politik og nationale interesser med grund i nationalstatens suverænitet bør være bundet til den globale politik af fælles ansvar. Dette ville være en form for "indenrigspolitik" for verden, som alle lande ville være bundet af. Den ville til dels være baseret på følgende elementer: på den globale spredning af politisk og økonomisk demokrati, på bindende individuelle og kollektive menneskerettighedsstandarder, på en dialog mellem forskellige kulturer, religioner og civilisationer, på modstand mod nationalisme og fremmedhad, på en ny balance mellem de økonomisk udviklede lande og udviklingslandene, på globalisering af uddannelse, viden, forskning og information, på udvikling af internationalt og interregionalt samarbejde, på etablering af en samfundsorden, der er baseret på modellen om social retfærdighed og solidaritet, på fælles sikkerhed og forsvar og på bekæmpelse af organiseret kriminalitet. Med en sådan politik vil vi kunne vælge en vej, der sikrer, at den tidligere kolde krigs ideologiske, politiske og militære konfrontationer ikke erstattes af sammenstød mellem kulturer, religioner og civilisationer.
Hvis vi skal bevæge os henimod en verdensomspændende politisk ansvarlighed, bør vi så meget desto snarere bevæge os henimod en politik af fælles ansvarlighed i Europa - i netop det Europa, der lige nu konsoliderer fundamentet for fremtidens sameksistens. Dette bliver indvarslet af fælles europæiske politikker - ikke kun monetære, men også udenrigs-, forsvars- og sikkerhedspolitikker - det europæiske menneskerettighedscharter og måske en fremtidig europæisk forfatning. Det bliver også indvarslet af bestræbelserne på at etablere krisestyring, der vil forhindre, at eksterne eller interne kriser i lande i regionen spreder sig til væbnet konflikt og aggression, der kan true den fælles fred, sikkerhed og velstand. En global politik af fælles ansvarlighed kræver ikke blot, at vi forhindrer andres aktioner, der skader fællesskabet, men også og mest vigtigt, at vi selv afholder os fra sådanne aktioner."@da1
".
Frau Präsidentin, meine sehr verehrten Damen und Herren Abgeordneten, es ist eine große Ehre für mich, vor diesem erhabenen Haus zu sprechen.
In einer offenen, multipolaren Welt ohne Eurozentrismus kann Europa nur zum Vorreiter einer zivilisierten Entwicklung werden, wenn die interne Globalisierung vollzogen ist, nur, wenn alle Teile Europas integriert sind und niemand von der gemeinsamen Zukunft ausgeschlossen oder an den Rand gedrängt wird.
In den Ruinen der Berliner Mauer finden sich jedoch bereits die Spuren einer neuen Teilung Europas. In der Realität existieren mehrere Europas. Da sind zum einen die Länder der Europäischen Union und die NATO-Mitglieder, die sich auf der Basis einer langen demokratischen Tradition in Europa entwickeln, in denen die Menschenrechte geachtet werden und für die die Aussicht eines neuen wirtschaftlichen Aufschwungs besteht, wobei auch eine einheitliche europäische Währung nicht fehlt. Dazu gehören auch einige kleine Länder, die in der EU eine bemerkenswerte Entwicklung vollzogen haben, ohne das eigene Profil zu verlieren.
Das zweite Europa besteht aus den Ländern, die mit der Europäischen Union über einen Beitritt verhandeln: Länder, die aus diesem Grund in den Warteräumen erster oder zweiter Klasse auf den Zug nach Europa warten.
Zum dritten Europa gehören die Länder Ost- und Südeuropas (Ukraine, Kroatien, Bosnien und Herzegowina, Albanien, Mazedonien und Moldau), die den Bahnhof noch nicht erreicht haben, obwohl sie sich nichts sehnlicher wünschen. Einige dieser Länder werden ohne fremde Hilfe niemals dort ankommen.
Außerdem ist da noch die Gruppe der Länder, die derzeit nicht an einer Mitgliedschaft in der EU interessiert ist. Diese Gruppe spielt mit dem Gedanken einer neuen ideologischen Teilung Europas. Wir können dies das vierte Europa nennen. Serbien, von dem die Stabilität in Südosteuropa weitgehend abhängt, ist durch seine aggressive, nationalistisch gesinnte politische Elite, die von Zeit zu Zeit von den nationalistischen politischen Eliten anderer Balkanstaaten unterstützt wird, in dieses vierte Europa gedrängt worden. Die europäische Einheit steht bei der Schaffung eines dauerhaften Fundaments für den Frieden ebenso wie bei der Entscheidung über die Zukunft des Kosovo und Montenegros nach den Schrecken des Balkankriegs wieder vor einer schwierigen Herausforderung. Die Gefahr blutiger militärischer Zusammenstöße ist noch nicht gebannt.
Diese Einheit wird um so wichtiger werden, wenn Serbien Unterstützung im Prozeß des demokratischen Wandels braucht und wenn das Land mit der Wahrheit und seiner eigenen Verantwortung konfrontiert wird. Dieser Wandel wird Raum für eine demokratische, pluralistische Politik sowie für das Bemühen schaffen, das europäische Wertesystem wieder ins Bewußtsein der serbischen Bevölkerung zu rücken. Serbien muß dann – ebenso wie anderen Balkanstaaten – die zwar mit einigen Anstrengungen verbundene, jedoch realistische Aussicht auf Einbeziehung in den europäischen Integrationsprozeß gegeben werden. Dabei sollten für jedes Land dieselben Bedingungen gelten, ohne jegliche Vergünstigungen, dafür jedoch mit um so intensiverer Unterstützung.
Keines dieser verschiedenen „Europas“, nicht einmal das erste Europa, ist immun gegen politische oder kulturelle Veränderungen, durch welche die demokratischen Strukturen beeinträchtigt werden könnten. Ich denke dabei an brutale Formen der Fremdenfeindlichkeit und den Haß gegen Ausländer, an den Widerstand gegen die Freizügigkeit von Arbeitnehmern und an den Antisemitismus, Themen, die derzeit alle zum Repertoire des politischen Populismus gehören. Dadurch geraten nicht nur grundlegende Werte unter Druck, auch die Koexistenz und unsere gemeinsame Zukunft sind gefährdet. Dieses Phänomen zu ignorieren, hieße neue Barrieren zwischen uns zu schaffen. Dies hat uns die Erfahrung gelehrt. Ich denke, die Vorbehalte bestimmter europäischer Länder gegenüber der Haltung der österreichischen Freiheitlichen Partei beruhen auf dieser Erfahrung, und diese Reaktion ist folgerichtig, egal, wer davon betroffen ist.
Neben all den früheren Trennungslinien entstehen neue, die noch gravierendere Folgen für Europa haben werden, da die Informationsgesellschaft der heutigen Zeit eine Herausforderung für alle Bereiche unseres Lebens darstellt. So sind die zahlreicher werdenden Anzeichen der Herausbildung einer Zweiklassengesellschaft nicht zu übersehen. Die Welt wird in einer völlig neuen Weise gespalten. Da sind zum einen die Arbeitslosen und diejenigen, die aufgrund mangelnden Wissens keinen Zugang zur modernen Informationstechnologie haben. Ihnen droht soziale Ausgrenzung und Stagnation, und sie werden an den Rand der Gesellschaft gedrängt. Auf der anderen Seite stehen diejenigen, die über die notwendige Bildung verfügen und so einer sicheren Zukunft entgegensehen. Dies ist ein neues Phänomen, das kürzlich beim Gipfeltreffen der EU zum Thema soziale Kohäsion in Lissabon problematisiert wurde.
Derzeit sind alle Länder Europas mit denselben Problemen konfrontiert, und wir alle versuchen, auf diese Probleme zu reagieren. Natürlich tun wir das nicht alle auf die gleiche Weise. Dennoch ist es wichtig, daß wir bei unserer Suche nach Lösungen alle auf dasselbe Wertesystem zurückgreifen. Die Eckpfeiler der gemeinsamen Werte für die Koexistenz sind aufgestellt worden. Nun müssen wir allen die Möglichkeit geben, im Einklang mit diesen Werten zu leben.
Dabei sollte dem neuen Bekenntnis zu Europa, das ich als europaweites System menschlicher Bindungen, der Zusammenarbeit, der Solidarität, der Achtung und anderer Werte betrachte, besondere Bedeutung beigemessen werden. Dazu gehören nicht nur der ungehinderte Fluß der Gedanken, die Freizügigkeit der Arbeitskräfte, der freie Waren- und Kapitalverkehr, sondern auch Werte wie die Achtung der Vielfalt, Toleranz, Gleichheit der „Bürger Europas“ vor dem Gesetz ungeachtet ihrer nationalen, ethnischen und kulturellen Zugehörigkeit oder Einstellung. Dies wird überall in Europa zu einer starken Identifikation mit denselben Werten führen und damit zum verbindenden Element in Europa werden.
Ich freue mich ganz besonders, daß mir diese Ehre am 50. Jahrestag des Aufrufs von Robert Schuman an Frankreich, Deutschland und andere Länder zuteil wird, im Bereich Kohle und Stahl zu einer gemeinsamen Wirtschaftspolitik zu gelangen. An diesem Tag begann der Prozeß der europäischen Integration. Dies ist Ihr und unser gemeinsamer europäischer Feiertag, und ich möchte Ihnen meine herzlichsten Glückwünsche aussprechen.
Diese Haltung wäre die beste Garantie dafür, daß Intoleranz und Feindschaft Randerscheinungen bleiben. Es hätte gleichzeitig zur Folge, daß sich keine Regierung eines europäischen Staates erlauben könnte, im Namen der Souveränität oder des Prinzips der Nichteinmischung in interne Angelegenheiten, systematisch die Rechte des einzelnen oder die Menschenrechte aller Bürger zu unterdrücken oder zu beschneiden. Würde dies geschehen, so müßten die übrigen Staaten unverzüglich und in aller Schärfe dagegen vorgehen.
Das Eingreifen der NATO im Kosovo ist vielleicht der erste Schritt in diese Richtung. Der Wert der Beachtung der grundlegenden Menschenrechte wurden über den Wert der klassischen staatlichen Souveränität gestellt. Die systematische und großangelegte Verletzung von Menschenrechten sollte in Zukunft nicht mehr als interne Angelegenheit eines einzelnen Staates betrachtet werden, sondern als Angelegenheit, der sich künftig die internationale Gemeinschaft annehmen muß. Die Zeit wird erweisen, ob damit der Beginn einer neuen Ära in den internationalen Beziehungen und im Völkerrecht eingeläutet wird. Europa, und insbesondere die EU, sollte hier eine einheitliche Position vertreten.
Der richtige Weg zur Globalisierung Europas führt über die Erweiterung der Europäischen Union und die Aufnahme aller europäischen Länder. Dies ist ein schwieriges Unterfangen, denn nun öffnet sich die Europäische Union den Ländern, die einen anderen politischen Hintergrund haben als die derzeitigen Mitglieder. Nun geht es um die Länder, die in der Zeit, als die Welt noch in zwei Teile gespalten war, zum ideologischen Osten Europas gehörten, und die aus diesem Grund in ihrer wirtschaftlichen Entwicklung zurückgeblieben sind. Tatsache ist jedoch, daß nur durch diese Erweiterung die echte Integration und Globalisierung Europas erreicht werden kann. Nur durch sie kann die frühere Teilung Europas in Ost und West überwunden werden und eine gemeinsame europäische Zukunft für beide Seiten beginnen.
Für diese Länder, die wie Slowenien innerhalb des früheren Blocksystems in eine andere Kultur gezwungen wurden, wäre die Einbeziehung in die europäische Integration auch ein Beweis dafür, daß sie wieder in ihre abendländische Zivilisation zurückgekehrt sind. Wir dürfen nicht vergessen, daß diese Länder, zu denen auch Slowenien gehört, in relativ kurzer Zeit das System übernommen haben, das sich in der EU und Westeuropa nur langsam durchgesetzt hat. Vielleicht sind die großen Reformanstrengungen ein Garant dafür, daß die EU-Erweiterung für beide Seiten, d. h. sowohl für die derzeitigen Mitglieder als auch für die Beitrittskandidaten, von Vorteil sein wird. Eine Verzögerung der Erweiterung wäre ein Zeichen, daß Europa die Vergangenheit noch nicht überwunden hat, daß es nicht genug aus der Geschichte gelernt hat und daß die interne Globalisierung noch nicht als wichtiges Ziel betrachtet wird. Sie würde auch bedeuten, daß Europa seinen Einfluß und seine Präsenz in der Welt aufgibt.
Dieser qualitativ neue Schritt wird von den Mitgliedstaaten auch mit Zweifeln betrachtet. Schließlich ist es ein Schritt vom Bekannten zum völlig Unbekannten. Die Entscheidung über die Erweiterung ist mit völlig neuen Risiken verbunden, so daß das Dilemma, dem sich die EU gegenüber sieht, in gewissen Maße verständlich ist.
Ich denke vor allem an die Durchführung tiefgreifender und wichtiger institutioneller Reformen innerhalb der EU, an die Bereitschaft zur Aufnahme neuer Mitglieder und an die Verschiebung des Termins für die Erweiterung. Treten hier nicht wieder einmal die spezifischen Interessen einzelner Mitgliedstaaten zutage? Bedeuten die Aufgabe des Prinzips, demzufolge die neuen Staaten nacheinander aufgenommen werden sollten, und der Übergang zu einer Einteilung in eine erste und eine zweite Beitrittswelle in dem Moment, als die Anforderungen erfüllt wurden, nicht eine erneute Verschiebung der Erweiterung bis zum Ende dieses ersten Jahrzehnts?
Auch die Beitrittsländer befinden sich in einem Dilemma, und auch dort machen sich Zweifel und Unsicherheit breit. Es entsteht zunehmend der Eindruck, daß das Ziel in immer weitere Ferne rückt, und das dämpft die Begeisterung der besser vorbereiteten Länder, die das Gefühl haben, daß sie nun warten müssen, bis die langsameren Länder aufgeholt haben. Es ist wichtig, hier Klarheit und Transparenz zu schaffen, und es wäre sicherlich hilfreich, wenn beide Seiten nicht ständig nach Entschuldigungen suchten. Die EU sollte nicht die Probleme in den Beitrittsländern als Vorwand gebrauchen, um ihre eigenen Reformen aufzuschieben, und die Beitrittsländer sollten nicht die Schwierigkeiten bei den internen EU-Reformen vorschieben, um eigene Reformen hinauszuzögern, die vor der Aufnahme in die Europäische Union durchgeführt werden müssen.
Derartige Entschuldigungen sind den Aussichten auf eine positive Entwicklung des künftigen Europas nicht förderlich, und die Erweiterung von bilateralen Forderungen und den Interessen einzelner Länder abhängig zu machen, hätte genau denselben Effekt. Dies betrifft auch Forderungen, die ihren Ursprung in der Vergangenheit haben und durch welche die Geschichte, insbesondere die Geschichte des Zweiten Weltkriegs, revidiert werden soll. Forderungen dieser Art werden von einer Position der Stärke aus der Europäischen Union heraus an diejenigen gestellt, die in der schwächeren Position sind und ihr Recht auf eine Aufnahme in die Europäische Union einfordern.
Ich möchte an dieser Stelle meine Rede vom November 1995 vor dem Ausschuß für auswärtige Angelegenheiten, Sicherheit und Verteidigungspolitik des vorherigen Europäischen Parlaments in Erinnerung bringen. Ich habe damals gegen die Diskriminierung Sloweniens protestiert, nachdem die damalige italienische Regierung durch ihr Veto die Unterzeichnung des Assoziierungsabkommens durch Slowenien verhindert hatte. Italien hatte seine Zustimmung von der Einigung über die aus seiner Sicht strittigen Punkte im Zusammenhang mit den Grenzverträgen zwischen Italien und dem ehemaligen Jugoslawien abhängig gemacht. Mit dem Rücken zur Wand hatte Slowenien dann den sogenannten „Spanischen Kompromiß“ unterzeichnet. Ich erwähne dies nicht, um alte Erinnerungen wachzurufen, sondern weil in den derzeitigen Verhandlungen ebenfalls Tendenzen zu beobachten sind, daß vermeintlich berechtigte Interessen in bezug auf Slowenien als EU-Forderungen vorgebracht werden. Dies betrifft zum Beispiel die Forderung nach Rückübertragung von Eigentum an die früheren Besitzer, das diesen nach dem Zweiten Weltkrieg als Strafe für die Kollaboration mit den Nazis und dem faschistischen Besatzungsregime entzogen worden war. Slowenien, das in dieser Zeit zu Jugoslawien gehörte, hat sich dabei stets an das Potsdamer Abkommen der Alliierten gehalten, an deren Seite das slowenische Volk gegen Faschismus und Nationalsozialismus gekämpft hatte. Diesmal wird Slowenien derartige Bedingungen nicht akzeptieren, und wir hoffen, daß man in der Europäischen Union Verständnis für unsere Haltung aufbringen wird.
Wenn wir für die europäische Integration und die europäische Zukunft transparente und offene Grundlagen schaffen wollen, sollte, so denke ich, nicht zugelassen werden, daß bilaterale Fragen in den Rang von Vorbedingungen für die Aufnahme in die Europäische Union erhoben und von den Mitgliedern der EU praktisch unterstützt werden.
Ich gratuliere Ihnen und versichere Ihnen, daß ich an die Vision eines vereinten Europa glaube. Der kürzliche Besuch der verehrten Präsidentin des Europäischen Parlaments, Frau Fontaine, in Slowenien hat mich in diesem Glauben bestärkt. In ihrer Rede vor dem slowenischen Parlament brachte Frau Fontaine ihre Unterstützung für das Projekt eines vereinten Europa klar zum Ausdruck. Sie führte folgendes aus: „Es ist wichtig, daß wir den Willen zur Stärkung der charakteristischen Merkmale eines jeden unserer Länder unterstützen. Wir müssen daher das Fundament der Europäischen Union vertiefen und die Union auf eine Weise auf die Erweiterung vorbereiten, daß sie auch in Zukunft in der Lage sein wird, interne und externe Herausforderungen zu bewältigen. Dies wird nur gelingen, wenn wir das bestehende Gleichgewicht zwischen kleinen und großen Ländern aufrechterhalten und unsere Bemühungen um ein Europa der Bürger fortsetzen.“
Slowenien ist ein kleines Land. Jahrhundertelang lebten wir in einer multinationalen politischen Gemeinschaft, in der Österreichisch-Ungarischen Monarchie und in zwei jugoslawischen Staaten. Wir haben erfahren, wie schmerzhaft die Mißachtung der nationalen Identität ist, die man uns nicht zugestehen wollte, und wir haben gespürt, was es heißt, in der Gesellschaft und vor dem Gesetz nicht gleich behandelt zu werden. Das Schlimmste war die Gewalt während der nationalsozialistischen und faschistischen Okkupation. Man hat uns das Recht auf unsere Existenz als Nation genommen. Aus diesem Grund schätzen wir das Bemühen derjenigen um so mehr, die ein gemeinsames europäisches Haus auf der Grundlage einer offenen Autonomie nationaler und anderer Entitäten der Gesellschaft bauen wollen. Ein Leben in Vielfalt ist der Schlüssel für den Erfolg eines vereinten Europa, und Slowenien betrachtet dies als Fundament für seine Zukunft. Unsere Erfahrungen aus der Geschichte und die Zukunft unserer Bürger gebieten es, daß wir uns weder freiwillig noch gezwungenermaßen von den euro-atlantischen Institutionen isolieren. Slowenien möchte Teil dieser Institutionen sein und ist bereit, seinen Beitrag zum Zusammenleben der europäischen Nationen zu leisten. Slowenien ist jedoch nicht bereit, einen unannehmbaren Preis dafür zu bezahlen.
Slowenien wird Ende 2002 die notwendigen Anforderungen für einen Beitritt erfüllen, und wir sind davon überzeugt, daß man uns dann auch in die Runde der EU-Mitgliedstaaten aufnehmen wird. Wir begrüßen es, daß die Mitgliedstaaten der EU sich in Helsinki verpflichtet haben, zu diesem Zeitpunkt die Kandidatenländer in die EU aufzunehmen, die am besten für einen Beitritt gerüstet sind. Damit die aktuellen Zielvorgaben erfüllt werden, sollten die Verhandlungen im nächsten Jahr abgeschlossen sein. Wir sind davon überzeugt, daß die gegenwärtigen Fortschritte bei den Verhandlungen dies ermöglichen werden.
Ich möchte abschließend betonen, daß ich die Globalisierung und die europäische Integration nicht als einen Einigungsprozeß betrachte. Die positiven Auswirkungen dieser Prozesse sind nämlich auch davon abhängig, daß Freiraum für die Ausbildung der individuellen Eigenart und der Fragmentierung besteht. Darunter ist nicht nur die Freiheit und Autonomie des Individuums zu verstehen, sondern auch die Freiheit sozialer Gruppen, ethnische, kulturelle, religiöse, politische und spirituelle Neigungen und Überzeugungen auszudrücken. Diese Freiheit hat im Leben der Menschen einen besonderen Stellenwert und durch sie bringen die Menschen ihre Verbundenheit mit bestimmten Werten zum Ausdruck. Allein die Respektierung dieser Freiheiten kann das Fundament der europäischen Koexistenz bilden. Dazu muß ein Modell der „Einheit in Vielfalt” geschaffen werden.
Die Alternativen sind bekannt. Wenn es uns in diesem neuen Jahrtausend nicht gelingt, das Fundament der Koexistenz zu legen, das nicht einfach in einer Negation der Vergangenheit, sondern in einer aktiven Akzeptanz der Zukunft besteht, zu der auch die Schaffung einer universellen europäischen Politik der gemeinsamen Verantwortung in einer offenen Europäischen Union gehört, wird Europa sein Schicksal nicht in die Zukunft, sondern in die Vergangenheit lenken. Das erste Jahrzehnt des neuen Jahrhunderts und Jahrtausends hält für das demokratische Europa neue Herausforderungen bereit. Ich bin davon überzeugt, daß ein vereintes Europa diesen Herausforderungen mehr als gewachsen sein wird.
Dieser Gedanke erscheint mir besonders wichtig, weil damit die Bedeutung der Koexistenz unterstrichen wird.
Die Koexistenz ist die einzige wirkliche Alternative für die Zukunft der Menschheit und die Zukunft Europas. Dennoch stellt sich die Frage, auf welchem Fundament die Koexistenz aufgebaut werden soll. Ich selbst bin der festen Überzeugung, daß sie vor allem auf den Erfahrungen beruhen sollte, die wir einbringen und die die Werte hervorgebracht haben, die wir als die Quintessenz der europäischen Demokratie bezeichnen und die wir zu den verbindenden Grundsätzen dieses neuen Europa erklärt haben.
Zu den Erfahrungen, die wir mit in das dritte Jahrtausend nehmen, gehören der Aufstieg und der Fall der Kolonialmächte sowie des ideologischen, politischen und sozialen Totalitarismus. Und ebenso als Teil unserer Erfahrungen stehen dem als Ziele, nach denen wir beständig streben sollten, die Etablierung von Rechtsstaatlichkeit und Menschenrechten, die Freiheit des einzelnen und der Nationen, die Demokratie als Kriterium politischer Macht, soziale Gerechtigkeit und Stabilität gegenüber.
Neben unseren Erfahrungen sollte ein Gesetzesrahmen das Fundament unserer Koexistenz bilden, durch den das menschliche Zusammenleben an der Schwelle des dritten Jahrtausends geregelt wird und innerhalb dessen diese Werte umgesetzt und gestärkt werden. Dieser Rahmen umfaßt die Gesetze der Weltgemeinschaft. Derzeit scheint die Weltgemeinschaft nur im Zusammenhang mit Märkten, Volkswirtschaften und Informations- und Kommunikationstechnologien zu existieren. Die Politik hält mit dieser Entwicklung nicht Schritt. Das solide Fundament einer weltweiten Koexistenz erfordert jedoch auch eine Globalisierung der Politik, durch welche die soziale Kohärenz zum Ausgleich der Auswirkungen des bereits globalisierten Kapitals geschaffen werden kann.
Eine Globalisierung der Politik setzt voraus, daß die nationalen Politiken und Interessen, die auf der Souveränität der Nationalstaaten beruhen, einer globalen Politik der gemeinsamen Verantwortung untergeordnet werden. Daraus könnte eine Art „Welt-Innenpolitik“ entstehen, an die alle Länder gebunden wären. Eine solche Politik könnte unter anderem folgende Elemente beinhalten: die globale Verbreitung der politischen und wirtschaftlichen Demokratie, verbindliche Standards für individuelle und kollektive Menschenrechte, den Dialog zwischen unterschiedlichen Kulturen, Religionen und Zivilisationen, die Ablehnung von Nationalismus und Fremdenfeindlichkeit, ein neues Gleichgewicht zwischen den wirtschaftlich entwickelten Ländern und den sich entwickelnden Teilen der Welt, die Globalisierung des Lernens, des Wissens, der Forschung und der Information, die Entwicklung einer internationalen und regionalen Zusammenarbeit, den Aufbau einer Sozialordnung auf der Grundlage des Modells der sozialen Gerechtigkeit und der Solidarität, eine gemeinsame Sicherheits- und Verteidigungspolitik und die Bekämpfung des organisierten Verbrechens. Dies wäre vielleicht ein Weg, um zu verhindern, daß die früheren ideologischen, politischen und militärischen Konfrontationen des Kalten Krieges durch Konflikte zwischen den Kulturen, Religionen und Zivilisationen abgelöst werden.
Wenn wir uns in Richtung weltweiter politischer Verantwortung bewegen wollen, ist es um so dringlicher, zügig zu einer Politik der gemeinsamen Verantwortung in Europa zu gelangen, d. h. in dem Europa, in dem derzeit das Fundament der zukünftigen Koexistenz gelegt wird. Erste Schritte in diese Richtung sind die gemeinsamen europäischen Politiken – nicht nur die Währungspolitik, sondern auch die Außen-, Verteidigungs- und Sicherheitspolitik – sowie die Europäische Charta der Menschenrechte und möglicherweise eine zukünftige europäische Verfassung. Weitere Schritte in diese Richtung sind die Bemühungen um ein gemeinsames Krisenmanagement, durch das die Ausweitung externer oder interner Krisen in Ländern der Region zu bewaffneten Auseinandersetzungen und Aggression verhindert werden soll, die den Frieden, die Sicherheit und den Wohlstand in Europa gefährden würden. Eine globale Politik der gemeinsamen Verantwortung erfordert nicht nur, daß wir Aktionen anderer verhindern, die der Gemeinschaft Schaden zufügen, sondern auch und vor allem, daß wir selbst auf derartige Aktionen verzichten."@de7
"Εάν πρόκειται να μεταβούμε προς μια παγκόσμια πολιτική ευθύνη, πρέπει να κινηθούμε το συντομότερο δυνατό προς μια πολιτική κοινής ευθύνης στην Ευρώπη· στην ίδια αυτή Ευρώπη που τώρα ακριβώς εδραιώνει τα θεμέλια της συνύπαρξης για το μέλλον. Αυτό αναγγέλεται τώρα με τις κοινές ευρωπαϊκές πολιτικές – όχι μόνο την νομισματική, αλλά και την εξωτερική πολιτική και την πολιτική άμυνας και ασφάλειας – με τον ευρωπαϊκό χάρτη ανθρωπίνων δικαιωμάτων, και πιθανώς με ένα μελλοντικό ευρωπαϊκό σύνταγμα. Αναγγέλεται επίσης με τις προσπάθειες να καθιερωθεί η διαχείριση των κρίσεων, η οποία θα απέτρεπε την εκτράχυνση των εξωτερικών ή εσωτερικών κρίσεων των χωρών της περιοχής σε ένοπλη σύγκρουση και επιθετικότητα που ενδεχομένως να απειλούσαν την κοινή ειρήνη, ασφάλεια και ευημερία. Μια παγκόσμια πολιτική κοινής ευθύνης απαιτεί όχι μόνο να αποτρέψουμε τις δράσεις άλλων που βλάπτουν την κοινότητα, αλλά επίσης, και το πιο σημαντικό, να απέχουμε εμείς από τέτοιες πράξεις.
Στον ανοικτό, πολυπολικό κόσμο όπου ο ευρωκεντρισμός έχει τη συγκεκριμένη θέση του, η Ευρώπη μπορεί να αποτελέσει έναν φορέα προτύπων πολιτισμένης ανάπτυξης μόνο εάν ενωθεί εσωτερικά, μόνο εάν όλα τα μέρη της συνενωθούν στο εσωτερικό της, και εάν κανείς δεν αποκλείεται ή περιθωριοποιείται από το κοινό μέλλον.
Εντούτοις, στα ερείπια του Τείχους του Βερολίνου, εμφανίζονται ίχνη νέων διαχωρισμών στην Ευρώπη. Στην πραγματικότητα, υπάρχουν αρκετές Ευρώπες. Εδώ έχουμε τις χώρες της Ευρωπαϊκής Ένωσης και μέλη του ΝΑΤΟ, οι οποίες αναπτύσσονται στη βάση της μακράς ευρωπαϊκής δημοκρατικής παράδοσης, του σεβασμού των ανθρωπίνων δικαιωμάτων και των προοπτικών μιας νέας οικονομικής προόδου, με επιστέγασμα ένα κοινό ευρωπαϊκό νόμισμα. Αυτή η ομάδα χωρών περιλαμβάνει επίσης ορισμένες μικρές χώρες που βίωσαν μείζονες εξελίξεις εντός της ΕΕ και διατήρησαν τα ιδιαίτερα χαρακτηριστικά τους.
Η δεύτερη Ευρώπη είναι εκείνη των χωρών που διαπραγματεύονται με την Ευρωπαϊκή Ένωση: χώρες, επομένως, που βρίσκονται στον πρώτο ή δεύτερο προθάλαμο αναμονής του ευρωπαϊκού τραίνου.
Η τρίτη Ευρώπη απαρτίζεται από τις χώρες της Ανατολικής και Νοτιοανατολικής Ευρώπης (Ουκρανία, Κροατία, Βοσνία-Ερζεγοβίνη, Αλβανία, FYROM και Μολδαβία), οι οποίες δεν έχουν φθάσει ακόμη στον σταθμό, μολονότι επιθυμούν να το πράξουν. Ορισμένες εξ αυτών δεν θα τα καταφέρουν χωρίς βοήθεια.
Υπάρχει επίσης μια ομάδα χωρών που επί του παρόντος δεν επιθυμούν να προσχωρήσουν στην ΕΕ. Επιθυμούν να παίζουν με το σχέδιο της νέας ιδεολογικής διάσπασης της Ευρώπης. Μπορούμε ίσως να την αποκαλέσουμε την τέταρτη Ευρώπη. Η Σερβία, έτοιμη να επηρεάσει τη σταθερότητα στη Νοτιοανατολική Ευρώπη, εισέβαλε βίαια σε αυτή την τέταρτη Ευρώπη με την επιθετική εθνική πολιτική αφρόκρεμά της, η οποία υποστηρίζεται κατά καιρούς από τις εθνικιστικές φιλοδοξίες της πολιτικής αφρόκρεμας άλλων βαλκανικών εθνών. Καθώς επηρεάζεται από την ανθεκτικότητα των θεμελίων της ειρήνης, και, έπειτα από τη φρίκη του πολέμου στα Βαλκάνια, από το μέλλον του Κοσσυφοπεδίου και του Μαυροβουνίου, η ευρωπαϊκή ενότητα αντιμετωπίζει ξανά μια μεγάλη δοκιμασία. Η πιθανότητα αιματηρών στρατιωτικών συγκρούσεων είναι ακόμη υπαρκτή.
Αυτή η ενότητα θα είναι ακόμη πιο ζωτικής σημασίας όταν η Σερβία χρειαστεί βοήθεια κατά τη διαδικασία της δημοκρατικής αλλαγής, όταν θα έλθει αντιμέτωπη με την αλήθεια και με τη δική της ευθύνη. Αυτή η αλλαγή θα ανοίξει το πεδίο της δημοκρατικής, πολυφωνικής πολιτικής και των προσπαθειών να γνωρίσει ξανά ο σερβικός λαός το ευρωπαϊκό σύστημα αξιών. Τότε θα είναι απαραίτητο για τη Σερβία – και για άλλες βαλκανικές χώρες επίσης – το εν λόγω σύστημα να παρουσιασθεί με την προκλητική αλλά ρεαλιστική προοπτική της ένταξης στην ευρωπαϊκή ολοκλήρωση, και να παρουσιασθεί σε κάθε χώρα με τους ίδιους όρους, χωρίς ειδική εύνοια, αλλά γι' αυτόν τον λόγο απαιτείται ακόμη περισσότερο η συνδρομή.
Καμία από αυτές τις "Ευρώπες" δεν είναι άτρωτη απέναντι στις πολιτικές ή πολιτισμικές παρεκτροπές, που ενδεχομένως να στρεβλώσουν τη δημοκρατική τους εικόνα, ούτε ακόμη και η πρώτη Ευρώπη. Έχω υπόψη μου τις βάναυσες μορφές ξενοφοβίας και μίσους προς τους ξένους, την αντίδραση στην ελεύθερη κυκλοφορία του εργατικού δυναμικού και τον αντισημιτισμό, που όλα αποτελούν τμήμα του σημερινού πολιτικού λαϊκισμού. Το γεγονός αυτό ασκεί πίεση στις θεμελιώδεις αξίες και απειλεί τη συνύπαρξη και το κοινό μας μέλλον. Η απάθεια απέναντι σε αυτά τα φαινόμενα θα δημιουργήσει νέους φραγμούς μεταξύ μας. Μας το υπενθυμίζει η εμπειρία που έχουμε αποκομίσει. Θεωρώ ότι οι επιφυλάξεις ορισμένων ευρωπαϊκών χωρών απέναντι στη στάση του Φιλελεύθερου Κόμματος της Αυστρίας ελαύνονται από αυτή την εμπειρία· κι αυτή η αντίδραση θα είναι συνεκτική, ανεξαρτήτως του ποιος ενδεχομένως θίγεται από αυτή.
Παράλληλα με όλους τους παλιούς διαχωρισμούς, ανακύπτουν και νέοι, και βάλλουν ακόμη πιο δραστικά εναντίον της Ευρώπης, διότι η κοινωνία των πληροφοριών του σημερινού κόσμου θέτει προκλήσεις σε κάθε πλευρά της ζωής μας. Αυξάνονται όλο και πιο πολύ τα σημάδια ανάδυσης δύο τάξεων στην κοινωνία. Ο κόσμος αρχίζει να διαχωρίζεται με νέο τρόπο. Αφενός, υπάρχουν οι άνεργοι και εκείνοι που λόγω της ανεπαρκούς γνώσης δεν έχουν πρόσβαση στη σύγχρονη τεχνολογία των πληροφοριών. Απειλούνται με κοινωνικό αποκλεισμό, στασιμότητα και περιθωριοποίηση. Αφετέρου, υπάρχουν εκείνοι που διαθέτουν την απαραίτητη εκπαίδευση, και επομένως το μέλλον τους είναι εγγυημένο. Αυτό είναι ένα νέο φαινόμενο, το οποίο προσδιορίστηκε πρόσφατα στη Σύνοδο Κορυφής της ΕΕ στη Λισαβόνα για την κοινωνική συνοχή.
Είναι σαφές ότι σήμερα όλοι στην Ευρώπη αντιμετωπίζουν τα ίδια προβλήματα και ανταποκρινόμαστε άπαντες σε αυτά. Ασφαλώς, δεν ανταποκρινόμαστε με τον ίδιο ακριβώς τρόπο. Εντούτοις, είναι ουσιαστικό ότι κατά την αναζήτηση απαντήσεων αφετηρία όλων μας είναι το ίδιο σύστημα αξιών. Οι κοινοί ακρογωνιαίοι λίθοι των αξιών της συνύπαρξης έχουν καθιερωθεί. Τώρα πρέπει όλοι να έχουν την ευκαιρία να ζουν σύμφωνα με αυτές τις αξίες.
Κυρία Πρόεδρε, αξιότιμοι βουλευτές, με τιμά το γεγονός πως έχω τη δυνατότητα να μιλήσω σε αυτό το διακεκριμένο Σώμα.
Αποφασιστική σημασία γι' αυτό μπορεί πιθανώς να αποδοθεί στο νέο αίσθημα της δέσμευσης προς την Ευρώπη, το οποίο αντιλαμβάνομαι ως ένα πανευρωπαϊκό σύστημα ανθρώπινων δεσμών, συνεργασίας, αλληλεγγύης, σεβασμού και άλλων αξιών. Αυτό δεν περιλαμβάνει απλώς την ελεύθερη κυκλοφορία ιδεών, εργατικού δυναμικού, αγαθών και κεφαλαίου, αλλά επίσης αξίες όπως ο σεβασμός της διαφορετικότητας, η ανοχή, η ισότητα απέναντι στον νόμο των "πολιτών της Ευρώπης", ανεξαρτήτως της εθνικής, εθνοτικής και πολιτισμικής ταυτότητας ή θεώρησής τους. Το γεγονός αυτό θα καταστήσει εφικτό σε μεγάλο βαθμό τον προσδιορισμό της ταυτότητας με τις ίδιες αξίες σε όλη την Ευρώπη, το οποίο με τη σειρά του μπορεί να αντικατοπτρίζει τον βασικό συνεκτικό ιστό της Ευρώπης.
Αυτός ο τρόπος σκέψης θα αποτελέσει την καλύτερη εγγύηση ότι η μισαλλοδοξία και η εχθρότητα θα παραμείνουν περιθωριακό φαινόμενο. Ταυτόχρονα, θα σήμαινε ότι σε καμία ευρωπαϊκή χώρα δεν θα τολμούσαν οι κυβερνόντες, στο όνομα της κυριαρχίας ή της αρχής της μη παρέμβασης στις εσωτερικές υποθέσεις, να καταπνίγουν ή να περιορίζουν συστηματικά είτε τα ατομικά είτε τα συλλογικά ανθρώπινα δικαιώματα. Ένα τέτοιο γεγονός θα απαιτήσει κοινή δράση, χωρίς αμφιταλαντεύσεις ή συμβιβασμούς.
Η επέμβαση του NATO στο Κοσσυφοπέδιο αποτελεί ενδεχομένως το πρώτο βήμα προς αυτή την κατεύθυνση. Η αξία των θεμελιωδών ανθρωπίνων δικαιωμάτων υπερίσχυσε της αξίας της κλασικής κρατικής κυριαρχίας. Η συστηματική μαζική παραβίαση των ανθρωπίνων δικαιωμάτων θα πρέπει εφεξής να μην αποτελεί απλώς εσωτερική υπόθεση μιας μεμονωμένης χώρας. Καθίσταται ζήτημα ευθύνης της διεθνούς κοινότητας. Εάν αυτό θα σηματοδοτήσει την έναρξη ενός νέου κεφαλαίου στις διεθνείς σχέσεις και στο διεθνές δίκαιο, αυτό μόνο ο χρόνος θα το δείξει. Η Ευρώπη, και ιδιαίτερα η ΕΕ, δεν θα πρέπει να αμφιταλαντεύεται σχετικά με αυτό.
Το πραγματικό μονοπάτι της παγκοσμιοποίησης είναι για την Ευρώπη η διεύρυνση της Ευρωπαϊκής Ένωσης, ώστε να συμπεριλάβει όλες τις ευρωπαϊκές χώρες. Αυτό είναι ένα προκλητικό εγχείρημα, διότι ξεκινά τώρα μια περίοδος διεύρυνσης της Ευρωπαϊκής Ένωσης προς χώρες με διαφορετικό πολιτικό παρελθόν από τα τωρινά μέλη της. Τώρα είναι η σειρά των χωρών που κατά τη μεγάλη διαίρεση του κόσμου ανήκαν στην πάλαι ποτέ ιδεολογική Ανατολική Ευρώπη. Είναι η σειρά χωρών που εξαιτίας αυτού του γεγονότος έχουν μείνει πίσω στην οικονομική τους ανάπτυξη. Ωστόσο, είναι γεγονός ότι μόνο αυτή η διεύρυνση θα σημάνει την πραγματική ολοκλήρωση και ένωση της Ευρώπης και θα σημάνει για την Ανατολή και τη Δύση της Ευρώπης το τέλος του παρελθόντος και την έναρξη και για τις δύο ενός συνολικού ευρωπαϊκού μέλλοντος.
Για εκείνες τις χώρες, όπως η Σλοβενία, που αποσπάστηκαν αναγκαστικά από το σύστημα συνασπισμού προς μια διαφορετική κουλτούρα, η συμπερίληψη στην ευρωπαϊκή ολοκλήρωση θα αντιπροσωπεύει επίσης την απόδειξη ότι τελικά οι χώρες αυτές επέστρεψαν στον δυτικό πολιτισμό τους. Εν πάση περιπτώσει, δεν θα πρέπει να λησμονούμε ότι αυτές οι χώρες, συμπεριλαμβανομένης της Σλοβενίας, έδειξαν ότι σε σχετικά σύντομο χρονικό διάστημα μπόρεσαν να υιοθετήσουν τους κανόνες που χρειάστηκαν ένα σχετικά μεγάλο χρονικό διάστημα για να εγκαθιδρυθούν στην ΕΕ και στην ευρωπαϊκή Δύση. Οι μεγάλες προσπάθειες που επενδύθηκαν στις μεταρρυθμίσεις μπορούν να χρησιμεύσουν ως εγγύηση ότι η διεύρυνση της ΕΕ θα είναι επωφελής τόσο για τα τωρινά μέλη όσο και για εκείνες τις χώρες που επιθυμούν να γίνουν μέλη. Η καθυστέρηση στην πραγματοποίηση της διεύρυνσης θα υποδήλωνε ότι η Ευρώπη δεν έχει θάψει ακόμη το παρελθόν, ότι δεν έχει μάθει ακόμη αρκετά από την ιστορία και ότι η ένωση δεν αποτελεί ακόμη εσωτερική της απαίτηση. Θα υποδήλωνε επίσης ότι η Ευρώπη εγκαταλείπει την επιρροή και την παρουσία της στον κόσμο.
Παράλληλα με αυτό το νέο ποιοτικό βήμα προς τα εμπρός, εμφανίζονται αμφιβολίες μεταξύ των μελών της ΕΕ. Μεταβαίνουν από το απολύτως γνωστό προς το εν μέρει άγνωστο. Η απόφαση για τη διεύρυνση εμπεριέχει εντελώς νέα διακυβεύματα, και πρέπει να υπάρχει κάποιος βαθμός κατανόησης του διλήμματος που αντιμετωπίζει η ΕΕ.
Αναφέρομαι πρωτίστως στην εφαρμογή σοβαρών εσωτερικών, θεσμικών και ουσιαστικών μεταρρυθμίσεων στην ΕΕ, την ετοιμότητά της να αποδεχθεί νέα μέλη και την αναβολή της ημερομηνίας διεύρυνσης. Μήπως συμβαίνει ακόμη μια φορά να αναδύονται στην επιφάνεια τα ιδιαίτερα συμφέροντα των μεμονωμένων κρατών μελών; Η μετατροπή της άποψης για τη διαδοχική αποδοχή νέων χωρών, μόλις είναι σε θέση να γίνουν δεκτές, σε μια άποψη για ομαδική αποδοχή των υποψηφίων σε έναν πρώτο και δεύτερο γύρο δεν σημαίνει μια νέα μετατόπιση της διεύρυνσης προς το τέλος αυτής της πρώτης δεκαετίας;
Διλήμματα, αμφιβολίες και αβεβαιότητες ξεπροβάλλουν επίσης μεταξύ των υποψηφίων χωρών. Μεγαλώνει η εντύπωση ενός "κινούμενου στόχου" που μεταβάλλεται και μειώνει τον ενθουσιασμό των καλύτερα προετοιμασμένων υποψηφίων χωρών με το αίσθημα ότι θα πρέπει να περιμένουν και τις λιγότερο προετοιμασμένες χώρες. Η σαφήνεια και η διαφάνεια αυτών των απόψεων θα έχει ασφαλώς ενθαρρυντικό αποτέλεσμα, και θα είναι ιδιαίτερα χρήσιμη εάν όλοι σταματούσαν να προσφέρουν αμοιβαίες δικαιολογίες. Η ΕΕ δεν πρέπει να χρησιμοποιήσει τα προβλήματα μεταξύ των υποψηφίων χωρών ως δικαιολογία για να καθυστερήσει τις δικές της μεταρρυθμίσεις, ενώ παράλληλα οι υποψήφιες χώρες δεν πρέπει να χρησιμοποιήσουν τις δυσκολίες των εσωτερικών μεταρρυθμίσεων της ΕΕ ως δικαιολογία για την αναβολή των μεταρρυθμίσεων που χρειάζονται για την πλήρη ένταξή τους στην ΕΕ.
Τέτοιες δικαιολογίες θα επιβράδυναν τις προοπτικές ανόδου της μελλοντικής Ευρώπης, και η εξάρτηση της διεύρυνσης από διμερή αιτήματα και συμφέροντα μεμονωμένων χωρών θα έχει εξίσου επιπτώσεις. Αυτό περιλαμβάνει όρους που χάνονται πίσω στην ιστορία και επιχειρούν την αναθεώρησή της, ιδιαίτερα την ιστορία του Δευτέρου Παγκοσμίου Πολέμου. Τέτοια αιτήματα προβάλλουν από πλεονεκτική θέση εκείνοι που βρίσκονται στην Ευρωπαϊκή Ένωση, εις βάρος εκείνων που από μειονεκτική θέση ασκούν απλώς και μόνο το δικαίωμά τους να προσχωρήσουν στην Ευρωπαϊκή Ένωση.
Στο σημείο αυτό θα ήθελα να υπενθυμίσω την ομιλία μου τον Νοέμβριο του 1995 ενώπιον της Επιτροπής Εξωτερικών Υποθέσεων, Ασφάλειας και Αμυντικής Πολιτικής του Κοινοβουλίου σας υπό την προηγούμενη σύνθεσή του. Τότε, επιχειρηματολόγησα εναντίον της διακριτικής μεταχείρισης της Σλοβενίας, διότι η τότε ιταλική κυβέρνηση μας εμπόδιζε, μέσω του δικαιώματος αρνησικυρίας της, να υπογράψουμε τη συμφωνία σύνδεσης, και έθετε ως όρο την επίλυση των κατά την Ιταλία επίμαχων ζητημάτων που απέρρεαν από τις συνοριακές συνθήκες μεταξύ της Ιταλίας και της πρώην Γιουγκοσλαβίας. Με την πλάτη στον τοίχο, η Σλοβενία υπέγραψε τον επονομαζόμενο "ισπανικό συμβιβασμό". Δεν αναφέρω αυτό το συμβάν για να αναβιώσω μνήμες, αλλά περισσότερο επειδή στις τωρινές διαπραγματεύσεις εμφανίστηκαν επίσης τάσεις να τεθούν τα λεγόμενα δικαιολογημένα συμφέροντα σε σχέση με τη Σλοβενία σε αίτημα επιπέδου ΕΕ. Αναφέρομαι στο αίτημα για αποκατάσταση της περιουσίας εκείνων από τους οποίους αφαιρέθηκε έπειτα από τον Δεύτερο Παγκόσμιο Πόλεμο ως μέρος της τιμωρίας τους επειδή συνεργάστηκαν με το ναζιστικό και φασιστικό καθεστώς κατοχής. Στην τότε Γιουγκοσλαβία, η Σλοβενία δεν έπραξε τίποτα το οποίο δεν επράχθη στο πνεύμα των αποφάσεων του Potsdam από τους συμμάχους, με τους οποίους οι Σλοβένοι πολέμησαν μαζί ενάντια στον φασισμό και τον ναζισμό. Η Σλοβενία δεν επιθυμεί τώρα να αποδεχθεί τέτοιου είδους επιβολή όρων, και αναμένει ότι θα υπάρξει κατανόηση και συμπάθεια από την Ευρωπαϊκή Ένωση.
Χαίρομαι ιδιαιτέρως που μου δίδεται η δυνατότητα να το πράξω την 50ή επέτειο από την έκκληση του Robert Schuman προς τη Γαλλία, τη Γερμανία και άλλες χώρες για να συμμετάσχουν σε μια κοινή οικονομική πολιτική χάλυβα και άνθρακα. Εκείνη την ημέρα ξεκίνησε η διαδικασία της ευρωπαϊκής ολοκλήρωσης. Είναι η ημέρα κατά την οποία εορτάζουμε τη δική σας και τη δική μας κοινή ημέρα της Ευρώπης, και σας απευθύνω τα ειλικρινή συγχαρητήριά μου.
Θεωρώ ότι δεν θα πρέπει επ' ουδενί να επιτραπεί σε μεμονωμένα διμερή ζητήματα να αποτελέσουν λόγο για την επιβολή όρων αναφορικά με την αποδοχή ως πλήρους μέλους της ΕΕ· ούτε θα πρέπει να επιτραπεί να κερδίσουν τη δογματική υποστήριξη των μελών της ΕΕ, προς χάριν των σαφών και ανοικτών θεμελίων της ευρωπαϊκής ολοκλήρωσης και του μέλλοντός της.
Η Σλοβενία είναι ένα μικρό έθνος. Για πολλούς αιώνες ζούσαμε σε μια πολυεθνική πολιτική κοινότητα, στην αυστροουγγρική αυτοκρατορία και στις δύο Γιουγκοσλαβίες. Αισθανόμασταν όλη την αγωνία του μη σεβασμού της εθνικής ταυτότητας, των πιέσεων για εξάλειψη της εθνικής ταυτότητάς μας και των ολέθριων συνεπειών της ανισότητας στην κοινωνία και ενώπιον του νόμου. Το χειρότερο όλων ήταν η επιθετικότητα κατά τη διάρκεια της ναζιστικής και φασιστικής κατοχής. Μας αποστερούσαν το δικαίωμα ύπαρξής μας ως έθνους. Για τον λόγο αυτό εκτιμούμε πολύ τις προσπάθειες εκείνων που προωθούν το σχέδιο ενός κοινού ευρωπαϊκού οίκου, θεμελιωμένου στην ιδέα της ανοικτής αυτονομίας των εθνικών και άλλων οντοτήτων της κοινωνίας. Η ζωή στη διαφορετικότητά της είναι το κλειδί της επιτυχίας για την ευρωπαϊκή σύνδεση, και η Σλοβενία έχει προσδέσει το μέλλον της σε αυτό. Οι ιστορικές μας εμπειρίες και το μέλλον των πολιτών μας υπαγορεύουν ότι δεν μπορούμε να συμβιβασθούμε είτε με την εθελοντική είτε με την αναγκαστική απομόνωση από τους ευρωατλαντικούς θεσμούς. Η Σλοβενία επιθυμεί να αποτελέσει τμήμα τους, και είναι πρόθυμη να συμβάλει όσο μπορεί στην κοινή ζωή των ευρωπαϊκών κρατών, αλλά δεν είναι πρόθυμη να καταβάλει ένα άνισο τίμημα γι' αυτό.
Η Σλοβενία θα είναι έτοιμη για προσχώρηση στην ΕΕ στο τέλος του 2002 και θεωρεί ότι θα είναι τότε ευπρόσδεκτη στη λέσχη των κρατών μελών της ΕΕ. Με ικανοποίηση διαπιστώσαμε επίσης ότι στο Ελσίνκι τα κράτη μέλη της ΕΕ δεσμεύτηκαν να πραγματοποιηθεί την ίδια ημερομηνία η διεύρυνση για εκείνες τις υποψήφιες χώρες που είναι καλύτερα προετοιμασμένες. Προκειμένου να επιτευχθούν οι τωρινοί στόχοι, οι διαπραγματεύσεις θα ολοκληρωθούν τον επόμενο χρόνο. Είμαστε πεπεισμένοι ότι η παρούσα πρόοδος των διαπραγματεύσεων θα καταστήσει κάτι τέτοιο εφικτό.
Θα ήθελα τέλος να τονίσω ότι δεν αντιμετωπίζω την παγκοσμιοποίηση και την ευρωπαϊκή ολοκλήρωση ως ενοποίηση. Τα θετικά αποτελέσματα αυτών των διαδικασιών αλληλεξαρτώνται από την ταυτόχρονη καθιέρωση της ελευθερίας της εξατομίκευσης και της κατάτμησης. Δεν πρόκειται απλώς για ελευθερία και αυτονομία του ατόμου, αλλά επίσης για την ελευθερία των κοινωνικών ομάδων να εκφράζουν την εθνοτική, πολιτισμική, θρησκευτική, πολιτική και πνευματική ταυτότητά τους και πεποιθήσεις τους. Αυτές οι ελευθερίες έχουν ιδιαίτερη σημασία στις ζωές των ανθρώπων, και μέσω αυτών οι άνθρωποι εκφράζουν τους δεσμούς τους με συγκεκριμένες αξίες. Μόνο ο σεβασμός τέτοιων ελευθεριών μπορεί να αποτελέσει το θεμέλιο της ευρωπαϊκής συνύπαρξης. Αυτό περιλαμβάνει την καθιέρωση της αρχής της "ενότητας στη διαφορετικότητα".
Η εναλλακτική λύση είναι σαφής. Εάν δεν επιτύχουμε να ανακαλύψουμε σε αυτή τη νέα χιλιετία τα θεμέλια της συνύπαρξης, γεγονός που δεν μπορεί να συνεπάγεται απλώς άρνηση του παρελθόντος, αλλά επίσης μια ενεργή αποδοχή του μέλλοντος, συμπεριλαμβανομένης της διαμόρφωσης μιας παγκόσμιας ευρωπαϊκής πολιτικής κοινής ευθύνης σε μια ανοικτή Ευρωπαϊκή Ένωση, η Ευρώπη θα οδηγήσει το πεπρωμένο της πίσω στο παρελθόν αντί προς το μέλλον. Στην πρώτη δεκαετία του νέου αιώνα και της νέας χιλιετίας, η δημοκρατική Ευρώπη αντιμετωπίζει επίσης νέες δοκιμασίες. Σταθερή πεποίθησή μου είναι ότι οι ενωμένοι Ευρωπαίοι μπορούν να ανταποκριθούν με το παραπάνω σε αυτές.
Σας συγχαίρω με εμπιστοσύνη και πίστη απέναντι στην ευρωπαϊκή ιδέα της ένωσης. Είμαι πεπεισμένος γι' αυτή την πίστη έπειτα από την πρόσφατη πολύ επιτυχημένη επίσκεψη της διακεκριμένης Προέδρου του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου, της κυρίας Fontaine, στη Σλοβενία. Στην προσφώνησή της στο Κοινοβούλιο της Σλοβενίας, η κυρία Fontaine εξέφρασε τη σαφή δέσμευσή της για την προώθηση του σχεδίου της ενωμένης Ευρώπης, λέγοντας: "Είναι σημαντικό να υποστηρίξουμε τη βούληση για την ενίσχυση των ιδιαίτερων χαρακτηριστικών εκάστης των χωρών μας. Πρέπει επομένως να εδραιώσουμε βαθύτερα τα θεμέλια της Ευρωπαϊκής Ένωσης και να την προετοιμάσουμε για τη διεύρυνση κατά τρόπον ώστε να είναι αύριο σε θέση να διατηρεί στο ακέραιο την ικανότητα λειτουργίας της, ανταποκρινόμενη τόσο στις εσωτερικές όσο και στις εξωτερικές προκλήσεις. Αυτό θα καταστεί δυνατό μόνο υπό τον όρο ότι θα διατηρήσουμε την υφιστάμενη ισορροπία μεταξύ των μικρών και μεγάλων χωρών και ότι θα συνεχίσουμε προς την κατεύθυνση της Ευρώπης των πολιτών."
Αυτή η ιδέα μου φαίνεται ιδιαίτερα σημαντική, διότι δίνει έμφαση στη συνύπαρξη.
Η συνύπαρξη είναι η μόνη πραγματική εναλλακτική λύση για το μέλλον της ανθρωπότητας, συμπεριλαμβανομένου του μέλλοντος της Ευρώπης. Ωστόσο, τίθεται το ερώτημα: σε ποιες βάσεις θα εδραιωθεί η συνύπαρξη; Η δική μου ακλόνητη πεποίθηση είναι ότι πρέπει να εδραιωθεί, πρωτίστως και προπαντός, στην εμπειρία που έχουμε αποκομίσει και η οποία γέννησε τις αξίες που έχουμε συναρμόσει ως την πεμπτουσία της ευρωπαϊκής δημοκρατίας και έχουμε διακηρύξει ως τις αρχές που συνέχουν την ίδια τη δομή της νέας Ευρώπης.
Η εμπειρία που κομίζουμε στην τρίτη χιλιετία είναι η εμπειρία της ανόδου και της πτώσης των αποικιακών δυνάμεων και του ιδεολογικού, πολιτικού και κοινωνικού ολοκληρωτισμού. Αντίστοιχο αυτού, και μάλιστα αναπόσπαστο τμήμα της εμπειρίας μας, είναι η ύστατη καθιέρωση του κράτους δικαίου και των ανθρωπίνων δικαιωμάτων, η ελευθερία των ατόμων και των εθνών, η δημοκρατία ως κριτήριο πολιτικής εξουσίας, η κοινωνική δικαιοσύνη και η σταθερότητα ως στόχοι τους οποίους πρέπει να επιδιώκουμε αδιάλειπτα.
Παράλληλα με την εμπειρία, η συνύπαρξή μας πρέπει να θεμελιωθεί σε μια νομοθετική δέσμη που θα προσδιορίζει την ανθρώπινη ύπαρξη στο κατώφλι της νέας χιλιετίας και όπου θα εφαρμόζονται και θα επιβεβαιώνονται αυτές οι αξίες. Αυτοί είναι οι νόμοι της παγκόσμιας κοινότητας. Επί του παρόντος, η παγκόσμια κοινότητα φαίνεται να περιορίζεται σε αγορές, οικονομίες και στην τεχνολογία των πληροφοριών και επικοινωνιών. Η πολιτική υστερεί σε σχέση με αυτή τη γενική τάση. Εντούτοις, τα σταθερά θεμέλια της συνύπαρξης στον κόσμο απαιτούν παγκοσμιοποιημένη πολιτική, η οποία θα είναι ικανή να καθιερώσει την κοινωνική συνοχή που θα εξισορροπήσει τις συνέπειες του ήδη παγκοσμιοποιημένου κεφαλαίου.
Η παγκοσμιοποιημένη πολιτική προϋποθέτει ότι οι εθνικές πολιτικές και τα συμφέροντα που θεμελιώνονται στην κυριαρχία του εθνικού κράτους θα πρέπει να συνδέονται στενά με τις παγκόσμιες πολιτικές κοινής ευθύνης. Αυτό θα αποτελεί ένα είδος παγκόσμιων "εσωτερικών πολιτικών", έναντι των οποίων θα δεσμεύονται όλες οι χώρες. Θα θεμελιωθούν εν μέρει στα ακόλουθα στοιχεία: στην παγκόσμια εξάπλωση της πολιτικής και οικονομικής δημοκρατίας, σε δεσμευτικά πρότυπα ατομικών και συλλογικών ανθρωπίνων δικαιωμάτων, στον διάλογο μεταξύ των διαφορετικών πνευματικών παραδόσεων, θρησκειών και πολιτισμών, στην αντίθεση προς τον εθνικισμό και την ξενοφοβία, σε μια νέα ισορροπία μεταξύ των οικονομικά αναπτυγμένων και αναπτυσσόμενων περιοχών του κόσμου, στην παγκοσμιοποίηση της μάθησης, της γνώσης, της έρευνας και της πληροφορίας, στην ανάπτυξη διεθνούς και διαπεριφερειακής συνεργασίας, στην οικοδόμηση μιας κοινωνικής τάξης θεμελιωμένης στο πρότυπο της κοινωνικής δικαιοσύνης και της αλληλεγγύης, στην κοινή ασφάλεια και άμυνα και στην καταπολέμηση του οργανωμένου εγκλήματος. Με τέτοιες πολιτικές ίσως επιδιώξουμε έναν τρόπο εξασφάλισης ώστε οι παρελθούσες ιδεολογικές, πολιτικές και στρατιωτικές αντιπαραθέσεις του Ψυχρού Πολέμου να μην αντικατασταθούν από συγκρούσεις μεταξύ των πνευματικών παραδόσεων, θρησκειών και πολιτισμών."@el8
"Señora Presidenta, distinguidos diputados, me honra esta oportunidad de tomar la palabra en este augusto Parlamento.
En el mundo abierto y multipolar en el que el eurocentrismo no existe ya, Europa puede ser uno de los portaestandartes del desarrollo civilizado solamente si está globalizada hacia adentro, si todas sus partes están integradas en el todo, y si nadie queda excluido del futuro común ni marginado.
Ahora bien, a la sombra de las ruinas del Muro de Berlín empiezan a manifestarse nuevas divisiones en Europa. En la vida de todos los días, hay varias Europas. Por un lado tenemos los países de la Unión Europea y miembros de la OTAN que están progresando sobre la base de una tradición democrática europea de larga data, de respeto de los derechos humanos y de las perspectivas de un nuevo auge económico, que también disponen de una moneda común europea. Esta agrupación incluye también algunos pequeños países que han experimentado una importante transformación dentro de la UE y que han conservado sus características especiales.
La segunda Europa es la que está formada por los países que están negociando el ingreso en la Unión Europea: países que, por lo tanto, están esperando el tren europeo agrupados en salas de espera de primera o de segunda clase.
La tercera Europa está formada por los países de Europa oriental y Europa sudoriental (Ucrania, Croacia, Bosnia y Herzegovina, Albania, Macedonia y Moldova), que quieren tomar el tren pero aún no han llegado a la estación. Algunos de ellos no llegarán nunca si no se les ayuda.
También hay un grupo de países que por el momento no desean ingresar en la UE. Prefieren juguetear con el proyecto de una nueva división ideológica de Europa. Podemos llamarles la cuarta Europa. Serbia, dispuesta siempre a poner a prueba la estabilidad de Europa sudoriental, ha sido condenada a formar parte de esa cuarta Europa por culpa de su agresiva élite política nacional, que de cuando en cuando ha recibido el apoyo de las ambiciones nacionalistas y los dirigentes políticos de otras naciones balcánicas. La unidad europea se enfrentará de nuevo con un gran desafío cuando tenga que pronunciarse sobre los cimientos duraderos de la paz y también, tras los horrores de la guerra en los Balcanes, sobre el futuro de Kosovo y Montenegro. Sigue en pie la posibilidad de que haya sangrientos conflictos militares.
Esa unidad será aún más esencial cuando haya que ayudar a Serbia en el proceso de cambio democrático, cuando el país tenga que afrontar la verdad y su propia responsabilidad. Este cambio ensanchará el campo de las políticas y los esfuerzos plurales democráticos por inculcar de nuevo en la conciencia del pueblo serbio el sistema de valores europeos. Entonces habrá que exponer ante Serbia –y también ante otros países balcánicos- la perspectiva desafiante pero realista del ingreso en la integración europea; esa perspectiva deberá exponerse a todos los países en las mismas condiciones, sin favores particulares, lo que exigirá la prestación de una mayor asistencia.
Ninguna de esas “Europas” está inmune a las desviaciones políticas o culturales, que pueden perjudicar su imagen democrática; ni siquiera la primera Europa. No puedo olvidarme de las formas crudas de xenofobia y de odio al extranjero, de resistencia a la libre circulación de la mano de obra, y de antisemitismo, que caracterizan al populismo político de nuestros días. Esto ejerce una presión indudable en los valores fundamentales, y representa una amenaza para la coexistencia y para nuestro futuro común. La insensibilidad ante esos fenómenos ayudaría a crear nuevas barreras entre nosotros. Eso es lo que nos recuerda la experiencia que llevamos con nosotros. Creo que las reservas de algunos países europeos respecto de la posición del Partido de la Libertad austríaco se deben a esa experiencia; también creo que esa respuesta será coherente, independientemente de quien sea el que quede afectado por ella.
Junto a las antiguas divisiones están manifestándose otras nuevas, que afligen aún más radicalmente a Europa porque la sociedad de la información de nuestros días representa un desafío para todas y cada una de las facetas de nuestras vidas. Hay señales cada vez más fuertes de la aparición de dos clases diferentes en la sociedad. El mundo está comenzando a dividirse de una forma nueva. Por una parte, están los desempleados y los que, por carecer de conocimientos adecuados, no tienen acceso a la moderna tecnología de la información. A ellos les amenazan la exclusión, el estancamiento y la marginación sociales. Por otra parte, están los que poseen la educación necesaria y, por lo tanto, tienen el futuro asegurado. Éste es un nuevo fenómeno, que se identificó recientemente en la Conferencia de la UE en Lisboa sobre cohesión social.
Es evidente que hoy en día todo el mundo se enfrenta en Europa con los mismos problemas, y que todos tenemos que encontrar una solución. Naturalmente, todos no respondemos de la misma manera. Sin embargo, es esencial que al buscar la respuesta partamos todos del mismo sistema de valores. Han quedado establecidas las piedras angulares de los valores indispensables para la coexistencia. Ahora hay que dar a cada uno la posibilidad de vivir de conformidad con esos valores.
Una importancia decisiva para conseguirlo se puede atribuir probablemente al nuevo sentimiento de compromiso respecto de Europa, que a mi juicio es un sistema de ámbito europeo de vínculos humanos, de cooperación, de solidaridad, de respeto y de otros valores. Esto no entraña sencillamente la libre circulación de ideas, mano de obra, mercancías y capitales, sino también valores como, por ejemplo, el respeto de la diversidad, de la tolerancia, de la igualdad ante la ley de los “ciudadanos de Europa”, sean cuales fueren sus aspectos o afiliaciones nacionales, étnicas y culturales. Esto permitirá alcanzar un alto nivel de identificación con los mismos valores en toda Europa, lo que a su vez puede representar el tejido conjuntivo fundamental de Europa.
Es para mí un motivo especial de placer que esa oportunidad se me haya dado en el 50° aniversario del llamamiento de Robert Schuman a Francia, Alemania y otros países para que concertaran una política económica común del carbón y el acero. En ese día nació el proceso de integración europea. Para ustedes y para nosotros es un día de fiesta europea, y les felicito con toda sinceridad.
Este estado de espíritu sería la mejor garantía de que la intolerancia y la enemistad siguen siendo un fenómeno marginal. Al mismo tiempo significaría que en ningún país europeo los que están en el poder pueden, en nombre de la soberanía o del principio de no injerencia en asuntos internos, suprimir o limitar los derechos humanos individuales o colectivos. Una tentativa de ese tipo exigiría una acción común, sin vacilaciones ni compromisos.
La intervención de la OTAN en Kosovo es quizá el primer paso en esa dirección. El valor de los derechos humanos fundamentales prevaleció sobre el valor de la soberanía estatal clásica. La violación masiva y sistemática de derechos humanos no puede ser sencillamente un asunto interno de un solo país. Está convirtiéndose en un tema de responsabilidad para la comunidad internacional. Si esto marca el principio de un nuevo capítulo en las relaciones internacionales y en el derecho internacional, es cosa que sólo sabremos con el tiempo. Europa, y en particular la UE, no deben tener la menor duda sobre el particular.
El verdadero camino de Europa hacia la mundialización es la ampliación de la Unión Europea para que abarque a todos los países europeos. La empresa representa un enorme reto, pues está empezando un período de ampliación de la Unión Europea a países cuya genealogía política es diferente de la de los países que la forman actualmente. Ha llegado el momento para los países que en la gran división del mundo pertenecían a la antigua región ideológica del Este de Europa. Ha llegado el momento para los países que debido a lo antedicho habían quedado retrasados en su desarrollo económico. Y, sin embargo, lo cierto es que solamente esa ampliación significará la integración y mundialización actuales de Europa, y significará para el Este y el Oeste europeos el punto final de lo pasado y el principio de un futuro europeo global.
Para los países como Eslovenia que por el juego del sistema de bloques se vieron obligados a integrarse en una cultura diferente, la inclusión en la integración europea representa también la prueba de que finalmente han regresado a su civilización occidental. De todos modos no debemos olvidar que esos países, entre ellos Eslovenia, han demostrado que en un plazo de tiempo relativamente corto se pueden adoptar las reglas que han exigido un plazo de tiempo relativamente largo para quedar establecidas en la Unión Europea y en Europa occidental. Los grandes esfuerzos consagrados a la reforma pueden servir como garantía de que la ampliación de la UE será beneficiosa tanto para sus actuales miembros como también para los que desean serlo. Un aplazamiento de la ampliación significaría que Europa no ha enterrado aún su pasado, que aún no ha aprendido todas las lecciones que la historia le brinda, y que la mundialización no es todavía su requisito interno. También indicaría que Europa está abandonando su influencia y su presencia en el mundo.
Junto con ese nuevo paso adelante cualitativo, se están suscitando también dudas entre los miembros de la UE. Están abandonando lo enteramente conocido para entrar en lo que no se conoce enteramente. La decisión de ampliación lleva consigo nuevos riesgos, y hay que tener cierto grado de comprensión ante el dilema con que se enfrenta la UE.
Estoy hablando principalmente de la ejecución de profundas reformas internas, institucionales y sustantivas en la UE, de su buena voluntad respecto de la aceptación de nuevos miembros, y del aplazamiento de la fecha de ampliación. ¿Está transformándose la opinión sobre la aceptación sucesiva de nuevos países tan pronto como estén en condiciones de ser aceptados, en una opinión que prevé la aceptación colectiva de candidatos en una primera y en una segunda rondas, o significa una nueva demora de la ampliación hasta finales del presente decenio?
Entre los países candidatos también están surgiendo dilemas, dudas e incertidumbres. Cada vez se tiene más la impresión de que hay un “blanco en movimiento”, que no para de cambiar de posición y que neutraliza el entusiasmo de los candidatos mejor preparados que empiezan a tener el sentimiento de que tendrán que esperar a los candidatos menos preparados. La claridad y la transparencia de esas opiniones tendrán sin duda alguna un efecto positivo, y sería particularmente útil que todos y cada uno de ellos cesara de esforzarse por disculparse ante los demás. La UE no debe utilizar los problemas que haya entre los países candidatos como disculpa para retrasar sus propias reformas, y los países candidatos no deberían servirse de las dificultades de las reformas internas de la UE como disculpa para aplazar las reformas que tienen que introducir a fin de poder ser miembros de pleno derecho.
Esas disculpas retrasarían las perspectivas del aumento de la Europa futura, y el hacer que la ampliación quede supeditada a demandas bilaterales y a los intereses de países individuales no dejará de tener también efectos. Esto incluye condiciones que se remontan a mucho tiempo atrás en la historia, así como tentativas de revisarla, particularmente la historia de la Segunda Guerra Mundial. Esas demandas provienen de la posición de poder que tienen los que forman parte de la Unión Europea, contra la falta de poder de los que sólo pueden ejercer el derecho a pedir que se les acepte en la Unión Europea.
Permítanme ahora que rememore el discurso que pronuncié en noviembre de 1995 ante la Comisión de Asuntos Exteriores, Seguridad y Política de Defensa de este Parlamento, según estaba compuesta entonces. En aquel momento protesté contra el tratamiento discriminatorio de Eslovenia, pues el que entonces era Gobierno de Italia estaba intentando evitar, con su poder de veto, que se firmara el acuerdo de asociación, y como condición fijaba la solución de lo que eran para Italia cuestiones conflictivas derivadas de los tratados fronterizos entre Italia y la antigua Yugoslavia. De espalda a la pared, Eslovenia firmó el denominado “compromiso español”. No menciono este episodio para resucitar recuerdos, sino porque en las negociaciones actuales también han aparecido tendencias encaminadas a elevar a nivel de demanda de la UE cuestiones de intereses presuntamente justificados en relación con Eslovenia. Pienso, por ejemplo, en la demanda de restitución de la propiedad a los que la perdieron a raíz de la Segunda Guerra Mundial como parte de las sanciones por la colaboración con el régimen de ocupación nazi y fascista. En lo que entonces era Yugoslavia, Eslovenia no hizo nada que no estuviera previsto en el espíritu de las resoluciones de Potsdam por los Aliados, con los que los eslovenos habían luchado juntos contra el racismo y el nazismo. Esta vez Eslovenia no desea aceptar ese tipo de imposición de condiciones, y espera contar con la comprensión y la simpatía de la Unión Europea.
Estimo que no debe tolerarse en ningún momento que cuestiones de carácter bilateral individual se esgriman como motivos para imponer condiciones a la aceptación de un país como miembro de pleno derecho de la UE; tampoco debe tolerarse que esas cuestiones obtengan el apoyo pragmático de miembros de la UE, si se quiere que la integración europea y su futuro posean bases claras y abiertas.
Les felicito con confianza y fe en la idea europea de asociación. Me confirma en mi fe la reciente visita, que tanto éxito tuvo, de la Presidenta del Parlamento Europeo, Sra. Fontaine, a Eslovenia. En su discurso ante el Parlamento esloveno, la Sra. Fontaine expresó su clara voluntad de promover el proyecto de una Europa unida, y dijo lo siguiente: “Es importante que apoyemos el deseo de fortalecer las características especiales de cada uno de nuestros países. Por consiguiente tenemos que afianzar los cimientos de la Unión Europea y prepararla para la ampliación de forma que en el futuro esté en condiciones de mantener toda su capacidad de funcionar en respuesta a desafíos internos y externos. Eso sólo lo podemos conseguir si mantenemos el actual equilibrio entre países pequeños y países grandes, y seguimos el camino que lleva a la Europa de los ciudadanos”.
Eslovenia es un país pequeño. Durante muchos siglos hemos vivido en una comunidad política multinacional, en el Imperio austro-húngaro, y en dos Yugoslavias. Todos sentimos la angustia de que no se respete nuestra identidad nacional, de que se supriman los esfuerzos por promover nuestra identidad nacional, y el temor a las fatales consecuencias de la desigualdad en la sociedad y ante la ley. Lo peor de todo fue la agresión de que fuimos objeto durante la ocupación nazi y fascista. Se nos privó del derecho a la existencia como nación. Por esa razón justipreciamos los esfuerzos de los que promueven el proyecto de un hogar europeo común, basado en el concepto de autonomía abierta de las entidades nacionales y de otro tipo en la sociedad. “Vida en la diversidad” es la clave para el éxito de la asociación europea, y Eslovenia ha vinculado su futuro a dicha clave. Nuestras experiencias históricas y el futuro de nuestros ciudadanos exigen que no vivamos en aislamiento voluntario o forzado respecto de las instituciones euroatlánticas. Eslovenia desea formar parte de esas instituciones, y está dispuesta a contribuir como pueda a la vida común de las naciones europeas, pero no está dispuesta a pagar un precio inequitativo por conseguirlo.
Eslovenia estará en condiciones de ingresar antes de que acabe el año 2002, y cree que entonces será acogida en el club de Estados miembros de la UE. Nos complace que en Helsinki los Estados miembros de la UE se hayan comprometido a llevar a cabo la integración para dicha fecha respecto de los países candidatos mejor preparados. Para que se puedan conseguir los objetivos que están fijados, es preciso que las negociaciones finalicen el año que viene. Estamos convencidos de que el actual progreso en las negociaciones posibilita semejante esperanza.
Por último quisiera recalcar que no consideramos la mundialización y la integración europea como una unificación. Los efectos positivos de esos procesos son interdependientes del establecimiento simultáneo de la libertad de individualización y fragmentación. Esto no significa únicamente la libertad y la autonomía del individuo, sino también la libertad de los grupos sociales de expresar sus convicciones y afiliaciones étnicas, culturales, religiosas, políticas y espirituales. Esas libertades poseen un significado especial para las vidas de los pueblos, y a través de ellas el pueblo expresa sus vínculos con valores concretos. Únicamente el respeto de esas libertades puede ser el cimiento de la coexistencia europea. Esto supone el establecimiento del principio de la “unidad en la diversidad”.
La alternativa es muy clara. Si no conseguimos encontrar en este nuevo milenio los cimientos de la coexistencia, que no puede ser sencillamente una negación del pasado sino también una aceptación activa del futuro, incluida la formulación de una política europea universal de responsabilidad común en una Unión Europea abierta, Europa orientará su destino hacia el pasado en vez de orientarlo hacia el futuro. En este primer decenio del nuevo siglo y del nuevo milenio, la Europa democrática se enfrenta también con nuevas adversidades. Tengo la profunda convicción de que, unidos, los europeos podrán superar holgadamente esas adversidades.
Esas ideas me parece que son sumamente importantes, pues hacen hincapié en la coexistencia.
La coexistencia es la única alternativa real para el futuro de la humanidad, incluido el de Europa. Ahora bien, cabe preguntarse: ¿en qué se basará la coexistencia? Mi propia y firme convicción es que la coexistencia debe basarse, en primer lugar y antes que nada, en la experiencia que hemos adquirido y que ha engendrado los valores que hemos articulado como quintaesencia de la democracia europea y que hemos enunciado como los principios que urden la trama de la nueva Europa.
La experiencia que traemos al tercer milenio es una experiencia del ascenso y el ocaso de las Potencias coloniales y del totalitarismo ideológico, político y social. Como contraparte de todo ello, sin por ello dejar de ser parte integrante de nuestra experiencia, figura la institución definitiva del imperio de la ley y de los derechos humanos, de la libertad de individuos y naciones, de la democracia como criterio de poder político, y de la justicia social y la estabilidad como objetivos a los que hemos de aspirar sin desmayo.
Junto con la experiencia, nuestra coexistencia debe basarse en un conjunto de leyes que determinen la vida humana en el umbral de este tercer milenio y en el que se ejecuten y confirmen esos valores. Esas leyes son las de la comunidad mundial. Por el momento, la comunidad mundial parece estar limitada a los mercados, las economías y la tecnología de la información y la comunicación. La política no ha ocupado todavía su lugar en esa tendencia. Sin embargo los sólidos cimientos de la coexistencia del mundo exigen que haya políticas mundializadas, que sean capaces de establecer una coherencia social que equilibre los efectos del capital que está ya mundializado.
Las políticas mundializadas presuponen que las políticas y los intereses nacionales basados en la soberanía del Estado-nación queden vinculados a la política mundial de responsabilidad común. El resultado de ello sería una especie de “política nacional” a nivel mundial, a la que todos los países estarían adscritos. Se basaría en parte en los siguientes elementos: la difusión mundial de la democracia política y económica, normas vinculantes en cuanto a los derechos humanos individuales y colectivos, diálogo entre culturas, religiones y civilizaciones diferentes, la oposición al nacionalismo y a la xenofobia, un nuevo equilibrio entre las partes del mundo económicamente desarrolladas o en desarrollo, la mundialización de la enseñanza, el conocimiento, la investigación y la información, el desarrollo de una cooperación internacional e interregional, la edificación de un orden social basado en el modelo de solidaridad y justicia social, una seguridad y defensa comunes, y la lucha contra la delincuencia organizada. Con esas políticas podemos encontrar la forma de conseguir que los antiguos enfrentamientos ideológicos, políticos y militares de la Guerra Fría no se vean reemplazados por conflictos de cultura, religión y civilización.
Si queremos conseguir que haya una responsabilidad política de ámbito mundial, tenemos que esforzarnos, cuanto antes mejor, por que haya una política de responsabilidad común en Europa; en esa Europa que en estos precisos momentos está consolidando los cimientos de la coexistencia futura. Así nos lo anuncian las políticas europeas comunes –no solamente la política monetaria, sino también las políticas exterior, de defensa y de seguridad-, la Carta europea de derechos humanos, y quizá una futura constitución europea. También nos lo anuncian los esfuerzos desplegados para establecer un mecanismo de gestión de crisis, que evite que las crisis externas o internas de los países de la región degeneren en agresiones y conflictos armados que puedan poner en peligro la paz, la seguridad y la prosperidad comunes. Una política mundial de responsabilidad común no sólo exige que podamos prevenir las acciones de otros que puedan ser perjudiciales para la Comunidad, sino también, y diré incluso que con más razón, que nos abstengamos de cometer esos actos."@es12
"Jos haluamme edetä kohti maailmanlaajuista poliittista vastuuta, meidän pitäisi mahdollisimman nopeasti edetä Euroopassa kohti yhteisvastuupolitiikkaa; juuri siinä Euroopassa, joka parhaillaan lujittaa rinnakkaiselon perustaa tulevaisuutta varten. Tästä ovat merkkinä Euroopan yhteiset politiikat – ei ainoastaan rahapolitiikka vaan myös ulko-, puolustus- ja turvallisuuspolitiikat – ihmisoikeuksia koskeva eurooppalainen peruskirja ja mahdollisesti myös tuleva Euroopan perustuslaki. Siitä ovat merkkinä myös pyrkimykset kriisinhallintaan, jolla estettäisiin alueen maiden ulkoisten tai sisäisten kriisien laajeneminen aseellisiksi selkkauksiksi ja hyökkäyksiksi, jotka voivat uhata yhteistä rauhaa, turvallisuutta ja vaurautta. Maailmanlaajuinen yhteisvastuupolitiikka edellyttää paitsi sitä, että estämme muiden sellaiset toimet, jotka vahingoittavat yhteisöä, myös ja erityisesti sitä, että pidättäydymme itse tällaisista toimista.
Avoimessa, moninapaisessa maailmassa, jossa Eurooppa-keskeisyyttä ei enää ole, Eurooppa voi olla yksi sivistyneen kehityksen lipunkantajista vain, jos se on sisäisesti maailmanlaajuinen, jos kaikki sen osat ovat yhdentyneitä ja jos ketään ei jätetä yhteisen tulevaisuutemme ulkopuolelle eikä syrjitä.
Berliinin muurin raunioilla Euroopassa alkaa kuitenkin näkyä merkkejä uudenlaisesta jaottelusta. Todellisuudessa on olemassa monta Eurooppaa. On Euroopan unionin maita ja NATO-jäseniä, joiden kehityksen perustana on Euroopan pitkä demokratiaperinne, ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja mahdollinen uusi talouskasvu Euroopan yhteisen rahan myötä. Tähän ryhmään kuuluu lisäksi joitakin pieniä maita, jotka ovat kehittyneet merkittävästi EU:ssa ja säilyttäneet omat erityispiirteensä.
Toinen Eurooppa koostuu niistä maista, jotka neuvottelevat Euroopan unionin kanssa: siis niistä maista, jotka odottavat Eurooppa-junaa ensimmäisen tai toisen luokan odotushuoneissa.
Kolmas Eurooppa koostuu Itä- ja Kaakkois-Euroopan maista (Ukrainasta, Kroatiasta, Bosniasta ja Hertsegovinasta, Albaniasta, Makedoniasta ja Moldovasta), jotka eivät ole vielä päässeet asemalle, vaikka ne haluaisivatkin. Osa niistä ei pääse sinne ilman apua.
On myös niitä maita, jotka eivät toistaiseksi halua liittyä EU:hun. Ne leikittelevät mieluummin Euroopan uudenlaisella ideologisella kahtiajaolla. Voisimme kutsua tätä neljänneksi Euroopaksi. Serbian, joka on valmis horjuttamaan Kaakkois-Euroopan vakautta, on johdattanut tähän neljänteen Eurooppaan sen aggressiivinen kansallinen poliittinen eliitti, joka on aika ajoin saanut tukea muiden Balkanin kansakuntien poliittisten eliittien nationalistisista pyrkimyksistä. Kun Eurooppa päättää kestävän rauhan perustasta ja Balkanin sodan kauhukuvien jälkeen myös Kosovon ja Montenegron tulevaisuudesta, Euroopan yhtenäisyys on jälleen kovalla koetuksella. Veristen sotilaallisten selkkausten mahdollisuus on yhä todellinen.
Tämä yhtenäisyys on sitäkin tärkeämpää, kun Serbiaa on autettava demokraattisessa muutosprosessissa – kun se joutuu kasvokkain totuuden ja oman vastuunsa kanssa. Tämä muutos käynnistää demokraattisen ja moniarvoisen politiikan sekä pyrkimykset palauttaa eurooppalainen arvojärjestelmä Serbian kansan tietoisuuteen. Silloin on välttämätöntä, että Serbialle – ja myös muille Balkanin maille – annetaan haastava mutta realistinen mahdollisuus olla mukana Euroopan yhdentymisessä ja että se annetaan kullekin maalle samoin ehdoin, ilman myönnytyksiä, mutta se vaatii tästä syystä sitäkin enemmän apua.
Yksikään tällainen "Eurooppa" ei ole turvassa poliittisilta tai kulttuurisilta eroilta, jotka voivat vääristää niiden demokraattista kuvaa – ei edes ensimmäinen Eurooppa. Tarkoitan tässä räikeitä muukalais- ja ulkomaalaisvihan, työvoiman liikkuvuuden vastustamisen ja antisemitismin muotoja, jotka kuuluvat nykypäivän poliittiseen populismiin. Tämä aiheuttaa paineita perusarvoille ja uhkaa rinnakkaiseloa ja yhteistä tulevaisuuttamme. Välinpitämättömyys näistä ilmiöistä synnyttäisi välillemme uusia esteitä. Saamamme kokemukset muistuttavat meitä siitä. Uskon, että joidenkin Euroopan maiden varauksellisuus Itävallan vapauspuoluetta kohtaan johtuu näistä kokemuksista ja että reaktio on johdonmukainen riippumatta siitä, ketä se koskee.
Kaikkien vanhojen jaottelujen lisäksi on syntymässä uusia, ja ne vaivaavat Eurooppaa entistä enemmän, sillä nykymaailman tietoyhteiskunta aiheuttaa haasteita kaikilla elämänalueillamme. On olemassa yhä enemmän merkkejä yhteiskunnan jakautumisesta kahteen luokkaan. Maailma on jakautumassa uudella tavalla. Yhtäältä ovat työttömät ja ne, jotka eivät puutteellisten tietojensa takia pysty käyttämään nykyaikaista tietotekniikkaa. Heitä uhkaavat sosiaalinen syrjäytyminen ja lama. Toisaalta ovat ne, joilla on tarvittava koulutus ja joiden tulevaisuus on siksi taattu. Tämä on uusi ilmiö, joka havaittiin äskettäin Lissabonissa sosiaalista yhteenkuuluvuutta käsitelleessä EU-kokouksessa.
On selvää, että nykypäivän Euroopassa kaikilla on samat ongelmat, ja me kaikki reagoimme niihin. Emme tietenkään reagoi niihin aivan samalla tavalla. Joka tapauksessa on välttämätöntä, että pyrimme löytämään niihin vastauksia saman arvojärjestelmän pohjalta. Rinnakkaiselon arvojen yhteiset kulmakivet on muurattu. Nyt kaikille on annettava mahdollisuus elää näiden arvojen mukaisesti.
Arvoisa puhemies, arvoisat jäsenet, minulla on kunnia saada puhua tässä arvokkaassa parlamentissa.
Tässä saattaa olla ratkaisevan tärkeää Eurooppaa kohtaan tunnettu uudenlainen sitoutuminen, jonka ymmärrän Euroopan laajuiseksi inhimillisten siteiden, yhteistyön, yhteisvastuun, kunnioituksen ja muiden arvojen järjestelmäksi. Tässä ei ole kyse ainoastaan ajatusten, työvoiman, tavaroiden ja pääoman vapaasta virrasta vaan myös sellaisten arvojen kuin moninaisuuden kunnioitus, suvaitsevaisuus, "Euroopan kansalaisten" yhdenvertaisuus lain edessä riippumatta heidän kansallisesta, etnisestä ja kulttuurisesta taustastaan tai näkemyksistään. Näin he voivat samastua mahdollisimman paljon samoihin arvoihin kaikkialla Euroopassa, mikä puolestaan voi muodostaa Euroopan perusluonteisen sidekudoksen.
Tällainen mielentila olisi paras tae siitä, että suvaitsemattomuus ja vihamielisyys jäävät reunailmiöiksi. Samalla se tarkoittaisi, että valtaapitävät eivät missään Euroopan maassa kehtaisi suvereeniuden tai sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaatteen nimessä järjestelmällisesti tukahduttaa tai rajoittaa yksilöllisiä eivätkä kollektiivisia ihmisoikeuksia. Jos niin kävisi, se vaatisi yhteisiä toimia, ilman epäröintiä tai kompromissia.
NATOn väliintulo Kosovossa on kenties ensimmäinen askel tähän suuntaan. Perusluonteisten ihmisoikeuksien arvo asetettiin valtion perinteisen suvereeniuden arvon edelle. Järjestelmällinen ihmisoikeuksien loukkaus ei näin ollen saisi vastaisuudessa olla vain yksittäisen maan sisäinen asia. Siitä on tulossa kansainvälisen yhteisön vastuulla oleva asia. Aika näyttää, aloittaako tämä uuden luvun kansainvälisissä suhteissa ja kansainvälisessä oikeudessa. Eurooppa – erityisesti EU – ei saisi olla kahta mieltä tästä.
Euroopan maailmanlaajuistumisen todellisena tienä on Euroopan unionin laajentuminen kaikkiin Euroopan maihin. Tämä on haastava tehtävä, sillä Euroopan unioni on nyt aloittamassa laajentumistaan maihin, joilla on erilainen poliittinen tausta kuin nykyisillä jäsenillä. Nyt on niiden maiden vuoro, jotka kuuluivat maailman suuren kahtiajaon aikana entiseen ideologiseen Itä-Eurooppaan. On niiden maiden vuoro, joiden talouskasvu on tästä syystä laahannut jäljessä. On kuitenkin totta, että vasta tämä laajentuminen merkitsee Euroopan todellista yhdentymistä ja maailmanlaajuistumista ja että se merkitsee Itä- ja Länsi-Euroopalle menneisyyden loppua ja maailmanlaajuisen Euroopan tulevaisuuden alkua.
Näille maille, kuten Slovenialle, jotka joutuivat blokkiutumisen takia omaksumaan erilaisen kulttuurin, Euroopan yhdentymiseen osallistuminen olisi myös todiste siitä, että ne ovat lopulta palanneet länsimaisen sivistyksen pariin. Emme joka tapauksessa saisi unohtaa, että nämä maat, myös Slovenia, ovat osoittaneet, että ne ovat varsin lyhyessä ajassa kyenneet omaksumaan ne säännöt, joiden juurtuminen on kestänyt varsin pitkään EU:ssa ja Länsi-Euroopassa. Suuret uudistuspyrkimykset käyvät takeeksi siitä, että EU:n laajentuminen hyödyttää paitsi nykyisiä jäseniä myös jäseniksi pyrkiviä. Laajentumisen lykkääminen osoittaisi, että Eurooppa ei ole vieläkään haudannut menneisyyttä, että se ei ole oppinut tarpeeksi historiasta ja että maailmanlaajuistuminen ei ole vielä sen sisäinen vaatimus. Se osoittaisi myös, että Eurooppa on luopumassa vaikutusvallastaan ja läsnäolostaan maailmassa.
Tämän uuden laadullisen edistysaskeleen myötä EU:n jäsenten keskuudessa on heräämässä epäilyjä. Ne ovat siirtymässä täysin tunnetulta alueelta vähemmän tunnetulle alueelle. Laajentumispäätökseen liittyy aivan uusia riskejä; ja EU:n edessä olevasta ongelmasta on päästävä yhteisymmärrykseen.
Ajattelen lähinnä mittavien sisäisten, toimielimiä ja asiasisältöä koskevien uudistusten toteutusta EU:ssa, sen halukkuutta ottaa vastaan uusia jäseniä ja laajentumisen lykkäämistä. Voisiko olla, että yksittäisten jäsenvaltioiden erityiset edut nousevat jälleen kerran pintaan? Eikö se, että uusia maita ei hyväksyttäisikään jäseniksi peräjälkeen niin pian kuin ne ovat valmiita, vaan että jäsenehdokasvaltiot hyväksyttäisiinkin ryhmänä ensimmäisellä ja toisella kierroksella, merkitse laajentumisen siirtymistä tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolelle?
Ongelmia, epäilyjä ja epävarmuutta esiintyy myös jäsenehdokasvaltioissa. Yhä enemmän on vallalla käsitys "liikkuvasta kohteesta", joka siirtyy kauemmaksi. Tämä laimentaa paremmin valmistautuneiden ehdokkaiden intoa, sillä niistä tuntuu, että niiden täytyy odottaa heikommin valmistautuneita ehdokkaita. Avoin keskustelu näistä käsityksistä vaikuttaisi toki rohkaisevasti, ja olisi erityisen hyödyllistä, jos kaikki voisivat lakata esittämästä toisilleen tekosyitä. EU ei saisi käyttää jäsenehdokasvaltioiden ongelmia tekosyynä viivästyttää omia uudistuksiaan, eivätkä jäsenehdokasvaltiot saisi käyttää EU:n sisäisiin uudistuksiin liittyviä vaikeuksia tekosyynä lykätä niitä uudistuksia, joita niiden täytyy toteuttaa täysjäsenyyttä varten.
Tällaiset tekosyyt heikentäisivät tulevan Euroopan nousumahdollisuuksia, ja se, että laajentumisen ehdoksi asetettaisiin kahdenväliset vaatimukset ja yksittäisten maiden edut, vaikuttaisi tähän yhtä lailla. Tähän kuuluu ehtoja, jotka juontavat juurensa kauas historiaan ja pyrkivät muuttamaan sitä, erityisesti toisen maailmansodan historiaa. Tällaisia vaatimuksia esiintyy Euroopan unionin vallankahvassa, kun taas ne, jotka käyttävät vain oikeutta ottaa uusia jäseniä Euroopan unioniin, ovat voimattomia.
Haluaisin tässä vaiheessa palauttaa mieliin puheen, jonka pidin marraskuussa 1995 edellisen parlamentin ulko- ja turvallisuusasiain sekä puolustuspolitiikan valiokunnassa. Samalla vastustin Slovenian syrjintää, sillä Italian tuolloinen hallitus esti veto-oikeudellaan meitä allekirjoittamasta assosiaatiosopimusta ja asetti allekirjoittamisen ehdoksi niiden kiistakysymysten ratkaisemisen, jotka liittyivät Italian ja entisen Jugoslavian välisiin rajasopimuksiin. Slovenia joutui selkä seinää vasten allekirjoittamaan niin sanotun "Espanjan kompromissin". En mainitse tätä palauttaakseni mieliin muistoja vaan pikemminkin siksi, että myös parhaillaan käytävissä neuvotteluissa on esiintynyt taipumus ottaa esille muka oikeutettuja Sloveniaan liittyviä EU:n etuja. Ajattelen vaatimusta, joka koskee omaisuuden palauttamista niille, joilta se anastettiin toisen maailmansodan jälkeen rangaistuksena yhteistoiminnasta natsi- ja fasistimiehittäjien kanssa. Tuolloisessa Jugoslaviassa Slovenia ei tehnyt mitään, mikä olisi ollut ristiriidassa liittoutuneiden Potsdamissa tekemien päätösten hengen kanssa. Sloveenithan taistelivat liittoutuneiden rinnalla fasismia ja natsismia vastaan. Tällä kertaa Slovenia ei halua hyväksyä sille asetettavia ehtoja, ja se toivoo Euroopan unionilta ymmärrystä ja myötätuntoa.
Olen erityisen iloinen siitä, että olen saanut tehdä sen nyt, kun on kulunut 50 vuotta siitä, kun Robert Schuman kehotti Ranskaa, Saksaa ja muita maita ottamaan käyttöön terästä ja hiiltä koskevan yhteisen talouspolitiikan. Tuona päivänä alkoi Euroopan yhdentymiskehitys. Se on teidän ja meidän yhteinen eurooppalainen juhlapäivämme, ja lausun teille vilpittömät onnentoivotukseni.
Olen sitä mieltä, että yksittäiset kahdenväliset kysymykset eivät saisi missään tapauksessa olla syynä asettaa ehtoja EU:n täysjäsenyydelle; eikä niiden pitäisi saada kannatusta EU:n jäseniltä, jotta Euroopan yhdentymisen ja sen tulevaisuuden perusta olisi selkeä ja avoin.
Slovenia on pieni kansakunta. Elimme vuosisatojen ajan monikansallisessa poliittisessa yhteisössä, Itävalta-Unkarin imperiumissa ja kahdessa Jugoslaviassa. Koimme kaiken sen ahdistuksen, jota kansallisen identiteetin polkeminen, pyrkimykset kansallisen identiteetin hävittämiseksi ja eriarvoisuus yhteiskunnassa ja lain edessä kohtalokkaine seurauksineen aiheuttivat. Kaikkein pahinta olivat vihamielisyydet natsi- ja fasistimiehityksen aikana. Meiltä riistettiin oikeus olemassaoloomme kansakuntana. Tästä syystä arvostamme suuresti niiden pyrkimyksiä, jotka edistävät yhteiseen eurooppalaiseen kotiin liittyvää hanketta, jonka perustana on kansallisten ja muiden yhteiskunnan tahojen avoimen autonomian käsite. Monimuotoisuus on Euroopan yhdentymisen menestyksen avain, ja Slovenia on sitonut tähän tulevaisuutensa. Historialliset kokemuksemme ja kansalaistemme tulevaisuus sanelevat sen, ettemme voi hyväksyä vapaaehtoista emmekä pakollista eristäytymistä euroatlanttisista instituutioista. Slovenia haluaa olla osa niitä, ja se on valmis edistämään mahdollisuuksiensa mukaan Euroopan kansakuntien yhteiseloa, mutta se ei ole valmis maksamaan siitä kohtuutonta hintaa.
Slovenia on valmis jäsenyyteen vuoden 2002 loppuun mennessä, ja se uskoo, että se on tuolloin tervetullut EU:n jäsenvaltioiden joukkoon. Olemme iloisia myös siitä, että EU:n jäsenvaltiot sitoutuivat Helsingissä laajentumiseen samaan aikaan kuin parhaiten valmistautuneet jäsenehdokasvaltiot. Jotta nykyiset tavoitteet voitaisiin saavuttaa, neuvottelut pitäisi saada päätökseen ensi vuonna. Olemme vakuuttuneita, että neuvottelujen nykyinen edistys mahdollistaa tämän.
Haluaisin lopuksi painottaa, etten pidä maailmanlaajuistumista ja Euroopan yhdentymistä yhtenäistymisenä. Näiden prosessien suotuisat vaikutukset ovat riippuvaisia siitä, että samalla vahvistetaan yksilöllisyyden ja sirpaloitumisen vapautta. Tässä ei ole kyse pelkästään yksilön vapaudesta ja autonomiasta vaan myös yhteiskuntaryhmien vapaudesta ilmaista etnistä, kulttuurista, uskonnollista, poliittista ja hengellistä taustaansa ja vakaumustaan. Näillä vapauksilla on erityinen merkitys ihmisten elämässä, ja niiden kautta ihmiset ilmaisevat sidettään erityisiin arvoihin. Ainoastaan näiden vapauksien kunnioittaminen voi olla Euroopan rinnakkaiselon perustana. Tähän kuuluu "ykseys erilaisuudessa" -periaatteen vahvistaminen.
Vaihtoehto on selvä. Ellemme onnistu löytämään tällä uudella vuosituhannella sellaisen rinnakkaiselon perustaa, joka ei ole pelkästään menneisyyden kieltämistä vaan myös tulevaisuuden aktiivista hyväksymistä ja johon kuuluu Euroopan yleismaailmallisen yhteisvastuupolitiikan laatiminen avoimessa Euroopan unionissa, Eurooppa johdattaa kohtaloaan takaisin menneisyyteen eikä tulevaisuuteen. Demokraattisella Euroopalla on uuden vuosisadan ja vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä edessään uusia haasteita. Olen vakuuttunut, että yhdentyneen Euroopan kansalaiset pystyvät vastaamaan niihin.
Onnittelen teitä, jotka olette uskoneet ja luottaneet Euroopan yhdentymisaatteeseen. Sain vakuutuksen tästä luottamuksesta, kun Euroopan parlamentin ansioitunut puhemies Fontaine teki äskettäin erittäin onnistuneen vierailun Sloveniaan. Slovenian parlamentille pitämässään puheessa puhemies Fontaine ilmaisi selvästi sitoutuneensa Euroopan yhdentymisen edistämiseen ja sanoi: "On tärkeää, että tuemme pyrkimyksiä lujittaa kunkin maan erityispiirteitä. Meidän täytyy näin ollen syventää Euroopan unionin perustaa ja valmistella sitä laajentumiseen niin, että se pystyy tulevaisuudessa säilyttämään toimintakykynsä, kun se vastaa sekä sisäisiin että ulkoisiin haasteisiin. Tämä on mahdollista ainoastaan sillä ehdolla, että säilytämme nykyisen tasapainon pienten ja suurten maiden välillä ja etenemme kohti kansalaisten Eurooppaa."
Tämä ajatus on mielestäni erityisen tärkeä, koska siinä korostetaan rinnakkaiseloa.
Rinnakkaiselo on ihmiskunnan tulevaisuuden ainoa todellinen vaihtoehto; myös Euroopan tulevaisuuden. Kysymys kuitenkin kuuluu: mihin tuo rinnakkaiselo perustuu? Olen vakuuttunut siitä, että sen pitäisi perustua ennen kaikkea niihin kokemuksiin, jotka olemme tuoneet tullessamme ja jotka ovat synnyttäneet ne arvot, jotka olemme todenneet Euroopan demokratian perusarvoiksi ja julistaneet koko uutta Eurooppaa yhdistäviksi periaatteiksi.
Ne kokemukset, jotka viemme mukanamme 2000-luvulle, liittyvät siirtomaavaltojen sekä ideologisen, poliittisen ja sosiaalisen totalitarismin nousuun ja tuhoon. Tämän vastapainona mutta kokemustemme olennaisena osana ovat oikeusvaltio ja ihmisoikeudet, yksilöiden ja kansakuntien vapaus, demokratia poliittisen vallan edellytyksenä sekä sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja vakaus tavoitteina, joihin meidän täytyy jatkuvasti pyrkiä.
Kokemusten ohella rinnakkaiselomme pitäisi perustaa sellaisten lakien varaan, jotka määrittelevät ihmisen elämää 2000-luvun kynnyksellä ja joiden avulla pannaan täytäntöön ja vahvistetaan näitä arvoja. Nämä ovat maailmanlaajuisen yhteisön lakeja. Toistaiseksi maailmanlaajuinen yhteisö näyttää rajoittuvan markkinoihin, talouksiin sekä tieto- ja viestintäteknologiaan. Politiikka laahaa tämän suuntauksen perässä. Rinnakkaiselon vakaa perusta maailmassa edellyttää kuitenkin maailmanlaajuisia politiikkoja, joiden avulla pystytään synnyttämään sellaista sosiaalista johdonmukaisuutta, joka tasapainottaa jo maailmanlaajuistuneen pääoman vaikutuksia.
Maailmanlaajuinen politiikka edellyttää, että kansalaisvaltion suvereeniuteen perustuvat kansalliset politiikat ja edut olisi sidottava yhteisvastuulliseen maailmanlaajuiseen politiikkaan. Tässä olisi kyse eräänlaisesta maailmanlaajuisesta "sisäpolitiikasta", johon kaikki maat olisivat sidottuja. Sen perustana olisivat muun muassa seuraavat asiat: maailmanlaajuisesti levinnyt poliittinen ja taloudellinen demokratia; sitovat yksilölliset ja kollektiiviset ihmisoikeusnormit; eri kulttuurien, uskontojen ja sivilisaatioiden välinen vuoropuhelu; nationalismin ja muukalaisvihan vastustaminen; uudenlainen tasapaino taloudellisesti kehittyneiden ja kehittyvien maailmanosien välillä; oppimisen, tietämyksen, tutkimuksen ja tiedon maailmanlaajuistuminen; kansainvälisen ja alueiden välisen yhteistyön kehittäminen; sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja yhteisvastuuseen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen luominen; yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka; järjestäytyneen rikollisuuden torjunta. Näiden politiikkojen myötä voisimme kyetä varmistamaan sen, että kylmän sodan ideologisten, poliittisten ja sotilaallisten vastakkainasettelujen tilalle ei tule kulttuurien, uskontojen ja sivilisaatioiden yhteentörmäystä."@fi5
"Madame la Présidente, honorables parlementaires, c'est un honneur pour moi de pouvoir m'exprimer au sein de cette auguste Assemblée.
Dans un monde ouvert, multipolaire et débarrassé de l'eurocentrisme, l'Europe ne peut être l'un des modèles de développement civilisé que si elle est globalisée sur le plan interne, que si toutes ses parties y sont intégrées et qu'aucune n'est exclue de l'avenir commun ou marginalisée.
Sur les ruines du Mur de Berlin, des traces de nouvelles divisions apparaissent toutefois en Europe. Dans la réalité, plusieurs Europes coexistent. Nous avons ici les pays de l'Union européenne et les membres de l'OTAN qui évoluent sur la base d'une longue tradition démocratique européenne, du respect des droits de l'homme et de la perspective d'un redémarrage de l'économie, achevé par la monnaie commune européenne. Ce groupe comprend aussi quelques pays de petite taille qui ont connu des évolutions majeures au sein de l'UE tout en préservant leurs spécificités.
La deuxième Europe est constituée de pays qui négocient avec l'Union européenne : des pays qui se trouvent par conséquent dans la salle d'attente de première ou de deuxième classe, espérant embarquer dans le train européen.
La troisième Europe se compose des pays d'Europe centrale et orientale (Ukraine, Croatie, Bosnie-Herzégovine, Albanie, Macédoine et Moldavie) qui ne sont pas encore arrivés à la gare bien qu'ils y aspirent. Certains d'entre eux n'y arriveront pas sans aide.
Il existe aussi un groupe de pays qui ne souhaitent pas, à l'heure actuelle, rejoindre l'UE. Ils préféreraient caresser le projet d'une nouvelle division idéologique de l'Europe. Nous pourrions l'appeler la quatrième Europe. La Serbie, en passe de faire pencher la balance de la stabilité en Europe du Sud-Est, a été précipitée dans cette quatrième Europe par son élite politique agressive, qui a occasionnellement bénéficié du soutien des ambitions nationalistes d'élites politiques d'autres nations des Balkans. L'unité européenne est à nouveau confrontée à une épreuve de taille alors qu'elle décide des fondations durables de la paix ainsi que de l'avenir du Kosovo et du Monténégro, à la suite des horreurs de la guerre des Balkans. La possibilité de confrontations militaires sanglantes demeure réelle.
Cette unité sera d'autant plus vitale lorsque la Serbie aura besoin d'aide dans son processus de transition démocratique, lorsqu'elle sera confrontée à la vérité et à sa propre responsabilité. Ce changement ouvrira la voie à une politique démocratique, plurielle et aux efforts visant à réimplanter le système de valeurs européen dans la conscience du peuple serbe. Il sera alors nécessaire d'offrir à la Serbie - et à d'autres pays des Balkans - la perspective difficile mais réaliste d'adhésion à l'intégration européenne et de l'offrir aux mêmes conditions, sans traitement de faveur - ce qui exigera d'autant plus d'assister ces pays.
Aucune de ces "Europes" n'est à l'abri de dérives politiques ou culturelles susceptibles de déformer leur image démocratique, pas même la première Europe. Je pense aux formes brutales de xénophobie et de haine des étrangers, à la résistance à la libre circulation des travailleurs et à l'antisémitisme qui sont autant de formes du populisme politique à l'heure actuelle. Cela exerce une pression sur les valeurs fondamentales et menace la coexistence et notre avenir commun. Être insensible à ces phénomènes créerait de nouvelles barrières entre nous. L'expérience dont nous sommes porteurs nous le rappelle. Je crois que c'est cette expérience qui motive les réserves de certains pays européens quant à la position du parti autrichien de la liberté et que la réponse sera cohérente, quelle que soit l'entité qui en sera affectée.
De nouvelles divisions émergent à côté de toutes les anciennes et elles affectent l'Europe de manière plus radicale encore car la société de l'information qui caractérise notre monde actuel défie chaque facette de nos existences. Des signes de plus en plus clairs se font jour de l'émergence de deux classes dans la société. Le monde commence de se diviser d'une manière nouvelle. D'un côté, il y a les sans-emploi et ceux qui, faute des connaissances adéquates, n'ont pas accès aux technologies modernes de l'information. Ceux-là sont menacés d'exclusion sociale, de stagnation et de marginalisation. De l'autre côté, il y a ceux qui disposent de la formation nécessaire et dont l'avenir est dès lors assuré. C'est un phénomène nouveau récemment identifié à l'occasion de la conférence UE de Lisbonne sur la cohésion sociale.
Il est clair qu'aujourd'hui, chacun en Europe est confronté aux mêmes problèmes et nous y répondons tous. Bien sûr, nous n'y répondons pas de manière tout à fait identique. Néanmoins, il est essentiel que nous puisions les réponses à ces problèmes dans le même système de valeurs. Pour ce qui est des valeurs de la coexistence, les pierres angulaires ont été posées. Chacun doit à présent se voir offrir la chance de vivre conformément à ces valeurs.
En la matière, on pourrait sans doute attacher une importance décisive au nouveau sentiment d'engagement en faveur de l'Europe que je conçois comme un système européen fait de liens humains, de coopération, de solidarité, de respect et d'autres valeurs encore. Cela n'implique pas seulement la libre circulation des idées, des travailleurs, des biens et des capitaux mais aussi des valeurs telles que le respect de la diversité, la tolérance, l'égalité de tous les "citoyens d'Europe" devant la loi, quelle que soit leur appartenance nationale, ethnique et culturelle ou leurs opinions. Cela permettra un haut degré d'identification aux mêmes valeurs à travers l'Europe, ce qui pourrait constituer le tissu fondamental de la cohésion européenne.
Je suis particulièrement ravi que cela m'ait été rendu possible à l'occasion du 50e anniversaire de l'appel lancé par Robert Schuman à la France, l'Allemagne et d'autres pays de s'engager dans une politique économique commune dans les secteurs du charbon et de l'acier. Ce fut le jour du début du processus d'intégration européenne. C'est votre jour, notre jour commun de célébration européenne et je vous présente mes sincères félicitations.
Cet état d'esprit pourrait le mieux garantir que l'intolérance et l'inimitié demeurent des phénomènes marginaux. Dans le même temps, cela impliquerait que, dans aucun pays européen, les détenteurs du pouvoir n'oseraient, au nom de la souveraineté ou du principe de non-ingérence dans les affaires intérieures, bafouer ou restreindre systématiquement les droits individuels ou collectifs. Y parvenir exigerait une action commune dépourvue de toute hésitation ou de tout compromis.
L'intervention de l'OTAN au Kosovo est peut-être le premier pas dans cette direction. Les droits fondamentaux ont été placés au-dessus de la souveraineté nationale traditionnelle. À l'avenir, la violation systématique et à grande échelle des droits de l'homme ne devrait plus constituer une affaire intérieure propre à un pays donné. Elle devient la responsabilité de la communauté internationale. Le temps nous dira si cela marque le début d'un nouveau chapitre des relations internationales et du droit international. L'Europe, et en particulier l'UE, ne devrait pas être indécise sur cette question.
Pour l'Europe, la réelle voie de la globalisation est celle de l'élargissement de l'Union européenne en vue d'inclure tous les pays européens. C'est une entreprise stimulante car nous entrons dans une période d'élargissement de l'Union européenne à des pays qui ont un "pedigree" politique différent de celui des membres actuels. Le tour est à présent venu des pays qui, dans la grande division du monde, appartenaient à l'ancien orient idéologique de l'Europe. Le tour est venu de pays dont le développement économique a été retardé par cette division. Pourtant, le fait est que seul cet élargissement entraînera l'intégration et la globalisation véritables de l'Europe, mettra un terme au passé pour l'Est et l'Ouest de l'Europe et marquera pour les deux le début d'un avenir européen global.
Pour les pays qui, tels la Slovénie, ont été intégrés de force à une autre culture par le système des blocs, l'inclusion dans l'intégration européenne serait également la preuve qu'il sont enfin revenus à la civilisation européenne qui est la leur. Quoi qu'il en soit, nous ne devrions pas oublier que ces pays, y compris la Slovénie, ont démontré qu'ils avaient été capables, dans un délai plutôt court, d'adopter les règles qui ont mis relativement longtemps à s'établir dans l'UE et l'occident européen. Les grands efforts investis dans les réformes pourraient garantir que l'élargissement sera bénéfique tant pour les membres actuels que pour ceux qui désirent devenir membres. Retarder l'élargissement indiquerait que l'Europe n'a pas encore enterré le passé, qu'elle n'a pas tiré suffisamment de leçons de l'histoire et que la globalisation n'est pas encore une exigence interne. Cela indiquerait aussi que l'Europe renonce à son influence et à sa présence dans le monde.
Par rapport à ce nouveau pas qualitatif en avant, des doutes se font jour parmi les membres de l'UE. Ils passent de l'entièrement connu au partiellement connu. La décision sur l'élargissement comporte des risques entièrement nouveaux et il faut comprendre le dilemme qui s'impose à l'UE.
Je pense avant tout à la mise en œuvre de réformes internes, institutionnelles et substantielles sérieuses au sein de l'UE, à la disposition de l'UE à accepter de nouveaux membres et au report de la date de l'élargissement. Se pourrait-il qu'une fois encore, les intérêts particuliers des États membres refassent surface ? Le fait de passer de l'acceptation de nouveaux membres dès que ceux-ci sont prêts à être intégrés à une intégration des candidats en deux vagues ne signifie-t-il pas un nouvel ajournement de l'élargissement à la fin de la première décennie de ce siècle ?
Les dilemmes, les doutes et les incertitudes émergent aussi parmi les pays candidats. On a de plus en plus l'impression d'une "cible mouvante" qui, se déplaçant, tempère l'enthousiasme des candidats les mieux préparés et leur donne le sentiment qu'ils devront attendre les candidats moins bien préparés. La clarté et la transparence en la matière auraient bien entendu un effet encourageant et il serait particulièrement utile que chacun cesse de tenter d'avancer des excuses à l'autre partie. L'UE ne devrait pas se servir des problèmes parmi les pays candidats pour justifier le retard de ses propres réformes et les pays candidats ne devraient pas se servir des difficultés rencontrées par les réformes internes de l'UE pour différer les réformes nécessaires à leur adhésion à part entière.
De telles excuses ralentiraient les perspectives d'émergence de l'Europe future et conditionner l'élargissement à des exigences bilatérales et à des intérêts nationaux spécifiques n'aurait pas un effet moindre. Cela inclut des conditions qui ressortissent à l'histoire ancienne et constituent une tentative de révision de l'histoire, en particulier de la Seconde Guerre mondiale. De telles demandes semblent être motivées par la position de force que détiennent ceux qui sont dans l'Union européenne face à l'impuissance de ceux qui ne font qu'exercer leur droit à être acceptés au sein de l'Union européenne.
À ce stade, je voudrais rappeler l'allocution que j'avais prononcée, en novembre 1995, devant l'ancienne commission de la politique étrangère, de la sécurité et de la défense de votre Parlement. J'avais dénoncé à l'époque le traitement discriminatoire de la Slovénie car le gouvernement italien nous empêchait de signer l'accord d'association en exerçant son droit de veto et en y mettant comme condition la résolution de ce que l'Italie qualifiait de litiges issus des traités d'établissement des frontières entre l'Italie et l'ancienne Yougoslavie. Le dos au mur, la Slovénie avait signé ce qu'on appelle le "compromis espagnol". Je ne mentionne pas cet épisode pour raviver de vieux souvenirs mais parce que, dans les négociations actuelles, on a également noté des tendances à élever au rang de demande communautaire des intérêts prétendument justifiés à l'égard de la Slovénie. Je pense à la demande de restitution des biens expropriés dans le cadre des sanctions prises, à la suite de la Seconde Guerre mondiale, à l'égard de ceux qui avaient collaboré avec le régime d'occupation nazi et fasciste. Dans la Yougoslavie de cette époque, la Slovénie n'a rien fait qui ne fût dans l'esprit des résolutions prises par les Alliés à Potsdam, Alliés avec lesquels les Slovènes avaient combattu le nazisme et le fascisme. Cette fois, la Slovénie ne souhaite pas accepter de telles conditions et attend la compréhension et la sympathie de l'Union européenne.
Je pense que, si l'on veut doter l'intégration européenne et son avenir de fondations claires et ouvertes, les questions bilatérales ne devraient en aucun cas permettre de poser des conditions à l'acceptation à part entière au sein de l'UE, pas plus qu'elles ne devraient permettre de s'attirer le soutien pragmatique de membres de l'UE.
Je vous félicite, plein de confiance et de foi dans l'idée d'association européenne. Ma foi est confirmée par la récente visite en Slovénie de l'honorable Présidente du Parlement européen, Mme Fontaine. Dans son discours au parlement slovène, Mme Fontaine a exprimé son engagement sans faille de poursuivre le projet d'une Europe unie, déclarant en substance qu'il importait d'appuyer la volonté de renforcer les spécificités de chacun de nos pays, qu'il nous fallait donc consolider les fondations de l'Union européenne et la préparer à l'élargissement de telle sorte qu'elle demeure en mesure de fonctionner à l'avenir afin de répondre aux défis tant internes qu'externes, ce qui ne serait possible qu'à la condition que nous maintenions l'équilibre existant entre les petits et les grands pays et que nous poursuivions sur la route menant à une Europe des citoyens.
La Slovénie est une petite nation. Pendant de nombreux siècles, nous avons vécu au sein d'une communauté politique multinationale, dans l'empire austro-hongrois et dans deux Yougoslavies. Nous avons connu l'angoisse du non-respect de l'identité nationale, des tentatives d'effacer notre identité nationale et des conséquences funestes de l'inégalité dans la société et devant la loi. Le pire de tout fut l'agression lors de l'occupation nazie et fasciste. Notre droit à l'existence en tant que nation nous a été ôté. Pour cette raison, nous tenons en haute estime ceux qui appuient le projet d'une maison européenne basé sur le concept d'autonomie des entités nationales et autres de la société. La diversité est la clé du succès de l'association européenne et la Slovénie y a lié son avenir. Notre expérience historique et l'avenir de nos citoyens font que nous ne pouvons en revenir à une isolation volontaire ou forcée des institutions euro-atlantiques. La Slovénie souhaite en faire partie et est prête à apporter sa contribution à l'existence commune des nations européennes mais n'est pas prête à payer un prix injuste à cette fin.
La Slovénie sera prête pour l'adhésion d'ici à la fin de l'année 2002 et croit qu'elle sera la bienvenue dans le club des États membres de l'UE. Nous nous réjouissons aussi qu'à Helsinki, les États membres de l'UE se sont engagés à procéder à la même date à l'élargissement aux pays candidats les mieux préparés. Afin d'atteindre les objectifs actuels, les négociations devraient être conclues l'année prochaine. Nous sommes convaincus que le rythme auquel elles avancent actuellement devrait le permettre.
Je voudrais enfin insister sur le fait que je n'assimile pas la globalisation et l'intégration européenne à une unification. Les effets positifs de ces processus dépendent de l'établissement simultané de la liberté d'individuation et de fragmentation. Il ne s'agit pas seulement de la liberté et de l'autonomie de l'individu mais aussi de la liberté qu'ont des groupes sociaux d'exprimer leur appartenance et leurs convictions ethniques, culturelles, religieuses, politiques et spirituelles. Ces libertés ont une signification particulière dans la vie des gens et c'est par leur biais qu'ils expriment leur lien à des valeurs spécifiques. Seul le respect de ces libertés peut constituer le fondement de la coexistence européenne. Cela implique d'établir le principe de "l'unité dans la diversité".
L'alternative est claire. Si nous ne parvenons pas, au cours de ce nouveau millénaire, à dégager les fondements de la coexistence, qui ne peut se résumer à la négation du passé mais doit également être l'acceptation active de l'avenir et inclure la formulation d'une politique universelle européenne de responsabilité commune au sein d'une Union européenne ouverte, l'Europe s'engagera dans le passé plutôt que dans l'avenir. Au cours de la première décennie de ce nouveau siècle, de ce nouveau millénaire, l'Europe fait également face à de nouvelles épreuves. J'ai la ferme conviction que des Européens unis seront à la hauteur de ces épreuves.
Cette idée me semble particulièrement importante car elle met l'accent sur l'idée de coexistence.
La coexistence est la seule alternative réelle pour l'avenir de l'humanité, y compris celui de l'Europe. Toutefois, la question est de savoir sur quoi reposera cette coexistence. J'ai la ferme conviction qu'elle devrait avant tout reposer sur l'expérience que nous avons acquise et qui a engendré les valeurs dont nous avons fait la quintessence de la démocratie européenne et que nous avons érigées en principes tissant la trame même de l'Europe nouvelle.
L'expérience dont nous sommes détenteurs à l'aube du troisième millénaire est faite de la montée et de la chute des puissances coloniales et du totalitarisme idéologique, politique et social. En contrepartie à cela - et faisant cependant partie intégrante de notre expérience - il y a l'établissement définitif de l'État de droit et des droits de l'homme, de la liberté des individus et des nations, de la démocratie élevée au rang de critère du pouvoir politique, de la justice sociale et de la stabilité en tant qu'objectifs qu'il nous faut poursuivre sans relâche.
Outre cette expérience, notre coexistence devrait reposer sur un ensemble de lois qui définira l'existence humaine au seuil du troisième millénaire et constituera la mise en œuvre et la confirmation de ces valeurs. Ce sont les lois de la communauté internationale. Pour l'heure, cette communauté semble limitée aux marchés, à l'économie et aux technologies de l'information et de la communication. La politique est à la traîne. Pourtant, la solidité des fondements de la coexistence dans le monde exige une politique globalisée capable d'établir une cohérence sociale qui contrebalance les effets d'un capital déjà mondialisé.
La globalisation de la politique présuppose que les politiques et intérêts nationaux fondés sur la souveraineté de l'État-nation soient liés à une politique globale de responsabilité commune. Ce serait, en quelque sorte, un monde "d'affaires intérieures" auquel seraient liés l'ensemble des pays. Pour une part, il reposerait sur les éléments suivants : la mondialisation de la démocratie politique et économique, des normes contraignantes en matière de droits individuels et collectifs, le dialogue entre les différentes cultures, religions et civilisations, l'opposition au nationalisme et à la xénophobie, un nouvel équilibre entre les régions développées et en développement sur le plan économique, la mondialisation de l'apprentissage, de la connaissance, de la recherche et de l'information, le développement d'une coopération internationale et interrégionale, l'édification d'un ordre social basé sur le modèle de la justice sociale et de la solidarité, la sécurité et la défense commune et la lutte contre la criminalité organisée. Par de telles politiques, nous pourrions rechercher un moyen d'éviter que les anciennes confrontations idéologiques, politiques et militaires issues de la Guerre froide ne soient remplacées par des chocs de cultures, de religions et de civilisations.
S'il nous faut aller vers une responsabilité politique mondiale, nous devrions au plus vite nous diriger vers une politique de responsabilité commune au sein de l'Europe ; de cette Europe même qui s'attelle actuellement à consolider les fondements de la coexistence future. Tout cela est annoncé par des politiques communes européennes - pas seulement d'ordre monétaire ; il est également question de politique étrangère, de défense et de sécurité - par la Charte européenne des droits de l'homme et, peut-être, par une future constitution européenne. Annoncé aussi par les efforts en matière de gestion des crises, gestion qui éviterait que des crises internes ou externes survenant dans des pays de la région ne dégénèrent en conflits armés et en des agressions qui pourraient menacer la paix, la sécurité et la prospérité communes. Une politique globale de responsabilité commune exige non seulement que nous devancions les actions de tiers susceptibles de menacer la communauté mais aussi, et c'est très important, que nous nous gardions d'entreprendre de telles actions."@fr6
"Signora Presidente, onorevoli deputati, è per me un onore pronunciare un discorso in quest’Aula augusta.
Nel mondo aperto, multipolare, ormai privo di eurocentrismo, l’Europa può essere uno dei portatori della bandiera dello sviluppo civile solo se è globalizzata al suo interno, solo se tutte le parti che la compongono vi sono integrate e nessuna è esclusa dal futuro comune o emarginata.
Tra le rovine del muro di Berlino, tuttavia, compaiono tracce di nuove divisioni in Europa. Nella vita reale, esistono diverse Europe. Da un lato abbiamo i paesi dell’Unione europea e membri della NATO, che si sviluppano sulle basi della lunga tradizione democratica europea, del rispetto dei diritti umani e sulle prospettive di una nuova ripresa economica, con una moneta comune europea. Questo gruppo comprende anche alcuni piccoli Stati che hanno raggiunto un enorme sviluppo all’interno dell’Unione e hanno conservato le loro specificità.
La seconda Europa comprende i paesi che stanno conducendo negoziati con l’Unione europea: paesi, dunque, che attendono in sale di prima o di seconda classe il treno europeo.
La terza Europa è costituita dai paesi dell’Europa orientale e sudorientale (Ucraina, Croazia, Bosnia Erzegovina, Albania, Macedonia e Moldavia), che non hanno ancora raggiunto la stazione, sebbene desiderino farlo. Alcuni di essi non ci arriveranno senza aiuto.
Esiste anche un gruppo di paesi che per il momento non desiderano aderire all’Unione europea. Preferirebbero trastullarsi con il progetto di una nuova divisione ideologica dell’Europa. Possiamo chiamarla la quarta Europa. La Serbia, pronta a squilibrare la stabilità nell’Europa sudorientale, è stata spinta in quella quarta Europa dalla sua aggressiva
politica nazionale, che di tanto in tanto ha trovato appoggio nelle ambizioni nazionaliste delle
politiche di altre nazioni balcaniche. Mentre si prendono decisioni per stabilire basi durevoli per la pace e, in seguito agli orrori della guerra nei Balcani, anche in merito al futuro del Kosovo e del Montenegro, l’unità europea si trova di nuovo davanti a una grande prova. La possibilità di scontri militari sanguinosi è ancora una realtà.
Tale unità sarà tanto più vitale quando la Serbia dovrà essere aiutata nel processo di cambiamento democratico, quando dovrà affrontare la verità e le proprie responsabilità. Questo cambiamento aprirà la strada a politiche democratiche e pluralistiche ed agli sforzi tesi a riportare il sistema di valori europei nella coscienza della popolazione serba. Sarà quindi necessario offrire alla Serbia – e anche ad altri paesi dei Balcani – la prospettiva impegnativa ma realistica di entrare a far parte dell’integrazione europea, prospettiva che dovrà essere offerta ad ogni paese a pari condizioni, senza concedere favori speciali e, proprio per questo motivo, prestando loro la tanto più necessaria assistenza.
Nessuna di queste “Europe” è immune da divergenze politiche o culturali, che potrebbero falsarne l’immagine democratica, nemmeno la prima Europa. Penso alle rozze forme di xenofobia e di odio nei confronti degli stranieri, alla resistenza opposta alla libera circolazione dei lavoratori e all’antisemitismo, che fanno tutti parte dell’odierno populismo politico. Questi atteggiamenti mettono a rischio i valori fondamentali e sono una minaccia per la coesistenza e il nostro futuro comune. Un’insensibilità verso questi fenomeni creerebbe nuove barriere tra noi. E’ un monito che le esperienze che ci portiamo dietro non ci consentono di dimenticare. Ritengo che le riserve di alcuni paesi europei nei confronti della posizione del Partito della libertà austriaco siano motivate da quelle esperienze, e che la risposta sarà coerente, a prescindere da chi ne sarà oggetto.
A tutte le vecchie divisioni se ne aggiungono di nuove, che colpiscono l’Europa in modo ancor più radicale, giacché la società dell’informazione del mondo odierno presenta sfide in tutte le sfere delle nostre vite. Vi sono crescenti segni dell’emergere di due classi all’interno della società. Il mondo comincia a dividersi in modo nuovo. Da un lato, ci sono i disoccupati e coloro che a causa di conoscenze inadeguate non hanno accesso alle moderne tecnologie dell’informazione. Essi sono minacciati dall’esclusione sociale, dall’immobilismo e dall’emarginazione. Dall’altro lato, ci sono coloro che possiedono le conoscenze necessarie e pertanto hanno un futuro garantito. Si tratta di un fenomeno nuovo, identificato di recente in occasione della Conferenza dell’Unione europea di Lisbona sulla coesione sociale.
E’ evidente che oggigiorno in Europa ciascuno si deve confrontare con gli stessi problemi, e stiamo tutti cercando di affrontarli. Naturalmente non stiamo tutti rispondendo allo stesso modo. Nondimeno, è essenziale che nel cercare soluzioni procediamo tutti applicando lo stesso sistema di valori. Le pietre angolari dei valori comuni per la coesistenza sono state fissate. Ora si deve riconoscere a ciascuno la possibilità di vivere nel rispetto di tali valori.
In questo contesto un’importanza decisiva si può probabilmente attribuire al nuovo senso di impegno nei confronti dell’Europa, che io intendo come un sistema europeo di legami umani, cooperazione, solidarietà, rispetto ed altri valori. Tale sistema non significa soltanto la libera circolazione di idee, lavoratori, merci e capitali, ma anche di valori quali il rispetto della diversità, la tolleranza, l’uguaglianza dei “cittadini d’Europa” di fronte alla legge, indipendentemente dalla loro estrazione o dal loro orientamento nazionale, etnico e culturale. Questo consentirà di raggiungere un elevato livello di identificazione negli stessi valori in tutta Europa, il che a sua volta può rappresentare il tessuto connettivo di base dell’Europa.
Mi compiaccio, in particolare, di poterlo fare in occasione del 50° anniversario dell’appello lanciato da Robert Schuman alla Francia, alla Germania e ad altri paesi per l’adozione di una politica economica comune del carbone e dell’acciaio. Quel giorno segnò l’inizio del processo di integrazione europea. E’ la vostra e la nostra giornata comune di celebrazione europea, e vi esprimo le mie sincere congratulazioni.
Questo spirito sarebbe la migliore garanzia che l’intolleranza e l’ostilità rimangano un fenomeno marginale. Al tempo stesso, significherebbe che in nessun paese europeo chi detiene il potere potrebbe osare, in nome della sovranità o del principio di non interferenza nelle questioni interne, di reprimere o limitare sistematicamente i diritti individuali e collettivi. Tale eventualità imporrebbe un intervento comune, senza esitazioni o compromessi.
L’intervento della NATO in Kosovo è forse il primo passo in questa direzione. Il valore dei diritti umani fondamentali è stato posto al di sopra del valore della classica sovranità dello Stato. La violazione massiccia e sistematica dei diritti umani d’ora innanzi non deve più essere considerata una questione interna di un singolo paese. Sta diventando un ambito di responsabilità della comunità internazionale. Se questo segni l’inizio di un nuovo capitolo delle relazioni internazionali e del diritto internazionale, solo il tempo può dirlo. L’Europa, in particolare l’Unione europea, non dovrebbe avere dubbi in proposito.
Il vero percorso verso la globalizzazione dell’Europa è l’allargamento dell’Unione europea in modo da comprendere tutti i paesi europei. Si tratta di un’impresa impegnativa, in quanto sta iniziando un periodo di allargamento dell’Unione verso paesi che hanno un “
” politico diverso da quello degli attuali membri. Tocca ora ai paesi che nella grande divisione del mondo appartenevano all’
Est ideologico dell’Europa. Tocca ai paesi che per questo motivo sono rimasti indietro nel loro sviluppo economico. Tuttavia, il fatto è che solo questo allargamento significherà un’effettiva integrazione e globalizzazione dell’Europa, e per l’Europa orientale e occidentale significherà la fine del passato e l’inizio di un futuro europeo globale.
Per quei paesi, come la Slovenia, che il sistema del blocco ha inglobato con la forza in una cultura diversa, la partecipazione al processo d’integrazione europea sarà anche una prova del fatto che sono infine tornati alla loro civiltà occidentale. In ogni caso, non dobbiamo dimenticare che questi paesi, tra cui la Slovenia, hanno dimostrato di essere in grado di adottare in tempi relativamente brevi norme che l’Unione europea e l’Europa occidentale hanno impiegato parecchio tempo ad introdurre. I grandi sforzi dedicati alle riforme possono servire come garanzia che l’allargamento dell’Unione andrà a beneficio sia degli attuali Stati membri sia dei paesi che desiderano diventarlo. Frenare l’allargamento significherebbe che l’Europa non ha ancora sotterrato il passato, che non ha ancora tratto sufficienti lezioni dalla storia, e che la globalizzazione non è ancora una sua esigenza interna. Significherebbe anche che l’Europa sta rinunciando alla sua influenza e alla sua presenza nel mondo.
Mentre si compie questo nuovo passo avanti qualitativo, emergono dubbi tra gli Stati membri dell’Unione. Stanno passando dal completamente noto al parzialmente incognito. La decisione sull’allargamento comporta rischi del tutto nuovi ed è necessario un certo grado di comprensione del dilemma con cui si deve confrontare l’Unione europea.
Mi riferisco anzitutto all’attuazione di importanti riforme interne, istituzionali e di contenuto dell’Unione europea, alla sua capacità di accogliere nuovi membri e alla posticipazione della data dell’allargamento. E’ forse possibile che stiano ancora una volta emergendo in superficie gli interessi specifici dei singoli Stati membri? Mutare parere in merito alla consecutiva integrazione di nuovi paesi, non appena questi siano pronti ad essere integrati, esprimendosi a favore di un’accettazione di gruppo dei candidati in una prima e seconda ondata, non significa forse rimandare di nuovo l’allargamento alla fine di questo primo decennio?
Dilemmi, dubbi e incertezze emergono anche tra i paesi candidati. Cresce l’idea che si tratti di un “obiettivo mobile”, che si sposta e smorza l’entusiasmo dei candidati meglio preparati, dando loro l’impressione che debbano attendere quelli meno preparati. La chiarezza e la trasparenza di questi pareri avrebbe naturalmente un effetto incoraggiante e sarebbe particolarmente utile se ciascuno abbandonasse i tentativi di presentare scuse reciproche. L’Unione europea non dovrebbe usare i problemi dei paesi candidati come scusa per ritardare le proprie riforme ed i paesi candidati non dovrebbero usare le difficoltà connesse alle riforme interne dell’Unione come scusa per rimandare le riforme necessarie per poter diventare membri a pieno titolo.
In tale modo non si farebbe che rallentare la nascita dell’Europa futura, ed anche condizionare l’allargamento a richieste bilaterali e agli interessi dei singoli paesi condurrebbe allo stesso risultato. Mi riferisco anche a condizioni che risalgono molto indietro nella storia e che tentano di modificarla, in particolare la storia della seconda guerra mondiale. Tali richieste emergono dalla posizione di potere dei paesi che fanno parte dell’Unione europea, contro la debolezza di quelli che stanno solo esercitando il diritto di essere accolti nell’Unione europea.
A questo punto vorrei ricordare il discorso da me pronunciato nel novembre 1995 dinanzi alla commissione per gli affari esteri, la sicurezza e la politica di difesa del Parlamento europeo nella precedente legislatura. All’epoca mi espressi contro il trattamento discriminatorio della Slovenia, in quanto l’allora governo italiano ci impediva, esercitando il suo diritto di veto, di sottoscrivere l’accordo di associazione, e imponeva come condizione la soluzione di questioni che l’Italia considerava controverse e che derivavano dai trattati sui confini nazionali tra l’Italia e l’
Jugoslavia. Con le spalle al muro, la Slovenia firmò il cosiddetto “compromesso spagnolo”. Non cito questo episodio per riesumare vecchie memorie, ma perché anche negli attuali negoziati è emersa la tendenza ad avanzare interessi considerati giustificati in relazione alla Slovenia a livello di richiesta dell’Unione europea. Mi riferisco alla richiesta di restituire i beni alle persone cui furono confiscati in seguito alla seconda guerra mondiale, nell’ambito delle sanzioni imposte per la collaborazione con il regime di occupazione nazista e fascista. Nell’allora Jugoslavia, la Slovenia non fece nulla che si scostasse dallo spirito delle risoluzioni di Potsdam degli Alleati, insieme ai quali gli sloveni lottarono contro il fascismo e il nazismo. Questa volta la Slovenia non desidera accettare l’imposizione di questo tipo di condizioni, e si aspetta comprensione e solidarietà dall’Unione europea.
Ritengo che in nessun caso le questioni bilaterali debbano diventare un motivo per imporre condizioni di adesione come membro a pieno titolo dell’Unione europea; né si dovrebbe consentire che tali questioni ottengano il sostegno pragmatico degli Stati membri dell’Unione, se si vogliono garantire basi chiare e trasparenti per l’integrazione europea e per il suo futuro.
Mi congratulo con grande fede e fiducia nell’idea europea di associazione, fiducia confermata dalla recente e assai proficua visita dell’insigne Presidente del Parlamento europeo, signora Fontaine, in Slovenia. Nella sua allocuzione dinanzi al parlamento sloveno, il Presidente Fontaine ha espresso il suo fermo impegno a portare avanti il progetto di un’Europa unita, affermando: “E’ importante assecondare la volontà di rafforzare le specificità di ciascuno dei nostri paesi. Dobbiamo quindi approfondire le basi dell’Unione europea e prepararla all’allargamento in modo che essa possa conservare in futuro la sua piena capacità di rispondere alle sfide sia interne che esterne. Questo sarà possibile soltanto a condizione che si rispetti l’equilibrio esistente tra piccoli e grandi paesi e che si prosegua il percorso verso un’Europa dei cittadini”.
La Slovenia è una piccola nazione. Per molti secoli abbiamo vissuto all’interno di una comunità politica multinazionale, nell’Impero austroungarico e in due Jugoslavie. Abbiamo provato tutto il tormento del mancato rispetto dell’identità nazionale, delle pressioni volte ad annientare la nostra identità nazionale e delle conseguenze fatali dell’ineguaglianza nella società e di fronte alla legge. Tra tutto, la cosa peggiore è stata l’aggressione durante il periodo dell’occupazione nazista e fascista. Ci è stato negato il diritto di esistere come nazione. Per questo motivo attribuiamo enorme valore agli sforzi di coloro che portano avanti il progetto di una casa comune europea, basata sul concetto di aperta autonomia delle comunità nazionali e di altre entità sociali. La vita nella diversità è la chiave del successo dell’associazione europea, e a questo la Slovenia ha legato il suo futuro. Le nostre esperienze storiche e il futuro dei nostri cittadini ci impediscono di rassegnarci all’isolamento volontario o forzato dalle istituzioni euroatlantiche. La Slovenia desidera farne parte ed è pronta a contribuire con i mezzi a sua disposizione alla vita comune delle nazioni europee, ma non è disposta a pagare un prezzo ingiusto a tal fine.
La Slovenia sarà pronta all’adesione entro la fine del 2002, ed è fiduciosa di essere accolta in tale data nella cerchia degli Stati membri dell’Unione europea. Siamo anche lieti che a Helsinki gli Stati membri dell’Unione si siano impegnati a procedere in quella stessa data all’allargamento ai paesi candidati meglio preparati. Per poter realizzare gli attuali obiettivi, i negoziati dovrebbero concludersi entro il prossimo anno. Siamo convinti che i progressi che stiamo compiendo rendano tale prospettiva possibile.
Vorrei infine rilevare che non vedo la globalizzazione e l’integrazione europea come un’unificazione. Gli effetti positivi di questi processi sono interdipendenti rispetto alla contemporanea affermazione della libertà di individuazione e di frammentazione. Non si tratta solo della libertà e dell’autonomia degli individui, ma anche della libertà dei gruppi sociali di esprimere le loro prerogative e convinzioni etniche, culturali, religiose, politiche e spirituali. Queste libertà hanno un significato particolare nella vita delle persone ed attraverso di esse ogni individuo esprime il proprio attaccamento a determinati valori. Solo il rispetto di tali libertà può costituire la base della coesistenza europea. Questo comporta l’affermazione del principio dell’“unità nella diversità”.
L’alternativa è chiara. Se non riusciremo a trovare in questo nuovo millennio le basi per la coesistenza, che non possono consistere in un semplice rifiuto del passato, ma devono comprendere un’accettazione attiva del futuro, compresa la formulazione di una politica europea universale di responsabilità comune in un’Unione europea aperta, l’Europa si riorienterà verso il passato anziché verso il futuro. Nel primo decennio del nuovo secolo e millennio, l’Europa democratica si trova di fronte a nuove prove. E’ mia ferma convinzione che gli europei uniti siano più che all’altezza di queste prove.
Sono del parere che quest’idea rivesta particolare importanza, perché pone in risalto la coesistenza.
La coesistenza è l’unica alternativa reale per il futuro dell’umanità, inclusa quella europea. Tuttavia, la questione è: su quali basi poggerà la coesistenza? E’ mia ferma convinzione che si debba basare, innanzitutto, sull’esperienza che portiamo con noi e da cui sono nati i valori da noi enunciati come la quintessenza della democrazia europea ed affermati come i principi che uniscono e saldano la struttura stessa della nuova Europa.
L’esperienza che portiamo nel terzo millennio è un’esperienza di ascesa e crollo delle potenze coloniali e del totalitarismo ideologico, politico e sociale. A questo si sono contrapposte, quale parte integrante della nostra esperienza, la definitiva affermazione dello Stato di diritto e dei diritti umani, la libertà degli individui e delle nazioni, la democrazia come criterio di potere politico, la giustizia e la stabilità sociale come obiettivi ai quali dobbiamo costantemente ambire.
Oltre che sull’esperienza, la nostra coesistenza dovrebbe basarsi su una serie di leggi che definiscano la vita umana alle soglie del terzo millennio e che diano applicazione e conferma a tali valori. Queste sono le leggi della comunità globale. Per il momento, la comunità globale sembra limitarsi ai mercati, alle economie e alle tecnologie dell’informazione e delle comunicazioni. La politica è rimasta indietro rispetto a questa tendenza. Tuttavia, le solide basi su cui fondare la nostra coesistenza nel mondo impongono una politica globale, che garantisca una coerenza sociale in grado di controbilanciare gli effetti del capitale, che è già stato globalizzato.
La politica globale presuppone che la politica e gli interessi nazionali basati sulla sovranità dello Stato siano vincolati alla politica globale di responsabilità comune. Si tratterebbe di una sorta di “politica interna” del mondo intero, alla quale dovrebbero conformarsi tutti i paesi. Si baserebbe in parte sui seguenti elementi: sulla diffusione globale della democrazia politica ed economica, su
vincolanti in materia di diritti umani individuali e collettivi, sul dialogo tra le diverse culture, religioni e civiltà, sull’opposizione al nazionalismo e alla xenofobia, su un nuovo equilibrio tra le zone sviluppate e in via di sviluppo economico, sulla globalizzazione dell’istruzione, delle conoscenze, della ricerca e dell’informazione, sullo sviluppo della cooperazione internazionale e interregionale, sulla costruzione di un ordine sociale basato sul modello della giustizia e della solidarietà sociale, sulla sicurezza e la difesa comuni e sulla lotta contro la criminalità organizzata. Con tale politica potremmo cercare una soluzione atta ad assicurare che i vecchi conflitti ideologici, politici e militari della guerra fredda non vengano sostituiti da scontri tra culture, religioni e civiltà.
Se vogliamo orientarci verso una responsabilità politica a livello mondiale, dovremo muoverci quanto prima verso una politica di responsabilità comune in Europa, nella stessa Europa che proprio ora sta consolidando le basi della coesistenza per il futuro. Questo è preannunciato dalle politiche comuni europee – non solo la politica monetaria, ma anche la politica estera, di difesa e di sicurezza – e dalla Carta europea dei diritti umani, e forse da una futura costituzione europea. E’ anche preannunciato dagli sforzi profusi per istituire un sistema di gestione delle crisi che consenta di evitare che le crisi esterne o interne dei paesi della regione sfocino in aggressioni e conflitti armati che potrebbero minacciare la pace, la sicurezza e la prosperità comuni. Una politica globale di responsabilità comune ci impone non solo di prevenire le azioni di terzi che danneggiano la comunità, ma anche, cosa ancora più importante, di astenerci dal compiere tali azioni."@it9
"Madam President, honourable Members, I am honoured to be able to speak in this august House.
In the open, multipolar world where Eurocentrism is no more, Europe can be one of the standard-bearers of civilised development only if it is internally globalised, only if all of its parts are integrated within it, and if no one is excluded from the common future or marginalised.
In the ruins of the Berlin Wall, however, traces of new divisions are appearing in Europe. In real life, several Europes exist. Here we have the countries of the European Union and members of Nato, which are developing on the basis of the long European democratic tradition, on respect for human rights and the prospects of a new economic upswing, complete with a common European currency. This grouping also includes some small countries that have experienced major developments within the EU and have preserved their special features.
The second Europe is one of countries that are negotiating with the European Union: countries, therefore, that are in the first or second-class waiting rooms for the European train.
The third Europe is made up of the countries of Eastern and South-Eastern Europe (Ukraine, Croatia, Bosnia-Herzegovina, Albania, Macedonia and Moldova), which have not yet reached the station, although they wish to do so. Some of them will not get there without help.
There also exists a group of countries that, for the moment, do not wish to join the EU. They would prefer to toy with the project of a new ideological division of Europe. We may call this the fourth Europe. Serbia, poised to tip the scales of stability in South-Eastern Europe, has been thrust into that fourth Europe by its aggressive national political elite, which has, from time to time, been supported by the nationalist ambitions of political elites from other Balkan nations. As it decides on the lasting foundations of peace and also, following the horrors of war in the Balkans, on the future of Kosovo and Montenegro, European unity again faces a great test. The possibility of bloody military clashes is still real.
This unity will be all the more vital when Serbia needs to be helped in the process of democratic change, when it will be faced with the truth and with its own responsibility. This change will open up the field of democratic, plural politics and efforts to bring the European value system back into the consciousness of the Serbian people. It will then be necessary for Serbia – and for other Balkan countries, too – to be presented with the challenging but realistic prospect of entry into European integration; and presented to each country on the same conditions, without special favours, but for this reason requiring all the more assistance.
None of these ‘Europes’ is immune from political or cultural diversions, which might distort their democratic image, not even the first Europe. I have in mind the crude forms of xenophobia and hatred of foreigners, resistance to free movement of labour, and anti-Semitism, all of which are part of today’s political populism. This puts pressure on fundamental values, and threatens coexistence and our common future. Insensitivity to these phenomena would create new barriers between us. We are reminded of this by the experience we carry with us. I believe that the reservations of certain European countries towards the position of the Austrian Freedom Party are motivated by this experience and that this response will be consistent, irrespective of who might be affected by it.
Alongside all the old divisions, new ones are emerging, and they are even more radically afflicting Europe, for the information society of today’s world is presenting challenges to every facet of our lives. There are ever increasing signs of the emergence of two classes in society. The world is beginning to divide in a new way. On the one hand, there are the unemployed and those who, through inadequate knowledge, have no access to modern information technology. They are threatened with social exclusion, stagnation and marginalisation. On the other hand, there are those who have the necessary education and are therefore guaranteed a future. This is a new phenomenon, which was identified recently at the EU Conference in Lisbon on social cohesion.
It is clear that, today, everyone in Europe is faced with the same problems, and we are all responding to them. Of course, we are not responding in entirely the same way. Nevertheless, it is essential that in seeking answers we all proceed from the same value system. The common cornerstones of values for coexistence have been established. Now everyone must be afforded the chance to live in accordance with those values.
Decisive importance in this may probably be ascribed to the new feeling of commitment to Europe, which I understand as a Europe-wide system of human ties, cooperation, solidarity, respect and other values. This does not simply involve the free flow of ideas, labour, goods and capital, but also values such as respect for diversity, tolerance, equality before the law of the ‘citizens of Europe’, irrespective of their national, ethnic and cultural affiliation or outlook. This will enable a high level of identification with the same values across Europe, which, in turn, may represent the basic connective tissue of Europe.
I am especially pleased that this has been made possible for me on the 50th anniversary of Robert Schuman’s appeal to France, Germany and other countries to enter into a common economic policy on steel and coal. That was the day when the process of European integration began. It is your and our common European day of celebration, and I offer you my sincere congratulations.
This frame of mind would be the best guarantee that intolerance and enmity remain a marginal phenomenon. At the same time, it would mean that in no European country could those in power dare, in the name of sovereignty or the principle of non-interference in internal affairs, to systematically stifle or limit either individual or collective human rights. Such an event would demand common action, without wavering or compromise.
The NATO intervention in Kosovo is perhaps the first step in this direction. The value of fundamental human rights was placed above the value of classic state sovereignty. The systematic mass violation of human rights should henceforth not simply be the internal affair of an individual country. It is becoming a subject of responsibility for the international community. Whether this marks the beginning of a new chapter in international relations and international law, only time will tell. Europe, and in particular the EU, should not be in two minds about this.
The real path of globalisation for Europe is the enlargement of the European Union to cover all European countries. This is a challenging enterprise, for a period of enlargement of the European Union is now beginning to include countries that have a different political ‘pedigree’ from the current members. Now it is the turn of countries that, in the great division of the world, belonged to the former ideological East of Europe. It is the turn of countries that, because of this, have lagged behind in their economic development. Yet the fact is that only this enlargement will mean the actual integration and globalisation of Europe, and will mean for the European East and West an end to the past and for both the beginning of a global European future.
For those countries, like Slovenia, that were forcibly removed by the bloc system to a different culture, inclusion in European integration would also represent proof that they had finally returned to their western civilisation. In any case, we should not forget that these countries, including Slovenia, have shown that in a relatively short time they have been able to adopt the rules that have taken a relatively long time to become established in the EU and in the European West. The great efforts invested in reforms may serve as a guarantee that EU enlargement will be beneficial, both for the current members and for those that wish to become members. Holding back this enlargement would indicate that Europe has still not buried the past, that it has not learned sufficiently from history, and that globalisation is not yet its internal requirement. It would also indicate that Europe is abandoning its influence and presence in the world.
Alongside this new qualitative step forward, doubts are emerging among the members of the EU. They are moving from the entirely known to the not entirely known. The decision on enlargement carries with it entirely new risks; and there must be a degree of understanding for the dilemma facing the EU.
I am thinking primarily of the implementation of serious internal, institutional and substantive reforms in the EU, of its readiness to accept new members and of postponement of the date of enlargement. Could it be perhaps that once again the special interests of individual Member States are rising to the surface? Does changing the view on successive acceptance of new countries, as soon as they are ready to be accepted, into a view on group acceptance of candidates in a first and second round, not mean a renewed shifting of enlargement towards the end of this first decade?
Dilemmas, doubts and uncertainties are also emerging among the candidate countries. The impression is growing of a ‘moving target’, which is shifting and dampening the enthusiasm of the better prepared candidates with the feeling that they will have to wait for the less-prepared candidates. Clarity and transparency of these views would, of course, have an encouraging effect, and it would be especially useful if everyone could stop trying to offer each other excuses. The EU should not use the problems among the candidate countries as an excuse to delay its own reforms, while the candidate countries should not use the difficulties of EU internal reforms as an excuse for putting off the reforms they need for full membership.
Such excuses would slow down the prospects of the rise of the future Europe, and making enlargement conditional upon bilateral demands and the interests of individual countries would have no less an effect. This includes conditions that go far back into history and attempt to revise it, particularly the history of the Second World War. Such demands are appearing from the position of power held by those that are in the European Union, against the powerlessness of those that are only just exercising the right to acceptance into the European Union.
At this point I would like to recall my address of November 1995 to the Committee on Foreign Policy, Security and Defence of your Parliament in its previous composition. At that time, I argued against the discriminatory treatment of Slovenia, for the then Italian Government was preventing us, through its power of veto, from signing the association agreement, and was setting as a condition the resolving of what were for Italy issues in dispute deriving from the border treaties between Italy and the former Yugoslavia. With its back to the wall, Slovenia signed the so-called ‘Spanish compromise’. I do not mention this episode to resurrect memories, but rather because in the current negotiations there have also appeared tendencies to raise purportedly justified interests in relation to Slovenia to the level of an EU demand. I am thinking of the demand for restitution of property to those from whom it was appropriated following the Second World War as part of the punishing of collaboration with the Nazi and Fascist occupation regime. In the then Yugoslavia, Slovenia did nothing that was not done in the spirit of the Potsdam resolutions by the Allies, with whom the Slovenes fought together against Fascism and Nazism. This time, Slovenia does not wish to accept this kind of imposition of conditions, and expects understanding and sympathy from the European Union.
I believe that individual bilateral issues should not, in any event, be allowed to become a reason for placing conditions on acceptance as a full member of the EU; nor should they be allowed to gain the pragmatic support of EU members, for the sake of clear and open foundations in European integration and in its future.
I congratulate you with trust and faith in the European idea of association. I am confirmed in this faith by the recent very successful visit by the distinguished President of the European Parliament, Mrs Fontaine, to Slovenia. In her address to the Slovene Parliament, Mrs Fontaine expressed her clear commitment to furthering the project of a united Europe, saying: “It is important that we support the will to strengthen the special features of each of our countries. We must therefore deepen the foundations of the European Union and prepare it for enlargement in such a way that it will be able tomorrow to maintain all its ability to function in response to challenges both internal and external. This will be possible only on condition that we maintain the existing balance between the small and large countries, and continue on the path towards a Europe of citizens”.
Slovenia is a small nation. For many centuries we lived in a multinational political community, in the Austro-Hungarian Empire and in two Yugoslavias. We felt all the anguish of non-respect for national identity, of pressures towards our national identity being wiped out and of the fatal consequences of inequality in society and before the law. The worst thing of all was the aggression during the time of the Nazi and Fascist occupation. Our right to existence as a nation was taken away. For this reason we value highly the efforts of those carrying forward the project of a common European home, founded on the concept of open autonomy of national and other entities of society. Life in diversity is the key to success for European association, and Slovenia has tied its future to this. Our historical experiences and the future of our citizens dictate that we cannot reconcile ourselves either to voluntary or forced isolation from Euro-Atlantic institutions. Slovenia wishes to be a part of them, and is prepared to contribute what it can to the common life of European nations, but is not prepared to pay an inequitable price for it.
Slovenia will be ready for accession by the end of 2002, and believes that it will then be welcome in the club of EU Member States. We are also pleased that, in Helsinki, the Member States of the EU committed themselves to enlargement by the same date for those candidate countries best prepared. In order for the current goals to be achieved, negotiations should be concluded next year. We are convinced that the current progress in negotiations should make this possible.
I would like finally to stress that I do not see globalisation and European integration as unification. The positive effects of these processes are interdependent on the simultaneously establishing freedom of individuation and fragmentation. This is not just the freedom and autonomy of the individual, but also the freedom of social groups to express ethnic, cultural, religious, political and spiritual affiliations and convictions. These freedoms have a special meaning in people’s lives, and through them people express their bond with specific values. Only respect for such freedoms can be the foundation of European coexistence. This involves establishing the principle of ‘unity in diversity’.
The alternative is clear. If we do not succeed in finding in this new millennium the foundations of coexistence, which cannot simply be a negation of the past, but also an active acceptance of the future, including the formulation of a universal European policy of common responsibility in an open European Union, Europe will direct its destiny back into the past instead of into the future. In the first decade of the new century and millennium, democratic Europe is also facing new trials. My firm conviction is that united Europeans could be more than a match for these trials.
This idea seems to me particularly important, for it emphasises coexistence.
Coexistence is the only real alternative for the future of humankind; including that of Europe. Yet the question is: what will coexistence be founded upon? My own firm conviction is that it should be founded, first and foremost, upon the experience we have brought with us and which has engendered the values that we have articulated as the quintessence of European democracy and declared as the principles binding together the very fabric of the new Europe.
The experience we carry into the third millennium is an experience of the rise and fall of colonial powers and ideological, political and social totalitarianism. Set in counterpart to this, yet an integral part of our experience, is the ultimate establishment of the rule of law and human rights, the freedom of individuals and nations, democracy as the criterion of political power, social justice and stability as the goals to which we must constantly aspire.
Alongside experience, our coexistence should be founded upon a set of laws that will determine human life on the threshold of the third millennium and in which these values will be implemented and confirmed. These are the laws of the global community. For the moment, the global community seems limited to markets, economies and information and communication technology. Politics is lagging behind this trend. Yet the solid foundations of coexistence in the world demand globalised politics, which will be capable of establishing social coherence which will balance the effects of capital which has already been globalised.
Globalised politics presupposes that national politics and interests founded on the sovereignty of the nation state should be bound to the global politics of common responsibility. This would be a kind of world ‘domestic politics’, to which all countries would be bound. It would be founded in part on the following elements: on the global spread of political and economic democracy, on binding standards of individual and collective human rights, on dialogue between different cultures, religions and civilisations, on opposition to nationalism and xenophobia, on a new balance between the economically developed and developing parts of the world, on the globalisation of learning, knowledge, research and information, on developing international and inter-regional cooperation, on constructing a social order based on the model of social justice and solidarity, on common security and defence and on the fight against organised crime. With such politics we might seek a way of ensuring that the former ideological, political and military confrontations of the Cold War are not replaced by clashes of culture, religion and civilisation.
If we are to move towards worldwide political responsibility, we should be moving all the sooner to a policy of common responsibility in Europe; in the very Europe that right now is consolidating the foundations of coexistence for the future. This is being heralded by common European policies – not only monetary, but also foreign, defence and security policies – the European human rights charter, and perhaps a future European constitution. It is also heralded by the efforts to set up crisis management, which would prevent external or internal crises of countries in the region spilling over into armed conflict and aggression that might threaten the common peace, security and prosperity. A global policy of common responsibility requires not only that we prevent the actions of others that harm the community, but also, and most importantly, that we refrain from such actions."@lv10
"Mevrouw de Voorzitter, geachte afgevaardigden, ik ben zeer vereerd, voor deze doorluchtige Vergadering te mogen spreken.
In onze open, multipolaire wereld waar het eurocentrisme heeft afgedaan, kan Europa enkel nog als vaandeldrager van beschaafde ontwikkeling fungeren als het intern de principes van mondiaal beleid heeft verwezenlijkt, als het al zijn onderdelen heeft geïntegreerd, en als niemand wordt gemarginaliseerd of uitgesloten van de gemeenschappelijke toekomst.
Op de ruïnes van de Berlijnse muur tekenen zich echter nieuwe splitsingen af in Europa. In de praktijk bestaan er verschillende Europa's. Enerzijds zijn er de landen van de Europese Unie en de leden van de NAVO, die zich verder ontwikkelen op basis van een lange Europese democratische traditie, de eerbiediging van de mensenrechten en vooruitzichten op een economische heropleving, compleet met een gemeenschappelijke Europese munt. Deze groep omvat ook enkele kleine landen die een aanzienlijke ontwikkeling hebben doorgemaakt binnen de EU en tezelfdertijd hun specifieke kenmerken hebben behouden.
Het tweede Europa wordt gevormd door de landen die momenteel onderhandelen met de Europese Unie: landen dus die in de eersteklas of tweedeklas wachtkamers zitten te wachten op de Europese trein.
Het derde Europa bestaat uit de landen van Oost- en Zuidoost-Europa (Oekraïne, Kroatië, Bosnië-Herzegovina, Albanië, Macedonië en Moldavië) die nog niet zijn aangekomen op het station, al zouden ze dat graag willen.
Er is ook een groep van landen die vooralsnog geen lid willen worden van de EU. Ze spelen liever met de idee van een nieuwe ideologische tegenstelling in Europa. We kunnen deze groep het vierde Europa noemen. Servië, dat klaarstaat om de broze stabiliteit in Zuidoost-Europa op te blazen, is in het vierde Europa gedwongen door zijn agressieve politieke elite, die op sommige momenten de steun heeft gekregen van de politieke elites van andere Balkanlanden met hun eigen nationalistische ambities. Aangezien het gaat om de totstandbrenging van een duurzame vrede en om de toekomst van Kosovo en Montenegro na de oorlogsgruwelen in de Balkan, zal de Europese eenheid opnieuw zwaar op de proef worden gesteld. De mogelijkheid van bloedige militaire conflicten is nog steeds reëel.
Deze eenheid zal des te noodzakelijker zijn wanneer we Servië zullen moeten bijstaan in het proces van democratische verandering, wanneer het zal worden geconfronteerd met de waarheid en met zijn eigen verantwoordelijkheid. Deze verandering zal het pad effenen voor democratische en pluralistische politieke verhoudingen en ons in staat stellen het Europese waardesysteem opnieuw over te brengen op het bewustzijn van de Servische burgers. Vervolgens zal het noodzakelijk zijn om Servië - en andere Balkanlanden - het uitdagende maar realistische perspectief van deelname aan de Europese integratie in het vooruitzicht te stellen. Daarbij moeten voor ieder land dezelfde voorwaarden gelden, zonder dat er speciale gunsten worden verleend, maar - daarom juist - des te meer bijstand.
Geen enkele van deze "Europa's" is immuun voor politieke of culturele aberraties die hun democratische imago aantasten, zelfs het eerste Europa niet. Ik denk aan elementaire vormen van vreemdelingenhaat, antisemitisme en verzet tegen vrij verkeer van werknemers, allemaal ingrediënten van het hedendaagse politieke populisme. Hierdoor komen de fundamentele waarden onder druk te staan, en het bedreigt de coëxistentie en onze gemeenschappelijke toekomst. Onverschilligheid voor deze fenomenen zou nieuwe barrières opwerpen tussen ons. Dat weten we uit ervaring. Ik denk dat de bezwaren van sommige Europese landen tegen de houding van de Oostenrijkse Vrijheidspartij zijn ingegeven door deze ervaring, en ik geloof ook dat men in de toekomst consequent zal blijven reageren tegen dit soort tendensen, ongeacht welk land erdoor getroffen is.
Naast de oude tegenstellingen zien we nieuwe verschillen ontstaan, die nog dieper ingrijpen in de Europese samenleving, want in de hedendaagse informatiemaatschappij komt ieder facet van ons leven voor uitdagingen te staan. Er zijn steeds meer signalen die wijzen op een tweedeling in onze maatschappij. De wereld is zich opnieuw aan het verdelen, maar op een andere manier. Aan de ene kant, de werklozen en degenen die wegens een gebrek aan kennis geen toegang hebben tot de moderne informatietechnologie. Ze worden bedreigd met sociale uitsluiting, stagnatie en marginalisatie. Aan de andere kant, de personen die een goede opleiding hebben gekregen en een zekere toekomst tegemoet gaan. Dit is een nieuw fenomeen, zoals onlangs werd erkend op de EU-Conferentie in Lissabon over sociale samenhang.
Het is duidelijk dat iedereen in Europa momenteel te maken heeft met dezelfde problemen, en we proberen er ook allemaal iets aan te doen. Natuurlijk doen we dat niet altijd op dezelfde manier. Maar hoe we de problemen ook aanpakken, het is van essentieel belang dat we allemaal vertrekken van hetzelfde waardesysteem. De gemeenschappelijke pijlers en waarden voor coëxistentie zijn vastgesteld. Nu moet iedereen de kans krijgen om te leven in overeenstemming met deze waarden.
Van doorslaggevend belang hierbij is het nieuwe gevoel van verbondenheid met Europa, dat volgens mij tot uiting komt in een pan-Europees systeem van menselijke betrekkingen, samenwerking, solidariteit, respect en contact met andere waarden. Het gaat daarbij niet alleen om het vrije verkeer van ideeën, werknemers, goederen en kapitaal, maar ook om waarden zoals tolerantie, respect voor verscheidenheid, gelijkheid voor de wet van de "burgers van Europa", ongeacht hun nationaliteit, etnische en culturele achtergrond of levensopvatting. Hierdoor zullen in de toekomst mensen over heel Europa zich in hoge mate kunnen identificeren met dezelfde waarden en daarom is dit misschien wel het belangrijkste bindmiddel van Europa.
Wat mij vooral plezier doet, is dat ik dit kan doen op de 50ste verjaardag van Robert Schumans oproep tot Frankrijk, Duitsland en andere landen om deel te nemen aan een gemeenschappelijk economisch beleid op het gebied van kolen en staal. Op die dag begon het Europese integratieproces. Het is onze gemeenschappelijke Europese gedenkdag, en ik bied u mijn oprechte felicitaties aan.
Deze nieuwe mentaliteit zou de beste garantie zijn om ervoor te zorgen dat intolerantie en haat een marginaal verschijnsel blijven. Het zou ook betekenen dat in geen enkel Europees land de machthebbers zouden durven, in naam van de nationale soevereiniteit of het beginsel van non-interventie in binnenlandse aangelegenheden, individuele of collectieve mensenrechten systematisch te beperken of onderdrukken. In dat geval moet er gemeenschappelijk worden opgetreden, zonder aarzeling of compromis.
De NAVO-interventie in Kosovo was misschien een eerste stap in die richting. De waarde "fundamentele mensenrechten" werd geplaatst boven de klassieke waarde "nationale soevereiniteit". De systematische en grootschalige schending van mensenrechten mag dus niet gewoon worden gezien als een binnenlandse aangelegenheid van één land afzonderlijk. Het wordt in toenemende mate een verantwoordelijkheid van de internationale gemeenschap. Of dit het begin is van een nieuw tijdperk op het gebied van internationale betrekkingen en internationaal recht, zal de toekomst moeten uitwijzen. In Europa, en met name de EU, mag hierover geen twijfel of onenigheid bestaan.
Voor Europa is de uitbreiding van de Europese Unie tot alle landen van Europa de enige echte weg naar globalisering. Dit is een enorme uitdaging, want de uitbreiding van de Europese Unie is in een nieuwe fase gekomen, met landen die een andere politieke "stamboom" hebben dan de huidige leden. Nu zijn die landen aan de beurt die na de grote scheiding van de wereld behoorden tot het ideologische blok van Oost-Europa en daardoor achterop zijn geraakt in hun economische ontwikkeling. Maar alleen de uitbreiding kan zorgen voor een werkelijke integratie en globalisering van Europa, en voor Oost- en West-Europa is dit de enige manier om het verleden te begraven en te beginnen aan een "mondiale" Europese toekomst.
Voor deze landen, zoals Slovenië, die noodgedwongen de overgang moesten maken van een blok-systeem naar een andere cultuur, zou opname in de Europese integratie ook het bewijs zijn dat ze eindelijk zijn teruggekeerd naar de westerse beschaving. We mogen in ieder geval niet vergeten dat deze landen, inclusief Slovenië, bewezen hebben dat ze in relatief korte tijd in staat zijn geweest om voorschriften over te nemen die in de EU en West-Europa over een relatief lange periode zijn ingevoerd. De enorme hervormingsinspanningen kunnen als garantie dienen dat de uitbreiding van de EU voordelig zal zijn voor zowel de huidige leden als de kandidaat-landen. Deze uitbreiding tegenhouden zou een teken zijn dat Europa het verleden nog altijd niet heeft begraven, dat het niet voldoende geleerd heeft van de geschiedenis en dat het intern nog niet klaar is voor de globalisering. Het zou ook betekenen dat Europa zijn invloed en aanwezigheid in de wereld prijsgeeft.
Deze kwalitatieve stap voorwaarts zorgt echter ook voor nieuwe twijfels onder de leden van de EU. Ze stappen van het volkomen bekende in het relatief onbekende. De beslissing over de uitbreiding brengt geheel nieuwe risico's met zich mee, en daarom moeten wij ook enig begrip tonen voor het dilemma waarvoor de EU staat.
Ik denk in de eerste plaats aan de implementatie van ingrijpende interne, institutionele en inhoudelijke hervormingen in de EU, haar bereidheid om nieuwe leden op te nemen en de opschorting van de uitbreiding. Zou het kunnen dat de particuliere belangen van individuele lidstaten opnieuw komen bovendrijven? Betekent de wijziging van de toetredingsstrategie, van een successieve acceptatie van nieuwe landen zodra ze klaar zijn om toe te treden, naar een groepsgewijze acceptatie van kandidaten in een eerste en tweede ronde, niet een hernieuwde opschorting van de uitbreiding tot het einde van dit eerste decennium?
Ook de kandidaat-landen hebben hun twijfels, dilemma's en onzekerheden. Zij krijgen steeds meer de indruk dat het uitbreidingsproces een "bewegend doel" is dat constant verschuift, wat demotiverend werkt op de beter voorbereide kandidaten, die het gevoel hebben dat ze moeten wachten op de kandidaten die minder ver staan in hun voorbereiding. Duidelijkheid en transparantie over de toetredingsprocedures zou een bemoedigend effect hebben, en het zou vooral een goede zaak zijn als iedereen ophield met elkaar excuses voor te schotelen. De EU zou de problemen van kandidaat-landen niet mogen gebruiken als een excuus voor de opschorting van zijn eigen hervormingen, terwijl de kandidaat-landen niet de problemen van de interne EU-hervormingen zouden mogen aanwenden als excuus voor het opschuiven van hervormingen die een voorwaarde zijn voor EU-lidmaatschap.
Dergelijke excuses vertragen het vooruitzicht op de constructie van het toekomstige Europa, en door bilaterale eisen en belangen van individuele lidstaten als voorwaarden te stellen voor de uitbreiding bereikt men hetzelfde effect. Hieronder vallen ook voorwaarden, die ver teruggaan in de geschiedenis om die te wijzigen, met name de geschiedenis van de Tweede Wereldoorlog. Dergelijke eisen worden nu op tafel gelegd vanuit de machtspositie van landen die in de Europese Unie zitten, tegen landen die in een machteloze positie verkeren omdat ze nog maar pas het recht op acceptatie in de Europese Unie uitoefenen.
In dit verband zou ik mijn toespraak van november 1995 tot de Commissie buitenlandse zaken, mensenrechten, gemeenschappelijke veiligheid en defensiebeleid van het vorige Parlement in herinnering willen brengen. Destijds uitte ik bezwaren tegen de discriminerende behandeling van Slovenië, omdat de toenmalige Italiaanse regering ons via haar vetorecht verhinderde de associatieovereenkomst te ondertekenen en als voorwaarde stelde dat eerst een aantal - volgens Italië - omstreden kwesties in verband met grensverdragen tussen Italië en ex-Joegoslavië moesten worden opgelost. Met de rug tegen de muur heeft Slovenië toen het zogenaamde "Spaanse compromis" ondertekend. Ik vermeld deze episode niet om oude koeien uit de sloot te halen, maar wel omdat in de huidige onderhandelingen er opnieuw sprake is van zogenaamd gerechtvaardigde aanspraken met betrekking tot Slovenië, die op het niveau van de EU worden aangekaart. Ik denk met name aan de eis tot teruggave van eigendommen die na de Tweede Wereldoorlog in beslag zijn genomen als onderdeel van de bestraffing van collaboratie met de nazistische en fascistische bezettingsmacht. In het toenmalige Joegoslavië heeft Slovenië niets gedaan dat in strijd was met de besluiten die in Potsdam zijn genomen door de geallieerden, met wie de Slovenen samen hebben gevochten tegen fascisme en nazisme. Deze keer zal Slovenië zich niet neerleggen bij dit soort oplegging van voorwaarden, en wij rekenen op het begrip en de steun van de Europese Unie.
Volgens mij mogen onder geen beding individuele bilaterale kwesties worden aangegrepen om voorwaarden op te leggen voor de acceptatie van landen als volwaardig lid van de EU; noch zou dit de opportunistische steun mogen krijgen van EU-leden, want de integratie en toekomst van Europa moeten berusten op duidelijke en open grondslagen.
Ik feliciteer u vanuit mijn geloof en vertrouwen in de Europese gedachte van samenwerking en associatie. Dit vertrouwen werd bevestigd tijdens het recente en bijzonder geslaagde bezoek van de Voorzitter van het Europees Parlement, mevrouw Fontaine, aan Slovenië. In haar toespraak tot het Sloveense parlement gaf ze uiting van haar vaste wil om het project van de Europese eenmaking te blijven ondersteunen, door te zeggen: "Het is belangrijk dat we de typische kenmerken van elk van onze landen helpen versterken. Daarvoor moeten we de grondslagen van de Europese Unie verdiepen en de Unie klaarmaken voor de uitbreiding, op zo'n manier dat zij in de toekomst in staat zal blijven om te reageren op interne en externe uitdagingen. Dit zal alleen mogelijk zijn als we het bestaande evenwicht tussen de kleine en de grote landen bewaren en de weg naar een Europa van de burgers blijven bewandelen."
Slovenië is een kleine natie. Gedurende eeuwen leefden we in een multinationale politieke gemeenschap, in het Oostenrijks-Hongaarse Rijk en in twee Joegoslaviës. We hebben alle angsten gekend die een volk voelt wanneer zijn nationale identiteit wordt miskend of met uitroeiing wordt bedreigd en we hebben de fatale gevolgen ervaren van maatschappelijke en wettelijke ongelijkheid. Het ergste van al was de agressie tijdens de nazistische en fascistische occupatie. In die periode hadden wij als natie geen bestaansrecht meer. Om die reden appreciëren wij enorm de inspanningen van degenen die het project van een gemeenschappelijk Europees huis verder ontwikkelen volgens het beginsel van de open autonomie van nationale en andere entiteiten in onze maatschappij. Leven in verscheidenheid is de succesformule voor het Europees associatieproces, en Slovenië heeft zijn toekomst aan dit proces verbonden. In het licht van onze historische ervaringen en de toekomst van onze burgers kunnen wij ons niet verzoenen met de gedachte dat we vrijwillig of gedwongen buiten de Euro-Atlantische instellingen zouden blijven. Slovenië wil lid worden van deze instellingen en is bereid om al het mogelijke bij te dragen aan de gemeenschap van Europese naties, maar niet als we daar een onredelijke prijs voor moeten betalen.
Slovenië zal klaar zijn voor toetreding tegen het einde van 2002, en wij vertrouwen erop dat we dan welkom zullen zijn in de club van EU-lidstaten. We zijn ook verheugd dat in Helsinki de lidstaten zich ertoe hebben verbonden op deze datum de best voorbereide kandidaat-landen te accepteren. Om de huidige doelstellingen te bereiken, moeten de onderhandelingen volgend jaar worden afgerond. We zijn ervan overtuigd dat op de manier waarop de onderhandelingen thans vooruitgaan dit doel binnen handbereik ligt.
Ik zou tenslotte willen benadrukken dat globalisering en Europese integratie voor mij niet hetzelfde zijn als unificatie. Het succes van deze processen is namelijk onderling afhankelijk van de vrijheid van mensen en groepen om zich te individualiseren en fragmenteren. Het gaat niet alleen om de vrijheid en autonomie van het individu, maar ook om de vrijheid van sociale groepen om hun etnische, culturele, religieuze, politieke en spirituele eigenheid en overtuiging uit te drukken. Deze vrijheden spelen een bijzondere rol in het leven van mensen en geven ze de gelegenheid om hun verbondenheid met specifieke waarden uit te drukken. Europese coëxistentie is slechts mogelijk als deze vrijheden worden geëerbiedigd. Dit vereist de algemene toepassing van het principe "eenheid in verscheidenheid".
Het alternatief is duidelijk. Als we er niet in slagen in dit nieuwe millennium de grondslagen te leggen voor coëxistentie, zal het lot van Europa niet gericht zijn op de toekomst, maar op het verleden. Werken aan coëxistentie in Europa betekent dat we niet gewoon het verleden ontkennen maar ons ook actief inzetten voor de toekomst, met inbegrip van de formulering van een universeel Europees beleid van gemeenschappelijke verantwoordelijkheid in een open Europese Unie. In het eerste decennium van de nieuwe eeuw en het nieuwe millennium staat het democratische Europa ook voor nieuwe uitdagingen. Het is mijn vaste overtuiging dat als de Europeanen eendrachtig samenwerken, zij deze uitdagingen zeker aankunnen.
Dit idee lijkt me bijzonder belangrijk, want het legt de nadruk op coëxistentie.
Coëxistentie is de enige optie voor de toekomst van de mensheid, met inbegrip van Europa. De vraag is echter: waarop zal deze coëxistentie steunen? Het is mijn vaste overtuiging dat zij in de allereerste plaats moet steunen op de historische ervaringen die we meedragen en waaruit de waarden zijn voortgekomen die de essentie vormen van de Europese democratie en die we als grondslagen van het nieuwe Europese bouwwerk hebben vastgelegd.
De ervaring die we meedragen in het derde millennium is de opkomst en ondergang van de koloniale mogendheden en van het ideologische, politieke en sociale totalitarisme. De tegenhanger daarvan, maar ook een integraal deel van onze ervaring, is de uiteindelijke triomf van de rechtsstaat en de mensenrechten, de vrijheid van individuen en naties, de democratie als criterium voor politieke macht, sociale rechtvaardigheid en stabiliteit als de doelen waar we voortdurend naar moeten streven.
Naast ervaring, moet coëxistentie steunen op een reeks wetten die in het begin van dit derde millennium het leven op aarde zullen regelen en waarin de bovenvermelde waarden worden bekrachtigd en in praktijk gebracht. Dit zijn de wetten van de wereldgemeenschap. Vooralsnog lijkt de wereldgemeenschap zich te beperken tot markten, economieën, informatie- en communicatietechnologieën. De politiek kan deze trend niet bijhouden. Maar om de mondiale coëxistentie te kunnen grondvesten op stevige fundamenten is er ook behoefte aan een mondiale politiek, die in staat is om een sociale samenhang tot stand te brengen die als tegenwicht kan dienen voor de gevolgen van het mondiale kapitalisme.
Mondiale politiek houdt in dat nationale politiek en nationale belangen, die berusten op de soevereiniteit van de natie, verbonden moeten worden aan de mondiale politiek van gezamenlijke verantwoordelijkheid. Dit zou een soort van "mondiale binnenlandse politiek" zijn, waaraan alle landen deelnemen. Het zou gedeeltelijk steunen op de volgende elementen: mondiale verspreiding van de politieke en economische democratie; bindende normen op het gebied van individuele en collectieve mensenrechten; dialoog tussen de verschillende culturen, godsdiensten en beschavingen; bestrijding van nationalisme en vreemdelingenhaat; een nieuw evenwicht tussen ontwikkelde en ontwikkelingslanden; mondialisering van onderwijs, kennis, onderzoek en informatie; bevordering van internationale en interregionale samenwerking; de totstandbrenging van een sociale orde op basis van sociale rechtvaardigheid en solidariteit; een gezamenlijk veiligheids- en defensiebeleid en de strijd tegen georganiseerde misdaad. Met een mondiale politiek die berust op deze uitgangspunten zouden we kunnen voorkomen dat de oude ideologische, politieke en militaire tegenstellingen van de Koude Oorlog worden vervangen door gewelddadige botsingen van culturen, godsdiensten en beschavingen.
Als we willen evolueren naar een wereldwijde politieke verantwoordelijkheid, zouden we des te sneller in de richting moeten gaan van een gemeenschappelijke verantwoordelijkheid in Europa; het Europa dat momenteel bezig is de fundamenten voor toekomstige coëxistentie te verstevigen. Deze toekomst kondigt zich reeds aan in gemeenschappelijke Europese beleidsvormen - niet alleen monetair beleid, maar ook buitenlands, defensie- en veiligheidsbeleid - het Europees Handvest van grondrechten en misschien een toekomstige Europese grondwet. We zien de kiemen van dit toekomstig beleid ook reeds in de pogingen om een crisisbeheersingsbeleid uit te stippelen, waarmee externe of interne crises kunnen worden vermeden van landen in de regio die aansturen op een gewapend conflict of zich schuldig maken aan agressie en daardoor de gemeenschappelijke vrede, veiligheid en welvaart bedreigen. Een mondiaal beleid van gemeenschappelijke verantwoordelijkheid vereist niet alleen dat we anderen beletten om acties uit te voeren die schadelijk zijn voor de gemeenschap, maar ook en vooral, dat we zelf afzien van deze acties."@nl2
". Senhora Presidente, é para mim uma honra discursar perante tão augusta assembleia.
No mundo aberto e multipolar, onde o Eurocentrismo deixou de existir, a Europa só poderá ser um dos arautos do desenvolvimento civilizado se estiver globalizada internamente, se todas as suas componentes estiverem integradas no seu seio e se ninguém for excluído ou marginalizado do futuro comum.
Porém, das ruínas do Muro de Berlim emergem vestígios de novas divisões na Europa. Na vida real, existem várias Europas. Temos aqui os EstadosMembros da União Europeia e os membros da NATO, que se desenvolvem com base na longa tradição democrática europeia, no respeito pelos direitos humanos e na perspectiva de um novo crescimento económico, rematado por uma moeda europeia comum. Este grupo inclui também alguns pequenos países que experimentaram uma importante evolução no seio da União Europeia e que preservaram as suas características específicas.
A segunda Europa é composta por países que estão envolvidos em negociações com a União Europeia: países, por conseguinte, que aguardam na sala de espera de primeira ou segunda classe para poderem viajar no combóio europeu.
A terceira Europa é composta por países do Leste e Sudeste da Europa (Ucrânia, Croácia, BosniaHerzegovina, Albânia, Macedónia e Moldávia), que não chegaram ainda à estação, embora desejem fazêlo. Alguns não chegarão sem ajuda.
Existe ainda um outro grupo de países que, por agora, não desejam aderir à UE. Parecem preferir brincar com a ideia de um projecto para um nova divisão ideológica da Europa. Talvez possamos chamar a este grupo, a quarta Europa. A Sérvia, fiel da estabilidade no Sudeste da Europa, foi forçada a integrar essa quarta Europa pela sua agressiva elite política, que de tempos a tempos tem sido apoiada pelas ambições nacionalistas das elites políticas de outras nações dos Balcãs. Ao decidir sobre os sólidos alicerces da paz e também, na sequência dos terríveis horrores da guerra nos Balcãs, sobre o futuro do Kosovo e do Montenegro, a unidade europeia volta a enfrentar um tremendo teste. A possibilidade de conflitos militares sangrentos é ainda real.
Esta unidade será ainda mais vital quando for necessário ajudar a Sérvia no processo de transição para a democracia, quando esta tiver que enfrentar a verdade e a sua própria responsabilidade. Este processo abrirá o campo da política e dos esforços democráticos e pluripartidários, com vista a voltar a sensibilizar os sérvios para o sistema de valores europeus. Nessa altura, será necessário apresentar à Sérvia e também a outros países dos Balcãs a perspectiva, estimulante, mas realista, de adesão à integração europeia; e apresentála a todos os países nas mesmas condições, sem favores especiais, o que fará com que necessitem de mais ajuda.
Nenhuma destas 'Europas' está imune às manobras de diversão políticas ou culturais, que poderão distorcer a sua imagem democrática, nem mesmo a primeira Europa. Penso nas cruéis formas de xenofobia e de ódio aos estrangeiros, na resistência à liberdade de circulação dos trabalhadores e no antisemitismo, todos eles parte integrante do actual populismo político. Todos vêm colocar pressão sobre os valores fundamentais, e ameaça a coexistência e o nosso futuro comum. A falta de sensibilidade a estes fenómenos criará novas barreiras entre nós. A experiência que amealhámos recordanos isso. Acredito que as reservas de alguns países europeus relativamente à posição do Partido da Liberdade austríaco sejam motivadas por essa experiência; e creio que esta resposta será consistente independentemente de quem vier a ser afectada por ela.
A par de todas as antigas divisões, surgem outras novas, e afectam de forma ainda mais radical a Europa, visto que a sociedade da informação do mundo actual desfia todas as facetas das nossas vidas. Existem sinais crescentes do aparecimento de duas classes na sociedade. O mundo está a começar a dividirse em dois. Por um lado, existem os desempregados e os que, devido a um conhecimento inadequado, não têm acesso às modernas tecnologias da informação. Estão ameaçados pela exclusão social, a estagnação e a marginalização. Por outro, existem os que possuem a educação necessária e, portanto, um futuro garantido. Tratase de um novo fenómeno, que recentemente foi identificado na Cimeira da UE em Lisboa sobre a coesão social.
É claro que hoje todos, na Europa, enfrentam os mesmos problemas, e todos estão a responder aos mesmos. Obviamente que não respondemos todos exactamente da mesma maneira. Seja como for, é essencial que, ao procurar respostas, todos tenhamos por base o mesmo sistema de valores. As pedras basilares comuns dos valores da coexistência foram consagradas. Agora todos deverão poder dispor da oportunidade de viver em consonância com esses valores.
Podemos talvez atribuir uma importância decisiva a este respeito ao novo sentimento de empenhamento na Europa, que entendo como um sistema, abrangendo toda a Europa, de laços humanos comuns, cooperação, solidariedade, respeito e outros valores. Esta concepção não envolve apenas a livre circulação de ideias, mão de obra, bens e capital, envolve também valores como o respeito pela diversidade, a tolerância, a igualdade dos 'cidadãos da Europa' perante a lei, independentemente da sua origem nacional, etnia, cultura ou aspecto físico. Assim se permitirá, em toda a Europa, um elevado nível de identificação com os mesmos valores, os quais, por seu turno, poderão constituir o tecido unificador da Europa.
Regozijome, em especial, por esta possibilidade me ter sido oferecida no 50º aniversário do apelo lançado por Robert Schuman à França, Alemanha e outros países para que adoptassem uma política económica comum em relação ao carvão e ao aço. Foi nesse dia que o processo de integração europeia teve início. Este é, por conseguinte, o vosso, e nosso, dia comum de celebração da Europa, e estendovos aqui as minhas sinceras felicitações.
Este estado de espírito constituiria a melhor garantia de que a intolerância e a inimizade se manteriam como fenómenos marginais. Simultaneamente, significaria que em país europeu algum os detentores do poder ousariam, em nome da soberania ou do princípio da não ingerência nos assuntos internos, restringir ou limitar sistematicamente, os direitos humanos, quer individuais, quer colectivos. Este desígnio exigirá uma acção comum, sem hipótese de derrogações ou concessões.
A intervenção da NATO no Kosovo é talvez o primeiro passo nessa direcção. O valor dos direitos humanos fundamentais foi colocado acima do clássico valor da soberania estatal. A violação maciça e sistemática dos direitos humanos não deverá constituir, doravante, um mero assunto interno de um país. Está a tornarse uma responsabilidade da comunidade internacional. Se isto marca o início de um novo capitulo nas relações internacionais e no direito internacional, só o tempo do dirá. A este respeito, a Europa e, em especial, a UE, deverão falar a uma só voz.
O verdadeiro caminho da Europa para a globalização passa pelo alargamento da União Europeia a todos os países europeus. É uma empresa exigente, pois iniciarse agora um período de alargamento da União Europeia a países que possuem um
político diferente do dos actuais EstadosMembros. Chegou agora o momento dos países que, na grande divisão do mundo, pertenciam ao antigo Leste ideológico da Europa. Chegou o momento de países que, por causa disso, sofreram atrasos no seu desenvolvimento económico. No entanto, o facto é que só este alargamento significará a verdadeira integração e globalização da Europa, e significará para o Leste e Ocidente europeus o final de um passado e, simultaneamente, o início de um futuro global europeu.
Para estes países, como a Eslovénia, que foram violentamente atirados pelo sistema de blocos para uma cultura diferente, a inclusão na integração europeia representaria também a prova de que, finalmente, regressaram à civilização ocidental. Seja como for, não deveremos esquecer que estes países, incluindo a Eslovénia, mostraram que, num período de tempo relativamente curto, foram capazes de adoptar as regras que, na UE e no Ocidente europeu, levaram longos anos a ser implementadas. Os grandes esforços investidos nas reformas poderão servir de garantia de que o alargamento da UE será benéfico para ambos, para os actuais EstadosMembros e para os que desejam vir a sêlo. Atrasar este alargamento indicaria que a Europa ainda não enterrou o passado, que ainda não aprendeu o suficiente com a história e que a globalização ainda não é um dos seus requisitos internos. Revelaria também que a Europa está a abandonar a sua influência e presença no mundo.
A par deste novo passo em frente qualitativo, surgem dúvidas entre os EstadosMembros da UE. Aprestamse a passar daquilo que conhecem em absoluto para aquilo não conhecem totalmente. A decisão do alargamento acarreta riscos completamente novos; e deverá existir um certo grau de compreensão pelo dilema que a UE agora enfrenta.
Estou a pensar, em primeiro lugar, na realização de reformas internas sérias, institucionais e substanciais, na sua disponibilidade para aceitar novos membros e no adiamento da data do alargamento. Será que, uma vez mais, os interesses específicos de EstadosMembros individuais vêem à tona? Será que a alteração de pontos de vista quanto à adesão sucessiva de novos EstadosMembros, logo quanto estão prontos para aderir, para uma abordagem de adesão em grupo dos candidatos, divididos em duas fases, não significará o adiamento do primeiro alargamento para o final desta primeira década?
Dilemas, dúvidas e incertezas surgem também entre os Estados candidatos. Cresce a impressão de que estão em presença de um alvo em movimento, que se desloca, arrefecendo o entusiasmo dos candidatos mais bem preparados, devido ao sentimento de que terão que aguardar pelos candidatos menos preparados. A clareza e transparência destes pontos de vista teriam obviamente um efeito encorajador, e seria particularmente útil que todos parassem de tentar oferecer mutuamente desculpas. A UE não deveria utilizar os problemas que existem entre os Estados candidatos como uma desculpa para atrasar as suas próprias reformas, sendo que os Estados candidatos não deveriam utilizar as dificuldades existentes em matéria de reformas internas da UE como desculpa para adiarem as reformas de que necessitam para a adesão.
Estas desculpas abrandariam as perspectivas do nascimento da Europa do futuro, e condicionar o alargamento às exigências bilaterais e aos interesses de Estados individuais teria um efeito ainda pior. Incluemse aqui condições que remontam a tempos longínquos da história e que pretendem revêla, em especial, a história da Segunda Guerra Mundial. Estas exigências estão a aparecer devido à posição de poder que detêm aqueles que estão na União Europeia contra os que, sem poderes, apenas exercem o direito de solicitar a sua adesão à União Europeia.
Posto isto, recordo aqui a minha alocução de Novembro de 1995 perante a Comissão de Política Externa, Segurança e Defesa do vosso Parlamento, na legislatura anterior. Nessa altura, falei contra o tratamento discriminatório reservado à Eslovénia, visto que o Governo italiano de então nos impedia, através do seu poder de veto, de assinar o acordo de associação, e impunha como condição a solução daquilo que, para a Itália, eram questões litigiosas decorrentes dos tratados de fronteiras entre a Itália e a antiga Jugoslávia. Encostada à parede, a Eslovénia assinou o chamado "Compromisso Espanhol". Não refiro este episódio para ressuscitar memórias, mas antes porque, nas actuais negociações, se verificaram também tendências para elevar alegados interesses justificados relativamente à Eslovénia à categoria de exigências da UE. Penso aqui na exigência de restituição de propriedades àqueles a quem foram confiscadas na sequência da Segunda Guerra Mundial como parte da punição por colaboração com os regimes de ocupação fascista e nazi. Na então Jugoslávia, a Eslovénia nada fez que fosse contrário ao espírito das resoluções de Potsdam, tomadas pelos aliados, juntamente com os quais os eslovenos lutaram contra o fascismo e o nazismo. Desta vez, a Eslovénia não está disposta a aceitar este tipo de imposição de condições, e espera obter a compreensão e simpatia da parte da União Europeia.
Penso que não deveria, em caso algum, permitirse que questões bilaterais se tornassem a justificação para a imposição de condições para a aceitação da candidatura à adesão à UE; nem se deveriam permitir que obtivessem o apoio pragmático dos EstadosMembros da UE, a bem de fundações claras e abertas da integração europeia e do seu futuro.
Felicitovos com confiança e fé no ideal europeu de associação. Vi confirmada esta minha fé aquando da recente e extremamente bem sucedida visita da excelentíssima senhora Presidente do Parlamento Europeu, Nicole Fontaine, à Eslovénia. Na sua alocução perante o Parlamento esloveno, a senhora Presidente Fontaine expressou o seu claro compromisso para com a promoção de uma Europa unida, afirmando: “É importante que apoiemos a vontade de reforçar as características específicas dos nossos países. Para isso temos que aprofundar as fundações da União Europeia e preparála para o alargamento, de forma a que possa manter, amanhã, toda a sua capacidade de funcionamento, respondendo aos desafios, quer internos, quer externos. Isso só será possível na condição de mantermos o equilíbrio existente entre os países pequenos e grandes e de prosseguirmos o caminho, rumo a uma Europa dos cidadãos."
A Eslovénia é uma pequena nação. Vivemos, durante muitos séculos, inseridos numa comunidade política multinacional, no Império AustroHúngaro e em duas Jugoslávias. Sentimos a verdadeira angústia de não vermos respeitada a nossa identidade nacional, as pressões para que a nossa identidade nacional fosse varrida e as consequências fatais da não existência de igualdade na sociedade e perante a lei. O pior de tudo foi a agressão sofrida durante a ocupação nazi e fascista. O nosso direito à existência como nação foinos retirado. Por essa razão, valorizamos muitíssimo os esforços dos que pretendem levar avante o projecto de construção de uma casa europeia comum, baseada no conceito de autonomia aberta das entidades nacionais e outras na sociedade. A vida na diversidade é a chave do êxito da associação europeia, e a Eslovénia associou o seu futuro a esta ideia. As nossas experiências históricas e o futuro dos nossos cidadãos ditam que não nos podemos reconciliarnos com o isolamento, quer voluntário, quer forçado, relativamente às instituições euroatlânticas. A Eslovénia deseja fazer parte destas, e está preparada para contribuir como puder para a vida comum das nações europeias, mas não está preparada para pagar um preço desmesurado por isso.
A Eslovénia estará pronta para a adesão em finais de 2002, e acredita que será então considerada bemvinda ao clube de EstadosMembros da UE. Congratulamonos também que, em Helsínquia, os EstadosMembros da UE se tenham comprometido em proceder ao alargamento, na mesma data, aos candidatos que estejam mais bem preparados. Para que os objectivos actuais sejam atingidos, as negociações deverão ficar concluídas no próximo ano. Estamos convictos de que o actual andamento das negociações o tornará possível.
Por último, gostaria de salientar que não vejo a globalização e a integração europeia como uma unificação. Os efeitos positivos destes processos são interdependentes do estabelecimento simultâneo da liberdade de individualização e de fragmentação. Não se trata aqui apenas da liberdade e autonomia do indivíduo, mas também da liberdade dos grupos sociais de expressarem as suas filiações e convicções étnicas, culturais, religiosas, políticas e espirituais. Estas liberdades possuem em significado especial na vida das pessoas, e através delas as pessoas expressão a sua ligação a valores específicos. Só o respeito por essas liberdades poderá constituir o alicerce da coexistência europeia. Isso implica o estabelecimento do princípio da "unidade na diversidade ".
A alternativa é clara. Se não formos bem sucedidos na procura, neste novo milénio, dos alicerces da coexistência, que não poderão ser apenas uma negação do passado, mas também uma aceitação activa do futuro, incluindo a formulação de uma política europeia universal de responsabilidade comum numa União Europeia aberta, a Europa orientará de novo o seu destino para o passado, em vez de caminhar para o futuro. Na primeira década do novo século e milénio, a Europa democrática enfrenta também novas provações. É minha firme convicção que os europeus unidos terão mais do que condições para as enfrentar.
Esta ideia pareceme de extrema importância, pois coloca a tónica na coexistência.
A coexistência é a única alternativa concreta para o futuro da humanidade, incluindo o da Europa. Porém, colocase a pergunta: em que se baseará a coexistência? É minha firme convicção que deverá basearse, em primeiro lugar e acima de tudo, na experiência que trazemos connosco e que engendrou os valores, que articulámos como quintessência da democracia europeia e que erigimos como princípios que formam a tela do tecido de que é feita a nova Europa.
A experiência que levamos para o terceiro milénio é uma experiência amealhada com o triunfo e queda dos poderes coloniais e do totalitarismo ideológico, político e social. Como contraponto a estes elementos, embora fazendo parte integrante da nossa experiência, estão o definitivo triunfo do primado do direito e dos direitos humanos; da liberdade dos indivíduos e das nações; a democracia como critério do poder político; e da justiça e estabilidade sociais como objectivos a que devemos constantemente aspirar.
A par da experiência, a nossa coexistência deverá basearse num conjunto de leis que determinarão a vida humana no limiar do terceiro milénio e que permitirão fazer observar e confirmar os referidos valores. Estas são as leis da comunidade global. Por ora, a comunidade global parece cingirse aos mercados, economias e tecnologias da informação e comunicação. A política padece de algum atraso relativamente a esta tendência. No entanto, a criação dos sólidos alicerces da coexistência no mundo exige políticas globalizadas, capazes de gerar a coesão social que equilibrará os efeitos do capital, que, esse sim, já foi globalizado.
A política globalizada pressupõe que as políticas e interesses nacionais assentes na soberania do Estadonação estejam estreitamente ligadas às políticas globais de responsabilidade comum. Tratarseia de uma espécie de “política doméstica” mundial, a que todos os países ficariam vinculados. Esta teria, em parte, como fundamentos os seguintes elementos: a expansão global da democracia política e económica; normas vinculativas individuais e colectivas em matéria de direitos humanos; o diálogo entre culturas religiões e civilizações diferentes; a oposição ao nacionalismo e à xenofobia; um novo equilíbrio entre as regiões economicamente desenvolvidas e as que estão em vias de desenvolvimento; a globalização do ensino, do conhecimento, da investigação e da informação; o desenvolvimento da cooperação internacional e interregional; a construção de uma ordem social, baseada no modelo de justiça social e de solidariedade; uma segurança e defesa comuns; e a luta contra o crime organizado. Com estas políticas poderíamos procurar uma forma de assegurar que os antigos confrontos ideológicos políticos e militares da Guerra Fria não sejam substituídos por conflitos de culturas, religiões e civilizações.
Se quisermos rumar a responsabilidade política a nível mundial, deveremos caminhar, o mais rapidamente possível para uma política de responsabilidade comum na Europa; nesta mesma Europa que reforça agora os alicerces da coexistência para o futuro. É o que se anuncia nas políticas comuns europeias não só na política monetária, mas também na política externa, de segurança e de defesa comum , na Carta Europeia dos Direitos Humanos e, talvez, numa futura constituição da Europa. É também o que se anuncia com os esforços em matéria de gestão de crises, que permitirão evitar que as crises internas e externas dos países da região degenerem em agressão e conflitos armados, que poderiam ameaçar a paz, a segurança e a prosperidade comuns. Uma política global de responsabilidade política exige não só que nos precavamos contra as acções de terceiros, que possam prejudicar a comunidade, mas também, e mais importante, que, nós próprios, nos abstenhamos de recorrer a tais acções."@pt11
"Fru ordförande, ärade ledamöter! Det är en ära för mig att få tala i detta vördnadsvärda parlament.
I den öppna multipolära värld där det inte längre finns eurocentrism kan Europa bli en av fanbärarna för civiliserad utveckling bara om det har inre globalisering, samtliga av dess delar är införlivat i det och ingen är utestängd från den gemensamma framtiden eller marginaliserad.
I ruinerna från Berlinmuren håller emellertid spår av nya skiljemurar på att framträda i Europa. I verkligheten finns det flera Europa. Vi har här länderna i Europeiska unionen och medlemmarna i Nato, som utvecklas mot bakgrund av den långa europeiska demokratiska traditionen, iakttagande av mänskliga rättigheter och utsikter till ett nytt ekonomiskt uppsving med en tillhörande gemensam europeisk valuta. Denna gruppering omfattar också en del små länder som har upplevt en betydande utveckling i EU och har bevarat sina särdrag.
Det andra Europa är de länder som förhandlar med Europeiska unionen: länder som därför väntar i första- eller andraklassväntrum på det europeiska tåget.
Det tredje Europa utgörs av de länder i Öst- och Sydösteuropa (Ukraina, Kroatien, Bosnien-Herzegovina, Albanien, Makedonien och Moldavien) som ännu inte kommit fram till stationen trots att de vill det. En del av dem kommer inte att nå den utan hjälp.
Det finns också en grupp länder som för närvarande inte vill ansluta sig till EU. De skulle föredra att leka med projektet för en ny ideologisk splittring av Europa. Vi kan kalla det för det fjärde Europa. Serbien, berett att fälla utslaget om stabilitet i Sydösteuropa, har kastats in i det fjärde Europa av dess aggressiva nationella politiska elit som från tid till annan har stötts av de nationalistiska ambitionerna hos politiska eliter från andra Balkannationer. Eftersom landet beslutar om de varaktiga grundvalarna för fred och också, efter krigets fasor på Balkan, om Kosovos och Montenegros framtid, får den europeiska enheten än en gång genomgå ett svårt prov. Möjligheten för blodiga militära sammanstötningar är fortfarande verklighet.
Denna enhet kommer att bli ännu viktigare när Serbien behöver hjälp till den demokratiska omvandlingsprocessen och när landet kommer att möta sanningen och sitt eget ansvar. Denna omvandling kommer att öppna upp för en demokratisk och mångfaldig politik samt ansträngningar att åter införa det europeiska värdesystemet i det serbiska folkets medvetande. Det kommer då att bli nödvändigt för Serbien – och också för andra Balkanländer – att få sig förelagt den utmanande men realistiska utsikten att ansluta sig till den europeiska integrationen. En integration som föreläggs varje land på samma villkor utan särskilda fördelar men som därför kräver ännu mer hjälp.
Inget av dessa Europa är immunt mot politiska och kulturella omläggningar som kan snedvrida deras demokratiska bild, inte ens det första Europa. Jag tänker på de grova formerna av främlingsfientlighet och utlänningshat, motståndet mot fri rörlighet för arbete samt antisemitism som i sin helhet ingår i dagens politiska populism. Detta sätter press på grundläggande värden och hotar samlevnaden och vår gemensamma framtid. Okänslighet för dessa fenomen skulle skapa nya barriärer mellan oss. Vi påminns om detta genom den erfarenhet vi bär med oss. Jag tror att vissa europeiska länders reservationer gentemot det österrikiska frihetspartiet motiveras av denna erfarenhet och att denna reaktion kommer att vara konsekvent och utan hänsyn till vem som kan påverkas av den.
Jämsides med de gamla splittringarna håller nya splittringar på att uppstå och de drabbar Europa ännu mer radikalt därför att informationssamhället i dagens värld utmanar varje sida av våra liv. Det finns allt ökande tecken på att två klasser i samhället håller på att uppkomma. Världen håller på att splittras på ett nytt sätt. Å ena sidan, finns de arbetslösa och de som genom otillräckliga kunskaper inte har tillträde till den moderna informationstekniken. De hotas av social uteslutning, stagnering och marginalisering. Å andra sidan finns de som har den nödvändiga utbildningen och därmed garanteras en framtid. Det är ett nytt fenomen som nyligen identifierades vid EU-konferensen i Lissabon om social sammanhållning.
Det är tydligt att alla i Europa för närvarande möter samma problem och vi reagerar alla på dem. Vi reagerar naturligtvis inte alla på fullt samma sätt. Det är dock nödvändigt att vi alla utgår från samma värdesystem när vi söker svaren. De gemensamma värdegrundvalarna för samlevnad har fastställts. Nu måste alla ges möjlighet att leva i enlighet med dessa värden.
Avgörande betydelse för detta kan troligen tillskrivas den nya engagemangskänslan i Europa, som jag ser som ett Europaomfattande system för mänskliga band, samarbete, solidaritet, respekt och andra värden. Det innebär inte endast fri rörlighet för idéer, arbete, varor och kapital utan också värden såsom respekt för mångfald, tolerans, jämlikhet inför lagen för 'Europas medborgare', oberoende av deras nationella, etniska och kulturella tillhörighet eller inställning. Det kommer att ge möjlighet till en hög grad av identifikation med samma värden i hela Europa, vilket i sin tur kan utgöra Europas grundläggande förenande struktur.
Jag gläder mig särskilt åt att jag har fått tillfälle att göra det på den femtionde årsdagen av Robert Schumans appell till Frankrike, Tyskland och andra länder om att ansluta sig till en gemensam ekonomisk politik för stål och kol. Det var den dagen som den europeiska integrationsprocessen inleddes. Det är er och vår gemensamma europeiska dag för högtidlighållande och jag vill framföra mina uppriktiga gratulationer.
Denna sinnesstämning skulle vara den bästa garantin för att intolerans och fiendskap förblir ett marginellt fenomen. Samtidigt skulle det betyda att inte i något europeiskt land skulle makthavarna, i överhöghetens namn eller för principen om icke-inblandning i inrikesfrågor, systematiskt våga undertrycka eller begränsa vare sig individuella eller kollektiva mänskliga rättigheter. En sådan händelse skulle tveklöst och kompromisslöst kräva gemensamma åtgärder.
Natointerventionen i Kosovo är kanske det första steget i den riktningen. Värdet av grundläggande mänskliga rättigheter ställdes över värdet av klassisk statlig överhöghet. Systematisk massöverträdelse av mänskliga rättigheter får hädanefter vara inte bara en inrikesfråga för ett enskilt land. Det håller på att bli en ansvarsfråga för det internationella samfundet. Huruvida det anger början av ett nytt kapitel i internationella förbindelser och internationell rätt, kan bara tiden utvisa. Europa, och i synnerhet EU, bör inte var i valet och kvalet över detta.
Den verkliga globaliseringsvägen för Europa är en utvidgning av Europeiska unionen till att omfatta samtliga europeiska länder. Det är ett utmanande företag, för nu börjar en period av utvidgning av Europeiska unionen till länder som har en annorlunda politisk bakgrund än de aktuella medlemmarna. Nu är det de länders tur som i den stora splittringen av världen tillhörde det tidigare ideologis Östeuropa. Det är de länders tur som på grund av detta försenats i sin ekonomiska utveckling. Ändå är det så att endast den här utvidgningen kommer att innebära en verklig integration och globalisering av Europa och kommer att för de europeiska öst- och väststaterna innebära slutet på det förflutna och för båda delarna början på en övergripande europeisk framtid.
Vad gäller länder, såsom Slovenien, som mot sin vilja flyttades av östblockssystemet till en annan kultur skulle också ett införlivande i den europeiska integrationen utgöra bevis för att de äntligen har återvänt till västcivilisationen. Vi skall i varje fall inte glömma att dessa länder, inbegripet Slovenien, har visat att de på en relativt kort tid har kunnat anta regler som det har tagit relativt lång tid att införa i EU och i de europeiska västländerna. De stora ansträngningar som satsats på reformer kan tjäna som säkerhet för att EU:s utvidgning kommer att bli till fördel för både de aktuella medlemmarna och för de länder som vill bli medlemmar. Att hejda utvidgningen skulle ange att Europa fortfarande inte har begravt det förflutna, att det inte har lärt tillräckligt av historien och att globalisering inte är ett inre krav än. Det skulle också ange att Europa överger sitt inflytande och sin närvaro i världen.
Jämsides med det nya kvalitativa steget framåt håller tvivel på att uppstå bland EU:s medlemmar. De går från det fullständigt kända till det inte fullständigt kända. Beslutet om utvidgningen medför fullständigt nya risker och det måste finnas en grad av förståelse för det dilemma som EU står inför.
Jag tänker i första hand på genomförandet av betydande interna, institutionella och väsentliga reformer i EU, EU:s beredskap att godkänna nya medlemmar och uppskjutandet av datum för utvidgningen. Skulle det kanske vara så att än en gång är det enskilda medlemsstaters särintressen som kommer upp till ytan? Betyder inte den förändrade åsikten om gradvis godkännande av nya länder, så snart som de är färdiga att bli godkända, till ett gruppgodkännande av kandidater i en första och andra runda, en ny omkastning av utvidgningen mot slutet av det första årtiondet?
Bryderier, tvivel och osäkerhet håller också på att uppstå bland kandidatländerna. Intrycket av ett "rörligt mål", som förskjuts och dämpar de bättre förberedda kandidaternas entusiasm och ger dem känslan att de kommer att få vänta på de mindre förberedda kandidaterna. Tydlighet och öppenhet när det gäller dessa åsikter skulle naturligtvis få en uppmuntrande effekt och det skulle vara särskilt fördelaktigt om alla kunde upphöra med att be varandra om ursäkt. EU får inte använda kandidatländernas problem till ursäkt för att försena sina egna reformer samtidigt som kandidatländerna inte får använda svårigheterna med EU:s interna reformer till ursäkt för att skjuta upp de reformer de behöver för fullt medlemskap.
Sådana ursäkter skulle fördröja utsikterna för det nya Europas tillkomst och göra utvidgningen villkorad på bilateral begäran och de enskilda ländernas intressen skulle ha samma effekt. Det inbegriper villkor som går långt tillbaka i historien och försöker revidera den, i synnerhet historien om andra världskriget. Sådana krav håller på att uppstå från de länder som har maktpositionen att vara i Europeiska unionen gentemot maktlösheten hor de länder som bara nätt och jämt utövar rätten att bli godkända för anslutning till Europeiska unionen.
Här skulle jag vilja påminna om mitt tal i november 1995 till utskottet för utrikespolitik, säkerhets- och försvarsfrågor i ert parlament i dess föregående sammansättning. Vid den tiden argumenterade jag mot den diskriminerande behandlingen av Slovenien, eftersom den dåvarande italienska regeringen med sitt veto hindrade oss från att skriva under associeringsavtalet och satte som villkor lösningen av problem som för Italien var tvistefrågor som härrörde från gränsavtalen mellan Italien och f.d. Jugoslavien. Med ryggen mot väggen undertecknade Slovenien den så kallade "spanska kompromissen". Jag nämner inte denna episod för att återuppliva minnen utan snarare för att det också har uppstått tendenser i de aktuella förhandlingarna att öka påstått berättigade räntor i samband med Slovenien till en EU-begärans nivå. Jag tänker på kraven på återställande av egendom till de personer från vilka den beslagtogs efter andra världskriget såsom en del av bestraffningen för samarbete med nazistiska och fascistiska ockupationsregimer. I dåvarande Jugoslavien gjorde inte Slovenien något som inte skedde i andan från Potsdamresolutionerna av de allierade med vilka slovenierna kämpade tillsammans mot nazism och fascism. Denna gång vill inte Slovenien acceptera detta slags åläggande av villkor och förväntar sig förståelse och sympati från Europeiska unionen.
Jag tror att enskilda bilaterala frågor inte i något fall bör tillåtas bli ett skäl för att ställa villkor för godkännande till fullständigt medlemskap i EU. Inte heller bör de tillåtas vinna pragmatiskt stöd av EU-medlemmarna av hänsyn till tydliga och öppna grundvalar bör finnas i den europeiska integrationen och i dess framtid.
Jag gratulerar er med tillförsikt och förtroende för den europeiska associeringstanken. Min tillförsikt för detta stärks av det nyligen mycket lyckade besöket av Europaparlamentets framstående talman, fru Fontaine, i Slovenien. I sitt tal till det slovenska parlamentet uttryckte fru Fontaine sitt tydliga engagemang i att främja projektet att ena Europa och sade följande: "Det är viktigt att vi stöder viljan att stärka de speciella särdragen i vart och ett av våra länder. Vi måste därför fördjupa Europeiska unionens grundvalar och förbereda unionen inför utvidgningen på ett sådant sätt att den i framtiden behåller sin förmåga att anta både inre och yttre utmaningar. Det kommer att vara möjligt bara under förutsättning att vi behåller den befintliga balansen mellan små och stora länder och fortsätter på vägen mot ett medborgarnas Europa."
Slovenien är en liten nation. Under många århundraden har vi levt i en multinationell politisk gemenskap, i imperiet Österrike-Ungern och två Jugoslavien. Vi kände ångest för att den nationella identiteten inte respekterades, för påtryckningar så att vår nationella identitet skulle utplånas och de ödesdigra konsekvenserna av ojämlikhet i samhället och inför lagen. Det värsta av allt var angreppen under nazist- och fascistockupationen. Vår rätt att existera såsom nation togs ifrån oss. Därför värderar vi i hög grad ansträngningarna av dem som för projektet för ett gemensamt europeiskt hem framåt, som är grundat på begreppet: öppet självstyre för nationella och andra enheter i samhället. Ett liv i mångfald är nyckeln till framgång för den europeiska sammanslutningen och Slovenien har bundit sin framtid till den. Våra historiska erfarenheter och våra medborgares framtid påbjuder att vi inte kan förlika oss med vare sig frivillig eller påtvingad isolering från europeisk-atlantiska institutioner. Slovenien vill bli en del av dem och är berett att bidra efter förmåga i de europeiska nationernas vanliga liv, men är inte berett att betala ett orättvist pris för det.
Slovenien kommer att vara berett före slutet av år 2002 och tror att landet då kommer bli välkommet i klubben av EU:s medlemsstater. Vi gläder oss också åt att EU:s medlemsstater band sig i Helsingfors för utvidgning samma datum som för de bäst förberedda kandidatländerna. För att de aktuella målen skall uppnås bör förhandlingarna avslutas nästa år. Vi är övertygade om att de aktuella framstegen i förhandlingarna bör göra det möjligt.
Jag skulle slutligen vilja betona att jag inte ser globalisering och europeisk integration såsom ett enande. De positiva effekterna av dessa processer är beroende av den samtidigt upprättade friheten till individualisering och fragmentering. Det är inte bara frihet och självstyre för individen utan också frihet för socialgrupper att uttrycka etniska, kulturella, religiösa, politiska och spirituella anknytningar och övertygelser. Dessa friheter har en särskild betydelse i människors liv och genom dem uttrycker människor sitt band till specifika värden. Grundvalen för europeisk samlevnad kan bara vila på respekten för dessa friheter. Detta innebär att principen om "enighet i mångfald" skall fastställas.
Alternativet är klart och tydligt. Om vi inte i detta nya årtusende lyckas finna grundvalarna för samlevnad, vilket inte bara får vara ett förnekande av det förflutna utan också ett aktivt accepterande av framtiden, inbegripet utformningen av en allmän europeisk politik för gemensamt ansvar i en öppen europeisk union, kommer Europa att styra sitt öde bakåt till det förflutna i stället för till framtiden. Under det första årtiondet i det nya århundradet och årtusendet står också det demokratiska Europa inför nya prov. Min bestämda övertygelse är att enade européer skulle kunna lyckas över förväntan i dessa prov.
Denna tanke verkar för mig vara av särskild vikt därför att den betonar samlevnad.
Samlevnad är det enda verkliga alternativet för mänsklighetens framtid, inbegripet Europas framtid. Ändå är frågan följande: vad kommer samlevnaden att grundas på? Min egen fasta övertygelse är att den först och främst bör grundas på den erfarenhet som vi för med oss och som har alstrat de värden som vi har angett såsom kärnan för europeisk demokrati och förklarat vara de principer som binder samman själva strukturen i det nya Europa.
In i det tredje årtusendet för vi med oss erfarenhet från kolonialmakters och ideologisk, politisk och social totalitarisms uppgång och fall. Dess motbild, som också är en väsentlig del av vår erfarenhet, är det grundläggande inrättandet av rättssäkerhet och mänskliga rättigheter, frihet för individer och nationer, demokrati såsom kriterium för politisk makt, social rättvisa och stabilitet såsom de mål mot vilka vi ständigt måste sträva.
Jämsides med erfarenhet bör vår samlevnad grundas på en samling lagar som kommer att styra människans liv på tröskeln till det tredje årtusendet och i vilka dessa värden kommer att genomföras och bekräftas. Det är lagarna för global gemenskap. Den globala gemenskapen tycks för närvarande vara begränsad till marknader, ekonomier samt informations- och kommunikationsteknik. Politiken släpar efter denna utveckling. Ändå kräver de solida samlevnadsgrundvalarna i världen en globaliserad politik i stånd att skapa en social sammanhållning som balanserar effekterna av det redan globaliserade kapitalet.
Globaliserad politik förutsätter att nationell politik och nationella intressen, grundade på nationalstatens överhöghet, skall vara anknutna till det gemensamma ansvarets globala politik. Det skulle vara en sorts "inhemsk världspolitik" till vilken alla länder skulle vara anslutna. Den skulle delvis vara grundad på följande faktorer: en global spridning av politisk och ekonomisk demokrati, bindande normer för individuella och kollektiva mänskliga rättigheter, dialog mellan olika kulturer, religioner och samhällskulturer, opposition mot nationalism och främlingsfientlighet, ny balans mellan ekonomiskt utvecklade delar av världen och utvecklingsländer, globalisering av lärande, kunskap, forskning och information, utveckling av internationellt och interregionalt samarbete, uppbyggnad av en social ordning grundad på modellen för social rättvisa och solidaritet, gemensam säkerhet och gemensamt försvar samt kamp mot organiserad brottslighet. Med en sådan politik får vi söka ett sätt att säkra att de tidigare ideologiska, politiska och militära kraftmätningarna från det kalla krigets dagar inte ersätts av kulturkrockar samt religiösa och samhälleliga konflikter.
Om vi skall gå mot ett världsomfattande politiskt ansvar bör vi med det snaraste gå mot en gemensam ansvarspolitik i Europa, i just det Europa som för närvarande håller på att stärka grundvalarna för framtida samlevnad. Detta håller på att inledas genom en gemensam europeisk politik – inte bara penningpolitik utan också utrikespolitik samt försvars- och säkerhetspolitik. – den europeiska stadgan för mänskliga rättigheter och kanske en framtida europeisk konstitution. Det har också inletts genom ansträngningarna att skapa krisförvaltning, vilket förebygger yttre och inre kriser i länder i området som går över till väpnad konflikt och angrepp som kan hota gemensam fred och säkerhet samt gemensamt välstånd. En global politik för gemensamt ansvar kräver inte bara att vi förebygger andras åtgärder som kan skada gemenskapen utan också och viktigast att vi avstår från sådana åtgärder."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"'pedigree'"11
"Kuçan,"8,10,3,12,11
"Ku�an,"5
"Presidente da Eslovénia"11
"Presidente de Eslovenia"12
"Slovenian presidentti ."5
"ex"9
"Πρόεδρος της Σλοβενίας"8
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples