Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/2000-02-16-Speech-3-228"

PredicateValue (sorted: default)
rdf:type
dcterms:Date
dcterms:Is Part Of
dcterms:Language
lpv:document identification number
"en.20000216.12.3-228"4
lpv:hasSubsequent
lpv:speaker
lpv:spoken text
". - Madame la Présidente, Mesdames et Messieurs les Parlementaires, Mesdames, Messieurs, la question de savoir si l’âme des Européens serait animée, outre la conscience ou le sentiment d’appartenance nationale, d’un sens d’européanisme, revient aujourd’hui très souvent à l’ordre du jour. Autrement dit, les Européens se sentent-ils réellement européens, ou s’agit-il plutôt d’une idée abstraite, d’une construction théorique s’efforçant d’exalter un élément géographique pour en faire un état d’esprit ? Cette question est suscitée, entre autres, par le débat sur la part de souveraineté que les États nationaux peuvent et doivent transférer aux organes communs de l’Union européenne. D’aucuns soulignent que, si l’appartenance nationale clairement éprouvée était trop rapidement refoulée par une appartenance européenne peu ressentie, voire perçue comme chimérique, cela ne pourrait que mal tourner. Quand j’ai eu, il y a six ans, l’honneur de m’adresser pour la première fois à cette Assemblée, j’avais évoqué le besoin de souligner la dimension spirituelle, l’importance des valeurs de l’intégration européenne et j’avais confié mes craintes devant le fait que le sens spirituel, historique, politique et civilisationnel de la construction européenne pouvait être dangereusement occulté par des questions d’ordre technique, économique, financier ou administratif, risquant par la suite de troubler complètement le public. À l’époque, mon propos résonnait un peu comme une provocation et je n’étais pas certain de ne pas me faire conspuer au Parlement européen. Rien de tel ne s’est produit, mais aujourd’hui, je constate avec satisfaction que ces mêmes mots n’ont plus du tout ce caractère provocateur. Or, l’évolution dramatique qu’a connue l’Europe en dix ans, depuis la chute du rideau de fer, la nécessité sans cesse plus évidente d’élargir l’Union européenne, l’intégration économique de plus en plus rapide ainsi que la panoplie de nouvelles menaces engendrées par la période présente, sont autant d’éléments qui ont obligatoirement conduit l’Union européenne à s’ouvrir, en vue d’une nouvelle réflexion sur soi, plus intense, d’une définition et d’une recherche nouvelle des valeurs qui l’unissent et confèrent un sens à son existence. On émet parfois l’idée que cette recherche arrive trop tard, que l’intégration culturelle et politique, la réflexion sur soi, auraient dû précéder l’intégration économique, autrement dit, que l’on a commencé par la fin. Je ne pense pas qu’il s’agisse d’un jugement équitable. Après la Seconde Guerre mondiale, l’Europe occidentale démocratique était confrontée au souvenir des horreurs des deux guerres mondiales et au danger de l’expansion de la domination totalitaire communiste. À cette époque, il était presque superflu de parler des valeurs à protéger. Elles sautaient aux yeux. Il fallait, au contraire, unir l’Occident pour ainsi dire techniquement, et ce au plus vite, afin d’empêcher l’apparition éventuelle, voire la prolifération d’une dictature, mais aussi la rechute d’anciens conflits nationaux. Il en est sans doute de même pour mon sentiment d’européanisme : comme il était tellement naturel pour moi depuis des années - voire des décennies -, il ne me venait même pas à l’esprit de m’en réclamer explicitement. Pour l’Europe occidentale, tout ce qu’elle devait protéger était tellement évident qu’elle ne sentait pas le besoin urgent de le définir, de l’analyser, de l’approfondir ou de le traduire en divers faits politiques et institutionnels. Et ainsi, de même que j’ai été amené seulement maintenant à me demander si je me sens Européen et à réfléchir sur ce que cela signifie, l’Europe démocratique en construction a été sans doute forcée par les événements historiques de la dernière décennie à mener une réflexion approfondie sur le fondement même de son unification et sur ses objectifs. Les grandes valeurs européennes - telles que les a façonnées l’histoire mouvementée, spirituelle et politique de l’Europe et que les autres parties du monde ont reprises - tout au moins certaines d’entre elles - sont, dirais-je, claires : le respect de l’être humain unique, de ses libertés, de ses droits et de sa dignité, le principe de solidarité, l’égalité devant la loi et l’État de droit, la protection de toutes les minorités ethniques, les institutions démocratiques, la séparation des pouvoirs législatif, exécutif et judiciaire, le pluralisme politique, le respect de la propriété privée et de la libre entreprise, l’économie de marché et le développement de la société civile. La forme actuelle de ces valeurs reflète, bien entendu, aussi d’innombrables expériences européennes modernes, dont le fait que notre continent devient une intersection multiculturelle de premier ordre. Permettez-moi de m’arrêter, pour des raisons que je vais expliquer, sur l’une de ces valeurs fondamentales. Il s’agit de la société civile. Dans le monde occidental, c’est-à-dire euroaméricain d’aujourd’hui, une société civile richement structurée, ouverte et décentralisée, fondée sur la confiance en l’indépendance souveraine de ses citoyens et de leurs multiples associations, constitue la base de l’État démocratique et la garantie de sa stabilité politique. Si, sous peu, l’Union européenne doit ouvrir ses portes aux démocraties nouvelles, ce qui est pour elle, à mon avis, d’un intérêt vital, il est très important, sinon capital, qu’elle aide à reconstruire et à développer la société civile dans ces pays. Ce n’est pas par hasard que la dictature communiste, peu après son avènement, se soit empressée de déchirer violemment la fine trame de la société civile pour enfin la liquider. C’est qu’elle savait très bien qu’elle n’aurait jamais le contrôle réel de la population tant que les différentes structures de la société civile, constituées par le bas, continueraient à fonctionner. Ce qui était resté d’une société civile authentique a vécu et s’est développé dans la résistance directe ou indirecte. Les valeurs européennes ont donc survécu dans ce milieu, non pas grâce au système politique, mais en dépit de celui-ci. L’autostructuration de la société ne peut, bien entendu, être ordonnée par le haut. Mais on peut mettre en place un environnement, des conditions favorables à son développement. Ainsi donc, qu’en est-il de notre européanisme ? L’aide aux démocraties nouvelles devrait, dans ce sens, s’inscrire dans un cadre plus large : celui de l’approfondissement et du renforcement durables de la société civile à l’échelle paneuropéenne. Plus les différentes structures civiles européennes seront variées, différenciées et entrelacées, mieux les nouvelles démocraties seront préparées à y adhérer, plus rapidement s’imposera en leur sein le principe de confiance dans les citoyens et celui de la subsidiarité, permettant de renforcer leur stabilité. Mais ce n’est pas tout : le fondement de l’Union européenne en sa qualité de communauté supraétatique en sera d’autant plus raffermi. Concrètement, cela impose, entre autres et avant tout, que certains devoirs de solidarité sociale soient transférés aux collectivités locales et à des organisations sans but lucratif ou de droit public. Plus bas sera le niveau de redistribution des ressources, plus cette péréquation sera transparente, économique, mieux elle couvrira les besoins les plus variés de la société, difficiles à cerner du centre, plus authentique sera la solidarité sociale parce que plus distinctement liée à des personnes concrètes ou à leurs associations. Cette solidarité authentique des citoyens, des groupes sociaux, des communes et des régions constitue donc le meilleur terreau de cette solidarité qui ne peut être dispensée que par une seule entité, à savoir l´État. Et dans une entité supraétatique aussi grande que l’Union européenne qui doit fonctionner comme un instrument de solidarité, il faut que son vrai fondement civique soit encore plus solide, plus riche. La viabilité de l’Union européenne dépend donc, entre autres et peut-être surtout, de la façon dont ses citoyens adopteront l’esprit d’appartenance civique européenne. Une sensibilité croissante à l’égard de tous les symptômes ou manifestations de l’égoïsme national, de la xénophobie ou de l’intolérance raciale devrait évidemment faire partie de ce nouveau sentiment d’appartenance européenne. La politique d’apaisement qui a débouché, à Munich, sur une capitulation devant le mal, constitue un des chapitres les plus amers de l’histoire européenne moderne. Cette expérience appelle à la vigilance. Il faut combattre le mal quand il est en germe et il ne suffit pas d’avoir des gouvernements pour le faire. L’attitude des gouvernements doit résulter de celle des citoyens. Le souci de la sécurité est une autre expression de la solidarité sociale. Il revient à l’État ou à un groupement supranational. L’Union européenne commence à œuvrer intensément à une nouvelle conception de sa politique sécuritaire. Cette politique devrait se distinguer par une capacité à prendre rapidement des décisions et à les transformer tout aussi rapidement en actes. Cela me semble extrêmement important. Il est d’ailleurs grand temps. Il me semble que la récente expérience en Yougoslavie nous en dit long à ce sujet. À mon avis, l’intervention de l’OTAN a été une démonstration relativement claire de plusieurs choses. Premièrement, le respect de la vie, de la dignité humaine, ainsi que le souci de la sécurité européenne peuvent imposer, le cas échéant, la nécessité d’intervenir en dehors des frontières de l’Union européenne. Plus vigoureux sera le mandat d’une telle intervention, mieux ce sera, bien évidemment. Mais on peut malheureusement aussi imaginer une situation où le mandat de l’ONU ferait défaut, alors qu’une intervention serait dans l’intérêt de beaucoup, de toute l’Europe et de la civilisation humaine dans son ensemble. Je ne suis pas certain que l’Europe ait été prête, encore récemment, à faire front à une éventualité aussi funeste. Elle l’est sans aucun doute beaucoup plus maintenant, tout au moins sur le plan psychologique. Je crois qu’elle devrait en profiter rapidement, aussi pour faire une mise au point matérielle ou technique. Deuxièmement, il faut déployer davantage d’efforts dans le domaine de la prévention sécuritaire. Au Kosovo et en Serbie, comme en Bosnie-Herzégovine et en d’autres endroits de l’ex-Yougoslavie, des dizaines de milliers de vies humaines et des biens innombrables auraient pu être épargnés si la communauté internationale avait été capable de réagir de façon adéquate plus tôt, tout au début du conflit. Si je me demande au fond de moi-même à quel point je me sens Européen et ce qui m’unit à l’Europe, je suis d’abord légèrement surpris : ce n’est que maintenant que je me pose cette question, sous la pression de certains sujets et devoirs politiques d’actualité. Pourquoi ne me la suis-je pas posé depuis longtemps, à l’époque où je commençais à m’orienter dans le monde et à réfléchir sur lui et sur moi-même ? Considérais-je mon appartenance à l’Europe comme un élément purement extrinsèque, peu important, élément qui ne doit pas faire l’objet de tourments, voire de préoccupations ? Ou bien considérais-je, au contraire, mon européanisme comme une chose allant de soi qui ne mérite aucune interrogation, aucune étude, aucun prolongement ? Malgré tous les appels, toutes les mises en garde devant les horreurs possibles ou imminentes, rien ne s’est malheureusement produit. Parmi les raisons possibles et imaginables, citons la préoccupation pour les intérêts particuliers et matériels les plus divers et l’incapacité des équipes gouvernementales à prendre des risques au nom d’une bonne cause et de l’intérêt général. Troisièmement, en l’occurrence, les États-Unis ont joué le rôle décisif et il est fort probable que, sans leur énergie, la communauté internationale, ne sachant que faire, assisterait encore aujourd’hui aux horreurs ayant conduit à l’intervention au Kosovo. Mais l’Europe ne saurait s’en remettre indéfiniment aux États-Unis, notamment lorsqu’il s’agit d’un problème européen. Elle doit être capable d’arrêter une solution et de résoudre la situation elle-même. Il serait impensable, dans le monde d’aujourd’hui, où de petites entités s’unissent légitimement sous forme de communautés internationales ou supranationales, que l’Union européenne perdure comme composante respectable de l’ordre mondial sans qu’elle soit capable de convenir d’un moyen de défense des droits de l’homme, non seulement sur son propre territoire, mais aussi dans son rayon d’action, c’est-à-dire dans l’espace qui, un jour, peut lui appartenir. Je considère, comme je le disais à l’instant, que l’élargissement de l’Union européenne présente pour elle un intérêt vital. Permettez-moi de souligner cette conviction en la réitérant. Il s’agit peut-être de l’expérience d’un homme qui a connu quarante ans de joug communiste, précédé de la domination nazie, ou encore de l’expérience spécifique de l’habitant d’un pays situé au centre même de l’Europe devenu, au fil des siècles, la croisée des chemins de divers courants spirituels et d’intérêts géopolitiques européens, voire le lieu de naissance de plus d’une confrontation européenne. Cela me conduit à la ferme conviction que l’Europe est la seule entité politique dont la sécurité est indivisible. L’idée de deux Europes vivant côte à côte, l’idée d’une Europe démocratique, stable, prospère et sur la voie de l’intégration et d’une Europe moins démocratique, moins stable et moins prospère, est à mon avis complètement fallacieuse. Elle ressemble à l’idée de coexistence durable dans une chambre, dont une moitié serait inondée et l’autre non. Aussi différenciée soit-elle, l’Europe est indivisible, et tout ce qui lui arrive de grave aura des conséquences et des retombées sur le reste de son territoire. En sa qualité d’entité politique unique, l’Europe a aujourd’hui une chance qu’elle n’a jamais eue tout au long de son histoire mouvementée : celle de s’organiser de façon profondément équitable, pacifique, selon le principe de l’égalité et de la coopération de tous. Non plus des actes de violence exercés par des puissants sur de moins puissants, mais l’entente et le consensus général, aussi fastidieux et longs soient-ils à obtenir, devraient être le grand principe de l’aménagement ainsi que de la stabilité en Europe au prochain millénaire. Dans ce contexte, j’entends par Europe le continent dans son ensemble. Nous savons tous que le processus d’élargissement de l’Union européenne doit s’accompagner d’une réforme continue, tout aussi audacieuse, de ses institutions. Je suis convaincu que la Conférence intergouvernementale apportera des propositions réalistes qui feront avancer l’Union européenne dans la bonne direction. Toutefois, je ne crois pas que les changements institutionnels au sein de l‘Union européenne puissent s’arrêter là. Au contraire, à mon avis, ce sera le début d’un processus très long, qui va peut-être prendre des décennies. Il devrait être marqué par le souci permanent d’accélérer, de simplifier la prise de décision au sein de l’Union européenne et de la rendre plus transparente. Qu’il me soit permis de mentionner deux points plus concrets que j’ai déjà évoqués à plusieurs reprises et qui pourraient, à mes yeux, contribuer à la réalisation de ces objectifs dans un avenir plus lointain. En premier lieu, j’estime que l’Union européenne devrait se doter, tôt au tard, d’une constitution concise, claire et compréhensible par tous … une constitution que tous les enfants d’Europe puissent apprendre à l’école sans grand problème. Cette constitution comprendrait, comme il est d’usage, deux parties. La première formulerait les droits et les devoirs fondamentaux des citoyens et des États européens, les valeurs fondamentales sur lesquelles repose l’Europe unifiée, le sens et la vocation de la construction européenne. La seconde décrirait les principales institutions de l’Union européenne, leurs compétences essentielles et leurs relations mutuelles. L’existence d’une telle loi fondamentale n’engendrerait pas automatiquement une transformation radicale de l’Union d’États, telle que nous la connaissons, en un super grand État fédéral qui hante les eurosceptiques, mais permettrait uniquement aux habitants d’une Europe en construction de se faire une idée plus claire de la nature de l’Union européenne. Ainsi pourraient-ils mieux la comprendre et s’identifier avec elle. La deuxième éventualité est plus probable : tout ce à quoi je me suis toujours attaché était si naturellement européen qu’il ne m’était jamais venu à l’esprit de le considérer comme tel. Je n’ai, tout simplement, pas jugé utile de le qualifier ainsi et, plus généralement, d’associer ma pensée au nom de quelque continent. Mieux : j’ai le sentiment que, dans ma jeunesse, je me serais senti même un peu ridicule en déclarant ou en écrivant que je suis européen, que je perçois et pense de manière européenne, voire en me réclamant de quelque manière explicite de l’Europe. Cela m’aurait paru très pathétique et présomptueux ; je l’aurais ressenti comme une version, plus orgueilleuse, de ce patriotisme qui m’a toujours gêné chez les patriotes nationaux. Un des sujets importants, souvent et justement évoqués en relation avec les réformes institutionnelles de l’Union, est la question de savoir comment faire pour que les petits pays membres de l’Union aient la certitude de ne pas être mis en minorité par les grands, tout en prenant correctement en compte la taille des différents États. Il me semble qu’une des possibilités pourrait être la création d’une seconde chambre du Parlement européen. Le suffrage ne serait pas, bien sûr, direct, mais les différents parlements y délégueraient leurs représentants, disons trois par État. Alors que la première chambre, c’est-à-dire le Parlement actuel, refléterait la taille des différents États membres, la seconde renforcerait leur égalité : tous les États membres y auraient le même nombre de représentants. Dans cette situation, la Commission, par exemple, n’aurait pas à être composée selon l’appartenance nationale et les parlements nationaux pourraient être impliqués de manière beaucoup plus opérationnelle. Quelle que soit l’évolution ou l’aboutissement de la réforme institutionnelle ou de la réforme évoquée, une chose me semble claire : un désaccord ou l’absence de consensus sur les affaires institutionnelles ne doit pas freiner l’élargissement de l’Union européenne. Si c’était le cas, un trop grand retard de l’élargissement risquerait d’avoir des conséquences infiniment plus dangereuses que l’inachèvement éventuel de la réforme institutionnelle. Mesdames et Messieurs, née sur le sol européen, la civilisation technique qui recouvre aujourd’hui toute notre planète s’est vue considérablement influencée par des éléments de civilisation euroaméricaine. L’Europe est donc particulièrement responsable de l’état de cette civilisation. Toutefois, cette responsabilité ne doit plus jamais prendre la forme d’une exportation violente de ses propres valeurs, idées ou biens vers le reste du monde. Bien au contraire, l’Europe pourrait enfin commencer par elle-même et servir d’exemple que les autres peuvent, mais ne sont pas obligés de suivre. Toute la conception moderne de la vie en sa qualité de croissance et de progrès matériels incessants, fondés sur l’assurance de l’homme qui se prend pour le maître de l’univers, constitue la face cachée, regrettable de la tradition spirituelle européenne. Cette conception de la vie prédétermine aussi le caractère menaçant de la civilisation actuelle. Qui d’autre que cette partie du monde, qui a fait démarrer le grand mouvement dans ce sens, voire la chute libre de notre civilisation, devrait s’opposer vigoureusement à ces menaces ? Il me semble qu’à la charnière des âges, il revient à l’Europe de mener une réflexion courageuse sur l’ambiguïté de sa contribution au monde, de comprendre que nous n’avons pas appris seulement au monde les droits de l’homme, mais que nous lui avons aussi montré l’Holocauste, que nous ne l’avons pas seulement amené, spirituellement, à réaliser la révolution industrielle et ensuite celle de l’information, mais aussi à défigurer la nature au nom de la multiplication des richesses matérielles, à piller ses ressources et à polluer son atmosphère. Il s’agit de comprendre que nous avons, certes, ouvert la voie à un immense développement de la science et de la technique, mais que nous l’avons fait à un prix très élevé : celui de l’éviction de tout un jeu d’expériences humaines très importantes et complexes qui se sont formées au cours de plusieurs millénaires. L’Europe doit commencer par elle-même. Elle peut faire des économies, s’imposer des privations, respecter - en accord avec le meilleur de ses traditions spirituelles - l’ordre supérieur cosmique comme quelque chose qui nous dépasse, et respecter aussi l’ordre moral comme sa conséquence. L’humilité, l’affabilité, la gentillesse, le respect de ce que nous ne comprenons pas, le sentiment profond de solidarité avec les autres, le respect de toute altérité, la volonté de faire des sacrifices ou de bonnes actions que seule l’éternité saura récompenser, cette éternité qui nous observe, silencieuse, à travers notre conscience : autant de valeurs qui pourraient et devraient être le programme de la construction européenne. L’Europe a, partiellement ou entièrement, sur la conscience les événements les plus horribles du 20e siècle : les deux guerres mondiales, le fascisme et le système totalitaire communiste. Au cours du dernier siècle, l’Europe a aussi connu trois événements positifs, bien qu’ils ne soient pas tous exclusivement de son fait : la fin de la domination coloniale sur le monde, la chute du rideau de fer et le début de la construction européenne. Autrement dit : j’étais Européen de manière si évidente et si naturelle que je n’y réfléchissais pas. Et c’est sans doute le cas pour la majorité des Européens : ils sont profondément Européens, mais ils ne s’en rendent pas compte, ne se qualifient pas ainsi et, dans les sondages d’opinion publique, ils s’étonnent un peu d’avoir à se réclamer à haute voix de leur européanisme. La quatrième grande mission qui attend l’Europe serait, à mes yeux, d’essayer de montrer, de par son existence, qu’il est possible de contrer le grand danger que fait planer sur ce monde sa civilisation pleine de contradictions. Je serais heureux si le pays d’où je viens pouvait participer à tout cela en tant que partenaire à part entière. L’européanisme réfléchi ne semble pas avoir une grande tradition en Europe. Je ne considère pas cela comme un élément positif et j’accueille avec satisfaction le fait que notre européanisme commence aujourd’hui à émerger clairement de la vaste mer de concepts "allant de soi". En nous posant des questions à son sujet, en y réfléchissant et en essayant de définir sa nature, nous contribuons de façon importante à la compréhension de nous-mêmes. Ceci devient déterminant face à ce monde multiculturel et multipolaire qui est le nôtre, où la capacité de percevoir notre identité est la condition première d’une bonne coexistence avec d’autres identités. D’ailleurs, si l’Europe s’est, jusqu’à présent, aussi peu préoccupée de sa propre identité, c’est sans doute surtout parce qu’elle se prenait à tort pour le monde entier ou au moins pour quelque chose de supérieur au reste du monde, parce qu’elle ne sentait pas le besoin de se définir par rapport aux autres. Avec de fâcheuses conséquences, bien sûr, au niveau du comportement pratique. Mener une réflexion sur l’européanisme signifie se demander quel ensemble de valeurs, d’idéaux ou de principes évoque la notion d’Europe, voire ce qui est caractéristique pour l’Europe. Plus encore. Cela signifie aussi, partant de l’essence même de la chose, de faire un examen critique de cet ensemble. Et donc réaliser rapidement que de nombreuses traditions, valeurs ou principes européens sont caractérisés par une grande ambiguïté et que la plupart d’entre eux peuvent mener en enfer s’ils sont exagérés, exploités ou abusés. Si l’Europe entre dans une ère d’autoréflexion, cela signifie qu’elle souhaite se définir par rapport aux autres, mais aussi qu’elle cherche en elle-même ce qui est bon, ce qui a fait ses preuves, ce qui est d’avenir."@fr6
lpv:translated text
"Fru formand, kære parlamentsmedlemmer, mine damer og herrer, spørgsmålet om, hvorvidt europæernes sjæl ville kunne bevæges ud over bevidstheden om eller fornemmelsen af nationale tilhørsforhold og i retning af et europæisk tilhørsforhold, er i øjeblikket ofte på dagsordenen. Eller sagt på en anden måde: Føler europæerne sig virkelig som europæere, eller er der blot tale om en abstrakt idé, om en teoretisk konstruktion, der skal ophøje et geografisk faktum og således skabe en sindsstemning. Dette spørgsmål er bl.a. fremkaldt af debatten om den suverænitet, som nationalstaterne kan og skal overføre til Fællesskabets organer. Der er nogle, der fremhæver, at hvis det stærke nationale tilhørsforhold, der tydeligvis findes, for hurtigt fortrænges af et europæisk tilhørsforhold, der ikke er dybtfølt - eller endda opfattes som urealistisk - kan dette kun ende galt. Da jeg for seks år siden havde den ære at tale for første gang i Europa-Parlamentet, nævnte jeg behovet for at understrege den åndelige dimension og det vigtige i den europæiske integrations værdier, og jeg gav udtryk for min bekymring over, at det åndelige, historiske, politiske og samfundsmæssige perspektiv i den europæiske konstruktion skulle blive overskygget af spørgsmål af teknisk, økonomisk, finansiel eller administrativ art, hvilket kunne medføre en urolighed i offentligheden. På det tidspunkt lød mine ord som en provokation, og jeg var lidt nervøs for, at de ville fremkalde et ramaskrig i Europa-Parlamentet. Men det skete overhovedet ikke, og i dag kan jeg med tilfredshed konstatere, at disse ord ikke længere virker provokerende. Imidlertid er den dramatiske udvikling, som Europa har gennemgået de sidste 10 år siden jerntæppets fald, det til stadighed mere åbenlyse behov for at udvide Den Europæiske Union, den stadig hurtigere økonomiske integration samt det nye sæt trusler, der er fremkaldt af den nuværende periode, så meget desto mere elementer, som har medført, at Den Europæiske Union har måttet åbne op for en mere intens form for selvreflektion, en ny definition af og søgning efter de værdier, der samler den og giver dens eksistens betydning. Det bemærkes til tider, at denne søgen kommer for sent, at den kulturelle og politiske integration og selvreflektion skulle være gået forud for den økonomiske integration, eller sagt med andre ord, at man er begyndt bagfra. Jeg mener ikke, at dette er retfærdigt. Efter Anden Verdenskrig stod det demokratiske Vesteuropa med mindet om to verdenskriges rædsler og med faren for en udvidelse af den totalitære kommunistiske verden. På dette tidspunkt var det næsten overflødigt at tale om værdier, der skulle beskyttes. Dette var iøjnefaldende. Tværtimod måtte man samle Vesten rent teknisk og dette så hurtigt som muligt med henblik på at forhindre en eventuel fremkomst eller endda spredning af et diktatur, men også for at forhindre et tilbagefald til de gamle nationale konflikter. Det samme gør sig utvivlsomt gældende for mit europæiske tilhørsforhold: Eftersom det gennem mange år - endda årtier - faldt mig så naturligt, faldt det mig ikke ind at sætte ord på og påberåbe mig dette europæiske tilhørsforhold. Hvad angår Vesteuropa, var alt det, som det måtte beskytte, så åbenlyst, at der ikke var behov for at definere, analysere og uddybe det eller udtrykke det gennem forskellige politiske og institutionelle handlinger. Og således - ligesom jeg først nu har spurgt mig selv, om jeg føler mig som europæer og overvejet, hvad dette medfører - var det demokratiske Europa under opbygningen uden tvivl på grund af de historiske begivenheder gennem det sidste årti tvunget til at foretage dybtgående overvejelser om selve fundamentet for Europas forening og målsætning. De store europæiske værdier - som Europas afvekslende, åndelige og politiske historie har formet, og som andre dele af verden har taget til sig, i hvert fald nogle - er efter min mening klare: Respekten for mennesket, dets friheder, dets rettigheder, dets værdighed, solidaritetsprincippet, lighed for loven, retsstaten, beskyttelse af alle etniske minoriteter, de demokratiske institutioner, adskillelsen af den lovgivende, udøvende og dømmende magt, flerpartisystemet, respekten for privat ejendomsret og det frie initiativ, markedsøkonomi og udviklingen af det civile samfund. Den aktuelle udformning af disse værdier afspejler naturligvis også utallige moderne europæiske erfaringer, som gør, at vores kontinent bliver et førsteklasses flerkulturelt skæringspunkt. Tillad mig at stoppe op - og jeg vil forklare hvorfor - ved en af de grundlæggende værdier. Det drejer sig om det civile samfund. I den vestlige verden, det vil i dag sige USA og Europa, udgør et civilt samfund, der er velstruktureret, åbent, decentraliseret og baseret på borgernes tillid til deres suveræne selvstændighed og deres mange foreninger, den demokratiske stats grundlag og er garant for dens politiske stabilitet. Når Den Europæiske Union snart skal åbne sine døre for nye demokratier, hvilket er af afgørende betydning for Den Europæiske Union, er det vigtigt - om ikke altafgørende - at den hjælper til at genopbygge og udvikle det civile samfund i disse lande. Det er ikke tilfældigt, at det kommunistiske diktatur kort efter dets magtovertagelse havde travlt med på voldelig vis at ødelægge det civile samfunds fine netværk for dernæst at opløse det. Det var, fordi man udmærket vidste, at man aldrig ville få den absolutte kontrol over befolkningen, så længe de forskellige strukturer i det civile samfund, der var oprettet fra neden, stadig fungerede. Det, der blev tilbage af det oprindelige civile samfund, har overlevet og udviklet sig i den direkte eller indirekte modstand. De europæiske værdier har således overlevet i dette miljø ikke på grund af det politiske system, men på trods af det. Selvstruktureringen af samfundet kan selvfølgelig ikke beordres ovenfra, men man kan iværksætte et miljø og fordelagtige betingelser for dens udvikling. Derfor: Hvordan står det til med vores europæiske tilhørsforhold? Hjælpen til de nye demokratier skal i denne forbindelse ske inden for bredere rammer, nemlig inden for en uddybning og bæredygtig styrkelse af det civile samfund på tværs af grænserne i Europa. Jo mere de forskellige europæiske civile strukturer er varierede, differentierede og sammenknyttede, jo bedre forberedt vil de nye demokratier være til at tilslutte sig disse, og jo hurtigere kan princippet om tillid i befolkningerne og subsidiaritetsprincippet gennemføres, hvilket gør det muligt at styrke strukturernes stabilitet. Men dette er ikke det hele: Grundlaget for Den Europæiske Union som et overstatsligt fællesskab vil være så meget desto mere styrket. Konkret kræver dette bl.a. og især, at visse pligter med hensyn til social solidaritet overføres til lokalsamfundene og til organisationer eller til civile offentlige ansatte. Jo lavere niveauet for ressourcefordelingen er, desto mere gennemsigtig og økonomisk vil denne udjævning være, og desto bedre vil den dække samfundets meget forskellige behov, der er svære at indkredse fra midten, desto mere ægte vil den sociale solidaritet være, fordi den i højere grad er direkte forbundet til konkrete personer eller deres foreninger. Denne ægte solidaritet mellem borgerne, de sociale grupper, kommunerne og regionerne udgør derfor den bedste grobund for denne solidaritet, der kun kan tildeles af en enkelt enhed, nemlig staten. Og i en overstatslig enhed, der er så stor som Den Europæiske Union, og som skal fungere som et solidaritetsredskab, er det nødvendigt, at det egentlige samfundsgrundlag er endnu mere solidt og endnu rigere. Den Europæiske Unions levedygtighed afhænger altså bl.a. og især af den måde, hvorpå borgerne vil acceptere tanken om et tilhørsforhold til et europæisk samfund. En større opmærksomhed med hensyn til alle symptomer eller tegn på national egoisme, fremmedhad eller racisme bør naturligvis være en del af dette nye europæiske tilhørsforhold. Den eftergivenhedspolitik, der sås i München, og som var en kapitulation over for det onde, udgør et af de bitreste kapitler i moderne europæisk historie. Denne erfaring kræver overvågenhed. Vi må bekæmpe det onde, mens det er i spire, og det er ikke nok at have regeringer, der gør det. Regeringernes holdning bør være et udtryk for befolkningens holdning. Bekymringen for sikkerheden er et andet udtryk for den sociale solidaritet. Det henhører under staten eller en overstatslig forsamling. Den Europæiske Union begynder at arbejde intensivt med en ny udformning af dens sikkerhedspolitik. Denne politik skal adskille sig ved en evne til at træffe hurtige beslutninger og til at omsætte dem hurtigt til handlinger. Dette forekommer mig yderst vigtigt. Det er i øvrigt på høje tid. Jeg mener, at den seneste erfaring i Jugoslavien er meget sigende med hensyn til dette emne. Efter min mening var NATO's indblanding en ret tydelig demonstration af flere ting. For det første kan respekten for livet, den menneskelige værdighed og en bekymring for den europæiske sikkerhed eventuelt føre til, at man griber ind uden for Den Europæiske Unions grænser. Og jo mere handlekraftigt mandatet for en sådan indgriben er, desto bedre er det naturligvis. Men man kan desværre også forestille sig en situation, hvor et mandat fra FN ikke gives, skønt en indgriben er til fordel for mange, for hele Europa og den menneskelige civilisation. Jeg er ikke sikker på, at Europa før nu har været parat til at stå over for en så skæbnesvanger situation. Det er det uden tvivl i meget højere grad nu, i hvert fald på det psykologiske plan. Jeg mener, at Europa hurtigt skulle drage fordel heraf også for at foretage en materiel eller teknisk justering. For det andet må man foretage en større indsats i forbindelse med forebyggelse. I Kosovo, Serbien og i Bosnien-Hercegovina samt andre steder i det gamle Jugoslavien kunne mange tusinde menneskeliv og materielle ejendomme være sparet, hvis det internationale samfund havde været i stand til at gribe ind tidligere - ved konfliktens begyndelse - på en hensigtsmæssig måde. Hvis jeg skal svare oprigtigt på, i hvilken grad jeg føler mig som europæer, og hvad der knytter mig til Europa, bliver jeg allerførst lettere overrasket: Det er ikke før nu, hvor jeg befinder mig under pres i forbindelse med visse aktuelle emner og politiske pligter, at jeg stiller mig selv dette spørgsmål. Hvorfor har jeg ikke gjort det for længe siden på det tidspunkt, hvor jeg begyndte at vende mig mod verden og tænke over den og mig selv? Anser jeg fortrinsvis mit tilhørsforhold til Europa som en udelukkende ekstern og mindre vigtig ting, et emne, der ikke giver anledning til de store kvaler eller bekymringer? Eller betragter jeg tværtimod mit europæiske tilhørsforhold som en ganske naturlig ting, der ikke kræver yderligere overvejelse, undersøgelse eller opfølgning? På trods af alle opfordringerne og alle advarslerne om mulige eller overhængende rædsler skete der desværre intet. Af mulige grunde hertil kan f.eks. nævnes bekymringen for forskellige særinteresser og materielle interesser samt regeringernes manglende kapacitet til at løbe en risiko i en god sags navn og for almenhedens skyld. For det tredje spillede USA i denne situation en afgørende rolle, og det er meget sandsynligt, at uden amerikanerne ville det internationale samfund ikke have vidst, hvad det skulle gøre, og vi ville endnu i dag være vidner til de rædsler, der førte til interventionen i Kosovo. Men Europa kan ikke i al evighed forlade sig på USA, især ikke når det drejer sig om et europæisk problem. Europa må blive i stand til at finde løsninger og selv klare situationen. Det vil være utænkeligt, som verden ser ud i dag, hvor små enheder lovligt samler sig i internationale eller overnationale samfund, at Den Europæiske Union fortsat kan være en respektabel bestanddel af verdensordenen, uden at den er i stand til at vedtage metoder til forsvar af menneskerettighederne, ikke blot på dens eget territorium, men også inden for sin aktionsradius, det vil sige inden for det område, der en dag vil høre til den. Jeg mener, som jeg sagde for lidt siden, at udvidelsen er af afgørende betydning for Den Europæiske Union. Tillad mig at gentage og således understrege denne overbevisning. Der er måske tale om erfaringen fra en mand, der har oplevet det nazistiske styre efterfulgt af 40 års kommunistisk regime, eller den specielle erfaring fra indbyggerne i et land midt i Europa, som i årenes løb har været det sted, hvor forskellige spirituelle strømninger og europæiske geopolitiske interesser har krydset hinanden eller endda det sted, hvor mere end én europæisk konfrontation er opstået. Dette leder mig til en fast overbevisning om, at Europa er den eneste politiske enhed, hvis sikkerhed hænger uadskilleligt sammen. Idéen om to Europaer, der lever side om side, idéen om et Europa, der er demokratisk, stabilt, i fremgang og befinder sig på integrationens vej, og et Europa, der er mindre demokratisk, mindre stabilt og har mindre fremgang, er efter min mening fuldstændigt vildledende. Den kan sammenlignes med idéen om en bæredygtig sameksistens på et værelse, hvor den ene side er oversvømmet, og den anden ikke er det. Hvor forskelligartet Europa end er, hænger det uadskilleligt sammen, og alle alvorlige begivenheder vil have konsekvenser for og indvirkning på resten af området. I kraft af sin kvalitet som en unik politisk enhed har Europa i dag en chance, som det aldrig tidligere har haft i dets lange historie. Nemlig at organisere sig på et retfærdigt og fredeligt grundlag efter et princip om lighed og samarbejde for alle. Lad det være slut med voldelige handlinger, der udøves af magthaverne over for dem, der ingen magt har, men lad en generel forståelse og enighed, hvor svært og langvarigt det end bliver at opnå, være det overordnede princip for planlægningen og for stabiliteten i Europa i det kommende årtusinde. I denne forbindelse mener jeg med Europa hele kontinentet. Vi ved alle, at Den Europæiske Unions udvidelsesproces bør følges op af en vedvarende såvel som dristig reform af institutionerne. Jeg er overbevist om, at regeringskonferencen vil resultere i realistiske forslag, der vil skubbe Den Europæiske Union i den rigtige retning. Dog tror jeg ikke, at de institutionelle ændringer inden for Den Europæiske Union kan stoppe der. Tværtimod vil det efter min mening være starten på en lang proces, der måske vil tage årtier. Denne bør kendetegnes af en vedvarende vilje til at fremskynde og forenkle beslutningstagningen i Den Europæiske Union og gøre den mere gennemsigtig. Tillad mig at nævne to mere konkrete punkter, som jeg allerede har berørt flere gange, og som i mine øjne vil kunne bidrage til opnåelsen af disse mål på længere sigt. For det første mener jeg, at Den Europæiske Union før eller siden bør give sig selv en præcis og klar forfatning, der er forståelig for enhver ... ... en forfatning, som alle børn i Europa kan lære uden problemer. Denne forfatning skal som sædvanligt indeholde to dele. Den første del skal omhandle grundlæggende rettigheder og pligter for borgerne og de europæiske stater, de grundlæggende værdier, som det forenede Europa er baseret på, meningen med og betydningen af en europæisk konstruktion. Den anden del skal omhandle Den Europæiske Unions vigtigste institutioner, deres væsentligste kompetencer og deres gensidige forbindelser. En sådan grundlov ville ikke automatisk betyde en radikal ændring af Den Europæiske Union, som vi kender den, til en kæmpe forbundsstat, som EU-skeptikerne er så bange for, men ville blot gøre det muligt for indbyggerne i et Europa under opbygning at skabe sig en klar idé om Den Europæiske Union. Således ville de bedre forstå den og bedre kunne identificere sig med den. Mulighed nr. to er den mest sandsynlige: Alt det, jeg altid har følt mig knyttet til, var på så naturlig vis europæisk, at det aldrig er faldet mig ind at tænke videre over det. Jeg har simpelthen ikke ment, at der var behov for at betegne det som sådan og mere generelt at knytte mine tanker til navnet på et kontinent. Bedre endnu: Jeg mener, at jeg i min ungdom endda ville have følt mig en smule tåbelig, hvis jeg erklærede eller skrev, at jeg var europæer, at jeg opfattede og tænkte som en europæer, eller hvis jeg på nogen måde påberåbte mig Europa. Dette ville jeg have opfattet som meget patetisk, og jeg ville have set det som en mere hovmodig udgave af denne patriotisme, der altid har generet mig hos de nationale patrioter. Et af de vigtige emner, der ofte nævnes i forbindelse med Den Europæiske Unions institutionelle reformer, er spørgsmålet om, hvordan man sikrer, at de små medlemslande i Unionen ikke bliver rendt over ende af de store, idet man samtidig tager hensyn til de forskellige staters størrelse. Det forekommer mig, at en af mulighederne kunne være at oprette et andet kammer i Europa-Parlamentet. Valgene hertil skulle selvfølgelig ikke være direkte, men de forskellige parlamenter skulle sende deres repræsentanter, f.eks. tre pr. stat. Mens det første kammer, det vil sige det nuværende Parlament, således ville afspejle størrelsen af de forskellige medlemsstater, ville det andet kammer øge ligheden mellem medlemslandene. Alle medlemsstaterne skulle have det samme antal repræsentanter. I denne situation behøvede Kommissionen f.eks. ikke nødvendigvis at sammensættes efter nationale tilhørsforhold, og de nationale parlamenter kunne inddrages og blive mere handlekraftige. Uanset udviklingen og resultatet af den institutionelle reform eller den omtalte reform forekommer én ting sikkert. Uenighed eller manglende enighed om institutionelle anliggender må ikke bremse Den Europæiske Unions udvidelse. Sker dette, risikerer vi, at en for stor forsinkelse af udvidelsen vil få langt farligere konsekvenser end en eventuel ufuldkommen institutionel reform. Mine damer og herrer, den tekniske civilisation, der i dag er udbredt over hele vores planet, og som er opstået på europæisk jord, er i høj grad påvirket af elementer fra den euroamerikanske civilisation. Derfor er Europa særlig ansvarlig for denne civilisations tilstand. Ikke desto mindre må dette ansvar aldrig mere udmunde i en voldelig eksport af egen værdier, idéer eller goder mod resten af verden. Tværtimod vil Europa endelig kunne begynde med sig selv og tjene som et eksempel, som andre kan - men ikke er nødt til - at følge. Hele den moderne opfattelse af livet som noget, der er i vækst, og hvor der ustandselig sker materielle fremskridt, og som er grundlagt på menneskets overbevisning om, at det er universets herre, udgør den skjulte og beklagelige side af den europæiske åndelige tradition. Med denne livsanskuelse forudbestemmes også den egenskab, der truer det nuværende samfund. Hvem andre end vores del af verden, der satte denne store bevægelse i gang - eller endda vores civilisations frie fald - skulle med heftighed bekæmpe disse trusler? Det forekommer mig, at det ved denne overgangsperiode er op til Europa at foretage modige overvejelser om dobbeltheden i dets bidrag til verden. Europa skal indse, at vi ikke kun har lært verden om menneskerettigheder, men at vi også har vist den holocaust, at vi ikke kun har givet verden den industrielle revolution og dernæst informationsrevolutionen, men at vi også har ødelagt naturen for at opnå rigdomme, vi har plyndret dens ressourcer og forurenet atmosfæren. Man må indse, at vi ganske vist har vist vejen for en massiv udvikling af videnskaben og teknologien, men at det har kostet dyrt, nemlig dyrekøbte, men meget vigtige og sammensatte menneskelige erfaringer, der er dannet i løbet af tusinder af år. Europa må starte med sig selv. Det må spare, gennemtvinge afsavn, overholde - i overensstemmelse med den bedste af dets åndelige traditioner - den øverste kosmiske orden som noget, der er over os, og ligeledes overholde den moralske orden, som er en konsekvens. Ydmyghed, elskværdighed, venlighed, respekt for det, vi ikke forstår, en dyb solidaritetsfølelse med andre, respekt for alt, der er anderledes, viljen til at yde eller gøre gode gerninger, som kun evigheden vil kunne belønne, denne evighed, som observerer os i tavshed gennem vores samvittighed. Der er så mange værdier, som kunne og burde være med i det europæiske opbygningsprogram. Europa har helt eller delvist de frygteligste begivenheder i det 20. århundrede på samvittigheden: de to verdenskrige, fascismen og det totalitære kommunistiske system. I løbet af sidste århundrede har Europa også oplevet tre positive begivenheder, skønt de ikke alle udelukkende var Europas fortjeneste: en afslutning på kolonistyret, jerntæppets fald og begyndelsen på den europæiske opbygning. Eller sagt med andre ord: Jeg var europæer på en så åbenlys og naturlig måde, at jeg slet ikke tænkte over det. Og det er uden tvivl tilfældet for de fleste europæere: De er dybtfølte europæere, men de er ikke bevidste om det, de kalder sig ikke europæere, og i meningsmålingerne er de lidt tilbageholdende med åbenlyst at erklære deres europæiske tilhørsforhold. Den fjerde store opgave, der venter Europa, vil i mine øjne være at prøve at vise med dets eksistens, at det er muligt at modstå den store fare, som hænger truende over denne verden og dens civilisation fyldt med selvmodsigelser. Det ville glæde mig, hvis mit land kunne deltage i alt dette som fuldgyldig partner. Der er i Europa tilsyneladende ikke stor tradition for et bevidst europæisk tilhørsforhold. Jeg anser ikke dette som et positivt træk, og det er med tilfredshed, jeg opdager, at vores europæiske tilhørsforhold i dag begynder at rage klart op fra den store mængde af elementer, der opfattes som "ganske naturlige". Når vi stiller spørgsmål herom, når vi overvejer dette, og når vi prøver at definere det europæiske tilhørsforhold, bidrager vi på vigtig vis til vores selvforståelse. Dette bliver afgørende i den flerkulturelle verden, vi lever i, hvor evnen til at opfatte vores egen identitet er den vigtigste forudsætning for en god sameksistens med andre identiteter. Når Europa indtil nu har været så lidt optaget af sin egen identitet, er det i øvrigt uden tvivl, fordi man fejlagtigt antager sig selv for verdens navle eller i hvert fald mener, at man er resten af verden overlegen, og fordi man ikke føler behov for at definere sig selv i forhold til andre. Dette har selvfølgelig meget uheldige konsekvenser med hensyn til europæernes opførsel. Når man gør sig overvejelser om, hvad det europæiske tilhørsforhold er, betyder det, at man sætter spørgsmålstegn ved, hvilke værdier, idealer og principper begrebet Europa vækker, eller hvad der er karakteristisk for Europa. Desuden betyder dette også, at man - med udgangspunkt i sagens kerne - foretager en kritisk undersøgelse af hele dette område og derfor hurtigt indser, at de mange traditioner, værdier og europæiske principper er karakteriseret ved en stor tvetydighed, og at de for størstedelens vedkommende kan blive fatale, hvis de overdrives eller udnyttes. Når Europa går ind i en periode med selvreflektion, betyder dette, at det ønsker at definere sig selv i forhold til andre, men også, at det i sig selv søger det gode og forsøger at finde ud af, hvad det kan, og hvordan fremtiden ser ud."@da1
". – Frau Präsidentin, meine Damen und Herren Abgeordneten, sehr verehrte Damen und Herren, es stellt sich immer wieder die Frage, ob die Seele der Europäer, neben ihrem Gewissen und dem Gefühl der nationalen Zugehörigkeit von einem europäischen Bewußtsein erfüllt ist. Mit anderen Worten, fühlen sich die Europäer wirklich europäisch, oder handelt es sich eher um einen abstrakten Begriff, ein theoretisches Konstrukt, mit dem ein geographischer Umstand zu einer Geisteshaltung erhoben werden soll? Diese Frage wurde unter anderem durch die Debatte darüber aufgeworfen, welchen Teil ihrer Souveränität die Nationalstaaten den gemeinschaftlichen Organen der Europäischen Union übertragen können und müssen. Einige verweisen darauf, daß sich die Situation mit der Verdrängung einer deutlich empfundenen nationalen Zugehörigkeit durch eine kaum empfundene europäische Zugehörigkeit, die gar als Trugbild wahrgenommenen wird, nur zum Negativen wenden kann. Vor sechs Jahren hatte ich zum ersten Mal die Ehre, vor diesem Hause zu sprechen, und ich habe damals auf die Notwendigkeit hingewiesen, der geistigen Dimension, der Bedeutung der Werte der europäischen Integration mehr Gewicht zu verleihen, und ich habe meine Befürchtungen bezüglich der Tatsache offenbart, daß das geistige, historische, politische und zivilisatorische Element des europäischen Einigungswerks auf gefährliche Weise von technischen, wirtschaftlichen, finanziellen und verwaltungstechnischen Fragen überlagert werden könnte, mit dem Risiko, die Öffentlichkeit vollständig zu verunsichern. Damals hatte meine Bemerkung einen provokativen Beigeschmack, und ich war mir nicht sicher, ob mich das Europäische Parlament nicht ausbuhen würde. Nichts dergleichen ist geschehen, und heute stelle ich mit Freude fest, daß dieselben Worte keinesfalls mehr provokativ erscheinen. Die dramatischen Veränderungen der letzten zehn Jahre in Europa, seit dem Fall des Eisernen Vorhangs, sowie die immer deutlicher hervortretende Notwendigkeit einer Erweiterung der Europäischen Union, die sich immer mehr beschleunigende wirtschaftliche Integration und die Vielzahl neuer Gefahren der heutigen Zeit sind Elemente, durch die die Europäische Union zwangsläufig zu einer Öffnung geführt wurde, mit dem Ziel, zu einem neuen und intensiveren Nachdenken über sich selbst und zu einer neuen Definition und Suche nach den Werten, die es verbinden und seiner Existenz Sinn verleihen, zu finden. Manchmal wird gesagt, daß diese Suche zu spät erfolge, daß die kulturelle und politische Integration, das Nachdenken über sich selbst vor der wirtschaftlichen Integration hätten geschehen müssen, mit anderen Worten, das Pferd wurde beim Schwanz aufgezäumt. Ich halte dieses Urteil nicht für angemessen. Nach dem zweiten Weltkrieg sah sich das westliche demokratische Europa den Erinnerungen an die Schrecken der zwei Weltkriege und der Gefahr der Ausdehnung der totalitären kommunistischen Herrschaft gegenüber. Zu dieser Zeit war es beinahe überflüssig, über zu erhaltende Werte zu sprechen. Sie sprangen ins Auge. Stattdessen galt es, den Westen sozusagen technisch zu vereinigen, und zwar so schnell wie möglich, um das mögliche Aufkommen, ja die Verbreitung einer Diktatur, aber auch das Wiederaufflammen alter nationaler Konflikte zu vermeiden. Dies trifft zweifellos auch auf mein Gefühl der europäischen Identität zu: da es für mich seit vielen Jahren – ja Jahrzehnten – derart normal gewesen ist, kam es mir nicht einmal in den Sinn, mich direkt darauf zu berufen. In Westeuropa war alles, das es zu schützen galt, so offensichtlich, daß man dort nicht das Bedürfnis verspürte, es in Worte zu fassen, zu analysieren, eingehend zu betrachten oder auf politische und institutionelle Tatsachen zu übertragen. Und ebenso wie ich erst heute dazu gekommen bin, mich zu fragen, ob ich mich als Europäer fühle, und über die Bedeutung nachzudenken, so sah sich auch das im Aufbau befindliche demokratische Europa zweifellos durch die historischen Ereignisse der letzten zehn Jahre dazu gezwungen, eben darüber nachzudenken, worauf sich sein Einigungswerk und seine Ziele gründen. Die großartigen europäischen Werte – wie sie von der bewegten geistigen und politischen Geschichte Europas geprägt und die in anderen Teilen der Welt übernommen wurden – immerhin einige von ihnen – sind, so möchte ich sagen, eindeutig: die Achtung des Individuums, seiner Freiheiten, seiner Rechte und seiner Würde, der Grundsatz der Solidarität, die Gleichheit vor dem Gesetz und die Rechtsstaatlichkeit, der Schutz aller ethnischen Minderheiten, die demokratischen Institutionen, die Gewaltenteilung der Legislative, Exekutive und Judikative, der politische Pluralismus, die Achtung von Privatbesitz und freiem Unternehmertum, die Marktwirtschaft und die Entwicklung der Zivilgesellschaft. Der aktuelle Zustand dieser Werte spiegelt sicherlich auch zahlreiche Erfahrungen des modernen Europa wider, darunter die Tatsache, daß sich unser Kontinent zu einem multikulturellen Schnittpunkt ersten Ranges entwickelt. Erlauben Sie mir aus Gründen, die ich Ihnen erläutern werde, bei einem dieser Grundwerte zu verweilen. Es geht um die Zivilgesellschaft. In der heutigen westlichen Welt, also der euroamerikanischen Welt, bildet eine reich strukturierte, offene und dezentrale Zivilgesellschaft, die auf dem Vertrauen in die Eigenständigkeit ihrer Bürger und ihrer zahlreichen Verbände beruht, die Grundlage des demokratischen Staates und die Gewähr für seine politische Stabilität. Wenn die Europäische Union in Kürze ihre Tore für die neuen Demokratien öffnet, was für sie meines Erachtens von existentiellem Interesse ist, dann ist es bedeutend, wenn nicht sogar entscheidend, daß sie in diesen Ländern den Wiederaufbau und die Entwicklung der Zivilgesellschaft unterstützt. Es ist kein Zufall, daß die kommunistische Diktatur kurz nach ihrer Machtübernahme nichts Eiligeres zu tun hatte, als das feine Geflecht der Zivilgesellschaft zu zerreißen, um sie schließlich ganz zu zerstören. Denn sie wußte sehr wohl, daß sie niemals wirklich Kontrolle über die Bevölkerung erlangen würde, solange die verschiedenen Strukturen der Zivilgesellschaft, die von unten gewachsen waren, weiterhin funktionierten. Was von einer wirklichen Zivilgesellschaft übrigblieb, existierte oder entwickelte sich im direkten oder indirekten Widerstand weiter. Die europäischen Werte haben daher nicht wegen sondern trotz des politischen Systems in diesem Bereich überlebt. Die Selbststrukturierung einer Gesellschaft kann natürlich nicht von oben diktiert werden. Aber es lassen sich ein ihrer Entwicklung förderliches Umfeld und vorteilhafte Bedingungen schaffen. Wie aber steht es nun um unsere europäische Identität? Die Unterstützung der neuen Demokratien sollte daher in einem größeren Rahmen erfolgen: einer Vertiefung und dauerhaften Stärkung der Zivilgesellschaft auf gesamteuropäischer Ebene. Je unterschiedlicher, differenzierter und verflochtener die einzelnen zivilen Strukturen in Europa sein werden, desto besser sind die neuen Demokratien auf ihren Beitritt vorbereitet, desto schneller wird in ihrem Innern der Grundsatz des Vertrauens in die Bürger und der Subsidiarität Einzug halten, was zu einer Förderung der Stabilität beitragen wird. Aber das ist nicht alles: die Grundfeste der Europäischen Union in ihrer Eigenschaft als überstaatliche Gemeinschaft wird umso stabiler sein. Ganz konkret erfordert dies unter anderem und vor allem, daß einige Aufgaben der sozialen Solidarität den Gebietskörperschaften und Einrichtungen ohne Erwerbszweck oder öffentlichen Rechts übertragen werden. Je niedriger die Ebene ist, auf der die Mittel umverteilt werden, desto transparenter und wirtschaftlicher wird dieser Ausgleich sein, und desto besser wird er die unterschiedlichen Bedürfnisse der Gesellschaft decken, die vom Zentrum aus schwer auszumachen sind, und umso authentischer wird die soziale Solidarität sein, da sie direkter an konkrete Personen oder deren Verbände gebunden ist. Eine echte Solidarität zwischen den Bürgern, den sozialen Gruppen, den Gemeinden und den Regionen ist daher der beste Nährboden für diese Solidarität, die nur der Staat als Ganzes geben kann, vermittelt werden kann. Und ein Solidaritätsinstrument in einem so großen überstaatlichen Gefüge wie der Europäischen Union verlangt ein weitaus solideres, vielfältigeres ziviles Fundament. Die Lebensfähigkeit der Europäischen Union hängt demnach unter anderem und wahrscheinlich vor allem davon ab, wie ihre Bürger den Geist des Europabürgerschaft aufnehmen. Bestandteil dieses neuen europäischen Zugehörigkeitsgefühl muß natürlich eine wachsende Sensibilisierung für alle Symptome oder Ausdrucksweisen nationaler Egoismen, von Fremdenhaß oder rassistischer Intoleranz sein. Die Beschwichtigungspolitik, die in München in eine Kapitulation vor dem Bösen mündete, ist eines der bittersten Kapitel der modernen europäischen Geschichte. Diese Erfahrung lehrt uns, wachsam zu sein. Das Böse muß im Keim erstickt werden, und dies kann nicht nur von seiten der Regierungen geschehen. Das Verhalten der Regierungen muß sich aus dem Verhalten der Bürger ergeben. Der Wunsch nach Sicherheit ist ein weiterer Ausdruck der sozialen Solidarität. Dies ist Aufgabe des Staates oder einer supranationalen Organisation. Die Europäische Union hat intensiv mit der Ausarbeitung eines neuen sicherheitspolitischen Konzepts begonnen. Diese Politik sollte sich durch eine schnelle Entscheidungsfindung und eine ebenso zügige Umsetzung auszeichnen. Dies erscheint mir äußerst wichtig. Darüber hinaus ist es dafür höchste Zeit. Die jüngsten Ereignisse in Jugoslawien sprechen eine deutliche Sprache. Meines Erachtens hat die Intervention der NATO mehrere Dinge deutlich gemacht. Erstens kann der Respekt vor dem Leben und der menschlichen Würde sowie das Bedürfnis nach Sicherheit in Europa gegebenenfalls die Notwendigkeit einer Intervention außerhalb der Grenzen der Union erfordern. Je stärker das Mandat für eine solche Intervention ist, desto besser natürlich. Aber es ist leider ebensogut eine Situation denkbar, in der das Mandat der UNO fehlt, obwohl die Intervention im Interesse vieler, ja ganz Europas und der gesamten menschlichen Zivilisation wäre. Ich bin mir nicht sicher, ob Europa noch vor kurzem schon bereit gewesen wäre, sich einer derart unheilvollen Möglichkeit zu stellen. Es ist dieser Bereitschaft mittlerweile zweifellos einen Schritt nähergekommen, zumindest auf psychologischer Ebene. Ich denke, es sollte diese Gelegenheit unverzüglich nutzen, um sich auch materiell und technisch darauf einzustellen. Zweitens bedarf es im Bereich der Sicherheitspolitik noch größerer Anstrengungen. Im Kosovo und in Serbien, wie auch in Bosnien-Herzogowina und an anderen Orten im ehemaligen Jugoslawien, hätten nicht tausende von Menschenleben und unzählige Werte geopfert werden müssen, wenn die internationale Gemeinschaft in der Lage gewesen wäre, früher, zu Beginn des Konflikts, auf angemessene Weise zu reagieren. Wenn ich in mich hineinhorche und mich frage, inwiefern ich mich als Europäer fühle und was mich mit Europa verbindet, dann bin ich zunächst ein wenig überrascht: warum stelle ich mir diese Frage erst jetzt, unter dem Druck bestimmter Themen und aktueller politischer Aufgaben. Warum habe ich sie mir nicht schon seit langem gestellt, zu der Zeit als ich begann, mich in der Welt zurechtzufinden und über sie sowie über mich selbst nachzudenken? Nahm ich meine Zugehörigkeit zu Europa nur als äußeren, wenig bedeutenden Umstand wahr, der keinen Anlaß zu Sorge oder auch Beunruhigung gab? Oder betrachtete ich im Gegenteil meine europäische Identität als selbstverständlich und meinte nicht, sie hinterfragen, prüfen oder Schlußfolgerungen daraus ziehen zu müssen? Leider ist trotz der Aufrufe, der Warnungen vor den möglichen oder drohenden Schrecken nichts passiert. Ein möglicher oder vorstellbarer Grund mag die Sorge um die unterschiedlichsten eigenen und materiellen Interessen sein und die Unfähigkeit der Regierungen, für eine gute Sache und im Namen des Gemeinwohls Risiken einzugehen. Drittens haben die Vereinigten Staaten in diesem Fall die entscheidende Rolle gespielt, und es ist sehr gut möglich, daß ohne ihre Energie die internationale Gemeinschaft in ihrer Unfähigkeit zu handeln noch heute den Schrecken gegenüberstände, die zur Intervention im Kosovo geführt haben. Doch Europa kann sich nicht ewig auf die Vereinigten Staaten verlassen, vor allem nicht, wenn es sich um ein europäisches Problem handelt. Es muß in der Lage sein, eine Lösung zu finden und die Situation eigenständig zu meistern. In der heutigen Welt, in der sich kleine Einheiten rechtmäßig zu internationalen oder supranationalen Gemeinschaften zusammenschließen, wäre es undenkbar, daß die Europäische Union weiterhin als anerkannter Bestandteil der Weltordnung existiert, ohne daß sie in der Lage ist, sich auf ein Mittel zur Verteidigung der Menschenrechte zu einigen, und dies nicht nur auf ihrem eigenen Gebiet, sondern auch innerhalb ihres Aktionsradius, also in dem Raum, der eines Tages zur Union gehören könnte. Meines Erachtens ist die Erweiterung der Europäischen Union, wie ich es gerade gesagt habe, für sie selbst von existentiellem Interesse. Erlauben Sie mir, diese Überzeugung nochmals zu unterstreichen. Es mag sich um die Erfahrungen eines Mannes handeln, der vierzig Jahre unter dem Joch des Kommunismus und davor unter der Naziherrschaft gelebt hat, oder auch um die besonderen Erfahrungen des Bewohners eines Landes in der Mitte Europas, die im Laufe der Jahrhunderte zum Kreuzweg der unterschiedlichsten geistigen Strömungen und europäischen geopolitischen Interessen und sogar zum Ausgangspunkt von mehr als nur einem europäischen Konflikt geworden ist. Dies führt mich zu der festen Überzeugung, daß Europa die einzige politische Einheit mit unteilbarer Sicherheit ist. Die Idee von zwei europäischen Teilen, die Seite an Seite leben, die Idee eines demokratischen Europas, das stabil, wohlhabend und auf dem Weg der Integration ist, und eines weniger demokratischen, weniger stabilen und weniger wohlhabenden Europas halte ich für völlig illusorisch. Sie gleicht dem Gedanken, auf Dauer in einem Zimmer zusammenzuleben, dessen eine Hälfte überflutet ist und die andere nicht. Europa ist, so differenziert es auch sein mag, unteilbar, und alles Schlimme, was ihm passieren mag, hat Aus- und Rückwirkungen auf den Rest. In seiner Eigenschaft als politische Einheit hat Europa heute eine Chance, die es niemals im Verlauf seiner bewegten Geschichte gehabt hat: die Möglichkeit, sich ausgeglichen, friedlich und nach dem Grundsatz der Gleichheit und der Beteiligung aller zu organisieren. Nicht mehr Gewaltakte der Mächtigen gegenüber den weniger Mächtigen, sondern Verständigung und allgemeiner Konsens, seien diese auch noch so mühsam und schwer zu erlangen, sollten den großen Grundsatz der Gestaltung und der Stabilität im Europa des nächsten Jahrtausends darstellen. Dabei verstehe ich unter Europa den Kontinent in seiner Gesamtheit. Wir alle wissen, daß der Erweiterungsprozeß der Europäischen Union mit einer dauerhaften und kühnen Reform ihrer Institutionen einhergehen muß. Ich bin der Überzeugung, daß die Regierungskonferenz realistische Vorschläge einbringen wird, durch die die Entwicklung der Europäischen Union in die richtige Richtung gelenkt wird. Dennoch glaube ich nicht, daß die institutionellen Veränderungen innerhalb der Europäischen Union hier zu Ende sein können. Dies wird meines Erachtens ganz im Gegenteil der Beginn eines sehr langen Prozesses sein, der möglicherweise Jahrzehnte in Anspruch nimmt. Er sollte von dem ständigen Anliegen geprägt sein, die Entscheidungsfindung innerhalb der Europäischen Union zu beschleunigen, zu vereinfachen und transparenter zu gestalten. Lassen Sie mich, auf zwei konkretere Punkte hinweisen, die ich schon mehrfach erwähnt habe und die in meinen Augen zur Realisierung dieser Zielsetzungen in der weiteren Zukunft beitragen könnten. Erstens sollte sich die Europäische Union früher oder später eine umfassende, klare und für alle verständliche Verfassung geben … eine Verfassung, die alle Kinder Europas ohne große Probleme in der Schule lernen können. Diese Verfassung würde üblicherweise zwei Teile umfassen. Der erste Teil enthält die grundlegenden Rechte und Pflichten der Bürger und der europäischen Staaten, die Grundwerte, auf denen das vereinigte Europa basiert, die Bedeutung und das Ziel des europäischen Einigungswerks. Im zweiten Teil werden die wichtigsten Institutionen der Europäischen Union, ihre Hauptzuständigkeiten und ihre Wechselbeziehungen beschrieben. Das Vorhandensein eines solchen Grundgesetzes würde nicht automatisch eine grundlegende Verwandlung der Union der Staaten in der uns bekannten Form in einen riesigen Bundesstaat nach sich ziehen, vor dem sich die Euroskeptiker fürchten, sondern würde lediglich den Bewohnern eines in der Entstehung begriffenen Europas die Möglichkeit geben, sich eine genauere Vorstellung vom Wesen der Europäischen Union zu machen. Auf diese Weise könnten sie sie besser verstehen und sich mit ihr identifizieren. Die zweite Möglichkeit ist wahrscheinlicher: alles, was mir jemals etwas bedeutete, war auf so selbstverständliche Weise europäisch, daß es mir niemals in den Sinn kam, es als solches zu betrachten. Ich habe es ganz einfach nicht als notwendig erachtet, es so zu nennen und, allgemeiner ausgedrückt, mein Denken dem Namen eines Kontinents zuzuordnen. Oder besser: ich habe das Gefühl, daß ich mir in meiner Kindheit sogar ein wenig lächerlich dabei vorgekommen wäre, wenn ich geschrieben oder erklärt hätte, daß ich Europäer bin, daß ich auf europäische Weise erlebe und denke, ja mich mehr oder weniger direkt auf Europa zu berufen. Dies wäre mir sehr pathetisch und vermessen erschienen; ich hätte es als eine hochmütigere Art dieses Patriotismus empfunden, der mich bei den Nationalpatrioten immer gestört hat. Eines der wichtigen Themen, das oft und zu Recht im Zusammenhang mit den institutionellen Reformen der Union genannt wird, ist die Frage, wie sich die kleinen Mitgliedstaaten der Union gewiß sein können, daß sie nicht von den Großen an den Rand gedrängt werden, während gleichzeitig die Größe der einzelnen Staaten berücksichtigt wird. Eine Möglichkeit scheint mir die Schaffung einer zweiten Kammer des Europäischen Parlaments zu sein. Zwar würde diese natürlich nicht direkt gewählt, jedoch würden die einzelnen Parlamente Vertreter, sagen wir drei pro Staat, entsenden. Während die erste Kammer, also das heutige Parlament, die Größe der Mitgliedstaaten widerspiegelt, würde die zweite ihre ausgeglichene Gewichtung stärken, da alle Mitgliedstaaten dort über die gleiche Zahl von Vertretern verfügen würden. In diesem Fall müßte die Kommission zum Beispiel nicht nach nationaler Zugehörigkeit zusammengesetzt sein, und die nationalen Parlamente könnten auf viel effektivere Weise einbezogen werden. Wie auch immer die Entwicklung oder das Ergebnis der institutionellen Reform oder der angeregten Reform aussehen mag, eines scheint mir klar zu sein: ein Dissens oder fehlender Konsens über die institutionellen Angelegenheiten darf die Entwicklung der Europäischen Union nicht hemmen. Dann hätte eine zu lange Verzögerung der Erweiterung möglicherweise weitaus gefährlichere Auswirkungen als ein möglicher Fehlschlag der institutionellen Reform . Meine Damen und Herren, die technische Zivilisation, die ein Kind Europas ist und mittlerweile unseren gesamten Planeten erfaßt hat, wurde in starkem Maße von Elementen der euroamerikanischen Gesellschaft beeinflußt. Europa trägt daher eine ganz besondere Verantwortung für den Zustand dieser Gesellschaft. Dennoch darf diese Verantwortlichkeit niemals wieder die Form eines gewaltsamen Exports seiner eigenen Werte, Ideen oder Güter in den Rest der Welt annehmen. Europa könnte ganz im Gegenteil endlich mit sich selbst beginnen und als Beispiel vorangehen, dem die anderen folgen können, aber nicht müssen. Die gesamte moderne Betrachtungsweise des Lebens unter dem Blickwinkel des Wachstums und unaufhörlichen materiellen Fortschritts, der auf dem Selbstverständnis des Menschen als Herr des Universums beruht, bildet die traurige Kehrseite der europäischen geistigen Tradition. Diese Betrachtungsweise des Lebens bestimmt auch den bedrohlichen Charakter der heutigen Zivilisation. Wer sonst, wenn nicht dieser Teil der Welt, der die Entwicklung in diese Richtung, sprich den freien Fall unserer Zivilisation ausgelöst hat, sollte sich dieser Bedrohung entschlossen entgegenstellen? An dieser Zeitenwende ist es meines Erachtens Aufgabe Europas, mutig über die Ambivalenz seiner Rolle in der Welt nachzudenken, zu verstehen, daß wir die Welt nicht nur die Menschenrecht gelehrt, sondern ihr auch den Holocaust gebracht haben, daß wir sie nicht nur geistig in die industrielle Revolution und die Informationsgesellschaft geführt, sondern auch dazu getrieben haben, im Namen der Anhäufung materieller Reichtümer die Natur zu mißhandeln, Raubbau an ihren Ressourcen zu betreiben und die Luft zu verschmutzen. Wir müssen begreifen, daß wir sicherlich den Weg für eine gigantische Entwicklung in Wissenschaft und Technik geebnet, dafür jedoch einen sehr hohen Preis gezahlt haben: den der Verdrängung einer ganzen Reihe bedeutender und komplexer menschlicher Erfahrungen, die sich im Verlauf von Jahrtausenden angesammelt haben. Europa muß mit sich selbst beginnen. Es kann sparen, sich Beschränkungen auferlegen, in Übereinstimmung mit seinen besten geistigen Traditionen die höhere kosmische Ordnung als etwas akzeptieren, dem wir nicht gewachsen sind, und auch die moralische Ordnung als ihre Konsequenz anerkennen. Bescheidenheit, Entgegenkommen, Freundlichkeit, die Achtung vor dem, was wir nicht verstehen, das tiefe Gefühl der Solidarität mit den Anderen, die Achtung alles Andersartigen, die Bereitschaft, Opfer zu erbringen oder gute Taten zu vollbringen, die erst in der Ewigkeit belohnt werden, in der uns allezeit ganz leise im Unterbewußtsein begleitenden Ewigkeit: dies alles sind Werte, auf denen das europäischen Einigungswerk beruhen könnte und sollte. Europa hat teilweise oder komplett die schlimmsten Ereignisse des 20. Jahrhunderts auf dem Gewissen: die zwei Weltkriege, den Faschismus und das totalitäre kommunistische System. Innerhalb des letzten Jahrhunderts gab es in Europa aber auch drei positive Ereignisse, wenngleich diese nicht ausschließlich ein europäisches Werk sind: das Ende der Kolonialherrschaft in der Welt, der Fall des Eisernen Vorhangs und der Beginn des Europäischen Einigungswerks. Mit anderen Worten: ich war auf so offensichtliche und natürliche Weise Europäer, daß ich nicht darüber nachgedacht habe. Und dies trifft ohne Zweifel auf die Mehrzahl der Europäer zu: tief in ihrem Innern sind sie Europäer, aber sie sind sich dessen nicht bewußt, sie bezeichnen sich selbst nicht so und sind in Meinungsumfragen ein wenig erstaunt, wenn sie sich lautstark zu ihrer europäischen Identität bekennen sollen. In meinen Augen wartet eine vierte bedeutende Aufgabe auf Europa: es muß versuchen, durch seine Existenz zu beweisen, daß es möglich ist, sich der großen Gefahr zu stellen, die seine mit Widersprüchen behaftete Zivilisation über diese Welt gebracht hat. Ich wäre glücklich, wenn mein Heimatland an alledem als gleichberechtigter Partner teilhaben könnte. Eine bewußte europäische Identität scheint in Europa über keine lange Tradition zu verfügen. Dies ist meines Erachtens kein positives Element, und ich nehme mit Freude zur Kenntnis, daß unsere europäische Identität heute allmählich und deutlich aus dem Meer der „selbstverständlichen“ Auffassungen auftaucht. Wenn wir dieses Konzept hinterfragen, darüber nachdenken und uns an einer Beschreibung seines Wesens versuchen, tragen wir auf bedeutende Weise zur Wahrnehmung unserer selbst bei. Dies gewinnt an Bedeutung angesichts der multikulturellen und multipolaren Welt, in der wir leben, in der die Fähigkeit, unsere Identität wahrzunehmen die wichtigste Bedingung für eine gutes Zusammenleben mit anderen Identitäten ist. Wenn allerdings Europa bis heute so wenig besorgt um seine eigene Identität ist, ist dies ohne Zweifel vor allem darauf zurückzuführen, daß es sich zu Unrecht mit der Welt gleichsetzt oder zumindest für etwas Besseres als der Rest der Welt hält und es nicht als notwendig erachtet, sich über die Anderen zu definieren. Natürlich hat dies fatale Auswirkungen auf das praktische Verhalten. Über die europäische Identität nachzudenken heißt, sich zu fragen, welche Wertvorstellungen, welche Ideale oder Grundsätze sich mit dem Begriff Europa verbinden, was also charakteristisch für Europa ist. Es bedeutet aber noch viel mehr. Es beinhaltet ebenfalls, und hier kommen wir zum Kern der Sache, eine kritische Prüfung dieses Ganzen. Da gelangt man schnell zu der Erkenntnis, daß zahlreiche europäische Traditionen, Werte oder Grundsätze ausgesprochen mehrdeutig sind und daß die Mehrheit von ihnen ins Verderben führen kann, wenn sie übertrieben, ausgenutzt oder mißbraucht werden. Wenn Europa in eine Phase des Nachdenkens über sich selbst eintritt, heißt das, daß es sich nicht mehr losgelöst von den Anderen betrachten will, aber auch, daß es in seinem Innern nach den Dingen sucht, die gut sind, sich bewährt haben und zukunftsträchtig sind."@de7
"Κυρία Πρόεδρε, κυρίες και κύριοι βουλευτές, κυρίες και κύριοι, το ερώτημα εάν στην ψυχή των Ευρωπαίων κυριαρχεί, πέρα από τη συνείδηση ή την αίσθηση ότι ανήκουν σε ένα έθνος, και ένα αίσθημα ότι είναι πολίτες της Ευρώπης επανέρχεται σήμερα πολύ συχνά στην ημερησία διάταξη. Με άλλα λόγια, οι Ευρωπαίοι αισθάνονται πραγματικά Ευρωπαίοι ή μήπως πρόκειται μάλλον για μια αφηρημένη ιδέα, για μια θεωρητική κατασκευή η οποία προσπαθεί να αναγάγει ένα γεωγραφικό στοιχείο σε πνευματική κατάσταση; Αυτό το ερώτημα το ανακινεί, μεταξύ άλλων, η συζήτηση για το τμήμα εκείνο της εθνικής κυριαρχίας που τα εθνικά κράτη μπορούν και πρέπει να μεταφέρουν στα κοινά όργανα της Ευρωπαϊκής Ένωσης. Κάποιοι επισημαίνουν ότι, αν η ιδιότητα του πολίτη ενός κράτους, η οποία είναι σαφώς αντιληπτή, τεθεί υπερβολικά γρήγορα στο περιθώριο και αντικατασταθεί από την ιδιότητα του πολίτη της Ευρώπης, η οποία δεν γίνεται αισθητή πολύ έντονα, ή θεωρείται ακόμα και ουτοπική, τότε αυτό δεν θα μπορούσε παρά να έχει αρνητικά αποτελέσματα. Όταν, εδώ και έξι χρόνια, είχα την τιμή να απευθυνθώ για πρώτη φορά σε αυτό το Σώμα, είχα αναφερθεί στην ανάγκη να υπογραμμιστεί η πνευματική διάσταση, η σημασία των αξιών της ευρωπαϊκής ολοκλήρωσης, και σας είχα εμπιστευτεί τους φόβους μου απέναντι στο γεγονός ότι η πνευματική, η ιστορική, η πολιτική και η πολιτισμική έννοια της ευρωπαϊκής οικοδόμησης μπορούσε να επισκιαστεί σε βαθμό επικίνδυνο από ζητήματα τεχνικής, οικονομικής δημοσιονομικής ή διοικητικής φύσεως, πράγμα που θα ενείχε τον κίνδυνο στη συνέχεια να προκαλέσει πλήρη σύγχυση στο κοινό. Εκείνη την εποχή, τα λόγια μου έμοιαζαν κατά κάποιον τρόπο σαν πρόκληση και φοβόμουν κάπως μήπως προκαλέσω την αποδοκιμασία του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου. Τίποτα τέτοιο δεν συνέβη, σήμερα όμως παρατηρώ με ικανοποίηση ότι τα ίδια αυτά λόγια δεν έχουν πλέον καθόλου αυτόν τον προκλητικό χαρακτήρα. Οι δραματικές εξελίξεις που γνώρισε η Ευρώπη μέσα σε δέκα χρόνια, μετά την πτώση του σιδηρού παραπετάσματος, η ανάγκη, που γίνεται ολοένα και πιο φανερή, για διεύρυνση της Ευρωπαϊκής Ένωσης, η ολοένα και ταχύτερη οικονομική ολοκλήρωση, καθώς και το οπλοστάσιο των νέων απειλών που προκαλεί η σημερινή εποχή, είναι στοιχεία που οδήγησαν αναγκαστικά την Ευρωπαϊκή Ένωση να ανοιχτεί, με την προοπτική μιας νέας, πιο εντατικής, σκέψης πάνω στον εαυτό της, με την προοπτική του ορισμού και μιας νέας αναζήτησης των αξιών που την ενώνουν και προσδίδουν νόημα στην ύπαρξή της. Διατυπώνεται μερικές φορές η ιδέα ότι αυτή η αναζήτηση έρχεται πολύ αργά, ότι η πολιτιστική και πολιτική ολοκλήρωση, ο διαλογισμός πάνω στην ίδια την Ευρώπη, έπρεπε να έχουν προηγηθεί της οικονομικής ολοκλήρωσης, ή, με άλλα λόγια, ότι αρχίσαμε από το τέλος. Νομίζω ότι αυτή η κρίση δεν είναι δίκαιη. Μετά τον δεύτερο παγκόσμιο πόλεμο, η δημοκρατική δυτική Ευρώπη ήταν αντιμέτωπη με την ανάμνηση των φρικαλεοτήτων των δύο παγκοσμίων πολέμων και με τον κίνδυνο της επέκτασης της κυριαρχίας του κομμουνιστικού απολυταρχισμού. Εκείνη την εποχή ήταν σχεδόν περιττό να μιλάμε για τις αξίες που έπρεπε να προστατεύσουμε. Ήταν απολύτως προφανείς. Έπρεπε, αντίθετα, να ενωθεί ο δυτικός κόσμος από τεχνική, ούτως ειπείν, άποψη, και μάλιστα το ταχύτερο δυνατόν, προκειμένου να εμποδιστεί η ενδεχόμενη εμφάνιση, ή ακόμα και η γρήγορη εξάπλωση μιας δικτατορίας, αλλά και η αναβίωση παλαιών εθνικών συγκρούσεων. Αναμφίβολα το ίδιο ισχύει και για τη δική μου συναίσθηση της ευρωπαϊκής ιδιότητας: όπως ήταν κάτι το τόσο φυσικό για μένα εδώ και χρόνια – ακόμα και δεκαετίες – δεν μου περνούσε καν από το μυαλό να το επικαλεστώ ρητά. Για τη δυτική Ευρώπη, όλα αυτά τα οποία έπρεπε να προστατεύσει ήταν τόσο προφανή ώστε δεν αισθανόταν την επιτακτική ανάγκη να τα ορίσει, να τα αναλύσει, να εμβαθύνει σε αυτά ή να τα εκφράσει με διάφορες πολιτικές ή θεσμικές πράξεις. Έτσι, όπως εγώ έφτασα μόλις τώρα στο σημείο να αναρωτηθώ εάν αισθάνομαι Ευρωπαίος και να αναλογιστώ τι σημαίνει αυτό, η δημοκρατική Ευρώπη που οικοδομείται αναγκάστηκε ασφαλώς από τα ιστορικά γεγονότα της τελευταίας δεκαετίας να αναλογιστεί σε βάθος τα ίδια τα θεμέλια της ένωσής της και τους στόχους της. Οι μεγάλες ευρωπαϊκές αξίες, όπως διαμορφώθηκαν μέσα από την ταραγμένη πολιτική και πνευματική ιστορία της Ευρώπης και τις υιοθέτησαν άλλα τμήματα του κόσμου – ή τουλάχιστον ορισμένες από αυτές – είναι, θα έλεγα, σαφείς: ο σεβασμός του ανθρώπινου όντος που είναι μοναδικό, των ελευθεριών του, των δικαιωμάτων του και της αξιοπρέπειάς του, η αρχή της αλληλεγγύης, η ισότητα απέναντι στο νόμο και το κράτος δικαίου, η προστασία όλων των εθνικών μειονοτήτων, οι δημοκρατικοί θεσμοί, ο διαχωρισμός της νομοθετικής, εκτελεστικής και δικαστικής εξουσίας, ο πολιτικός πλουραλισμός, ο σεβασμός της ιδιωτικής ιδιοκτησίας και η ελευθερία της επιχειρηματικής δραστηριότητας, η οικονομία της αγοράς και η ανάπτυξη της κοινωνίας των πολιτών. Η σημερινή μορφή αυτών των αξιών αντικατοπτρίζει, βεβαίως, μεταξύ άλλων και αμέτρητες σύγχρονες ευρωπαϊκές εμπειρίες, μεταξύ των οποίων και το γεγονός ότι η ήπειρός μας γίνεται ένα πρώτης τάξεως πολυπολιτισμικό σταυροδρόμι. Επιτρέψτε μου να σταθώ, και θα σας εξηγήσω τον λόγο, σε μία από αυτές τις θεμελιώδεις αρχές. Πρόκειται για την κοινωνία των πολιτών. Στον σημερινό δυτικό, δηλαδή ευρω-αμερικανικό, κόσμο, μία κοινωνία των πολιτών με πλούσια διάρθρωση, ανοικτή και αποκεντρωμένη, θεμελιωμένη στην εμπιστοσύνη και στην κυρίαρχη ανεξαρτησία των πολιτών και των πολυάριθμων οργανώσεών τους αποτελεί τη βάση του δημοκρατικού κράτους και εγγυάται την πολιτική σταθερότητά του. Αν, εντός ολίγου, η Ευρωπαϊκή Ένωση πρόκειται να ανοίξει της πόρτες της στις νέες δημοκρατίες, πράγμα που έχει, κατ’ εμέ, ζωτική σημασία για εκείνη, τότε είναι πολύ σημαντικό, αν όχι κεφαλαιώδους σημασίας, να βοηθήσει στην ανασυγκρότηση και στην ανάπτυξη της κοινωνίας των πολιτών στις χώρες αυτές. Δεν είναι τυχαίο το γεγονός ότι η κομμουνιστική δικτατορία, λίγο μετά την επικράτησή της, επεδίωξε με σπουδή να σκίσει τον λεπτό ιστό της κοινωνίας των πολιτών προκειμένου στο τέλος να τη διαλύσει. Αυτό έγινε διότι γνώριζε πολύ καλά ότι δεν θα αποκτούσε ποτέ πραγματικά τον έλεγχο του πληθυσμού όσο θα εξακολουθούσαν να λειτουργούν οι διάφορες δομές της κοινωνίας των πολιτών που συντίθενται από τη βάση. Ό,τι είχε απομείνει από μία πραγματική κοινωνία των πολιτών έζησε και αναπτύχθηκε μέσα στην αντίσταση, άμεση ή έμμεση. Επομένως, οι ευρωπαϊκές αξίες επιβίωσαν σε αυτό το περιβάλλον, όχι χάρη στο πολιτικό σύστημα αλλά σε πείσμα του. Η αυτοσυγκρότηση της κοινωνίας δεν είναι δυνατόν, βεβαίως, να διαταχθεί εκ των άνω. Μπορούμε όμως να δημιουργήσουμε ένα περιβάλλον και κάποιες συνθήκες ευνοϊκές για την ανάπτυξή της. Επομένως, τι γίνεται με την ευρωπαϊκή μας ιδιότητα; Η συνδρομή προς τις νέες δημοκρατίες θα έπρεπε, ως προς αυτό, να εντάσσεται σε ένα ευρύτερο πλαίσιο: στο πλαίσιο της διαρκούς εμβάθυνσης και ενίσχυσης της κοινωνίας των πολιτών σε πανευρωπαϊκή κλίμακα. Όσο περισσότερο οι διάφορες δομές της κοινωνίας των πολιτών της Ευρώπης θα είναι ποικίλες, διαφοροποιημένες και αλληλένδετες, τόσο καλύτερα προετοιμασμένες θα είναι οι νέες δημοκρατίες για να προσχωρήσουν σε αυτές, τόσο πιο γρήγορα θα κυριαρχήσει σε αυτές η αρχή της εμπιστοσύνης στους πολίτες και η αρχή της επικουρικότητας, η οποία θα επιτρέψει να ενισχυθεί η σταθερότητά τους. Και, εκτός από αυτά, τόσο περισσότερο θα ενισχυθούν τα θεμέλια της Ευρωπαϊκής Ένωσης ως υπερεθνικής κοινότητας. Συγκεκριμένα, κάτι τέτοιο επιβάλλει, μεταξύ άλλων και πρώτα απ’ όλα, να μεταφερθούν ορισμένα καθήκοντα κοινωνικής αλληλεγγύης στους οργανισμούς τοπικής αυτοδιοίκησης και σε μη κερδοσκοπικές οργανώσεις ή σε πρόσωπα δημοσίου δικαίου. Όσο πιο χαμηλά θα γίνεται η ανακατανομή των πόρων τόσο πιο διαφανής και οικονομική θα είναι αυτή η διανομή, τόσο περισσότερο θα καλύπτει τις πιο ποικίλες ανάγκες της κοινωνίας που είναι δύσκολο να υπολογιστούν όλες από το κέντρο, τόσο πιο γνήσια θα είναι η κοινωνική αλληλεγγύη γιατί θα είναι πιο ξεκάθαρα συνδεδεμένη με συγκεκριμένα άτομα ή με τις ενώσεις τους. Αυτή η γνήσια αλληλεγγύη των πολιτών, των κοινωνικών ομάδων, των κοινοτήτων και των περιφερειών αποτελεί λοιπόν το καλύτερο έδαφος για αυτή την αλληλεγγύη που δεν μπορεί να ξεκινάει παρά μόνον από μία και μοναδική οντότητα, δηλαδή από το κράτος. Και σε μία υπερεθνική οντότητα τόσο μεγάλη όπως η Ευρωπαϊκή Ένωση που πρέπει να λειτουργεί ως ένα μέσο αλληλεγγύης, πρέπει τα πραγματικά της θεμέλια στην κοινωνία των πολιτών να είναι ακόμα πιο σταθερά, πιο πλούσια. Η βιωσιμότητα της Ευρωπαϊκής Ένωσης εξαρτάται επομένως, μεταξύ άλλων και ίσως πάνω απ’ όλα, από τον τρόπο με τον οποίο οι πολίτες της θα δεχτούν την ιδέα ότι ανήκουν στην κοινωνία των πολιτών της Ευρώπης. Σε αυτό το νέο συναίσθημα της ευρωπαϊκής ιδιότητας θα έπρεπε βεβαίως να περιλαμβάνεται και μία εντεινόμενη ευαισθησία απέναντι σε κάθε σύμπτωμα ή κάθε εκδήλωση εθνικού εγωισμού, ξενοφοβίας ή ρατσισμού. Η πολιτική κατευνασμού που κατέληξε, στο Μόναχο, στην παράδοση μπροστά στο κακό, αποτελεί ένα από τα πιο πικρά κεφάλαια της σύγχρονης ευρωπαϊκής ιστορίας. Αυτή η εμπειρία μάς καλεί να επαγρυπνούμε. Πρέπει να καταπολεμάται το κακό εν σπέρματι και δεν αρκεί να υπάρχουν κυβερνήσεις για να το κάνουν αυτό. Η στάση των κυβερνήσεων πρέπει να έρχεται ως συνέπεια της στάσης των πολιτών. Η μέριμνα για την ασφάλεια είναι μία άλλη έκφραση της κοινωνικής αλληλεγγύης. Ανήκει στην αρμοδιότητα του κράτους ή ενός υπερεθνικού σχηματισμού. Η Ευρωπαϊκή Ένωση αρχίζει να εργάζεται εντατικά πάνω σε μία νέα αντίληψη για την πολιτική ασφαλείας της. Αυτή η πολιτική θα πρέπει να χαρακτηρίζεται από μία ικανότητα γρήγορης λήψης αποφάσεων και μετατροπής των αποφάσεων αυτών σε πράξεις με την ίδια ταχύτητα. Αυτό είναι κατά τη γνώμη μου εξαιρετικά σημαντικό. Άλλωστε είναι πια καιρός να γίνει κάτι τέτοιο. Νομίζω ότι η πρόσφατη εμπειρία της Γιουγκοσλαβίας μάς λέει πολλά για το θέμα αυτό. Κατά τη γνώμη μου, η επέμβαση του ΝΑΤΟ έδειξε με αρκετή σαφήνεια πολλά πράγματα. Πρώτον, ότι ο σεβασμός της ανθρώπινης ζωής και αξιοπρέπειας καθώς και η μέριμνα για την ασφάλεια στην Ευρώπη μπορούν να επιβάλλουν, αν χρειαστεί, την ανάγκη επέμβασης εκτός των συνόρων της Ευρωπαϊκής Ένωσης. Όσο πιο ισχυρή είναι η εντολή για μια τέτοια επέμβαση, βεβαίως, τόσο το καλύτερο. Αλλά, δυστυχώς, μπορεί κανείς να φανταστεί και μία κατάσταση στην οποία δεν θα υπήρχε εντολή του ΟΗΕ, ενώ μια ενδεχόμενη επέμβαση θα ήταν προς όφελος πολλών, προς όφελος ολόκληρης της Ευρώπης και του ανθρώπινου πολιτισμού στο σύνολό του. Δεν είμαι βέβαιος ότι η Ευρώπη ήταν έτοιμη, στο πρόσφατο μάλιστα παρελθόν, να αντιμετωπίσει ένα τόσο ολέθριο ενδεχόμενο. Χωρίς αμφιβολία είναι πολύ περισσότερο έτοιμη τώρα, τουλάχιστον από ψυχολογική άποψη. Νομίζω ότι θα έπρεπε να εκμεταλλευτεί το γεγονός αυτό γρήγορα, μεταξύ άλλων και για να κάνει κάποιες υλικές ή τεχνικές προσαρμογές. Δεύτερον, πρέπει να καταβάλλουμε περισσότερες προσπάθειες στον τομέα της πρόληψης για την ασφάλεια. Στο Κοσσυφοπέδιο και στη Σερβία, καθώς και στη Βοσνία-Ερζεγοβίνη και σε άλλα σημεία της πρώην Γιουγκοσλαβίας, δεκάδες χιλιάδες ανθρώπινες ζωές θα είχαν σωθεί και αμέτρητες υλικές ζημίες θα είχαν αποφευχθεί αν η διεθνής κοινότητα είχε αποδειχθεί ικανή να αντιδράσει με τον κατάλληλο τρόπο πιο νωρίς, στην αρχή της σύγκρουσης. Αν αναρωτηθώ βαθιά μέσα μου σε ποιο βαθμό αισθάνομαι Ευρωπαίος και τι με συνδέει με την Ευρώπη, αισθάνομαι καταρχάς μια κάποια έκπληξη: μόλις τώρα θέτω αυτήν την ερώτηση στον εαυτό μου υπό την πίεση κάποιων επίκαιρων θεμάτων και πολιτικών καθηκόντων. Γιατί δεν έθεσα την ερώτησή αυτή στον εαυτό μου εδώ και πολύ καιρό, την εποχή που ξεκινούσα να προσανατολίζομαι στον κόσμο και να αναλογίζομαι για τον κόσμο και τον εαυτό μου; Θεωρούσα την ιδιότητά μου του πολίτη της Ευρώπης ως ένα στοιχείο καθαρά εξωτερικό, ένα στοιχείο με ελάχιστη σημασία, που δεν έπρεπε να με κάνει να αναρωτιέμαι ούτε και να προβληματίζομαι; Ή μήπως, αντίθετα, θεωρούσα την ευρωπαϊκή μου ιδιότητα ως κάτι το αυτονόητο, κάτι που δεν άξιζε κανένα ερώτημα, καμία μελέτη, κανέναν περαιτέρω προβληματισμό; Παρ’ όλες τις εκκλήσεις, παρ’ όλες τις προειδοποιήσεις ενώπιον των φρικαλεοτήτων που ενδέχετο ή επρόκειτο να συμβούν, δυστυχώς δεν έγινε τίποτα. Ανάμεσα στις πιθανές αιτίες και στις αιτίες που θα μπορούσε να σκεφτεί κανείς, ας αναφέρουμε την ανησυχία για πολλά και διαφορετικά ιδιωτικά και υλικά συμφέροντα, καθώς και την ανικανότητα των κυβερνητικών ομάδων να διακινδυνεύσουν κάποια πράγματα στο όνομα ενός καλού σκοπού και στο όνομα του γενικού συμφέροντος. Τρίτον, στη συγκεκριμένη περίπτωση, οι Ηνωμένες Πολιτείες έπαιξαν τον αποφασιστικό ρόλο και το πιθανότερο είναι ότι, χωρίς τη δική τους ενεργητικότητα, η διεθνής κοινότητα, μη γνωρίζοντας τι να κάνει, θα έμενε ακόμα και σήμερα θεατής μπροστά στις φρικαλεότητες που οδήγησαν στην επέμβαση στο Κοσσυφοπέδιο. Αλλά η Ευρώπη δεν μπορεί να επαφίεται στις Ηνωμένες Πολιτείες επ’ αόριστον, ιδιαίτερα όταν πρόκειται για ένα ευρωπαϊκό πρόβλημα. Πρέπει να είναι σε θέση να πάρει μια απόφαση και να δώσει μια λύση στην κατάσταση μόνη της. Θα ήταν αδιανόητο, στον σημερινό κόσμο, όπου μικρές οντότητες ενώνονται νόμιμα και σχηματίζουν διεθνείς ή υπερεθνικές κοινότητες, να εξακολουθήσει να αποτελεί η Ευρωπαϊκή Ένωση υπολογίσιμη συνιστώσα της παγκόσμιας τάξης εάν δεν είναι σε θέση να αποφασίσει ένα μέσο προάσπισης των ανθρωπίνων δικαιωμάτων, όχι μόνον στη δική της επικράτεια, αλλά και στην ακτίνα δράσης της, δηλαδή στον χώρο που, κάποτε, μπορεί να ανήκει σε αυτήν. Θεωρώ, όπως είπα πριν από λίγο, ότι η διεύρυνση της Ευρωπαϊκής Ένωσης παρουσιάζει ζωτικό ενδιαφέρον για εκείνη. Επιτρέψτε μου να τονίσω την πεποίθησή μου αυτή επαναλαμβάνοντάς την. Ίσως πρόκειται για την εμπειρία ενός ανθρώπου που γνώρισε επί σαράντα χρόνια τον κομμουνιστικό ζυγό, και πριν από αυτόν τη ναζιστική κατοχή, ή ακόμα για τη μεμονωμένη εμπειρία του κατοίκου μίας χώρας που βρίσκεται ακριβώς στο κέντρο της Ευρώπης, το οποίο έγινε, στο πέρασμα των αιώνων, σταυροδρόμι διάφορων ευρωπαϊκών πνευματικών ρευμάτων και γεωπολιτικών συμφερόντων, και ακόμα ο τόπος απ’ όπου ξεκίνησαν πάνω από μία συγκρούσεις στην Ευρώπη. Αυτό με κάνει να πιστεύω ακράδαντα ότι η Ευρώπη είναι η μοναδική πολιτική οντότητα, η ασφάλεια της οποίας είναι αδιαίρετη. Η ιδέα ότι μπορεί να υπάρχουν δύο Ευρώπες και να ζουν δίπλα δίπλα, η ιδέα ότι μπορεί να υπάρχει μια Ευρώπη με δημοκρατία, σταθερότητα, ευημερία, η οποία να οδεύει προς την ολοκλήρωσή της, και παράλληλα μία Ευρώπη με λιγότερη δημοκρατία, λιγότερη σταθερότητα και λιγότερη ευημερία, είναι κατά τη γνώμη μου εντελώς απατηλή. Μοιάζει με την ιδέα της σταθερής συνύπαρξης σε ένα δωμάτιο, το μισό από το οποίο έχει πλημμυρίσει από κόσμο και το άλλο μισό όχι. Όσο διαφοροποιημένη και να είναι, η Ευρώπη είναι αδιαίρετη, και οτιδήποτε σοβαρό συμβαίνει σε αυτήν θα έχει συνέπειες και επιπτώσεις και στο υπόλοιπο έδαφός της. Με την ιδιότητά της της αδιαίρετης πολιτικής οντότητας, η Ευρώπη έχει σήμερα μία ευκαιρία που δεν είχε ποτέ άλλοτε σε ολόκληρη την ταραγμένη ιστορία της: την ευκαιρία να οργανωθεί με τρόπο βαθύτατα δίκαιο, ειρηνικό, σύμφωνα με την αρχή της ισότητας και της συνεργασίας όλων. Η βασικότερη αρχή της τάξης αλλά και της σταθερότητας στην Ευρώπη την επόμενη χιλιετία θα έπρεπε να είναι όχι πλέον οι πράξεις βίας που θα ασκούνται από τους ισχυρούς στους λιγότερο ισχυρούς, αλλά η συνεννόηση και η γενική συναίνεση, όσο επίπονη και χρονοβόρα και αν είναι η επίτευξή τους. Στο πλαίσιο αυτό, λέγοντας Ευρώπη εννοώ την ήπειρο στο σύνολό της. Γνωρίζουμε όλοι ότι η διαδικασία της διεύρυνσης της Ευρωπαϊκής Ένωσης πρέπει να συνοδεύεται από μία διαρκή μεταρρύθμιση, το ίδιο τολμηρή, των θεσμικών οργάνων της. Είμαι πεπεισμένος ότι η Διακυβερνητική Διάσκεψη θα δώσει ρεαλιστικές προτάσεις που θα βοηθήσουν την Ευρωπαϊκή Ένωση να προχωρήσει προς την ορθή κατεύθυνση. Ωστόσο, δεν πιστεύω ότι οι θεσμικές αλλαγές εντός της Ευρωπαϊκής Ένωσης μπορούν να σταματήσουν εκεί. Αντίθετα, κατά τη γνώμη μου, αυτή θα είναι η αρχή μιας πολύ μακράς διαδικασίας, που ενδεχομένως μπορεί να κρατήσει δεκαετίες. Η διαδικασία αυτή θα πρέπει να χαρακτηρίζεται από τη σταθερή μέριμνα να γίνει ταχύτερη και απλούστερη η διαδικασία λήψης αποφάσεων στους κόλπους της Ευρωπαϊκής Ένωσης και να αποκτήσει μεγαλύτερη διαφάνεια. Ας μου επιτραπεί να αναφέρω δύο πιο συγκεκριμένα σημεία στα οποία έχω αναφερθεί ήδη επανειλημμένως και τα οποία θα μπορούσαν, κατά τη γνώμη μου, να συμβάλλουν στην υλοποίηση αυτών των στόχων σε ένα πιο μακρινό μέλλον. Κατά πρώτον λόγο, εκτιμώ ότι η Ευρωπαϊκή Ένωση θα έπρεπε να αποκτήσει, κάποια στιγμή, ένα συνοπτικό σύνταγμα, το οποίο να είναι σαφές και κατανοητό για όλους· ένα σύνταγμα το οποίο όλα τα παιδιά της Ευρώπης θα μπορούν να διδάσκονται στο σχολείο χωρίς μεγάλες δυσκολίες. Αυτό το σύνταγμα θα περιλάμβανε, όπως είθισται, δύο μέρη. Στο πρώτο θα διατυπώνονταν τα θεμελιώδη δικαιώματα και υποχρεώσεις των πολιτών και των κρατών της Ευρώπης, οι θεμελιώδεις αξίες στις οποίες βασίζεται η ενοποιημένη Ευρώπη, το νόημα και ο προορισμός της ευρωπαϊκής οικοδόμησης. Στο δεύτερο θα περιγράφονταν τα κυριότερα θεσμικά όργανα της Ευρωπαϊκής Ένωσης, οι κυριότερες αρμοδιότητές τους και οι μεταξύ τους σχέσεις. Η ύπαρξη ενός τέτοιου θεμελιώδους νόμου δεν θα προκαλούσε αυτόματα μία ριζική μετατροπή της Ένωσης κρατών, όπως την γνωρίζουμε, σε ένα τεράστιο ομοσπονδιακό υπέρ-κράτος, πράγμα που στοιχειώνει τη σκέψη των ευρωσκεπτικιστών, αλλά θα επέτρεπε απλώς στους κατοίκους μιας Ευρώπης που οικοδομείται να αποκτήσουν μία πιο σαφή ιδέα για τον χαρακτήρα της Ευρωπαϊκής Ένωσης. Έτσι θα μπορούσαν να την κατανοήσουν καλύτερα και να ταυτιστούν περισσότερο μαζί της. Το δεύτερο ενδεχόμενο είναι το πιθανότερο: όλα αυτά στα οποίο ήμουν ανέκαθεν αφοσιωμένος ήταν τόσο φυσικά ευρωπαϊκά ώστε ποτέ δεν μου πέρασε από το μυαλό να τα θεωρήσω ευρωπαϊκά. Απλούστατα, δεν θεώρησα χρήσιμο να τα χαρακτηρίσω έτσι και, γενικότερα, να συνδέσω τη σκέψη μου με το όνομα μίας ηπείρου. Ή καλύτερα, έχω την εντύπωση ότι, στα νιάτα μου, θα αισθανόμουν ακόμα και κάπως γελοίος αν δήλωνα ή αν έγραφα ότι είμαι Ευρωπαίος, ότι αντιλαμβάνομαι τα γεγονότα και ότι σκέπτομαι ευρωπαϊκά, ή ακόμα και αν αναφερόμουν κατά κάποιον τρόπο ρητά στην Ευρώπη. Κάτι τέτοιο θα μου φαινόταν πολύ παθητικό και ματαιόδοξο. Θα το έβλεπα ως μία πιο αλαζονική εκδοχή του πατριωτισμού εκείνου που ανέκαθεν με ενοχλούσε στους πατριώτες των διαφόρων κρατών. Ένα από τα σημαντικά ζητήματα στα οποία γίνεται συχνά και ορθώς αναφορά, όταν γίνεται λόγος για τις θεσμικές μεταρρυθμίσεις της Ένωσης, είναι το εξής ζήτημα: τι πρέπει να κάνουμε προκειμένου τα μικρά κράτη μέλη της Ένωσης να έχουν την βεβαιότητα ότι δεν θα γίνουν μειοψηφία απέναντι στα μεγάλα, αλλά ταυτόχρονα να λαμβάνεται σωστά υπόψη και το μέγεθος των διαφόρων κρατών. Κατά τη γνώμη μου, μία δυνατότητα θα μπορούσε να είναι η δημιουργία ενός δεύτερου Σώματος του Ευρωπαϊκού Κοινοβουλίου. Η εκλογή σε αυτό δεν θα γινόταν, βεβαίως, με άμεση ψηφοφορία, αλλά τα διάφορα κοινοβούλια θα έστελναν τους αντιπροσώπους τους, ας πούμε τρεις ανά κράτος. Ενώ το πρώτο Σώμα, δηλαδή το σημερινό Κοινοβούλιο, θα αντικατόπτριζε το μέγεθος των διαφόρων κρατών μελών, το δεύτερο θα ενίσχυε την ισότητα μεταξύ τους: όλα τα κράτη μέλη θα είχαν τον ίδιο αριθμό αντιπροσώπων σε αυτό. Έτσι, η σύνθεση της Επιτροπής, παραδείγματος χάρη, δεν θα ήταν ανάγκη να βασίζεται στην εθνικότητα των μελών της και τα εθνικά κοινοβούλια θα μπορούσαν να συμμετέχουν με τρόπο πολύ πιο λειτουργικό. Όποια και αν είναι η εξέλιξη ή η κατάληξη της θεσμικής μεταρρύθμισης ή της μεταρρύθμισης στην οποία αναφέρθηκα, κατά τη γνώμη μου ένα πράγμα είναι σίγουρο: μία τυχόν διαφωνία ή η απουσία συναίνεσης πάνω στα θεσμικά θέματα δεν πρέπει να σταματήσει τη διεύρυνση της Ευρωπαϊκής Ένωσης. Αν συνέβαινε κάτι τέτοιο, τότε μία πολύ μεγάλη καθυστέρηση στη διεύρυνση θα μπορούσε να έχει επιπτώσεις απείρως πιο επικίνδυνες απ’ ότι μια πιθανή μη ολοκλήρωση της θεσμικής μεταρρύθμισης. Κυρίες και κύριοι, ο τεχνικός πολιτισμός που απλώνεται σήμερα σε ολόκληρο τον πλανήτη, ο οποίος γεννήθηκε στο έδαφος της Ευρώπης, επηρεάστηκε σημαντικά από στοιχεία του ευρωαμερικανικού πολιτισμού. Επομένως, η Ευρώπη φέρει ιδιαίτερη ευθύνη για την κατάσταση αυτού του πολιτισμού. Ωστόσο, η ευθύνη αυτή δεν πρέπει ποτέ πια να πάρει τη μορφή μιας δια της βίας εξαγωγής των αξιών, των ιδεών ή των αγαθών της Ευρώπης προς τον υπόλοιπο κόσμο. Αντίθετα, η Ευρώπη θα μπορούσε επιτέλους να ξεκινήσει από τον εαυτό της και να αποτελέσει παράδειγμα που οι υπόλοιποι θα μπορούν αλλά δεν θα είναι υποχρεωμένοι να ακολουθήσουν. Ολόκληρη η σύγχρονη αντίληψη περί ζωής που τη βλέπει ως μία αδιάκοπη ανάπτυξη και πρόοδο στο υλικό επίπεδο, που βασίζεται στην αυτοπεποίθηση του ανθρώπου ο οποίος θεωρεί τον εαυτό του κυρίαρχο του σύμπαντος, αποτελεί το κρυφό και άσχημο πρόσωπο της ευρωπαϊκής πνευματικής παράδοσης. Αυτή η αντίληψη περί ζωής προκαθορίζει επίσης τον απειλητικό χαρακτήρα του σύγχρονου πολιτισμού. Ποιος άλλος θα έπρεπε να αντιταχθεί με σθένος σε αυτές τις απειλές αν όχι αυτό το κομμάτι του κόσμου απ’ όπου ξεκίνησε η μεγάλη κίνηση προς την κατεύθυνση αυτή, ή ακόμα και η ελεύθερη πτώση του πολιτισμού μας; Νομίζω ότι, στην αλλαγή του αιώνα, η Ευρώπη πρέπει να αναλογιστεί με θάρρος πόσο διφορούμενη υπήρξε η προσφορά της στον κόσμο, να καταλάβει ότι δεν διδάξαμε στον κόσμο μόνον τα ανθρώπινα δικαιώματα, αλλά του δείξαμε και το Ολοκαύτωμα, ότι δεν τον καθοδηγήσαμε – πνευματικά – να πραγματοποιήσει μόνον τη βιομηχανική επανάσταση και αργότερα την επανάσταση της πληροφορίας, αλλά και να παραμορφώσει τη φύση στο όνομα της τεράστιας αύξησης του υλικού πλούτου, να λεηλατήσει τους πόρους της και να μολύνει την ατμόσφαιρά της. Το ζήτημα είναι να καταλάβουμε ότι μπορεί να ανοίξαμε τον δρόμο για μία τεράστια ανάπτυξη της επιστήμης και της τεχνικής αλλά αυτό είχε πολύ υψηλό τίμημα: την εξαφάνιση ενός συνόλου πολύ σημαντικών και περίπλοκων ανθρώπινων εμπειριών που διαμορφώθηκαν κατά τη διάρκεια πολλών χιλιετιών. Η Ευρώπη πρέπει να ξεκινήσει από τον εαυτό της. Μπορεί να κάνει οικονομίες, να επιβάλλει στον εαυτό της στερήσεις, να σεβαστεί – σύμφωνα με ό,τι καλύτερο έχει να προσφέρει η πνευματική της παράδοση – την ανώτερη κοσμική τάξη, επειδή πρόκειται για κάτι που μας ξεπερνάει, και να σεβαστεί επίσης, συνεπώς, και την ηθική τάξη. Η ταπεινοφροσύνη, η καλοσύνη, η ευγένεια, ο σεβασμός προς αυτό που δεν καταλαβαίνουμε, το βαθύ αίσθημα αλληλεγγύης προς τους άλλους, ο σεβασμός προς οποιαδήποτε διαφορά, η βούληση να κάνουμε θυσίες ή καλές πράξεις που μόνον η αιωνιότητα θα μπορέσει να ξεπληρώσει, αυτή η αιωνιότητα που μας παρατηρεί, σιωπηλή, μέσα από τη συνείδησή μας: όλες αυτές οι αξίες θα μπορούσαν και θα έπρεπε να αποτελούν το πρόγραμμα της ευρωπαϊκής οικοδόμησης. Τη συνείδηση της Ευρώπης βαρύνουν, εν όλω ή εν μέρει, τα πιο φρικτά γεγονότα του εικοστού αιώνα: οι δύο παγκόσμιοι πόλεμοι, ο φασισμός και το απολυταρχικό κομμουνιστικό σύστημα. Τον τελευταίο αιώνα, η Ευρώπη γνώρισε και τρία θετικά γεγονότα, αν και δεν οφείλονται όλα αποκλειστικά σε δικές της ενέργειες: το τέλος της αποικιοκρατίας στον κόσμο, την πτώση του σιδηρού παραπετάσματος και την έναρξη της ευρωπαϊκής οικοδόμησης. Με άλλα λόγια: ήμουν Ευρωπαίος και αυτό ήταν τόσο προφανές και τόσο φυσικό ώστε δεν το σκεφτόμουν. Και ασφαλώς το ίδιο ισχύει και για τους περισσότερους Ευρωπαίους: είναι βαθιά μέσα τους Ευρωπαίοι, αλλά δεν το αντιλαμβάνονται, δεν χαρακτηρίζουν έτσι τον εαυτό τους και, στις δημοσκοπήσεις, εκπλήσσονται κάπως όταν πρέπει να επικαλεστούν ρητά την ευρωπαϊκή τους ιδιότητα. Η τέταρτη μεγάλη αποστολή που περιμένει την Ευρώπη είναι, κατά τη γνώμη μου, η προσπάθεια να αποδείξει, με την ίδια της την ύπαρξη, ότι είναι δυνατόν να αντιταχθούμε στον μεγάλο κίνδυνο που πλανάται πάνω από τον κόσμο εξαιτίας του πολιτισμού του που είναι γεμάτος αντιφάσεις. Θα ήμουν ευτυχής αν η χώρα μου μπορούσε να συμμετάσχει σε όλα αυτά ως πλήρης εταίρος. Η συνειδητοποιημένη ευρωπαϊκή ιδιότητα, όπως φαίνεται, δεν χρονολογείται από πολύ παλιά στην Ευρώπη. Δεν το θεωρώ αυτό θετικό στοιχείο και βλέπω με ικανοποίηση το γεγονός ότι η ευρωπαϊκή μας ιδιότητα αρχίζει σήμερα να αναδύεται καθαρά μέσα από την απέραντη θάλασσα των “αυτονόητων” εννοιών. Όταν θέτουμε στον εαυτό μας ερωτήματα σχετικά με την ιδιότητά μας αυτή, όταν την αναλογιζόμαστε και όταν προσπαθούμε να ορίσουμε την φύση της, συμβάλλουμε σημαντικά στην κατανόηση του εαυτού μας. Αυτό αποκτά καθοριστική σημασία απέναντι σε έναν πολυπολικό και πολυπολιτισμικό κόσμο όπως ο δικός μας, όπου η ικανότητα να αντιλαμβανόμαστε την ταυτότητά μας είναι η πρωταρχική προϋπόθεση μιας ομαλής συνύπαρξης με τις άλλες ταυτότητες. Εξάλλου, αν η Ευρώπη, μέχρι τώρα, ασχολήθηκε τόσο λίγο με την ίδια της την ταυτότητα, αυτό αναμφίβολα έγινε κυρίως επειδή θεωρούσε αδίκως ότι αυτή είναι ο κόσμος ολόκληρος ή τουλάχιστον ότι είναι ανώτερη από τον υπόλοιπο κόσμο, επειδή δεν συναισθανόταν την ανάγκη να ορίσει τον εαυτό της σε συνάρτηση με τους άλλους. Πράγμα που, βεβαίως, είχε άσχημες συνέπειες σε επίπεδο συμπεριφοράς στην πράξη. Το να αναλογιζόμαστε σχετικά με την ευρωπαϊκή ιδιότητα σημαίνει ότι αναρωτιόμαστε ποιο σύνολο αξιών, ιδανικών ή αρχών περιλαμβάνει η έννοια της Ευρώπης, ή ακόμα τι χαρακτηρίζει την Ευρώπη. Και κάτι περισσότερο: αυτό σημαίνει επίσης, ξεκινώντας από την ίδια την ουσία της υπόθεσης, ότι κάνουμε μια κριτική εξέταση του συνόλου αυτού. Και επομένως ότι πολύ γρήγορα αντιλαμβανόμαστε ότι πολλές ευρωπαϊκές παραδόσεις, αξίες ή αρχές είναι σε μεγάλο βαθμό διφορούμενες και ότι οι περισσότερες από αυτές μπορούν να μας οδηγήσουν στην καταστροφή αν εμείς τις εκμεταλλευτούμε ή τις καταχραστούμε ή αν φτάσουμε σε ακρότητες. Αν η Ευρώπη εισέρχεται σε μία εποχή διαλογισμού πάνω στον εαυτό της αυτό σημαίνει ότι θέλει να αυτοπροσδιοριστεί σε σχέση με τους άλλους, αλλά και ότι αναζητεί στον εαυτό της τι είναι καλό, τι έχει αποδείξει την αξία του, τι ανήκει στο μέλλον."@el8
"Madam President, members of the European Parliament, ladies and gentlemen, the question of whether, deep down, a European has a sense of European identity, alongside a sense or awareness of national identity, crops up time and time again nowadays. In other words, do Europeans really feel they are Europeans or is it more of an abstract idea, a theoretical concept designed to repackage a geographical factor as a state of mind? This question also crops up during the debate on the degree of sovereignty which the nation states can and should transfer to the institutions of the European Union. Some insist that if a clearly-felt national identity is eclipsed too quickly by a European identity which few feel, or which is even perceived as fanciful, then things are sure to take a turn for the worse. When I first had the honour of addressing this House six years ago, I mentioned the need to emphasise the spiritual dimension, and the importance of the values of European integration, and I confided my fear that the spiritual, historic, political and civilising aspects of Europe might be hijacked by questions of a technical, economic, financial or administrative nature which risked upsetting the public. At the time, my words sounded somewhat provocative and I expected to be booed out of the House. But no such thing happened and it is satisfying to note that these same words now no longer sound provocative at all. The dramatic changes in Europe since the iron curtain fell ten years ago, the increasingly obvious need to enlarge the European Union, faster and faster economic integration and the array of new threats being generated by present circumstances are also factors which have forced the European Union to open its mind to renewed, more intense introspection and to identify and redefine the values which unite it and give it purpose. The idea is occasionally mooted that this quest has come too late, that cultural and political integration and introspection should have preceded economic integration; in other words, that we have started from the wrong end. I do not think that is a fair judgement. After the Second World War, democratic western Europe had to deal with the memory of the horror of two world wars and the threat of the spread of totalitarian Communism. At the time, it was almost superfluous to discuss which values needed to be protected. They stuck out a mile. On the contrary, the west needed to unite technically, as it were, post haste, in order to prevent the possible emergence or even the proliferation of dictatorship and a relapse into old national conflicts. Doubtless the same applies to my feeling of Europeanism: it came to me so naturally over the years, or even the decades, that it did not even occur to me to claim it explicitly. For western Europe, everything which it needed to protect was so obvious that it did not feel any pressing need to define it, analyse it, pull it apart or translate it into various political or institutional acts. Thus, just as I have only now come to ask myself if I feel European and to consider what that means, so the democratic Europe under construction has doubtless been forced by the historic events of the last decade to reflect on the very basis for its unification and its objectives in greater depth. In my view, the main European values, as shaped by the turbulent spiritual and political history of Europe, and as adopted by other parts of the world, or at least some parts of the world, are obvious. Respect for the individual and for his freedoms, his rights and his dignity, the principle of solidarity, equality before the law and the rule of law, protection of all ethnic minorities, democratic institutions, separation of the legislative, executive and judicial estates, political pluralism, respect for private property and free enterprise, a market economy and the development of the civil society. The form which these values currently assume naturally reflects countless modern European experiences, including the fact that our continent is becoming a main multicultural crossroads. I should like to dwell, for reasons which I shall explain, on one of these fundamental values. I refer to the civil society. In the western world, i.e. in today’s Euro-American world, a richly constructed, open, decentralised civil society based on trust in the sovereign independence of its citizens and their various associations, forms the basis of the democratic state and guarantees its political stability. If the European Union is shortly to open its doors to new democracies and, in my view, it is in its vital interest to do so, it is extremely important, if not of capital importance, that it help to reconstruct and develop the civil society in these countries. It was not by chance that, shortly after it came to power, the Communist dictatorship shredded and then eradicated the fabric of civil society as quickly as possible. It knew full well that it would never gain real control of the people while the various grass-roots structures of the civil society continued to function. What remained of a genuine civil society lived and developed in direct or indirect resistance. And European values survived in this milieu not thanks to the political regime, but in spite of it. The way in which society structures itself cannot, of course, be imposed from on high. But the climate and the conditions which are conducive to its development can be put in place. So what exactly do we mean by Europeanism? In this sense, aid for new democracies should be given in the wider context of the sustainable development and reinforcement of the civil society at pan-European level. The more varied, differentiated and interlinked the various civil European structures, the more willing the new democracies will be to join them and the faster the principle of trust in the citizens and subsidiarity will apply in them, thereby reinforcing their stability. But that is not all: the foundations of the European Union as a supranational community will grow all the stronger. Specifically, that means that one of the first jobs is to transfer certain social solidarity tasks to local authorities and non-profit-making or public-sector organisations. The lower the level at which resources are redistributed, the more transparent and economic this redistribution will be, providing better coverage of the multifarious needs of society, which are difficult to define from the centre, and creating social solidarity which is all the more genuine for being distinctly linked to specific persons or associations of persons. This genuine solidarity between citizens, social groups, communities and regions is the best basis for solidarity which cannot be dispensed by a single entity, i.e. the state. And in a supranational entity as big as the European Union, which needs to function as an instrument of solidarity, the real civil foundations must be even more stronger and even richer. The viability of the European Union therefore depends mainly, perhaps above all, on the spirit in which its citizens accept a civil European identity. An increasing awareness of all the symptoms or manifestations of national egotism, xenophobia or racial intolerance should clearly form part of this new sense of European identity. The policy of appeasement which culminated in the capitulation to evil in Munich is one of the bitterest chapters of modern European history. This experience should encourage us to be vigilant. Evil needs to be nipped in the bud and it is not enough that there are governments to do so. The attitude of governments should be informed by the attitude of its citizens. The concern for security is another expression of social solidarity. This is the job of the state or of a supranational grouping. The European Union has started working intensively on a new concept for its security policy. The overriding feature of this policy should be its capacity to take decisions quickly and transform them equally quickly into action. I think that is extremely important. It is also high time. Surely, recent experiences in Yugoslavia have a great deal to teach us on this subject. In my view, the intervention by NATO demonstrated several things quite clearly. First, respect for life and human dignity and the concern for European security may, under certain circumstances, call for intervention beyond the borders of the European Union. Of course, the stronger the mandate for such intervention, the better. However, one can also imagine the unfortunate situation in which there is no UN mandate and yet intervention is in the interest of the whole of Europe and human civilisation as we know it. I am not convinced that Europe was prepared, even recently, to deal with such a disastrous eventuality. It is certainly more prepared now, at least psychologically, and I think that it should capitalise on this and finalise its material and technical arrangements. Secondly, more effort needs to be made in the area of preventive security. In Kosovo and Serbia, as in Bosnia-Herzegovina and other parts of former Yugoslavia, tens of thousands of human lives and countless property could have been saved if the international community had been capable of appropriate reaction earlier, when the conflict broke out. If I look deep into my heart and try to identify the point at which I start to feel European, and what unites me to Europe, the first thing I feel is mild surprise at the fact that it is only now, under the pressure of topical political issues and duties, that I even ask myself the question. Why did I not put this question to myself a long time ago, when I started to make my way in the world and reflect on the world and my place in it? Did I consider my attachment to Europe as a purely extrinsic factor of little significance, a factor which did not need to concern, let alone torment, me? Or, on the contrary, did I consider my Europeanism as so self-evident that it did not warrant interrogation, examination or further thought? Unfortunately, despite all the appeals, despite all the warnings of possible or imminent atrocity, nothing happened. One of the possible, conceivable reasons was a preoccupation with a variety of individual and material interests and the inability of government teams to rake risks in the name of a good cause and the greater good. Thirdly, the United States played the leading role in this particular instance and it is highly probable that, without their intervention, the international community, not knowing what to do, would today still be witnessing the atrocities which led to intervention in Kosovo. But Europe cannot rely indefinitely on the United States, especially when it comes to European problems. It should be capable of finding a solution and resolving the situation itself. It is unthinkable in today’s world, where small entities legitimately unite in international or supranational communities, that the European Union can continue to be a respected member of the world order if it is unable to agree on how to defend human rights, not only on its own territory but within its sphere of action, i.e. in the area which may, one day, belong to it. I think, as I said a moment ago, that enlargement is in the vital interest of the European Union. Allow me to reiterate and highlight this conviction. It stems perhaps from the experience of a man who lived for forty years under Communist rule, preceded by Nazi domination, or from the individual experience of an inhabitant of a country at the very centre of Europe which, over the centuries, has become the crossroads of various spiritual currents and European geopolitical interests, even the birthplace of more than one European conflict. All this leads me to the firm conviction that Europe is the only political entity whose security must be undivided. The idea of two Europes living cheek by jowl, the idea of a democratic, stable, prosperous Europe on the road to integration and a less democratic, less stable and less prosperous Europe is, in my view, completely illusory. It sounds like the idea of sustainable coexistence in a room which is half flooded and half dry. Despite its differences, Europe is indivisible, and anything serious which happens to it will have repercussions on, and consequences for, the rest of the continent. As a single political entity, Europe has an opportunity today which it has never had throughout its turbulent history; the opportunity to construct a profoundly fair and peaceful order based on the principle of equality and cooperation by all sides. No more acts of violence perpetrated by the powerful on the less powerful; instead, understanding and general consensus, however difficult they are and however long they take to achieve, should be the guiding principle behind the structure and stability of Europe in the next millennium. In this context, I understand Europe to mean the continent as a whole. We all know that the process of enlargement of the European Union needs to be accompanied by continual and ambitious reform of its institutions. I am sure that the Intergovernmental Conference will make realistic proposals which will send the European Union in the right direction. However, institutional change within the European Union must not stop there. On the contrary, it must be the start of a very long process, possibly taking several decades, in which the overriding concern is to speed up and simplify decision-making within the European Union and make it more transparent. Allow me to mention two more specific points which I have alluded to on several occasions and which could, in my view, help to achieve these objectives in the more distant future. First, I believe that the European Union should, sooner or later, have a clear, accurate, universally understandable constitution… … a constitution which every child in Europe can simply learn at school. This constitution would comprise two parts, as is standard practice. The first part would set out the fundamental rights and duties of the European citizens and states, the fundamental values on which a united Europe is based and the sense and purpose of the European structure. The second would describe the main institutions of the European Union, their main powers and the relations between them. The fact of having a constitution would not automatically radically transform the union of states as we know it into the federal superstate which the eurosceptics dread; it would simply give the people of the Europe under construction a clearer idea of the nature of the European Union, thereby allowing them to understand it better and identify with it. The second proposition is the more likely: everything with which I have always identified myself was so naturally European that it never occurred to me to consider it as such. I simply did not see any point in qualifying it or, generally, in associating my way of thinking with a specific continent. Furthermore, I have the feeling that, as a young man, I might well have felt slightly silly saying or writing that I am a European, that my perceptions and way of thinking are European or even explicitly claiming that I was from Europe. It would have seemed profoundly pathetic and presumptuous, a more arrogant version of the national patriotism which has always embarrassed me. One of the important questions often rightly raised in connection with institutional reform is how the Union will ensure that the smaller Member States can rest assured that they will not be relegated to a minority by the larger Member States, even taking due account of the size of the various states. It seems to me that one possibility might be to create a second chamber in the European Parliament. It would not, of course, be directly elected; instead the various parliaments would send delegations of perhaps three deputies per state. The first chamber, i.e. the current parliament, would reflect the size of the various Member States, while the second would reinforce their equality because all Member States would have the same number of deputies. This would mean that the Commission, for example, would not need to have one member per state and the national parliaments could be involved in a much more “hands on” manner. Whatever the process or outcome of institutional reform or the reform which I mentioned, one thing would appear to be certain: disagreement or the absence of consensus on institutional issues should not hamper the enlargement of the European Union. Were it to do so, too great a delay might have far more dangerous consequences than the failure to complete institutional reform. Ladies and Gentlemen, the technical civilisation which covers the entire planet was born in Europe and has been highly influenced by certain aspects of the Euro-American civilisation. Europe therefore bears a great deal of responsibility for the state of this civilisation. However, this responsibility should never take the form of forcibly enforcing its own values, ideas or heritage on the rest of the world. On the contrary, Europe should, at long last, get its own act together and serve as an example which others may, but are not obliged to, follow. The whole modern perception of life as continual material progress and growth, based on the assurances of man, who sees himself as the master of the universe, is the hidden and regrettable face of the European spiritual tradition. This perception of life also predetermines the threatening side of our current civilisation. Who, if not this part of the world, should vigorously oppose these threats, given that it was this part of the world which started this trend, sending our civilisation into free fall? It seems to me that, at this turning point in time, it is up to Europe to take a good look at its equivocal contribution to the world and to realise that we have not only taught the world human rights, we have also shown it the Holocaust. We were the spiritual mentors not only for the industrial and then the information revolution, but also when it came to disfiguring nature in the name of rampant materialism, pillaging its resources and polluting its atmosphere. We need to understand that, yes, we did open the way to huge developments in science and technology; but we did so at an exorbitant price by doing away with a whole set of very important and complex human experiences formed over several millennia. Europe needs to get its own act together first. It can make savings, impose hardships, respect – in the best spiritual tradition – the higher cosmic order as something which is above and beyond us and respect the moral order as the consequence of that higher order. Humility, affability, kindness, respect for what we do not understand, a deep feeling of solidarity with others, respect for what is different, the willingness to make sacrifices or do good deeds which eternity alone can reward, the eternity which watches us, silently, through the eyes of our conscience. These are the values which could and should be on the agenda as we construct Europe. Europe bears all or some of the responsibility for the most horrific events of the 20th century: two world wars, fascism and the totalitarian Communist regime. Over the last century, Europe witnessed three positive events, not all of which were of its doing: the end of colonial domination, the fall of the iron curtain and the emergence of the European structure. In other words, I was so obviously and naturally European that I did not even think about it. And I am sure that applies to the majority of Europeans. They are profoundly European but they are not even aware of it, they do not hang that label round their necks, which is why opinion polls show that they are somewhat surprised at having to shout their Europeanism from the rooftops. In my view, the fourth major mission which awaits Europe is to try and show, by its very existence, that it is possible to counter the huge danger which our contradictory civilisation allows to hover over the planet. I would be happy if my country could take part in all this as a fully paid-up partner. Thank you for your attention. There does not appear to be a great tradition of considered Europeanism in Europe. That is not necessarily a good thing and I welcome with satisfaction the fact that our Europeanism is starting to emerge clearly today from the vast melting pot of concepts which “speak for themselves”. Questioning, considering and trying to define it, helps us enormously in understanding ourselves. It is becoming a determining factor in the multicultural and multifaceted world in which we live, in which the capacity to perceive one’s own identity is a prerequisite to peaceful coexistence with other identities. Moreover, if Europe has thought so little about its own identity in the past, that is no doubt because it considered itself, wrongly, to be the entire world; or at least it considered itself to be better than the rest of the world, because it did not feel the need to define itself in relation to others. Which, of course, had unfortunate consequences as far as its actual conduct was concerned. Thinking about Europeanism means asking what set of values, ideals or principles puts you in mind of the notion of Europe, even what is typical of Europe. More than that, it also means starting from the very essence of the thing, examining the whole concept critically. And, hence, quickly realising that numerous European traditions, values or principles are typically highly ambiguous and may lead to ruin if exaggerated, exploited or abused. If Europe has entered an era of self-examination, that means that it wishes to define itself in relation to others and, also, that it wants to identify what is good about itself, what has proven its worth and what should be retained for the future."@en3
". - (FR) Señora Presidenta, Señorías, señoras y señores, hoy vuelve a saltar al candelero con mucha frecuencia la cuestión de si el alma de los europeos estará animada, además de por la conciencia o el sentimiento de pertenencia nacional, por un sentido europeísta. Dicho de otro modo, ¿se sienten los europeos realmente europeos o se trata más bien de una idea abstracta, de una construcción teórica, que se esfuerza por exaltar un elemento geográfico para convertirlo en un talante? Ésta es una de las cuestiones que suscita el debate sobre la parte de soberanía que los Estados nacionales pueden y deben transferir a los órganos comunes de la Unión Europea. Algunos subrayan que, si la pertenencia nacional claramente sentida resultara demasiado rápidamente inhibida por una pertenencia europea poco sentida, o incluso sentida como quimérica, las consecuencias habrían de ser por fuerza negativas. ¿Qué podemos decir, pues, de nuestro europeísmo? Ahora bien, la espectacular evolución que ha experimentado Europa en diez años, desde la caída del telón de acero, la necesidad cada vez más evidente de ampliar la Unión Europea, la integración económica cada vez más rápida, así como la panoplia de nuevas amenazas engendradas por el período actual, son otros tantos elementos que han movido obligatoriamente a la Unión Europea a abrirse con vistas a una nueva reflexión sobre sí misma, más intensa, a una formulación y una búsqueda nueva de los valores que la unen y confieren un sentido a su existencia. A veces se expresa la idea de que esa búsqueda llega demasiado tarde, de que la integración cultural y política, la reflexión sobre sí misma, deberían haber precedido la integración económica o, dicho de otro modo, que se comenzó por el final. No me parece que se trate de un juicio equitativo. Después de la segunda guerra mundial, la Europa occidental democrática afrontaba el recuerdo de los horrores de las dos guerras mundiales y el peligro de que se extendiera la dominación totalitaria comunista. En aquella época, resultaba casi superfluo hablar de los valores que proteger. Saltaban a los ojos. En cambio, había que unir a Occidente, por decirlo así, técnicamente, y lo antes posible, para impedir la posible aparición, o incluso la proliferación de una dictadura, pero también la recaída en antiguos conflictos nacionales. Lo mismo sucede seguramente con mi sentimiento de europeísmo: como era tan natural para mí desde hacía muchos años -o incluso decenios-, no se me ocurría siquiera apelar a él explícitamente. Para la Europa occidental, todo lo que debía proteger era tan evidente, que no sentía la necesidad apremiante de definirlo, analizarlo, ahondarlo o plasmarlo en diversos hechos políticos e institucionales. Y así, si bien hasta ahora yo no me he visto en la tesitura de preguntarme si me siento europeo y reflexionar sobre lo que eso significa, la Europa democrática en construcción se ha visto, en cambio, obligada seguramente por los acontecimientos históricos del último decenio a reflexionar profundamente sobre el fundamento mismo de su unificación y sus objetivos. Los grandes valores europeos -tal como los ha ido labrando la agitada historia espiritual y política de Europa y que las otras partes del mundo han recogido: al menos algunos de ellos- son -me parece a mí- claros: el respeto del ser humano único, de sus libertades, sus derechos y su dignidad, el principio de solidaridad, la igualdad ante la ley y el Estado de derecho, la protección de todas las minorías étnicas, las instituciones democráticas, la separación de los poderes legislativo, ejecutivo y judicial, el pluralismo político, el respeto de la propiedad privada y la libre empresa, la economía de mercado y el desarrollo de la sociedad civil. La forma actual de esos valores refleja también, naturalmente, innumerables experiencias europeas modernas, entre ellas la de que nuestro continente está convirtiéndose en una intersección multicultural de primer orden. Permítaseme detenerme -por razones que luego explicaré- a abordar uno de esos valores fundamentales. Se trata de la sociedad civil. En el mundo occidental, es decir, euroamericano, de hoy, una sociedad civil ricamente estructurada, abierta y descentralizada, basada en la confianza en la independencia soberana de sus ciudadanos y de sus múltiples asociaciones, constituye la base del Estado democrático y la garantía de su estabilidad política. Puesto que en breve la Unión Europea debe abrir sus puertas a las nuevas democracias, cosa que presenta, a mi juicio, un interés decisivo para ella, es muy importante, si no capital, que ayude a reconstruir y desarrollar la sociedad civil en esos países. No es casualidad que la dictadura comunista, poco después de su advenimiento, se apresurara a desgarrar violentamente la fina trama de la sociedad civil para al final liquidarla. Es que sabía muy bien que nunca tendría el control real de la población mientras las diferentes estructuras de la sociedad civil, constituidas por abajo, siguieran funcionando. Lo que había quedado de una sociedad civil auténtica vivió y se desarrolló en la resistencia directa o indirecta. Así, pues, los valores europeos sobrevivieron en ese medio, no gracias al sistema político, sino pese a él. La autoestructuración de la sociedad no se puede ordenar, naturalmente, desde arriba. Pero se puede crear un medio, condiciones favorables, para su desarrollo. En ese sentido, la ayuda a las democracias nuevas debería inscribirse en un marco más amplio: el del fortalecimiento y la profundización duraderos de la sociedad civil a escala paneuropea. Si me pregunto en el fondo de mí mismo hasta qué punto me siento europeo y lo que me une a Europa, me noto al principio ligeramente sorprendido: sólo ahora, bajo la presión de ciertos asuntos y deberes políticos de actualidad, me planteo esa cuestión. ¿Por qué no me la he planteado desde hace mucho, desde la época en que comenzaba a orientarme en el mundo y a reflexionar sobre él y sobre mí mismo? ¿Consideraba mi pertenencia a Europa un elemento puramente extrínseco, poco importante, un elemento que no debía suscitar tormentos ni preocupaciones siquiera? ¿O bien consideraba, al contrario, mi europeísmo algo evidente y que no merecía ninguna interpretación, ningún estudio, ninguna prolongación? Cuanto más variadas, diferenciadas y entrelazadas sean las diferentes estructuras civiles europeas, mejor preparadas estarán las nuevas democracias para adherirse a ellas y más rápidamente se impondrá en ellas los principios de confianza en los ciudadanos y subsidiariedad, lo que permitirá fortalecer su estabilidad. Pero no es eso todo: el fundamento de la Unión Europea, en su calidad de comunidad supraestatal, resultará tanto más afianzado. Concretamente, ello impone, entre otras cosas y ante todo, la necesidad de que ciertos deberes de solidaridad social sean transferidos a las colectividades locales y a organizaciones sin fines de lucro o de derecho público. Cuanto más bajo sea el nivel de redistribución de recursos, cuanto más transparente, económica, sea esa distribución, mejor satisfará las necesidades más variadas de la sociedad, difíciles de delimitar desde el centro y más auténtica será la solidaridad social, por estar más claramente vinculada con personas concretas o con sus asociaciones. Así, pues, esa solidaridad auténtica de los ciudadanos, los grupos sociales, los municipios y las regiones constituye el mejor mantillo para dicha solidaridad, que sólo puede dispensar una entidad, a saber, el Estado. Y en una entidad supraestatal tan grande como la Unión Europea, que debe funcionar como un instrumento de solidaridad, es necesario que su verdadero fundamento cívico sea aún más sólido, más rico. Así, pues, la viabilidad de la Unión Europea depende, entre otras cosas y tal vez sobre todo, de la forma como sus ciudadanos adopten el espíritu de pertenencia cívica europea. Una sensibilidad en aumento para con todos los síntomas de manifestaciones del egoísmo nacional, la xenofobia o la intolerancia racial debería formar parte, evidentemente, de ese nuevo sentimiento de pertenencia europea. La política de apaciguamiento que en Munich acabó en una capitulación ante el mal constituye uno de los capítulos más amargos de la historia europea moderna. Esa experiencia exige vigilancia. Hay que combatir el mal, cuando está en germen y no basta con tener gobiernos para hacerlo. La actitud de los gobiernos debe ser consecuencia de la de los ciudadanos. La preocupación por la seguridad es otra expresión de la solidaridad social. Corresponde al Estado o a una agrupación supranacional. La Unión Europea empieza a trabajar intensamente en una nueva concepción de su política de seguridad. Dicha política debía distinguirse por una capacidad para adoptar rápidamente decisiones y transformarlas con la misma rapidez en actos. Eso me parece extraordinariamente importante. Por lo demás, ya es más que hora. Me parece que la reciente experiencia en Yugoslavia es muy expresiva a ese respecto. En mi opinión, la intervención de la OTAN ha sido una demostración relativamente clara de varias cosas. En primer lugar, el respeto de la vida, de la dignidad humana, así como la preocupación por la seguridad europea, pueden imponer, llegado el caso, la necesidad de intervenir fuera de las fronteras de la Unión Europea. Cuanto más vigoroso sea el mandato de semejante intervención, mejor será, evidentemente. Pero, por desgracia, se puede imaginar también una situación en la que faltara el mandato de las Naciones Unidas, pese a que una intervención interesara a muchos, a toda Europa y a la civilización humana en su conjunto. No estoy seguro de que Europa haya estado dispuesta, ni siquiera recientemente, a afrontar semejante posibilidad tan funesta. Seguramente lo está mucho más ahora, al menos en el plano psicológico. Creo que debería apresurarse a aprovecharlo, también para hacer una preparación material o técnica. En segundo lugar, hay que desplegar más esfuerzos en la esfera de la prevención de la seguridad. En Kosovo y en Serbia, como en Bosnia-Herzegovina y en otros puntos de la antigua Yugoslavia, decenas de miles de vidas humanas y bienes innumerables se habrían podido salvar, si la comunidad internacional hubiera sido capaz de reaccionar antes -al comienzo mismo del conflicto- de forma adecuada. Pese a todos los llamamientos, todas las advertencias ante los horrores posibles o inminentes, nada hubo, por desgracia. Entre las razones posibles e imaginables, citemos la preocupación por los intereses particulares y materiales más diversos y la incapacidad de los equipos gubernamentales para correr riesgos en nombre de una buena causa y del interés general. En tercer lugar, los Estados Unidos han desempeñado en este caso un papel decisivo y es muy probable que, sin su energía, la comunidad internacional, no sabiendo qué hacer, presenciaría aún los horrores que propiciaron la intervención en Kosovo. Pero Europa no podría encomendarse indefinidamente a los Estados Unidos, en particular cuando se trata de un problema europeo. Debe ser capaz de encontrar un solución y resolver la situación por sí sola. Sería impensable, en el mundo de hoy, en el que pequeñas entidades se unen legítimamente en forma de comunidades internacionales o supranacionales, que la Unión Europea perdure como componente respetable del orden mundial sin que sea capaz de convenir un medio de defensa de los derechos humanos, no sólo en su propio territorio, sino también en su radio de acción, es decir, en el espacio que un día puede llegar a pertenecerle. La segunda posibilidad es más probable: todo aquello por lo que siempre he sentido apego era tan naturalmente europeo, que nunca se me ocurrió considerarlo como tal. Simplemente, no he considerado útil calificarlo así y, de forma más general, asociar mi pensamiento al nombre de un continente. Más aún: tengo la sensación de que en mi juventud me habría sentido incluso un poco ridículo declarando o escribiendo que era europeo, que sentía y pensaba de forma europea, o incluso apelando a alguna forma explícita de Europa. Me habría parecido patético y presuntuoso; lo habría sentido como una versión, más orgullosa, de ese patriotismo que siempre me ha molestado en los patriotas nacionales. Como decía hace un instante, considero que la ampliación de la Unión Europea presenta para ella un interés vital. Permítanme sus Señorías subrayar esta convicción reiterándola. Se trata tal vez de la experiencia de un hombre que conoció cuarenta años de yugo comunista, precedido de la dominación nazi, o también de la experiencia concreta del habitante de un país situado en el centro mismo de Europa y que, a lo largo de los siglos, llegó a ser una encrucijada de los caminos de diversas corrientes espirituales e intereses geopolíticos europeos, o incluso el lugar de nacimiento de más de una confrontación europea, lo que me inspira la firme convicción de que Europa es la única entidad política cuya seguridad es indivisible. La idea de dos Europas que vivan contiguas, la idea de una Europa democrática, estable, próspera y en vías de integración, y de una Europa menos democrática, menos estable y menos próspera, es, a mi juicio, completamente falaz. Se parece a la idea de coexistencia duradera en una habitación una de cuyas mitades estuviera inundada y la otra no. Por diferenciada que esté, Europa es indivisible y todo lo grave que le ocurra tendrá consecuencias y repercusiones en el resto de su territorio. En su calidad de entidad política unida, Europa tiene hoy una posibilidad que nunca ha tenido a lo largo de su agitada historia: la de organizar de forma profundamente equitativa, pacífica, según el principio de la igualdad y la cooperación de todos. El entendimiento y el consenso general, por tediosos y largos de conseguir que sean, deberían ser el gran principio de la organización y de la estabilidad en Europa en el próximo milenio, y no actos de violencia ejercidos por poderosos sobre otros menos poderosos. En ese marco, por "Europa" entiendo el continente en conjunto. Todos sabemos que el proceso de ampliación de la Unión Europea debe ir acompañado de una reforma continua, igualmente audaz, de sus instituciones. Estoy convencido de que la Conferencia Intergubernamental aportará propuestas realistas que harán avanzar a la Unión Europea en la dirección correcta. No obstante, no creo que los cambios institucionales dentro de la Unión Europea puedan limitarse a eso. Al contrario, será, a mi juicio, el comienzo de un proceso muy largo, que tal vez abarque decenios. Debería caracterizarse por el deseo permanente de acelerar, simplificar, la adopción de decisiones dentro de la Unión Europea y volverla más transparente. Permítaseme mencionar dos puntos muy concretos que ya he citado en diversas ocasiones y que podrían, a mi juicio, contribuir a la consecución de esos objetivos en un futuro más lejano. En primer lugar, considero que la Unión Europea debería dotarse, tarde o temprano, de una constitución concisa, clara y comprensible para todos... una constitución que todos los niños de Europa puedan aprender en la escuela sin grandes problemas. Dicha constitución constaría, como es habitual, de dos partes. La primera formularía los derechos y los deberes fundamentales de los ciudadanos y de los Estados europeos, los valores fundamentales sobre los que descansa la Europa unificada, el sentido y la vocación de la construcción europea. La segunda describiría las principales instituciones de la Unión Europea, sus competencias esenciales y sus relaciones mutuas. La existencia de semejante ley fundamental no engendraría automáticamente una transformación radical de la Unión de Estados, tal como la conocemos en un gran superestado federal, que tanto preocupa a los euroescépticos, sino que únicamente permitiría a los habitantes de una Europa en construcción hacerse una idea más clara de la naturaleza de la Unión Europea. Así podrían comprenderla mejor e identificarse con ella. Uno de los asuntos importantes a menudo -y con razón- mencionados en relación con las reformas institucionales de la Unión es el de qué se debe hacer para que los países pequeños que son miembros de la Unión tengan la certidumbre de que no se verán colocados en minoría por los grandes, sin que por ello se deje de tener correctamente en cuenta el tamaño de los diferentes Estados. Me parece que una de las posibilidades podría ser la creación de una segunda cámara del Parlamento Europeo. Naturalmente, el sufragio no sería directo, sino que los diferentes parlamentos delegarían en ella sus representantes: tres, pongamos por caso, por Estado. Mientras que la primera cámara, es decir, el Parlamento actual, reflejaría el tamaño de los diferentes Estados miembros, la segunda fortalecería su igualdad: todos los Estados miembros tendrían en ella el mismo número de representantes. En esa situación, la Comisión, por ejemplo, no tendría por qué estar compuesta según la pertenencia nacional y los parlamentos nacionales podrían participar de forma mucho más operativa. Dicho de otro modo: era europeo de forma tan evidente y natural, que no pensaba en ello. Así debe de ser para la mayoría de los europeos: lo son profundamente, pero no se dan cuenta de ello, no se califican de tales y, en los sondeos de opinión pública, se asombran un poco de tener que invocar en voz alta su europeísmo. Sea cual fuere la evolución o el desenlace de la reforma institucional o de la reforma citada, una cosa me parece clara: un desacuerdo o la ausencia de consenso sobre los asuntos institucionales no debe frenar la ampliación de la Unión Europea. Si así fuere, un retraso demasiado largo de la ampliación podría tener consecuencias infinitamente más peligrosas que la falta de conclusión de la reforma institucional. Señorías, la civilización técnica, nacida en el suelo europeo y que cubre hoy todo nuestro planeta, ha recibido una considerable influencia de los elementos de la civilización euroamericana. Así, pues, Europa es particularmente responsable del estado de esa civilización. No obstante, esa responsabilidad no debe cobrar nunca más la forma de una exportación violenta de sus propios valores, ideas o bienes hacia el resto del mundo. Muy al contrario: Europa podría por fin comenzar por sí misma y servir de ejemplo que los demás pueden -pero no están obligados a- seguir. Toda la concepción moderna de la vida en su calidad de crecimiento y progresos materiales incesantes, basados en la seguridad del hombre que se considera dueño del universo, constituye la faz oculta, lamentable, de la tradición espiritual europea. Esa concepción de la vida predetermina también el carácter amenazador de la civilización actual. ¿Qué otra parte del mundo, salvo ésta, que inició el gran movimiento en ese sentido, o incluso la caída libre de nuestra civilización, debería oponerse vigorosamente a esas amenazas? Me parece que en la encrucijada de las eras corresponde a Europa reflexionar con valor sobre la ambigüedad de su contribución al mundo, comprender que no sólo hemos enseñado al mundo los derechos humanos, sino que también le hemos mostrado el Holocausto, que no sólo lo hemos incitado, espiritualmente, a realizar la revolución industrial y después la de la información, sino también a desfigurar la naturaleza en nombre de la multiplicación de las riquezas materiales, a pillar sus recursos y a contaminar su atmósfera. Se trata de comprender que hemos abierto, cierto es, la vía a un inmenso desarrollo de la ciencia y la técnica, pero que, para ello, hemos debido pagar un precio muy elevado: el de la evicción de todo un juego de experiencias humanas muy importantes y complejas que se han formado a lo largo de varios milenios. Europa debe comenzar por sí misma. Puede hacer economías, imponerse privaciones, respetar -de acuerdo con la mejor de sus tradiciones espirituales- el orden superior cósmico como algo que nos supera y respetar también el orden moral como su consecuencia. La humildad, la afabilidad, la gentileza, el respeto de lo que no comprendemos, el sentimiento profundo de solidaridad con los demás, el respeto de toda alteridad, la voluntad de hacer sacrificios o buenas acciones que sólo la eternidad podrá recompensar, esa eternidad que nos observa, silenciosa, a través de nuestra conciencia: otros tantos valores que podrían y deberían ser el programa de la construcción europea. Europa tiene, parcial o enteramente, sobre su conciencia los acontecimientos más horribles del siglo XX: las dos guerras mundiales, el fascismo y el sistema totalitario comunista. A lo largo del último siglo, Europa ha conocido también tres acontecimientos positivos, aunque no son totalmente obra suya: el fin de la dominación colonial sobre el mundo, la caída del telón de acero y el comienzo de la construcción europea. La cuarta gran misión que espera a Europa sería, a mi juicio, la de intentar mostrar con su existencia que es posible oponerse al gran peligro que hace planear sobre este mundo su civilización llena de contradicciones. Me haría feliz que el país del que procedo pudiera participar en todo ello como socio de pleno derecho. El europeísmo reflexivo no parece tener una gran tradición en Europa. No lo considero un elemento positivo y acojo con satisfacción que nuestro europeísmo empiece hoy a emerger claramente del vasto mar de los conceptos "evidentes". Al plantearnos cuestiones al respecto, al reflexionar al respecto y al intentar definir su naturaleza, contribuimos de forma importante a la comprensión de nosotros mismos, lo que resulta determinante frente a este mundo nuestro multicultural y multipolar, en el que la capacidad de percibir nuestra identidad es la condición primordial para una buena coexistencia con otras identidades. Por lo demás, si hasta ahora Europa se ha preocupado tan poco de su propia identidad, seguramente se debe sobre todo a que se tomaba erróneamente por el mundo entero o al menos por algo superior al resto del mundo, porque no sentía la necesidad de definirse respecto de los demás. Con consecuencias lamentables, naturalmente, en el nivel del comportamiento práctico. Reflexionar sobre el europeísmo significa preguntarse qué conjunto de valores, ideales o principios evoca la idea de Europa, ver lo que es característico para Europa. Más aún: significa también hacer un examen crítico de dicho conjunto partiendo de la esencia misma del asunto. Y, por tanto, comprender rápidamente que numerosas tradiciones, valores o principios europeos se caracterizan por una gran ambigüedad y que la mayoría de ellos, si se exageran, explotan o se utilizan mal, pueden resultar una pesadilla. Si Europa entra en una era de autorreflexión, significa que desea definirse respecto de los demás, pero también que busca en sí misma lo positivo, lo que ha dado buenos resultados, lo que tiene futuro. Cuando hace seis años tuve el honor de dirigirme por primera vez a esta Asamblea, mencioné la necesidad de subrayar la dimensión espiritual, la importancia de los valores de la integración europea, y expresé mi temor de que el sentido espiritual, histórico, político y de civilización de la construcción europea pudiera quedar peligrosamente ocultado por cuestiones de tipo técnico, económico, financiero o administrativo, lo que más adelante podía trastornar completamente al público. En aquella época, mis palabras representaban en cierto modo una provocación y no estaba seguro de que no fueran a abuchearme en el Parlamento Europeo. No fue así, pero hoy observo con satisfacción que esas mismas palabras ya no tienen en modo alguno ese carácter provocador."@es12
"Arvoisa puhemies, hyvät parlamentin jäsenet, hyvät naiset ja herrat, nykyään nousee varsin usein keskustelun aiheeksi kysymys siitä, elähdyttäisikö eurooppalaisten sielua kuulumisesta johonkin kansakuntaan johtuvan tietoisuuden tai siitä syntyvien tunteiden lisäksi tunne eurooppalaisuudesta. Toisin sanoen, tuntevatko eurooppalaiset itsensä todella eurooppalaisiksi, vai onko pikemminkin kyse abstraktista ajatuksesta ja teoreettisesta rakennelmasta, jolla yritetään ylevöittää maantieteellinen seikka henkiseksi tilaksi? Muiden muassa tämä kysymys on tullut ilmi keskusteltaessa siitä, missä määrin täysivaltaisiksi kansalliset valtiot voivat Euroopan unionin yhteiset elimet tehdä. Jotkut ovat painottaneet sitä, että siinähän voisi käydä vain huonosti, jos selvästi koettu kansallinen identiteetti jätetään liian nopeasti taka-alalle sellaisen eurooppalaisuuden vuoksi, jota ei tunneta selvästi omaksi vaan joka koetaan jopa harhakuvaksi Kun minulla kuusi vuotta sitten oli ensimmäisen kerran kunnia puhua parlamentille, muistutin tarpeesta painottaa henkistä ulottuvuutta ja arvojen merkitystä Euroopan yhdentymisessä, ja kerroin peloistani, jotka johtuivat siitä, että Euroopan rakentamisen henkinen, historiallinen, poliittinen ja kulttuurinen merkitys saattaisi vaarallisesti jäädä teknis-, taloudellis-, raha- tai hallinnollistyyppisten kysymysten alle, jolloin vaarana olisi, että yleisö hämmentyy täysin. Siihen aikaan ehdotukseni vaikutti hieman provosoivalta, enkä ollut varma siitä, suhtautuisiko Euroopan parlamentti siihen halveksivasti. Mitään sellaista ei tapahtunut, ja nyt voin tyytyväisenä huomata, että nämä samat sanat eivät ole enää luonteeltaan ollenkaan samalla tavalla provosoivia. Nyt rautaesiripun putoamisen jälkeen Euroopassa 10 vuoden kuluessa tapahtunut dramaattinen kehitys, yhä vain ilmeisempi tarve laajentaa Euroopan unionia, yhä nopeampi taloudellinen yhdentyminen sekä runsaslukuinen joukko nykyisen aikakauden aiheuttamia uusia uhkia ovat kaikki samassa määrin sellaisia seikkoja, jotka ovat johdattaneet Euroopan unionin väistämättä avautumaan, kun edessä on uudenlainen, intensiivisempi itsensä pohdiskelu ja niiden arvojen uudenlainen määrittely ja etsiminen, jotka yhdistävät unionia ja joista unionin olemassaolon merkitys syntyy. Joskus kuulee sanottavan, että tällainen tutkiskelu tulee liian myöhään ja että kulttuurisen ja poliittisen yhdentymisen sekä itsetutkiskelun olisi pitänyt tapahtua ennen taloudellista yhdentymistä, toisin sanoen, että olemme aloittaneet väärästä päästä. Mielestäni kyseessä ei ole oikeudenmukainen arvio. Toisen maailmansodan jälkeen demokraattisen Länsi-Euroopan oli kohdattava molempien maailmansotien kauheat muistot sekä kommunistisen totalitarismin ylivallan leviämisen uhka. Siihen aikaan oli lähes turhaa puhua suojeltavista arvoista. Ne olivat liian silmiinpistäviä. Se sijaan läntiset maat oli yhdistettävä, sanoisinko ainakin teknisesti, ja sen oli tapahduttava mahdollisimman nopeasti, jotta voitaisiin estää mahdollisen diktatuurin nousu, ja jopa sen leviäminen, ja myös vanhojen kansallisten konfliktien puhkeaminen uudelleen. Sama pätee varmasti siihen, miten koen itse eurooppalaisuuden: koska se oli ollut vuosien ajan jopa vuosikymmenten ajan minulle niin luonnollinen asia, minun mieleeni ei edes tullut, että kuuluttaisin sitä nimenomaisesti. Länsi-Euroopalle kaikki se, mitä sen oli suojeltava, oli niin itsestään selvää, ettei ollut pakottavaa tarvetta määritellä, analysoida, syventää tai toteuttaa sitä erilaisten poliittisten ja institutionaalisten seikkojen kautta. Ja näin ollen, niin kuin minut itsenikin on vasta nyt johdatettu kysymään itseltäni, tunnenko itseni eurooppalaiseksi, ja pohtimaan sitä, mitä se tarkoittaa, samoin viime vuosikymmenen historialliset tapahtumat ovat varmasti pakottaneet rakenteilla olevan demokraattisen Euroopankin pohtimaan syvällisesti yhdistymisensä ja sen tavoitteiden perustaa itsessään. Voisin sanoa, että suuret eurooppalaiset arvot sellaisina, joiksi Euroopan monivaiheinen henkinen ja poliittinen historia on ne muokannut ja jotka muut maanosat ovat omaksuneet, tai ainakin jotkin niistä ovat selvillä: ihmisen ainutlaatuisuuden kunnioittaminen, ihmisen vapauksien, oikeuksien ja ihmisarvon kunnioittaminen, solidaarisuusperiaate, yhdenvertaisuus lain edessä ja oikeusvaltio, kaikkien etnisten vähemmistöjen ja demokraattisten toimielinten suojelu, lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovallan erottaminen, poliittinen pluralismi, yksityisen omaisuuden ja yksityisyritteliäisyyden kunnioittaminen, markkinatalous ja siviiliyhteiskunnan kehittäminen. Näiden arvojen nykymuoto kumpuaa tietenkin myös uudenaikaisten eurooppalaisten lukemattomista kokemuksista, mistä johtuu se, että maanosastamme tulee erinomainen esimerkki kulttuurien risteytymisestä. Sallinette minun käsitellä yhtä näistä perusarvoista kohta selittämistäni syistä vähän pitempään. Tarkoitan tällä kansalaisyhteiskuntaa. Länsimaailmassa, eli nykyisessä eurooppalaisamerikkalaisessa maailmassa monin eri tavoin järjestynyt, avoin ja hajautettu kansalaisyhteiskunta, joka perustuu siihen, että luotetaan kansalaisten ja heidän perustamiensa lukuisten yhdistysten täysivaltaiseen riippumattomuuteen, on demokraattisen valtion perusta ja tae sen poliittisesta vakaudesta. Jos Euroopan unionin on kohta määrä avata ovensa uusille demokratioille, mikä on mielestäni unionin kannalta erinomaisen tärkeää, on varsin merkittävä, jos ei suorastaan ratkaiseva asia, että unioni auttaa näitä maita rakentamaan ja kehittämään kansalaisyhteiskuntaa. Ei ole sattumaa, että pian valta-asemansa saavutettuaan kommunistinen diktatuuri ryhtyi vauhdilla repimään hajalle kansalaisyhteiskunnan hienon hienoa verkkoa ja lopulta hävitti sen. Tiedettiin varsin hyvin, ettei väestöä saataisi koskaan todella hallintaan niin kauan kuin alhaalta käsin syntyvät eri kansalaisyhteiskunnan rakenteet jatkaisivat toimintaansa. Se, mikä oikeasta kansalaisyhteiskunnasta oli jäänyt jäljelle eli ja kehittyi suoran tai epäsuoran vastarinnan pohjalta. Eurooppalaiset arvot siis säilyivät tässäkin ympäristössä, eivätkä tietenkään poliittisen järjestelmän ansiosta, vaan siitäkin huolimatta. Tietenkään yhteiskuntaa ei voida käskeä ylhäältä käsin järjestäytymään kansalaisyhteiskunnaksi. Kuitenkin voidaan luoda sellainen ympäristö ja ehdot, jotka ovat sen kehittymiselle suotuisia. Millä tolalla eurooppalaisuutemme siis on? Tässä mielessä uusien demokratioiden auttamisen olisi tapahduttava laajemmissa puitteissa, eli kansalaisyhteiskunnan kestävän syventämisen ja vahvistamisen puitteissa koko Euroopan tasolla. Mitä moninaisempia, eriytyneempiä ja toisiinsa lomittuvampia Euroopan eri kansalaisrakenteet ovat sitä paremmin uudet demokratiat ovat valmiita niihin liittymään ja sitä nopeammin näiden maiden keskuudessa pääsee vallalle periaate, jossa kansalaisiin luotetaan, sekä toissijaisuusperiaate, joilla voidaan vahvistaa maiden vakautta. Tässä ei ole kuitenkaan kaikki: Euroopan unionin perusta valtioiden yläpuolisena yhteisönä vahvistuisi myös yhtä lailla. Käytännössä se tarkoittaa muun muassa ja ennen kaikkea sitä, että eräät sosiaalisen solidaarisuuden velvoitteet siirtyvät paikallisille toimijoille sekä hyötyä tavoittelemattomille järjestöille tai julkisoikeuden piirissä oleville järjestöille. Mitä alemmalla tasolla resurssien uudelleenjako tapahtuu, sitä avoimempaa ja taloudellisempaa se on ja sitä paremmin siinä otetaan huomioon mahdollisimman moninaiset yhteiskunnalliset tarpeet, joita on vaikea hahmottaa keskuksesta käsin, ja sitä aidompaa sosiaalinen solidaarisuus on, sillä se liittyy selvemmin todellisiin henkilöihin tai heidän edustamiinsa järjestöihin. Tämä kansalaisten, yhteiskuntaryhmien, yhteisöjen ja alueiden aito solidaarisuus on siis paras pohja tälle solidaarisuudelle, jota voi hoitaa vain yksi ainoa taho, nimittäin valtio. Ja niinkin suuressa valtioiden yläpuolisessa kokonaisuudessa kuin Euroopan unionissa, jonka on toimittava eräänlaisena solidaarisuuden välineenä, unionin todellisen kansalaisyhteiskunnallisen pohjan on oltava vielä lujempi ja monimuotoisempi. Euroopan unionin toimivuus riippuu siis muun muassa ja ehkä ennen kaikkea siitä tavasta, jolla unionin kansalaiset omaksuvat sen hengen, joka kertoo kuulumisesta eurooppalaiseen kansalaisyhteiskuntaan. Kaiken kansallisen itsekkyyden, muukalaisvihamielisyyden tai rodullisen suvaitsemattomuuden oireiden tai ilmentymien paremman tiedostamisen olisi selvästikin oltava osa tätä uudenlaista tunnetta kuulumisesta Eurooppaan. Sovittelupolitiikka, joka johti Münchenissä antautumiseen pahan edessä, on yksi kirvelevimmistä luvuista uudenaikaisen Euroopan historiassa. Tämä kokemus vaatii meiltä valppautta. Pahaa vastaan on taisteltava silloin, kun se on puhkeamassa, eivätkä hallitukset riitä siihen. Hallitusten asenteen on oltava seurausta kansalaisten asenteesta. Huoli turvallisuudesta on toinen sosiaalisen solidaarisuuden ilmentymä. Se kuuluu valtiolle tai ylikansalliselle ryhmittymälle. Euroopan unioni alkaa toimia intensiivisesti uuden turvallisuuspoliittisen näkemyksen puolesta. Tälle politiikalle olisi oltava tyypillistä kyky tehdä nopeita päätöksiä ja muuttaa ne yhtä nopeasti teoiksi. Tämä on minusta erittäin tärkeää. Sitä paitsi on aika ryhtyä siihen. Mielestäni meillä on paljon opittavaa äskettäin Jugoslaviassa saaduista kokemuksista. Mielestäni NATOn sotilaallinen puuttuminen osoitti suhteellisen selvästi monia asioita. Ensiksikin elämän kunnioittamisen, ihmisarvon sekä Euroopan turvallisuuteen kohdistuvan huolen vuoksi on pakko tarvittaessa ryhtyä toimiin Euroopan unionin rajojen ulkopuolella. On selvää, että on sitä parempi, mitä lujempi tällaiselle puuttumiselle annettu valtuutus on. Valitettavasti voidaan kuitenkin myös kuvitella sellainen tilanne, jossa YK:n valtuutusta ei saada, vaikka puuttuminen olisi monien, koko Euroopan ja koko ihmiskunnan etujen mukaista. En ole varma, että Eurooppa olisi ollut valmis, vielä äskettäin, tarttumaan niin karmaisevaan vaihtoehtoon. Nyt Eurooppa on epäilemättä siihen paljon valmiimpi, ainakin psykologisessa mielessä. Mielestäni unionin olisi otettava kokemuksista nopeasti kaikki irti, myös aineellisten tai teknisten parannusten tekemiseksi. Toiseksi on ponnisteltava enemmän turvallisuuspoliittisen ennaltaehkäisyn alalla. Kosovossa ja Serbiassa, kuten Bosniassa ja Hertsegovinassa ja muualla entisen Jugoslavian alueella, olisi voitu säästää kymmeniätuhansia ihmishenkiä ja lukematon määrä aineellisia hyödykkeitä, jos kansainvälinen yhteisö olisi pystynyt reagoimaan asianmukaisesti ja aikaisemmassa vaiheessa, aivan konfliktin alkuvaiheessa. Jos kysyn itseltäni, missä määrin pohjimmiltani tunnen itseni eurooppalaiseksi ja mikä yhdistää minut Eurooppaan, olen ensiksi hieman yllättynyt: esitän itselleni tämän kysymyksen vasta nyt eräiden ajankohtaisten poliittisten teemojen ja velvollisuuksien painostuksesta. Miksi en ole esittänyt tätä kysymystä itselleni kauan aikaa sitten, silloin kun aloin etsiskellä suuntaani maailmassa ja pohtia sekä maailmaa että itseäni? Pidinkö kuulumistani Eurooppaan täysin ulkoisena, merkityksettömänä asiana, joka ei saanut aiheuttaa tuskia tai huolia? Vai pidinkö eurooppalaisuuttani sen sijaan itsestään selvänä asiana, jota ei kannattanut selvitellä, tutkia tai pohtia yhtään pitempään? Huolimatta kaikista mahdollisten tai uhkaavien hirveyksien tähden esitetyistä vetoomuksista ja varoituksista, mitään ei valitettavasti saatu aikaan. On monia mahdollisia ja kuviteltavia syitä, mutta mainitsen tässä joidenkin erityisryhmien puolesta ja varsin vaihtelevien aineellisten etujen vuoksi esitetyn huolestumisen sekä hallinnollisten ryhmien kyvyttömyyden ottaa riskejä hyvän asian puolesta ja yleisen edun hyväksi. Kolmanneksi Yhdysvalloilla oli tässä tapauksessa ratkaiseva rooli, ja on erittäin todennäköistä, että ilman Yhdysvaltojen tarmoa kansainvälinen yhteisö seuraisi päättämättömyytensä vuoksi yhä tälläkin hetkellä vierestä niitä hirveyksiä, jotka johtivat väliintuloon Kosovossa. Kuitenkaan Eurooppa ei saisi turvautua loputtomasti Yhdysvaltoihin, varsinkin kun kyse on eurooppalaisesta ongelmasta. Euroopan on pystyttävä pääsemään itse ratkaisuun ja ratkaisemaan tilanne. Olisi mahdotonta ajatellakaan, että nykymaailmassa, jossa pienet kokonaisuudet yhdistyvät oikeutetusti kansainvälisiksi tai ylikansallisiksi yhteisöiksi, Euroopan unioni pysyisi uskottavana maailmanpolitiikan vaikuttajana, jos se ei pysty sopimaan keinoista ihmisoikeuksien puolustamiseksi edes omalla alueellaan puhumattakaan sen vaikutuspiiristä, eli siitä alueesta, joka jonain päivänä saattaa kuulua unioniin. Kuten äsken sanoin, pidän nykyisen Euroopan unionin laajentamista unionin kannalta erinomaisen tärkeänä. Sallinette minun painottaa tämän näkemyksen merkitystä toistamalla sitä. On ehkä kyse sellaisen ihmisen kokemuksesta, joka on elänyt 40 vuotta kommunismin ikeen alla ja sitä ennen natsien vallan alla, tai sellaisen asukkaan erityisestä kokemuksesta, jonka maa sijaitsee juuri Euroopan keskellä ja joka on vuosisatojen saatossa ollut Euroopan erilaisten henkisten virtausten ja geopoliittisten etujen risteyskohdassa, ja josta on saanut alkunsa useampikin ristiriitatilanne Euroopassa. Tämän vuoksi olen lujasti vakuuttunut siitä, että Eurooppa on ainoa poliittinen kokonaisuus, jonka turvallisuus edellyttää jakamattomuutta. Ajatus kahdesta rinnakkain elävästä Euroopasta, sellaisesta Euroopasta, jossa toinen on demokraattinen, vakaa, vauras ja yhdentyvä ja toinen ei niin demokraattinen, vakaa eikä vauras, on mielestäni täysin väärä. Siitä tulee mieleen pitkäaikainen yhdessäolo huoneessa, jonka toinen puolisko on veden vallassa ja toinen ei. Kaikista eroista huolimatta Eurooppa on jakamaton, ja kaikilla ikävillä asioilla, joita siellä tapahtuu, on seurauksia ja jälkivaikutuksia muuhun alueeseen. Yhtenäisenä poliittisena kokonaisuutena Euroopalla on tällä hetkellä tilaisuus, jota sillä ei ole koskaan ollut pitkän ja vaiheikkaan historiansa aikana: järjestäytyminen tavalla, joka on läpeensä oikeudenmukainen, rauhanomainen ja kaikkien tasa-arvoisuutta ja yhteistyötä koskevan periaatteen mukainen. Ei enää vahvempien heikommille tekemää väkivaltaa, vaan yksimielisyyttä ja yleistä konsensusta, ja vaikka niiden saavuttaminen olisikin ikävää ja hidasta, niiden olisi oltava seuraavalla vuosituhannella johtavana periaatteena sekä Euroopan kehittämiselle että vakaudelle. Tässä yhteydessä tarkoitan Euroopalla maanosaa kokonaisuudessaan. Tiedämme kaikki, että Euroopan unionin laajentumisprosessiin on liityttävä sen toimielinten jatkuva sekä myös rohkea uudistaminen. Olen vakuuttunut siitä, että hallitustenvälisessä konferenssissa saadaan aikaan realistisia ehdotuksia, joilla Euroopan unioni saadaan oikealle tielle. En kuitenkaan usko, että muutokset Euroopan unionin toimielimissä voisivat jäädä siihen. Se on mielestäni päinvastoin vasta alkua erittäin pitkälle prosessille, joka saattaa kestää vuosikymmeniä. Prosessille olisi oltava ominaista jatkuva pyrkimys nopeuttaa ja yksinkertaistaa päätöksentekoa Euroopan unionissa ja tehdä se avoimemmaksi. Sallittakoon minun mainita kaksi konkreettista seikkaa, jotka olen jo useita kertoja ottanut esiin ja joilla voitaisiin nähdäkseni edistää näiden tavoitteiden toteutumista kaukaisessa tulevaisuudessa. Ensiksikin käsitykseni on, että Euroopan unionille pitäisi saada ennemmin tai myöhemmin täsmällinen, selkeä ja helppotajuinen perussääntö... sellainen perussääntö, jonka kaikki Euroopan lapset voisivat oppia vaivattomasti koulussa. Tämä perussääntö olisi tavanmukaisesti kaksiosainen. Ensimmäinen osassa laadittaisiin kansalaisten ja Euroopan valtioiden perusoikeudet ja -velvollisuudet, ne perusarvot, joihin yhdistynyt Eurooppa nojaa, sekä Euroopan rakentamisen merkitys ja tavoite. Toisessa määriteltäisiin Euroopan unionin tärkeimmät toimielimet ja niiden olennaisimmat tehtävät ja keskinäiset suhteet. Tällaisen perustuslain olemassaolo ei aiheuttaisi automaattisesti tällä hetkellä tuntemamme valtioiden unionin radikaalia muuttumista jättikokoiseksi liittovaltioksi, joka kummittelee unioniin epäilevästi suhtautuvien mielissä, vaan mahdollistaisi ainoastaan sen, että rakenteilla olevan Euroopan asukkaat saisivat selkeämmän käsityksen Euroopan unionin luonteesta. Näin he voisivat ymmärtää sitä paremmin ja samastua siihen paremmin. Toinen mahdollisuus on todennäköisempi: kaikki se, mikä oli minulle aina ollut tärkeää, oli niin luonnollisella tavalla eurooppalaista, ettei mieleeni ollut koskaan tullut ajatella sitä sellaisena. Minä en yksinkertaisesti vain pitänyt sen toteamista hyödyllisenä ja yleisemmällä tasolla sanottuna en pitänyt hyödyllisenä ajatusteni yhdistämistä johonkin maanosaan. Vielä osuvammin voisin sanoa, että minusta tuntuu, että nuoruudessani olisin pitänyt vähän naurettavana, jos olisin julistanut tai kirjoittanut olevani eurooppalainen tai näkeväni ja ajattelevani eurooppalaisella tavalla tai jos olisin kuuluttanut olevani jossakin mielessä tulosta eurooppalaisuudesta. Sellainen olisi vaikuttanut varsin pateettiselta ja omahyväiseltä; olisin kokenut sen vieläkin pöyhkeämmäksi versioksi kansallisten patrioottien kohdalla minua aina häirinneestä isänmaallisuudesta. Eräs usein ja oikeutetusti mainituista tärkeistä aiheista unionin toimielinuudistusten yhteydessä on kysymys siitä, kuinka taataan, että pienet unionin jäsenvaltiot voivat olla varmoja, etteivät ne jää suurten valtioiden jalkoihin, toimimalla kuitenkin niin, että eri valtioiden koko otetaan asianmukaisesti huomioon. Mielestäni yksi mahdollisuus voisi olla toisen edustushuoneen perustaminen Euroopan parlamenttiin. Äänioikeus ei olisi tietenkään yleinen, vaan eri parlamentit lähettäisivät edustajiaan sinne, esimerkiksi kolme edustajaa valtiota kohden. Ensimmäinen huone, eli nykyinen parlamentti muodostettaisiin niin, että jäsenvaltioiden erilainen koko otettaisiin huomioon, ja toisella vahvistettaisiin niiden tasa-arvoisuutta: kaikilla jäsenvaltioilla olisi toisessa huoneessa sama määrä edustajia. Tässä tilanteessa esimerkiksi komission ei pitäisi rakentua kansallisen lähtökohdan perusteella, ja kansalliset parlamentit voisivat olla mukana paljon toimivammalla tavalla. Oli toimielinuudistusten tai puheena olevan uudistamisen kehittyminen tai lopputulos mikä tahansa, yksi asia on minusta selvä: erimielisyys tai yksimielisyyden puute toimielinasioiden osalta ei saisi jarruttaa Euroopan unionin laajentumista. Jos näin kävisi, liiallinen viivyttely laajentumisessa uhkaisi aiheuttaa sellaisia seurauksia, jotka olisivat paljon vaarallisempia kuin se, ettei toimielinuudistusta ehkä saataisikaan aikaan. Hyvät naiset ja herrat, voimme huomata, että tekninen sivilisaatio, joka on syntynyt Euroopan maaperällä ja joka on nykyään levinnyt koko maapallollemme, on saanut huomattavassa määrin vaikutteita eurooppalaisamerikkalaisesta sivilisaatiosta. Euroopalla on siis erityinen vastuu tämän sivilisaation tilasta. Kuitenkaan tämä vastuullisuus ei saa koskaan muuttua Euroopan omien arvojen, ajatusten tai hyödykkeiden viemiseksi väkisin muualle maailmaan. Eurooppa voisi aivan päinvastoin aloittaa lopultakin itsestään ja toimia esimerkkinä, josta toiset voisivat ottaa oppia mutta josta toisten ei suinkaan olisi pakko ottaa oppia. Koko uudenaikainen käsitys elämästä jatkuvana aineellisena kasvuna ja kehityksenä, joka perustuu ihmisen vakuuttumiseen siitä, että hän on maailmankaikkeuden herra, on Euroopan henkisen perinnön salainen ja valitettava puoli. Tällaisesta tavasta käsittää elämä johtuu myös nykyisen sivilisaation uhkaavuus. Minkä muun maailmankolkan olisi vastustettava voimallisesti näitä uhkia kuin sen, joka on pannut tämänsuuntaisen suuren liikkeen, ehkä jopa sivilisaatiomme syöksykierteen alulle? Mielestäni Euroopan pitäisi tällaisessa ajallisessa käännekohdassa pohtia rohkeasti sen tavan monitulkintaisuutta, jolla se on vaikuttanut maailmanhistorian kulkuun, ja ymmärtää, ettemme ole ainoastaan opettaneet maailmalle ihmisoikeuksia, vaan olemme myös näyttäneet esimerkkiä juutalaisten tuhoamisesta, emmekä ole johdattaneet maailmaa henkisesti tekemään totta ainoastaan teollisesta vallankumouksesta ja sen jälkeen tiedon vallankumouksesta, vaan olemme myös johdattaneet maailman turmelemaan luontoa aineellisten rikkauksien moninkertaistamisen vuoksi ja ryöväämään luonnonvaroja ja saastuttamaan ilmakehää. On kyse siitä, että ymmärtäisimme, että vaikka olemmekin panneet alulle valtavan tieteellisen ja teknisen kehityksen, olemme kuitenkin maksaneet siitä kalliin hinnan: olemme syrjäyttäneet koko joukon varsin tärkeitä ja monimutkaisia inhimillisiä kokemuksia, jotka ovat muotoutuneet vuosituhansien saatossa. Euroopan on aloitettava itsestään. Eurooppa voi ryhtyä säästämään, vaatia itseään luopumaan tietyistä asioista, kunnioittaa kaikkein parhaimman henkisen perinteensä mukaisesti ylintä kosmista järjestystä, koska se on meidän yläpuolellamme, ja kunnioittaa sen seurauksena myös moraalista järjestystä. Nöyryys, lempeys, ystävällisyys, sen kunnioittaminen, jota emme ymmärrä, syvällinen solidaarisuuden tunteminen toisia kohtaan, kaiken toiseuden kunnioittaminen, halu tehdä uhrauksia tai hyviä tekoja, jotka vain iäisyydessä voidaan korvata, tämä iäisyys, joka tarkkailee meitä hiljaa omantuntomme kautta: nämä ovat kaikki arvoja, jotka voisivat ja joiden pitäisi sisältyä Euroopan rakentamisen ohjelmaan. Euroopalla on osittain tai täysin omallatunnollaan 1900-luvun hirveimmät tapahtumat: kaksi maailmansotaa, fasismi ja totalitaarinen kommunistinen järjestelmä. Viimeisen vuosisadan aikana Euroopassa on tapahtunut myös kolme myönteistä asiaa, vaikka ne eivät olekaan pelkästään Euroopan omaa ansiota: siirtomaaherruuden päättyminen maailmassa, rautaesiripun putoaminen ja Euroopan rakentamisen aloittaminen. Toisin sanoen: olin eurooppalainen niin ilmeisesti ja luonnollisesti, etten ajatellut sitä ollenkaan. Ja näin on varmasti eurooppalaisten enemmistön kohdalla: he ovat läpikotaisin eurooppalaisia, mutta he eivät huomaa sitä, he eivät totea sitä sellaiseksi ja mielipidetiedusteluissa he ovat hieman hämmästyneitä siitä, että heidän täytyy kuuluttaa ääneen eurooppalaisuuttaan. Eurooppaa odottava neljäs suuri tehtävä voisi mielestäni olla se, että yritettäisiin osoittaa esimerkin voimalla, että on mahdollista väistää se suuri vaara, jonka Euroopan ristiriitaisuuksien saattelema sivilisaatio on aiheuttanut tähän maailmaan. Olisin iloinen, jos se maa, josta olen itse kotoisin, voisi olla kaikessa tässä mukana täysivaltaisena osapuolena. Eurooppalaisuuden pohtimisella ei näytä olevan Euroopassa pitkiä perinteitä. Minusta se ei ole myönteinen asia ja olen tyytyväinen siihen, että meidän eurooppalaisuutemme alkaa tällä hetkellä selvästi erottua käsiteviidakosta, ja aivan itsestään. Esittämällä asiaan liittyviä kysymyksiä, pohtimalla niitä ja yrittämällä määritellä niiden luonne edistämme merkittävästi itsemme ymmärtämistä. Tästä tulee ratkaiseva tekijä meidän monikulttuurisessa ja moninapaisessa maailmassamme, jossa kyky hahmottaa oma identiteettimme on ensimmäinen ehto sille, että voimme elää toisenlaisten identiteettien rinnalla. Lisäksi, jos Eurooppa on tähän asti ollut niinkin vähän huolissaan omasta identiteetistään, se johtuu varmasti ja ennen kaikkea siitä, että Eurooppa samaisti itsensä väärin perustein koko maailmaksi tai ainakin jossain määrin piti itseään muun maailman herrana, sillä Euroopassa ei tunnettu tarvetta määritellä omaa suhdetta muihin. Käytännössä sillä oli tietenkin ikäviä seurauksia käytännön käyttäytymisen kannalta. Eurooppalaisuuden pohtiminen tarkoittaa sitä, että kysymme, mitä arvoja, ihanteita tai periaatteita käsitys Euroopasta tuo mieliimme tai sitä, mikä on Euroopalle luonteenomaista. Voitaisiin jopa sanoa, että se merkitsee myös tämän käsitekokonaisuuden kriittistä tarkastelua olennaisimmasta kysymyksestä käsin. Silloin huomattaisiin pian, että monille eurooppalaisille perinteille, arvoille tai periaatteille on luonteenomaista suuri monitulkintaisuus ja suurimmalla osalla niistä voi olla hirvittäviä seurauksia, jos niitä liioitellaan, hyödynnetään ja käytetään väärin. Jos Eurooppa astuu itsepohdinnan aikakauteen, se merkitsee sitä, että Eurooppa yrittää määritellä itsensä suhteessa muihin, mutta myös sitä, että Eurooppa etsii itsestään hyviä puolia, sitä, mitä on koeteltu ja sitä, mikä merkitsee tulevaisuutta."@fi5
"Signora Presidente, onorevoli parlamentari, signore e signori, il problema di stabilire se gli europei, al di là della loro coscienza o del sentimento di appartenenza nazionale, siano animati o meno da uno spirito d'europeismo oggi torna spesso all'ordine del giorno. In altre parole, gli europei si sentono davvero tali, o si tratta solo di un'idea astratta, di una costruzione teorica con cui ci si sforza di trasformare un elemento geografico in una condizione dello spirito? L'interrogativo emerge dal dibattito sulla sovranità che gli Stati nazionali possono e devono trasferire alle Istituzioni comuni dell'Unione europea. Alcuni affermano che, se il sentimento nazionale fortemente radicato dovesse troppo presto cedere il posto ad un vago, addirittura chimerico, senso di appartenenza europea, le cose potrebbero andare male. Sei anni fa, quando per la prima volta ho avuto l'onore di rivolgermi a quest'Assemblea, avevo richiamato l'attenzione sulla necessità di insistere sulla dimensione spirituale e sull'importanza dei valori dell'integrazione europea, confessando i miei timori che l'aspetto spirituale, storico, politico e di civiltà della costruzione europea potesse essere pericolosamente occultato da questioni di ordine tecnico, economico, finanziario o amministrativo col conseguente rischio di creare grande disagio ai cittadini. All'epoca, ho temuto di essere deriso dal Parlamento a causa di questa mia insinuazione un po’ provocatoria. Non solo ciò non è accaduto, ma oggi queste stesse parole hanno perso completamente il loro carattere provocatorio. Ora, i drammatici sviluppi che l'Europa ha conosciuto negli ultimi dieci anni con la caduta della cortina di ferro, la necessità sempre più evidente di ampliare l'Unione europea, l'integrazione economica sempre più rapida e tutta una serie di nuove minacce legate al periodo attuale costituiscono altrettanti elementi che hanno imposto all'Unione europea un'apertura in vista di una nuova e più intensa riflessione su di sé, di una ridefinizione e di una nuova ricerca dei valori che la uniscono conferendo un senso alla sua esistenza. A volte si sente dire che tale ricerca è giunta in ritardo e che l'integrazione culturale e politica e la riflessione su di sé avrebbero dovuto precedere l'integrazione economica; in altre parole, si è iniziato dalle fine. Non penso che questa sia un'analisi corretta. Dopo la seconda guerra mondiale, l'Europa occidentale democratica si confrontava con gli orrori di due guerre e con il pericolo dell'espansione del totalitarismo comunista. A quell'epoca i valori da proteggere erano talmente evidenti che appariva quasi superfluo parlarne. Al contrario, occorreva unire in breve tempo l'Occidente da un punto di vista per così dire tecnico per scongiurare l'avvento o addirittura il dilagare di una dittatura o il riaffacciarsi di antichi conflitti nazionali. Succede la stessa cosa al mio sentimento europeista: è da anni - o decenni - talmente naturale per me, che non mi è mai venuto in mente di rivendicarlo in modo esplicito. Relativamente all'Europa occidentale, ciò che essa doveva proteggere era talmente palese da non richiederne urgentemente una definizione, un'analisi, un approfondimento o una traduzione in termini politici e istituzionali. Così come io sono stato indotto soltanto adesso a chiedermi se mi sento europeo ed a riflettere sul significato di tale parola, l'Europa democratica in costruzione è stata certamente spinta soltanto dagli avvenimenti storici dell'ultimo decennio verso una riflessione approfondita sui fondamenti stessi della sua unificazione e sui suoi obiettivi. I grandi valori europei formatisi nel corso della movimentata storia spirituale e politica dell'Europa - alcuni dei quali ripresi in altre parti del mondo - sono chiari, a mio avviso: il rispetto della persona, delle sue libertà, dei suoi diritti e della sua dignità, il principio di solidarietà, l'uguaglianza davanti alla legge e lo Stato di diritto, la tutela di tutte le minoranze etniche, le istituzioni democratiche, la separazione dei poteri legislativo, esecutivo e giudiziario, il pluralismo politico, il rispetto della proprietà privata e della libera impresa, l'economia di mercato e lo sviluppo della società civile. Chiaramente, la forma attuale di tali valori rispecchia anche innumerevoli esperienze europee recenti, per cui il nostro continente è oggi diventato un crocevia multiculturale importantissimo. Mi si permetta di soffermarmi, per ragioni che spiegherò in seguito, su uno di questi valori fondamentali: la società civile. Nel mondo occidentale - cioè euroamericano - di oggi, una società civile profondamente strutturata, aperta e decentralizzata, fondata sulla fiducia nella sovrana indipendenza dei suoi cittadini e delle loro molteplici associazioni, costituisce la base di uno Stato democratico ed al tempo stesso la garanzia della sua stabilità politica. Tra poco, aprendo le porte alle nuove democrazie, credo che l'Unione europea debba tenere presente un aspetto di vitale importanza: dovrà assolutamente aiutare tali paesi nella ricostruzione e nello sviluppo della società civile. Non è un caso che subito dopo il suo avvento, la dittatura comunista si sia affrettata a lacerare con violenza la trama della società civile per poterla in seguito eliminare del tutto. Era chiaro infatti che il regime non avrebbe mai potuto avere il controllo totale della popolazione fino a quando le varie strutture della società civile di base avessero continuato a funzionare. Ma ciò che restava della società civile autentica si è consolidato nella resistenza diretta o indiretta ed i valori europei sono sopravvissuti in tale contesto, non grazie al sistema politico, ma suo malgrado. E' chiaro che una strutturazione spontanea della società non può venire dall'alto, anche se è possibile creare condizioni favorevoli al suo sviluppo. Ma allora, che ne è del nostro europeismo? In questo senso, l'aiuto rivolto alle nuove democrazie dovrebbe inserirsi in un contesto più ampio: quello di un approfondimento e consolidamento durevoli della società civile su scala paneuropea. Quanto più le varie strutture civili europee saranno multiformi, differenziate ed intrecciate tra loro, tanto più le nuove democrazie saranno pronte ad aderirvi e più rapidamente crescerà al loro interno la fiducia nei cittadini e nel principio della sussidiarietà, aumentando la stabilità. Inoltre, il fondamento dell'Unione europea intesa come comunità sovrastatale non potrà che risultarne avvalorato. In pratica, ciò comporta innanzitutto il trasferimento di alcuni obblighi di solidarietà sociale alle collettività locali e ad organizzazioni senza scopo di lucro o di diritto pubblico. Quanto più basso sarà il livello di ridistribuzione delle ricchezze, quanto più trasparente ed economica sarà l'opera di perequazione, tanto meglio verranno soddisfatte le diverse necessità sociali - difficili da gestire con una politica centralizzata - e più autentica sarà, infine, la solidarietà sociale, in quanto più strettamente legata a persone concrete o alle loro associazioni. Quest'autentica partecipazione dei cittadini, dei gruppi sociali, dei comuni e delle regioni costituisce quindi il terreno migliore per la solidarietà, che non può provenire solo dallo Stato. In un grande organismo sovrastatale come l'Unione europea, che deve funzionare come strumento di solidarietà, occorre che il vero fondamento civico sia ancora più profondo e solido. Quindi, la vitalità dell'Unione europea dipende tra l'altro, e forse soprattutto, dalla misura in cui i suoi cittadini faranno proprio lo spirito di appartenenza civica europea. Questo nuovo sentimento di appartenenza europea dovrebbe ovviamente far sviluppare una crescente sensibilità contro sintomi o manifestazioni di egoismo nazionale, di xenofobia e d'intolleranza razziale. La politica remissiva che a Monaco degenerò in una capitolazione di fronte al male costituisce una delle pagine più dolorose della storia europea moderna. E' un'esperienza che ci richiama alla cautela. Occorre combattere il male quando è ancora in germe e per farlo non bastano i governi: l'atteggiamento di questi ultimi deve riflettere quello dei cittadini. Farsi carico della sicurezza è un'altra manifestazione di solidarietà sociale che spetta allo Stato o ad un ente sovrastatale. L'Unione europea sta iniziando a lavorare attivamente ad una nuova concezione della sua politica di sicurezza, che dovrebbe distinguersi per la capacità di prendere decisioni rapide e di renderle altrettanto rapidamente operative. Mi sembra molto importante e la recente esperienza in Jugoslavia ci ha insegnato che i tempi lo richiedono. A mio avviso, l'intervento della NATO ha dimostrato abbastanza chiaramente alcune cose. Innanzitutto, il rispetto della vita e della dignità umana e la preoccupazione per la sicurezza europea possono richiedere, all'occorrenza, la necessità di un intervento oltre le frontiere dell'Unione. Chiaramente, quanto più energico sarà il mandato dell'intervento, tanto meglio sarà. Ma possiamo anche immaginare il malaugurato caso in cui non ci sia alcun mandato da parte dell'ONU, nonostante la necessità di un intervento nell'interesse di molti, dell'Europa e di tutto il genere umano. Non credo che l'Europa, anche recentemente, fosse pronta ad un'eventualità così catastrofica. Senza dubbio, lo è molto di più adesso, almeno psicologicamente. Credo quindi che essa dovrebbe approfittarne in tempi brevi, in modo da arrivare ad una messa a punto concreta o tecnica. In secondo luogo, nel settore della sicurezza, occorre impegnarsi maggiormente in un'azione preventiva. In Kosovo, in Serbia, in Bosnia-Erzegovina e altrove nella ex Jugoslavia, decine di migliaia di vite umane ed innumerevoli risorse avrebbero potuto essere risparmiate se la comunità internazionale fosse stata capace di reagire in modo adeguato ed in tempo utile, all'inizio del conflitto. Sinceramente, se mi chiedo fino a che punto io mi senta europeo e cosa mi leghi realmente all'Europa, resto innanzitutto un po’ sorpreso: mi pongo il problema solo adesso, spinto dai temi e dai doveri politici dell'attualità. Perché non ci ho pensato prima, quando cominciavo ad orientarmi ed a riflettere su me stesso e sul mondo? Forse perché consideravo la mia appartenenza all'Europa solo un elemento esteriore, poco importante, per il quale non valesse la pena tormentarsi o addirittura preoccuparsi? O perché consideravo invece il mio europeismo come qualcosa di scontato, e che non meritava alcuno studio o riflessione? Purtroppo, nonostante tutti gli appelli e gli avvertimenti di fronte a probabili o imminenti orrori, non si sono avuti risultati utili. Tra le ragioni possibili o immaginabili possiamo citare la preoccupazione per interessi individuali e materiali di vario tipo, ma anche l'incapacità da parte dei gruppi di governo di correre rischi per una buona causa e nell'interesse di tutti. In terzo luogo, in questa occasione gli Stati Uniti hanno svolto un ruolo decisivo e, molto probabilmente, senza la loro forza la comunità internazionale, non sapendo cosa fare, starebbe ancora oggi assistendo agli orrori che hanno reso necessario l'intervento in Kosovo. Ma l'Europa non può affidarsi eternamente agli Stati Uniti, specie se si tratta di un problema europeo; essa deve essere capace di prendere una decisione e di risolvere la situazione da sola. Oggi, in un mondo in cui piccole entità si uniscono legittimamente dando vita ad organi internazionali o sovranazionali, l'Unione europea non potrà conservare una posizione rispettabile nel panorama mondiale se non sarà in grado di avvalersi di un mezzo di difesa dei diritti umani non solo dentro il suo territorio, ma anche all'interno di tutto il suo raggio d'azione, cioè di quello spazio che un giorno potrebbe appartenerle. Come dicevo poc'anzi, credo che l'ampliamento sia di interesse vitale per l'Europa. Permettetemi di ribadire questo concetto. Vi parlo con l'esperienza di un uomo che ha conosciuto quarant'anni di regime comunista, preceduto dalla dominazione nazista, abitante in un paese situato al centro dell'Europa e diventato nel corso dei secoli un crocevia di diverse correnti spirituali e di vari interessi geopolitici europei, un luogo che ha visto nascere più di un confronto europeo. Per questo sono fermamente convinto che l'Europa sia l'unica entità politica la cui sicurezza è indivisibile. Secondo me, l'idea di due Europe confinanti, una prospera, democratica, stabile e sulla via dell'integrazione, e l'altra meno democratica, meno prospera, e meno stabile, è completamente illusoria. E' come convivere a lungo nella stessa stanza, una metà della quale sia allagata e l'altra no. Per quanto essa sia diversificata, l'Europa è indivisibile, sicché qualunque sventura le capiti avrebbe conseguenze e ripercussioni su tutto il suo territorio. In quanto entità politica indivisibile, oggi l'Europa, per la prima volta nel corso della sua movimentata storia, ha un'opportunità unica: quella di organizzarsi in modo assolutamente imparziale e pacifico, seguendo un principio di uguaglianza e attraverso la collaborazione di tutti, senza l'azione violenta del più forte sul più debole, ma con l'intesa ed il consenso generale che, per quanto ancora lontani e difficili da realizzarsi, costituiscono i presupposti essenziali per l'assetto e la stabilità dell'Europa - considerata globalmente - del nuovo millennio. Tutti sanno che il processo di ampliamento dell'Unione dev'essere accompagnato da una continua e coraggiosa riforma delle sue Istituzioni e, a tale proposito, sono sicuro che la Conferenza intergovernativa contribuirà, con proposte concrete, a far progredire l'Unione europea nella giusta direzione. Non credo tuttavia che le modifiche istituzionali in seno all'Unione possano ridursi solo a questo, anzi ciò costituirebbe soltanto l'inizio di un lungo processo che potrebbe durare decenni e dovrebbe essere caratterizzato da una volontà costante di accelerare e snellire l'adozione delle decisioni in seno all'Unione europea e di conferirle trasparenza. Permettetemi di soffermarmi su due punti concreti che ho già citato a più riprese e che, secondo il mio punto di vista, potrebbero contribuire alla realizzazione di tali obiettivi in una fase successiva. Innanzitutto, ritengo che l'Unione europea dovrebbe, prima o poi, dotarsi di una costituzione concisa, chiara e comprensibile a tutti … una costituzione che tutti i bambini d'Europa possano imparare a scuola senza difficoltà. Tale costituzione dovrebbe comprendere, come avviene abitualmente, due parti. Nella prima dovrebbero essere riportati i diritti e i doveri fondamentali dei cittadini e degli Stati europei, i valori fondamentali su cui si fonda l'Europa unita, il senso e la vocazione della costruzione europea. La seconda parte dovrebbe illustrare le principali Istituzioni dell'Unione europea, con le relative competenze e le reciproche relazioni. L'adozione di una legge fondamentale non comporterebbe automaticamente la trasformazione dell'Unione di Stati che noi conosciamo in un enorme Stato federale che tanto spaventa gli euroscettici, ma permetterebbe agli abitanti dell'Europa in costruzione di avere un'idea più chiara della natura dell'Unione, per meglio capirla e riconoscervisi. La seconda alternativa è forse la più plausibile: tutto ciò a cui mi sono avvicinato nella mia vita è sempre risultato così naturalmente europeo, che non mi è mai venuto in mente di considerarlo come tale, né ho mai ritenuto necessario definirlo in questo modo, associando il mio pensiero al nome di un continente. Mi spiego meglio: sono sicuro che da giovane mi sarei sentito ridicolo dichiarando o scrivendo di essere europeo, di intendere e pensare in modo europeo o rivendicando esplicitamente le mie origini europee. Mi sarebbe sembrato un atteggiamento patetico e presuntuoso, simile - ma caratterizzato da un maggiore orgoglio - ad un certo tipo di patriottismo nazionale che mi ha sempre dato fastidio. Una delle questioni importanti che spesso ed a ragione emerge dalla discussione sulle riforme istituzionali dell'Unione è quella di assicurare, pur tenendo correttamente conto delle proporzioni dei diversi Stati, che i piccoli paesi membri dell'Unione non vengano messi in minoranza dai grandi. Una possibile soluzione potrebbe essere la creazione di una seconda camera del Parlamento europeo. Evidentemente, il suffragio non sarebbe diretto, ma ogni singolo parlamento delegherebbe i propri rappresentanti, per esempio tre per Stato. Mentre la prima camera - l'attuale Parlamento - rispecchierebbe in proporzione le dimensioni dei vari Stati membri, la seconda dovrebbe consolidarne la parità, concedendo lo stesso numero di rappresentanti a tutti gli Stati. In una tale situazione, la Commissione non dovrebbe necessariamente essere formata in base all'appartenenza nazionale ed i singoli parlamenti potrebbero essere coinvolti in modo assai più operativo. Al di là dei possibili sviluppi o degli esiti della riforma istituzionale o di quella citata, una cosa è certa: un eventuale disaccordo o il mancato raggiungimento di un consenso riguardo agli affari istituzionali non dovrà rallentare il processo di ampliamento dell'Unione europea. Un eccessivo ritardo nella realizzazione dell'ampliamento potrebbe infatti avere conseguenze assai più pericolose dell'eventuale mancato completamento della riforma istituzionale. Onorevoli parlamentari, la civiltà tecnologica, nata in Europa ed oggi diffusa su tutto il pianeta, è stata ampiamente influenzata da elementi di civiltà euroamericana. L'Europa è quindi particolarmente responsabile dello stato in cui si trova tale civiltà. La sua responsabilità non deve tuttavia tradursi in un'imposizione di valori, idee o beni al resto del mondo. Al contrario, l'Europa potrebbe iniziare a dare un esempio che altri possono seguire senza esserne peraltro obbligati. La moderna concezione della vita intesa come continua crescita e progresso materiale e basata sulla convinzione dell'uomo di essere il padrone dell'universo rappresenta il lato oscuro e deprecabile della tradizione spirituale europea. Una simile concezione della vita predetermina il carattere minaccioso dell'attuale civiltà. Chi altri se non l'Europa, dove è nata tale tendenza ed è iniziato il declino della nostra civiltà, dovrebbe respingere con vigore tale minaccia? Credo che, all'inizio di una nuova era, l'Europa debba fare una coraggiosa riflessione su ciò che è stato il suo contributo al mondo, riconoscendone il carattere ambiguo, e rendersi conto di non aver soltanto insegnato i diritti umani, ma di aver anche causato l'Olocausto e di non aver solo creato le condizioni spirituali per realizzare la rivoluzione prima industriale e poi dell'informazione, ma di aver anche indotto a deturpare la natura per accumulare ricchezze materiali, a far razzia delle risorse della terra e ad inquinarne l'atmosfera. Bisogna ammettere che il prezzo per aver aperto la strada ad un immenso sviluppo della scienza e della tecnica è stato molto elevato: ci è costato la perdita di una serie di importanti e complesse esperienze umane formatesi nel corso di millenni. L'Europa deve cominciare da se stessa. Può fare economia, imporsi privazioni e rispettare, in sintonia con la migliore delle sue tradizioni spirituali, l'ordine dell'universo e le conseguenti leggi morali come qualcosa che sta al di sopra di noi. I valori che potrebbero e dovrebbero stare alla base della costituzione europea sono l'umiltà, l'affabilità, la gentilezza, il rispetto per tutto ciò che non riusciamo a comprendere, un sentimento di profonda solidarietà verso gli altri, il rispetto per la diversità, la volontà di fare sacrifici e di compiere buone azioni che saranno ricompensati soltanto da un'eternità che ci osserva in silenzio attraverso la nostra coscienza. L'Europa è in parte o interamente responsabile degli avvenimenti più orribili del XX secolo: due guerre mondiali, il fascismo e la dittatura comunista. Nel corso del secolo scorso l'Europa ha anche conosciuto tre avvenimenti positivi, quantunque non dipendenti esclusivamente da lei: la fine del colonialismo, il crollo della cortina di ferro e l'inizio della costruzione europea. In altre parole, ero europeo in maniera così evidente e naturale da non aver mai riflettuto sull'argomento. E' senza dubbio così anche per la maggior parte degli europei: essi sono profondamente europei, ma non se ne rendono conto, non si definiscono così e, come risulta dai sondaggi, appaiono un po’ sorpresi di dover proclamare un loro europeismo. La quarta grande missione dell'Europa dovrebbe consistere, a mio parere, nel dimostrare, attraverso la sua stessa esistenza, la possibilità di contrastare il grave pericolo che incombe sul mondo a causa della sua civiltà piena di contraddizioni. Sarei felice se il paese da cui provengo potesse partecipare a tutto ciò come a pieno titolo. La coscienza dell'europeismo sembra non avere una grande tradizione in Europa. Non ritengo positivo tutto ciò e provo soddisfazione per il fatto che finalmente il nostro europeismo inizia ad emergere chiaramente dalla marea di concetti dati per "scontati". Ponendoci delle domande in proposito, riflettendo e tentando di definirne la natura, contribuiamo seriamente alla comprensione di noi stessi. Tale processo è determinante in un contesto multiculturale e pluralista come il nostro, in cui la capacità di cogliere la nostra identità costituisce il presupposto essenziale per una sana convivenza con altre identità. D'altra parte, se fino ad ora l'Europa se ne è preoccupata così poco, è soprattutto perché essa si è sempre ingiustamente considerata il mondo stesso o comunque un'entità superiore al resto del mondo, non avvertendo la necessità di definirsi rispetto agli altri. Ciò ha sicuramente provocato conseguenze spiacevoli a livello di comportamento. Riflettere sull'europeismo significa chiedersi quali valori, ideali o principi evochi la nozione Europa o cosa sia caratteristico dell'Europa. Ma non basta. Significa anche, considerando i fondamenti di tale concetto, fare un esame critico di tutti questi aspetti e rendersi subito conto della grande ambiguità insita in tante tradizioni, valori o principi europei, molti dei quali, con l'esagerazione e l'abuso, potrebbero rivelarsi diabolici. Una riflessione su di sé da parte dell'Europa implica la volontà di definirsi rispetto agli altri, ma anche di cercare dentro di sé gli aspetti positivi, le esperienze valide e le prospettive future."@it9
"Madam President, members of the European Parliament, ladies and gentlemen, the question of whether, deep down, a European has a sense of European identity, alongside a sense or awareness of national identity, crops up time and time again nowadays. In other words, do Europeans really feel they are Europeans or is it more of an abstract idea, a theoretical concept designed to repackage a geographical factor as a state of mind? This question also crops up during the debate on the degree of sovereignty which the nation states can and should transfer to the institutions of the European Union. Some insist that if a clearly-felt national identity is eclipsed too quickly by a European identity which few feel, or which is even perceived as fanciful, then things are sure to take a turn for the worse. When I first had the honour of addressing this House six years ago, I mentioned the need to emphasise the spiritual dimension, and the importance of the values of European integration, and I confided my fear that the spiritual, historic, political and civilising aspects of Europe might be hijacked by questions of a technical, economic, financial or administrative nature which risked upsetting the public. At the time, my words sounded somewhat provocative and I expected to be booed out of the House. But no such thing happened and it is satisfying to note that these same words now no longer sound provocative at all. The dramatic changes in Europe since the iron curtain fell ten years ago, the increasingly obvious need to enlarge the European Union, faster and faster economic integration and the array of new threats being generated by present circumstances are also factors which have forced the European Union to open its mind to renewed, more intense introspection and to identify and redefine the values which unite it and give it purpose. The idea is occasionally mooted that this quest has come too late, that cultural and political integration and introspection should have preceded economic integration; in other words, that we have started from the wrong end. I do not think that is a fair judgement. After the Second World War, democratic western Europe had to deal with the memory of the horror of two world wars and the threat of the spread of totalitarian Communism. At the time, it was almost superfluous to discuss which values needed to be protected. They stuck out a mile. On the contrary, the west needed to unite technically, as it were, post haste, in order to prevent the possible emergence or even the proliferation of dictatorship and a relapse into old national conflicts. Doubtless the same applies to my feeling of Europeanism: it came to me so naturally over the years, or even the decades, that it did not even occur to me to claim it explicitly. For western Europe, everything which it needed to protect was so obvious that it did not feel any pressing need to define it, analyse it, pull it apart or translate it into various political or institutional acts. Thus, just as I have only now come to ask myself if I feel European and to consider what that means, so the democratic Europe under construction has doubtless been forced by the historic events of the last decade to reflect on the very basis for its unification and its objectives in greater depth. In my view, the main European values, as shaped by the turbulent spiritual and political history of Europe, and as adopted by other parts of the world, or at least some parts of the world, are obvious. Respect for the individual and for his freedoms, his rights and his dignity, the principle of solidarity, equality before the law and the rule of law, protection of all ethnic minorities, democratic institutions, separation of the legislative, executive and judicial estates, political pluralism, respect for private property and free enterprise, a market economy and the development of the civil society. The form which these values currently assume naturally reflects countless modern European experiences, including the fact that our continent is becoming a main multicultural crossroads. I should like to dwell, for reasons which I shall explain, on one of these fundamental values. I refer to the civil society. In the western world, i.e. in today’s Euro-American world, a richly constructed, open, decentralised civil society based on trust in the sovereign independence of its citizens and their various associations, forms the basis of the democratic state and guarantees its political stability. If the European Union is shortly to open its doors to new democracies and, in my view, it is in its vital interest to do so, it is extremely important, if not of capital importance, that it help to reconstruct and develop the civil society in these countries. It was not by chance that, shortly after it came to power, the Communist dictatorship shredded and then eradicated the fabric of civil society as quickly as possible. It knew full well that it would never gain real control of the people while the various grass-roots structures of the civil society continued to function. What remained of a genuine civil society lived and developed in direct or indirect resistance. And European values survived in this milieu not thanks to the political regime, but in spite of it. The way in which society structures itself cannot, of course, be imposed from on high. But the climate and the conditions which are conducive to its development can be put in place. So what exactly do we mean by Europeanism? In this sense, aid for new democracies should be given in the wider context of the sustainable development and reinforcement of the civil society at pan-European level. The more varied, differentiated and interlinked the various civil European structures, the more willing the new democracies will be to join them and the faster the principle of trust in the citizens and subsidiarity will apply in them, thereby reinforcing their stability. But that is not all: the foundations of the European Union as a supranational community will grow all the stronger. Specifically, that means that one of the first jobs is to transfer certain social solidarity tasks to local authorities and non-profit-making or public-sector organisations. The lower the level at which resources are redistributed, the more transparent and economic this redistribution will be, providing better coverage of the multifarious needs of society, which are difficult to define from the centre, and creating social solidarity which is all the more genuine for being distinctly linked to specific persons or associations of persons. This genuine solidarity between citizens, social groups, communities and regions is the best basis for solidarity which cannot be dispensed by a single entity, i.e. the state. And in a supranational entity as big as the European Union, which needs to function as an instrument of solidarity, the real civil foundations must be even more stronger and even richer. The viability of the European Union therefore depends mainly, perhaps above all, on the spirit in which its citizens accept a civil European identity. An increasing awareness of all the symptoms or manifestations of national egotism, xenophobia or racial intolerance should clearly form part of this new sense of European identity. The policy of appeasement which culminated in the capitulation to evil in Munich is one of the bitterest chapters of modern European history. This experience should encourage us to be vigilant. Evil needs to be nipped in the bud and it is not enough that there are governments to do so. The attitude of governments should be informed by the attitude of its citizens. The concern for security is another expression of social solidarity. This is the job of the state or of a supranational grouping. The European Union has started working intensively on a new concept for its security policy. The overriding feature of this policy should be its capacity to take decisions quickly and transform them equally quickly into action. I think that is extremely important. It is also high time. Surely, recent experiences in Yugoslavia have a great deal to teach us on this subject. In my view, the intervention by NATO demonstrated several things quite clearly. First, respect for life and human dignity and the concern for European security may, under certain circumstances, call for intervention beyond the borders of the European Union. Of course, the stronger the mandate for such intervention, the better. However, one can also imagine the unfortunate situation in which there is no UN mandate and yet intervention is in the interest of the whole of Europe and human civilisation as we know it. I am not convinced that Europe was prepared, even recently, to deal with such a disastrous eventuality. It is certainly more prepared now, at least psychologically, and I think that it should capitalise on this and finalise its material and technical arrangements. Secondly, more effort needs to be made in the area of preventive security. In Kosovo and Serbia, as in Bosnia-Herzegovina and other parts of former Yugoslavia, tens of thousands of human lives and countless property could have been saved if the international community had been capable of appropriate reaction earlier, when the conflict broke out. If I look deep into my heart and try to identify the point at which I start to feel European, and what unites me to Europe, the first thing I feel is mild surprise at the fact that it is only now, under the pressure of topical political issues and duties, that I even ask myself the question. Why did I not put this question to myself a long time ago, when I started to make my way in the world and reflect on the world and my place in it? Did I consider my attachment to Europe as a purely extrinsic factor of little significance, a factor which did not need to concern, let alone torment, me? Or, on the contrary, did I consider my Europeanism as so self-evident that it did not warrant interrogation, examination or further thought? Unfortunately, despite all the appeals, despite all the warnings of possible or imminent atrocity, nothing happened. One of the possible, conceivable reasons was a preoccupation with a variety of individual and material interests and the inability of government teams to rake risks in the name of a good cause and the greater good. Thirdly, the United States played the leading role in this particular instance and it is highly probable that, without their intervention, the international community, not knowing what to do, would today still be witnessing the atrocities which led to intervention in Kosovo. But Europe cannot rely indefinitely on the United States, especially when it comes to European problems. It should be capable of finding a solution and resolving the situation itself. It is unthinkable in today’s world, where small entities legitimately unite in international or supranational communities, that the European Union can continue to be a respected member of the world order if it is unable to agree on how to defend human rights, not only on its own territory but within its sphere of action, i.e. in the area which may, one day, belong to it. I think, as I said a moment ago, that enlargement is in the vital interest of the European Union. Allow me to reiterate and highlight this conviction. It stems perhaps from the experience of a man who lived for forty years under Communist rule, preceded by Nazi domination, or from the individual experience of an inhabitant of a country at the very centre of Europe which, over the centuries, has become the crossroads of various spiritual currents and European geopolitical interests, even the birthplace of more than one European conflict. All this leads me to the firm conviction that Europe is the only political entity whose security must be undivided. The idea of two Europes living cheek by jowl, the idea of a democratic, stable, prosperous Europe on the road to integration and a less democratic, less stable and less prosperous Europe is, in my view, completely illusory. It sounds like the idea of sustainable coexistence in a room which is half flooded and half dry. Despite its differences, Europe is indivisible, and anything serious which happens to it will have repercussions on, and consequences for, the rest of the continent. As a single political entity, Europe has an opportunity today which it has never had throughout its turbulent history; the opportunity to construct a profoundly fair and peaceful order based on the principle of equality and cooperation by all sides. No more acts of violence perpetrated by the powerful on the less powerful; instead, understanding and general consensus, however difficult they are and however long they take to achieve, should be the guiding principle behind the structure and stability of Europe in the next millennium. In this context, I understand Europe to mean the continent as a whole. We all know that the process of enlargement of the European Union needs to be accompanied by continual and ambitious reform of its institutions. I am sure that the Intergovernmental Conference will make realistic proposals which will send the European Union in the right direction. However, institutional change within the European Union must not stop there. On the contrary, it must be the start of a very long process, possibly taking several decades, in which the overriding concern is to speed up and simplify decision-making within the European Union and make it more transparent. Allow me to mention two more specific points which I have alluded to on several occasions and which could, in my view, help to achieve these objectives in the more distant future. First, I believe that the European Union should, sooner or later, have a clear, accurate, universally understandable constitution… … a constitution which every child in Europe can simply learn at school. This constitution would comprise two parts, as is standard practice. The first part would set out the fundamental rights and duties of the European citizens and states, the fundamental values on which a united Europe is based and the sense and purpose of the European structure. The second would describe the main institutions of the European Union, their main powers and the relations between them. The fact of having a constitution would not automatically radically transform the union of states as we know it into the federal superstate which the eurosceptics dread; it would simply give the people of the Europe under construction a clearer idea of the nature of the European Union, thereby allowing them to understand it better and identify with it. The second proposition is the more likely: everything with which I have always identified myself was so naturally European that it never occurred to me to consider it as such. I simply did not see any point in qualifying it or, generally, in associating my way of thinking with a specific continent. Furthermore, I have the feeling that, as a young man, I might well have felt slightly silly saying or writing that I am a European, that my perceptions and way of thinking are European or even explicitly claiming that I was from Europe. It would have seemed profoundly pathetic and presumptuous, a more arrogant version of the national patriotism which has always embarrassed me. One of the important questions often rightly raised in connection with institutional reform is how the Union will ensure that the smaller Member States can rest assured that they will not be relegated to a minority by the larger Member States, even taking due account of the size of the various states. It seems to me that one possibility might be to create a second chamber in the European Parliament. It would not, of course, be directly elected; instead the various parliaments would send delegations of perhaps three deputies per state. The first chamber, i.e. the current parliament, would reflect the size of the various Member States, while the second would reinforce their equality because all Member States would have the same number of deputies. This would mean that the Commission, for example, would not need to have one member per state and the national parliaments could be involved in a much more “hands on” manner. Whatever the process or outcome of institutional reform or the reform which I mentioned, one thing would appear to be certain: disagreement or the absence of consensus on institutional issues should not hamper the enlargement of the European Union. Were it to do so, too great a delay might have far more dangerous consequences than the failure to complete institutional reform. Ladies and Gentlemen, the technical civilisation which covers the entire planet was born in Europe and has been highly influenced by certain aspects of the Euro-American civilisation. Europe therefore bears a great deal of responsibility for the state of this civilisation. However, this responsibility should never take the form of forcibly enforcing its own values, ideas or heritage on the rest of the world. On the contrary, Europe should, at long last, get its own act together and serve as an example which others may, but are not obliged to, follow. The whole modern perception of life as continual material progress and growth, based on the assurances of man, who sees himself as the master of the universe, is the hidden and regrettable face of the European spiritual tradition. This perception of life also predetermines the threatening side of our current civilisation. Who, if not this part of the world, should vigorously oppose these threats, given that it was this part of the world which started this trend, sending our civilisation into free fall? It seems to me that, at this turning point in time, it is up to Europe to take a good look at its equivocal contribution to the world and to realise that we have not only taught the world human rights, we have also shown it the Holocaust. We were the spiritual mentors not only for the industrial and then the information revolution, but also when it came to disfiguring nature in the name of rampant materialism, pillaging its resources and polluting its atmosphere. We need to understand that, yes, we did open the way to huge developments in science and technology; but we did so at an exorbitant price by doing away with a whole set of very important and complex human experiences formed over several millennia. Europe needs to get its own act together first. It can make savings, impose hardships, respect – in the best spiritual tradition – the higher cosmic order as something which is above and beyond us and respect the moral order as the consequence of that higher order. Humility, affability, kindness, respect for what we do not understand, a deep feeling of solidarity with others, respect for what is different, the willingness to make sacrifices or do good deeds which eternity alone can reward, the eternity which watches us, silently, through the eyes of our conscience. These are the values which could and should be on the agenda as we construct Europe. Europe bears all or some of the responsibility for the most horrific events of the 20th century: two world wars, fascism and the totalitarian Communist regime. Over the last century, Europe witnessed three positive events, not all of which were of its doing: the end of colonial domination, the fall of the iron curtain and the emergence of the European structure. In other words, I was so obviously and naturally European that I did not even think about it. And I am sure that applies to the majority of Europeans. They are profoundly European but they are not even aware of it, they do not hang that label round their necks, which is why opinion polls show that they are somewhat surprised at having to shout their Europeanism from the rooftops. In my view, the fourth major mission which awaits Europe is to try and show, by its very existence, that it is possible to counter the huge danger which our contradictory civilisation allows to hover over the planet. I would be happy if my country could take part in all this as a fully paid-up partner. Thank you for your attention. There does not appear to be a great tradition of considered Europeanism in Europe. That is not necessarily a good thing and I welcome with satisfaction the fact that our Europeanism is starting to emerge clearly today from the vast melting pot of concepts which “speak for themselves”. Questioning, considering and trying to define it, helps us enormously in understanding ourselves. It is becoming a determining factor in the multicultural and multifaceted world in which we live, in which the capacity to perceive one’s own identity is a prerequisite to peaceful coexistence with other identities. Moreover, if Europe has thought so little about its own identity in the past, that is no doubt because it considered itself, wrongly, to be the entire world; or at least it considered itself to be better than the rest of the world, because it did not feel the need to define itself in relation to others. Which, of course, had unfortunate consequences as far as its actual conduct was concerned. Thinking about Europeanism means asking what set of values, ideals or principles puts you in mind of the notion of Europe, even what is typical of Europe. More than that, it also means starting from the very essence of the thing, examining the whole concept critically. And, hence, quickly realising that numerous European traditions, values or principles are typically highly ambiguous and may lead to ruin if exaggerated, exploited or abused. If Europe has entered an era of self-examination, that means that it wishes to define itself in relation to others and, also, that it wants to identify what is good about itself, what has proven its worth and what should be retained for the future."@lv10
"Mevrouw de Voorzitter, geachte afgevaardigden, dames en heren, de vraag of Europeanen naast nationale gevoelens of een nationaal bewustzijn ook een Europese identiteit hebben, is vandaag de dag een veelbesproken thema. Met andere woorden, voelen Europeanen zich echt Europees, of gaat het veeleer om een abstract idee, een theoretische constructie die krampachtig probeert om een simpele geografische realiteit te voorzien van een geestelijke inhoud? Deze vraag doet zich onder andere voor bij het debat over welk deel van hun soevereiniteit nationale staten mogen en moeten overdragen aan de communautaire instellingen van de Europese Unie. Sommigen vrezen dat als diepgewortelde nationale gevoelens in te hoog tempo worden verdrongen door een zwak ontwikkeld, zelfs als denkbeeldig ervaren Europees identiteitsbesef, het integratieproces slecht zou kunnen aflopen. Toen ik zes jaar geleden de eer had om voor de eerste keer het woord te richten tot dit Parlement, heb ik gewezen op het belang van de geestelijke dimensie, het belang van de waarden van de Europese integratie. Ik heb toen mijn bezorgdheid uitgesproken over het feit dat de spirituele, historische, politieke en culturele aspecten van de Europese eenmaking dreigden te worden overschaduwd door technische, economische, financiële of bestuurlijke kwesties, wat de relatie met het publiek wel eens grondig zou kunnen verstoren. In die tijd klonk dit enigszins provocerend, en ik was ook een beetje bang dat het Europees Parlement mij zou uitfluiten. Dat was allerminst het geval, en vandaag constateer ik tot mijn genoegen dat deze woorden helemaal niet provocerend meer zijn. Welnu, de dramatische evolutie die Europa in de voorbij tien jaar, sinds de val van het IJzeren Gordijn, heeft doorgemaakt, de steeds duidelijker wordende noodzaak om de Europese Unie uit te breiden, de steeds sneller verlopende economische integratie alsook de talloze nieuwe bedreigingen die deze periode met zich meebrengt, al deze elementen dwingen de Europese Unie tot een nieuw en diepgaander zelfonderzoek, een herdefiniëring van de waarden die haar verenigen en een zin geven aan haar bestaan. Er wordt soms gezegd dat deze zelfreflectie te laat komt, dat de culturele en politieke integratie hadden moeten voorafgaan aan de economische integratie, dat men met andere woorden is begonnen bij het einde. Ik geloof niet dat dit een billijk oordeel is. Na de Tweede Wereldoorlog werden de West-Europese democratieën geconfronteerd met de herinnering aan de verschrikkingen van de twee wereldoorlogen en de dreigende expansie van het totalitaire communisme. In die tijd was het bijna overbodig om te praten over de waarden die moesten worden verdedigd. Daar bestond toen geen twijfel over. Het kwam er vooral op aan Europa in technische zin - als ik het zo mag uitdrukken - te verenigen, en wel zo snel mogelijk, om de opkomst, ja zelfs de snelle uitbreiding van een nieuwe dictatuur tegen te gaan, maar ook om te vermijden dat oude nationale conflicten opnieuw de kop op zouden steken. Hetzelfde geldt ongetwijfeld voor mijn Europese gezindheid: omdat deze jarenlang - zelfs decennialang - zo vanzelfsprekend was voor mij, voelde ik niet de behoefte er mij expliciet op te beroepen. Voor West-Europa lag het voor de hand welke waarden het moest verdedigen, zodat het niet de dringende behoefte voelde ze te definiëren, te analyseren, te verdiepen en te vertalen naar diverse politieke en institutionele realiteiten. En dus, zoals ik er zelf nu pas toe kom om mij af te vragen of ik mij Europeaan voel en wat dat precies inhoudt, zo wordt het democratische Europa, dat nog in volle ontwikkeling is, door de historische gebeurtenissen van het voorbije decennium gedwongen zich grondig te bezinnen over de diepere zin van de Europese eenmaking en over de doelstellingen ervan. De fundamentele Europese waarden, zoals deze zich hebben ontwikkeld tijdens de veelbewogen politieke en spirituele geschiedenis van Europa en die andere delen van de wereld, voor een deel althans, hebben overgenomen, zijn denk ik gemakkelijk op te noemen: de erkenning van de unieke individualiteit van de mens, van zijn vrijheden, zijn rechten en zijn waardigheid, het principe van de solidariteit, de gelijkheid tegenover de wet en de rechtsstaat, de bescherming van alle etnische minderheden, de democratische instellingen, de scheiding van de wettelijke, uitvoerende en rechterlijke macht, het politiek pluralisme, de bescherming van privé-eigendom en vrije handel, de markteconomie en de ontwikkeling van de burgermaatschappij. In hun huidige vorm zijn deze waarden natuurlijk ook de afspiegeling van talloze ervaringen van het moderne Europa, zoals het feit dat ons continent zich momenteel ontwikkelt tot een belangrijk multicultureel kruispunt. Ik zou even willen stilstaan - ik zal zo dadelijk uitleggen waarom - bij een van deze fundamentele waarden. Het gaat om de burgermaatschappij. In de huidige westerse, dit wil zeggen Europees-Amerikaanse, wereld vormt een rijkelijk gestructureerde, open en gedecentraliseerde burgermaatschappij, gebaseerd op het vertrouwen en de onaantastbare soevereiniteit van de burgers en van hun talrijke organisaties, de basis van de democratie en de garantie voor politieke stabiliteit. Als de Europese Unie binnen niet al te lange tijd haar deuren opent voor de nieuwe democratieën, wat volgens mij van vitaal belang is voor de Unie, is het heel belangrijk, misschien zelfs doorslaggevend, dat zij helpt bij de wederopbouw en de ontwikkeling van de burgermaatschappij in deze landen. Het is geen toeval dat communistische dictaturen, zodra ze de macht hadden veroverd, alles in het werk stelden om het fijne weefsel van de burgermaatschappij met geweld te verscheuren en uiteindelijk volledig te vernietigen. Ze wisten heel goed dat ze de bevolking nooit echt onder controle zouden krijgen zolang de verschillende structuren van de burgermaatschappij, die zich vormen aan de basis, bleven functioneren. De enige restanten van een waarachtige burgermaatschappij zijn levendig gehouden en tot ontplooiing gekomen in het actieve of passieve verzet. De Europese waarden zijn dus voort blijven leven in dit milieu, niet dankzij, maar ondanks het politieke systeem. Het spreekt voor zich dat de zelforganisatie van een maatschappij niet van bovenaf kan worden opgelegd. Men kan echter wel de juiste omstandigheden creëren, een klimaat scheppen waarbinnen de burgermaatschappij kan gedijen. We kunnen dan ook terecht de vraag stellen: hoe staat het met onze Europese gezindheid? De hulp aan de nieuwe democratieën moet dus in een ruimer kader worden opgevat: de verdieping en duurzame ontwikkeling van de burgermaatschappij op pan-Europese schaal. Hoe meer diversiteit, gevarieerdheid en onderlinge verwevenheid er bestaat tussen de verschillende Europese civiele structuren, des te vlugger zullen de nieuwe democratieën bereid zijn de burgermaatschappij te ondersteunen, hun burgers te vertrouwen en het beginsel van de subsidiariteit toe te passen, wetende dat dit hun stabiliteit zal vergroten. Meer nog: ook de fundamenten van de Europese Unie als supranationale gemeenschap zullen des te steviger zijn. Concreet betekent dit vooral, dat bepaalde taken op het gebied van maatschappelijke solidariteit moeten worden overgedragen aan lokale overheden en aan non-profitorganisaties of publiekrechtelijke instanties. Hoe lager het niveau waarop de herverdeling van middelen wordt uitgevoerd, des te transparanter en economischer het herverdelingssysteem zal zijn en des te beter het kan voorzien in de meest uiteenlopende behoeften van de maatschappij, die moeilijk kunnen worden geïdentificeerd vanuit het centrum. De maatschappelijke solidariteit zal ook veel authentieker zijn, wanneer zij duidelijker verbonden is aan bepaalde personen of organisaties. Deze authentieke solidariteit van de burgers, van maatschappelijke groeperingen, van gemeenten en regio's, vormt dus de beste voedingsbodem van de solidariteit, die onmogelijk kan worden verdeeld door slechts één enkele entiteit, te weten de staat. En in een zo grote supranationale entiteit als de Europese Unie, die moet fungeren als een solidariteitsinstrument, is het noodzakelijk dat de burgerlijke fundamenten nog steviger, nog rijker zijn. De levensvatbaarheid van de Europese Unie hangt dus onder andere en misschien wel vooral af van de mate waarin haar burgers zich verbonden voelen met het Europese burgerschap. Een toenemende gevoeligheid voor alle symptomen of uitingen van nationaal egoïsme, vreemdelingenhaat of racisme is ongetwijfeld een essentieel bestanddeel van dit nieuwe gevoel van Europese verbondenheid. De toegeeflijke politiek die destijds, in München, uitmondde in een capitulatie voor het kwaad, is een van de donkerste bladzijden uit de moderne Europese geschiedenis. Deze ervaring roept op tot waakzaamheid. Men moet het kwaad in de kiem bestrijden, en het volstaat niet dat regeringen dit doen. De houding van regeringen moet voortvloeien uit de houding van de burgers. Een ander aspect van maatschappelijke solidariteit is de veiligheid. Dit is een taak van de nationale staten of van supranationale organisaties. De Europese Unie is volop bezig een nieuwe inhoud te geven aan haar veiligheidsbeleid. Dit nieuwe beleid zou zich moeten kenmerken door de capaciteit om snel beslissingen te nemen en deze beslissingen ook snel om te zetten in daden. Dat lijkt me buitengewoon belangrijk. Het is trouwens de hoogste tijd. De recente gebeurtenissen in Joegoslavië spreken wat dat betreft voor zich. Naar mijn mening heeft de interventie van de NAVO een aantal dingen min of meer duidelijk gemaakt. Ten eerste, met het oog op de bescherming van het leven en de menselijke waardigheid alsook in het belang van de Europese veiligheid zijn interventies buiten de grenzen van de Europese Unie in bepaalde gevallen noodzakelijk. Het is duidelijk dat hoe sterker het mandaat voor dergelijke interventies is, hoe beter. Maar men kan zich jammer genoeg ook situaties indenken waarbij de VN geen mandaat voor een internationale interventie wil geven, niettegenstaande de belangen van vele potentiële slachtoffers, Europa en de menselijke beschaving als geheel. Ik weet niet zeker of Europa bij de recente crisis in staat zou zijn geweest om in dat geval voet bij stuk te houden. Het is nu ongetwijfeld veel vastberadener geworden, alleszins op psychologisch vlak. Ik denk dat Europa van het huidige klimaat moet profiteren om zo snel mogelijk zijn slagvaardigheid te vergroten, ook op materieel en technisch gebied. Ten tweede moeten er veel meer inspanningen worden geleverd op het gebied van conflictpreventie. In Kosovo en Servië, alsook in Bosnië-Herzegovina en andere delen van ex-Joegoslavië, hadden duizenden mensenlevens en talloze bezittingen gespaard kunnen worden als de internationale gemeenschap in staat was geweest om adequater en vroeger te reageren, dit wil zeggen helemaal in het begin van het conflict. Ondanks alle oproepen en waarschuwingen over de potentiële gevaren en naderende verschrikkingen, werd er niets gedaan. Ik noem enkele mogelijke oorzaken: de bezorgdheid over allerlei particuliere en materiële belangen en het onvermogen van regeringen om risico's te nemen voor een goed doel of voor het algemeen belang. Als ik heel diep in mijn hart kijk en mij afvraag in welke mate ik mij Europeaan voel en wat mij precies met Europa verbindt, kom ik meteen voor een kleine verrassing te staan: ik had mezelf deze vraag nooit eerder gesteld. Nu pas, onder druk van de huidige politieke ontwikkelingen en mijn politieke verantwoordelijkheden, word ik gedwongen hierover na te denken. Waarom heb ik dat niet veel eerder gedaan, toen ik mijn eerste stappen zette in de wereld en over mijzelf en de wereld begon na te denken? Beschouwde ik mijn Europese identiteit als iets louter uitwendigs, dat weinig belang had en waar ik mij niet druk, laat staan zorgen over hoefde te maken? Of beschouwde ik het daarentegen als iets vanzelfsprekends, zo vanzelfsprekend dat ik er mij geen vragen bij hoefde te stellen, er niet verder over hoefde na te denken? Ten derde hebben de Verenigde Staten in deze kwestie een doorslaggevende rol gespeeld en zonder hun inzet zat de internationale gemeenschap heel waarschijnlijk nog steeds machteloos toe te kijken bij de verschrikkingen die hebben geleid tot de interventie in Kosovo. Maar Europa kan niet eeuwig blijven rekenen op de Verenigde Staten, vooral niet wanneer het gaat om een Europees probleem. Het moet in staat zijn zelf een antwoord te vinden en probleemsituaties op eigen kracht op te lossen. In de wereld van vandaag, waar kleine entiteiten zich op goede gronden verenigen in internationale of supranationale gemeenschappen, is het ondenkbaar dat de Europese Unie zich lange tijd op het wereldtoneel zou kunnen handhaven als een respectabele mogendheid, als zij niet in staat is overeenstemming te bereiken over een middel om de mensenrechten te beschermen. Niet alleen op haar eigen grondgebied, maar ook binnen haar actieterrein, dit wil zeggen binnen de ruimte die haar in de toekomst zou kunnen toebehoren. Zoals ik daarnet al zei, is de uitbreiding volgens mij van vitaal belang voor de Unie. Daarom zou ik dit nogmaals willen onderstrepen. Misschien hecht ik zoveel belang aan de uitbreiding omdat ik veertig jaar communistische onderdrukking heb meegemaakt, voorafgegaan door de nazi-dictatuur, of omdat ik mij baseer op de specifieke ervaring van iemand die afkomstig is uit een land dat gelegen is in het hart van Europa en in de loop der eeuwen is uitgegroeid tot een kruispunt van verschillende Europese denktradities en geopolitieke belangen, en waar meer dan één Europees conflict is begonnen. Hierdoor ben ik tot de rotsvaste overtuiging gekomen dat Europa de enige politieke entiteit is waarvan de veiligheid ondeelbaar is. De idee van twee Europa's die naast elkaar leven, één Europa dat democratisch, stabiel, welvarend is en bezig is zich te integreren, en een ander, minder democratisch, minder stabiel en minder welvarend Europa, is in mijn ogen een absolute illusie. Men zou dit kunnen vergelijken met een kamer, waarvan de ene helft onder water staat en de andere droog is. Daarin kan men onmogelijk lange tijd samenleven. Hoe innerlijk verscheiden het ook is, Europa is ondeelbaar, en alles wat er in Europa aan ergs gebeurt, zal altijd gevolgen en repercussies hebben voor de rest van Europa. Als politieke eenheid heeft Europa voor het eerst in zijn bewogen geschiedenis de unieke kans om zich op een werkelijk rechtvaardige en vreedzame manier te organiseren, volgens het principe van gelijkheid en samenwerking van allen. Gedaan met de gewelddaden van de machtigen tegen de minder machtigen. Algemene overeenstemming, algemene consensus: dat zou het basisprincipe moeten zijn van de politieke ordening van Europa en van zijn stabiliteit in het nieuwe millennium, hoe lastig het ook is en hoe lang het ook duurt om deze algemene consensus te bereiken. Met Europa bedoel ik hier het continent in zijn geheel. We begrijpen allemaal dat het uitbreidingsproces van de Unie gepaard moet gaan met een even ingrijpende en continue hervorming van de instellingen. Ik ben ervan overtuigd dat de intergouvernementele conferentie met realistische voorstellen zal komen, die de Europese Unie op het goede spoor zullen zetten. Ik geloof echter niet dat het bij deze institutionele veranderingen binnen de Unie mag blijven. Integendeel, volgens mij is dit pas het begin van een heel lang proces, dat misschien tientallen jaren in beslag zal nemen. Dit hervormingsproces moet berusten op het continue streven om de besluitvorming binnen de Europese Unie sneller, eenvoudiger en transparanter te maken. Ik zou graag twee concrete punten willen aankaarten die ik al meermaals aan de orde heb gesteld, en die volgens mij op termijn kunnen bijdragen tot de verwezenlijking van deze doelstellingen. Ten eerste ben ik van mening dat de Europese Unie vroeg of laat een eigen grondwet moet opstellen, die beknopt, duidelijk en voor iedereen begrijpelijk is … een grondwet die alle kinderen van Europa zonder al te veel problemen kunnen leren op school. Deze grondwet zou, zoals gebruikelijk, uit twee delen bestaan. Het eerste deel zou een beschrijving geven van de fundamentele rechten en plichten van de Europese burgers en staten, de fundamentele waarden waarop de Europese Unie berust, de zin en het hogere doel van de Europese eenmaking. In het tweede deel zou een beschrijving staan van de belangrijkste instellingen van de Europese Unie, hun essentiële bevoegdheden en hun onderlinge betrekkingen. De invoering van een dergelijke grondwet zou niet automatisch een radicale hervorming met zich meebrengen van de Unie van de staten, zoals we die nu kennen, naar de federale superstaat waar eurosceptici zo bang voor zijn. Het zou enkel de burgers van het Europa in wording in staat stellen zich een duidelijker beeld te vormen van de Europese Unie, zodat ze beter begrijpen wat de Unie inhoudt en er zich beter mee kunnen identificeren. De tweede hypothese is waarschijnlijker: alles waarmee ik mij verbonden voelde was zo vanzelfsprekend Europees dat het nog nooit in me was opgekomen het als zodanig te erkennen. Ik vond het gewoon niet nodig om deze dingen als Europees te kwalificeren en, meer in het algemeen, om mijn ideeën te verbinden aan de naam van een of ander continent. Meer nog, ik denk dat ik me in mijn jeugd een beetje belachelijk zou hebben gevoeld door te verkondigen of te schrijven dat ik Europeaan ben, dat ik denk en voel als een Europeaan, of door mij op welke manier dan ook te beroepen op mijn Europese identiteit. Ik zou het ronduit pathetisch en aanmatigend hebben gevonden, een hoogmoedige versie van het nationale patriottisme, dat mij altijd een beetje gestoord heeft. Een belangrijke kwestie die vaak en terecht aan de orde wordt gesteld in verband met de institutionele hervormingen van de Unie, is het gewicht van kleine landen in het besluitvormingsproces. Met andere woorden, hoe kan men kleine landen de garantie geven dat ze niet in een minderheidspositie worden gedrukt door de grote landen en tezelfdertijd de grootte van de verschillende lidstaten op passende wijze laten doorwegen in de besluitvorming? Een mogelijke oplossing zou volgens mij kunnen bestaan in de oprichting van een tweede kamer van het Europees Parlement. De leden van deze kamer zouden uiteraard niet rechtstreeks worden verkozen, maar worden afgevaardigd door de verschillende parlementen, bijvoorbeeld drie per lidstaat. Terwijl de eerste kamer, dit wil zeggen het huidige Parlement, de grootte van de verschillende lidstaten zou weerspiegelen, zou de tweede kamer juist hun gelijkheid bevestigen: alle lidstaten zouden er een gelijk aantal zetels hebben. Men zou dan bijvoorbeeld bij de samenstelling van de Commissie geen rekening meer hoeven te houden met de nationaliteit van commissarissen en de nationale parlementen zouden op een veel directere en efficiëntere manier worden betrokken bij het besluitvormingsproces. Hoe de institutionele hervorming of de door mij gesuggereerde hervorming ook mogen evolueren of aflopen, één ding lijkt me duidelijk: als er geen akkoord of consensus wordt bereikt over de institutionele hervormingen, mag dit de uitbreiding van de Europese Unie in geen geval afremmen. Want een al te grote vertraging van de uitbreiding zou oneindig veel gevaarlijkere gevolgen hebben dan een onvoltooide institutionele hervorming. Dames en heren, de technologische beschaving die zich thans uitstrekt over de hele planeet is ontstaan op Europese bodem en heeft haar ontwikkeling in grote mate te danken aan de Europees-Amerikaanse beschaving. Europa draagt dus een enorme verantwoordelijkheid voor de toestand van deze beschaving. Deze verantwoordelijkheid mag echter nooit de vorm aannemen van een agressieve verspreiding van zijn eigen waarden, ideeën of producten over de rest van de wereld. Integendeel, Europa zou eindelijk eens kunnen beginnen met zijn eigen huis op orde te stellen en als voorbeeld kunnen dienen voor anderen, zonder dat deze verplicht zijn dit voorbeeld te volgen. De hele moderne levensopvatting, waarin groei en onophoudelijke materiële vooruitgang centraal staan en de mens zich zelfverzekerd opwerpt als de meester van het universum, is de spijtige keerzijde van de Europese denktraditie. Deze levensopvatting is ook de diepere oorzaak van het onheilspellende karakter van onze hedendaagse beschaving. Welk ander werelddeel dan Europa, dat deze grote historische beweging in gang heeft gezet, die heeft geleid tot de huidige problemen en zelfs tot de vrije val van onze beschaving, zou zich krachtig moeten verzetten tegen deze bedreigingen? Op dit belangrijke keerpunt in de geschiedenis moet Europa volgens mij de moed hebben om zich te bezinnen over zijn ambivalente bijdrage aan de wereldbeschaving. Het moet begrijpen dat het de wereld niet alleen de mensenrechten heeft gegeven, maar ook de holocaust, dat het niet alleen de geestelijke vader is van de industriële revolutie en het informatietijdperk, maar ook van de verminking van de natuur, de plundering van natuurlijke hulpbronnen en de vervuiling van de atmosfeer, allemaal in naam van de onbeperkte uitbreiding van materiële rijkdommen. We moeten begrijpen dat we weliswaar de weg hebben bereid voor een gigantische ontwikkeling van wetenschap en technologie, maar dat we hier ook een bijzonder hoge tol voor moeten betalen: het teloorgaan van een hele reeks belangrijke en complexe menselijke ervaringen die zich in de loop van verscheidene millennia hebben ontwikkeld. Europa moet beginnen met zichzelf. Het kan zuiniger leven, zich een aantal dingen ontzeggen, respect hebben - volgens zijn beste geestelijke tradities - voor de hogere kosmische orde als iets dat ons overstijgt, en ook de morele orde eerbiedigen als een uitvloeisel van deze universele orde. Bescheidenheid, vriendelijkheid, welwillendheid, respect voor hetgeen we niet begrijpen, een diep gevoel van solidariteit met de anderen, respect voor elk anderszijn, de bereidheid om offers te brengen of goede daden te stellen die alleen de eeuwigheid kan belonen, die ons zwijgend gadeslaat door het oog van ons geweten: dit zijn allemaal waarden die de grondslag zouden kunnen en moeten vormen van de Europese eenmaking. Europa heeft, gedeeltelijk of volledig, de verschrikkelijkste gebeurtenissen van de 20ste eeuw op zijn geweten: de twee wereldoorlogen, het fascisme en het totalitaire communisme. Maar tijdens de vorige eeuw zijn er in Europa ook drie positieve ontwikkelingen geweest, ook al zijn ze niet alleen door toedoen van Europa totstandgekomen: het einde van de koloniale heerschappij over de wereld, de val van het IJzeren Gordijn en het begin van de Europese eenmaking. Volgens mij staat Europa nu voor een vierde grote opdracht: door zijn eigen verwezenlijking laten zien dat het mogelijk is de gevaren te trotseren die zijn van tegenstrijdigheden vervulde beschaving over de wereld heeft afgeroepen. Met andere woorden: ik was Europeaan op zo'n vanzelfsprekende en natuurlijke manier dat ik er nooit over nadacht. Dit geldt ongetwijfeld voor de meeste Europeanen: ze zijn door en door Europeaan, maar ze beseffen het niet, ze zien zichzelf niet als Europeaan, en volgens de opiniepeilingen vinden ze het een beetje vreemd dat ze hun Europese gezindheid van de daken moeten schreeuwen. Ik zou heel gelukkig zijn als het land waar ik vandaan kom hier als volwaardige partner aan zou kunnen deelnemen. Er bestaat in Europa geen grote denktraditie op het gebied van de Europese identiteit. Ik betreur dit, en ik stel dan ook met tevredenheid vast dat onze Europese identiteit langzaam maar zeker opborrelt uit de zee van "vanzelfsprekende" concepten. Door onze Europese identiteit ter discussie te stellen, erover na te denken en het wezen ervan te omschrijven, dragen we op een belangrijke manier bij tot een beter begrip van onszelf. Dit is van kapitaal belang in onze multiculturele en multipolaire wereld, waar het vermogen om onze eigen identiteit te begrijpen de eerste voorwaarde is om goed te kunnen samenleven met andere culturen, andere identiteiten. Als Europa zich tot nu toe weinig heeft bekommerd om zijn eigen identiteit, komt dit natuurlijk vooral omdat het zichzelf ten onrechte aanzag voor de hele wereld of zich op zijn minst superieur waande aan de rest van de wereld. Het voelde niet de behoefte om zichzelf te definiëren in relatie tot anderen, met alle kwalijke gevolgen van dien voor onze houding in de praktijk. Nadenken over onze Europese identiteit houdt in dat we ons afvragen voor welke waarden, idealen of principes ons continent staat. Met andere woorden, wat is eigen aan Europa? Meer nog, het betekent ook dat we deze waarden, idealen en principes grondig en kritisch onderzoeken. Dan zullen we snel begrijpen dat een heleboel Europese tradities, waarden en principes zich kenmerken door een grote ambiguïteit en dat ze voor het merendeel kunnen leiden naar de hel, als ze worden overdreven, uitgebuit of misbruikt. Als Europa een nieuw tijdperk ingaat van zelfreflectie, betekent dit dat het zichzelf wil definiëren in relatie tot anderen, maar ook dat het in zichzelf zoekt naar wat goed is, wat zijn waarde heeft bewezen, wat perspectieven biedt voor de toekomst."@nl2
"Senhora Presidente, Senhores Deputados, minhas Senhoras e meus Senhores, a questão de saber se a alma dos Europeus é animada, para além da consciência ou do sentimento de cidadania nacional, por um sentido de europeísmo está hoje, muitas vezes, na ordem do dia. Por outras palavras, sentir­se­ão os Europeus realmente europeus, ou tratar­se­á antes de uma ideia abstracta, de uma construção teórica que procura exaltar um elemento geográfico para o transformar num estado de espírito? Esta questão é suscitada, nomeadamente, pelo debate sobre a parte de soberania que os Estados nacionais podem e devem transferir para os órgãos comuns da União Europeia. Alguns salientam que, se a cidadania nacional claramente vivida fosse repelida depressa de mais por uma cidadania europeia pouco sentida, ou mesmo sentida como quimérica, isso só poderia ter maus resultados. Quando, há seis anos, tive a honra de me dirigir, pela primeira vez, a esta assembleia, evoquei a necessidade de salientar a dimensão espiritual, a importância dos valores da integração europeia e exprimi os meus receios perante a eventualidade de o sentido espiritual, histórico, político e civilizacional da construção europeia poder ser perigosamente ocultado por questões de ordem técnica, económica, financeira ou administrativa, correndo, seguidamente, o risco de perturbar completamente os cidadãos. Nessa época, as minhas afirmações soavam um pouco como uma provocação e eu não tinha a certeza de que não iria ser vaiado no Parlamento Europeu. Nada disso aconteceu, mas, hoje, constato com satisfação que estas mesmas palavras já não têm, de forma alguma, esse carácter provocatório. Acontece que a evolução dramática que a Europa conheceu em dez anos, após a queda da Cortina de Ferro, a necessidade cada vez mais evidente de alargar a União Europeia, a integração económica cada vez mais rápida, assim como a panóplia de novas ameaças criadas pela actual conjuntura, são elementos que conduziram obrigatoriamente a União Europeia a abrir­se, com vista a uma nova reflexão mais intensa sobre si mesma, a uma definição e a uma nova procura dos valores que a unem e conferem sentido à sua existência. Defende­se, por vezes, a ideia de que esta procura chega demasiado tarde, de que a integração cultural e política, a reflexão sobre si mesma, deveriam ter precedido a integração económica, por outras palavras, de que se começou pelo fim. Penso que não se trata de uma opinião justa. Após a Segunda Guerra Mundial, a Europa Ocidental democrática viu­se confrontada com a memória dos horrores das duas guerras mundiais e com o perigo da expansão do domínio totalitário comunista. Nessa época, era quase supérfluo falar dos valores a proteger. Saltavam à vista. Era, pelo contrário, necessário unir o Ocidente, por assim dizer tecnicamente, o mais depressa possível, para evitar o eventual aparecimento, ou mesmo a proliferação, de uma ditadura, assim como o ressurgimento de antigos conflitos nacionais. O mesmo acontece, sem dúvida, no que respeita ao meu sentimento de europeísmo: como ele, há anos ­ ou mesmo há décadas ­, era tão natural para mim, não me ocorria proclamá­lo explicitamente. Para a Europa Ocidental, tudo o que ela devia proteger era de tal forma evidente que não sentia a necessidade urgente de o definir, de o analisar, de o aprofundar ou de o traduzir em diversos factos políticos e institucionais. E assim, tal como só hoje fui levado a perguntar a mim mesmo se me sinto europeu e a reflectir sobre o que isso significa, a Europa democrática em construção foi, sem dúvida, forçada pelos acontecimentos históricos da última década a realizar uma reflexão aprofundada sobre o próprio fundamento da sua unificação e sobre os seus objectivos. Os grandes valores europeus ­ tal como moldados pela acidentada história espiritual e política da Europa e retomados pelas outras partes do mundo, pelo menos alguns deles ­ são claros, em minha opinião: o respeito do ser humano único, das suas liberdades, dos seus direitos e da sua dignidade, o princípio da solidariedade, a igualdade perante a lei e o Estado de direito, a protecção de todas as minorias étnicas, as instituições democráticas, a separação dos poderes legislativo, executivo e judicial, o pluralismo político, o respeito da propriedade privada e da liberdade de criação de empresas, a economia de mercado e o desenvolvimento da sociedade civil. A forma actual destes valores reflecte também, como é evidente, inúmeras experiências europeias modernas, daí decorrendo que o nosso continente se torna uma intersecção multicultural de primeira ordem. Permitam que me detenha, por razões que vou explicar, num destes valores fundamentais: a sociedade civil. No actual mundo ocidental, isto é, euro­americano, uma sociedade civil altamente estruturada, aberta e descentralizada, baseada na confiança na independência soberana dos seus cidadãos e das suas múltiplas associações, constitui a base do Estado democrático e a garantia da sua estabilidade política. Se, dentro em pouco, a União Europeia vier a abrir as suas portas às novas democracias ­ o que, em minha opinião, é, para ela, de um interesse vital ­, é muito importante, ou mesmo crucial, que ela ajude a reconstruir e a desenvolver a sociedade civil nesses países. Não foi por acaso que a ditadura comunista, pouco após a sua instalação, se apressou a destruir violentamente a fina trama da sociedade civil para, finalmente, a liquidar. Isso porque sabia muito bem que nunca teria o controlo real da população enquanto as diferentes estruturas da sociedade civil, constituídas a partir da base, continuassem a funcionar. O que restou de uma sociedade civil autêntica viveu e desenvolveu­se na resistência directa ou indirecta. Os valores europeus sobreviveram, portanto, neste meio, não graças ao sistema político, mas apesar dele. A auto­estruturação da sociedade não pode, bem entendido, ser ordenada a partir de cima. Mas podemos criar um ambiente, condições favoráveis ao seu desenvolvimento. O que se passa, portanto, com o nosso europeísmo? A ajuda às novas democracias deveria, neste sentido, inscrever­se num quadro mais amplo: o do aprofundamento e do reforço sustentáveis da sociedade civil a nível pan­europeu. Quanto mais variadas, diferenciadas e interligadas forem as diferentes estruturas civis europeias, tanto mais bem preparadas estarão as novas democracias para a elas aderirem, tanto mais rapidamente se imporá no seu seio o princípio da confiança nos cidadãos e o da subsidiariedade, permitindo o reforço da sua estabilidade. Mas isso não é tudo: o fundamento da União Europeia enquanto comunidade supra­estatal sairá, assim, reforçado. Tal impõe, concretamente ­ e sobretudo ­ que certos deveres de solidariedade social sejam transferidos para as autarquias locais e para organizações sem fins lucrativos ou de direito público. Quanto mais baixo for o nível de redistribuição dos recursos, tanto mais transparente e económica será esta perequação, tanto melhor ela cobrirá as mais diversas necessidades da sociedade, difíceis de identificar a partir do centro, e tanto mais autêntica será a solidariedade social, dado que estará mais claramente ligada a pessoas concretas ou às suas associações. Esta solidariedade autêntica dos cidadãos, dos grupos sociais, dos municípios e das regiões constitui, portanto, o melhor terreno desta solidariedade que só pode ser distribuída por uma única entidade, ou seja, o Estado. E numa entidade supra­estatal tão grande como a União Europeia, que deve funcionar como um instrumento de solidariedade, impõe­se que a sua verdadeira base cívica seja ainda mais sólida, mais rica. A viabilidade da União Europeia depende, portanto e talvez sobretudo ­, do modo como os seus cidadãos adoptarem o espírito de cidadania europeia. Uma sensibilidade crescente relativamente a todos os sintomas ou manifestações do egoísmo nacional, da xenofobia ou da intolerância racial deveria, evidentemente, fazer parte deste novo sentimento de cidadania europeia. A política de apaziguamento, que, em Munique, levou a uma capitulação perante o mal, constitui um dos capítulos mais amargos da história europeia moderna. Esta experiência apela à vigilância. Há que combater o mal quando ele é incipiente e não bastam os governos para o fazer. A atitude dos governos deve reflectir a dos cidadãos. A preocupação da segurança é uma outra expressão da solidariedade social. Cabe ao Estado ou a um agrupamento supranacional. A União Europeia começa a trabalhar intensamente numa nova concepção da sua política de segurança. Esta política deveria distinguir­se por uma capacidade de tomar rapidamente decisões e de as transformar em actos com a mesma rapidez. Tal parece­me extremamente importante. Aliás, já não era sem tempo. Considero a recente experiência na Jugoslávia muito elucidativa sobre essa matéria. Em minha opinião, a intervenção da OTAN foi uma demonstração relativamente clara de várias coisas. Em primeiro lugar, o respeito da vida, da dignidade humana, assim como a preocupação da segurança europeia, podem impor, se for caso disso, a necessidade de intervir fora das fronteiras da União Europeia. Quanto mais forte for o mandato de uma intervenção desse tipo, melhor será, evidentemente. Mas, infelizmente, podemos também imaginar uma situação em que o mandato da ONU falharia num contexto em que uma intervenção seria no interesse de muitos, de toda a Europa e da civilização humana no seu conjunto. Não tenho a certeza de que a Europa estivesse preparada, ainda recentemente, para fazer face a uma eventualidade tão funesta. Ela está, sem dúvida, muito mais bem preparada actualmente, pelo menos a nível psicológico. Penso que ela deveria tirar partido disso rapidamente, nomeadamente para fazer uma preparação material ou técnica. Em segundo lugar, há que desenvolver mais esforços no domínio da prevenção em termos de segurança. No Kosovo e na Sérvia, tal como na Bósnia­Herzegovina e noutras regiões da ex­Jugoslávia, ter­se­ia podido poupar dezenas de milhares de vidas humanas e inúmeros bens se a comunidade internacional tivesse sido capaz de reagir adequadamente mais cedo, logo no início do conflito. Se perguntar a mim mesmo até que ponto me sinto europeu e o que me une à Europa, começo por ficar ligeiramente surpreendido: só agora me coloco esta questão, sob a pressão de determinados temas e deveres políticos de actualidade. Por que motivo não a coloquei há mais tempo, na época em que começava a orientar­me no mundo e a reflectir sobre ele e sobre mim mesmo? Será que eu considerava a minha pertença à Europa um elemento puramente extrínseco, pouco importante, um elemento que não deve ser causa de tormentos ou mesmo de preocupações? Ou será que, pelo contrário, considerava o meu europeísmo algo evidente que não merece qualquer interrogação, qualquer estudo, qualquer desenvolvimento? Apesar de todos os apelos, de todos os alertas face aos horrores possíveis ou iminentes, nada aconteceu, infelizmente. Entre as razões possíveis e imagináveis, citemos a preocupação com os interesses específicos e materiais mais diversos e a incapacidade de as equipas governamentais assumirem riscos em nome de uma boa causa e do interesse geral. Em terceiro lugar, no caso vertente, os Estados Unidos desempenharam um papel decisivo e é muito provável que, sem a sua energia, a comunidade internacional, não sabendo o que fazer, estivesse ainda hoje a assistir aos horrores que levaram à intervenção no Kosovo. Mas a Europa não pode continuar a confiar indefinidamente nos Estados Unidos, nomeadamente quando se trata de um problema europeu. Deve ser capaz de adoptar uma solução e de resolver a situação sozinha. Seria impensável, no mundo de hoje, onde pequenas entidades se unem legitimamente sob a forma de comunidades internacionais ou supranacionais, a União Europeia manter­se como componente respeitável da ordem mundial sem ser capaz de chegar a acordo quanto a um meio de defesa dos direitos do Homem, não apenas no seu próprio território, mas também no seu raio de acção, ou seja, no espaço que, um dia, lhe pode pertencer. Considero, conforme dizia há pouco, que o alargamento da União Europeia se reveste de um interesse vital para a própria União. Permitam­me que saliente esta convicção, reiterando­a. Trata­se, talvez, da experiência de um homem que conheceu quarenta anos de jugo comunista, precedido do domínio nazi, ou ainda da experiência específica do habitante de um país situado no próprio centro da Europa que, ao longo dos séculos, se tornou a encruzilhada dos caminhos de diversas correntes espirituais e de interesses geopolíticos europeus, ou mesmo o local de nascimento de vários conflitos europeus. Isso leva­me à firme convicção de que a Europa é a única entidade política cuja segurança é indivisível. A ideia de duas Europas vivendo lado a lado, a ideia de uma Europa democrática, estável, próspera e na via da integração e de uma Europa menos democrática, menos estável e menos próspera, é, em minha opinião, completamente falaciosa. Faz lembrar a ideia de coexistência sustentável numa sala com uma metade inundada e a outra metade não inundada. Por muito diferenciada que seja, a Europa é indivisível, e tudo o que de grave lhe acontecer terá consequências e repercussões no resto do seu território. Na sua qualidade de entidade política única, a Europa tem hoje uma oportunidade que nunca teve ao longo da sua acidentada história: a de se organizar de forma profundamente equitativa, pacífica, segundo o princípio da igualdade e da cooperação de todos. Em lugar dos actos de violência exercidos por poderosos sobre os menos poderosos, a concórdia e o consenso geral, por muito fastidioso e longo que seja o processo para os obter, deveriam ser o grande princípio do ordenamento, assim como da estabilidade, na Europa, no próximo milénio. Neste contexto, entendo por Europa o continente no seu conjunto. Sabemos todos que o processo de alargamento da União Europeia se deve acompanhar de uma reforma contínua, e também audaciosa, das suas Instituições. Estou convencido de que a Conferência Intergovernamental trará propostas realistas que farão avançar a União Europeia na boa direcção. No entanto, não penso que as mudanças institucionais no seio da União Europeia possam ficar por aí. Pelo contrário, em minha opinião, será o início de um processo muito longo, que vai, talvez, levar décadas. Deveria ser marcado pela preocupação permanente de acelerar e de simplificar a tomada de decisões no seio da União Europeia e de a tornar mais transparente. Permitam que mencione dois aspectos mais concretos que evoquei reiteradas vezes e que, em meu entender, poderiam contribuir para a realização destes objectivos num futuro mais longínquo. Em primeiro lugar, considero que a União Europeia deveria dotar­se, mais cedo ou mais tarde, de uma constituição concisa, clara e compreensível para todos ... uma constituição que todas as crianças da Europa possam aprender na escola sem grandes problemas. Esta constituição, como é habitual, incluiria duas partes. A primeira formularia os direitos e os deveres fundamentais dos cidadãos e dos Estados europeus, os valores fundamentais em que assenta a Europa unificada, o sentido e a vocação da construção europeia. A segunda descreveria as principais Instituições da União Europeia, as suas competências essenciais e as suas relações mútuas. A existência de uma lei fundamental desse tipo não implicaria, automaticamente, uma transformação radical da União de Estados tal como a conhecemos num grande super­Estado federal que atormenta os eurocépticos, mas permitiria unicamente aos habitantes de uma Europa em construção terem uma ideia mais clara da natureza da União Europeia. Assim, eles poderiam compreendê­la melhor e identificar­se melhor com ela. A segunda hipótese é mais provável: tudo aquilo em que sempre me empenhei era tão naturalmente europeu que nunca me ocorreu considerá­lo como tal. Muito simplesmente, nunca julguei útil qualificá­lo assim e, de uma maneira mais geral, associar o meu pensamento ao nome de um continente. Ou melhor: tenho o sentimento de que, na minha juventude, me teria mesmo sentido um pouco ridículo declarando ou escrevendo que sou europeu, que sinto e penso à maneira europeia, apelando, de uma certa forma explícita, para a Europa. Isso ter­me­ia parecido muito patético e presunçoso; tê­lo­ia sentido como uma versão, mais orgulhosa, daquele tipo de patriotismo que sempre me incomodou nos patriotas nacionais. Um dos assuntos importantes frequente e justamente evocados em relação às reformas institucionais da União é a questão de se saber como fazer com que os pequenos países membros da União tenham a certeza de não serem postos em minoria pelos grandes, embora tendo em devida conta a dimensão dos diferentes Estados. Parece­me que uma das possibilidades poderia ser a criação de uma segunda câmara do Parlamento Europeu. Evidentemente, o sufrágio não seria directo, mas os diferentes parlamentos delegariam nela os seus representantes, por exemplo três por Estado. Enquanto a primeira câmara, ou seja, o actual Parlamento, reflectiria a dimensão dos diferentes Estados­Membros, a segunda reforçaria a sua igualdade: todos os Estados­Membros teriam aí o mesmo número de representantes. Nesta situação, a Comissão, por exemplo, não teria de ser composta segundo a nacionalidade, e os parlamentos nacionais poderiam ser envolvidos de uma forma muito mais operacional. Qualquer que seja a evolução ou o resultado da reforma institucional ou da reforma evocada, uma coisa parece­me clara: um desacordo ou a ausência de consenso sobre os assuntos institucionais não deve travar o alargamento da União Europeia. Se fosse esse o caso, um atraso demasiado grande do alargamento correria o risco de ter consequências infinitamente mais perigosas do que a eventual não conclusão da reforma institucional. Minhas Senhoras e meus Senhores, nascida em solo europeu, a civilização técnica que cobre hoje todo o nosso planeta foi consideravelmente influenciada por elementos civilizacionais euro­americanos. A Europa é, pois, particularmente responsável pelo estado desta civilização. No entanto, esta responsabilidade não deverá, nunca mais, assumir a forma de uma exportação violenta dos seus próprios valores, ideias ou bens para o resto do mundo. Muito pelo contrário, a Europa poderia, finalmente, começar por ela própria e servir de exemplo que os outros podem mas não são obrigados a seguir. Toda a concepção moderna da vida na sua qualidade de crescimento e de progresso materiais incessantes, baseados na segurança do Homem, que se considera o senhor do universo, constitui a face oculta, lamentável, da tradição espiritual europeia. Esta concepção da vida pré­determina também o carácter ameaçador da actual civilização. Quem, a não ser esta parte do mundo, que fez desencadear o grande movimento neste sentido e mesmo a queda livre da nossa civilização, deveria opor­se vigorosamente a tais ameaças? Parece­me que, na charneira dos tempos, cabe à Europa fazer uma reflexão corajosa sobre a ambiguidade da sua contribuição para o mundo, compreender que não nos limitámos a ensinar os direitos do Homem ao mundo, mas também lhe mostrámos o Holocausto; que não o levámos apenas, espiritualmente, a realizar a revolução industrial e, seguidamente, a da informação, mas também a desfigurar a natureza em nome da multiplicação das riquezas materiais, a saquear os seus recursos e a poluir a sua atmosfera. Trata­se de compreender que, de facto, abrimos a via a um imenso desenvolvimento da ciência e da técnica, mas que o fizemos a um preço muito elevado: o da evicção de todo um jogo de experiências humanas muito importantes e complexas que se formaram no decurso de vários milénios. A Europa deve começar por si mesma. Pode fazer economias, impor­se privações, respeitar ­ de acordo com o que há de melhor nas suas tradições espirituais ­ a ordem superior cósmica como algo que nos ultrapassa, e respeitar também a ordem moral como sua consequência. A humildade, a afabilidade, a gentileza, o respeito por aquilo que não compreendemos, o sentimento profundo de solidariedade para com os outros, o respeito das diferenças, a vontade de fazer sacrifícios ou boas acções que só a eternidade poderá recompensar, esta eternidade que nos observa, silenciosa, através da nossa consciência: todos estes valores poderiam e deveriam ser o programa da construção europeia. A Europa tem, parcial ou totalmente, presentes os acontecimentos mais horríveis do século XX: as duas guerras mundiais, o fascismo e o sistema totalitário comunista. No decurso do último século, a Europa conheceu também três acontecimentos positivos, ainda que nem todos sejam exclusivamente mérito seu: o fim do domínio colonial no mundo, a queda da Cortina de Ferro e o início da construção europeia. Por outras palavras: era europeu de uma forma tão evidente e tão natural que não reflectia sobre isso. E é, certamente, o que se passa com a maior parte dos Europeus: são profundamente europeus, mas sem se darem conta disso, não se qualificam assim e, nas sondagens da opinião pública, surpreendem­se um pouco por terem de proclamar em voz alta o seu europeísmo. A quarta grande missão que espera a Europa seria, em meu entender, tentar mostrar, através da sua existência, que é possível contrariar o grande perigo que a sua civilização plena de contradições faz pairar sobre este mundo. Ficaria feliz se o país de que provenho pudesse participar em tudo isso como parceiro de pleno direito. O europeísmo reflectido não parece ter grande tradição na Europa. Não considero isso um elemento positivo e congratulo­me com o facto de o nosso europeísmo começar hoje a emergir claramente do vasto mar de conceitos "evidentes". Ao colocarmo­nos questões sobre este assunto, ao reflectir e tentar definir a sua natureza, contribuímos fortemente para a compreensão de nós próprios. Isto torna­se determinante face a este mundo multicultural e multipolar que é o nosso, onde a capacidade de perceber a nossa identidade é a principal condição para uma boa coexistência com outras identidades. Aliás, se a Europa, até agora, se preocupou tão pouco com a sua própria identidade, isso deve­se, sem dúvida, ao facto de, indevidamente, ela se tomar pelo mundo inteiro ou, pelo menos, se considerar superior ao resto do mundo, porque não sentia a necessidade de se definir relativamente aos outros. Com lastimáveis consequências, como é evidente, a nível do comportamento prático. Efectuar uma reflexão sobre o europeísmo significa interrogar­se sobre que conjunto de valores, de ideais ou de princípios é evocado pela ideia de Europa, ou seja, o que é característico da Europa. Mais ainda. Isso significa também, partindo da própria essência da questão, fazer uma análise crítica deste conjunto e, portanto, perceber rapidamente que um grande número de tradições, valores ou princípios europeus se caracterizam por uma grande ambiguidade e que a maior parte deles podem ter consequências gravíssimas se forem objecto de exageros, exploração ou abusos. Se a Europa entrar numa era de auto­reflexão, isso significa que deseja definir­se relativamente aos outros, mas também que procura em si mesma o que é bom, o que deu provas, o que tem futuro."@pt11
". Fru talman, mina damer och herrar ledamöter, mina damer och herrar! Frågan om européerna besjälas av en europeisk identitet, vid sidan av ett medvetande om och en känsla av nationell tillhörighet, är en fråga som i dag ofta kommer upp på dagordningen. Med andra ord: känner sig européerna verkligen europeiska, eller rör det sig snarare om en abstrakt idé, en teoretisk konstruktion som söker förhärliga en geografisk beståndsdel för att göra det till ett sinnestillstånd? Denna fråga väcks bland annat i debatten om vilken del av suveräniteten som nationalstaterna kan och bör överlämna till Europeiska unionens gemensamma organ. Vissa menar att om den klart beprövade nationella tillhörigheten alltför snabbt trängs undan av en föga upplevd europeisk tillhörighet, ja som kanske till och med uppfattas som en chimär, kan det endast gå illa. När jag för sex år sedan hade den äran att för första gången tala i denna kammare, tog jag upp behovet av att betona den andliga dimensionen och betydelsen av den europeiska integrationens värderingar, och erkände min fruktan inför det faktum att det europeiska byggets andliga, historiska, politiska och civilisatoriska mening riskerade att döljas av tekniska, ekonomiska, finansiella och administrativa frågor, med risk för att allmänheten skulle bli helt förvirrad. Vid den tidpunkten kunde mitt uttalande föra tankarna till en provokation, och jag var inte säker på om jag skulle bli utbuad i Europaparlamentet. Inget sådant inträffade, men i dag kan jag med nöje konstatera att samma ord inte alls har samma provocerande karaktär. Under de senaste tio åren har Europa genomgått en dramatisk utveckling – järnridåns fall, det ständigt mer uppenbara behovet av att utvidga Europeiska unionen, den allt snabbare ekonomiska integrationen och arsenalen av nya hot som har uppkommit med denna period – och alla dessa beståndsdelar har med nödvändighet fått Europeiska unionen att öppna sig för nya, mer intensiva självprövningar, för att definiera och på nytt söka efter de värderingar som håller den samman och ger dess existens en mening. Man för ibland fram tanken att detta sökande kommer för sent, att den kulturella och politiska integrationen och självprövningen borde ha föregått den ekonomiska integrationen, med andra ord att man har börjat med slutet. Jag tror inte att det är en rättvis bedömning. Efter andra världskriget konfronterades det demokratiska Västeuropa med minnet av de två världskrigens fasor och faran för en expansion av det totalitära kommunistiska herraväldet. Vid den tiden var det nästan onödigt att tala om värderingar att skydda. De var uppenbara. Det som krävdes var däremot att ena väst på ett så att säga tekniskt sätt, och det så fort som möjligt, för att förhindra att ny diktatur skulle uppkomma eller till och med breda ut sig, men också för att hindra gamla nationella konflikter från att blossa upp på nytt. Detsamma gäller utan tvivel min europeiska identitet: eftersom den var så naturlig för mig under så många år, ja till och med årtionden, föresvävade det mig aldrig att åberopa den uttryckligen. Allt som Västeuropa skulle skydda var så pass uppenbart, att man inte kände ett behov av att definiera, analysera, fördjupa eller omsätta det i olika politiska och institutionella realiteter. Och på samma sätt som jag först nu frågar mig om jag känner mig europeisk och reflekterar över vad det betyder, har det senaste decenniets historiska händelser utan tvivel tvingat det under uppbyggnad demokratiska Europa att bedriva en fördjupad reflektion om själva grunden för dess enande och om sina mål. De stora europeiska värderingarna – såsom de har formats av Europas andliga, politiska och stormiga historia och såsom andra delar av världen har anammat dem, åtminstone vissa av dem – är tydliga: respekten för den unika människan, hennes friheter, rättigheter och värdighet; solidaritetsprincipen; likhet inför lagen och rättsstaten; skydd för alla etniska minoriteter; demokratiska institutioner; en uppdelning mellan den lagstiftande, verkställande och dömande makten; politisk pluralism; respekt för privat ägande och det fria företagandet; marknadsekonomi och en utveckling av det civila samhället. Den nuvarande formen på dessa värderingar speglar givetvis också ett stort antal europeiska erfarenheter under modern tid, som har gjort att vår kontinent har blivit en första rangens mångkulturella mötesplats. Tillåt mig att uppehålla mig vid en av dessa grundläggande värderingar, av skäl som jag kommer att redogöra för. Det handlar om det civila samhället. I västvärlden, dvs. den euroamerikanska världen av i dag, utgör det civila samhället – ett öppet, decentraliserat och mångsidigt samhälle som är uppbyggt på tilltron till medborgarnas och deras många olika organisationers suveräna oberoende – den demokratiska statens bas och en garanti för dess politiska stabilitet. När Europeiska unionen inom kort skall öppna upp sina portar för de nya demokratierna – vilket enligt min mening är ett centralt intresse för EU – är det mycket viktigt, om inte avgörande, att unionen hjälper till med att återuppbygga och utveckla det civila samhället i dessa länder. Det var inte av en slump som den kommunistiska diktaturen, kort efter dess makttillträde, var så ivrig att med våld slita sönder det civila samhällets ömtåliga struktur för att slutligen omintetgöra det. Det var för att de visste att de aldrig skulle få en verklig kontroll över folket så länge det civila samhällets olika strukturer, som byggts upp nerifrån, skulle fortsätta att fungera. Det som blev kvar av det genuina civila samhället levde vidare och utvecklades i det direkta eller indirekta motståndet. De europeiska värderingarna överlevde således i denna miljö, inte tack vare utan trots det politiska systemet. Den spontana struktureringen av ett samhälle kan självklart inte föreskrivas ovanifrån. Men man kan skapa en miljö och villkor som gynnar dess utveckling. Så hur står det egentligen till med vår europeiska identitet? Stödet till de nya demokratierna bör därför ingå i ett större sammanhang, nämligen en varaktig fördjupning och förstärkning av det civila samhället i hela Europa. Ju mer varierade, differentierade och sammanflätade de olika europeiska civila strukturerna är, desto större beredskap får de nya demokratierna för att ansluta sig till dessa, och desto fortare etableras principen om förtroende för medborgarna och subsidiaritetsprincipen, vilket möjliggör en förstärkt stabilitet i de här länderna. Men det är inte allt: grundvalen för Europeiska unionen som överstatlig gemenskap kommer också att befästas. Konkret sett medför detta, bland annat och framför allt, att vissa sociala solidaritetsplikter överförs till lokala myndigheter och icke-vinstdrivande organisationer eller offentliga organ. Ju lägre den nivå är där resursfördelningen äger rum, desto öppnare och mer ekonomisk blir denna fördelning och desto bättre täcker den samhällets mest varierande behov – som är svåra att skilja från en central utgångspunkt – och desto mer genuin blir den sociala solidariteten, eftersom den blir mer tydligt förknippad med konkreta personer eller deras organisationer. Medborgares, sociala gruppers, kommuners och regioners genuina solidaritet är således den bästa jordmånen för den solidaritet som endast kan beviljas av en enda enhet, dvs. staten. Och i en så stor överstatlig enhet som Europeiska unionen, som måste fungera som ett solidaritetsinstrument, krävs det att dess medborgerliga grundval är än solidare, än rikare. Europeiska unionens livskraft är därmed beroende av, bland annat och kanske främst, på vilket sätt medborgarna känner att de tillhör en europeisk medborgerlighet. En växande medvetenhet om alla symptom eller uttryck för nationell egoism, främlingsfientlighet eller rasistisk intolerans borde naturligtvis utgöra en del av denna nya känsla av europeisk tillhörighet. Den appeasement-politik som i München mynnade ut i en kapitulation inför det onda, är ett av den moderna europeiska historiens bittraste kapitel. Denna erfarenhet manar till vaksamhet. Det onda måste bekämpas när det ännu ligger i sin linda, och det räcker inte att det bara är regeringar som gör det. Regeringarnas inställning borde vara ett resultat av medborgarnas attityd. Omsorgen om säkerhet är ett annat uttryck för den sociala solidariteten. Detta är en uppgift för staten eller en överstatlig gruppering. Europeiska unionen har påbörjat ett intensivt arbete med att utforma en ny säkerhetspolitik. Denna politik borde utmärkas av förmågan att snabbt fatta beslut och lika snabbt omsätta dessa beslut i handling. För mig är det en ytterst viktig faktor. Det är för övrigt hög tid. Den senaste erfarenheten i Jugoslavien säger oss mycket om den frågan. Enligt min uppfattning var Natos intervention en relativt tydlig demonstration ur flera aspekter. För det första kan, i förekommande fall, ett krav på att ingripa utanför Europeiska unionens gränser framtvingas av en respekt för livet, den mänskliga värdigheten såväl som omsorgen om den europeiska säkerheten. Ju starkare mandatet bakom ett sådant ingripande är desto bättre, givetvis. Men man kan tyvärr också föreställa sig en situation där det saknas ett FN-mandat, samtidigt som en intervention skulle gagna många människor, hela Europa och den mänskliga civilisationen i sin helhet. Jag är inte säker på att Europa var beredd att ens helt nyligen konfronteras med så pass riskfyllda situationer. Europa har utan tvekan en mycket större beredskap nu, åtminstone på ett psykologiskt plan. Jag tror att Europa snabbt borde dra nytta av detta för att också göra materiella eller tekniska justeringar. För det andra krävs det mycket större insatser för förebyggande säkerhetsarbete. I Kosovo och i Serbien, liksom i Bosnien-Hercegovina och många andra områden i f.d. Jugoslavien, hade tiotusentals människoliv och ett stort antal materiella tillgångar kunnat besparas om världssamfundet haft förmågan att reagera på ett lämpligt sätt tidigare, i konfliktens början. Om jag själv ställer mig den frågan på djupet; hur europeisk jag känner mig och vad det är som förenar mig med Europa, blir jag först lätt överraskad: det är först nu jag ställer mig denna fråga, under trycket av vissa aktuella politiska frågor och förpliktelser. Varför ställde jag mig inte den frågan för längesedan, under den tid då jag började orientera mig i världen och reflektera om den och mig själv? Betraktade jag min tillhörighet i Europa som ett rent yttre element, som inte var så viktigt, ett element som inte bör vara föremål för kval, eller till och med uppta mina tankar? Eller ansåg jag tvärtom att min europeiska identitet var något som kom av sig självt och inte förtjänar frågor, granskningar, följder? Trots alla vädjanden och alla varningar för eventuella eller hotande terrordåd hände tyvärr ingenting. Möjliga och tänkbara skäl är bland annat omsorgen om de mest varierande särintressen och materiella intressen samt regeringarnas oförmåga att ta risker för den goda saken eller det allmänna intresset. För det tredje spelade Förenta staterna i det här fallet den utslagsgivande rollen, och det är högst sannolikt att världssamfundet inte skulle ha vetat vad det skulle göra utan deras energi, och att vi än i dag hade fått bevittna den fasa som ledde fram till en intervention i Kosovo. Men Europa kan inte förlita sig på Förenta staterna i all evighet, i synnerhet då det handlar om ett europeiskt problem. Europa måste ha förmågan att besluta sig för en lösning och lösa situationen på egen hand. I dagens värld, där små enheter på legitim väg sluter sig samman i form av internationella eller överstatliga gemenskaper, vore det otänkbart att Europeiska unionen fortfarande är en respektabel del av världsordningen men utan att kunna komma överens om ett sätt att försvara de mänskliga rättigheterna, inte bara på sitt eget territorium, utan också på det område där EU agerar, dvs. inom den sfär som en dag kan komma att tillhöra unionen. Som jag sade för en stund sedan, anser jag att utvidgningen är ett centralt intresse för Europeiska unionen. Tillåt mig att framhålla den övertygelsen, genom att peka på detta än en gång. Det handlar kanske om erfarenheten hos en man som har genomgått 40 år av kommunistiskt förtryck, vilket föregicks av det nazistiska herraväldet, eller kanske om den särskilda erfarenheten hos en invånare i ett land beläget i Europas centrum, ett land som under seklens lopp har blivit en korsväg för olika andliga strömningar och europeiska geopolitiska intressen, kanske till och med den plats där mer än en europeisk sammandrabbning har sitt ursprung. Detta har gjort mig bestämt övertygad om att Europa är den enda politiska enhet där säkerheten är odelbar. Idén om två Europa som lever sida vid sida, idén om ett demokratiskt, stabilt och välmående Europa på väg att integreras vid sidan av ett mindre demokratiskt, mindre stabilt och mindre välmående Europa, är enligt min mening mycket bedräglig. Den påminner om tanken om ett varaktigt sammanboende i ett rum, där ena halvan är översvämmad och den andra inte. Hur mångskiftande Europa än må vara, så är det odelbart, och alla allvarliga händelser i Europa kommer att få konsekvenser och återverkningar på resten av dess territorium. I egenskap av en unik politisk enhet, har Europa i dag en möjlighet som det aldrig har haft under hela sin stormiga historia: att organisera sig på ett i grunden rättrådigt och fredligt sätt enligt principen om jämlikhet och samarbete mellan alla. Inga fler våldshandlingar som utövas av mäktiga gentemot mindre mäktiga. I stället är det ömsesidig förståelse och allmänt samförstånd, hur besvärligt och hur lång tid det än tar att uppnå detta, som bör vara den främsta principen för såväl organisationen som stabiliteten i Europa under nästa årtusende. Med Europa avser jag i det här sammanhanget kontinenten i sin helhet. Vi vet alla att Europeiska unionens utvidgning bör åtföljas av fortsatta och djärva reformer av EU:s institutioner. Jag är övertygad om att regeringskonferensen kommer att bidra med realistiska förslag som får Europeiska unionen att framskrida i rätt riktning. Men jag tror inte att de institutionella förändringarna inom Europeiska unionen kan stanna vid detta. Tvärtom; enligt min uppfattning kommer det att bli starten för en mycket lång process, som kanske kommer att ta årtionden. Denna process bör präglas av en ständig omsorg om att påskynda och förenkla beslutsfattandet inom Europeiska unionen och att göra det mer öppet för insyn. Låt mig nämna två mer konkreta punkter som jag redan har tagit upp vid ett flertal tillfällen, och som i mina ögon skulle kunna bidra till att dessa mål förverkligas i en mer avlägsen framtid. I första hand anser jag att Europeiska unionen förr eller senare bör förse sig med en koncis och tydlig grundlag som kan förstås av alla... en grundlag som alla Europas barn kan lära sig i skolan utan problem. Denna grundlag skulle innehålla två delar, som brukligt. I den första skulle medborgarnas och de europeiska staternas rättigheter och skyldigheter formuleras, de grundläggande värden på vilka det enade Europa vilar samt det europeiska byggets innebörd och kallelse. I den andra skulle Europeiska unionens viktigaste institutioner beskrivas, deras främsta befogenheter och ömsesidiga relationer. En sådan grundläggande lag leder inte automatiskt till att den union som är sammansatt av stater skulle genomgå en radikal omvandling till en stor federal stat, en tanke som euroskeptikerna är besatta av, utan gör det bara möjligt för invånarna i det framväxande Europa att skapa sig en tydligare uppfattning om Europeiska unionens karaktär. På så sätt skulle de bättre kunna förstå och identifiera sig med unionen. Den andra eventualiteten är mer trolig: allt som jag engagerat mig för har varit så naturligt europeiskt att det aldrig har fallit mig in att betrakta det som sådant. Jag har helt enkelt inte sett poängen med att bedöma det på det sättet, och mer allmänt, att jag skulle förknippa mitt tänkande med någon kontinent. Eller ännu bättre: jag har en känsla av att jag, när jag var ung, till och med skulle ha känt mig något löjlig om jag förklarade eller skrev att jag var europé, att jag uppfattade saker och tänkte på ett europeiskt sätt, eller till och med uttryckligen åberopade Europa. För mig skulle det ha framstått som mycket patetiskt och förmätet; jag skulle ha uppfattat det som en mer högmodig version av de nationella patrioternas patriotism, som alltid har besvärat mig. En av de viktiga frågorna, som ofta och med rätta tas upp i samband med unionens institutionella reformer, är frågan om vad man skall göra för att unionens små medlemsländer skall vara säkra på att de större länderna inte ser till att de hamnar i minoritet, samtidigt som man behöver ta hänsyn till de olika staternas storlek på ett riktigt sätt. En möjlighet skulle kunna vara att upprätta en andra kammare i Europaparlamentet. Den skulle givetvis inte väljas i direkta allmänna val, i stället skulle de olika parlamenten sända dit sina respektive företrädare, låt säga tre per stat. Om den första kammaren, dvs. Europaparlamentet av i dag, skulle återspegla de olika medlemsstaternas storlek, skulle den andra stärka jämlikheten mellan staterna: där skulle alla medlemsstater ha ett lika stort antal företrädare. Mot den bakgrunden skulle exempelvis kommissionen inte behöva sättas samman enligt nationell tillhörighet, och de nationella parlamenten skulle bli involverade på ett mycket mer operativt plan. Hur den institutionella eller den föreslagna reformen än utvecklas eller genomförs, finns det en sak som framstår som särskilt klar: en oenighet eller en avsaknad av samförstånd i institutionella frågor får inte bromsa utvidgningen av Europeiska unionen. Skulle det bli så, finns det risk för att en alltför försenad utvidgning får oändligt mycket farligare konsekvenser än en eventuellt ofullbordad institutionell reform. Mina damer och herrar! Den tekniska civilisation som föddes på europeisk mark omfattar i dag hela vår planet och har blivit avsevärt påverkad av element ur den euroamerikanska civilisationen. Europa har därför ett särskilt ansvar för tillståndet i denna civilisation. Men detta ansvar får aldrig mer anta formen av en våldsam export av egna värderingar, idéer eller varor till resten av världen. Nej, tvärtom, Europa skulle äntligen kunna börja med sig självt och tjäna som exempel, som andra kan men inte är tvingade att följa. Hela den moderna uppfattningen om livet – som ständig tillväxt och materiella framsteg, grundat på den självsäkra människan som tar sig för universums herre – är den europeiska andliga traditionens dolda och beklagansvärda ansikte. Denna uppfattning om livet förutbestämmer också den nuvarande civilisationens hotfulla karaktär. Vem annars skulle kunna sätta upp ett starkt motstånd mot dessa hot, om inte vår del av världen, som satte igång rörelsen, ja kanske till och med vår civilisations fria fall? Vid denna brytpunkt i historien förefaller det vara Europas uppgift att bedriva ett djärvt reflektionsarbete om sitt tvetydiga bidrag till världen: att förstå att vi inte endast har lärt världen mänskliga rättigheter, utan att vi också har visat den Förintelsen; att vi inte bara har fått världen att – andligt – förverkliga den industriella revolutionen och sedan den informationstekniska, utan också att vanställa naturen för att mångfaldiga materiella rikedomar, plundra den på dess resurser och förorena atmosfären. Det gäller att förstå att vi visserligen har banat vägen för en oändlig vetenskaplig och teknisk utveckling, men att vi har gjort det till ett mycket högt pris: dvs. att vi har utmanövrerat en hel rad mycket viktiga och komplexa mänskliga erfarenheter som har formats under flera årtusenden. Europa måste börja med sig självt. Vi kan göra besparingar, införa fastetider och respektera – i enlighet med den bästa av våra andliga traditioner – den högre kosmiska ordningen som något som överskrider oss och respektera såväl den moraliska ordningen som dess konsekvenser. Ödmjukhet, vänlighet, artighet, en respekt för det vi inte förstår, en djup känsla av solidaritet med andra, en respekt för alla olikheter, en vilja att göra uppoffringar eller goda handlingar som endast evigheten kompenserar – den evighet som observerar oss, i stillhet, tvärs igenom vårt samvete: dessa värderingar skulle kunna och borde vara det europeiska projektets program. Europa har, helt eller delvis, det 20:e seklets mest avskyvärda händelser på sitt samvete: de tvåvärldskrigen, fascismen och det kommunistiska totalitära systemet. Under det senaste seklet har Europa också upplevt tre positiva händelser, även om alla inte bara kan tillskrivas Europa: slutet på det koloniala herraväldet över världen, järnridåns fall och början på det europeiska bygget. Med andra ord: jag var så uppenbart och naturligt europeisk att jag inte ens reflekterade över det. Och det gäller utan tvekan majoriteten européer: de är i grunden européer, men de inser det inte, betecknar sig inte som sådana och i opinionsundersökningarna förvånar de sig något över att behöva uttrycka sin europeiska identitet på ett tydligt sätt. Det fjärde stora uppdrag som väntar Europa är i mina ögon att försöka visa, genom sin blotta existens, att det är möjligt att avvärja den stora fara som vår motsägelsefulla civilisation utsätter världen för. Jag skulle bli glad om det land jag kommer ifrån kunde delta i allt detta i egenskap av en fullvärdig partner. En genomtänkt europeisk samhörighet tycks inte ha en lång tradition i Europa. Jag betraktar inte detta som något positivt och jag välkomnar med nöje det faktum att den europeiska identiteten i dag börjar anta en mer tydlig form i det stora havet med " självklara " begrepp. Genom att ställa oss frågor om den, genom att reflektera och försöka definiera dess karaktär, ger vi ett viktigt bidrag till en förståelse för oss själva. Detta kommer att bli avgörande i vår mångkulturella och multipolära värld, där förmågan att uppfatta vår identitet är ett första villkor för en god samlevnad med andra identiteter. Om nu Europa hittills har ägnat sig ganska litet åt sin egen identitet, är det utan tvekan för att Europa med orätt har betraktat sig som hela världen eller åtminstone som något högre stående än resten av världen, och vi har därför inte känt ett behov av att definiera oss i förhållande till andra. Med beklagliga konsekvenser, givetvis, för det faktiska beteendet. Att bedriva ett reflektionsarbete om den europeiska identiteten innebär att man frågar sig vilken samling värderingar, ideal eller principer som begreppet Europa frammanar, ja vad det är som kännetecknar Europa. Och mer än så. Det betyder också att man bör göra en kritisk granskning av denna samling, vilket ligger i själva sakens natur. Och således snabbt inse att många europeiska traditioner, värderingar eller principer kännetecknas av en stor tvetydighet och att de flesta av dem kan leda till helvetet om de överdrivs, utnyttjas eller missbrukas. Om Europa nu träder in i självprövningens era betyder det att Europa har en önskan definiera sig i förhållande till andra, men också att man söker efter vad som är bra inom Europa, vad som är förlegat och vad som hör framtiden till."@sv13
lpv:unclassifiedMetadata
"(De leden verheffen zich van hun zetel en geven de spreker een warm en langdurig applaus)"2
"(De pé, a assembleia aplaude calorosa e prolongadamente o orador)"11
"(Debout, l'Assemblée applaudit chaleureusement et longuement l’orateur)"6
"(Die Mitglieder des Parlaments erheben sich und spenden dem Redner lebhaften und langanhaltenden Beifall)"7
"(Kammaren gav stående talaren varma och långa applåder.)"13
"(La Asamblea, de pie, aplaude efusiva y largamente al orador)"12
"(Parlamentti osoitti lämpimästi ja pitkään suosiotaan puhujalle seisaallaan.)"5
"(Το Σώμα εγείρεται και χειροκροτεί θερμά και παρατεταμένα τον ομιλητή)"8
"Presidente de la República Checa"12
"Präsident der Tschechischen Republik"7
"Président de la République tchèque"6

Named graphs describing this resource:

1http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Danish.ttl.gz
2http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Dutch.ttl.gz
3http://purl.org/linkedpolitics/rdf/English.ttl.gz
4http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Events_and_structure.ttl.gz
5http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Finnish.ttl.gz
6http://purl.org/linkedpolitics/rdf/French.ttl.gz
7http://purl.org/linkedpolitics/rdf/German.ttl.gz
8http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Greek.ttl.gz
9http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Italian.ttl.gz
10http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Latvian.ttl.gz
11http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Portuguese.ttl.gz
12http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Spanish.ttl.gz
13http://purl.org/linkedpolitics/rdf/Swedish.ttl.gz

The resource appears as object in 2 triples

Context graph