Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2000-05-17-Speech-3-167"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.20000517.9.3-167"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Mr President, I wish to begin by commenting on the necessity of conditionality. I agree with a number of the contributions here. I would also say that what we are facing here is not a tighter regime of conditionality than what Member States are actually pursuing in their bilateral development cooperation, as nowadays it is necessary to ensure that the use of resources corresponds to the goals that are set.
If we look at the substance, it is also the link to focusing better on social aspects in the HIPC countries – that is the key to what they have to do. There is also evidence of this being taken up by the World Bank and the IMF, with those institutions coming on board in terms of giving priority to these aspects. In a way, one could say that we are witnessing a move from the Washington consensus to the Copenhagen consensus.
The good part of this is that the IMF, with the poverty reduction strategy papers, is aligning itself with the goals the World Bank set a few years ago. All this shows that the fight against poverty is at the centre of this effort. So the combination of keeping the focus on perhaps narrowly defined HIPC countries and looking at the social consequences inside those countries is quite reasonable.
I turn to the matter of whether too few countries are part of the initiative. It would be wrong to think that we could simply broaden its scope and welcome all developing countries to it. There would be a number of adverse effects if we did so. Firstly, the cost of the HIPC initiative would increase dramatically because the wealthier these countries are, or the less poor, the bigger the debt they have acquired. So it must be borne in mind that this has to do with helping the poorest countries to determine those areas in which they can manage the remaining debt. The idea was never to cancel all debt from the Third World countries because that was totally impracticable. We are at a level of 0.22% or 0.23% for official development assistance, far from the 0.7% target that in principle everybody has agreed to and which only a limited number of countries have actually reached.
The 350bn would not be a manageable figure, and also the value for the poorest countries would be watered down if it were shared amongst the less poor middle-income countries.
I would say to Mrs Schörling that almost all money for HIPC is found from the existing development budgets. This is also the case for the billion of EDF money we are reallocating. The nice thing about it is that the ACP countries accepted it, and this is a reallocation that moves money from the relatively better-off to the poorest countries in the ACP group. So we are doing something very concrete by improving the poverty focus of our general activity in this reallocation. That part of it is highly welcome. The good thing is that we had the money so we were able to do something of real value as the only donor around, except for a few elite donors who are trying to shame the rest by moving forward and setting a good example – the usual gang. Otherwise, the European Union is the only one able to do something of real value.
Finally, I welcome very much the way this debate has gone. Parliament's interest is an important asset for the European Union."@en3
|
| lpv:translated text |
"Hr. formand, jeg vil gerne indlede med at kommentere nødvendigheden af betingethed. Jeg er enig i en række af bidragene her. Jeg vil også sige, at det, vi står over for her, ikke er en strammere betingethedsordning end det, medlemsstaterne rent faktisk forfølger i deres bilaterale udviklingssamarbejde, da det nu til dags er nødvendigt at sikre, at ressourceanvendelsen svarer til de mål, der er fastsat.
Hvis vi ser på substansen, er det også forbindelsen til en bedre fokusering på de sociale aspekter i HIPC-landene - det er nøglen til det, de skal gøre. Der er også tegn på, at dette bliver taget op af Verdensbanken og IMF, og at disse institutioner slutter sig til, når det gælder om at prioritere disse aspekter. På en måde kunne man sige, at vi er vidne til en overgang fra den konsensus, man nåede frem til i Washington, til den konsensus, man nåede frem til i København.
Det gode ved dette er, at IMF med strategipapirerne om fattigdomsnedbringelse stiller sig på linje med de mål, som Verdensbanken satte for et par år siden. Alt dette viser, at fattigdomsbekæmpelsen står i centrum for indsatsen. Så en kombination af at holde fokus rettet mod en række måske snævert definerede HIPC-lande og at se på de sociale konsekvenser i disse lande er ret så fornuftig.
Jeg vender mig nu til spørgsmålet om, hvorvidt alt for få lande er med i initiativet. Det ville være forkert at tro, at vi blot kunne gøre dets deltagerkreds bredere og hilse andre udviklingslande velkomne som deltagere i det. Der ville være en række negative virkninger, hvis vi gjorde dette. For det første ville udgifterne til HIPC-initiativet forøges drastisk, for jo rigere disse lande er, eller jo mindre fattige de er, jo større gæld har de pådraget sig. Så det må erindres, at dette handler om at hjælpe de fattigste lande til at pege på de områder, hvor de kan klare den resterende gæld. Det var aldrig tanken at afskrive al gæld for tredjeverdenslandene, for det ville have været fuldstændigt praktisk umuligt. Vi befinder os på et niveau af 0,22% eller 0,23% for officiel udviklingsbistand, langt fra den 0,7%'s målgruppe, som alle i princippet er blevet enige om, og som kun et begrænset antal lande rent faktisk har nået.
De 350 milliarder ville aldrig have været et overkommeligt beløb, og værdien for de fattigste lande ville også være blevet udvandet, hvis det skulle deles blandt de mindre fattige mellemindkomstlande.
Jeg vil sige til fru Schörling, at næsten alle pengene til HIPC kommer fra de eksisterende udviklingsbudgetter. Dette gælder også for den milliard EUF-penge, som vi omfordeler. Det gode ved dette er, at AVS-landene accepterede det, og dette er en omfordeling, der flytter penge fra de relativt rigere til de fattigste lande i AVS-gruppen. Så vi gør noget meget konkret ved at forbedre vores generelle aktivitets fattigdomsfokus i denne omfordeling. Denne del af det er højst velkommen. Det gode ved det er, at vi havde pengene, så vi kunne gøre noget af reel værdi som den eneste tilstedeværende donor undtagen nogle få elitedonorer, der forsøger at gøre resten til skamme ved at skride frem og være et godt eksempel - det sædvanlig slæng. Ellers er Den Europæiske Union den eneste, der er i stand til at gøre noget af reel værdi.
Endelig bifalder jeg meget den måde, denne debat har forløbet. Parlamentets interesse er et vigtigt aktiv for Den Europæiske Union."@da1
"Herr Präsident, ich möchte zunächst auf die Notwendigkeit der Konditionalität eingehen. Ich stimme vielen der hier geäußerten Auffassungen zu. Ich möchte außerdem darauf hinweisen, daß wir hier nicht über eine strengere Regelung der Konditionalität sprechen als sie in den Mitgliedstaaten ohnehin schon in der bilateralen Entwicklungszusammenarbeit angewandt wird, da unbedingt sichergestellt werden muß, daß der Einsatz von Ressourcen mit den festgelegten Zielen übereinstimmt.
Im wesentlichen geht es um die stärkere Konzentration auf soziale Aspekte in den hochverschuldeten armen Ländern – dies ist die zentrale Aufgabe dort. Auch von seiten der Weltbank und des IWF wird dies nun aufgegriffen, und auch sie räumen sozialen Aspekten nun eine höhere Priorität ein. Man könnte sagen, daß wir derzeit eine gewisse Verlagerung der Kriterien beobachten können, vom ursprünglichen Konsens von Washington hin zum Konsens von Kopenhagen.
Das Positive daran ist, daß der IWF sich mit den Strategiepapieren zur Armutsbekämpfung den Zielen anschließt, die vor einigen Jahren von der Weltbank festgelegt wurden. Dies zeigt, daß die Bekämpfung der Armut im Mittelpunkt dieser Bemühungen steht. Daher ist es durchaus sinnvoll, sich auch weiterhin auf die möglicherweise etwas eng definierten HIPC-Länder zu konzentrieren und gleichzeitig die sozialen Auswirkungen innerhalb dieser Länder zu beobachten.
Ich möchte nun auf die Frage eingehen, ob zu wenige Länder in diese Initiative aufgenommen worden sind. Es wäre falsch, anzunehmen, wir könnten diese Initiative einfach ausweiten und alle Entwicklungsländer einbeziehen. Dies hätte zahlreiche negative Auswirkungen. Erstens würden die Kosten der HIPC-Initiative drastisch steigen, denn je wohlhabender – oder je weniger arm – diese Länder sind, um so größer ist der angehäufte Schuldenberg. Vergessen wir nicht, daß wir lediglich den ärmsten Ländern dabei helfen wollen, die Bereiche festzulegen, in denen sie den Schuldendienst für ihre verbleibenden Schulden leisten können. Das Ziel war niemals, den Ländern der Dritten Welt alle ihre Schulden zu erlassen, denn dies wäre gar nicht praktikabel. Derzeit liegt die öffentliche Entwicklungshilfe bei 0,22 % beziehungsweise 0,23 % und damit weit unter dem empfohlenen Wert von 0,7 %, dem im Prinzip alle Länder zugestimmt haben, der jedoch nur von wenigen Ländern auch tatsächlich erreicht wird.
350 Milliarden wären eine unüberschaubare Summe, und für die ärmsten Länder würde nicht mehr viel übrigbleiben, wenn dieser Betrag auch unter den weniger armen Ländern mit mittlerem Einkommen aufgeteilt würde.
Frau Schörling möchte ich darauf hinweisen, daß fast alle Mittel für die HIPC-Initiative aus den vorhandenen Haushaltsmitteln für die Entwicklungshilfe stammen. Dies betrifft auch den Betrag von einer Milliarde aus EEF-Mitteln, die wir neu zuweisen. Die AKP-Staaten haben dieser Umverteilung zugestimmt, und so fließt nun Geld von den relativ wohlhabenden Staaten der AKP-Gruppe an die ärmsten Länder dieser Gruppe. Damit leisten wir einen konkreten Beitrag, denn mit dieser Umschichtung stellen wir die Armutsbekämpfung noch mehr in den Mittelpunkt unserer allgemeinen Aktivitäten. Dieser Aspekt wird sehr begrüßt. Wir freuen uns, daß dieses Geld verfügbar war und wir damit einen wirklich wertvollen Beitrag leisten konnten als einziger vorhandener Geber, abgesehen von den wenigen, ganz besonderen Gebern, der üblichen Gruppe, die mit gutem Beispiel vorangeht und uns alle beschämt. Abgesehen von dieser speziellen Gruppe ist die Europäische Union der einzige Geber, der mit seiner Hilfe tatsächlich etwas bewirken kann.
Abschließend möchte ich noch zum Ausdruck bringen, daß ich den Verlauf dieser Aussprache sehr begrüße. Das Interesse des Parlaments ist von großem Wert für die Europäische Union."@de7
".
Κύριε Πρόεδρε, επιθυμώ να ξεκινήσω σχολιάζοντας την αναγκαιότητα της υπό όρους χορήγησης ανακούφισης από τα χρέη. Συμφωνώ με ορισμένες από τις παρεμβάσεις που πραγματοποιήθηκαν εδώ. Θα ήθελα επίσης να πω ότι αυτό που αντιμετωπίζουμε εδώ δεν είναι ένα καθεστώς της υπό όρους χορήγησης ανακούφισης από τα χρέη αυστηρότερο από εκείνο που επιδιώκουν στην πραγματικότητα τα κράτη μέλη κατά τη διμερή συνεργασία τους για την ανάπτυξη, καθώς στις μέρες μας είναι αναγκαίο να διασφαλίζεται ότι η χρήση των πόρων ανταποκρίνεται στους στόχους που έχουν τεθεί.
Εάν κοιτάξουμε την ουσία, θα δούμε ότι αυτό αποτελεί επίσης τον σύνδεσμο για την καλύτερη επικέντρωση στις κοινωνικές πτυχές στις χώρες HIPC – αυτό είναι το κλειδί για εκείνα που πρέπει να πράξουν. Υπάρχουν επίσης στοιχεία ότι το ζήτημα αυτό τίθεται από την Παγκόσμια Τράπεζα και το ΔΝΤ, με αυτά τα ιδρύματα να συμφωνούν να δοθεί προτεραιότητα σε αυτές τις πτυχές. Κατά κάποιο τρόπο, θα μπορούσε κανείς να πει ότι γινόμαστε μάρτυρες της μετάβασης από τη συναίνεση της Ουάσινγκτον στη συναίνεση της Κοπεγχάγης.
Το θετικό αυτής της κατάστασης είναι ότι το ΔΝΤ, με τα έγγραφα στρατηγικής για τη μείωση της φτώχειας, ευθυγραμμίζεται κι αυτό με τους στόχους της Παγκόσμιας Τράπεζας οι οποίοι τέθηκαν λίγα χρόνια πριν. Όλα αυτά καταδεικνύουν ότι η καταπολέμηση της φτώχειας βρίσκεται στο επίκεντρο αυτής της προσπάθειας. Έτσι, ο συνδυασμός διατήρησης της εστίασης στις ενδεχομένως στενά καθορισμένες χώρες HIPC και στην εξέταση των κοινωνικών συνεπειών στο εσωτερικό αυτών των χωρών είναι αρκετά λογικός.
Στρέφομαι τώρα στο ζήτημα του εάν είναι υπερβολικά λίγες οι χώρες που λαμβάνουν μέρος σε αυτή την πρωτοβουλία. Θα ήταν λάθος να σκεφθεί κανείς ότι θα μπορούσαμε απλώς να διευρύνουμε το πεδίο της πρωτοβουλίας και να καλωσορίσουμε όλες τις αναπτυσσόμενες χώρες σε αυτή. Θα υπήρχαν ορισμένες δυσμενείς συνέπειες εάν πράτταμε κάτι τέτοιο. Πρώτον, το κόστος της πρωτοβουλίας HIPC θα αυξανόταν δραματικά, διότι όσο πλουσιότερες είναι αυτές οι χώρες, ή όσο λιγότερο φτωχές, τόσο μεγαλύτερο χρέος έχουν συσσωρεύσει. Έτσι, πρέπει να έχουμε στο μυαλό μας ότι η πρωτοβουλία έχει σκοπό να βοηθήσει τις φτωχότερες χώρες να προσδιορίσουν τους τομείς εκείνους στους οποίους μπορούν να διαχειρισθούν το απομένον χρέος. Ο σκοπός δεν ήταν ποτέ να καταργηθεί το σύνολο των χρεών των χωρών του Τρίτου Κόσμου, διότι αυτό ήταν εντελώς ανέφικτο. Βρισκόμαστε σε ένα επίπεδο 0,22% ή 0,23% σε ό,τι αφορά την επίσημη αναπτυξιακή βοήθεια, μακριά από τον στόχο του 0,7% στον οποίο συμφώνησαν καταρχήν όλοι, και τον οποίο μόνο ένας περιορισμένος αριθμός χωρών έχει στην πραγματικότητα εκπληρώσει.
Τα 350 δις δεν θα ήταν ένας εύχρηστος αριθμός, και επίσης η αξία για τις φτωχότερες χώρες θα μειωνόταν εάν το ποσό μοιραζόταν μεταξύ των λιγότερο φτωχών μεσαίου εισοδήματος χωρών.
Θα ήθελα να πω στην κυρία Schörling ότι όλα σχεδόν τα χρήματα για την HIPC βρίσκονται από τους υφιστάμενους προϋπολογισμούς ανάπτυξης. Αυτό συμβαίνει και για το δισεκατομμύριο από τα χρήματα του ΕΤΑ, το οποίο ανακατανέμουμε. Το θετικό σχετικά με αυτό είναι ότι οι χώρες ΑΚΕ το αποδέχθηκαν, και αυτή είναι μια ανακατανομή που μεταφέρει χρήματα από τις σχετικά πιο ευημερούσες χώρες προς τις φτωχότερες χώρες της ομάδας ΑΚΕ. Έτσι, πραγματοποιούμε κάτι πολύ συγκεκριμένο βελτιώνοντας την εστίαση της γενικής δραστηριότητάς στη φτώχεια στη συγκεκριμένη ανακατανομή. Αυτό το τμήμα της είναι λίαν ευπρόσδεκτο. Το καλό είναι ότι είχαμε τα χρήματα, επομένως μπορούσαμε να κάνουμε κάτι πραγματικά αξιόλογο ως ο μοναδικός πρόθυμος χορηγός βοήθειας, εκτός από ορισμένους “εκλεκτούς” χορηγούς βοήθειας που προσπαθούν να ντροπιάσουν τους υπόλοιπους προχωρώντας μπροστά και δίνοντας το θετικό παράδειγμα – η συνήθης ομάδα. Διαφορετικά, η Ευρωπαϊκή Ένωση είναι η μόνη που μπορεί να κάνει κάτι πραγματικά αξιόλογο.
Τέλος, επιδοκιμάζω πολύ θερμά τον τρόπο με τον οποίο εξελίχθηκε αυτή η συζήτηση. Το ενδιαφέρον του Κοινοβουλίου αποτελεί σημαντικό πλεονέκτημα για την Ευρωπαϊκή Ένωση."@el8
"(EN) Señor Presidente, empezaré por referirme a la necesidad de la condicionalidad. Estoy de acuerdo con bastante de lo que se ha dicho aquí. Diré también que no nos enfrentamos aquí con un régimen de condicionalidad más riguroso que el de los Estados miembros preconizan en su cooperación bilateral para el desarrollo, pues hoy en día es indispensable conseguir que la utilización de los recursos corresponda a los objetivos fijados.
Si nos fijamos en la esencia de la cuestión, también se trata de centrarse más y mejor en los aspectos sociales de los PPME: ésa es la clave de lo que tienen que hacer. Hay pruebas de que lo mismo están preconizando el Banco Mundial y el FMI, instituciones que dan prioridad a esos aspectos. En cierto modo, se puede decir que estamos presenciando un desplazamiento del concepto de Washington hacia el consenso de Copenhague.
Lo bueno de todo esto es que el FMI, con sus documentos de estrategia para la reducción de la pobreza, se está alineando con los objetivos que el Banco Mundial fijó hace varios años. Todo esto indica que la lucha contra la pobreza está en el centro de todos estos esfuerzos. Por eso hay que reconocer que es bastante razonable la combinación de centrar por una parte los esfuerzos en PPME definidos quizá demasiado estrechamente, y, por otra, fijarse en las consecuencias sociales en el interior de esos países.
Me ocuparé a continuación de otra cuestión: ¿son demasiado pocos los países que participan en la iniciativa? Sería un error creer que podríamos limitarnos a ampliar sencillamente su ámbito y acoger en ella a todos los países en desarrollo. Si lo hiciéramos, tropezaríamos con una serie de efectos adversos. En primer lugar, el costo de la iniciativa para los PPME aumentaría de forma espectacular porque cuanto más ricos, o menos pobres, sean esos países, mayor será la deuda que han contraído. Por lo tanto tenemos que tener en cuenta que estamos tratando de ayudar a los países más pobres a determinar en qué esferas pueden gestionar la deuda residual. No se ha pensado nunca en cancelar toda la deuda de los países del Tercer Mundo porque eso sería totalmente impracticable. Por lo que se refiere a la asistencia oficial para el desarrollo estamos actualmente a un nivel del 0,22 o el 0,23%, lo que dista mucho del 0,7% fijado como objetivo y que en principio todo el mundo aceptó pero que solamente un número limitado de países han alcanzado.
No se puede administrar una cifra de 350.000 millones, y el ejercicio perdería mucho valor para los países más pobres si hubieran de compartir el dinero con países menos pobres, de ingresos medios.
Quisiera decir a la Sra. Schörling que casi todos los fondos para PPME provienen de los actuales presupuestos de desarrollo. Lo mismo cabe decir de los 1.000 millones en dinero del FED que estamos reasignando. El aspecto positivo de todo esto es que los países ACP lo han aceptado, y que se trata de una reasignación que desplaza el dinero de países que están en relativamente buenas condiciones a los países más pobres del grupo ACP. Por lo tanto estamos haciendo algo muy concreto pues mejoramos el factor pobreza de nuestra actividad general con la mencionada reasignación de fondos. Esta parte de la operación es muy digna de elogio. Lo mejor de todo es que disponíamos del dinero y hemos podido hacer algo realmente valioso en nuestra calidad de donante único, excepción hecha de unos cuantos donantes seleccionados que están tratando de avergonzar al resto yendo hacia adelante y dando un buen ejemplo. Lo corriente. Por lo demás, la Unión Europea es la única entidad que puede hacer algo verdaderamente valioso.
Por último, me agrada sobremanera el rumbo que ha seguido este debate. El interés del Parlamento es un factor de importancia para la Unión Europea."@es12
"Arvoisa puhemies, haluaisin aloittaa kommentoimalla ehdollisuuden tarpeellisuutta. Olen samaa mieltä useasta täällä pidetystä puheenvuorosta. Sanoisin myös, että kyseessä ei ole ankarampi ehdollisuus kuin jäsenvaltiot nykyisin edellyttävät kahdenvälisessä kehitysyhteistyössään, sillä nykyisin on välttämätöntä varmistaa, että resursseja käytetään asetettujen tavoitteiden mukaisesti.
Jos katsomme asiasisältöä, se liittyy myös siihen, että keskitytään entistä enemmän HIPC-maiden sosiaalisiin näkökohtiin – se on ratkaisu siihen, mitä niiden täytyy tehdä. On myös olemassa näyttöä siitä, että Maailmanpankki ja IMF ovat ottamassa tämän huomioon ja asettamassa etusijalle sosiaaliset näkökohdat. Tavallaan voisi sanoa, että Washingtonin yksimielisyydestä ollaan siirtymässä Kööpenhaminan yksimielisyyteen.
Tässä on hyvää se, että IMF asettuu köyhyyden lievittämistä koskevissa strategia-asiakirjoissaan Maailmanpankin muutama vuosi sitten asettamien tavoitteiden kannalle. Kaikki tämä osoittaa, että köyhyyden torjunta on keskeisellä sijalla näissä pyrkimyksissä. Niinpä se yhdistelmä, että keskitytään suppeasti määriteltyihin HIPC-maihin ja tarkastellaan näiden maiden sisäisiä sosiaalisia seurauksia, on varsin järkevä.
Siirryn nyt siihen, kuuluuko aloitteeseen liian vähän maita. Olisi väärin ajatella, että voisimme yksinkertaisesti laajentaa sen soveltamisalaa ja ottaa siihen mukaan kaikki kehitysmaat. Jos tekisimme niin, sillä olisi useita haittavaikutuksia. Ensiksikin HIPC-aloitteen kustannukset kasvaisivat jyrkästi, koska mitä varakkaampia tai mitä köyhempiä nämä maat ovat, sitä enemmän niille on kertynyt velkaa. On siis pidettävä mielessä, että tämä liittyy siihen, että köyhimpiä maita autetaan päättämään, miltä osin ne pystyvät hoitamaan jäljellä olevan velan. Tarkoituksena ei koskaan ollut mitätöidä kaikkia kolmannen maailman maiden velkoja, koska se olisi ollut täysin mahdotonta. Virallinen kehitysapu on 0,22 tai 0,23 prosentin suuruusluokkaa, joka on kaukana siitä 0,7 prosentin tavoitteesta, johon periaatteessa kaikki ovat suostuneet ja jonka vain rajallinen määrä maita on saavuttanut.
350 miljardia ei olisi mahdollinen summa, ja myös sen arvo köyhimmille maille vesittyisi, jos sitä jaettaisiin varakkaammille keskituloisille maille.
Sanoisin jäsen Schörlingille, että lähes kaikki HIPC-aloitteen rahat saadaan nykyisistä kehitysyhteistyövaroista. Tämä koskee myös EKR:stä peräisin olevaa miljardia, jonka jaamme uudelleen. On mukavaa, että AKT-maat hyväksyivät sen, ja tässä siirretään rahaa suhteellisesti vauraammilta mailta köyhimmille AKT-maille. Teemme siis jotakin hyvin konkreettista painottamalla entistä enemmän köyhyyttä yleisessä toiminnassamme. Se on erittäin myönteistä. Tässä on hyvää se, että meillä oli rahaa ja pystyimme tekemään jotakin arvokasta ainoana lahjoittajana lukuun ottamatta joitakin eliittiryhmän lahjoittajia, jotka yrittävät saattaa meidät muut häpeään näyttämällä hyvää esimerkkiä – sitä tavallista sakkia. Muuten Euroopan unioni oli ainoa, joka pystyi tekemään jotakin arvokasta.
Lopuksi: pidän tätä keskustelua erittäin myönteisenä. Parlamentin mielenkiinto on Euroopan unionille tärkeä valtti."@fi5
"Monsieur le Président, je souhaite commencer par traiter de la nécessité de la conditionnalité. Je suis d'accord avec un certain nombre des interventions faites ici. Je dirais moi aussi que ce à quoi nous faisons face n'est pas à un régime plus strict de conditionnalité que celui pratiqué par les États membres en matière de coopération bilatérale au développement car, à l'heure actuelle, il est nécessaire de s'assurer que l'utilisation des ressources correspond aux objectifs qui sont fixés.
Si nous examinons le fond de la question, il y a aussi un lien avec une plus grande concentration sur les aspects sociaux au sein des pays PPLE - c'est la clé de ce que nous nous proposons de faire. Il semblerait que la Banque mondiale et le FMI se rangent à cette approche et que ces institutions se résolvent à accorder la priorité à ces aspects. D'une certaine façon, on pourrait dire que nous assistons à une transition du consensus de Washington au consensus de Copenhague.
L'élément positif est qu'avec les documents stratégiques sur la réduction de la pauvreté, le FMI s'aligne sur les objectifs que la Banque mondiale avait fixés il y a quelques années. Tout ceci montre que la lutte contre la pauvreté est au centre de cet effort. Maintenir l'accent sur des pays PPLE dont la définition est peut-être étroite et examiner les conséquences sociales au sein de ces pays est donc une combinaison assez raisonnable.
J'en viens à la question de savoir si trop peu de pays sont intégrés à l'initiative. Il serait faux de penser que nous pouvons purement et simplement élargir sa portée et y intégrer tous les pays en développement. Procéder de la sorte entraînerait nombre d'effets négatifs. Tout d'abord, le coût de l'initiative PPLE augmenterait prodigieusement car, plus ces pays sont prospères, moins ils sont pauvres, plus la dette qu'ils ont contractée est importante. Il faut donc garder à l'esprit que le but est d'aider les pays les plus pauvres à déterminer dans quels domaines ils peuvent gérer la dette restante. L'idée n'a jamais été d'annuler l'intégralité de la dette des pays du tiers monde car il s'agit d'une idée totalement inapplicable. L'aide au développement officielle est à 0,22 %, ou 0,23 %, ce qui est loin de l'objectif de 0,7 % dont le principe a fait l'objet d'un accord unanime mais que peu de pays ont effectivement atteint.
Le chiffre de 350 milliards ne serait pas gérable ; de même, la valeur de l'initiative pour les pays les plus pauvres serait édulcorée si celle-ci était répartie parmi les pays moins pauvres, à revenus moyens.
À l'adresse de Mme Schörling, je dirais que la quasi intégralité des fonds consacrés à l'initiative PPLE provient des budgets existants en matière de développement. C'est également le cas pour le milliard que nous réaffectons à partir du FED. Ce qui est bien, c'est que les pays ACP l'ont accepté et qu'il s'agit d'une réaffectation qui transfère de l'argent des pays relativement prospères aux pays les plus pauvres du groupe ACP. Par cette réaffectation, nous agissons donc de manière très concrète en orientant davantage l'accent de notre action sur la pauvreté. Cet aspect-là est tout à fait bienvenu. L'élément positif est que nous disposions de l'argent et que nous avons donc été le seul donateur à pouvoir agir de manière réellement efficace, à l'exception de quelques "donateurs d'élite" - le gang habituel - qui tentent de couvrir les autres de honte en se mettant en avant et en donnant le bon exemple. À part ça, l'Union européenne est le seul donateur à même d'entreprendre une action réellement efficace.
Enfin, je me réjouis du déroulement de ce débat. L'intérêt manifesté par le Parlement est un atout important par l'Union européenne."@fr6
"Signor Presidente, vorrei iniziare con alcune osservazioni sull’esigenza della condizionalità. Concordo con diversi deputati oggi intervenuti. Vorrei aggiungere che ciò di cui stiamo parlando non è un regime di condizionalità più rigoroso rispetto a quello che di fatto applicano gli Stati membri nei loro accordi di cooperazione bilaterali, in quanto oggigiorno è necessario garantire che l’impiego delle risorse risponda agli obiettivi cui sono destinate.
Se guardiamo alla sostanza, si tratta anche del vincolo a concentrarsi meglio sugli aspetti sociali nei paesi HIPC, che è la chiave di quanto sono tenuti a fare. Vi sono anche prove del fatto che questo principio viene accolto dalla Banca mondiale e dall’FMI, nel senso che tali istituzioni vi aderiscono accordando la priorità a detti aspetti. In un certo senso, si potrebbe dire che stiamo assistendo ad un passaggio dal consenso di Washington al consenso di Copenaghen.
L’aspetto positivo della questione è che l’FMI, con i documenti sulla strategia di riduzione della povertà, si sta allineando agli obiettivi definiti qualche anno fa dalla Banca mondiale. Tutto questo dimostra che la lotta contro la povertà è al centro degli sforzi. Pertanto, associare il mantenimento dell’attenzione sui paesi forse troppo limitatamente definiti HIPC all’esame delle conseguenze sociali all’interno di tali paesi è una soluzione molto ragionevole.
Vorrei ora esaminare la questione che forse i paesi partecipanti all’iniziativa sono troppo pochi. Sarebbe errato pensare di poterne semplicemente ampliare la portata ed accogliere tutti i paesi in via di sviluppo. Se agissimo in tal senso si produrrebbero diversi effetti negativi. In primo luogo, il costo dell’iniziativa HIPC aumenterebbe drasticamente giacché quanto più ricchi – o meno poveri – sono tali paesi, tanto maggiore è il debito che hanno accumulato. Pertanto si deve ricordare che stiamo parlando di aiutare i paesi più poveri a determinare i settori in cui possono gestire il debito rimanente. L’idea non è mai stata quella di cancellare l’intero debito dei paesi del terzo mondo, perché tale idea è del tutto impraticabile. Siamo ad un livello pari allo 0,22 o 0,23 percento per l’assistenza allo sviluppo ufficiale, ben lontano dall’obiettivo dello 0,7 percento che in linea di principio è stato accolto da tutti ma che solo un numero ridotto di paesi ha di fatto raggiunto.
L’importo di 350 miliardi non sarebbe gestibile, ed anche la quota per i paesi più poveri risulterebbe ridotta se dovesse essere ripartita tra i paesi meno poveri a reddito medio.
Vorrei dire alla onorevole Schörling che quasi tutti i fondi per l’iniziativa HIPC provengono dalle dotazioni esistenti a favore dello sviluppo. Questo vale anche per i fondi FES che stiamo ridistribuendo. L’aspetto positivo è che tale ridistribuzione è stata accettata dai paesi ACP, e si tratta di una ridistribuzione che trasferisce i fondi dai paesi che si trovano in condizioni relativamente migliori a quelli più poveri del gruppo ACP. Pertanto, con questa ridistribuzione stiamo realizzando qualcosa di molto concreto, concentrando meglio la nostra attività generale sull’obiettivo della lotta contro la povertà. Questo elemento ha riscosso grande favore. L’aspetto felice è che avevamo a disposizione i fondi e quindi siamo stati in grado di apportare un contributo davvero valido in veste di unico donatore disponibile, eccetto per una piccola
di donatori che stanno cercando di eclissare il resto prendendo l’iniziativa e fornendo un buon esempio, la solita banda. Diversamente, l’Unione europea è l’unica in grado di fare qualcosa che abbia un valore reale.
Infine, sono molto soddisfatto del modo in cui è stata condotta la discussione. La partecipazione del Parlamento arricchisce il patrimonio dell’Unione europea."@it9
"Mr President, I wish to begin by commenting on the necessity of conditionality. I agree with a number of the contributions here. I would also say that what we are facing here is not a tighter regime of conditionality than what Member States are actually pursuing in their bilateral development cooperation, as nowadays it is necessary to ensure that the use of resources corresponds to the goals that are set.
If we look at the substance, it is also the link to focusing better on social aspects in the HIPC countries – that is the key to what they have to do. There is also evidence of this being taken up by the World Bank and the IMF, with those institutions coming on board in terms of giving priority to these aspects. In a way, one could say that we are witnessing a move from the Washington consensus to the Copenhagen consensus.
The good part of this is that the IMF, with the poverty reduction strategy papers, is aligning itself with the goals the World Bank set a few years ago. All this shows that the fight against poverty is at the centre of this effort. So the combination of keeping the focus on perhaps narrowly defined HIPC countries and looking at the social consequences inside those countries is quite reasonable.
I turn to the matter of whether too few countries are part of the initiative. It would be wrong to think that we could simply broaden its scope and welcome all developing countries to it. There would be a number of adverse effects if we did so. Firstly, the cost of the HIPC initiative would increase dramatically because the wealthier these countries are, or the less poor, the bigger the debt they have acquired. So it must be borne in mind that this has to do with helping the poorest countries to determine those areas in which they can manage the remaining debt. The idea was never to cancel all debt from the Third World countries because that was totally impracticable. We are at a level of 0.22% or 0.23% for official development assistance, far from the 0.7% target that in principle everybody has agreed to and which only a limited number of countries have actually reached.
The 350bn would not be a manageable figure, and also the value for the poorest countries would be watered down if it were shared amongst the less poor middle-income countries.
I would say to Mrs Schörling that almost all money for HIPC is found from the existing development budgets. This is also the case for the billion of EDF money we are reallocating. The nice thing about it is that the ACP countries accepted it, and this is a reallocation that moves money from the relatively better-off to the poorest countries in the ACP group. So we are doing something very concrete by improving the poverty focus of our general activity in this reallocation. That part of it is highly welcome. The good thing is that we had the money so we were able to do something of real value as the only donor around, except for a few elite donors who are trying to shame the rest by moving forward and setting a good example – the usual gang. Otherwise, the European Union is the only one able to do something of real value.
Finally, I welcome very much the way this debate has gone. Parliament's interest is an important asset for the European Union."@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, ik wil allereerst iets zeggen over de noodzaak van voorwaardelijkheid. Ik ben het eens met wat verscheidene sprekers hierover te zeggen hadden. Ik wil er echter ook op wijzen dat de voorwaarden die hier gesteld worden niet strenger zijn dan wat de lidstaten tegenwoordig eisen in het kader van hun bilaterale ontwikkelingssamenwerking. Het is vandaag de dag nu eenmaal noodzakelijk om te garanderen dat de middelen worden gebruikt voor het gestelde doel.
Als we kijken naar de inhoud, zien we dat dit ook een manier is om beter te zorgen voor de sociale aspecten in HIPC-landen - dat is immers onze voornaamste taak. Er zijn ook tekenen die erop wijzen dat de Wereldbank en het IMF zich beginnen te interesseren voor deze aanpak en voortaan prioriteit willen geven aan deze aspecten. In zekere zin zien we een verschuiving van de Washington-consensus naar een Kopenhagen-consensus.
De goede kant van deze ontwikkeling is dat het IMF zich met het strategisch document inzake armoedebestrijding op één lijn stelt met de doelstellingen die de Wereldbank een paar jaar terug heeft geformuleerd. Dit laat nogmaals zien dat armoedebestrijding de centrale doelstelling is van dit initiatief. De combinatie van een doelgerichte aanpak op basis van een - dat is waar - strenge selectie van HIPC-landen met een sociale benadering waarbij we kijken naar de maatschappelijke gevolgen binnen de landen, is dus een goede manier om het schuldenprobleem aan te pakken.
En dan kom ik nu op de vraag of er niet te weinig landen betrokken zijn bij dit initiatief. Het zou een vergissing zijn om te denken dat we zomaar het toepassingsgebied kunnen verbreden en alle ontwikkelingslanden opnemen. Dit zou een aantal nadelige gevolgen hebben. Ten eerste zouden de kosten van het HIPC-initiatief enorm stijgen, want hoe rijker of minder arm deze landen zijn, des te grotere schulden ze hebben. We mogen dus niet uit het oog verliezen dat dit initiatief bedoeld is om de armste landen te helpen bij de regeling van hun schulden in de sectoren waar dat mogelijk is. Het was nooit de bedoeling om alle schulden van derdewereldlanden kwijt te schelden, want dat is niet haalbaar. Met 0,22% of 0,23% blijft het niveau van de officiële ontwikkelingshulp ver onder het doel van 0,7%, waar iedereen in principe mee akkoord gaat maar slechts een beperkt aantal landen zich daadwerkelijk aan houdt.
350 miljard is geen realistisch cijfer, en de waarde van onze steun aan de armste landen zou verwateren als die ook verdeeld zou worden onder de minder arme landen met een gemiddeld inkomen.
Aan het adres van mevrouw Schörling zou ik willen zeggen dat bijna al het geld voor HIPC afkomstig is uit bestaande ontwikkelingsbudgetten. Dat geldt ook voor de 1 miljard van het EOF die we aan het herschikken zijn. Het leuke van de zaak is dat de ACS-landen instemmen met deze herschikking, waarbij geld wordt verschoven van de relatief welvarende naar de armste landen binnen de ACS. We doen dus iets heel concreets door ons op de armste landen te concentreren in deze herschikking, wat ik heel positief vind. We hadden genoeg geld om als enige donor iets te doen dat echt zinvol is, een paar elitedonoren niet te na gesproken, die de rest in de schaduw proberen te stellen door het voortouw te nemen en het goede voorbeeld te geven - de gebruikelijke kliek. Daarbuiten is de Europese Unie de enige die werkelijk nuttige dingen kan doen.
Tot slot, ik ben zeer verheugd over de wijze waarop dit debat is verlopen. De belangstelling van het Parlement is een belangrijke troef voor de Europese Unie."@nl2
"
Senhor Presidente, gostaria de começar por comentar a necessidade de impor a condicionalidade. Estou de acordo com uma série de intervenções que aqui foram feitas. Diria que aquilo com que estamos aqui confrontados não é um regime de condicionalidade mais apertado do que o regime exercido pelos EstadosMembros na sua cooperação bilateral para o desenvolvimento, já que hoje em dia é necessário assegurar que a utilização dos recursos corresponda aos objectivos estabelecidos.
Se olharmos para a substância, será esse também o elo de ligação para nos concentrarmos melhor nos aspectos sociais nos países PPAE essa é a chave daquilo que eles têm que fazer. Já está demonstrado que o Banco Mundial e o FMI assumiram este facto. Estas instituições já aderiram ao sistema de atribuir carácter prioritário a estes aspectos. De um certo modo, poderíamos dizer que estamos a presenciar uma viragem do consenso de Washington para o consenso de Copenhaga.
O lado positivo disto é que o FMI, com os documentos estratégicos de redução da pobreza, está a proceder a um alinhamento com os objectivos estabelecidos pelo Banco Mundial há alguns anos. Tudo isto é demonstrativo de que o combate à pobreza está no cerne de todo este esforço. Por isso, é bastante razoável a combinação entre manter o foco nos países PPAE, mesmo que a sua definição seja redutora, e a análise das consequências sociais nesses país.
Volto à questão de saber se os países que fazem parte desta iniciativa são de facto assim tão poucos. Seria um erro pensar que bastaria alargar o seu âmbito e desejarmos as boasvindas a todos os países em desenvolvimento. Se o fizéssemos, iríamos defrontarnos com uma série de efeitos adversos. Em primeiro lugar, o custo da iniciativa PPAE aumentaria de uma forma dramática porque quanto mais ricos estes países forem, ou quanto menos pobres eles forem, maior será a dívida que contraíram. Por isso, temos que ter presente que isto está relacionado com ajudar os países mais pobres a definir as áreas em que conseguem gerir a dívida remanescente. A ideia nunca foi perdoar a totalidade da dívida dos países do Terceiro Mundo, porque isso seria totalmente impraticável. Presentemente, estamos num nível de 0,22% ou 0,23% para a ajuda oficial ao desenvolvimento, muito longe ainda do objectivo de 0,7% acordado em princípio por todos e que apenas um número limitado de países conseguiram alcançar.
Os 350 mil milhões não seriam um valor alcançável, e isso significaria que o montante para os países mais pobres seria bastante reduzido se tivesse que ser partilhado com os países menos pobres, com um rendimento médio.
Assim, posso dizer à senhora deputada Schörling que quase todas as verbas destinadas à iniciativa PPAE têm origem nos orçamentos actuais para o desenvolvimento. É o caso dos mil milhões do FED que estamos a reafectar. O lado positivo desta questão é o facto de os países ACP terem aceite isto e esta reafectação transfere dinheiro dos países em melhores condições para os países mais pobres do grupo ACP. Deste modo, estamos a fazer algo muito concreto, visto que esta reafectação cria uma maior incidência da nossa actividade no problema da pobreza. Essa parte é extremamente bemvinda. Felizmente, tínhamos verbas disponíveis e, por isso, foinos possível fazer algo com valor real, sendo nós, na prática, o único doador activo, se exceptuarmos uns poucos doadores de elite, que tentam envergonhar os outros quando avançam e dão o exemplo normalmente são sempre os mesmos. De resto, a União Europeia é sempre a única que faz algo com valor real.
Por fim, gostaria de saudar o modo como este debate tem decorrido. O empenho do Parlamento é um activo importante da União Europeia."@pt11
"Herr ordförande! Jag vill börja med att kommentera nödvändigheten av konditionalitet. Jag instämmer med många inlägg här. Jag skulle också vilja säga att det vi möter här är inte ett strängare konditionalitetssystem än det som medlemsstaterna för närvarande följer i sitt bilaterala utvecklingssamarbete, eftersom det nu för tiden är nödvändigt att se till att resursanvändningen motsvarar de mål som satts upp.
Om vi ser till kärnan, är det också länken till att bättre inrikta sig på de sociala aspekterna i HIPC-länderna – det vill säga nyckeln till vad de måste göra. Det finns också belägg för att Världsbanken och Internationella valutafonden håller på att engagera sig i det eftersom de båda institutionerna har börjat ge prioritet åt dessa aspekter. Man kan på ett sätt säga att vi upplever en förflyttning från samförstånd i Washington till samförstånd i Köpenhamn.
Det positiva i detta är att med strategidokumenten för fattigdomsminskning håller Internationella valutafonden på att rätta sig efter de mål som Världsbanken satte upp för några år sedan. Allt detta visar att kampen mot fattigdom står i centrum för insatserna. Kombinationen att inrikta sig på kanske snävt avgränsade HIPC-länder och att undersöka de sociala konsekvenserna i dessa länder är därmed ganska förnuftigt.
Jag tar upp frågan huruvida det är alltför få länder som deltar i initiativet. Det skulle vara felaktigt att tänka sig att vi bara helt enkelt skulle kunna bredda dess omfattning och ta emot samtliga utvecklingsländer i det. Det skulle bli ett antal negativa effekter om så skedde. I första hand skulle kostnaden för HIPC-initiativet öka dramatiskt för ju rikare dessa länder är, eller mindre fattiga, desto större skuld har de dragit på sig. Så vi måste komma ihåg att det handlar om att vi måste hjälpa de fattigaste länderna att bestämma på vilka områden de kan klara av den återstående skulden. Tanken var aldrig att samtliga skulder från länder i tredje världen skulle avskrivas, eftersom det var fullständigt ogenomförbart. Vad gäller officiell utvecklingshjälp står vi på en nivå av 0,22 procent eller 0,23 procent, långt ifrån målet på 0,7 procent som alla i princip varit eniga om och som bara ett begränsat antal länder verkligen har nått.
De 350 miljarderna skulle inte vara ett hanterligt tal och värdet skulle också bli urvattnat för de fattigaste länderna om pengarna delades av de mindre fattiga medelinkomstländerna.
Jag skulle vilja säga till fru Schörling att nästan alla pengar till HIPC har kommit från befintliga utvecklingsbudgetar. Det gäller också för den miljard EUF-pengar som vi håller på att omfördela. Det trevliga här är att AVS-länderna godkände det och detta är en omfördelning där pengar flyttas från de relativt bättre ställda till de fattigaste länderna i AVS-gruppen. Så det vi gör är mycket konkret när vi förbättrar fattigdomsinriktningen i vår allmänna verksamhet genom denna omfördelning. Denna del av det är mycket välkommen. Det fina är att vi hade pengar att kunna göra någonting riktigt värdefullt i egenskap av enda närvarande givare, förutom några huvudgivare som försöker få de andra att skämmas genom att gå framåt och föregå med gott exempel – det vanliga gänget. Europeiska unionen är annars den enda givaren som kan göra något riktigt värdefullt.
Jag vill slutligen tala om hur tacksam jag är över det sätt på vilket debatten har fortskridit. Parlamentets intresse är en betydelsefull tillgång för Europeiska unionen."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
"Commission."10,3
"Nielson,"8,10,3,12
|
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples