Local view for "http://purl.org/linkedpolitics/eu/plenary/1999-11-16-Speech-2-025"
| Predicate | Value (sorted: default) |
|---|---|
| rdf:type | |
| dcterms:Date | |
| dcterms:Is Part Of | |
| dcterms:Language | |
| lpv:document identification number |
"en.19991116.2.2-025"4
|
| lpv:hasSubsequent | |
| lpv:speaker | |
| lpv:spoken text |
"Señor Presidente, oyendo al portavoz del Grupo del PPEDE, me pregunto sinceramente por qué ejercemos en absoluto el derecho de consulta en esta materia. Señorías, Berlín supuso un paso atrás en materia de recursos propios y, en general, en materia de solidaridad europea y de construcción de la unión política. Probablemente ambos elementos estén vinculados, pero no me atrevería ahora a aseverar cuál es el correcto orden de causa y efecto. En primavera, en todo caso, el Parlamento ya lo criticó severamente.
La decisión de recursos propios que hoy discutimos, que es la mera traducción por parte de la Comisión de la decisión política del Consejo Europeo, es la mejor prueba de este retroceso. Se acentúan todos los rasgos del sistema que puedan inducir a la confusión entre recursos propios y contribuciones nacionales. Contribuciones nacionales, que, por cierto, me pregunto por qué se derogaron en Maastricht.
La posición del Parlamento es la de condenar y descartar la aplicación del llamado principio del justo retorno al presupuesto europeo. Pues bien, Señorías, Berlín lo ha consagrado y, sin atreverse a reconocerlo, naturalmente, le dan la razón a la Sra. Thatcher.
Había un discutido cheque británico, basado en unas razones históricas que han ido desapareciendo pero que pueden comprenderse. Berlín lo mantiene pero, además, extiende cuatro pequeños cheques para Alemania, Austria, Suecia y los Países Bajos, que no son, precisamente, los países más pobres de la Unión.
Se aumenta la prima de recaudación del ya escandaloso 10% actual al incalificable 25%. La única justificación real de tal aberración es rebajar la factura holandesa, a pesar de que el saldo -para usar la terminología del Consejo- va hinchado en favor de las arcas bátavas por el efecto Rotterdam. Y eso es lo que se quiere disimular.
Señorías, la propuesta de la Comisión es absolutamente insatisfactoria, como lo fue la decisión del Consejo. Sólo resolveremos los problemas de recursos propios cuando se asuma que el contribuyente no son los Estados sino el ciudadano. Que lo que es injusto es que dos ciudadanos europeos con idéntica renta contribuyan distintamente por el mero hecho de que uno viva en Francfort y el otro en Sevilla. Eso es lo injusto. Por lo tanto, debe quedar claro que el objetivo ha de ser que los ciudadanos soporten directamente la carga del presupuesto comunitario sin un opaco sistema de recursos que enmascaran el proceso e impiden una democrática rendición de cuentas. Entretanto, los parches deberían procurar alcanzar un cierto grado de justicia y transparencia y no a la inversa."@es12
|
| lpv:spokenAs | |
| lpv:translated text |
"Hr. formand, når jeg lytter til talsmanden fra PPE-DE-gruppen, spekulerer jeg seriøst over, hvorfor vi overhovedet udøver retten til høring i forbindelse med dette anliggende. Mine damer og herrer, Berlin betød et skridt tilbage, hvad angår de egne indtægter, og generelt hvad angår europæisk solidaritet og opbygningen af den politiske union. Begge elementer er sandsynligvis indbyrdes forbundet, men nu vover jeg ikke at hævde, hvad der er den korrekte rækkefølge for motiv og virkning. Under alle omstændigheder kritiserede Parlamentet det seriøst allerede i foråret.
Afgørelsen om de egne indtægter, som vi drøfter i dag, og som rent og skært er Kommissionens fortolkning af Det Europæiske Råds politiske afgørelse, er det bedste bevis på denne tilbagegang. Man fremhæver alle de træk af systemet, som kan tilskynde til forveksling mellem egne indtægter og nationale bidrag. Og jeg undrer mig for resten over, hvorfor man afskaffede disse nationale bidrag i Maastricht.
Parlamentets holdning er i det europæiske budget at fordømme og udelukke anvendelsen af det såkaldte princip om "retfærdig tilbagebetaling". Mine damer og herrer, Berlin anerkendte det, og naturligvis uden at turde indrømme det giver man fru Thatcher ret.
Der var en omdiskuteret britisk check, baseret på historiske grunde, som efterhånden er forsvundet, men som kan forstås. Berlin-aftalen fastholder den, men oven i købet udskriver man fire små checks til Tyskland, Østrig, Sverige og Holland, som ikke ligefrem er Unionens fattigste lande.
Opkrævningssatsen hæves fra den nuværende skandaløse sats på 10% til en uhørt 25%-sats. Den eneste reelle begrundelse for en sådan fejltagelse er at sænke den hollandske regning, på trods af at saldoen - for nu at bruge Rådets terminologi - er opsvulmet til fordel for den hollandske statskasse på grund af Rotterdam-effekten. Og det er det, man forsøger at skjule.
Mine damer og herrer, Kommissionens forslag er helt uacceptabelt, ligesom Rådets afgørelse også var det. Vi kan først få løst problemerne med egne indtægter, når vi accepterer, at skatteyderen ikke er medlemsstaterne, men borgeren. Det uretfærdige er, at to europæiske borgere med samme indtægt skal bidrage med forskellige beløb, blot fordi den ene bor i Frankfurt og den anden i Sevilla. Det er uretfærdigt. Derfor bør det være klart, at målet må være, at borgeren bærer byrden for fællesskabsbudgettet direkte, uden en uigennemtrængelig ordning for indtægter, som camouflerer processen og forhindrer en demokratisk aflæggelse af regnskab. I mellemtiden burde lappeløsningerne have til formål at opnå en vis grad af retfærdighed og gennemsigtighed og ikke omvendt."@da1
"Herr Präsident! Wenn ich den Sprecher der PPE-DE- Fraktion höre, frage ich mich ernstlich, warum wir überhaupt das Konsultationsrecht auf diesem Gebiet ausüben. Meine Damen und Herren, Berlin bedeutete einen Schritt zurück in der Frage der Eigenmittel und insgesamt auf dem Gebiet der europäischen Solidarität und der Errichtung der politischen Union. Wahrscheinlich sind beide Elemente miteinander verbunden, aber ich würde im Moment nicht wagen zu behaupten, welches die richtige Reihenfolge von Ursache und Wirkung ist. Im Frühjahr hat das Parlament dies jedenfalls schon streng kritisiert.
Der heute diskutierte Eigenmittelbeschluß, der die reine Umsetzung des politischen Beschlusses des Europäischen Rates durch die Kommission darstellt, ist der beste Beweis für diesen Rückschritt. Es werden alle Merkmale des Systems betont, die zur Konfusion zwischen Eigenmitteln und nationalen Beiträgen führen können. Nationale Beiträge, bei denen ich mich übrigens frage, warum sie in Maastricht außer Kraft gesetzt wurden.
Das Parlament verurteilt die Anwendung des sogenannten Prinzips des „juste retour“ auf den europäischen Haushalt und schließt es aus. Nun gut, meine Damen und Herren, Berlin hat es abgesegnet und, ohne natürlich den Mut zu haben, es zuzugeben, gibt man Frau Thatcher recht.
Es gab einen umstrittenen britischen Scheck, der auf historischen Gründen basierte, die langsam verschwinden, die man aber verstehen kann. Berlin behält ihn bei und stellt darüber hinaus noch vier kleine Schecks für Deutschland, Österreich, Schweden und die Niederlande aus, die nicht gerade die ärmsten Staaten der Union sind.
Die Erhebungsprämie wird von den jetzt schon skandalösen 10 % auf schmähliche 25 % erhöht. Die einzige wirkliche Rechtfertigung für solch eine Verirrung besteht in der Senkung der holländischen Rechnung, auch wenn der Saldo – um die Terminologie des Rates zu verwenden – durch den Rotterdam-Effekt zugunsten der batavischen Schatzkammer aufgebläht ist. Das ist es, was verschleiert werden soll.
Meine Damen und Herren, der Vorschlag der Kommission ist völlig unzulänglich, wie es auch der Beschluß des Rates war. Wir werden die Eigenmittelprobleme nur lösen, wenn man sich zu eigen macht, daß der Bürger der Beitragszahler ist und nicht die Staaten. Daß die Ungerechtigkeit darin besteht, daß zwei europäische Bürger mit gleichem Einkommen nur aufgrund der Tatsache unterschiedliche Beiträge zahlen, daß der eine in Frankfurt und der andere in Sevilla lebt. Das ist das Ungerechte daran. Deshalb muß klar sein, daß das Ziel darin bestehen muß, daß die Bürger direkt die Last des Gemeinschaftshaushalts tragen, ohne ein undurchsichtiges System von Mitteln, die den Prozeß verschleiern und eine demokratische Abrechnung verhindern. Inzwischen sollte versucht werden, durch die Notpflaster einen gewissen Grad an Gerechtigkeit und Transparenz zu erreichen, und nicht umgekehrt."@de7
"Κύριε Πρόεδρε, ακούγοντας τον εκπρόσωπο της Ομάδας του Ευρωπαϊκού Λαΐκού Κόμματος και των Ευρωπαίων Δημοκρατών αναρωτιέμαι ειλικρινά για ποιόν λόγο δεν ασκούμε ποτέ το δικαίωμα διαβούλευσης για το ζήτημα αυτό. Κυρίες και κύριοι, στο Βερολίνο σημειώθηκε μια οπισθοδρόμηση όσον αφορά τους ιδίους πόρους και γενικά όσον αφορά την ευρωπαϊκή αλληλεγγύη και την οικοδόμηση της πολιτικής ένωσης. Πιθανώς τα δύο αυτά στοιχεία να είναι συνδεδεμένα μεταξύ τους, αλλά δεν θα τολμούσα αυτή τη στιγμή να δηλώσω ποια είναι η σωστή σειρά αιτίας και αποτελέσματος. Την άνοιξη, εν πάση περιπτώσει, το Κοινοβούλιο επέκρινε ήδη αυστηρά το εν λόγω γεγονός.
Η απόφαση για τους ιδίους πόρους, που αποτελεί το αντικείμενο της σημερινής συζήτησης και που δεν είναι τίποτα άλλο από την απλή ερμηνεία εκ μέρους της Επιτροπής της πολιτικής απόφασης του Ευρωπαϊκού Συμβουλίου, αποτελεί την καλύτερη απόδειξη αυτής της οπισθοδρόμησης. Τονίζονται με έμφαση όλα τα χαρακτηριστικά του συστήματος που μπορούν να οδηγήσουν στη σύγχυση των εννοιών των ιδίων πόρων και των εθνικών συνεισφορών, των εθνικών συνεισφορών, για τις οποίες αναρωτιέμαι βεβαίως γιατί καταργήθηκαν στο Μάαστριχτ.
Η θέση του Κοινοβουλίου είναι να καταδικαστεί και να απορριφθεί η εφαρμογή της λεγόμενης αρχής της δίκαιης ανταπόδοσης στον ευρωπαϊκό προϋπολογισμό. Λοιπόν, κυρίες και κύριοι, το Ευρωπαϊκό Συμβούλιο του Βερολίνου την καθιέρωσε και, χωρίς να τολμά φυσικά να το παραδεχτεί, δικαιώνει την κ. Thatcher.
Υπήρχε ένας αμφιλεγόμενος μηχανισμός αντιστάθμισης υπέρ του Ηνωμένου Βασιλείου που βασιζόταν σε ιστορικούς λόγους οι οποίοι εξέλειψαν σταδιακά, αλλά που μπορούν να γίνουν κατανοητοί. Το Βερολίνο τον διατηρεί, αλλά εισάγει επιπλέον τέσσερεις δευτερεύοντες μηχανισμούς αντιστάθμισης για τη Γερμανία, την Αυστρία, τη Σουηδία και τις Κάτω Χώρες, οι οποίες δεν είναι ακριβώς οι φτωχότερες χώρες της Ευρώπης.
Αυξάνεται η πριμοδότηση της είσπραξης από το ήδη σκανδαλώδες 10% που ισχύει σήμερα στο αχαρακτήριστο 25%. Η μοναδική πραγματική δικαιολογία για έναν τέτοιο παραλογισμό είναι η μείωση του ολλανδικού τιμολογίου, παρά το γεγονός ότι το υπόλοιπο – για να χρησιμοποιήσουμε την ορολογία του Συμβουλίου – συνεχίζει να διογκώνεται υπέρ των ταμείων λόγω του αποτελέσματος του Ρότερνταμ. Και αυτό ακριβώς θέλουμε να αποκρύψουμε.
Αξιότιμοι κυρίες και κύριοι, η πρόταση της Επιτροπής δεν είναι καθόλου ικανοποιητική, όπως και η απόφαση του Συμβουλίου. Θα επιλύσουμε τα προβλήματα των ιδίων πόρων μόνον όταν δεχτούμε το γεγονός ότι φορολογούμενοι δεν είναι τα κράτη μέλη αλλά οι πολίτες και ότι είναι άδικο δύο Ευρωπαίοι πολίτες με ίδιο εισόδημα να καταβάλλουν διαφορετικούς φόρους απλώς και μόνο επειδή ο ένας ζει στη Φρανκφούρτη και ο άλλος στη Σεβίλλη. Αυτό είναι άδικο. Για τον λόγο αυτό πρέπει να καταστεί σαφές ότι στόχος μας πρέπει να είναι οι πολίτες να επωμίζονται απευθείας την επιβάρυνση του κοινοτικού προϋπολογισμού χωρίς τη μεσολάβηση του αδιαφανούς συστήματος των πόρων που συγκαλύπτουν τη διαδικασία και εμποδίζουν τη δημοκρατική απόδοση λογαριασμών. Εν τω μεταξύ το "μπάλωμα της κατάστασης"; θα έπρεπε να επιδιώξει την επίτευξη δικαιοσύνης έως έναν βαθμό και όχι το αντίθετο."@el8
"Mr President, listening to the spokesperson of the Group of the European People’s Party, I sincerely wonder why we exercise the right of consultation in this matter. Berlin was a step backwards in the field of own resources and, in general, in the field of European solidarity and construction of the political union. Both elements are probably linked, but I would not dare now to state which is the correct order of cause and effect. In any event, Parliament criticised it severely in the Spring.
The decision on own resources which we are discussing today, which is merely a translation on the part of the Commission of the European Council’s political decision, is the best evidence of this retrograde step. All the features of the system which may lead to confusion between own resources and national contributions are highlighted. I wonder, by the way, why these national contributions were abrogated in Maastricht.
Parliament’s position is to condemn and rule out the application of the so-called principle of fair return to the European budget. Well, Berlin has confirmed that principle, and without daring to admit it, naturally, they have sided with Mrs Thatcher.
There was a disputed British rebate, for historic reasons which are becoming less apparent but which are understandable. Berlin maintains it but also offers four small rebates to Germany, Austria, Sweden and the Netherlands, which are not exactly the poorest countries in Europe.
It increases the already scandalous 10% prima de collection premium to an unspeakable 25%. The only real justification for such an aberration is to lower the Dutch bill, despite the fact that the payment – to use the Council’s terminology – is inflated to the benefit of the Dutch coffers as a result of the Rotterdam effect. And that is what they want to hide.
The Commission’s proposal is completely unsatisfactory, as was the Council’s decision. We will only resolve the problems of own resources when we accept that the contributors are not the Member States but the citizens. What is unjust is the fact that two European citizens with an identical income make different contributions because of the mere fact that one lives in Frankfurt and the other in Seville. That is where the injustice lies. Therefore, it should be made clear that the objective must be that the citizens directly shoulder the burden of the Community budget without an opaque system of resources which will mask the process and prevent democratic accountability. Meanwhile, temporary solutions should be aimed at ensuring a certain degree of justice and transparency and not the reverse."@en3
"Arvoisa puhemies, kuunneltuani PPE–DE-ryhmän äänitorvea, ihmettelen vilpittömästi, miksi haluamme ehdottomasti käyttää kuulemisoikeutta tässä asiassa. Hyvät parlamentin jäsenet, Berliinin huippukokous merkitsi taantumista omia varoja koskevissa asioissa ja yleensä eurooppalaisen solidaarisuuden ja poliittisen unionin rakentamisessa. Nämä asiat ovat ehkä yhteydessä toisiinsa, mutta nyt en menisi takuuseen siitä, kumpi niistä on syy ja kumpi seuraus. Joka tapauksessa parlamentti kritisoi tätä vakavasti jo keväällä.
Tänään käsiteltävänä oleva omia varoja koskeva päätös, joka on ainoastaan komission tulkinta Eurooppa-neuvoston poliittisesta päätöksestä, on paras todiste tästä taantumisesta. Kaikki ne järjestelmän piirteet, jotka voivat johtaa sekaannuksiin omien varojen ja kansallisten maksuosuuksien välillä, tulevat selvemmin esille. Ihmettelen muuten, miksi nämä kansalliset maksuosuudet kumottiin Maastrichtissa.
Parlamentin kanta on se, että on tuomittava ja hylättävä niin kutsutun oikeudenmukaisen palautuman periaatteen soveltaminen yhteisön talousarviossa. No, hyvät parlamentin jäsenet, Berliinin huippukokous antoi tälle periaatteelle siunauksensa, ja uskaltamatta tietenkään tunnustaa sitä, Thatcherin myönnetään olevan oikeassa.
On ollut olemassa kiistanalainen brittialennus, joka perustui historiallisiin syihin, jotka ovat vähitellen katoamassa mutta jotka ovat kuitenkin ymmärrettäviä. Berliinissä tämä alennus säilytettiin, mutta lisäksi myönnettiin neljä ylimääräistä alennusta Saksalle, Itävallalle, Ruotsille ja Alankomaille, jotka eivät varsinaisesti ole unionin köyhimpiä maita.
Palkkio onnistuneesta varojen keräämisestä nostetaan jo nykyisin törkeästä 10 prosentista sanoinkuvaamattomaan 25 prosenttiin. Ainoa todellinen peruste tällaiseen vääristymään on alentaa Alankomaiden osuutta, vaikka tase neuvoston termiä käyttääkseni kasvaakin hollantilaisten rahakirstujen hyväksi Rotterdam-ilmiön johdosta. Ja juuri tätä halutaan katsoa läpi sormien.
Hyvät parlamentin jäsenet, komission ehdotus, sen enempää kuin neuvoston päätöskään, ei ole missään tapauksessa tyydyttävä. Voimme ratkaista omia varoja koskevan ongelman vasta sitten, kun ymmärretään se, että maksajia eivät ole valtiot vaan kansalaiset. Kun ymmärretään, että on epäoikeudenmukaista, että kaksi Euroopan kansalaista, joilla on sama tulotaso, maksavat eri summan vain siksi, että toinen asuu Frankfurtissa ja toinen Sevillassa. Tämä juuri on epäoikeudenmukaista. Näin ollen on tehtävä selväksi, että tavoitteena on oltava se, että kansalaiset tukevat suoraan yhteisön talousarviota ilman hämärää varojen järjestelmää, joka peittää tämän prosessin taakseen ja estää tilinpäätöksen esittämisen demokraattisesti. Sillä välin täytyisi tilapäisratkaisuilla pyrkiä tiettyyn oikeudenmukaisuuteen ja avoimuuteen, eikä päinvastoin."@fi5
"Monsieur le Président, en écoutant le porte-parole du groupe PPE-DE, je me demande sincèrement pourquoi nous exerçons dans l'absolu le droit de consultation dans ce domaine. Chers collègues, Berlin a supposé un pas en arrière en matière de ressources propres et, en général, en matière de solidarité européenne et de construction de l'union politique. Ces deux éléments sont probablement liés, mais je ne me risquerais pas à dire à présent quel est l'ordre de cause à effet correct. Au printemps, en tout cas, le Parlement l'avait déjà sévèrement critiqué.
La décision relative aux ressources propres dont nous discutons aujourd'hui, qui n'est que la traduction par la Commission de la décision politique du Conseil européen, est la meilleure preuve de cette régression. Tous les traits du système pouvant induire à la confusion entre les ressources propres et les contributions nationales sont accentués. À propos de contributions nationales, je me demande pourquoi on les a abrogées à Maastricht.
Le Parlement condamne et rejette l'application de ce que l'on appelle le principe du juste retour au budget européen. Or, chers collègues, on a consacré ce principe à Berlin ce qui, sans que l'on n'ose le reconnaître, bien entendu, donne raison à Mme Thatcher.
Il y avait une ristourne britannique controversée, fondée sur des raisons historiques qui ont disparu mais que l'on peut comprendre. Berlin la maintient mais, de plus, accorde quatre petites ristournes, pour l'Allemagne, l'Autriche, la Suède et les Pays-Bas, qui ne sont pas à proprement parler les pays les plus pauvres de l'Union.
On augmente la prime de recouvrement en passant du pourcentage, déjà scandaleux, de 10 % à l'inqualifiable 25 %. La seule justification réelle d'une telle aberration est la réduction de la facture hollandaise, alors que le solde - pour reprendre la terminologie du Conseil - augmente favorablement pour le Trésor batave grâce à l'effet Rotterdam. Et ça, on veut le dissimuler.
Chers collègues, la proposition de la Commission est inacceptable, comme l'était la décision du Conseil. Nous ne réglerons les problèmes en matière de ressources propres que lorsque nous assumerons que le contribuable n'est pas l'État mais le citoyen et qu'il est injuste que deux citoyens européens ayant le même revenu contribuent de manière différente tout simplement parce que l'un habite à Francfort et l'autre à Séville. C'est injuste. Il faut dès lors dire clairement que l'objectif doit être la contribution directe des citoyens au budget communautaire, sans passer par un système opaque de ressources qui masquent le processus et ne permettent pas une reddition des comptes démocratique. Entre-temps, les retouches devraient permettre d'atteindre un certain degré de justice et de transparence et non l'inverse."@fr6
"Signor Presidente, sentendo il portavoce del gruppo PPE-DE, mi chiedo sinceramente perché mai esercitiamo il diritto di consultazione in questa materia. Onorevoli colleghi, Berlino ha rappresentato un passo indietro in materia di risorse proprie e, in generale, di solidarietà europea e di costruzione dell’unione politica. Probabilmente i due elementi sono collegati, ma non oserei ora valutare quale sia la corretta sequenza fra causa ed effetto. In primavera, comunque, il Parlamento ha già espresso una critica molto severa.
La decisione sulle risorse proprie di cui discutiamo oggi, che è la mera traduzione da parte della Commissione della decisione politica del Consiglio europeo, è la migliore riprova di questo passo indietro. Si accentuano tutte le caratteristiche del sistema che possono indurre a confondere risorse proprie e contributi nazionali. Contributi nazionali ai quali, ovviamente, mi chiedo perché si sia derogato a Maastricht.
La posizione del Parlamento consiste nel condannare e scartare l’applicazione del cosiddetto principio del giusto ritorno al bilancio europeo che, onorevoli colleghi, Berlino ha invece consacrato mentre, senza osare ammetterlo, si sta naturalmente dando ragione alla signora Thatcher.
C’era un discusso assegno britannico, basato su alcune ragioni storiche man mano venute meno, che però sono comprensibili. Berlino non solo lo mantiene, ma porge anche quattro altri piccoli assegni a Germania, Austria, Svezia e ai Paesi Bassi, che non sono esattamente i paesi più poveri dell’Unione.
Il premio di riscossione viene aumentato dal già scandaloso 10 percento attuale all’inqualificabile 25 percento. L’unica giustificazione reale di tale aberrazione è ridurre la fattura olandese, benché il saldo, tanto per utilizzare la terminologia del Consiglio, sia gonfiato a favore delle casse dei Batavi per l’effetto Rotterdam. E questo è quanto si vuole nascondere.
Onorevoli colleghi, la proposta della Commissione è assolutamente insoddisfacente, come lo è stata la decisione del Consiglio. Risolveremo i problemi delle risorse proprie soltanto quando si capirà che il contribuente non è lo Stato, bensì i cittadini. E’ ingiusto che due cittadini europei di pari reddito contribuiscano in termini diversi, soltanto purché uno vive a Francoforte e l’altro a Siviglia. E’ questa la cosa ingiusta. Che sia pertanto chiaro che l’obiettivo dev’essere far sostenere direttamente ai cittadini l’onere del bilancio comunitario senza un opaco sistema di risorse proprie che maschera il processo impedendo una rendicontazione democratica. Nel frattempo, con i rappezzi si dovrebbe tentare di raggiungere un certo grado di giustizia e trasparenza, e non il contrario."@it9
"Mr President, listening to the spokesperson of the Group of the European People’s Party, I sincerely wonder why we exercise the right of consultation in this matter. Berlin was a step backwards in the field of own resources and, in general, in the field of European solidarity and construction of the political union. Both elements are probably linked, but I would not dare now to state which is the correct order of cause and effect. In any event, Parliament criticised it severely in the Spring.
The decision on own resources which we are discussing today, which is merely a translation on the part of the Commission of the European Council’s political decision, is the best evidence of this retrograde step. All the features of the system which may lead to confusion between own resources and national contributions are highlighted. I wonder, by the way, why these national contributions were abrogated in Maastricht.
Parliament’s position is to condemn and rule out the application of the so-called principle of fair return to the European budget. Well, Berlin has confirmed that principle, and without daring to admit it, naturally, they have sided with Mrs Thatcher.
There was a disputed British rebate, for historic reasons which are becoming less apparent but which are understandable. Berlin maintains it but also offers four small rebates to Germany, Austria, Sweden and the Netherlands, which are not exactly the poorest countries in Europe.
It increases the already scandalous 10% prima de collection premium to an unspeakable 25%. The only real justification for such an aberration is to lower the Dutch bill, despite the fact that the payment – to use the Council’s terminology – is inflated to the benefit of the Dutch coffers as a result of the Rotterdam effect. And that is what they want to hide.
The Commission’s proposal is completely unsatisfactory, as was the Council’s decision. We will only resolve the problems of own resources when we accept that the contributors are not the Member States but the citizens. What is unjust is the fact that two European citizens with an identical income make different contributions because of the mere fact that one lives in Frankfurt and the other in Seville. That is where the injustice lies. Therefore, it should be made clear that the objective must be that the citizens directly shoulder the burden of the Community budget without an opaque system of resources which will mask the process and prevent democratic accountability. Meanwhile, temporary solutions should be aimed at ensuring a certain degree of justice and transparency and not the reverse."@lv10
"Mijnheer de Voorzitter, luisterend naar de woordvoerder van de Fractie van de Europese Volkspartij, vraag ik mij werkelijk af waarom wij het adviesrecht op dit gebied eigenlijk uitoefenen. Geachte collega's, voor de eigen middelen en voor de Europese solidariteit en het Europese bouwwerk in het algemeen betekende Berlijn een stap terug. Die twee zaken houden waarschijnlijk wel verband met elkaar, maar ik zou niet durven zeggen wat de juiste volgorde van oorzaak en gevolg is. In het voorjaar heeft het Parlement er in ieder geval al ernstige kritiek op uitgeoefend.
Het thans voorliggende besluit inzake eigen middelen, dat louter een door de Commissie vertaald politiek besluit van de Europese Raad is, toont deze achteruitgang het beste aan. De nadruk ligt op de kenmerken van het stelsel die verwarring tussen eigen middelen en nationale bijdragen kunnen veroorzaken. Ik vraag mij waarachtig af waarom men in Maastricht besloot de mogelijkheid tot afwijking van de nationale bijdragen te bieden.
Het Parlement veroordeelt en verwerpt de toepassing van het zogenoemde
beginsel. Welnu, collega's, in Berlijn is dit bevestigd. Ze durven er niet voor uit te komen, maar zij geven mevrouw Thatcher natuurlijk gelijk.
De gronden voor de omstreden Britse korting zijn op historische feiten terug te voeren. Die feiten zijn in de loop der tijd weliswaar opgehouden te bestaan, maar zij zijn nog steeds begrijpelijk. Berlijn laat de korting ongewijzigd en geeft bovendien vier cheques af aan Duitsland, Oostenrijk, Zweden en Nederland, bepaald niet de armste lidstaten.
De vergoeding voor perceptiekosten wordt van de al niet geringe huidige 10% verhoogd naar een ongehoorde 25%. De enige reële rechtvaardiging voor een dergelijke vergissing is het verlagen van de Nederlandse rekening, ondanks het feit dat het saldo als gevolg van het Rotterdam-effect de Nederlandse schatkist ten goede komt. Dat is hetgeen men wil verbloemen.
Geachte collega's, het Commissievoorstel is volstrekt onbevredigend, evenals het besluit van de Raad dat al was. De problemen met betrekking tot de eigen middelen kunnen alleen worden opgelost als men inziet dat niet de lidstaten, maar de burgers belasting betalen. Het is niet terecht dat twee Europese burgers met hetzelfde inkomen niet hetzelfde afdragen, alleen omdat de een in Frankfurt en de ander in Sevilla woont. Dat is het onrechtvaardige eraan. Daarom moet het doel zijn de burgers rechtstreeks de last van de communautaire begroting te laten dragen, zonder dat er een ondoorzichtig stelsel van middelen is dat alles verhult en een democratische financiële verantwoording in de weg staat. Ondertussen moet men met lapmiddelen tot een zekere mate van rechtvaardigheid en transparantie zien te komen, en niet andersom."@nl2
"Senhor Presidente, ao ouvir o porta-voz do Grupo PPE-DE, interrogo-me sinceramente por que exercemos de forma absoluta o direito de consulta nesta matéria. Senhores Deputados, Berlim significou um retrocesso em matéria de recursos próprios e, em geral, em matéria de solidariedade europeia e de construção da união política. Os dois elementos estão porventura associados, mas não me atreveria a asseverar qual é a ordem correcta de causa e efeito. Na Primavera, de qualquer modo, o Parlamento já teceu severas críticas a este respeito.
A decisão relativa ao sistema de recursos próprios objecto do debate de hoje, que se cinge a uma mera transcrição por parte da Comissão da decisão política do Conselho Europeu, é a melhor prova desse retrocesso. Acentuam-se todas as características do sistema que podem induzir à confusão entre recursos próprios e contribuições nacionais. A propósito, interrogo-me por que razão terão aprovado derrogações às contribuições nacionais em Maastricht.
A posição do Parlamento é de condenação e rejeição da aplicação do chamado princípio do justo retorno ao orçamento comunitário. Ora bem, Senhores Deputados, Berlim consagrou-o e, sem se atrever a reconhecê-lo, naturalmente, dão razão a Margareth Thatcher.
Existia um controverso cheque britânico, fundamentado em razões históricas que o tempo já esbateu, mas que são compreensíveis. Berlim manteve-o, passando ainda quatro pequenos cheques à Alemanha, à Áustria, à Suécia e aos Países Baixos, que não são, propriamente, os países mais pobres da União.
Aumenta-se o prémio de cobrança do já escandaloso valor de 10% actualmente em vigor para a inqualificável percentagem de 25%. A única justificação real de tal aberração é reduzir a factura holandesa, apesar de o saldo - para empregar a terminologia do Conselho - ser favorável aos cofres batavos devido ao efeito Roterdão. É isto o que se pretende ocultar.
Senhores Deputados, a proposta da Comissão é, a todos os títulos, insatisfatória, tal como o é a proposta de decisão do Conselho. Os problemas que o sistema de recursos próprios suscita só serão resolvidos quando ficar claro que os contribuintes comunitários não são os Estados, mas sim os cidadãos. Quando se entender que é injusto que dois cidadãos europeus com rendimentos idênticos contribuam diferenciadamente pelo simples facto de um viver em Francoforte e o outro em Sevilha. Esta situação é injusta. Deve, pois, ficar bem claro que o objectivo prosseguido é que os cidadãos suportem directamente o encargo do orçamento comunitário sem recurso a um opaco sistema de recursos que mascaram o processo e entravam uma prestação democrática de contas. Entretanto, os remendos deveriam visar um certo nível de justiça e de transparência e não o contrário."@pt11
"Herr talman! När jag hör företrädaren för Europeiska folkpartiets grupp (kristdemokrater) och Europademokrater, undrar jag ärligt talat varför vi alls använder rådfrågningsrätten i denna fråga. Ärade ledamöter, Berlin innebar ett steg bakåt i frågan om egna medel och i allmänhet vad gäller europeisk solidaritet och bygget av en politisk union. Dessa båda saker hör troligen samman, men jag skulle inte nu våga hävda den riktiga ordningen av orsak och verkan. I våras kritiserade i alla fall parlamentet detta hårt.
Beslutet om egna medel som vi diskuterar i dag, vilket bara är en överföring från kommissionens sida av Europeiska rådets politiska beslut, är det bästa beviset på denna tillbakagång. Alla drag i systemet som kan ge upphov till förvirring mellan egna medel och nationella bidrag är betonade. Nationella bidrag som jag för övrigt undrar varför de avskaffades i Maastricht.
Parlamentets ståndpunkt är att fördöma och avvisa tillämpningen av den så kallade principen om ett rättvist återflöde till den europeiska budgeten. Nåväl, ärade ledamöter, Berlin fastställde den och, naturligtvis utan att erkänna det, ger man Thatcher rätt.
Det fanns en omdiskuterad brittisk rabatt som grundades på historiska skäl som har försvunnit men som går att förstå. I Berlin såg man till att bibehålla den, men dessutom ger man fyra små rabatter till Tyskland, Österrike, Sverige och Nederländerna, vilka inte direkt är de fattigaste länderna i unionen.
Kostnaderna för uppbörden som skall behållas ökar från den befintliga redan skandalösa 10 procenten till de helt obeskrivliga 25 procenten. Det enda i detta felgrepp som kan vara verkligt motiverat är att sänka den nederländska avgiften, trots att saldot – för att använda rådets terminologi – sväller till förmån för den nederländska statskassan genom Rotterdam-effekten. Och det är vad man vill dölja.
Ärade ledamöter, kommissionens förslag är djupt otillfredsställande, liksom rådets beslut var. Vi kommer inte att lösa problemet med de egna medlen förrän vi ser till att det är medborgarna och inte staterna som är skattebetalare. För det orättvisa är att två europeiska medborgare med lika stor inkomst, betalar olika mycket bara för att den ena bor i Frankfurt och den andra i Sevilla. Det är det som är orättvist. Det bör därför stå klart att målet är att medborgarna direkt skall bära gemenskapens budgetkostnader utan ett ogenomträngligt system med egna medel som döljer processen och förhindrar en demokratisk redovisning. Under tiden borde vi försöka få dessa skönhetsfläckar att få en viss grad av rättvisa och öppenhet och inte tvärtom."@sv13
|
| lpv:unclassifiedMetadata |
Named graphs describing this resource:
The resource appears as object in 2 triples